70-luku ja nykyhetki vertailussa

Arkkitehtiuutisissa 2/20 oli Jorma Mukalan mukava kolumni nimeltä Odottamattomia yhtäläisyyksiä. Hän kertoi odottamattomista yhtäläisyyksistä arkkitehtiopiskelijoiden toimissa 70-luvulla ja nyt. Aloitettuaan kolumnin ihastuttavien naisten kapeista ja leveistä housunlahkeista hän pääsee asiaan ja kirjoittaa mm. näin: ”Päästyäni opiskelemaan arkkitehtuuria ja muuttaessani suureen kaupunkiin, Tampereelle, kuvittelin irrottautuvani yhteiskunnallisesta lähetystoiminnasta eli poliittisesta touhuamisesta. Vaan ei. Ajan henki taisi ilmetä kaiken politisoitumisena, enkä kyennyt sitä pakenemaan. Marxia tietyllä tavalla johdonmukaisesti soveltaen olin päätynyt, kuten moni muukin 70-luvun opiskelija, luonnollisesti äärivasemmistoon, uusstalinistien ryhmään. Oikeudenmukaisempi yhteiskunta pysyi tärkeänä ihanteena, vaikka siitähän ei käytännössä ollut kysymys ja vaikka jouduinkin kuuntelemaan kailottavia propagandalauluja yhä uudelleen ja uudelleen – onneksi omat äänilevyt odottivat uskollisesti kämpillä.”

Nuo ajat olivat minullakin. Jorma oli 70-luvun puolessa välissä kaksikymppinen minä taas nelikymppinen. Hän katsoi maailmaa opiskelijan silmin, minä taas katsoin sitä viisi vuotta toimineen suunnittelutoimiston toimitusjohtajana. Palkkasin opiskelijoita, pidin myös luentoja Otaniemessä.

Suomi rakentaa -näyttely 1970

Mitä 70-luku oikeastaan oli? 70-luku oli aatteellisen murroksen aikaa. Kaupunkisuunnittelussa tuo murros heijastuu selkeästi Kaj Nymanin kirjoituksesta Suomi Rakentaa 4 näyttelyn esitteessä. Hän kirjoitti suunnittelun muutoksesta: ”Viisi vuotta sitten elinympäristömme suunnittelu oli taidetta ja juridiikkaa. Tämän päivän suunnittelu on tekniikkaa ja hallintoa. Puhutaan siitä, että sen pitäisi olla politiikkaa. Lyhyessä ajassa on tapahtunut valtava muutos. Arkkitehdit saavat luovuttaa alaa insinööreille ja taloustieteiden edustajille, pian myös sosiologeille ja lääkäreille. Suunnittelu halutaan perustaa todelliseen tietoon, tehdään laajoja perustutkimuksia, laaditaan ennusteita korkeinta matematiikkaa ja tietokoneita käyttäen, pyritään systemaattisuuteen. Suunnittelija ei ole enää taiteilijayksilö intuitioineen vaan laaja tiimi. Hyvistä suunnitelmista ja pätevistä suunnittelijoista on vähän hyötyä, kun kysymykset joihin vastataan, ovat vääriä. Oikeat kysymykset ovat politiikkaa.”

Suomi rakentaa -näyttely ei tyydyttänyt kaikkia. Rakennettiin vastanäyttely. Vastanäyttelyn tekstit ja kuvat olivat rajua kamaa:

Suomi rakentaa -näyttely on petos

Rakennusyhtiöt ja heidän kanssaan sopupeliä kiltisti harjoittavat suunnittelijat ovat ison rahan turvin panneet pystyyn mahtavan mainosoperaation nimeltään Suomi rakentaa 4. Näyttely on tietoinen ja tahallinen yritys peitellä rakentamisen ajankohtaisia ongelmia ja luoda valhekuvia rakentamisemme muka korkeasta tasosta. Arkkitehtiliiton, Rakennusinsinööriliiton ja Rakennustaiteen Museon esiintyminen virallisina järjestäjinä paljastaa taas kerran näiden järjestöjen luonteen suomalaisen rakentamisen kehitystä jarruttavina voimina. Kenenkään ei ole syytä käydä tässä näyttelyssä: on aivan turha maksaa 3 markkaa sisäänpääsystä ja 15 markkaa luettelosta, kun näyttely ei sisällä mitään sellaista, mitä jokainen ei jo ennestään tietäisi. Ei kannata maksaa päästäkseen katsomaan suunnittelijoiden röyhkeää itsekehua. Autot lisääntyvät, kaupungit kasvavat, keskustat täyttyvät parkkipalatseilla ja parkkitaloilla, pikkuputiikit korvataan mammuttimyymälöillä, aivot täyttyvät mainoksilla ja keuhkot lyijyllä, hermot eivät kestä. Eikä luonto. Tätäkö ihmiset haluavat? Eikö demokratia toimi? Miksei meiltä kysytä? Miten he tietävät mitä me haluamme? Kuka päättää? Kuka suunnittelee? Millä perusteilla? Kenelle? Miksi suurkaupunkeja? Miksi eristettyjä betonibunkkereita? Miksi asuntoalueita ja teollisuusalueita? Miksi makkarataloja ja miksi nukkumakaukioita? Miksi autoja? Miksi opiskelijaghettoja ja vanhainkoteja? Miksi?

Vastanäyttelyn retoriikka jatkoi seuraavilla otsikoilla:

• Suomi rakentaa ja suunnittelee salassa
• Suomi rakentaa kaupunkikeskittymiä, jotka riistävät maaseutua
• Suomi rakentaa uutta ja kolkkoa ja repii vanhaa ja inhimillistä
• Suomi purkaa köyhien slummeja ja rakentaa rikkaille asuntoja
• Suomi rakentaa terveille ja sosiaalisesti sopeutuville
• Suomi rakentaa autokaupunkeja ja jalankulkijaghettoja
• Suomi rakentaa saastunutta ja turvatonta ympäristöä
• Suomi rakentaa luokka-arkkitehtuuria
• Suomi rakentaa harvojen hyötyessä
• Suomi rakentaa velkavankiloita ja nukkekoteja harvoille ja valituille

Vasemmistolaisuuden villakoira

Taistolaista ja vasemmistolaista villakoiraa yritettiin kyllä tuohon aikaan haudata niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin paikkoihin. Taistolaisia pidettiin tuona vuosikymmenenä alan mestareina. Jukka Tarkka kirjoittaa ajan hengestä teoksessaan Max Jakobson, Kylmän sodan diplomaatti, (Otava 2010):

• Opiskelijoiden kapinaliikkeen terävä kärki, joka oli suurten ikäluokkien pienenpieni vähemmistö, sai vähäksi aikaa niskalenkin poliittisista johtajista. Vain harva uskalsi vastustaa avoimesti taistolaisia.
• Poliitikkojen arasteluun vaikutti myös Kekkosen omaksuma ymmärtävä ja rohkaiseva asenne uusvasemmistoon. Lisäksi se saattoi myös olla vanhan ja viisaan salakavala tapa tukahduttaa kapina sulkemalla nuoret ja vihaiset isälliseen syleilyyn
• Suuret ikäluokat toivat kommunistien taistolaissiivelle tilapäistä voimanlisää, mutta uuden sukupolven poliittisen vaikuttamisen pääväylä oli sosiaalidemokraattinen puolue. Nuoret, hyvin koulutetut akateemiset sosiaalidemokraatit alkoivat miehittää julkisen hallinnon avainasemia. Virkamiehen perinteinen rooli oli heille vieras, he toimivat sosiaali-insinööreinä, jotka uudistivat yhteiskuntaa omien piirustustensa mukaan. Kokonaisvaltainen suunnittelu ja ohjaus olivat heidän tunnuksensa.
• Samanaikaisesti kokoomus vaikeni häveliäästi markkinataloudesta ja haki sille soveliaita peitenimikkeitä, kuten sosiaalinen valintatalous. Poliittinen terminologia alkoi pitää sosialismia kehityksen pääsuuntana ja porvarillisuutta poikkeusilmiönä.  Kukaan uratietoinen ei uskaltanut ennen 2000-lukua tunnustautua oikeistolaiseksi.
• Suomen yhteiskuntailmaston radikalisoitumista on totuttu arvioimaan pinnallisesti. Vaikka se oli vasemmistolaisuutta, se ei tullut sosialismin isänmaasta, Neuvostoliitosta. Se ei ollut kommunistinen Troijan hevonen ja salajuoni vaan läntinen pintamuoti, ideologista Coca Cola - ja farkkurihkamaa. Sen oppi-isä ei ollut Karl Marx, vaan pikemminkin Herbert Marcuse.

 Miten tämä heijastui minun toimistossani?

Elettiin taistolaisuuden ja uusajattelun aikaa. Nuoret insinöörit olivat vahvasti vasemmistolaisia. Pentti Murole palkkasi toimistoonsa juuri näinä vuosina pääosin demareita ja joukkoon sopivia taistolaisia. Palkkaus tapahtui usein esitelmätilaisuuksissa. Puheenvuoron pyytäjä tai kriittisen välihuudon esittäjä palkattiin ilman muuta.  Täytyihän tämän asennemaailman muuttaa jotain insinöörikunnan toimintatavoissa. Tunki esille tieteellinen lähestymistapa. Suunnittelun suunnittelu. Tutkimus ja mallinnus. Panostukselle löytyi vastakaikua. Virkamieskunnassa kyti. Saavutettavuus ja vetovoimafunktiot nousivat kunnioitettuun asemaan. Monimutkaiset (yksinkertaiset) kaavat tekivät vaikutuksen. Nyt päättyi väittely väylien teknologiasta ja alkoi keskustelu yhteiskuntataloudellisesta optimista. Siirryttiin astetta korkeammalle ajattelussa ja teoissa.

Onko näin?

Jorma Mukala kirjoitti blogissaan: ”Politiikka on tullut takaisin. Halu vaikuttaa aktiivisesti ja poliittisesti on tekemässä paluuta. Etenkin ilmastonmuutos on vaikuttanut asenteisiin. Opiskelijat ja nuoret haluavat muuttaa yhteiskuntaa, mikä tarkoittaa politiikan muuttumista kiinnostavaksi pitkän hiljaiselon jälkeen. Vaikuttaa siltä, että uusi sukupolvi haluaa pelastaa tulevaisuutensa ilmastonmuutoksen uhkaavalta tuholta. Myös globalisaation ajan tuottama monikulttuurisuuden ideologia on nostanut esiin poliittiset linjakysymykset. Pitää ottaa kantaa”. Mukala lopettaa kirjoituksensa arjen estetiikan nousun odotukseen. Mukava juttu.

Minä jäin vielä miettimään tuota 70-lukua. Omia tekemisiäni. Vuosikymmen oli värikästä tapahtumien kirjoa. Aivan vaikuttaa siltä kuin olisi eletty mahtavaa aikaa. Hertzen antoi piiskaa Tapiolassa, syntyi Haaga-Vantaa, metroa suunniteltiin, jalankulkututkimus Helsingissä, Suomenlinna ja hyljätyt hevoset, kohdattiin öljykriisi, Tampere, Alvar Aalto sai viimeisen tilaisuutensa Töölönlahdella, laajat joukkoliikennekokeilut, Vuosaaren satama, Vietnamin, Kuwaitin ja Libyan vientityöt, esitelmiä ympäristöterveydestä, silta joen suunnassa Turkuun. Oikeastaan nyt jälleen yllätyn, miten se 70-luku oli aktiivista. Hieman hämmästyttää, kun olin firman esitteeseen kirjoittanut tällaisen puutelistan:

Kriittinen analyysi osoittaisi tämän hetken yhdyskuntasuunnittelun sisältävän vaikeita ongelmia: 

• poliitikkojen ja ammattimiesten vuorovaikutuksen puute
• päätöksenteon ohjelmoinnin puute
• suunnittelutyön ohjelmoinnin puute
• kehittymätön ja usein näennäinen metodiikka
• olettamusten, asenteiden ja arvostusten sekaannus
• kokonaistaloudellisen ajattelun puute
• ympäristömme virheiden ja epäoikeudenmukaisuuden tietoinen hyväksyminen
• poliittisen päätäntäkoneiston heikkous
• valkokaulusväen heikko työn tuottavuus
• suunnittelijoiden kyvyttömyys arvojen mittauksessa
• sidonnaisuus normeihin ja konservatiivinen teknologia
• kauneus- ja viihtyvyysarvojen vähättely.

 Olihan se aika rohkeata syyttää firman esitteessä näin vakavasti tilaajia, vaikka kyllä me suunnittelijatkin saimme pitkän syntilistan. Olisiko meillä jotain jäljellä tästä syntilistasta? Kyllä kai, jos Mukalaa uskomme. 

”Kaupunkisuunnittelu on tällä hetkellä nousussa. Tämä korkeasuhdanne yhdistää nykyhetkeä ja 70-lukua.” Näin sanoi kolumnissaan Jorma Mukala. Nyt kun katselen tuota 70-luvun elämän kollasia omalta kannaltani, voin todistaa Jorman väitteen oikeaksi. Silloin oli korkeasuhdanne asennemuutosten kautta, joukkoliikennettä kehitettiin, tehtiin jalankulkututkimus, aloitettiin suunnittelun vienti. Sitä elämää ei haitannut voimakas ihmisten politisoituminen, päinvastoin, aktiivisten ja ajattelevien ihmisten kanssa oli hienoa toimia. Asioissa syntyi policy-orientaatiota, sitä ei puoluepolitiikka vaikeuttanut.

Hämeenlinnan yleiskaava Olli Kivisen käsissä

Olli Kivinen tuli minun ystäväkseni vientihommissa. Meillä oli yhteisiä hankkeita Kuwaitissa ja Libyassa.  Ensimmäisen kerran olin hänen kanssaan kosketuksissa, kun Otto Larman johtamassa autopaikkatoimikunnassa 60-luvulla teimme normeja parkkipaikkojen tarpeesta. Olli oli komitean jäsen, minä taas komitean toinen sihteeri. Koskaan niistä normeista ei tehty virallista asetusta eikä toinenkaan ajatuksemme toteutunut, maamme kaupungit eivät perustaneet komitean ehdottamia kunnallisia pysäköintiyhtiöitä Ruotsin malliin. Tunnetun rakennusvalvontamiehen mukaan autopaikkanormit olivatkin yksi kuolemansynneistäni. Muita kuolemansyntejä olivat väestönsuojanormit, bulevardit ja kompakti kaupunki. Että synneissä on oltu mukana. Jos joku haluaa tutkia menneisyyttä, niin tässä hieman vihjeitä:

http://penttimurole.blogspot.com/2016/03/kohtuuhintaisuuden-kuolemansynnit.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/03/kohtuuhintaisen-rakentamisen-toinen.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/03/bulevardit-kolmaskohtuuhintaisuuden.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/04/neljas-kuolemansynti-kompaktikaupunki.html

Jälleen raporttiarkeologiaan

Tulevaisuutta ei voikaan tutkia, sillä mitään tutkittavaa ei ole olemassa. Tai, hetkinen toppuutellaan hieman, olinhan juuri Tutuhesassa kuuntelemassa Osmo Kuusen ja kahden merkittävän filosofin, Ilkka Niiniluodon ja Antti Hautamäen esitelmiä tulevaisuudentutkinnan pohjafilosofioista – siihen palataan, jos saan jotain ymmärrystä aikaan. Tulevaisuuden visioita voi tietysti tutkia ja sellainen on nyt aiheena, sillä hivelen juuri käsissäni kolmea professori Olli Kivisen kirjaa. Pääkohteena on Olli Kivisen laatima Hämeenlinnan yleiskaava vuodelta 1957. Olli oli siihen aikaan 36-vuotias asemakaavaopin erikoisopettaja Teknillisessä korkeakoulussa. Hänen professuurinsa Otto Iivari Meurmanin seuraajana alkoi vuonna 1960. Jos Olli oli kaavoituksen vahva tähti, oli hän myös viimeisen päälle innokas automies. Hänen Batman-autonsa oli kaikille alan ihmisille tuttu. Hurja ajotapa ei taas ollut vieras kenellekään pelkääjän paikalla istuneelle. Mutta siihen aikaan suomalainen mies saattoi ajaa omilla vankkureillaan haluamaansa nopeutta. Kattonopeuskokeilu Suomeen tuli ensimmäistä kertaa vuonna 1962. Varsinainen energiakriisin aiheuttama vuoden kestänyt 80 km/h kattonopeus oli sitten vasta vuonna 1972. No, miksi nämä kattonopeudet tähän tulivat? Ainakin siksi, että vuonna 1957 elimme autoistumisen ja maaltamuuton suurta mullistusta. Olli Kivisen Hämeenlinnan yleiskaavassa 1957 oltiin ratkomassa näitä ongelmia.

Ollin väitöskirja 1960

Etsiskelin aikanaan jotain mielenkiintoista Fredalla Hagelstamin antikvariaatista. Hyllyltä pilkistää Kivisen Turun yleiskaava, Kivisen Varkauden yleiskaava ja helmenä kaikesta Kivisen väitöskirja Kaupunkiemme keskusalueiden rakennusoikeudesta, sen kehityksestä ja mitoituksesta. Väitöskirjan sivujen välistä pulpahtaa kortti, jonka on allekirjoittanut Otto-Iivari Meurman. Hän kiittää syntymäpäiväonnitteluistaan. Hän täytti 70 vuotta kesäkuussa 1960. Olli väitteli toukokuun lopulla 1960. Olli oli käyttänyt Mörrin kiitoskorttia tuoreena kirjanmerkkinä tutkiessaan väitöskirjansa saloja - sympaattista. Sisälsikö Olli Kivisen väitöskirja mullistavaa tutkimusta ja tulevaisuutta luotaavaa innovaatiota? Kun luen sitä, imponoidun laajan korttelitutkimuksen määrästä ja petyn johtopäätöksistä ja ratkaisusta. Yllättävää ei kuitenkaan ole väitöskirjan havainto kaupunkikeskustojen kerrosalan huimaavasta ylimitoituksesta. Kaupunki ympäristönä ja kaupunki ”taideluomana” on väitöskirjassa täysin sivuutettu. Väitöskirjassa käsitellään kaupunkia numeroina. Peräkkäisten hallinnollisten päätösten todetaan johtaneen rakennusjärjestyksiin, jotka ylimitoittavat keskustakortteleiden kerrosalan. Rakennusjärjestysten mukaan rakennettaessa leikkipaikat, tomutuspaikat ja pysäköintipaikat jäävät rakentamatta.  Korttelirakenne on siis muutettava. Umpikortteleiden sijaan on suositeltavaa rakentaa kampamaista avokorttelia. Silloisissa rakennusjärjestyksissä yleiset tonttitehokkuusluvut olivat tasoa e>3. Nyt tehokkuudet olisi pienennettävä tasolle e=0,5-0,9.

Kivinen kirjoittaa väitöskirjan loppulauseessa: ”oleellinen puoli suunnittelussa kuitenkin on mittakaavallisesti oikean ratkaisun löytäminen, seikka johon tosin toistuvasti viitataan, mutta jonka käytäntöön soveltaminen keskusalueilla yleensä laiminlyödään”. Kivinen halusi murtaa perinteisen ruutukaupungin umpikortteleiden korkean rakennustehokkuuden ja luoda tilalle väljempää avointa kamparakennetta. Hänkö sen lopetti, minkä lisää kantakaupunkia hanke taas aloitti? Tai olinko itse aikaani edellä kun 7 vuotta Olli Kivisen väitöskirjasta kirjoittelin lauseeni: kompaktikaupunki on kontaktikaupunki.

Hämeenlinnan yleiskaava 1957

Hämeenlinnan yleiskaava valmistui ennen väitöskirjaa tai sen tekoaikana. Yleiskaavassa varmaakin näkyy viitteitä käynnissä olevasta ajatusprosessista. Kirja on Olli Kivisen jo standardiksi tullutta hienostunutta tyyliä: sidottu makaava A4, valkoiset kannet värillisillä teksteillä. painotyöt Suomalaisen kirjallisuuden kirjapainon laatutyötä. Tekijöinä Olli Kivinen, Mika Erno ja Pentti Riihelä. Antti Tuura väestöennusteen ja asuntotarvelaskelmien tekijänä ja Yleinen insinööritoimisto vesihuoltoeksperttinä. Kirjassa on kaksi lukua: 1 Lähtökohta ja 2 Ratkaisu. Lähtökohtaan sisältyvät kappaleet: vaikutusalue, yleiskaava-alue ja väestö. Ratkaisun osia ovat suunnitteluperiaatteiden lisäksi: liikenne, keskikaupunki, asuntoalueet, työalueet sekä yleiset rakennukset ja viheralueet.

Aloitetaan väestöstä ja vaikutusalueesta

Vaikutusalueen määrittely kuului tuon ajan vakiorepertuaariin.  Hämeenlinnan vaikutusalueen suuruudeksi arvioitiin 50-luvun puolessa välissä 70000 asukasta. Kaavan laatimisaikaan Hämeenlinnan kaupungin väkiluku oli 23000 henkeä ja yleiskaava-alueen väkiluku 27000 henkeä.  Yleiskaava-alueen väestön arveltiin 25 vuodessa kasvavan minimissään 40000 henkeen ja maksimissaan 45000 henkeen. Kasvuprosentiksi laskettiin vuosittain 1,5-2,0 %. Todellinen väkiluku vuonna 1980 oli 40000 asukasta. Kasvun ennustettiin olevan 200 henkeä vuodessa luonnollisen kasvun seurauksena ja 300-500 henkeä nettomuuttovoiton seurauksena. Viimevuosien nettomuutto on ollut 250 henkeä negatiivinen. Nyt viimeksi oli pientä kasvua havaittavissa. Takaisin 50-luvulle: Uutena ilmiönä kiinnitettiin huomiota yli 65-vuotiaden osuuden kasvuun. Sen arveltiin kasvavan 6 prosentista jopa 9 prosenttiin.  Nyt se on 22 %. Hämeenlinnan väestö v. 2009 ennen alueliitoksia oli 44000 henkeä ja nykyinen asukasluku on 67000 asukasta. Nämä tilastot eivät nyt enempää kiinnosta, mutta mikä kiinnostaa on pienen kaupungin kasvustrategia maankäytön suhteen 50-luvun sammakkoperspektiivistä katsottuna. Sitähän se on tämä Olli Kivisen yleiskaava mallia 1957.

”Tämän hetken kaupunkisuunnittelulle leimaa antavista tekijöistä on tärkein epäilemättä liikenne ja nimenomaan ajoneuvoliikenne. Se on muuttunut ratkaisevasti nopeammaksi ja volyymiltaan moninkertaiseksi. Vanhoilla kaduilla ei sitä voida tyydyttävästi hoitaa eikä sen probleemoja voida liioin ratkaista laajentamalla vanhan katujärjestelmän mukaista katuverkkoa. On luotava uusi liikenneverkkojärjestelmä, joka pohjautuu uusien liikennevälineiden muuttuneisiin vaatimuksiin.” Näin kirjoittaa Olli Kivinen Hämeenlinnan yleiskaavassa 1957.  Hän kritisoi konsentrista kaupunkimuotoa, joka on kehittynyt renkaina vanhan keskustan ympärille. Tällaisessa kaupunkimuodossa liikenteen jäsentely sekä alueiden varaaminen järkevään uudisrakentamiseen kuten myös yleisiä laitoksia ja vapaa-ajanviettoa varten on osoittautunut vaikeaksi. Konsentrisen kaupungin vastakohtana hän suosittelee hajakeskitystä, desentralisaatiota. Tällöin pääkeskuksen ympärille luodaan alakeskuksia. ”Näiden ympärille koostuva asuminen ja muu toiminta muodostetaan mahdollisimman itsenäisiksi yksiköiksi. Pienin hajakeskitetty kaupunkiyksikkö on asumasolu, joka käsittää 1 000 -1 500 asukasta. Kahdesta tai useammasta solusta muodostuu asumalähiö.” Kivinen esitti ajatuksensa kaavioina. Vasemmalla on kaavio asumalähiöstä. Kaaviota nimitettiin sittemmin Kivisen keuhkokaavioksi. Oikealla ylhäällä on Kivisen hajakeskitetty kaupunki liikenneväylineen, keskustoineen, asumalähiöineen ja teollisuusaluevarauksineen.  Alin kuva esittää konsentrisen ja desentralisoidun kaupungin vastakohtaisuutta. Tätä tietä kuljimme...

Rakennusoikeutta leikataan

Keskustan mitoituksessa päädyttiin rakennusoikeuden leikkaamiseen. Voimassa oleva kaava salli keskustaan rakennettavaksi 0,59 milj. k-m2. Yleiskaavaehdotuksessa rakennusoikeus pienennettiin 0,33 milj. kerrosneliömetriin. Tästä 40 % oli tarkoitettu asunnoille. Asukkaiden määräksi ennustettiin 5500 henkeä, kun silloinen luku oli 4200. Teoreettisesti vanhan kaavan mukaan asukkaita olisi mahtunut 19000 jos 80 % rakennusoikeudesta olisi käytetty asuntoihin. Asukastiheydeksi tällä kerrosalalla olisi tullut 26000 asukasta neliökilometrille. Tätä yleiskaavateksti pitää liian korkeana ja sanoo sen olevan erityisesti lapsiperheiden kannalta epämiellyttävä. Nyt on otettava huomioon, että silloinen ennuste asumistiheydestä oli 20 h-m2/asukas. Nyt pinta-alaa on koko maassa asukasta kohti 41 huoneistoalaneliömetriä.

Hämeenlinna yleiskaavassa 1957 keskustan mitoitus oli Kivisen pohdinnan alaisena. Juuri silloin hän mietti laajemminkin keskustamitoituksen tulevaisuutta väitöskirjaansa varten. Hämeenlinnan keskustassa oli silloisen kaavan mukaan tonttitehokkuusluku e=3,3. Kivinen halusi alentaa tehokkuuden vyöhykkeittäin tasoille e=2,0, e=1,2 ja e= 0,7. Tiheimmällä alueilla sallittiin asuntoja 25 % kerrosalasta. Väljimmällä alueella liiketiloja sallittiin 10 %. Kun nyt pistän päähäni googlekiikarit ja vertaan nykytilannetta Olli Kivisen Ja MIka Ernon suunnitelmaan, havaitsen suuria yhtäläisyyksiä suunnitelman ja todellisuuden välillä. Ehkä asiaa tuli hyvin hoidettu, sillä Mika Erno oli Hämeenlinnan kaupungin asemakaava-arkkitehti.

Asuntotuotanto oli yleiskaavassa laajan tarkastelun kohteena. Yleiskaavan mitoitus 1,2 milj. k-m2 45000 asukkaalle perustui 27 neliömetrin kerrosalatarpeeseen per asukas. Kerrostalojen osuutena pidettiin korkeintaan 50 %. Keskustan rakennusoikeutta haluttiin supistaa ja varautua 6500 asukkaaseen, kahdeksaan asumalähiöön sijoittuisi siten 85 % asukkaista. Raportti korostaa, että kullekin lähiölle tulee muodostaa oma lähiökeskus myymäläryhmineen ja yleisine rakennuksineen. Niin, huomattakoon taas, ettei tuohon aikaan ollut mitään aavistusta suurista kauppakeskuksista pääteiden varsilla.

Teollisuusalueita varattiin yleiskaavassa noin 400 hehtaaria. 50-luvun alussa kaupungin työntekijöistä 49 % oli teollisuuden palveluksessa. Heistä puolet oli naisia. Yleisin kulkutapa töihin oli polkupyörä.

Liikenne Kivisen kaavassa

Kerroin jo alussa Kivisen olleen innokas automies. Niinpä hän ei paljoakaan uhraa raporttinsa riveillä kävelylle tai pyöräilylle. Toteaa kuitenkin pyöräilyn merkityksen ja tarpeen varata keskustan kauppakatuja jalankululle. Pyöräily oli 50-luvulla pikkukaupungeissa merkittävä liikennemuoto. Yleiskaavassa esitetään poikkileikkauslaskentatietoja Vanajaveden Viipurintien sillalta. Sillan ylittävistä 50 % oli polkupyöräilijöitä, neljännes jalankulkijoita, neljännes ajoneuvoja. Katso kuvaa tuolta ajalta. Joukkoliikenteen matkustajamääristä ei ollut parempaa tietoa, linjoista oli kuitenkin vuoromääräkaavioita. Raportissa puhutaan liikenneverkon luomasta käsitteellisestä rungosta. ”Vaikkakin liikenne verrattuna asumiseen ja työhön on monessa suhteessa niitten seuraus ja näin ollen sekundäärinen, luo liikenneverkko kuitenkin asemakaavoitukselle käsitteellisen rungon, jonka puitteissa eri alueet ovat sijoitettavissa paikoilleen.” Raportissa liikenne tuleekin heti kärjessä vaikutusalueselvityksen jälkeen. Pysäköintipaikkojen tarvetta ennustettaessa autokannan arveltiin olevan vuonna 1980 1 auto/7 asukasta kohti eli 140 autoa per 1000 asukasta. Henkilöautokanta yleiskaavan tekohetkellä oli 40 ha/1000 as. ja vuonna 1980 250 ha/1000 as. (Koko maan tilasto). Nyt henkilöautoja on Hämeenlinnassa 625 ha/1000 as. Liikenteen Vanajaveden sillalla arveltiin kasvavan vuoteen 1980 mennessä viisinkertaiseksi. Murros oli odotettuakin suurempi. Ehkä Olli Kivinen sitä oikealla tavalla ennakoi, kun kirjoitti niin monta sivua liikenteestä.

Liikenteessä on tietysti vahvasti esillä ohitustien tai läpikulkutien vaihtoehdon valinta. Kysymys oli Valtaien 3 sijoituksesta. Tie asettui paikalleen läpi kaupungin. Itseasiassa tien suunnittelu oli TVH:ssa jo käynnissä yleiskaavan laatimisaikaan. Moottoritie valmistui Hämeenlinnan kohdalla vuonna 1965. Siitä Kalle Kultalan kuva. 50-luvulla arveltiin helikopteriliikenteen nousevan merkittävään asemaan. Yleiskaavassa helikopterikentän paikaksi esitettiin Hämeensaareen, aivan keskustaan. Pysäköinti eli Mörrin keksimän termin mukaan autopaikotus oli laajan tarkastelun kohteena. Asuntoalueilla autopaikkoja esitettiin varattavaksi noin 1 paikka 150 m2 kohti. Liikekeskustassa myymälöiden ja konttoreiden osalta ajateltiin tarpeen olevan 1 autopaikka 75 m2 kohti. Pysäköinnin suhteen esitettiin viisaita, sillä kerrostaloalueilla puolet paikoista esitettiin kaukopysäköintinä 200-300 metrin päähän asunnoista.

Kaupunki kasvaa

Olli Kivisen yleiskaava päätyi vuoden 1980 mitoittavaan asukaslukuun 45000. Kivisen kaavan jälkeen valmistui seuraava yleiskaava Heikki Aitolan toimesta vuonna 1966. Siihen minäkin pääsin mukaan liikennesuunnittelijaksi.  Miksi siis uutta yleiskaavaa laadittiin näin pian, vain kymmenen vuotta edellisen yleiskaavan valmistumisesta? Sysäyksistä tärkein lienee ollut Vanajan liittäminen Hämeenlinnan kaupunkiin ja tästä seuranneet alueiden lisäresurssit. Uuden yleiskaavan tavoitteina mainittiin teollisuusalueiden varaaminen, kerrostalotuotantoon soveltuvien aluerakennuskohteiden osoittaminen, keskustatoiminnan laajenemissuuntien osoittaminen sekä yleisten rakennusten alueiden muodostaminen valtakunnallista käyttöä silmällä pitäen. Hämeenlinna ja Kanta-Häme sijoittivat itseään Suomen kartalle! Tällaiset asiat ehkä puuttuivat täysin edellisestä yleiskaavasta! Aitolan yleiskaavan asukaslukutavoite vuodelle 2000 oli 63000. Todellinen luku vanhan Hämeenlinnan ja Vanajan alueella oli sitten 50000. Ennustaminen ei ole helppoa. Kasvuun on kiva uskoa. 

Nyt valmistuneessa uudessa yleiskaavassa asukaslukuennuste on 72000-75000. Aluevaraukset ovat tietysti kasvaneet asukasluvun mukaan. Väljyyskasvu on suuri mitoittava tekijä. Asukasta kohti on nykyään kaksinkertainen määrä kerrosalaa.   Teollisuuden varaukset olivat Kivisen yleiskaavassa tärkeä asia. Niitä varattiin 400 hehtaaria. Uudessa yleiskaavassa varaukset teollisuudelle, kaupalle ja muuhun elinkeinotoimintaan ovat hurjasti kasvaneet. Määrää en nyt saanut selville, mutta karttaan katsomalla varauksia voisi arvioida olevan kolmin- tai nelinkertainen määrä. Muutos onkin suuri marketien ja pienteollisten ja kaupallispalvelullisten toimintojen levitessä maanteiden varsiin autokaupunkialueille. Muutos on kaikkialla niin dramaattinen, että minun oli pakko piirtää itselleni kartta siitä mitä Hämeenlinnassa on oikein tapahtunut sitten Kivisen aikojen.

Tämä juttu on jo laajentunut ja uhkaa laajentua lisää. Haluaisin vielä kirjoittaa viheralueista ja monesta muusta. Mutta nyt on tehtävä toppi.

Hämeenlinnan kantakaupungin yleiskaava 2035 kertoo yleiskaavoituksen toteutustavan monipuolistumisesta. Uuden yleiskaavan väkilukuennuste vuoteen 2030 on haarukoitu välille 72600-76800. Tilastokeskus on ennustanut alarajaa. Haarukan keskelle osuva väestönkasvu olisi 0,6 % vuodessa. Olli Kivisen vuoden 1957 yleiskaavaselostus vaati 69 sivua. Nyt netissä löytyvässä uudessa yleiskaavassa on 144 sivua. Tästä linkistä voit tarkastella Kantakaupungin yleiskaavaa 2035.

https://www.hameenlinna.fi/wp-content/uploads/2019/03/9512-Selostus-4.4.2018.pdf

Raporttiarkeologiaa 1, Helsingin yleiskaava 1960

Kirjoitin blogissani raporteista, jotka täyttävät hyllyt ja valtaavat huonetilat. Kirjoitin niiden kohtaloista firmamuuton hetkellä. Tavara on tarpeetonta. Ketään ei kiinnosta. Päämääränä on energiajätteen polttouuni. Kirjoille ja raporteille käy samoin kuin tekstiileille – polttouuniin. Menneisyyttä kuvataan yksinkertaisilla trendeillä. Joku sanoo 50-luvun olleen lähiöiden rakentamista. Siinä kaikki. 60-luvulla taas monistettiin Ruotsin miljoonaohjelman mallia sokeasti seuraamalla. Siinä kaikki. 70-luvulla agendalla oli aravarakentaminen, puolet asunnoista tehtiin aravana. Siinä kaikki. 80-luvulla Arkkitehti-lehti kuulemma hyväksyi vain modernismin ja pienen mittakaavan, oli vaatimuksissaan ehdoton. Siinä kaikki. 90-luvulla alkoi ankara lama, silloin vaadittiin kulukuria ja suurta mittakaavaa. Siinä kaikki. Uuden vuosisadan ensimmäisellä kymmenyksellä arvoon arvaamattoman nousi tiivis ja matala. Siinä kaikki. 10-luvulla valtaan nousi vihreys ja ahneus. Siinä kaikki.

Leikkiä ja rakkautta

No, leikkisäähän tämä kaikki paradigmojen asettelu on. Jos suunnittelusta on leikki kaukana, silloin peli on menetetty. John Huizingan mukaan leikki liittyy lakiin, sotaan, runouteen, filosofiaan ja taiteeseen. Hän ei mainitse kaupunkisuunnittelua leikkivän ihmisen (Homo Ludens) tehtäväkenttänä, mutta se taitaa sisältyä useampaankin noista, ainakin lakiin, filosofiaan ja taiteeseen.  Alvar Aalto puhui leikkivästä ihmisestä. Tuli siitä jopa kuuluisaksi kansainvälisyyteen saakka. Hänen arkkitehtuuristaan löytyy tuo ihminen, hän itse. Leikki kiehtoo meitä. Sana puuttuu kuitenkin nykyajan raporttijargonista. Kyllä sieltä puuttuu myös sana rakkaus. Tuon sanan tarvetta Roger Wingren yritti todistaa minun edelliseen blogiini lähettämässään kommentissa. Niin, jos nyt asetettaisiin uusi imperatiivi? Ei se ehkä uuteen maankäyttö- ja rakennuslakiin pääse, mutta jos se pääsisi ajatteluun. Siis mikä? No, kaikissa suunnitteluraporteissa tulisi löytyä kappale jossa käsiteltäisiin leikkiä ja rakkautta ihmiselämän ja hänelle luotavan ympäristön perustekijöinä. Ei vain maankäyttöä, kerrosalaa, liikennettä tai viherkäytäviä. Rakkautta ja leikkiä. Maistuvatko sanat omituisilta? Voiko niitä numeroistaa tai monetarisoida? Voiko niiden avulla laskea hyötykustannusta? Tunnistaako sosiaalisten vaikutusten analyysi näitä sanoja? Voisiko niille saada puolueiden tukea lautakunnan äänestyksissä? Miten on bisneksen ja byrokratian laita?

Nyt nykyisyydestä menneisyyteen. Tämä blogi käsittelee raporttiarkeologiaa. Saatan etsiä, millaisia sanoja kirjoitettiin noihin viime vuosikymmenien raportteihin. Olivatko ne vain tyyliä ”siinä kaikki”? Etsin niitä tuolta ajalta jolloin olin itse pelissä mukana. Se lisää mukaan tunnetta, ei tarvitse ikään kuin siteerata historiankirjaa, pystyy etäjälkivuorovaikuttamaan.

Minkä raportin valitsen ensin? Voinko yhdessä blogissa käsitellä kokonaista puolta vuosisataa? En tietenkään. Tämä on kyllä venytettävä vuosikymmeniksi kerrallaan. Tai voisiko paria vuosikymmentä yhdistää? Haastavalta näyttää - nykyistä kieltä käyttääkseni. Minulla on tuossa kasassa viitisentoista raporttia ja muutama kirja. Ne ovat niitä jotka pelastin energiatuotannosta. Niitä hivelee käsissään. Ne olivat joskus monille tärkeitä. Itselleni ne olivat ilman muuta tärkeitä. Miksi muuten niitä olisin säästänyt. Nyt valitaan. Valitsen ensin Helsingin yleiskaavan vuodelta 1960. Se on harmaa kangaskuvioisella kannella varustettu kovakantinen 95-sivuinen kirja. Se on 50-luvun tuote. Siis tuo paradigmaltaan lähiörakentamisen vuosikymmeneksi kuvattu aikakausi. Löytyykö sieltä sanoja rakkaus tai leikki? Varmaan ei, mutta sieltä täytyy löytyä tukuittain asumalähiöitä. Ajan pahamaineista ympäristörikollisuutta. Olen jo valinnut seuraavankin arkeologian kohteen. Tiedoksi vain teille, joita ei Helsingin yleiskaavaehdotus 1960 kiinnosta. Se on Olli Kivisen Hämeenlinnan yleiskaava.

Helsingin yleiskaava 1960

Aloitan lukemisen hivelemällä noita sivuja. Silloin kun raporttia yleiskaava-arkkitehti Olof Steniuksen johdolla Katariinankadulla tehtiin, olin töissä sylttytehtaalla. Siksi se tuntuu omaltakin historialta, vaikkei minulla ollut mitään tekemistä tuon teoksen kanssa. Kunhan seurasin sivulta, kun Stenius touhukkaasti eteni kartalta toiselle. Hän oli puuhakkuudessaankin miellyttävä ihminen. Tuloksena syntyi 95-sivuinen teos hienoine karttaliitteineen. Tämäkö se oli se ympäristörikos, joka synnytti sen huonoksi mainostetun asumalähiöiden Helsingin? Asemakaavapäällikkö Väinö Tuukkanen kirjoittaa esipuheessa ensimmäisen syyn yleiskaavan uudistamiseen olevan Töölönlahden alueen ratkaisutarpeen. Olihan keskustelu Töölönlahden täyttämisestä ja rautatieaseman siirrosta vellonut jo ennen sotia. Tuukkanen jatkaa toiseen syyhyn: ”Toinen syy yleiskaavasuunnitelmien uudelleen tutkimiseen oli se, että kauan esillä ollut kysymys laajojen esikaupunkialueiden liittämisestä Helsinkiin tuli ajankohtaiseksi sen jälkeen, kun liitoskysymystä koskeva, seikkaperäinen selvitys oli julkaistu vuonna 1936. Yleiskaavatyöt jouduttiin kuitenkin sodan puhjetessa vuonna 1939 lykkäämään toistaiseksi ja monet syyt vaikuttivat siihen, että kesti vielä pitkän aikaa sodan jälkeenkin ennen kuin työhön voitiin ryhtyä.” Tuukkanen mainitsee esipuheessaan myös liikenneselvitykset ja tutkimukset elinkeinoelämän ja teollisuuden aluetarpeista.

Raportin ensimmäinen luku koskee geologiaa ja ilmastoa. Voi havaita ilmaston lämpenemisen olleen havaittu ilmiö jo siihen aikaan. Vuosisadan alusta 50-luvulle mennessä keskilämpötila oli noussut 0,9 astetta. Mitään ilmastonmuutosta ei varsinaisesti tiedostettu. Sademäärät olivat puolen vuosisadan aikana hieman vähentyneet.

Eliel Saarisen Suur-Helsinkisuunnitelma hahmotteli Helsingin rakenteen. Se oli myös vahvasti vuoden 1960 yleiskaavaehdotuksen pohjana. Kuvassa näkyvät nykyiset pääväylät orientoitumisen helpottamiseksi. Siinähän ne ovat lähes Elielin määrittelemillä paikoilla.

Kaavakehitystä Kockesta Ehrenströmiin, Jungiin ja Saariseen

Aiemmasta asema- ja yleiskaavoituksesta todettiin kaavakehitys Kocken (1811) kaavasta Ehrenströmiin (1812-1817) ja vuoden 1875 kaavaan. Kallion ja Sörnäisten asemakaavat valmistuivat 1890-luvulla. Vuosisadan vaihteen jälkeen valmistuivat Töölön ja Eiran kaavat. Ensimmäinen yleiskaava syntyi Bertel Jungin toimesta 1911. Eliel Saarinen valmisteli Munkkiniemi-Haagasuunnitelmaa. Julkaisuun sisältyi Jung-Saarisen uudistettu yleiskaavaehdotus (1913). Eliel Saarisen laatima Suur-Helsingin yleiskaava julkaistiin vuonna 1918.

Raportti kertoo: ”Eliel Saarisen suunnitelma on ilmaus harvinaisesta avarakatseisuudesta. Hän oli täysin selvillä siitä, että mereen pistävällä niemellä sijaitseva Helsinki tulevaisuudessa joutuisi kamppailemaan vaikeitten liikennepulmien kanssa. Suur-Helsinkiä koskevassa suunnitelmassa näkyy hänen pyrkimyksensä asunto- ja työalueiden hajasijoituksella ja joustavilla liikenneyhteyksillä luoda edellytykset enemmän tai vähemmän itsenäisten esikaupunkialueiden syntymiselle. Suunnitteluperiaate, joka on yhtä pätevä tänään kuin neljä vuosikymmentä sitten.”

Vuonna 1932 laadittiin sitten kaupungin asemakaavaosaston Saarisen suunnitelmaa tarkentava yleiskaava. Aseman paikasta ryhdyttiin riitelemään. Oiva Kallio voitti Postitalon seutua koskevan kilpailun ja ehdotuksen perusteella päätettiin vuonna 1927, että asema jää paikalleen. Saarinen ei tästä pitänyt, hänen mielestään rautateiden laajentaminen vaarantaa keskustan kehittämisen. Asemakaavaosastolla syntyi kaksi vaihtoehtoista yleiskaavaa. Sitten tuli sota ja keskeytti asemakaavakiistelyt. Sodan jälkeen oli uuden yleiskaavan aika. Siitä on juuri tarinamme.

Hurja väestöennuste

Väestön kehitys on laajasti tutkittu aihe. Mielenkiintoista. Osattiinko kasvua ennustaa? Ja minkälaista? Asiaan paneudutaan perusteellisesti. Vuosisadan alusta 50-luvun puoliväliin syntyneiden enemmyys vastaa 18 % kasvusta, muuttovoitto 65 % ja alueliitokset 17 %. Yleiskaavan tekohetkellä vuonna 1957 luonnollinen väestönkasvu oli 3300 henkeä ja muuttovoitto 6600 henkeä. Miten on nyt? Vuonna 2018 luonnollinen väestönkasvu oli 1200 henkeä ja muuttovoitto 3700 henkeä. Luvut kertovat väestöpaineen olevan nyt huomattavasti Tuukkasen ja Steniuksen aikoja vähäisempi. Yleiskaavaraportissa kirjoitetaan muuttavan väestönosan olevan rakenteellisilta tuntomerkeiltään erikoista, normaalista asujaimistosta poikkeavaa. Maahanmuutto ja alkuperä ei silloin tuonut uusia tuntomerkkejä. Niitä toi muuttajien ikärakenne. Valtaosa muuttajista oli työikäisiä nuoria. Tämä teki väestöennusteen tekijän mietteliääksi. Ei ollut helppoa tehdä ennustetta. Ennustajat päätyivätkin sitten Helsinkiin, jossa vuonna 1980 asuisi 750000 asukasta. Koko Helsingin ja lähi- ja äärialueen muodostamalle seudulle tulisi 1050000 asukasta. Seudun muodostivat tuon aikaisissa laskelmissa pääkaupunkiseudun kuntien lisäksi Kirkkonummi, Nurmijärvi, Tuusula, Kerava, Vihti ja Sipoo.

Yleiskaavaraportin väestöennuste on mielenkiintoinen. Vuodelle 1980 Helsinkiin ennustettiin 750000 asukasta. Seudun asukasmäärän ennustettiin kasvava yli miljoonaan. Todellinen väestönkasvu jäi näistä ennusteista huimasti. Helsinki ei ole vieläkään saavuttanut tuota maagista lukua. Seudulla asukasmäärä saavutettiin vuonna 2000.

Raportti jatkaa elinkeinoelämän kehityksen ennusteilla. Työpaikkoja oli silloin 240000, nyt niitä on 400000. Raportti toteaa palveluelinkeinojen kasvun ja teollisuusväestön pienemisen. Osuivatko luvut oikeaan? Teollisuuden palveluksessa oli 50-luvulla noin 32 % työvoimasta, nyt luku on 5 %. Terveys- ja sosiaalipalvelut työllistivät 50-luvulla 10000 henkeä, nyt luku on lähes 60000. Kaiken kaikkiaan palvelutyöpaikat muodostavat nykyään 75 % työpaikoista, kun niiden osuus 50-luvulla oli 30 %. Kaupan työpaikkamäärä on pysynyt jotenkin samoilla halsseilla. Yleiskaavan aikaan heitä oli 40000 nyt 56000. Yleiskaavan aikaan ei tiedetty mitään siitä 10 % työvoimaisuudesta joka harjoittaa informaatiota ja viestintää. Itse asiassa elinkeinoelämän kehityksestä ei sitten tulekaan ennustetta. Se tehdään aluekohtaisena ”paikallistamisena”.

Lattialla kontaten

Yleiskaava 1960 maankäyttösuunnitelmaa ja raideliikennesuunnitelmaa valmisteltiin kirjaimellisesti lattialla kontaten. Kaksi rytöä miestä, esikaupunkiliikennejohtaja Reino Castren ja yleiskaavapäällikkö Olof Stenius konttasivat suurten karttojen päälle ja piirsivät raideliikenteen verkostokaupunkia. Uudet asumalähiöt syntyivät raideliikenteen asemien ympäristöön. Raportti kertoo: ”Uusien periaatteiden päätarkoituksena oli jakaa kaupunki sellaisiin pienempiin osiin, joiden koko luo parhaat mahdolliset edellytykset ”community spirit’in – yhteenkuuluvaisuuden tunteen kehittymiselle. Näitä yksikköjä kutsuttiin nimellä ”neighbourhood units” – asumalähiöt.”

Uusi Suomi julkaisi etusivullaan syyskuun 21. päivänä vuonna 1958 Helsingin yleiskaavoituksesta tai oikeammin sen inventointivaiheesta kertovan artikkelin. Siinä puhutaan uudesta syntymässä olevasta ihmistyypistä. Se on ”tietty esikaupunkilaisuuden tyyppi”. Siinä puhutaan myös ihannelähiöistä: ”Yleiskaavan mukaisessa tulevaisuuden Helsingissä puistoalueet erottavat toisistaan sekä asumalähiöt että työalueet. Ns. ihannelähiö on sellainen, jonka asukasmäärä pysyttelee 5 000-15 000 asukkaan välillä. Meillä on kuitenkin alueita, kuten Malmi-Tapanila, joista aikaisemmasta asutuksesta johtuen ei voi saada syntymään ihannelähiöitä, vaan joissa, kuten juuri edellä mainitussa, tulee olemaan n. 30 000-35 000 asukasta. Pohjois-Munkkiniemi, jonka asukasmäärä pysyttelee 13 500 asukkaana, sen sijaan on ihannelähiö.” Steniuksen ja Castrenin kartassa oli esikaupunkialueilla 28 asemaa. He laskivat asemien vaikutuspiiriin mahtuvan 275000 henkeä. Esikaupunkien silloisen asukasluvun 139000 ennustettiin kasvavan tasolle 427000. Kantakaupungissa asui yleiskaavan tekoaikaan 280000 asukasta, asukasluvun oletettiin säilyvän saman suuruisena 1980. Näin siis, Leo Kososen määritelmien mukaan jalankulkukaupungissa ja joukkoliikennekaupungissa olisi asunut 550000 asukasta eli 73 % Helsingin tulevasta asukasluvusta. Aika hienoa suunnittelua. Miksi sitä nykyään on niin moitittu?

Yleiskaavassa esitettiin asemakaavaosastolla vuonna 1953 laadittu raideliikennejärjestelmän suunnitelma. Rengasmetro ajoi Käpylän kautta Maunulan ja Pirkkolan välistä Eliel Saarisentietä Huopalahden asemalle ja sieltä edelleen Huopalahdentien ja Munkkiniemen kautta keskustaan. Rata tuli maanpinnalle Kustaa Vaasantiellä ja painui taas tunneliin Paciuksenkadulla. Radalla oli haara Kaarelaan. Itämetro ja länsimetro olivat paikallaan. Asumalähiöt suunniteltiin asemien vaikutuspiiriin.

Muotoilu askarruttaa

Yleiskaavaraportti pohtii asuntoalueiden muotoilua: ”Ihmisten perin vaihteleva käsitys siitä mitkä tekijät lisäävät viihtyisyyttä, tekee nykyisen esikaupunkialueiden suunnittelun hyvin arkaluontoiseksi tehtäväksi. Viimeksi kuluneina vuosikymmeninä on kokeiltu miltei kaikkia ajateltavissa olevia asemakaavatyyppejä. Jotkut kaupunkisuunnittelijat suosivat vapaata ryhmittelyä, kun taas toiset pyrkivät enemmän tai vähemmän suljettuihin pihamuodostelmiin. Molemmilla on etunsa.”  

Maunula oli ensimmäinen asumalähiö vuodelta 1953. Se oli Hilding Ekelundin suunnittelema. Hän kehitti ajatuksen luonnonmaiseman ja rakentamisen yhteydestä. Rakennusten harkitulla sijoittelulla ja massoittelulla tavoiteltiin kaupunkimaisuutta, mutta samalla ihmisläheisyyttä.

Vilhelm Helander: ”Ekelundin Maunula on lähiörakentamisen parhaita toteutuksia, urbaanimpi kuin hienoja yksittäisiä rakennusryhmiä käsittävä, mutta hajanainen Tapiola. Ekelundin arkkitehtuurissa on läpikäyvänä pyrkimyksenä yhteisöelämää kannustavien muotojen luominen.

Esikaupunkialueiden ja nukkumalähiöiden asukasmäärä kiinnostaa. Miksi se silloin ennustettiin ja mitä se on nyt? Yleiskaava 1960 ennustaa esikaupunkien asukasmääräksi 427000 asukasta. Kantakaupungin asukasmääräksi ennustetaan 283000 asukasta. Yhteensä tästä saadaan 712000 asukasta. Todellinen asukasmäärä vuonna 1980 oli 484000 asukasta. Nyt esikaupungeissa asuu 431500 asukasta ja kantakaupungissa 207300 asukasta. Yhteensä siis 638800 henkeä. Uusi yleiskaava uskoo kantakaupungin asukasluvun nousevan 45000 asukkaalla. Jos samoja alueita vertaillaan ja unohdetaan Östersundom tarkoittaisi tämä, että esikaupunkialueilla tuleva kasvu olisi 120000 asukasta.

Elinkeinoissa muutos palveluyhteiskuntaan

Yleiskaavaraportti käsittelee laajasti elinkeinojen sijoittumismahdollisuuksia. Markettien tuloa ei tunnisteta. Erityisesti kannetaan huolta asumalähiöiden tulevista palveluista. Kauppakamari sanoo että 5000 asukkaan lähiöön tulisi sijoittaa 1-2 täydellisen elintarvikeliikkeen lisäksi 2 kemikaalikauppa ja lyhyttavaraliikettä, paperikauppa, taloustarvikekauppa, sähkö- ja radioliike, kukkakauppa, kahvila-baari, parturi-kampaamo sekä jalkinekorjaamo.  12000-13000 asukkaan lähiössä palveluvarustukseen tulisi vielä lisätä 2 pankkikonttoria, rautakauppa, pesula, kirjakauppa, valokuvaus- ja optiikkamyymälä sekä huonekaluliike. Mallina lähiön ostokeskuksesta esitetään kuva Antero Pernajan piirtämästä Munkkivuoren ostoskeskuksesta. Sehän onkin vielä paikallaan alkuperäisessä asussaan.

Yleiskaavaan liittyy vuonna 1954 laadittu keskusalueen maankäyttöehdotus. Kuvassa valkoisella näkyvät ehdotetut varaukset satamalle, teollisuudelle ja rautateille. Ne ovat valtavia. Keltainen on liike-elämän työaluetta, punainen hallinnon. Vihreät kuvaavat puistoja, sekä urheilu- ja huvialueita, Yleiskaavan arvioima tuleva liikekeskus on rajattu turkoosilla viivalla.

Keskustan asuminen ja työpaikat ovat erityisen tutkimusprojektin kohteena. Tulevan liikekeskuksen alueella oli tutkimushetkellä 43000 asukasta. Vuonna 1980 asukasmäärän arvellaan putoavan 20000 henkeen. Huoneistoala oli 50-luvulla 18 m2 per asukas. Vuonna 1980 tämän arvellaan kohoavan 25 nettoneliöön per asukas. Konttori- ja virastoalaan odotetaan valtaisaa lisäystä. Kasvua olisi 20 vuodessa 2,7 kertaiseksi. Siihen aikaan töitäkin tehtiin tiiviisti. Konttoripinta-alaa oli 10 h-m2 per työntekijä ja teollisuuspinta-alaa 7 h-m2 per duunari.

Teollisuuden kehitystä arvioidaan ja lopuksi todetaan arvion teko liian vaikeaksi. Lopuksi päädytään siihen, että teollisuuden palveluksessa olisi kantakaupungissa 35000 henkeä ja esikaupungeissa 95000 henkeä. Tämä on hurja luku, kun sitä vertaa teollisuuden palveluksessa olevien määrään tänään. Heitä on noin 25000.

Yleiskaavaraportissa on runsaasti kauniita kuvia. Vasemmalla on yleiskaavaehdotuksen julistama ”vanha kaupunki”, oikealla on Pirkkolan urheilupuisto Sirenien voittaneen kilpailuehdotuksen mukaisena.

Viheralueet, koulut, lastentarhalaitokset….

Yleiskaavaraportissa käsitellään vielä viheralueita, kouluja, lastentarhalaitoksia, sosiaalihuoltoa ja sairashuoltoa sekä lopuksi teknillistä huoltoa. Päätiet ja henkilöliikenne ovat omien kappaleidensa aiheita. Liikenne-ennuste oli laadittu talviarkipäivän huipputunnille 16 vuonna 1992. Henkilöautotiheyden arveltiin kasvavan silloisesta 47 ha/1000 as. vuoden 1992 400 ha/1000 as. tasolle. Seudulla asui ohjetilanteessa 1,1 milj. asukasta ja Helsingin kaupungissa 720000 asukasta. Julkinen liikenne busseilla ja kuorma- ja pakettiautoliikenne arvioitiin niin suuriksi, että yleiskaavan esittämillä ajokaistoilla 13 % matkustajista voisi käyttää henkilöautoa ruuhkatuntina. Tästäpä sitten etenivät MetroCastrenin suunnitelmat metron kehittämiseksi.

Helsingin yleiskaavaehdotus 1960 kaikessa komeudessaan. Olivatko sen teossa mukana leikki ja rakkaus? Sitähän alussa penättiin. Leikistä en ole aivan varma. Kyllä sitä kovasti vakavissaan tehtiin. Mutta rakkaus merelliseen, puistojen valtaamaan Helsinkiin, sitä kyllä oli. Mutta, mutta, lähes kaikki rannat olivat satamatoimintojen käytössä. Kehitys ja rakkaus ovat ilmeisesti kehittyneet!

Leon ystävät kaupunkiuudistuksen äärellä

Olin tilaisuudessa jonka nimi oli “Leo Kosonen & ystävät: Uudistuksia 2020-luvun kaupunkeihin”. Tilaisuus pidettiin Demoksen tiloissa, Einari Teräsvirran  suunnittelemassa ja vuonna 1955 valmistuneessa kirjastoaulassa. Tilaisuuden aloitti Leon tytär Kaisa Kosonen toivottamalla meidät tervetulleiksi. Kaisa on Greenpeacen ilmastovastaava.

Hän kysyi aluksi miksi olimme siellä? Vastaan siihen nyt ensi alkuun omalta osaltani. Olen kirjoittanut Leon kudoksista yhden blogin ja aikaan kuuluvista viimeaikojen diplomitöiden ja väitöskirjojen lähdeviitteistä Leon kudoksiin liittyen toisen blogin. Olen tunnustanut, etten koskaan varsinaisesti ylen innostunut Leon kudoksista. Pidin liikenteen ylikorostumista liiallisena. Saatoin myös äkkipikaisesti ajatella Leon hypänneen väärälle alalle. Olihan minua itseänikin syytetty arkkitehtuurin käsittelystä ilman sen alan koulutusta. Taisi olla jopa arvostamani Arkkivahti, joka minua siitä kerran syytti. Leo sitten reagoi blogeihini piirtämällä minun ja Simo Järvisen vanhoihin kaupunkikaavioihin omat vyöhykkeensä tai kudoksensa. Se tuntui kivalta vuorovaikutukselta. Ja siinähän on yksi syy miksi olin tässä tilaisuudessa. Tunnen olevani Leon kaveri.

http://penttimurole.blogspot.com/2016/07/leo-ja-kaupunkikudokset.html

http://penttimurole.blogspot.com/2017/03/kesytetty-riita.html

Kaisa esitti vielä muitakin kysymyksiä:

Millaisia työkaluja 2020-luvun tutkimus ja kaupunkisuunnittelu tarjoavat ilmastohaasteeseen, erityisesti kaupunkien ja alueiden autoriippuvuuden purkamiseen?

Miten ratkaisut saadaan leviämään aiempaa nopeammin?

Miten tapahtuvat uudistukset 2020-luvun kaupungeissa?

Leo piti avajaisesitelmän. Esitelmän virallinen nimi kuului näin: Kaupunkikudosten ajattelutapa ja sen taustalla olevan teorian synty, kehitys ja viime vuosien edistysaskeleet. Hän kertoi tietysti jalankulkukaupungeista, joukkoliikennekaupungeista ja autokaupungeista. Ne, ja kaupunkien kudosajattelu ovat olleet viime vuosina Leon työn ja harrastuksen kohteena. Tai itse asiassa jo melko kauan, sillä Leo julkaisi ideoitaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1993. Silloin hän esitti Kuopion skeeman. Leo on saanut idealleen kantavuutta. Suomen ympäristökeskus on soveltanut hänen järjestelmäänsä ja Leo on ollut kehittämistyössä aktiivisesti mukana kansainvälisyyttä myöten. Nyt hän pääsi kertomaan tarinaansa meille, hänen ystävilleen. Varsinaisesti ei tullut poikkipuolista sanaa. Eräs nuori kuulija kyllä hieman kritisoi pyöräkaupungin käsitteen puuttumista. Ehkä aiheesta, onhan pyöräily nyt vahvasti fokuksessa. Kukaan puheenvuoron kommentoijista ei maininnut robottikaupungista ja automaattiautoista. Sellainen tuli kyllä esiin panelisti Raine Mäntysalon kommentissa myöhemmin.

Leo puhui paradigman muutoksesta

Hänen mukaansa 1970-luvulla tehtiin sekalaista joukkoliikenne- ja autokaupunkia. Mainitsi jopa minutkin niiden tekijänä. 1990-luvulla etsittiin parannuksia ongelmakohtiin ja tehtiin lisää autokaupunkia. 2100-luvulla on tiivistämishankkeita ja uudistuksia kaupunkikudoksittain. 2020-luvulla eletään muutoksen paradigmaa, ollaan valmistautumassa siirtymiseen 2030-luvun paradigmaan. 2030-luvulla tapahtuu joukkoliikennekaupungin nousu ja kehitetään muutoinkin kudosten kestävyyttä  ja tasapainoa – autokaupunki sopeutuu muuhun kaupunkikudokseen. Mallina muutokseen siirtymisestä Leo esitteli Kuopion skeeman kehittelyä. Hän sanoi kudosmallin toimineen hyvin päätöksentekijöitä vakuutellessa. Sai itsensä ymmärretyksi ja päätöksiä syntyi. Erityisen hyvinä esimerkkeinä hän mainitsee Särkilahden bussikaupunginosan siltoineen sekä Saaristokadun. Hän kertoo myös menestyksellisestä jalankulkukaupunkiuudistuksesta Kuopion torilla ja sen ympäristössä. Kuopion satamanrannan rantakaupunki on hänen mielestään loistava saavutus. Sekin lienee kävelykaupunkia.

Katselen Kuopion Mualiman navan maisemia Google Earthista. Hienolta vaikuttaa. Toke Korhosen Vinjettikin näyttää saaneen edustalleen kävelykadun ja julkisivuillensa uudistusta.

Leo on intohimoinen aatteensa kannattaja. Kun katselen kolmea Aalto-yliopiston diplomityötä ja yhtä väitöskirjaa ja teen niistä lähdeviitteiden mestariluokan, havaitsen Leon olevan lähdeviitteiden antajana pronssisijalla. Hänen eteensä menevät Ristimäki ja Newman. Loistavaa. Esityksen jälkeen jäi pohdittavaa. Nyt sitä olisi sovellettava pienen kaupungin problematiikkaan. olenhan jo päässyt aiemmin kertomasta, että minun pitäisi kirjoittaa essee Pietarsaaren kaupungin rakentamisen ja erityisesti keskustauudistuksen sisältöä käsittävään ohjelman. Eläkeläisen puuhat ovat rajoitettuja. Se ei kuitenkaan rajoita hankkeiden kokoa. Nytkin on vielä ajatuspajassa menestyvän pikkukaupungin lisäksi Saharan metsitys. Siihen ei Leon kudoksilla ole kuitenkaan suurempaa vaikutusta. Pysytään aiheessa.

Leon esityksen jälkeen oli paneelikeskustelun vuoro.

Panelistit vasemmalta katsottuna ovat Linda Wiksten, arkkitehti, Kaupunkiympäristön toimiala, Helsingin kaupunki, Pasi Mäenpää, tutkija, kaupunkisosiologian dosentti, Helsingin yliopisto, Mari Siivola, yleiskaavapäällikkö, Vantaan kaupunki, Raine Mäntysalo, Strategisen kaupunkisuunnittelun professori, Aalto yliopisto, Ville Helminen, ryhmäpäällikkö, Suomen ympäristökeskus (SYKE) sekä puheenjohtajana, Aleksi Neuvonen, tutkija, Demos Helsingin perustaja. Paneelin jälkeen oli vielä luvassa Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan, tunnetun vihreän tietoarkkitehdin Otso Kivekkään puheenvuoro. Odotin mielenkiinnolla ja panin nauhurin päälle.

Nappaan nyt tähän panelisteilta muutaman mielipiteen, kun olin pannut kännykän nauhurin päälle. Kaikilta osin puheen sisällön tulkitseminen ei varmaan mene prikulleen oikein, tule väärinymmärryksiä. Mutta tämä on kai normaalia, niin käy aina kun toinen toista tulkitsee. Tilaisuuden luonteen mukaisesti saattoi odottaa suoria kommentteja Leo Kososen ja viranomaisten soveltamaan kaupunkikudosteemaan. Niin ei nyt aivan käynyt. Kaikki puhuivat ikään kuin omiaan. Tosin minä en siitä kärsinyt, eikä ilmeisesti kukaan muukaan Leon ystäväjoukosta. Asiat ja teemat versovat. Mitä sitten sanottiin? Mari Siivola sanoi Raine Mäntysalon maalailleen. Katsotaanpa ensin hieman Rainen maalituksia. Hän puhui älykaupungeista ja itseohjautuvista autoista. Ennakoi datajärjestelmän kehittämistarpeita ja nollatoleranssia onnettomuuksien suhteen. Sanoi kaikkien haluavan Maas-markkinoita. Ne lisäisivät kilpailukykyä vetovoimaa. Kaupunkien liikennejärjestelmät muuttuvat. Joukkoliikennekaupunki ja autokaupunki sekoittuvat keskenään, syntyy omaehtoinen autokaupunki ja pienten ajoneuvojen liikkumispalvelukaupunki -transit city. Raine korosti maankäyttösuunnittelun ja liikennesuunnittelun integraation tarvetta. Kertoi hyvistä työpajoista hengessä ”yhtäjalkaa”. Hänellä on suuria odotuksia valtakunnallisen liikennejärjestelmäsuunnitelman suhteen. Uskoo suunnitelman avaavan hyödyllisiä yhteistyömuotoja mm. sen asian pohtimisessa miten Lentorata tai Suomirata vaikuttavat vanhojen asemakaupunkien kehitykseen. Oli huolissaan Tikkurilasta.

Mari Siivola Vantaan yleiskaavapäällikkönä sanoi panevansa jalat tukevasti maahan. Hän sanoi viimevuosien kasvuvoiman häkellyttävän. Kestävä kehitys on suunnittelua viitoittamassa. Ymmärrys asiasta on kuitenkin puutteellinen. Mitä ja miten olisi toimittava, se on epävarmaa. Mitään järkyttäviä aluevaltauksia ei ole tekeillä. Kehäradan yhteydessä tutkittiin joukkoliikennekaupunkia. Nyt innostuksen aiheena on ratikkalinjaus. Rainen robottiautopuheenvuoroon viitaten hän kertoi Vantaalla olevan tavoitteena lihasvoimainen liikenne. Mari oli erittäin iloinen seudullisen suunnittelun nykytilasta. Mahtoiko tarkoittaa MAL-yhteistyötä? Marilla olivat jalat reippaasti maassa.

Pasi Mäenpää on sosiologi. Hän tutkii yhteiskunnan ja ihmisten itseorganisoituvia yhteisöjä. Hänen mielestään hallinnon tulisi ymmärtää tämä neljäs yhteiskunnan sektori ja sopeutua sen vaatimuksiin. Hän puhui esityksessään ruokapiireistä, kontaktipaikoista ja jakamistaloudesta. Hän epäili kaupunkikudosten ja yhteisöllisten piirien syntymisen yhteyksiä. Sanoi ettei komennus kaavoittaa tuonne yhteisöllisyyttä onnistu. Yhteisöllisyys syntyy kaavasta huolimatta tai ei synny. Pasi oli nyt mielensä pahoittaja. Hän ei uskonut nykymenon tuovan muutosta. Vaati radikaalia toimia, epäili nykyisen touhun olevan turhaa työtä. Kertoi vielä käyttäneensä MYdieseliä luullen sen koituvan ilmaston hyväksi. Ja pettyi.

Linda Wiksten sanoi Helsingin kasvavan 9000 asukkaalla vuodessa, uusia alueita ei enää ole, joten pitää tiivistää. Yleiskaava haluaa raideliikenteen verkostokaupunkeja, itsessään houkuttelevia, radikaalisti uudistuvia. Vanhat lähiöt eivät tuota mitään. Urbaania elämää ei synny. Segregaatio on meillä onnistuttu torjumaan, ei ole sorruttu Tukholman virheisiin. Segregaation torjunta ja ilmastonmuutoksen torjunta liittyvät Lindan mukaan toisiinsa. Ovat kytköksissä hän sanoo. Mietiskelen itsekseni, ehkä, ehkä ei.

Ville Helminen pohdiskeli Leon kudoksia ja totesi monessa pienessä kaupungissa olevan vain autokaupungin. Joukkoliikenne on niin heikkoa, ettei varsinaista joukkoliikennekaupunkia voi syntyä eikä synny.

Aleksi Neuvonen sanoi paneelin lopuksi kaupungeilla olevan vaikeuksia sopeutua. Kaupunkisuunnittelu joutuu jatkuvasti sopeutumaan ja korjaamaan ajattelutapojaan. Kaikki me, kaupunkisuunnittelun ohella joudumme kysymään, olemmeko jonkun uuden äärellä?

Yleisöpuheenvuorossa Matti Tapaninen kertoi tilaisuudesta, jossa määriteltiin vuosikymmenten ajan paradigmat:

 

1950 asumalähiöt

1960 monistaminen ruotsalaisten mallin mukaan

1970 arava agendalla, puolet aravaa

1980 modernismin vaaliminen, pieni mittakaava, vaihtoehdottomuus

1990 laman aika, kulut kuriin, suuria yksiköitä

2000 tiivis ja matala

2010 vihreys ja ahneus

Välikeskusteluna oli vielä puheenvuoro MaaSista. Kaikki ei etene kuin Strömsössä. Mutta sitten tuli loppupuheenvuoron aika. Lavalle astui regulaattori Otso Kivekäs.

Otso mutusteli puheensa aluksi saamaansa regulaattori-titteliä. Kertoi sitten kaupungin näkemisestä: miten kaupungin näkee, miten sen ajattelee, miten sen suunnittelee ja miten sitä tehdään. Hän piti tärkeänä mahdollisuutta pystyä puhumaan kaupungista ymmärrettävästi.  Otson mielestä Leon teoriat ja teemat lisäävät juuri tätä mahdollisuutta. Otso on kiinnostunut tematiikasta. Myös kaupunkibulevardien sanan etymologia kiinnostaa. Otso puhuu uudesta kaupunkikudoksesta silloin kun rakennetaan bulevardikaupunki, 20000 uutta asukasta, ratikka, uusi keskusta – kaikki muuttuu, vanhasta tehdään uutta. Lopuksi Otso toteaa Leon ajatuksilla olevan suuren vaikutuksen, kaupungista puhutaan, on käsitteitä millä puhua, kaupunkia ymmärretään. Että puhutaan, se on tärkeätä, sanoi Otso Kivekäs. Tuohon voisi yhtyä, sanon minä. 

PS. Ystäväni Roger Wingren Pietarsaaresta lähetti minulle kommenttinsa blogiin. Siihen liittyy kuva jota ei voi liittää kommenttiin. Laitanpa sen nyt tähän blogin perään. Roger siteerailee Paavalia ja Salomoa. Hän on huolissaan, ettei sana rakkaus esiinny missään strategioissa.

Om jag talar både arkitekters, ingenjörers, sociologers och politikers språk, men saknar kärlek, är jag bara ekande brons, en skrällande symbal.

Och om jag hade en gåva att genomskåda samtiden och se in i framtiden, och känner alla hemligheterna och har hela kunskapen, och om jag har all tro så att jag kan förflytta berg, men saknar kärlek, är jag ingenting

Kärleken upphör aldrig.... kunskapen den skall förgå. Ty vår kunskap är begränsad, och gåvan att analysera och genomskåda samtiden och se in i framtiden är begränsad.

Så här skriver Salomo:

våldsam såsom döden är kärleken

obarmhärtig såsom dödsriket dess brinnande iver,

dess pilar brandpilar, -

en låga, åh, från HONOM!

De många vattnen mäktar inte utsläcka kärleken,

strömmarna kan inte svämma över den.

Om en man ville giva all rikedom i sitt hus för kärleken,

man skulle håna, håna honom.

Sen takia menen takaisin yhteiseen kuvaan, siis David Bohmista eteenpäin.