Acerbi, Asikkala ja Helsinki

Suomessa on kirjattuja blogeja (Blogilista.fi) lähes 60000 ja päivittäin ilmestyneitä blogikirjoituksia runsaat 4000 kappaletta. Siinähän taitaa syntyä Mika Waltarin koko tuotanto yhdessä viikossa. Suomalaisten runosuoni pulppuaa. Näin on tullut todistetuksi Giuseppe Acerbin Suomen matkallaan kaksisataa vuotta sitten havaitsema ”rahvaanmiesten” taito ja halu tehdä runouttaan ”italialaisten improvisaattoreiden tapaan”.  Kun Acerbi kirjoitti ”rahvaanmiehistä”, hän oli siinä omassa ajassaan, nyt blogikirjoittajien suuri enemmistö on ”rahvaannaisia”.

Italialaiset improvisaattorit

Giuseppe Acerbin teksti on ihanaa, kannattaa ottaa iltalukemiseksi: ”Matka halki Suomen v. 1799”, WSOY, 1983. Näin hän kirjoittaa vuonna 1799: ”Tällä vanhalla runomitalla sepitettyä runoutta on ikivanhoista ajoista asti viljelty Suomen rahvaan keskuudessa… Tähän runouteen perehtyneet rahvaanmiehet antavat etusijan vanhoille tuotteille, ja monet heistä pystyvät ilman kirjoituksen apua, pelkästään vain käytännön kouluttaman luontaisen kykynsä ponnistuksin sepittämään runonsäkeitään henkiselle laadulleen sopivasta aiheesta ihmeellisen helposti, aivan italialaisten improvisaattoreiden tapaan. Tämän ovat minulle todistaneet monet Suomen kieleen perehtyneet oppineet miehet. On tuskin yhtään sellaista tapahtumaa, yleistä tai yksityistä, joka ei antaisi suomalaiselle rahvaanmiehelle aihetta runontekoon. He valittavat ystäviensä kuolemaa, ilmaisevat ilonsa heidän avioliitostaan, esittävät tarinoita, pilkkalauluja jne. näillä vanhaa runomittaa noudattavilla säkeillään, jotka useasti syntyvät ex tempore, valmistamatta ja tilapäisesti”. Niinpä niin!

Acerbi kirjoittaa myös, ettei sellaisia runoja, jotka kertovat sankareista ja urotöistä ole juurikaan löydettävissä. Hänen mukaansa ei tunneta yhtään vanhaa runoa, joka olisi Lutheria edeltävältä ajalta.

Huomattakoon, että Elias Lönnrot kirjoitti Kalevalan sankaritarinoita (Kalewala tai Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista) vasta 36 vuotta Acerbin vierailun jälkeen. Acerbi matkusti länsirannikolla Turusta Nord Kapiin ja siten karjalaiset sankarirunojen laullajat olivat hänelle vain kaukaisten kuulopuheiden varassa.

Suomi pääsi italialaisen Giuseppe Acerbin kirjassa arvoon arvaamattomaan, hän viihtyi Oulun ja Tornion herrasväen parissa, järjesti konsertteja ja viihdytti mamselleja. Erityisesti Ylitornion pappilan mamsellit jäivät häntä kaipaamaan. Giuseppe Acerbi aiheutti skandaalin halveksimalla ruotsalaisen aatelin tapoja ja jopa Kustaa III:n muisto tuli häpäistyä!

Siirrymme aikakoneessa 100 vuotta Acerbin ajoista kohti nykypäivää, Hämeenmaalle

Silloinkin elettiin. Minun äitini vanhemmat asuivat Heinolassa ja Asikkalassa. Isän vanhemmat elelivät taas Ruovedellä, Muroleen kanavan vaikutuspiirissä. Hämeen hitaaksi, epäsiistiksi ja hieman tyhmäksikin tuomitussa heimossa ovat siis kaikki minun sukujuureni. Isovanhempieni nuoruusvuosina liikuttiin vesistöjä pitkin. Minun isoisovanhemmilleni vesistöt eivät kuitenkaan olleet yhteisiä. Vesijärvi, Päijänne ja Ruotsalainen olivat äidinisän kalastusseutuja. Isänisä oli taas tottunut liikkumaan Palovedellä ja Vankavedellä, Ruoveden vesistöissä.

Käteen osuu kodin kirjahyllystä pehmeäkantinen kirja nimeltä: ”Hämeenmaa, Hämeen elämää ja oloja”, julkaisijana Hämeen heimoliitto 1939. Tiedot kirjaan oli kerännyt Hämäläis-osakunnan kotiseutukerho vuonna 1934. Kuvauksia antaneet paikalliset kertojat olivat pääosin vanhuksia ja he kertoivat yleensä ajoista ennen vuosisadan vaihdetta. Haastattelijat olivat osakuntaväkeä. Tarinoita pulppuaa kyläelämästä, markkinoista, naimatavoista, kauppamiehistä, ruokatavoista, kalastuksesta, metsästyksestä ja tietysti kaiken kansan puheenaiheesta: pappissäädyn edustajista.

”Hämeenmaa ”, omasta kirjahyllystä löydettynä on todellinen löytö. Olemmehan jo unohtaneet kuuluvamme johonkin heimoon. Nyt voin lukea heimostani. Vietin lapsuuteni kesät Salonsaaressa, Vääksyn naapurissa, Päijänteen rannalla. Tämän kirjan tarinat on koottu vuonna 1934. Kertojat muistelevat ”vanhoja aikoja”. Paikallinen murre kuuluu korvissa ja mielessä, sillä useat mietteet on esitetty murreasussa. On pakko lukea uudelleen, lausua itsekseen mielessään ääneen, kuulostella, muistella – kiehtovaa, se ääni kuuluu.

Asikkalan kansainvälisyyttä

Tuo silloinen kansainvälisyys hieman kiinnostaa. Käytiinhän tuolloin kauppaa Pietariin, Tukholmaan ja Tallinnaan. Karjalan tai Venäjän kauppamiehet olivat pidettyjä vieraita, joille majoitusta tarjottiin mielellään.

 Räsyäijät eli lumppurit saapuivat yleensä Muolaasta, olivat siis karjalaisia. Heillä oli nelipyöräiset kuomurattaat ja hyvät hevoset.  Räsyäijät ostivat lumput Tervakosken paperitehtaalle tai Pietariin vietäviksi. Maksuksi heillä oli tarjota: ”Saiputta, kahvii, sikurii, sokurii, kahvkuppii, kivvattii, tulitikkui, renikoi, orehtii, rinkelii.” Teetäkin tarjottiin, mutta monet väittivät sen olleen kertaalleen Pietarissa käytettyä ja sitten kuivattua. Apteekkitavaraakin oli: kuivaa kamferttia, ”hokmannin roppia”, tärpättiä ja lusikkavettä. Lumppureilla oli värssynsä:

Essikää rässyi,

essikää rässyi,

pienii palasii,

paijan alasii,

tilkkusii talkkusii.

Harjulit olivat rihkamakauppiaita, jotka vaihtoivat tavaroitaan harjaksiin. He olivat yleensä pihkovalaisia ja puhuivat hyvinkin murtaen Suomea. Harjulit olivat suosittuja vieraita, heidän erikoisavunsa oli tarinankerronta. Harjulit kertoivat uusimmat uutiset ja juorut maailman turuilta. Lapset odottivat innokkaina harjuleiden tuloa. Lapset myös nyppivät irti sian harjaksia - joskus pihdeillä eläviltäkin sioilta. Ostotavarana olivat vielä hevosen häntäharjakset ja tyttöjen palmikot. Harjulit maksoivat harjakset ja hiukset tavaralla. Heillä oli mm. neuloja, nappeja, messinkisormuksia, mustia ja valkeita kampoja, kuivaa kamferttia, pirunpihkaa ja suuharppuja.

Isovanhemmilla oli paljon tarinoita laukkuryssistä.  Hämeessä heitä kutsuttiin myös reppuryssiksi, liinaryssiksi tai reppureiksi. He olivat yleensä Arkangelin tai Aunuksen miehiä. Heillä oli tapana sinutella kaikkia: ”Ah, pyhä veli.” Reppurit myivät monenlaisia kankaita, silkkihuiveja ja nauhoja ja olivat sen vuoksi naisväen suosiossa, mutta virkavallan hampaissa. Tavara oli nimittäin tullaamatta maahan tuotua. Kansa yritti suojella hyviä kauppiaitaan, sillä heidän hintansa olivat edullisempia kuin paikallisilla kauppiailla.

Tupakkateollisuus oli pontikankeiton ohella suomalaisen miehen tappokoneisto numero 1. Armiro oli legendaarinen pioneeri. ”Työmsteetti” oli köyhän miehen North State. Naiset aloittivat polttamisen vasta sotien jälkeen. Tupakan sanottiin olevan yksinäisen naisen ajankulu ja miehen korvike.

Suomessa tupakkateollisuus oli alkanut jo 1600-luvulla. 1900 – luvun alussa se oli voimissaan, mutta laukkuryssien halpa tupakka kiinnosti. Venäjän pojat salakuljettivat maahan sikäläistä lehtitupakkaa. Se oli halvempaa kuin kotimaiset Kartuusi, Vaapen ja Kasakka. Nuuskaa tehtiin venäläisestä lehtitupakasta. Tupakkaa poltettiin tuohon aikaan piipussa ja lopuksi piipunperät kolistettiin suuhun mälliksi. Suupielet ruskeana vanhat miehet vielä mälliään pureskelivat ja riuskasti räkivät minunkin nuoruudessani. ”Spotta ej på golvet” luki raitiovaunuissakin.

Vuonna 1899 Juho Kusti Paasikivi , Asikkalan kihlakunnanoikeuden auskultoiva lakitieteen kandidaatti hyväksyi lampuoti Ulrik Erikinpojan perunkirjan Salon kylässä ja Asikkalan pitäjässä. Jälkeen jäi Maria Aatamintytär sekä hänen kanssaan siitetyt 6 alaikäistä lasta. Toiseksi vanhin heistä oli Selma, minun mummuni. Perunkirjassa 2 hevosta olivat arvoltaan 50 markkaa kappale, lehmät Kukkanen, Ruskanen, Herneenkukka, Fiikuna ja Pimpula olivat arvoltaan 40 markkaa kappale. Lampaiden arvo oli 5 markkaa ja sikojen 15 markkaa kappaleelta. Kirkkoreki maksoi 10 markkaa ja valjaat 7 markkaa. Partaveitsi oli arvoltaan 1 markka. Öljylamppuja oli talossa kokonaista 2 kappaletta, 25 penniä per kappale.

Talon väkeä ja isovanhempani vuosisadan alun lempeinä vuosina pihanurmella lekottelemassa, oikealla tyypillinen talottoman leskirouvan (isoäidinäitini) torppa, jossa lapset ja eläimet asuivat saman katon alla. Kuva on vuodelta 1930, silloin lapset olivat jo muuttaneet maailmalle, mummo kuollut ja mökki muuttunut kesämökiksi.

Kansainvälisyyttä oli myös isommassa tavarakaupassa. . Pietari, Helsinki, Viipuri, Hämeenlinna ja Heinola olivat luonnollisia kauppareissujen kohteita. Eikä Turkukaan ollut kauppareittien ulkopuolella, sinne kuljetettiin voitiinuja Hämeen Härkätietä pitkin, kuitenkin yleensä rekiaikaan.

Hämäläiset rahtasivat lautoja Loviisaan. Ennen rautatietä rahti kuljetettiin reellä. Talvisin laudanajoon osallistui kymmenien rekien pituisia kilometrien mittaisia karavaaneja. Maksuksi rahdista otettiin suolaa, kahvia ja sokeria. Rahasta ei välitetty, oravannahkakauppa oli luonnollisempaa.

Vesijärvi – Loviisa kapearaiteinen rautatie aloitti liikennöinnin vuonna 1900. Silloin loppuivat Asikkalan miesten rahtireissut – moni emäntä huokasi helpotuksesta, olihan totuttu sanomaan: ”Mikä rahlis tulia, se rahlis mäniä.” Kuvassa oleva veturi on Brooks Locomotive Works LWR 3 Consolidation, sellainen kulkee nyt entisöitynä Humppilan museorautatiellä Loviisa – Vesijärvi linjan tunnuksilla varustettuna.

Tämä kirja on aarreaitta. Vielä vihonviimeiseksi lopuksi tarina kiljun nimihistoriasta: ”Lie saanut alkunimen, kun Lahles oli yksi mies, jolla oli kauppana kaljaa, mut se laitto sellaist kaljaa, et miehet rupes kiljumaa, sanoivat sitä sitte Kilju-Mikkolaks.”

Aikakone siirtää meidät 50 vuotta kohti nykypäivää, olympiavuoteen 1952

Käsiini osuu puoliksi hajonnut valokuvakirja: Helsinki, Helsingfors, kiertomatka kesäisessä Suomen pääkaupungissa, WSOY, 1952. Kuvat kirjaan on ottanut itse Fred Runeberg ja kuvatekstit on laatinut itse Matti Kurjensaari.

Tämä kirja edustaa koettua aikaa. Kirja tehtiin alun alkuaan varmaankin olympialaisia silmällä pitäen, mutta painos on sitten lipsahtanut vuodelle 1953. Minulle se kertoo lukioluokkien ajan kotikaupungista. Nuo ihanasti kellastuneet kuvat ja irronneet lehdet – ne tuntuvat niin kodikkailta. Tuntuu aivan niin kuin ne olisivat vielä totta.  Tai ehkä haluaisi niiden olevan totta. Voisiko aloittaa alusta tämän kaupungin tekemisen? Tekisikö sitä toisin?

Haluan ottaa tähän muutaman kuvan - vain yhteistä muistelua varten. Haluan näyttää kuvat, joissa näkyy muutos. Senaatintori on entisellään, Unioninkatu on entisellään, Kauppatori on entisellään, Esplanadi on entisellään – niitä en halua esittää. Vain muutosta.

Katajanokan laiturilla oli vilskettä, nostureiden teräksiset ristikkokäsivarret haroivat taivasta. Junat saapuivat Kauppatorin yli hitaan arvokkaasti laituriraiteille. Laituria korjattiin vuonna 1954. Silloin olin teekkarina satamalaitoksen hommissa juuri tuossa kohteessa. Satamakonttorissa miehet, koukku kädessä, nostelivat tilipussejaan. Liksat olivat parhaasta päästä. Satamassa oli eksoottisia tuoksuja ja elämää. Nyt ongelmana on elämän puute, pitäisi elävöittää!

Kolme autoa taivaltaa pitkin Helsingin läntistä viertotietä. Meripenkereillä kulkevaa tietä pidettiin teiden kaunottarena. Keilaniemen lehmuskujaa Otaniemen suuntaan pidettiin ehdottomasti suojelun arvoisena. Tie oli tällainen, silloin kun teekkareiden iskulauseet kaikuivat: ”Otaniemi on, teekkarikylä tehdään.” Kampukselle meno herätti ankaraa kritiikkiä, mutta silti ensimmäiset talot valmistuivat Sirenien suunnittelemana juuri tämän kuvan ottohetken jälkeen. Uolevi Raade ja Neste Oy istuivat tuohon aikaan tukevasti kantakaupungissa. Raaden hammas tuli rakenteille vasta 70-luvulla ja valmistui Heikki Castrenin ja kumppaneiden arkkitehtuurinäytteenä vuonna 1978.

Tässä kuvassa katsotaan Lauttasaaresta kohti Salmisaarta. Lauttasaaren vanha silta näkyy kaikessa komeudessaan. Kuvateksti on juhlallinen: ”Unelma teollistuvasta Suomesta; konstruktiivista kauneutta. Lauttasaaren silta, Salmisaaren Alko ja tehtaita.” Hauskaa, että Kurjensaari on tuon Alkon ottanut näin juhlallisesti esiin, Kaapelitehdas, Suomen Nokian alkumuna, jää mainitsematta.

Symbolisesti tämä hieno kuvakirja esittelee melkoisen runsaasti Helsingin läntistä perspektiiviä. Tuohon aikaan eli voimakkaana ajatus Tapiolan ja ainakin Leppävaaran liittämisestä Helsinkiin. Näin ei Tapiolan osalta kuitenkaan ajatellut Heikki von Hertzen. Hän ajatteli Tapiolaa itsenäisenä kaupunkina. Vuonna 1953 muurattiin Tapiolan peruskivi. Aku Sumu piti puhetta: ”Mitä pitemmälle teollistuminen on kehittynyt ja mitä kiivaammaksi koneen tahti työssämme on muuttunut, sitä voimakkaampana esiintyy myös ajatus luoda koneellisen ja mekaanisen työn vastapainoksi ihmiselle lepoa ja vapaa-ajanviettoa varten ympäristö luonnon läheisyydessä.”

 

Bo Carpelanin ja Pentti Sammallahden Staden Kaupunki, Opus, 2006 – on kaunis kirjanen. Otetaan sieltä pikku matkakertomuksen lopuksi kevään mahlasta kertova runo – näin talven kynnyksellä.