Kirjat vievät kapinan aikaan ja ajatukset Muurmannin legioonaan

Olen tässä unilukemisena lueskellut sekalaisia kirjoja. Yleensä en pysty etenemään pitkälle, sillä pian rupeaa nukuttamaan. Riippuu tietysti kirjasta. Painavat kirjat ovat hankalia. Käsi väsyy. Pokkarit ovat helpompia. Käsi ei väsy. Nyt minulla on ollut luettavana yksi painava kirja.  Sekä kirja että asia ovat raskaita. Kirjan nimi on ”Heinola 1918”, Jukka Kulomaa & Leena Kekkonen, Heinolan kaupunginmuseo. Kevyempi lukukirja on ollut ”Suomi terrorin tukikohtana”, Erkki Vettenniemi, SKS, 2019. Asia ei kylläkään ole kevyttä, mutta kirjan tyyli on pamflettimaisen kevyttä.  Miksi minua tuo Heinola-kirja erityisesti kiinnostaa? Se kiinnostaa siksi että isoisäni syntymäkoti oli Kausassa, soutumatkan päässä Hevossaaresta ja Heinolasta. Mummuni veli konemestari Vihtori Aalto taas asui sotien jälkeen Heinolan Jyrängössä. Hän toimi rullatehtaan konemestarina. Sain hankittua hänelle punaisten veteraanitunnuksen vasta pitkän väännön jälkeen. Se merkitsi 100 mk kuukaudessa -tai oliko se vuodessa? Toinen veli viilari Heino Aalto oli myöskin seudun punaisia ja sai surmansa pistimen lävistämänä Suomenlinnan vankileirillä 15.2.1918. Mummuni oli SYK:n keittolan emäntä, vahtimestarin rouva, hän oli solisaliratti, mutta pysyi jo virkansa puolesta erossa Helsingin punaisista. Joutui kuitenkin usein käymään Smolnassa kyselemässä veljensä perään. Smolnassa istui noina aikoina myös itse Rüdiger von der Golz, Saksan kenraali Suomessa. Olen kirjoittanut asioista blogeja. Yksi niistä sopii hyvin tähän. Se kertoo samoista ajoista: http://penttimurole.blogspot.com/2015/03/kaksi-tabua-ja-vaalit.html

Punaisten vankilaoloja kuvaa Suomenlinnan vankileirin lääkärin, Martti Johannes Siiralan kirjoitus keväällä 1918: ”Viaporin toimeni, suurtöinen, pienipalkkainen, koiranvirka kerrassaan, on kaikkea muuta laadulleen, muttei suinkaan lääkärintoimen hoitamista. Ei ole lääkkeitä, ei muitakaan hoitotarpeita, ei voi ajatellakaan minkäänlaista dieettiruokaa tms. Vatsatautiset saavat kuolla kuinka parhaiten ja vähimmillä tuskilla vain osaavat. Ja kaikille pyynnöille sekä vaatimuksille suuret herrat vain kohauttavat olkapäitään. ’Desto bättre ju flere det går till Gud’, sain yhdeltäkin vastaukseksi. Olet sitten sellaisessa rikkatunkiossa mukamas lääkäri. Vieköön sinut se ja se!”

Heinola oli yksi punakapinan painopistesuuntia, tutkijat ovat koonneet mielenkiintoista muistitietoa ja ihmisnäkökulmaa. Rintama kulki Heinolan pohjoispuolella, kirkonkylässä, 5 km Heinolasta pohjoiseen. Heinola oli varuskuntakeskus ja huoltokeskus. Kaupungissa oli yli tuhat punakaartilaista, saman verran kuin kaupungissa asukkaita. Heinolan punaisilla oli tähtäimessä Hartola ja Mikkeli. Oli myös kysymyksessä Pietarin rata.

Vaimoni Liisa on Heinolan tyttöjä. Hän lukee kirjaa hämmästyneenä. Miksi kouluaikana Heinolassa ei puhuttu mitään näistä asioista. Hän oli lapsena katsellut outoja kiviröykkiöitä. Ei tiennyt mitä ne olivat. Ne olivat vanhoja konekivääriasemia kirkonkylässä. Aika oli vaiettu. Hän kävi alakoulua seminaarin harjoituskoulussa. Tuo koulu oli ollut punaisten asemapaikka. Kirja kertoo yhden salin toimineen ruumishuoneena ja toisen tanssi- ja juhlapaikkana.  Noissa saleissa hän kävi koulua, tietämättä mitään menneisyydestä.

Tiedetäänkö yleensä mitään näistä minun sukuni tavallisista tallaajista. No eipä tiedetä. Vihtorista tiedetään hänen olleen Oskari Tokoin legioonassa ja korjanneen Vienanmerellä yhden hinaajan höyrykoneen käyttökuntoon. Sitä en tiedä minne hinaaja sitten joutui, mutta Viki pääsi aikanaan divisioonan mukana Jäämeren ympäri Suomeen. Divisioonalaiset olivat virallisesti Britannian armeijan sotilaita ja Suomeen päästyään heidät piti punaisuudestaan huolimatta sopimukseen perustuen vapauttaa. Näin Viki pääsi suoraan satamasta Heinolaan. Paluu tapahtui syksyllä 1919. Palaajia oli tuhatkunta. Mitä he oikein tekivät Venäjällä ja miksi heistä tuli Englannin armeijan sotilaita? Kaiken takana oli Oskari Tokoi.

On pakko suorittaa historian kertauskurssi

Mitkä asiat johtivat Tokoin legioonan eli Muurmannin legioonan perustamiseen? Suomi oli tsaarivallan alla. Oikeuksia oli kavennettu. Maailma kuohui ensimmäistä maailmansotaa. Saksa oli Venäjän vihollinen. Sotatoimet eivät menneet hyvin. Tsaari haluttiin kaataa. Sitä halusivat niin nousukierteessä olevat bolsevikit kuin Venäjän muukin väki. Bolsevikkeja tukivat myös Suomen itsenäisyysajattelijat. Oli yhteinen intressi. Meilläkin punalippukulkueisiin yhtyivät paikoittain myös papit ja porvarit. Suojeluskuntalaiset ja punakaartilaiset yrittivät jopa lyödä veljeskättä. Vapaus tsaarivallan ikeestä oli koittamassa. Helsingissä bolsevikeiksi tunnustautuneet saivat tukea suomalaisuusmiehiltä. Erityisesti taiteilijat taisivat olla taipuvia näissä toiveissa ryhtyä radikalismiin. Vettenniemen kirjan mukaan Pietariin matkustivat keväällä 1917 mm. Akseli Gallen-Kallela, Tyko Sallinen, Juho Rissanen, Ville Vallgren ja Eero Järnefelt. Siellä he juhlivat yhteistä suurta tulevaisuutta. Maksim Gorki teki useita vierailuja Suomeen ja oli maamme inteligentsian erityisessä suosiossa.  Tsaari Nikolai II luopui vallasta 2.3.1917. Hänen jälkeensä vallassa oli runsaan vuoden ajan väliaikaishallitus, loppuajaltaan Aleksandr Kerenskin johdolla. Bolsevikit puuhasivat vallankumousta. Lenin, Stalin ja muut pyörivät Suomessa. Kerenskin hallitus kaatui lokakuun vallankumoukseen ja valtiaaksi tuli Vladimir Lenin. Kerenski pakeni ulkomaille. Vaativat Suomeen vallankumousta ja liittymistä suureen federaatioon. Lenin sitten kuitenkin hätäpäissään lipsautti Suomelle itsenäisyyden – toivoen sen pian päättyvän vallankumoukseen. Näistä ajoista kertoo Erkki Vettenniemen kirja ”Suomi terrorin tukikohtana”. Suomessa alkoi sitten kansalaissota, sisällissota, vapaussota, kapina, veljessota, vallankumous, luokkasota. Sota Suomen senaatin ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä alkoi 27. tammikuuta ja päättyi 15. toukokuuta 1918.  Näihin tapahtumiin liittyy Oskari Tokoin Muurmannin legioona – ihmeellisellä tavalla.

Kerenskistä laulettiin Suomessa tällaista laulua:

https://www.youtube.com/watch?v=EvaqqRog1do

Suomen hallinto ennen kapinaa

Oskari Tokoi oli Suomen ensimmäisen 1907 valitun tsaarinaikaisen eduskunnan demarijäsen ja eduskunnan puhemies 1912-1914. Hän oli kansakoulun käynyt kannuslainen renkipoika, joka ennen vuosisadan vaihdetta muutti rapakon taakse. Siellä hän osallistui työväenjärjestöjen toimintaan ja palasi Suomeen 1900. Demarit saivat 1907 vaaleissa eduskuntaan 80 paikkaa. Tsaari hajotti eduskunnan vuonna 1908. Järjestettiin uudet vaalit 1908. Demarit saivat 83 paikkaa. Tsaari hajotti jälleen eduskunnan ja uudet vaalit pidettiin 1909. Demarit saivat 84 paikkaa. Jälleen uudet vaalit 1910. Demarit saivat 86 paikkaa. 1913 äänestettiin taas. Äänestysprosentti oli pudonnut ensimmäisten vaalien 71 prosentista 51 prosenttiin – ei ihme, että äänestäminen jo tympäännytti. 1916 äänestettiin jälleen. Demarit saivat ehdottoman enemmistön 103 edustajaa. Vaalien jälkeen 26.3 1917 muodostettiin Tokoin senaatti, eli maan ensimmäinen parlamentaarinen hallitus. Senaatin jäseniä olivat mm. Väinö Tanner, Kyösti Kallio ja Rudolf Holsti. Senaatti toimi syyskuuhun saakka. Demarit erosivat ja muodostettiin kaksi kuukautta toiminut E.N. Setälän senaatti. Setälän senaatti toimi runsaan yhden kuukauden, sitten syntyi ensimmäinen itsenäiseksi julistautuneen Suomen senaatti eli hallitus. P.E.Svinhufvudin itsenäisyyssenaatti tuli valtaan 27. marraskuuta 1917. Senaatista tuli yhden vuoden ikäinen. Kapinan aikaan senaatti oli nimeltään Vaasan senaatti, sen paettua punaisten hallitsemasta Etelä-Suomesta Vaasaan.

  

Punaisten kansanvaltuuskunta

Vaikka Sdp:n enemmistö kannatti demokraattisia keinoja, tammikuussa puoluehallituksen vähemmistö otti vallan puolueessa. Tämän jälkeen puolue teki päätöksen kaapata vallan Suomessa. Punahallitukseksi asetettiin "Kansanvaltuuskunta", jota johti Kullervo Manner. Kansanvaltuuskunta perustettiin 28. tammikuuta 1918, ja se asettui johtamaan samana aamuna aloitettua kapinaa. Tarkoitus oli vangita presidentti Svinhufvud ja osa kansanedustajista. Vangitseminen epäonnistui tietotovuodon vuoksi. Kansanvaltuuskunnan tunnettuja nimiä olivat mm. Kullervo Manner, Yrjö Sirola, Otto Wille Kuusinen ja Oskari Tokoi. Väinö Tanner oli vastustanut vallanottoa ja pysyi syrjässä punaisten toiminnasta. Maltillisiin sosiaalidemokraatteihin kuulunut Hannes Ryömä kirjoitti: "Sosiaalidemokraattinen puolue ei siis ole valtiokaappauksesta vastuussa, vaan yksinomaan sellaiset puolueen johtoon joutuneet seikkailijat kuin Manner, Haapalainen, Taimi, Elo, Tokoi, Sirola, Turkia y.m.".

Punaisten johtomiehet olivat työväenliikkeen toimitsijoita, heillä ei ollut minkäänlaista sotilaskoulutusta, jotkut Venäjän upseerit toimivat kylläkin palkattuina sotilasasiantuntijoina. Valkoisilla oli paljon tsaarin armeijasta lähtöisin olevaa upseeristoa, keulakuvana itse ylipäälliköksi määrätty Mannerheim. Suojeluskunnat ja Saksasta saapuneet jääkärit olivat organisaation tukijalkoina.

Mistä perspektiivistä itse katselen?

Minun ikäisteni isoisät syntyivät 1880-luvulla. Isät syntyivät 1910 paikkeilla. Suomen itsenäistyessä isoisät olivat jo aikamiehiä, siinä kolmekymmenviiden paikkeilla. Toiselta puolelta saattoivat olla punaisia, toiselta valkoisia. Isät olivat vasta lähettipoikien iässä, kumpaako väriä sitten palvelivat.  Minun isäni oli valkoisten lähettinä Kokemäellä. Äitini enot taas käyttivät punaista käsivarsinauhaa.  Toinen heistä surmattiin pistimellä Suomenlinnan vankileirillä. Toinen taas ajautui Oskari Tokoin divisioonaan ja pääsi englantilaisten suojeluksessa laivalla Jäämeren kautta Helsinkiin. Tokoilaiset punaiset marssivat suoraan kuulusteluista kotiinsa, menemättä vankileirien kautta. Kotini Pakilassa oli sitten kolmekymmentäluvulla aatteiden sulatusuuni. Vitivalkoiset ja verenpunaiset sukulaiseni joutuivat isoäitini tarmokkaan huolehtivalla johdolla sulautumaan yhdeksi suvuksi. Pääasiassa sulautuminen tapahtui vatsan kautta. Aatteellisia puheita ei siinä tarvittu. Helsinkiin opiskelemaan saapuneet kokemäkeläiset tottuivat isoäidin antimia nauttiessaan ”häivähdykseen punaista”.

Muurmannin legioona

Kapinan alkaessa veljeskäden tilalle tuli liipasinkäsi. Pohjois-Suomi oli valkoisten aluetta. Pohjois-suomalaisia työmiehiä uhkasi pakko-otto valkoiseen armeijaan ja taistelu suomalaista punakaartia vastaa. Heidän pakosuuntansa oli itään ja Kantalahteen. Kotimaasta kuului huonoja uutisia. Tampereen taistelu oli päättynyt valkoisten voittoon 6.4.1918 ja Viipurin valkoiset valtasivat 29.4.1918. Vappu 1918 oli yhtä kurjuutta. Mutta sitten avautui uusi mahdollisuus. Britit olivat olleet Muurmannin vesillä jo vuodesta 1915. Venäjän sekasortoinen tilanne kehitti idean suomalaisten punakaartilaisten palkkaamiseen Britannian armeijaan. Oskari Tokoi oli yksi neuvottelijoista. Hän puhui itsensä Leninin kanssa: ”siristi hiukan vasenta silmäänsä ja sanoi: jos englantilaiset tahtovat auttaa teitä, niin antakaa heidän auttaa.” Legioona perustettiin 15.6.1918 äänestyksen jälkeen ja kaartilaisista tuli brittiläisen armeijan sotilaita oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Perussopimuksessa taattiin, ettei legioona joudu taisteluun vallankumouksellista työväkeä vastaan. Tuhannesta miehestä 700 äänesti tämän vaihtoehdon puolesta. Muina vaihtoehtoina oli paluu Suomeen tai liittyminen puna-armeijaan. Venäjällä punaisten ja valkoisten taistelu vielä jatkui vuoteen 1922, joten puna-armeijallakin olisi ollut miehille käyttöä. Legioonalaiset puettiin yhtenäiseen brittiarmeijan kesäunivormuun. Vihertävässä puvussa oli Englannin vaakunalla koristellut messinkinapit ja olkaimet, joissa komeili legioonan oma tunnus. Näin kirjoittaa Tampereen yliopiston gradutyössään Uni Ovaja, ”Kivääri se pojalla on engelsmannin ja kauas sen kuula kantaa”. Legioonan komentajana oli kanadalaiseversti Richard Burton. Suomalaiset eivät hyväksyneet upseerien tervehtimistä hunöörillä ja he saivatkin siitä vapautuksen. Burton kuulemma tervehti sanomalla: ”Hyvä päivä pojat pärkele!” Legioonalaiset taistelivat Karjalan rajakylissä kenraali Walleniuksen valkoisia vastaan vaihtelevalla menestyksellä. Heidän taistelulaulunsa oli:

Saksan Villellä kippuraviikset

ja Vinhulla niska on väärä.

Hei! Iske sä antura tahdissa,

Sillä Suomeen on matkamme määrä.

Heilani Suomessa huokailee,

että tule, tule luokseni kulta.

Hei! Ensin mä annan lahtarikoirien

haistella helvetin tulta.

Älä itke äiti ja murehdi muori,

viel’ pojassa on pontta ja voimaa.

Hei! Kohta saa tanssia Suomen lahtarit

kuoleman tanssia roimaa.

Kivääri se pojalla on engelsmannin

ja kauas sen kuula kantaa.

Hei! Palttinanvalkosen lahtarinaamat

siitä kun puuterin saan antaa.

Brittiläistekoinen höyrylaiva Kursk, jolla tuhatpäinen legioonalaisjoukko seilasi Suomeen brittiupseereiden suojeluksessa. Sitä suojelua he tarvitsivat Suomeen saavuttuaan.

Legioonalaiset, joukossa Viki Aalto pääsevät kotiin syksyllä 1919

Marraskuun 11. 1918 maailmansota oli ohi. Saksalaisuhkaa ei ollut eikä Britannialla ollut mitään aihetta hyökätä Suomeen. Osa legioonalaisista ihmetteli paikkaansa imperialistien armeijassa. Legioona oli toimeton, mutta ruoka oli hyvää. Punatoverit bolsevikkien leivissä antoivat Oskari Tokoille kuolemantuomion. Kuolemantuomion hän oli myös saanut Suomen valkoisilta voittajilta. Britit tukivat Venäjän valkoisia, mutta perussopimuksen mukaan legioona ei voinut osallistua taisteluun bolsevikkeja vastaan. Osa legioonalaisista halusi siirtyä bolsevikkien puolelle. Vallitsi sekaannus. Britit halusivat kotiuttaa legioonan. Neuvottelut johtivat sopimukseen. Höyrylaiva Kurskiin lastautui 1025 miestä ja 150 naista ja lasta. Viki oli siinä mukana. Matka kesti kaksi viikkoa. Välillä pysähdyttiin Skotlannissa. Suomessa kohistiin. Punaisia oltiin vapauttamassa. Suomalaiset yrittivät tiukentaa seulaa. Heille ei riittänyt noin 100 mustalistalaisen karkottaminen. Rosa Liksomin Everstinna-romaanista tuttu eversti Willamo hyöri Villingin saaren vastaanottokeskuksessa aseineen ja sapeleineen. Britit Burtonin johdolla valvoivat sopimuksen täyttämistä. Willamo poistettiin saarelta. Legioonalaista käskettiin paljastamaan päänsä. Hän vastasi: ”Brittiläisen sotilaan ei tarvitse paljastaa päätään muuta kuin Jumalalle ja kuninkaalle.” Mummuni veli Vihtori Aalto pääsi heti kuulustelun jälkeen kotiinsa, lähti Heinolaan ja aloitti työnsä rullatehtaalla. Uni Ovajan gradussa kuvataan laajasti ja mielenkiintoisella tavalla sisällissodan jälkeisen ajan tapahtumia ja kansallisen tunnemaailman kehitystä. Minulla on vain oma tunnemaailmani. Se oli olemassa vasta 20 vuotta sisällissodan tai kapinan päättymisen jälkeen. Näin omin silmin miten isäni suvun valkoiset ja äitini suvun punaiset olivat yhtä perhettä.