Sosiaaliset verkostot ja vuorovaikutus

Istuimme aamukahvilla, kun yritin miettiä blogini otsikkoa. Sosiaalinen pääoma kyllä, mutta miten? Kysyin Liisalta. Hän ryhtyy heti latelemaan: ”Sosiaalinen pääoma muodostuu sosiaalisten verkostojen toiminnasta. Se on suoraan ihmisistä lähtevää ja ihmisten hyväksi tarkoitettua toimintaa.” Tuo tuntui niin ihmeen hyvältä ja oikealta etten edes katsonut kaikkitietävästä Wikipediasta sitä ”oikeata” selitystä. Otsikko siis selvisi.

Ovatko kaupungit muuttumassa? Ruotsinmaalainen taloustieteilijä sanoo megakaupunkien syrjäyttävän valtiot. Hänen mukaansa vuonna 2050 kilpailua käydään vain kaupunkien, ei valtioiden välillä. Näin kertoo Auri Häkkinen Rakennuslehdessä. Kyllä meilläkin on kasautumisteorian idealisteja. Kjell A. Nordström ei ole yksin. Kuvassa 5th Avenue by Liisa Ilveskorpi.

Kirjoitin joskus blogissani ilkeästi arvostetuista poliitikoista ja tunnetusita tiedemiehistä: ”Lukuisissa kasvua puoltavissa kirjoituksissaan ja esitelmissään arvostetut kumppanukset Loikkanen ja Laakso ovat todistaneet kasautumisilmiön autuuden. Mitä enemmän kasautuu, sitä paremmin menee – näin he todistavat. Helsingissä ei ole riittäviä kasoja. Olisi saatava lisää. Tämän ajatuksen on sitten omaksunut kansanliikkeen olemuksella ystävämme aaltotutkija Mikko Särelä. Hän haluaa lisää kantakaupunkia Helsinkiin. Näitä teorioita tukee vaikutusvaltansa huipulla oleva ystäväni Ode Soininvaara. Ode juuri kertoi esitelmässään RILin senioreille, että hänellä on nyt kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtajana huomattavasti enemmän valtaa kuin kansanedustajana (ja/tai ministerinä)? Hän haluaa lisätä Helsingin kaupungin asukaslukua ainakin 860000 asukkaaseen tai ehkä mieluummin miljoonaan. Odea säestävät muut kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenet. He kaikki ovat sitä mieltä, että kaupungin tulee kasvaa ja kasautua.” No tämähän on jo vahaa juttua: 
http://penttimurole.blogspot.fi/2016/03/bulevardit-kolmaskohtuuhintaisuuden.html

Nyt kun kuntavaalit ovat käsillä asiat tulevat ajankohtaisiksi. En voi äänestää kasantekijöitä. En voi äänestää Malmin tuhoajia. En voi äänestää keskuspuiston raiskaajia. Voin kyllä kannattaa moottoriteiden muuttamista bulevardeiksi, mutta en voi kannattaa niiden slummiuttamista. Silti kannatan täydennysrakentamista ja kaupunkiympäristön kehittämistä. Jopa ”kompaktikaupunkia”. Kannatan kyllä raideliikenteen kehittämistä ja Lentorataa, mutta Pisaran tekisin aivan toisin. Tallinnan tunneliin suhtaudun hulvattomalla epäilyksellä. (Ohhoh! Onpa insinööripainotteista, mutta eipä ihme, puhujana on insinööri). Ehdokkaan löytäminen tuottaa tuskaa. Aatteen naiset ja miehet – ilmoittautukaa. Vielä on aikaa. Tai, ei kannata, minulla on jo ehdokas. Hän ei kuitenkaan ole täydellinen.  Pysyn jo viime vaaleissa kehumassani ehdokkaassa. Ehkä hän oppii ja kehittyy!

Hallinto täysremontissa

Mitä näille ajatuksille mahtaa nyt sitten käydä, kun armoitetut kasamiehet joutuvat syrjään lautakuntahommista ja kaavoituksen johdosta. Tuleva uusi superlautakunta saa tehtäväkseen kaavoituksen lisäksi kiinteistöt, kadut, viemärit, puistot ja vieläpä palvelut ja luvat. Kaupunkiympäristölautakunnan ympäristö- ja lupajaosto vastaa ympäristöterveydenhuollosta ja vieläpä eläinlääkintähuollosta.  On siinä ystävälläni Mikko Aholla paljon uutta opittavaa. Hän kun joutuu liikennesuunnittelijoiden ja katusuunnittelijoiden erimielisyyksien lisäksi sovittelemaan ihmisten ja eläinten terveysvaikutuksia kasautuvan kivikaupungin suureen sanomaan. Siinä ilkeät sisarukset joutuvat sovittamaan jalkaansa aivan liian pientä kenkää. Se ei jalkaan mahdu!

Niin, siis kysymys oli siitä voivatko kaupungit muuttua meidän kyliksemme? Tarkoitan kotikyliksemme. Tiedän varsin hyvin, että Manhattanin Greenwich Village oli Jane Jacobs’in suosima paikka ja esimerkki oikeasta kaupunkirakentamisesta. Se oli ainoa paikka, jossa vanha katuverkko on säilynyt ja poikkeaa ruutukaavasta. Kas kummaa, nythän ”lisää kaupunkia Helsinkiin” haluaa nimenomaan lisää Janen vihaamaa ruutukaavaa asukkaiden iloksi. Jane Jacobs’in ajatus oli jotain muuta kuin Robert Moses’in tiiviin kaupungin ideologia. Jaa, ennen kuin kerkeät huomauttaa sanon kyllä tietäväni Robert Moses’in olleen lähiöiden vihaaja. Se ei Jane Jacobsonia hellyttänyt. Hän luki Robertin modernisteihin, joiden hän sanoi käyttävän Aristoteleen deduktiivista filosofiaa löytääkseen periaatteita kaupunkien suunnitteluun. Pelottavin oli Robert Moses’in ajama ”Urban Renewal”. Ensisijainen tarkoitus on toimintojen, kuten asumisen, teollisuuden ja kaupan erottelu omille vyöhykkeilleen. Robert taas sanoi esikaupunkilähiöiden kiinteistöbrosyyrien sisältävän sekavia karttoja, väitteitä etäisten paikkojen hyvästä saavutettavuudesta, kuvia kiiltävistä keittiöistä täynnä vekottimia, ja kuvia olohuoneista, jotka näyttävät Hitlerin valtakunnankanslialta ja puutarhoja, jotka tuovat mieleen Maria Antoinetten ja Tuileriesin.

Minua surettaa, ettei meillä ole syntynyt näin ihanan värikästä keskustelua tulevien bulevardikaupunginosiemme luonteesta. Minulle kun ei ole vieläkään selvinnyt tulevatko ne muistuttaman enemmän Manhattanin Greenwich Villagea vai Manhattanin Stuyvesant Cityä.

Haastattelua ”kotikylästä”

Aloitin kysymällä itseltäni voiko kaupunginosani olla samalla myös kotikyläni? Kyselin kavereiltani. Eräs joka asuu Punavuoressa, sanoo sen olevan suorastaan ihanaa kotikylää. Lapset tuntevat toisensa, ovat koulukavereita ja futiskavereita. Vanhemmat tutustuvat lastensa kautta. Kivijalkakauppiaat tunnetaan, niitä moikataan. Lähiravintolassa alle kouluikäinen saa italialaisperäiseltä ravintolanpitäjältä halaukset ja suudelmat. Poika kihertelee. Lauttasaarelainen tuttavani sanoo saarta hieman liian isoksi, jotta se voisi olla kylä. Mutta isossa kylässä FB yhteisö toimii. Tavaraa vaihdetaan, tapahtumista tiedotetaan. Lähikauppiaat ovat tuttuja. Lapset yhdistävät ihmisiä. Miten ovat vanhat? Ei somea, eikä lapsia yhdistämässä? En saa selvää. Yksinäisyyden sanotaan olevan suurimpia ongelmiamme.

Kotikylä ja meidän ongelmamme. Voiko kotikylän sosiaalinen verkosto hoitaa näitä asioita? Tässä on lista meidän suurimmista murheistamme. (Täysin subjektiivinen)

Jatkan haastattelukierrosta. Eräs taas joka asuu Lassilassa, sanoo ettei heillä ole minkäänlaista kotikylän tunnelmaa. He ovat stadilaisia. No, ei tuokaan ole aivan oikein, sillä stadilaisia ovat vain Bulsan eteläpuolella asuvat. Näin sanoo Bulsan eteläpuolella asuva ja siellä syntynyt. Eräs Puu-Käpylän asukas sanoo alueella vallinneen runsain mitoin yhteisyyttä. Pöydät levitettiin loppukesällä kaduille syysbileiden merkeissä.  Metsät siivottiin yhdessä. Naapurit tunnettiin. Nyt tapahtuu sukupolvenvaihdosta. Nuoret pyrkivät takaisin omiin lapsuutensa maisemiin. 

Mutta sitten saavat suunvuoron eläkeiän kerrostalopaluumuuttajat. Vuosaareen muuttanut ystäväni kertoo kyläyhteisön koheesiosta. Hän sanoo, että asuinpaikkansa kansa on tottunut kansainvälisyyteen. No, kyllä hän huomauttaa uudisasukkaiden osittaisesta osaamattomuudesta asua. Kakattavat koiriansa pitkin katuja ja puistoja. Mutta lähes yllätyn, kun kuulen ihmisten osaavan tervehtiä ja puhua toisilleen. Uskoin vielä Suomessa vallitsevan tilanteen jossa kerrostalon asukkaat eivät tervehdi toisiaan. Olin väärässä. Suomalaiset ovat muuttuneet. Ei nyt ehkä aivan jenkkityyliin, että hississä rupatellaan mennen tullen. Mutta sanotaan sentään hei tai moi. Muuten olen ällistyksekseni huomannut, etteivät ihmiset oikein tiedä mitä vastata, kun sanon päivää tai näkemiin. Se on vaan moi tai hei.

Rogerin kiertokulku: merkitys, energia, materia

Pidimme ystäväni Roger Wingrenin kanssa simultaaniesitelmää. Roger oli tehnyt kuvan yhteisöelämän vaikuttajista. Hän käytti oppi-isänään David Bohmia. Hän kysyi, puuttuuko meiltä energiaa, joka aikaansaisi merkityksiä ja materiaa? Keskustelimme yleiskaavasta. Hänen kuvassaan oli luettelo, ympyrä, jonka sisään oli kirjoitettu: valtuusto, kaupunginhallitus, lautakunnat, hallintokunnat, asukasyhdistykset, vammaisjärjestöt, eläkeläisjärjestöt, nuoriso, lapsi, urheiluseurat, seurakunnat ja muut kuppikunnat. Niin, eivät ne ole tuossa merkitysten materian ja energian kiertokulussa yksin nuo viralliset päätöksentekijät, valtuusto, kaupunginhallitus ja lautakunnat. Mukana ovat, joskin vain välillisesti lapset ja nuoret. Mutta mukana voivat olla ja tulisivat olla monet ”kuppikunnat”. Näistä kuppikunnista rupesin pitämään lukua. Paljonko niitä nyt on väkeä näissä kuppikunnissa?

Merkitysten, materian ja energian kiertokulku ja muutos tarvitsevat tuekseen sosiaalisia verkostoja. Näin sanoo ystäväni Roger Wingren. Minä uskon häntä.

  

Urheiluseurat

Urheiluseurat ovat suuri kuppikunta. Seuroja on Suomessa ehkä kymmenisen tuhatta. Ja niissä jäseniä? Paljonko? Ei selviä mistään. Liikuntapaikkoihin ja itse liikuntaan panostetaan kunnissa ehkä noin 150 euroa per asukas ja vuosi. Koko maassa tämä tarkoittaisi 800 miljoonaa euroa vuodessa. Ihmiset maksavat liikuntapaikkojen käytöstä ehkä noin 30 euroa vuodessa per asukas. Liikuntaseurat saavat tukea vuosittain noin 40 miljoonaa euroa. Se on noin 8 euroa asukasta kohti vuodessa. Mutta paljonko on seurojen jäseniä ja paljonko liikkujia. Seurojen jäsenmäärä ei minulle selviä. Vedän hatusta: puoli miljoonaa. Aktiivisia ehkä kolmannes tästä? Liikunnan harrastajien määrästä yritän tutkia viisaita raportteja. On vain arvioita. Sanotaan että alle kouluikäisistä 20 % harjoittaa liikuntaa, kouluikäisistä heitä on 40 %, aikuisiässä liikkujia arvataan olevan 20 %, kun eläkeläisistä aktiivisia liikkujia olisi vain 5 %. Näillä laskelmissa sain Suomen aktiivisesti liikkuvien määräksi lähes 800000 ihmistä. Se on 14 % koko kansasta. Menikö pieleen, korjatkaa hyvät ystävät. Liikkujat ovat vaikuttava sosiaalinen verkosto. Olen havainnut, että Helsingin Keskuspuiston puolustustaistelussa liikkujat ovat olleet aktiivisia. Muistan jopa suunnistajien adressin.

Kuinka paljon me liikumme. Ketkä liikkuvat? Tämä tilasto osoittaa meidät sohvaperunoiksi.

Seurakunnat

Luin kymmenisen vuotta vanhasta kirkkomonitorin talukosta lukuja suomalaisten uskovaisuudesta. Jos nyt käyttäisin vapaata blogistille sallittua tilastotieteistä piittaamatonta tulkintaa, uskoisin että 60 % suomalaisista ajattelee olevansa jonkin sortin kristitty, 50 % ajattelee olevansa protestantti, 30 % ajattelee olevansa uskova, mutta vain 20 % ajattelee olevansa kirkollinen ihminen. Olisivatko nämä kirkolliset ihmiset juuri niitä potentiaalisia kirkon kautta vaikuttajia. Tuo luku on lähellä kirkollisvaaleissa äänioikeuttaan käyttävien osuutta. Suomessa on uskonnollisissa yhteisöissä noin 4,2 miljoonaa jäsentä. Neljännes väestöstä on siviilirekisterissä. Suurimpia ei-kristittyjä uskovien ryhmiä ovat islamistit. Heitä on noin 40000 henkeä. Helluntailaiset ovat suuri kristittyjen fragmentti. Heitä on lähes 50000 henkeä. Helluntailaisilla on suuri määrä erinimisiä yhteisöjä. Niitä on kaikkiaan lähes 300. Valtionkirkollamme on 290 seurakuntaa. Pääministerimme kotialueella eli Oulun hiippakunnassa on 52 seurakuntaa, joiden keskikoko on 10000 henkeä. Koko Suomessa seurakuntien keskimääräinen jäsenmäärä on 14000 henkeä. Hiippakuntia on 9 kappaletta.  Niin, oikeastaan ihmetyttää, etteikö tuosta kirkon hallintomallista olisi voinut ottaa jotain opiksi tuota maakuntamallia kehitettäessä.

Tämä kirkkomonitorin kuva kiinnostaa minua, vaikka se jo kymmen vuotta vanha onkin. Tästä voisi päätellä, että varsinaista kirkkokansaa on nykyisin tuo 15 % meistä.

Roger mainitsi seurakunnat yhteiskunnallisena vaikuttajana. Päätoimittaja Jaakko Heinimäki kirjoittaa uusimman Kirkko ja kaupunki –lehden pääkirjoituksessa edustuksellisen demokratian vaaleineen ja vanerisine äänestyskoppeineen heijastelevan 1900-luvun yhteiskuntaa. Hänen mukaansa se meni jo. Hän kirjoittaa ”Sekä kunnallista että seurakunnallista päätöksentekoa leimaa tappava tottuminen. Päättäjät näkyvät laitostuvan hallintoelimiinsä ja hehku tuntuu hiipuvan heidän sydämestään. Jos yhteisten asioiden hoitaminen sen sijaan hohkaisi intoa ja intohimoa ja päätökset näkyisivät parempana arkena, saattaisivat vaalitkin kiinnostaa ihan toisella tavalla kuin nyt.” Hän kirjoitti vaaleista näin: ”Kuntavaalien äänestysprosentti putosi viime kerralla alle kuudenkymmenen. Vantaalla äänesti vain puolet äänioikeutetuista. Demokraattinen järjestelmä tuntuu yskivän. Toisaalta: jos seurakuntavaaleissa päästäisiin edes tuollaisiin lukuihin, sitä pidettäisiin suoranaisena äänitsunamina. Vuoden 2014 seurakuntavaalien valtakunnallinen äänestysprosentti oli 15,5. Pääkaupunkiseudulla vaihteluväli oli Kauniaisten ruotsinkielisen seurakunnan 25,1 prosentista Tikkurilan seurakunnan kuuteen prosenttiin.”

Onko siis niin, etteivät nuo seurakuntalaiset, joita siis Suomessa löytyy lähes 4 miljoonaa henkeä tuolla 10 prosentin äänestysinnolla pysty vaikuttamaan, eivätkä voi vaikuttaa, eivätkä kaiken lisäksi halua vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Outoa, sillä olemme saaneet lehdistä lukea, miten aktiivinen kirkkomme on ollut suhteessa onnettomiin pakolaiskohtaloihin. Saanut siitä jopa satikutia.

Yhdistykset ja yhteisöt

Suomi on erilaisten yhdistysten luvattu maa. Oliko se niin, että yhdistysrekisteristä poistettiin tämän vuoden alussa muutama kymmenentuhatta toimimatonta yhdistystä. Olisiko niiden joukossa sellaisia joita me olemme nyt tarkoittaneet yhteiskunnallisina toimijoina.  Katselinpa hieman patentti- ja rekisterihallituksen tilastoja ja havaitsin mielenkiintoisia lukuja.

Rekisteristä poistettiin 600 nuorisoseuraa, 350 urheiluseuraa, yli 300 metsästysseuraa, 270 kuoroa ja 44 raittiusseuraa. Eniten poistui puolueosastoja. Niitä poistui yli neljä tuhatta. Sama määrä poistui leikkikouluja ja niiden kannatusyhdistyksiä.

Kysymme nyt sitten mitä meille jää?  Olkaa huoletta. Tällä hetkellä yhdistysrekisterissä on 104 478 yhdistystä ja uskonnollista yhdyskuntaa. Niitä poistettuja oli lähes 40000 toimimatonta yhdistystä. Eniten uusia yhdistyksiä on nyt perustettu kulttuurialalle. Se lupaa hyvää.

  

Asukasyhdistykset

Nyt vihonviimeiseksi vaikuttajaorganisaatioksi jäivät asukasyhdistykset. Minä pidän tästä aatteesta ja arvostan kovasti näiden ihmisten työtä. Se on vapaaehtoista ja se on palkatonta. Siinä saattaa toteutua tuo edellä Jaakko Helimäen kynästä tullut ajatus: ”Jos yhteisten asioiden hoitaminen sen sijaan hohkaisi intoa ja intohimoa ja päätökset näkyisivät parempana arkena, saattaisivat vaalitkin kiinnostaa ihan toisella tavalla kuin nyt.” Muistelen vanhoja aikoja. Erityisesti muistan tyylikkäänä hahmona entisen Helsingin asukasyhdistysten puheenjohtajan ja nykyisen kunniapuheenjohtajan Riitta Fabriciuksen. Muistan myös lukuisat yhdistyksen järjestämät tilaisuudet, joihin olin päässyt osallistumaan.  Helkalla on tällä hetkellä 75 jäsenyhdistystä. Se on paljon. Yritän katsoa netistä valtakunnallista tasoa. Löytyy riveittäin asukasyhdistyksiä, mutta mitään yhteenvetoa en löydä.

Löydän kuitenkin vanhan blogini, jossa esiintyvät muiden muassa Helka ry:n nykyinen puheenjohtaja Aija Staffans sekä ainakin siihen aikaan yleiskaavaryhmän vetäjänä toiminut arkkitehti Simo Sankari. Siinä kerrottiin  ”vuorovaikutuksen kaappaamisesta”: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/helsinki-kaappasi-asukkailta.html
 

En bra stad bättre

Tässä jäi monia yhteisöjä käsittelemättä. En kirjoittanut mitään nykypäivään sopivista eläkeläisyhdistyksistä, en jo vanhahtavista autoklubeista sen paremmin kuin kansantanhuseuroista. Minun elämässäni Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelman laatiminen oli ensimmäinen ja mieleen jäävin kokemus yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta. Mukana prosessissa olivat valtuutetut ja kaupunginhallitus. Mukana olivat myös kauppakamari ja liikenteenharjoittajat. Oliko niin että myös koululaiset olivat omana ryhmänään mukana miettimässä kaupungin tulevaisuutta. Periaatteena oli, että suunnitellaan yhdessä. Tehdään strategia yhdessä. Syntyi luottamusta. Kun on luottamus, syntyy yksimielisiä päätöksiä. Pietarsaareen toteutettiin kävelykatu. Se oli osa ennakoitua ”En bra stad bättre” –prosessia.

Tältä näytti vuorovaikutus Pietarsaaressa 30 vuotta sitten. Se tuntuu aivan eilispäivältä!