Kesytetty riita

Petri Jalasto, hyvä ystäväni, hän lähettää minulle juuri valmistuneen diplomityön. Näitä nuorten tekemiä diplomitöitä ei voi muuta kuin hämmästyksellä ihailla. Miten on mahdollista, että diplarin tekijä on voinut perehtyä niin laajasti dipomityön aihetta sivuavaan taustamateriaaliin. Joskus nuo diplomityöt vaikuttavat lähes väitöskirjoilta. Minusta se on erittäin hyvä, että opiskelijat joutuvat kahlaamaan ns. teoriaa. Mutta jotain kummallista siinä teoriassa on ja ihmeellinen on tuo tieteellisen tutkimuksen maailma. Tärkeätä on, että tekstistä löytyy mahdollisimman monta sitaattia. Sitaatit ovat useimmiten kokonaisuudesta irrotettuja, irtonaisia ajatuksia tai lauseita. No, muuta ne eivät voi ollakaan. Sitten näistä irrallisista palikoista pinotaan johtopäätösten tai aksiomien ketjua, joka sitten useimmiten päätyy jonnekin tyhjään. En nyt ollenkaan sano, että näin olisi minun edessäni olevassa teksteissä. Sanon vain, että tämä taustatyö kuuluu ”tieteelliseen” metodiin, vaikka se joskus suunnittelijaa kummastuttaakin.

Minun edessäni on Aalto-yliopiston Insinöörititeiden korkeakoulussa helmikuussa hyväksytty Sauli Sarjamon diplomityö. Sen nimi on ”Helsingin yleiskaava ja kaupunkibulevardit seudullisessa monitoimijaympäristössä”. Työn valvojana on ollut professori Raine Mäntysalo ja ohjaajana diplomi-insinööri Petri Suominen. Työssä on 102 sivua, 25 kuvaa ja 122 lähdeteosta. Siinä on lisäksi runsaasti  lähdeviitteitä.

Diplarin esipuhe sanoo näin: ”Tämän diplomityön tavoitteena on muodostaa laaja ymmärrys Helsingin kaupunkibulevardien toteuttamiseen perustuvan yleiskaavan vaikutuksista ja asemoitumisesta seuduliseen monitoimijaympäristöön. Kaupunkibulevardiskenaariota tarkastellaan liikenteen ja maankäytön yhdistäviin malleihin ja teorioihin tukeutuen, joiden perusteella kaupunkirakenteessa tapahtuvaa muutosta pyritään jäsentämään ja ymmärtämään. Muutoksen merkitystä tarkastellaan erilaisiin ympäristöihin sijoittuvien ja erilaiset tavoitteet omaavien toimijoiden kannalta sekä pohditaan, mitä etenemisvaihtoehtoja seudullisessa maankäytön ja liikenteen suunnitteluyhteistyössä voisi olla.”

Diplarin viimeinen lause sanoo näin: ”Ehkä on vielä hyvä pysähtyä pohtimaan, mistä loppujen lopuksi puhutaan, kun puhutaan kaupunkibulevardeista.”

Etsimässä nykymaailman suunnitteluguruja

Hyvä juttu.Ehdottomasti. Hienosti tehty. Kahlaan diplarin läpi. Se on hyvä ja asiallinen, sai korkeimman arvosanan. Onnea! Mutta sitten ryhdyn kiinnostumaan lähdeviitteistä. Ensin katselin Sarjamon lähdeviitelistaa. Siinä oli 34 henkilöviitettä. Kakkosena listalla oli ystäväni Leo Kosonen.  Vielä hänen australialaiskollegansa kärkinelikossa. Ajattelinkin nyt viisastuvani, kun tutkin muutaman liikenne- ja maankäyttösuunnittelun diplomityön ja lasken niistä lähdeviitteiden kohteet. Sopivasti vielä minulla oli  koneella Seppo Lampisen väitöskirja. Sepon lähdeviitteet olisivat tässä mielenkiintoinen lisäarvo. Sillä tavalla pääsen selville siitä, keitä ovat nykyisin alan gurut.  Siis, että jos haluaisi olla nykymaailman ajatusten virrassa, niin mitä olisi luettava ja ymmärrettävä.

Omat viitteet aikojen takaa

Kirjoitin vuonna 1967 Rakennustekniikka-lehteen artikkelin ”Helsinki, Itämeren tytär”. Siihen aikaan suunnitteluideologiat etsivät kansainvälisyyttä. Tahdottiin oppia ja ymmärtää. Nähtiin ajan haasteet. Uusi tuntematon oli edessä. Eurooppalainen liikennesuunnittelu oli etsikkoaikansa alussa. Lähihistoriassa oli suuria ajatuksia ja suuria ajattelijoita. Keitä olivat ideologian isät tai äidit tuohon aikaan? Viidenkymmen vuoden takaisessa artikkelissani viitataan Ebenezer Howardiin, Corbusieriin, Jane Jacobsiin ja Heikki von Hertzeniin. Viittauksia on vielä Frank Lloyd Wrightiin, Buckminster Fulleriin ja Michael Webberiin. Bauhausin opetusta ei myöskään unohdettu. Tietysti Louis Kahn ja kaupunkitilaa muokkaavat pysäköintisiilot kiihdyttivät ajatuksen kulkua. Marshall MacLuhan oli julkaissut kirjansa “The Medium is the Message”. Christopher Alexanderin Kaupunki ei ole puu, (Alexander 1966, ”A City is Not a Tree”), opetti meitä katekismuksen tavoin. Edmund Baconin julkaisema Design of Cities, (1967 Thames & Hudson) ravitsi liikennesuunnittelijan mielikuvitusta suurenmoisella tavalla. Ja tähtenä taivaalla pääosin Colin Buchananin taiteilema Traffic in Towns (1963, UK Department of Transport). Buckminster Fuller saapui Suomeen luennoimaan. Ajatuksemme harhailivat hänen geodeettisessa kuvussaan.

Tässä niitä oli sen ajan raamattuja. Katselin vielä kirjastani henkilöviitteitä. Hupsista, siinäpä näkyikin olennainen ero nuorten tutkijoiden henkilöviitteisiin. Minä olen ollut koko pienen ikäni suunnittelija. Se näkyy henkilöviitteissä.

Tutkijoiden henkilöviitteet viittaavat tutkijoihin. Suunnittelijan henkilöviitteet näyttävät keskittyvän tilaajiin, työtovereihin ja sitten eräisiin guruihin. Tuossakin listassa ainoat ihmiset joita en henkilökohtaisesti tuntenut olivat Eliel Saarinen ja Wilbur Smith.

Seppo Lampisen väitöskirja

Seppo Lampisen väitöskirjan nimi on: ”Tässä tie, missä kaupunki? Liikennesuunnittelu ja yhdyskuntarakenteen hajautuminen.” Väitöskirjan tiivistelmän ensimmäinen kappale kuuluu näin: ”Tutkimuksen kohteena on liikennesuunnittelu erityisesti kaupunkiseutujen tieverkon suunnittelun näkökulmasta. Tulokulmanani tutkimukseen on näkemys siitä, että kaupunkiseuduilla liikennesuunnittelu on asemoitunut modernisaation hengessä luomaan edellytyksiä ensisijaisesti henkilöautoilla tapahtuvalle liikkumiselle tunnistamatta, mitä seurauksia tästä on kaupunkien kehitykselle. Henkilöauton sujuvaa käyttöä palveleva tieverkko on luonut yhdyskuntarakennetta hajauttavan kehityssuunnan, jonka yhteyttä tieverkon suunnitteluun ei ole haluttu nähdä tai kyetty näkemään – tai viime kädessä haluttu myöntää. Tästä näkökulmasta tutkimus pyrkii olemaan avaus liikennesuunnittelun perusteiden ja yhteiskunnallisten merkitysten tarkasteluun.” Lampinen kiittelee erityisesti Mari Vaattovaaralta ja Anssi Joutsiniemeltä saamaansa tukea.

Seppo Lampisen väitöskirja on hyvä ja kiintoisa. Siinä on myös muutakin kuin tutkijanäkökulma. Siinä on kokijanäkökulma. Omakohtainen kokeminen mitä on toimia bisneksen, byrokratian ja politiikan voimakentässä. Seppo sanoo väikkärinsä loppulauseessa näin: ”Muutoksen aikaansaaminen liikennesuunnittelussa edellyttää irrottautumista tai ainakin etääntymistä modernistisen kaupunkisuunnittelun ja tiensuunnittelun traditiosta, mikä voi tapahtua koulutuksen painopisteissä tehtävien muutosten kautta. Muutoksen aikaan saaminen tätä kautta on kuitenkin hidasta. Muutos voi tapahtua nopeammin, jos liikennesuunnittelussa havaitaan luonnontieteisiin perustuvan insinööritieteellisen lähestymistavan rajoitukset yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelussa ja niihin kohdistuvassa suunnittelussa. Muutoksessa tarvitaan myös ymmärrystä liikkumisen nopeuden rajoittuneisuudesta ja suorastaan vahingollisuudesta suunnittelua keskeisesti ohjaavana muuttujana.” Mainiosti sanottu!

Tämä lista on mielenkiintoinen. Se on Lampisen väitöskirjan lista. Hänellä on kärkikolmikkona Wright, Corbusier ja Castells. Lapintie sitten kipuaa aina neloseksi. Knoflacher, Lefebvre ja Jacobs saavat parinkymmenen verran viittauksia. Antaa sentään vastaväittäjä Vaattovaaralle 10 viittausta. Mukavaa että näinkin monta suomalaista on listalla. Heitä on runsas puolet kaikista mainituista.

Minulla on tässä koneella Sauli Sarjamon diplomityön lisäksi kaksi muuta työtä. Toinen on Sonja Sahlstenin  työ otsikkonaan: ”Joukkoliikennemyönteinen yhdyskuntarakenne maankäytön  suunnittelun tavoitteena.” Työ valmistui vuonna 2012 ja sen valvojana oli Kimmo Lapintie. Ja toinen on Anna Hakamäen diplomityö vuodelta 2015 otsikolla ”Yhdenmukaista yhdyskuntasuunnittelua etsimässä”. Työn valvojana oli Trevor Harris. Olin hyvin kiinnostunut vertailemaan näitä nuoren polven töitä erityisesti viitehenkilöiden osalta. Laitoin sitten näiden kolmen diplomityön ja Seppo Lampisen väitöskirjan viitehenkilöt yhteen pakettiin ja tein ”viitteiden mestariluokan” ajanjaksolta 2012-2017. Muistutetaan vielä että näiden töiden valvojina olivat olleet meidän arvostetut professorimme Mari Vaattovaara, Kimmo Lapintie, Trevor Harris ja Raine Mäntysalo.

Aivan uunituore Sauli Sarjamon viitelista näytti tällaiselta.

Viitteiden mestariluokka

Listan kuninkaaksi selviää ystävämme Mika Ristimäki. Hän on Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija. Hänen tehtävänään ovat SYKEn nettisivujen mukaan SYKEn rakennetun ympäristön teeman koordinaatio, yhdyskuntarakenteen tutkimushankkeiden johtaminen, maankäytön suunnittelu- ja ohjausjärjestelmät sekä liikennejärjestelmät, GIS, seuranta. Mika siis valittiin tällä loisteliaalla tilastoanalyysillä kukkulan kuninkaaksi. Eihän siitä mitään haittaakaan ole. Onnea Mika!

Kakkoseksi listalla tulee Peter Newman. Kuka hän on? Hän on kolmanneksi sijoittuneen Leo Kososen kollega. Yhtälailla hän on seitsemänneksi päässeen Jeff Kenworthin työkaveri. Leo työskennellyt intensiivisesti mainitujen herrojen kanssa. He ovat kestävän kehityksen professoreita Curtin yliopistosta Perthistä Australiassa.  Leo itse työskenteli samaisessa paikassa lähes vuoden. Tässäpä onkin linkki blogiin jonka olen asiasta kirjoittanut:

http://penttimurole.blogspot.fi/2016/07/leo-ja-kaupunkikudokset.html

Kososen jälkeen neljänneksi tulee Michael Wegener. Hän on saksalainen arkkitehtuurin ja suunnittelun professori. Hän työskentelee Spiekermann & Wegener konsulttitoimistossa. Useiden viittausten kohde on Wegener & Furst raportti liikenteen ja maankäytön mallintamisesta. Siellä tulevat esiin Kari Lautson johtamat Propolis- ja  Spartacus-projektit. Hienoa muisteltavaa. Että mekin!

Viidentenä listalla esiintyy Frank Lloyd Wright ja kahdeksantena Corbusier. He tulevat Seppo Lampisen antamina. Suomalaisista Alppi, Schulman, Lapintie ja Mäntysalo ovat kunniakkailla sijoilla. Ovatpa ystävämme Kari Ojala ja Hanna Kalenoja myöskin ansiokkaasti onnistuneet.

Tässähän se on viitteiden mestariluokka. No, älkää nyt viisaat hermostuko. Leikkiähän tämä on. Mutta se on sellaista leikkiä, että hieman tajuaa näitä liikenteen ja maankäytön virtauksia. Hyvin ovat Ristimäen ja Kososen kaupunkikudokset paikkansa valinneet.  

Hännänhuipuksi agonismia

Diplomityössä törmään minulle täysin uuteen suunnitteluteoriaan. Se ei ole antagonismia, päinvastoin se on agonismia. Mäntysalon mukaan: ”Agonistisessa suunnitteluteoriassa ei tavoitella kokonaisvaltaista rationaalisuutta keinona konsensuksen muodostamiselle. Sen sijaan siinä hyväksytään erilaisten intressien osittainen yhteensovittamattomuus. Agonistisessa toiminnassa on tarkoitus keskittää huomio suunnittelun kykyyn käsitellä konfliktissa olevia vaatimuksia ja ristiriitoja. Hyödyllisessä agonistisessa toiminnassa konfliktin osapuolet tunnustavat molemminpuolisesti konsensuksen tavoitteluun liittyvät rajoitteet ja molempien asemat toistensa oikeutettuina vastustajina. Näistä lähtökohdista käsin konfliktiin pyritään löytämään ratkaisu molempia osapuolia kunnioittavalla tavalla.” Näin sanovat Raine Mäntysalo ja Pia Bäcklund. Diplomityöntekijä Sauli Sarjamo heihin viittailee. Ehkä ajattelee bulevardiratkaisun avaimeksi.

Herää kysymyksiä

 Onko tässä nyt menossa pyörän keksiminen uudelleen? ”Kesytetty riita”. Minusta kaupunkisuunnittelussa on aina ollut tuollainen kiihottava ilmiö. Aina se on ollut risti- ja eturiitojen sovittelua. Suunnittelijat suunnittelevat, byrokratia ohjelmoi ja käytännössä vaikuttaa laajasti sisältöön ja lopputulokseen, poliitikot päättävät. Kaiken taustalla on talouselämä ja bisneslobby. Taustakohinaa aiheuttavat vielä tiede ja kulttuuri. Kansa on aina ollut tässä pelissä sivustakatsoja. Kansa kurkistelee pelin tapahtumia median kautta. Olisiko tässä uudessa ”kesytetyn riidan”  prosessissa jotain eväitä meidän yleiskaavamme tulevaan kehittämiseen. Ehkä olisi analysoitava riidan aiheet.

Oswald Spengler on sanonut että ihmiskunnassa vallitse yleinen päämäärättömyys. ”Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi.” Hän taitaa olla oikeassa – on vain tuntemattomia voimia. Tässä voisi tuo riidan kesyttämisen agonistinen prosessin olla ehtaa tavaraa.

No, listataan niitä. Jotkut haluavat Helsingin kasvavan nykyisestään puolitoistakertaiseksi. Jotkut eivät pidä näin voimakkaasta kasvusta. Kasvu pelottaa erityisesti siksi että uusista nukkumalähiöistä on vaara tulla segregation pesäkkeitä ja slummeja. Ne jotka kasvua ihannoivat, he uskovat nykyisten moottoriteiden päälle rakennettavien kaupunginosien synnyttävän ihanaa pöhinää. Juuri tämä pöhinä on asia joka monia pelottaa. Tämä riita on nyt ensimmäinen kesyttämisen kohde. Kunhan ensin kunnioitetaan toisiamme, ennen kuin keskustelu alkaa. Näin: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/07/kasvun-paradigma-ennen-paha-nyt-hyva.html

Toinen tärkeä riidan kesyttäminen voisi tapahtua keskuspuiston suhteen. Jotkut ovat nimittäin sitä mieltä, että keskuspuisto muodostaa mainion maaresurssin,  oli sitten kysymys asutuksesta, jäähalleista tai kauppakeskuksista. Riidan toinen osapuoli ei taas haluaisi luovuttaa puoltakaan aaria edes melualueella olevaa kitukasvuista pusikkoa, ei edes uuden fillaribaanan rakentamiseen. Nyt kesyttäjät yhteen ja kesytys voi alkaa. Tuloksena on tietysti kompromissi. Mutta sehän ei olekaan kesytysmetodissa mahdollinen. Sellainen ratkaisu, ettei keskuspuistoa lainkaan rokoteta, se ei ole mahdollinen tämän uuden kesytysmetodin puitteissa. Mutta jos ihan vähän. Esimerkiksi: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/06/keskuspuisto-ja-bulexit.html

Malmin lentokentän kesytys olis aika kiva projekti. Pääsisikö siihen mukaan?

Siinä kesytettävää: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/04/lisaa-selityksia-malmista-ja-idea.html

PS. Älkää hyvät ystävät, kesytetyn riidan prosessin kannattajat - hermostuko. Minusta siinä on kivaa järkeä!