Kesälukemista 50 vuoden takaa – tuttuja hahmoja!

Kesä etenee ja lämpöäkin on luvassa (epävarmaa). Kirpputorilehtiä ilmestyy pöydälle. Nytkin edessäni on kaksi lehteä, joissa näkyy tuttuja hahmoja vuosien takaa. Yksi niistä on Eeva-lehti lokakuulta 1969. Eeva kertoo muun muassa nuoresta Eki Tuomiojasta ja hehkeästä Liana Kaarinasta. Toinen on Hymy-lehti vuodelta 1970. Lehti on täynnä itseenikin liittyvää asiaa. Yhdessä jutussa Klaus Bremer varoittelee meitä liikenneministeriön pyöveleistä ja toisessa Veikko Pajunen kertoo raitiovaunujen olevan kävely-Aleksin giljotiinin. Lukemistooni liittyy vielä historiakatsaus entisaikojen Helsingistä. On kysymys 1600- ja 1700-lukujen helsinkiläisestä hallinnosta, raatimiehistä ja merenkulkijoista. Tylsästi kirjoitettua asiaa mielenkiintoisista asioista.

Eeva-lehden numero 10 vuodelta 1969

Eeva-lehden kannessa komeilee Liana Kaarina hevosen höystämänä. Liana oli ajan puhuttu kaunotar. Sisäsivuilla mainostetaan Bayerin muovilla kyllästettyä tulevaisuuden asumista. Hauska yllätys on kuitenkin löytää äiti ja poika juttu Eki Tuomiojan Vappu-äidistä ja hänen 23-vuotiaasta pojastaan. Äiti sanoo: ”Kyllä, onnistuin kasvattamaan itsenäisen, ajattelevan ihmisen, ilman kasvatusta sanan tavallisessa merkityksessä. Erkissä minua ärsyttää hänen huolimattomuutensa, perintöä kai minulta. En myöskään pidä poikani pitkästä tukasta. Tämä ei johdu ahdasmielisyydestä, vaan siitä että pidän miehen niskasta. Se on kaunis, jos tukan rajassa oleva kuoppa näkyy. Politiikkaan ei Erkkiä tarvinnut myöskään johdatella. Hän luki jo 9-vuotiaana poliittista maailmanlehdistöä ja sotkeutui joskus, kohteliaasti kyllä, vieraittemme puheisiin. ”Tiedän kyllä, ettei asia minulle kuulu, mutta mitä mieltä olette USA:n idänpolitiikasta?” hän saattoi sanoa ja sai mieheltä hurjan silmäyksen.

Erkki Tuomioja äitinsä kanssa vuoden 1969 Eeva-lehden haastattelussa.

Eki on saanut varmaan hurjia silmäyksiä monelta muultakin. Vuosi ennen lehden valokuvaa hän oli osallistunut Vanhan valtaukseen ja vuonna 1970 nuori kansanedustaja pidätettiin Persian shaahin vastaisessa mielenosoituksessa. Minun kokemukseni Ekin kanssa liittyivät Töölönlahden osayleiskaavan laadintaan hänen toimiessaan kaupunkisuunnittelusta vastaavana apulaiskaupunginjohtajana ja myöhemmin erinäisiin yhteyksiin Libyan ”kruununperijän” Seif Gaddafin hoidellessa Risto Vahasen ja Seppo Fräntin Filippiinien Jolon panttivankidraamasta Tripolin kautta Suomeen. Ei tuo osayleiskaavakaan ilman pikkudraamaa mennyt. Martti ”metro”-Sainio syytti lehdistössä Tuomiojaa Murolen firmalle annetuista toimeksiannoista. Maksoi hänen mukaansa liikaa ja oli muita parempia firmoja tarjolla. Puheväleissä ollaan.

Eeva-lehdessä, niin kuin tietysti Hymy-lehdessä oli tuohon aikaan paljon tarinaa ihmissuhteista ja erityisesti seksistä. Liana Kaarina taisi olla seksisymboli. Häneltä kysyttiin Jatkoaika-nimisessä suositussa TV-ohjelmassa, kiihottuuko nainen kulkiessaan minihameessa. Hän vastasi, ettei pitkä hame tai minihame eroa tässä suhteessa. Samassa ohjelmassa kirjailija Matti Kurjensaari puhui silloiseen aikaan sopivia, nyt ehkä sopimattomia. Hän sanoi katselevansa minihameessa kulkevia mielellään. ”Katson niitä mielelläni. Epäilyttävän mielelläni. Minua kiinnostavat erityisesti liikkuvat osat.” Kuvassa Liana Kaarina lehden kannessa ja Bayerin mainos joka kertoo muovin autuudesta tulevaisuuden kodinsisustuksessa.

  

Hymy-lehti numero 7 vuodelta 1970 kertoo 75-vuotiaasta Iki-Kiannosta ja hänen 21-vuotiaasta muusastaan, kirjoittaa Uolevi Raadelle avoimen moitekirjeen, kertoo ettei saarnaaja Soininen ollut raiskaaja, kehottaa soittamaan numeroon 90-604692, jos tunnet sukupuoliselta käyttäytymiseltä itsesi syrjityksi, moittii rikostutkimuslaboratorion ala-arvoiseksi ja kirjoittaa laajasti liikenteen pyöveleistä. Juha Numminen taas haastattelee Jörn Donneria: ”Viisi tuntia ihailin seisten, istuen, vatsallani ja selälläni paskajätkää, joka sanoi olevansa täydellinen Jörn Donner”. Lehti kertoo myös asiantuntijoiden voimin, miten raitiovaunu on kävely-Aleksin giljotiini. Kansikuva viittaa Veikko Ennalan tarinaan siitä, milloin pojasta tulee mies.

Hymy-lehti vuodelta 1970

Lehdessä on laaja tarina otsikolla: ”Tappajakansaa – ammattitaidottoman liikenneturvallisuusjärjestön ansiosta. Kyseessä oli moottoritoimittaja Klaus Bremerin, myöhemmin tunnettu Klaude-kopterina, laaja hyökkäys liikenneministeriötä ja erityisesti liikenneturvallisuustyötä tehnyttä Taljaa kohtaan. Klauden pointti lienee se, että liikenneturvallisuustyöhön tarkoitettuja varoja ei annettu autojärjestöjen käyttöön. Lehti kirjoittaa: ”Liikenneministeriö ja Talja leikkivät kevytmielisesti ammattitaidottomuudellaan suomalaistenhengillä. ”Tappajakansan” pyövelit löytyvät sieltä, mistä vähiten odotatte. Jutussa kerrotaan valokuvin kaikista ”pyöveleistä”. Erityisesti jokaisen osalta mainitaan ajokortin laatu. Ajokortittomia ei löytynyt. Erityisesti syyttävä sormi kohdistuu Taljan johtajaan Kaarlo Leinoseen ja Taljan tutkimusjohtajaan Sauli Häkkiseen. Häkkistä syytettiin erityisesti hänen tuottamistaan ”oireellisista” liikennetutkimuksista kattonopeuden vaikutuksista.  Myös nuori lakimies Jorma Hirsto saa täyslaidallisen. Hänen, kuten lähes kaikkien muidenkin liikennetietous on jutun mukaan opittu kirjoituspöydän takana. Minä kaahasin isokissalla aina huippunopeutta. Ohi oli päästävä. En ollut kirjoituspöytäviisas. Olihan minulla ammattikortti kuorma-autolle.  Silti odotin kattonopeutta kuin kuuta nousevaa. Oli säilyttävä elävien kirjoissa. En halunnut 1200 vuosittain kuolleen tai 16000 vuosittain loukkaantuneen joukkoon. Suomessa tapahtui vuonna 1970 murhia, tappoja ja kuolemaan johtaneita pahoinpitelyitä 68, kuolemaan johtaneita työtapaturmia (työmatkatapaturmat poisluettuina) 208 ja kuolemaan johtaneita liikenneonnettomuuksia 1055. Vuonna 1971 vastaavat luvut olivat 112, 176 ja 1143. Tällä hetkellä nämä luvut ovat 84, 16 ja 234. Kehitys on kehittynyt!

Pari sitaattia:

Klaus Bremer: ”Kaarlo Leinonen, eroa kiireesti!” VIP 4/1970.

Kaarlo Leinonen: "Vuosien kuluessa nämä ajat ovat palautuneet monasti mieleen. Mihin katosi eräiltä toimittajilta silloin ihmisen niin tärkeä pääoma - maatiaisjärki?" Liikennevilkku 2/1989.

Kattonopeus kivenä kengässä

Oireellista tässä kaikessa oli kysymys kattonopeudesta. Autojärjestöt ja Klaus Bremer pitivät kattonopeutta hulluutena. Sauli Häkkisen johdolla oli tehty 60-luvulla viisi kattonopeuskokeilua. Artikkelin kirjoitusaikaan 1969-1973 kokeiltiin Otto Wahlgrenin johdolla ja TVH:n toimesta nopeussuosituksia. Vakavat onnettomuudet vähenivät - mutta huonoissa olosuhteissa onnettomuuksien määrä kasvoi. Moottoritoimittajat aloittivat hyökkäyssodan ja vaativat Taljan dipl.ins. Kaarlo Leinosen eroa Taljan johdosta. Hymy-lehden artikkeli oli osa tätä sotaa. Tutkimuksia tehtiin ja ratkaisua etsittiin, mutta sitten tapahtui: Presidentti Urho Kekkonen piti 1.1.1973 jyrisevän uudenvuodenpuheen. Väittävät Risto Näätäsen kirjan Maantiekuolema, 1972, olleen puheen innoittaja. Puhe oli taivaan lahja liikenneturvallisuutta ajaville ja tapahtumat ryhtyivät tapahtumaan.

Parlamentaarinen liikennekomitea oli asetettu 23.3.1972. Komitea antoi liikenneministeriölle lausuntonsa nopeusrajoituksista ja liikenneturvallisuutta lisäävistä toimenpiteistä tammikuussa 1973. Parlamentaarinen komitea asetti samalla työryhmän nopeusrajoituskokeilua varten. Raportti valmistui uskomattoman nopeasti – yhdessä kuukaudessa. Nopeusrajoituskokeilujen suhteen saatiinkin nopeasti aikaiseksi, sillä 1.8.1973 alkoi seitsemän eteläisen läänin tiekohtainen nopeusrajoituskokeilu. Kokeilu kesti 3 vuotta. Nopeusrajoitusten lukuarvoina sovellettiin virkamiesten huutoäänestyksellä valitsemaa sarjaa 60-80-100-120 km/h. (Minun mielestäni sarja 70-90-110 km/h olisi ollut ja olisi vieläkin parempi.) Kuorma-autojen ja pakettiautojen suurimmaksi nopeudeksi määrättiin 80 km/h. Moottoripyörille määrättiin 120 km/h kattonopeus. Turvavyöt tulivat pakollisiksi uusissa autoissa vuonna 1975. Moottoripyöräilijän kypärä tuli pakolliseksi vuonna 1974 ja mopoilijan kypärä vuonna 1975.

Kirjoitinkin tuosta parlamentaarisesta yhteistyöstä blogissani:  https://penttimurole.blogspot.com/2019/04/poliitikot-parlamentaariseen.html

Tylsä historiateos kiinnostaa

Minun Iltalukemistonani on ollut jotain aivan tylsää, mutta niin mielenkiintoista. Jopa niin mielenkiintoista, että olen lukenut kirjaa osittain kahteen kertaan. Pehmeäkantisen kirjan (sopii hyvin bunkassa lukemiseen) nimi on Kauppiaiden ja merenkulkijain Helsinki. Painoaika on unohdettu pannan kirjaan. Se kuuluu sarjaan Entisaikain Helsinki. Kirja kertoo Helsingin hallinnosta ja kaupungin merimieshuonelaitoksen toiminnasta. Sopii hyvin kerrottavaksi tässä, kun aloitinkin Helsingin entisestä apulaiskaupunginjohtajasta. Kysymys oli 1700-luvusta. Helsingissä oli 1500 asukasta ja elettiin ”vapauden aikaa”. Vapauden aika oli Ruotsi-Suomen säätyvallan aikaa, kuningas oli pantu dispoon. Helsinkiä hallittiin maistraatin toimesta. Maistraatissa oli pormestari ja neljä raatimiestä. Raatimiesten virat olivat porvareiden hallussa. Ainakin kahden raatimiehen tuli olla ”oppineita”. Vanhin raatimies valvoi teitä ja siltoja. Toisen raatimiehen tehtävänä oli katsoa kirvesmiesten perään. Hän vastasi myös kaupunginyleisistä rakennuksista ja palokaluista. Kolmas raatimies puolestaan katsoi teurastajien ja kalastajien perään.  Hänen tehtävänään oli myös karkottaa kaupunkiin asettuneet irtolaiset ja loiset. Neljännellä raatimiehellä oli hallussaan kassakirstun avain. Merimieshuone oli eräänlainen meriväen pensionaattilaitos. Kerätyillä varaoilla turvattiin köyhäinapua merimiesten leskille ja lapsille, joskus myös merimiehille itselleen. Merimieshuoneen tehtävä oli kirjata kaikki meriväki. Laivasta karkaaminen ulkomaan satamassa johti eläkeoikeuden menettämiseen. Yhteisenä ongelmana nykypäivälle oli hyvien työntekijöiden vuoto ulkomaan hommiin.

1700-luvun helsinkiläisten elämään tuli ajallisia yhtymäkohtia, kun Kemiönsaaren musiikkijuhlissa yksi konserteista oli Wijkin kartanon mahtinavetassa. Siellä soitettiin 1700-luvun lopun musiikkia. Sitä kuunnellessa oli pakko eläytyä Helsingin raatimiesten elämään. Konsertti oli loistava. Historiateoksen potrettikuvista päätellen pientä loiston alkua oli myös Helsingin peruukkipäisillä porvareilla. Ainakin kaupungin porvareiden omistamat ”Espanjan seilaajat” olivat komeita purjeet pullistuneina.