Pikakäynnillä tiiviissä ja matalassa – Lahden ja Teron Karisto

Tiivis ja matala tuli muotiin 80-luvulla. Joku oli suuressa viisaudessaan havainnut tiiviillä ja matalalla saavutettavan kerrostalolähiön tehokkuuksia ja samalla kuitenkin kaupanpäällisinä viihtyisää asuinympäristöä. Myös ”town house” -ideologia nosti päätään. Puu-Käpylän ihmettä käytettiin mallina ja esimerkkinä. Myös vanhat, kuin ihmeen kaupalla säilyneet puutalokaupunginosat, Porvoossa, Raumalla ja muuallakin olivat ajatuksen innoittajia.

Suomen valtakunnan hallituksen ”Asuntopoliittinen strategia 2000-2003” kirjasi tavoitteekseen: “Ihmisläheistä tiivistä pientaloasumista pyritään lisäämään ja kerrostaloasumisessa suositaan rakennuskooltaan pienimuotoisia kaupunkimaisia aluekokonaisuuksia”. Strategian tavoitteissa painottui myös sosiaalisen eheyden vahvistaminen sekä valinnaisuuden ja monimuotoisuuden lisääminen yhdyskuntasuunnittelussa, asuntorakentamisessa ja asumismuodoissa.

  

Kariston suunnittelussa olivat skissipaperit käytössä. Ideat räiskyivät. Suunnittelun tuulet riepottelivat miehiä ja syksyiset tuulet papereita. Kuvassa nuori mies, Tero Vanhanen  ja vanha mies -Libyan hiekoilta palanneena - suunnittelun läiskeessä.

Ympäristöministeriön sivuilla sanottiin vuonna 2003: ”Suurtenkin kaupunkien maankäytön suunnittelun painopiste on siirtynyt pientaloalueiden ja erilaisten tiivis ja matala -hankkeiden kehittämiseen. Myös kunnalliset päättäjät ovat laajalti tiedostaneet sen merkittäväksi vaihtoehdoksi kilpailtaessa asukkaista ja yrityksistä. Yli kuusikymmentä periaatteen mukaista rakennushanketta on suunnitteilla tai rakenteilla eri puolilla Suomea. Yli puolet hankkeista on pääkaupunkiseudulla.”

Tehtiinpä tuosta Kariston kehittelystä jopa ikioma kirjanen Aila Korpivaaran suojeluksessa. Tiiviin ja matalan asuinalueen suunnittelu ja toteutus – esimerkkinä Lahden Karisto, Liisa Ilveskorpi, Jani Päivänen, Pentti Murole, Tero Vanhanen ja  Päivi Airas, YMPÄRISTÖMINISTERIÖ, Helsinki 2007. SE löytyy myös nettiversiona: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/38414/SY_17_2007.pdf?sequence=7

Painopisteet siirtyvät

Nyt puheet ovat muuttuneet – ehkä puheiden mukana myös painopisteet. Vielä kymmenen vuotta sitten tiivis ja matala oli vihreän ajattelun suosiossa.  Ystäväni, nykyinen bulevardiapostoli Ode Soininvaara lakkasi uskomasta tiiviiseen ja matalaan jo vuonna 2008, kun hän Kauklahden asuntomessujen jälkeen kirjoitti: ”Kompromissiksi kaupunkirakenteen tiiviyden ja pientalovaltaisen välillä on esitetty tiivistä ja matalaa. Tämä oli teemana myös Espoon asuntomessuilla. Tiivis ja matala liittyy urbaaniin pientaloasumiseen, sellaiseen, jota on esimerkiksi Amsterdamissa. Oma iso tontti menetetään, mutta vastapalveluksi saadaan kaupunkimaiset palvelut lähikauppoineen, kuppiloineen, kuntosaleineen ja mitä noita nyt on. Kauklahdessa ei ole mitään näistä. On vain asema, josta pääsee ihmisten ilmoille runsaassa puolessa tunnissa. On menetetty väljän asumisen edut saamatta tilalle mitään.”

Ode ylistää Berliiniä ja ”kantakaupunkia”.

Pari päivää sitten hän tiivisti kantansa kaupunkimaisuudesta Berliinin blogissaan: ” Berliinin joukkoliikenne on erinomainen johtuen tiiviistä kaupunkirakenteesta. Preussilaisella ajattelutavallakin lienee vaikutusta asiaan. Sellainen on mahdollista Helsingin kantakaupungissa, mutta ei sen ulkopuolella. Rakentakaamme siis lisää kantakaupunkia! http://www.soininvaara.fi/2014/07/02/terveisia-berliinista/#more-10804

Muuten yhdyn täysin Odeen tuossa Berliinin ylistyksessä – hieno pyöräilykaupunki – ei ainakaan vanhaa miestä häädetty jalkakäytäviltä. Kummallisinta on, että miellyttävät vanhat korttelit (kauniine taloineen) ovat entisen Itä-Berliinin puolella – ja kivijalkaelämässä riittää.

Oden blogissa oli hauska kuva berliiniläisestä ”poljinvoimalla kulkevasta” kaljabaarista. Olen itsekin himoinnut tuon laitteen kyytiin. Siinä ei kulkeminen kuitenkaan tapahdu suoraan polkemisen voimalla, sillä kysymys on hybridiajoneuvosta, jossa polkeminen lataa akkua, jos polkijoilla riittää kaljaenergiaa, varsinaisesti laitetta kuljettaa  sähkömoottori.

Nyt kirjoitetaan Lahden Karistosta

Minulle Karisto on muodostunut eräänlaiseksi testialustaksi puhuttaessa tiiviistä ja matalasta. Oliko kysymys luovasta hulluudesta vai hullusta luovuudesta - saman tekevää! Tero Vanhanen – tuolloinen Kariston kaavoittaja - katsoi omaa visiotaan. Hän katsoi sitä päivin ja uneksi siitä öin. Hänen ympärillään hehkui outoa taikaa. Alituiseen tuntui oman tahdon väkevä tuoksu. Tässä vaikutuspiirissä kanssaihmisten ja kollegojen oli joskus vaikeata säilyttää rauhallisuutensa. Mutta tähän raivoon sisältyi lupaus. Tero oli luvannut jotain, johon muut eivät kyenneet.

  

Karistosta ei voi tulla Vanhaa Porvoota tai Puu-Käpylää. Karistosta tulee kuitenkin tulevaisuudesta katsottuna viihtyisä alue, jonka rakentamistapa herättää nostalgiaa silloin kun alue on satavuotias. Se herättää nostalgiaa ja se herättää kuvan tämän hetken lapsiperheihmisestä haluineen ja makuineen.

  

Tero Vanhasen visiossa puhdas puu ja yhteisölliset kadut olivat pääteemoja. Toteutuvatko kadut juuri siten kuin Tero visioi? Eivät – vaikka kuvat ovatkin Terolta lähtöisin. Kuvan mittakaava usein pettää. Kaikki on todellisuudessa aina löysempää kuin kuvassa näyttäisi. Teron katuverkko on selvästi tiiviimpään pyrkivä kuin mihin toteutus on kyennyt. Vaikka näkemänormit vikisevät toivottua tiiveyttä ei saatu syntymään. Eikä siellä nyt valitettavasti juuri löydy noita kadulla istuvia ukkeleitakaan.

Tero lupasi vetovoimaa ja kaupunkiympäristöä. Nykykielen mukaan hän brändäsi. (Uh, kuinka vihaan tuota sanaa!) Molempia isäntäkaupunki tarvitsi - miltei kouristuksenomaisesti. Lahden oikorata oli vasta valinkauhassa - tulevaisuus vaikutti epävarmalta. Teron visio epäilytti, mutta kuka uskalsi sen kaataa? Olihan se ainakin teoreettinen mahdollisuus uuteen ja vetovoimaiseen.

Nuori mies sai tilaa. Vanhat miehet yrittivät siinä auttaa. Niin, miten niin vanhat miehet yrittivät auttaa? No, Tero soitteli ja kertoi olevansa vaikeuksissa insinöörityötovereidensa kanssa. Eivät hyväksy hänen katusuunnitelmiansa. Liian kapeita katuja, paloautot eivät pääse perille, roska-autot eivät pysty kääntymään, lumia ei saada aurattua eikä kasattua, sadevesien poisjohtamisessa on vaikeutensa ja vihonviimeisenä asiana tiukissa kadunkulmissa näkemät ovat riittämättömät. Erityisenä ongelmana pyöräilijän ja autoilijan jarrutusnäkemän riittämättömyys. Ongelman asettelu oli lähes klassinen. Tuohon oli totuttu. Normit ovat joskus hankalasti hallittavia. Kariston tapauksessa työhön ryhdyttiin kuitenkin innolla. Minäkin Libyasta palanneena tarvitsin uusia haasteita. Libyassa olimme jo teoreettisesti osoittaneet British Standardin katuleveyden ylimitoitetuksi: autoajan omakotikatu voi olla 8,4 metrin levyinen, silloin vielä mahtuu ajamaan auton pihaportista sisään. Lahdessakin normiknopit saatiin kierrettyä ja kadut piirrettyä. Ja kaiken päätteeksi ystävyys vanhojen lahtelaisten kollegojen kanssa saatiin säilytettyä.

  

Teron kaavaluonnos toisesta toteutuskorttelista näytti tällaiselta ja lopullinen suunnitelma aivan siltä samalta. Nyt tämä alue on kutakuinkin valmis. Katutilat tuntuvat väljiltä, roska-autoilla ei voi olla minkäänlaisia vakeuksia – miten tuo onkin noin väljää?  Vanhan Porvoon tai vanhan Rauman tiiviitä katutiloja ei sittenkään saatu syntymään.

Kaduilla pyrittiin luomaan yksinkertaisin keinoin identiteettiä. Se onnistui, mutta hyvin hillitysti!

Tuossa sitä nykytodellisuutta on - ehkä parhaimmillaan.

Aina ohi ajaessa poikkean Kariston kautta - tarkastuskierroksella

Nyt ja aina kun ajan moottoritietä Lahden ohi poikkean Karistossa. Se on ikään kuin tarkistuskäynti. Miltä näyttää todellisuudessa kaikki se mitä paperilla ensin kuviteltiin? Ja ei nyt noissa kaduissa kaikki. Kysymys on myös siitä tuleeko tiiviin ja matalan periaatteella luodusta kaupunginosasta käkikellokulttuurin kauhistus vai asukkaidensa rakastama kotiseutu.

”Karisto rakentuu vauhdilla. Tuleeko siitä Puu-Käpylän veroinen? No ei! Aivan erilainen. Tyylissä on talopakettien tuomaa valinnan vapautta, vai onko se sekasortoa? Ainakin se on suomalaisten lähes neuroottista nostalgiaa kohti kartanoromantiikkaa. Muutamassa vuodessa armahtava vihreys korjaa pahimman ilottelun.” Tuo teksti on minulta kolmen vuoden takaa. Nyt kun alueet valmistuvat sitä joutuu toteamaan, että pahin skenaario ei toteutunut. Nyt ilman istutuksia, ilman tonttimuureja, keskentekoisena - voi kuvitella alueelle paljon uhkakuvia parempaa tulevaisuutta. Pakettitalojen kartanovillitys syö toinen toiseltaan liikaa uhoa. Mitään arkkitehtuurin harmoniaa tai kauneutta ei ole näkyvissä, mutta yleinen kakofonia sulautuu milteipä miellyttäväksi massaksi. Kieppuvat katot luovat jopa mielenkiintoiseksi luonnehdittavaa kattomaisemaa. Jotenkin aistii yhteisöllisyyden orastavan mahdollisuuden. Ehkä tässä onnistutaan?