In memoriam Hafad Zaidan

Ystävyyttä on montaa lajia. Minä kirjoitan mielelläni muistokirjoituksia ystävistäni. Tarkoitan ystäviä verisuhteen ulkopuolelta. Ystävyyttä on montaa lajia. Lapsuudenystävyys on pyyteetön ilmiö. Siitä ei nyt tässä ole kysymys. Ystäviä muistellessa ja kirjoitusta tehdessä tulee palautetuksi mieleen hyvän ihmisen tekoja ja ajatuksia. Hyvänkö, miksei pahan? Kirjoitan vain hyvistä ihmisistä ja heidän muistoistaan. Miten nopeasti ne muuten unohtuvatkaan. Luulee muistavansa, mutta kun joutuu tekstin tekoon, on tarkistettava monia asioita. Aivan perusasioita. On muisteltava hetkiä, jolloin ensimmäistä kertaa tapasimme. Syntyikö silloin aivan ensisilmäykseltä kestävä suhde? Vai vaatiko suhteen kehittely vuosien tutustumista? Liittyikö suhde työhön tai liittyikö se vapaa-aikaan? Oliko mielipiteiden välillä ristiriitaa? Jäivätkö ne olemaan, unohdettiin vaikenemalla taka-alalle, vai oliko ystävyyden ydin juuri näiden erimielisyyksien jatkuvaa ratkaisua? Ystävyyteen ei useinkaan liity täydellinen avoimuus – itsensä paljastus. Emme siis useinkaan ole kokonaisystäviä, vain osa itsestämme on ystävystynyt kunnioitukseen ja arvonantoon saakka. Emme vaadi ystävältämmekään kaikkea. Vain sen ystävyyden. Se riittää.

Nyt muistelen ystävää, johon suhtautumiseni oli erityisen syvä. Se oli ystävyyttä läpi kulttuurierojen. Siinä ystävyydessä työ ja luottamus olivat alkupontimina. Siinä hiekan mies ja metsän mies ystävystyivät. Se ei ollut ostettua ystävyyttä. Ystävyys ei kuitenkaan leijunut vain kirjoituspöydän ääressä, sementin pölyssä, rakennuskoneiden melussa tai työmaan hiekkaisilla kujilla. Se leijui arabialaisen ruoan makunautinnoissa suurten ruokatarjotinten ympärillä matoilla lojuen ja välillä nokosia vedellen, se leijui vanhojen taatelipalmujen alla varjoisilla kävelyretkillä, se leijui turvallisuuden tunteessa ja täydellisessä luottamuksessa. Kulttuurierot eivät haitanneet, paitsi nyt mitä ystäväni ylvään, viittaan kääriytyneen isän aikana, jouduin ilmoittamaan nykyisen vaimoni Liisan silloiseksi vaimokseni ja Mari Siikosen tyttärekseni, vain sillä tavoin naisilla oli oikeus laskeutua lattiatyynyille miesten kanssa aterioimaan. Naisille ei kuitenkaan aterian lopuksi tarjottu suurta herkkua, kamelinlihakimpaletta.

Viime viikolla meni manan majoille ystäväni insinööri Hafad Zaidan. Hän oli paljon enemmän kuin insinööri.  Hän oli karismaattinen johtaja. Hänen karismaansa ei kuulunut kateus tai pahat puheet. Hän oli lämpöä täynnä. Lämpö puhkesi riemuun ja iloon. Ehkä se usein puhkesi myös kanssaihmisiin, työtovereihin, saattoi siinä olla myös hienostunutta sarkasmia. Ensitapaamisella Hafad oli 31 vuotias, minä 56. Nyt kuollessaan Hafad oli 59-vuotias, minä 84.

Kotikaupunkina Jufran Waddan

Hafadin kotikaupunki oli 30000 asukkaan Waddan. Kaupunki sijaitsee keitaalla runsas 200 kilometriä etelään Välimeren rannikolta. Kaupungin keskeisellä kukkulalla sijaitsevat vanhan ottomaanien linnan muurit. Osa rakennuksista kertoo Italian ja Mussolinin valloitusajoista.  Alue on nimeltään Al Jufrah ja siihen kuuluvat vielä Souknan ja Hunin kaupungit. Matkat Tripolista Jufran työmaalle tulivat tutuiksi. Tripolista matkaa kertyi 600 kilometriä. Perillä odotti lämmin vastaanotto tähän tapaan: ” Perkele, saatana, perkele, saatana! Mr. Murole himself! Our Finland-man! Please come in and sit down! How is my darling, forest engineer? Good! Fantastic! Welcome to Jufrah! Tea or coffee? May I introduce, my cousin! Commander of the Air Force. Yes, you don’t understand! The news agencies say that Air Force Commander made the revolutionary attempt in Beni Walid. But, how it is possible, that he is not in the prison? Instead, he is sitting and drinking tea with Mr. Murole. This country is fantastic! Everything can happen and nothing happens! Oli kysymys 90-luvun alun kapinasta.

Alueen rakentaminen on haaveissa. Mohandis Hafad Zaidan ja Dr. Youssef Dubeiba tarkkailevat maastoa yhdessä arkkitehti Pekka Rautimon ja meikäläisen kanssa. Tuohon maastoon olisi tehtävä asuntoalue 20000 ihmiselle. Olisi rakennettava asunnot, koulut, lastentarhat, kulttuurikeskus, souk ja vielä kadut, aukiot, vesitorni ja vedenpuhdistuslaitos. Hafad halusi irrallista ”esikaupunkia”, eversti oli toista mieltä. Hän oli ilmiselvä urbanisti. Toimeen ryhdyttiinkin ja kuuden vuoden päästä Hafadilla oli ensimmäinen kaupunginosa valmiina.

Hafadin johtamistapa oli tulta ja tappuraa, mutta myös iloa ja riemua

Hafad Zaidan johti Jufran paikalliskomiteaa. Tehtävänä oli rakentaa asuntoja ja kunnallistekniikkaa. Hänen suuri tilaisuutensa tuli, kun eversti Gaddafi oli päättänyt desentralisoida hallintoa. Jufraan piti rakennettaman hallintokeskus, joka olisi toinen kahdesta. Yksi olisi Sirtessä ja yksi Jufrassa. Ministeriöt siirtyisivät vuosittain paikkojen välillä. Näin hallittavat saataisiin lähemmäksi hallitsevia. Hallintokeskuksen lisäksi oli rakennettava asuntoja. Asuntoja tarvittiin 3600. Se tarkoitti Libyan oloissa 20000 asukasta ja puoli miljoonaa kerrosneliömetriä. Hallintokeskus oli puolestaan laajuudeltaan 80000 k-m2. Jufran asuntojen rakentaminen alkoi vuonna 1991 ja hallintokeskuksen rakentaminen alkoi vuonna 1992. Hafad otti suunnittelijat omakseen. Arkkitehtina oli Devecon Oy:n alikonsulttina toiminut Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy, insinööritöitä tekivät muut firman osakkaat. Rakennustyötä valvoivat suomalaiset insinöörit – meidän miehemme. Heidän komennossaan ja neuvojensa alla turkkilaiset urakoitsijat tekivät taattua työtään. Aga Khan säätiö valitsi hallintokeskuksen yhdeksi palkintoehdokkaakseen vuonna 1994. Voittoa ei tullut, mutta pistesijoille päästiin. Kaiken tekemisen päällä leijui Hafadin henki.

Jufran kylät olivat aikanaan todellisia ekokyliä. Nykyaika toisen maailmansodan jälkeen - British Standardin höystämänä - tuhosi ekologian ja tiiveyden. Se tuhosi myös yhteisöllisyyden. Hafad kertoi entisajan häistä ja hautajaisista. Väki kulki kapeilla kujilla kynttilöiden ja lyhtyjen valossa. Tunnelma oli läheinen ja tiivis. Uusi aika muutti kaiken. Nyt liikutaan autoilla torvet soiden. Siirtolaiset eteläisistä naapurimaista valtaavat vanhoja hyljättyjä kaupunkiraunioita. Yritimme saada jotain menetettyä takaisin, yritimme tiivistää ja luoda vanhaa kujamiljöötä. Ystäväni Hafad sen hyväksyi. Vanhaa ei kuitenkaan saa tekemälläkään takaisin.

Rakentaminen oli päässyt hyvään alkuun. Kuvissa Hafad tutkimassa työn jälkeä ja antamassa ohjeita turkkilaisille urakoitsijoille. Yläkuvassa oikealla hän viittoilee omassa palmutarhassaan kohti kuuta. Nyt hän on surukseni siirtynyt kuun takaisiin palmulehtoihin viittoilemaan.

Jufran hallintokeskus oli ehdolla Aga Khan –palkinnon saajaksi. Säätiön arkkitehti kävi tutkimassa aluetta. Hän kirjoitti raporttiinsa: “Massing and site integration are among the best design features of the project. Their success is manifested, not only in terms of function or aesthetic, but also in the symbolic message, they convey to the community at large. The complex creates a unique setting, expressing its political significance and symbolism. The white cube-like buildings, freely perforated façades, shaded arcades, light-filtering latticework, glass-brick walls and carefully planned limited fenestration have been the principal architectural means employed to enliven and unify.  The diagonally stepped compositions of the buildings are based on functional needs and technical rationalism, but also trace the geometry of the local historical architecture and crafts.” Hafad ja hänen esikuntansa pitivät hallintokeskuksen arkkitehtuuria “omanaan”.

Maa kiehuu

Diktaattorin kukistumisen jälkeen oli suuria toiveita. Maa piti saada demokratisoitumaan. Nyt maa on täynnä aseita. Täynnä turvattomuutta. Rakennusteollisuus on lamassa. Työttömyys huipussaan. Koulut ja yliopistot kriisialueilla kiinni. Heimoyhteisöt spekuloivat kolmen alueen itsenäisyydestä: itään Cyrenaica, etelään Fezzan ja länteen Tripolitania. Näkymätön käsi on poistunut, mutta lukuisia uusia käsiä on tullut mahdollisuuksien äärelle. Maa kiehuu vallan ja rahan liemessä – palaako pohjaan? Jufran alue tosin säästyi siviilikohteiden tuholta. Vain alueen sotilaslentokenttää pommitettiin. Kaikki ”meidän talomme” ovat kyllä kunnossa, mutta ihminen ja suuri henki on poissa. Hän oli minulle ystävyyden symboli. Hänen ilonsa ja energiansa oli tarttuvaa. Se otti omakseen. Nyt minun on elettävä muistojeni kanssa. En pysty kokemaan sitä odottamaani hetkeä: ”Mister Murole – perkele, saatana!”