Pari päivää sitten ajelin Liisan kanssa Kemiönsaarelta Heinolaan ja siellä Harjupaviljonkiin vohvelille, yötä Kausassa, isoisän syntymäkodin paikkeilla, tänään kiertelemässä Hevossaarella, Hevossaaren Kustin aikanaan isännöimää taloa katsastamassa ja maailman ehkä kauneinta teollisuudella tuhottua saarta ihailemassa, kotimatka Heinolasta Helsinkiin tekee tavanomaisesti pienen mutkan juuri ennen Lahtea, se on Lahden Kariston läpiajo, tänään Pakilassa, nurmikko on ajettava, katseltava lapsuuden ajan puiden muhkeata kokoa, vuosirenkaita on tullut 77 jos kymmenvuotiaan lähtökohdista laskisi, mutta jos ajattelisi puiden jääneen paremmin kaksikymppisen mieleen niin renkaita on tullut 67 siihen alkulähtökohtaan. Ehkä niitä on suurimmissa koivuissa ja kuusissa 125 paikkeilla. Olivat jo 30 senttisiä silloin kun meikäläinen syntyi. Nyt paksuutta rinnan korkeudella on 70 senttiä. Ympärysmitan mittaamiseksi eivät kädet yllä ympärille. Yksi näistä nyt jyhkeistä kuusista oli minun polkupyöräni tukena. Kuusen kuoreen tuli silloin pyörän heitosta arpia. Vieläkin ne ovat näkyvissä. Tuossa edessäni oli vielä 30 vuotta sitten iso koivu.
Tsaarinpoppeli
Nyt Heinolan Rantapuistossa katseltiin toisenlaista puuta. Sillä puulla on nimi. Se on Tsaarinpoppeli. Puu istutettiin itsensä Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaskunnan suuriruhtinaan puutarhasta tuotuna. Mutta kenen? Joku sanoo puun iäksi 125 vuotta, silloin se olisi Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II, jonka puutarhasta taimi on kotoisin, jos se taas on 165 vuotta, niin isäntänä on suomalaisten suosikkitsaari Aleksanteri II tai sitten häntä edeltänyt Nikolai I. Uskon sen olleen Aleksanteri II, hän hallitsi 1855-1881. Heinolassa oli poppelin istutusaikaan tuhatkunta asukasta. Se oli menettänyt asemansa maaherran asemapaikkana. Kymenkartanon läänin hallinto oli siirretty Heinolaan vuonna 1776. Heinola ehti siis olla maaherrakaupunkina jo 63 vuotta. Keisari Nikolai I perusti vuonna 1831 Mikkelin läänin jonka pääpaikkana ja maaherran asuinpaikka oli aluksi Heinola, mutta vuonna 1839 pääpaikka siirrettiin Mikkeliin. Korvauksena menetyksestä Heinola sai kaupunkioikeudet ja hieman myöhemmin vieläkin maamme suurimman puun, tsaarinpoppelin. Jos poppeli olisi istutettu samana vuonna, kun kaupunkioikeudet annettiin olisi se nyt 182-vuotias. Niin vanha se ei taida olla, vaikka korkeutta, ympärysmittaa, paksuutta, ja kuutiotilavuutta kyllä riittää. Korkeus on 35 metriä, rungon ympärysmitta rinnan korkeudella on lähes 6,5 metriä, rungon läpimitta on yli 2 metriä ja puun kuutiotilavuus on noin 30 m3. Suomen suurin puuyksilö.
Poppelin jälkeen Heinolan vakiotarkastukseen kuuluvat torinseudun katukivet. Ne ovat Liisan kotikaupunkiinsa piirtämät ja siksi tärkeät. Eivätkä hullummat! Ohikulkijat ihmettelevät katukivien ja katukaivojen valokuvaajia. Mutta joillekin ne ovat elämäntyö. Tai ainakin osa sitä.
Uuno Kailas
Käteeni kopsahtaa lähes yllättäen Uuno Kailaasta kertova
kirja. Se on Marija Vantin kirjoittama: ”Älä koske perhosen siipiin”. Uuno Kailas
syntyi Heinolassa 1901 ja kuoli Nizzassa tuberkuloosiin 32-vuotiaana. Heinolalainen
Arvi Kivimaa kirjoitti koulupoika-Kailaasta: "Tämä koulupoika hämmästytti
lähintä ympäristöään kirjoittamalla runoja seikoista, joissa kunnon Heinolan
ihmiset eivät olleet huomanneet mitään erityisiä lyyrillisiä rikkauksia, kuten
Jyrängön koskesta.” Ilmankos Uuno Kailaan veistos onkin Maaherranpuistossa
Jyränköä kuuntelemassa. Käteeni kopsahtanut kirja taas kertoo Kailaan pitäneen
Nizzaa ja Heinolaa samankaltaisina paikkoina?!
Heimot
Minun
Heinolan kaupungin vastarannalla sijaitsevasta Kausasta kotoisin oleva isoisäni
syntyi vuonna 1878. Taisi olla niitä aikoja, kun poppeli istutettiin. Isoisä
kuoli 1956, mutta poppeli jatkaa kasvuaan. Silloinkin elettiin. Minun äitini
vanhemmat asuivat Heinolassa ja Asikkalassa. Isän vanhemmat elelivät taas
Ruovedellä, Muroleen kanavan vaikutuspiirissä. Hämeen hitaaksi, epäsiistiksi ja
hieman tyhmäksikin tuomitussa heimossa ovat siis kaikki minun sukujuureni. (Acerbi:
”Matka halki Suomen v. 1799”) Tai ollaanhan siinä hieman kiikun kaakun, yksi
jalka Turun ja Porin läänissä ja yksi Mikkelin läänissä – vanhan läänijaon
mukaan. Isovanhempieni nuoruusvuosina liikuttiin vesistöjä pitkin. Minun
isoisovanhemmilleni vesistöt eivät kuitenkaan olleet yhteisiä. Vesijärvi,
Päijänne ja Ruotsalainen olivat äidinisän kalastusseutuja. Isänisä oli taas
tottunut liikkumaan Palovedellä ja Vankavedellä, Ruoveden vesistöissä. Molemmat
paikat ovat Hämeen rajamailla. http://penttimurole.blogspot.com/2013/10/acerbi-asikkala-ja-helsinki.html
Siitäpä virisikin keskustelu. Onko todella niin, että syntymäpaikan
heimoperinne kuvaa ihmisen puheliaisuutta, yhteisöllisyyttä tai jopa
älykkyyttä. Yrjö Niiniluoto kirjoitti 1957: ”Kansalla, rodulla on ankkureita,
jotka kiinnittävät sen menneisyyteen, alkuperäänsä: on muinaistieto ja kieli,
ruumiillinen ja henkinen rakenne, usein uskontokin. Nämä ankkurit ovat heitetyt
niin syvään, ettemme enää saa selville, missä ne ovat kiinni. Me tiedämme
kuitenkin, että ne pitävät ja määräävät kulkuamme, emmekä ole tuuliajolla.”
Tämä viittaisi siihen, että kaikilla Suomen heimoilla olisi jotain ja paljonkin
yhteistä. Kansa ajattelee erilaisuutta. Kuvitellaan hämäläisten olevan hitaita
ja harvasanaisia, myöskin kuuliaisia kansalaisia, mutta toisaalta Sysmän seudun
hämäläiset jäivät kuulemma kirkonmäelle juovuspäissään tappelemaan, pohjalaisten
jäyhiä ja työteliäitä, mutta omapäisiä, itäsuomalaiset olisivat yleensä iloisia
ja puheliaita, karjalaiset taas erityisen vilkkaita ja savolaiset lupsakoita,
tulivat kuulemma kirkonmäelle hyvätapaisina. Turkulaisia taas on pidetty
nurkkakuntaisia ja hitaasti lämpiävinä, siis vaikeasti lähestyttävinä, olisiko
syynä pääkaupunkilaisen syndrooma. Itäsuomalaisten vitsitkin loppuvat kuulemma
siihen, mitä joku sanoi. Länsisuomalaiset kaskut taas siihen, mitä joku teki. Tuo
joku on kiinnostava. Kun ajattelen isoisäni puheita, toistui niissä jatkuvasti
ihmisen identiteettiä kuvaava kotipaikka: Kalkkisten mies, Kuhmosten mies, Sysmän
mies, Nyynästen renki, Vaanian tyttö, no hänestä se tulikin sitten vaimo. Tunnistatko
oman heimosi ominaisuudet?
http://penttimurole.blogspot.com/2020/04/kirjat-vievat-kapinan-aikaan-ja.html
Kotimatkalla Karistoon
Rakennuslehdessä
oli juttu Risto Pesosesta ja hänen kirjastaan ”Tupakkiaskin kannesta massakustomointiin”,
Rakennustieto, 2021. Jutussa oli
siteerattu sata vuotta sitten laadittua Otava Oy:n talokilpailun ohjetta:
”Vanhojen talojen jäljittelyinto on johtamassa väärään suuntaan. Näitä
harhatien kulkijoita ovat maalaistalotyypit, jotka pelottavan suuressa määrin
valloittavat jalansijaa kaupungeissammekin.” Riston kirja on ilman muuta
tutkittava. Uskon siinä olevan mielenkiintoisia juttuja jotka täydentävät Ooke
Lehtovuoren minulle antamia opastuksia: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html Mutta tämä vanha ohje tuli mieleen, kun taas
suoritimme tuon Kariston kierroksen. Nyt koko kylä oli valmis. Onkohan ystäväni
Tero Vanhanen käynyt teostaan arvioimassa? Uskon kyllä. Onko ollut tyytyväinen?
Siihenkin uskon. Jotain on kuitenkin mennyt eri lailla kuin itse uskoin ja eri lailla
kuin millaiseksi Teron luonnokset aluetta kuvasivat. Kaava ja sen tiukka
mitoitus ja erityisesti liikenneturvallisuus herättivät aikanaan keskustelua.
Siihen keskusteluun Tero meidätkin palkkasi. Oli todistettava. Nyt kun aluetta
ajelee ei havaitse ratkaisevia näkemäpuutteita. Katutilaa hallitsee
kuivatusperiaate, jossa kadun keskellä kulkee kivetty kouru. Kadun reunat
liittyvät tonttiaitaan, tonttimuuriin tai viherkaistaan, vapaasti ja
tontinomistajan mieltymyksen mukaan. Luontevaa. Mutta mitä mieltä olisi oltava
taloista? Ne ovat kuin talopakettitehtaiden mallikirjastoista. Ja sieltä ne
ovatkin. Nykyään hirsitalot ovat jo vallanneet neljänneksen
omakotitalomarkkinoista, mutta Kariston rakentamisaikaan hirsituotteiden suosio
ei vielä ollut tapissa. Oikeastaan ihmettelen tuota yksilöllisyyden tavoittelua
pikkunikkarityylillä. Eikö markkinoiden kuvakirjasto todellakaan tarjoa
tyylikkyyttä ilman ritiramsua? Risto Pesosen yhteenveto pientalojen
tulevaisuudesta sanoo megatrendeiksi ekologisuuden, kaupungistumisen ja
kustannukset. Sitten hän (Rakennuslehden mukaan) sanoo: ”Mutta, talotehtailija,
älä unohda yksilöllisyyttä!” Näitä miettiessä suuntaamme auton keulan kohti
Helsinkiä.
Karistossa vallitsee nostalginen samankaltaisuus. Ehkä jotkut kokevat sen yksilöllisyydeksi. Se kertoo yksilöllisyyden samankaltaisuudesta. No, pääasia että kaikki ovat onnellisia. Ja siltä näyttää. Mutta kuitenkin talojen tarjonnan laatu jättää mieleen hämmästyksen. Eihän se Tero juuri tuollaisia haaveita piirrellyt. Tässä näitä haaveita: http://penttimurole.blogspot.com/2014/07/pikakaynnilla-tiiviissa-ja-matalassa.html
Nyt kotimatkalle, ensin Pakilaan sitten Kemiöön. Tällaista se on eläkeläisen kesähuvi. Oikeastaan parhaasta päästä. Kausan auringonlasku jättää kaipuun.
Lahdesta ajoin muutaman kerran kai 12 vuotiaana junalla Myllyojan asemalle. Siellä oli isä vastassa ja siellä Nynäsin kertanon lähellä Isän ja Sedän sahalaitos. Pieni yksiraaminen saha mutta lautoja syntyi ja tapulit kasvoivat pihalla korkeutta. Poikasena oli mukava leikkiä saman kapearaidekiskoilla ja työnnellä tukinsiirto vaunuja.
VastaaPoistaSaha paloi pari vuotta myöhemmin hämärissä olosuhteissa. Siis paloi eikä poltettu omistajien toimesta. Henolassa tuli käytyä tanseissa kun oli ajokortti saatu. Lahti-Heinola tie oli silloin tosi mutkainen ja talvikelillä sai ajaa kieli keskellä suuta.
Tänä kesänä yrittää Lahden lyseon v. 57 ylioppilaat, siis ne jotka vielä sinnittelevät, tehdä Vuolenkoskelta laivamatkan Kimolan kunnostetulle kanavalle ja sululle jossa veden korkeusero on 12 m.
kanava ohittaa Kymijoen Vuolenkosken ja Mankalan voimalaitokset. saa nähdä saadaanko porukka kokoon ja käydäänkö samalla Heinolan nähtävyydet tarkistamassa