Taurusvuorilta Cukurovan puuvillapelloille

Yashar Kemal (1923-2015) on turkkilainen, kurditaustainen kirjailija. Me vanhat muistamme hänen kirjojaan. Nobel-palkinto oli lähellä hänen kirjastaan Haukkani Memed, Tammi, 1955. Yksi Kemalin kirjoista osui käteeni kesäkirjaksi kodin kirjojen joukosta. Sinne se oli ilmestynyt vuonna 1977. Suomennoksen nimi on ”Puuvillatie”, 1977, KK-Kirjapaino. Se on Eva Siikarlan kääntämä, englanninkielisestä painoksesta, jonka nimi on ”Wind from the plain”. Englanninnos on Kemalin vaimon kääntämä ja julkaistu vuonna 1963.  Alkuperäinen turkinkielinen teos ”Ortadirek”, Keskipiste, on vuodelta 1960. Teos on trilogian ensimmäinen osa. Se kuvaa kylän matkaa alas vuorilta puuvillapelloille. Toinen osa on Yer Demir Gök Bakır, 1963, ”Maa rautaa, taivas kuparia”, Tammi, 1978. Kyläläiset palaavat vuorille, ilman toivottua puuvillanpoimintaa. Sato oli tuhoutunut. Kolmas osa on nimeltään Ölmez Otu, ”Kuolematon ruoho”, Tammi, 1979. Tässä minä kerron nyt kesälukukokemuksestani, joka liittyy vain trilogian ensimmäiseen kirjaan. Toinen ja kolmas osa ovat kyllä hankintalistalla. Olihan tämä ensimmäinen osa niin kiinnostava, että oli aloitettava tämän blogin kirjoitus.

Yashar Kemalin trilogian ensimmäinen kirja kertoo koko kylän ja erityisesti yhden kurdiperheen matkasta vuoristokylästä puuvillapelloille Cukurovaan. Suomenkielisessä versiossa on kansikuvassa koko Pitkän Alin perheen matkaseurue.  Siihen kuuluu hevonen, vanha ja väsynyt kaakki nimeltä Küheylan. Hevosella ratsastavat ennen sen väsähtämistä ja kuolemaa Alin kiukkuinen äiti Meryemdze sekä tämän suuresti vihaama kaikkitietävä vanhus Halil. Perheen lapset Ummah ja Hassan ovat äitinsä Elifin suojeluksessa. Perheen isä, Pitkä Ali on vielä alkumatkalla virkeänä. Mummo on hevosen selässä eikä hänen selässään.

Tässä Yashar Kemalia selaillessani törmäsin tuoreeseen blogiin, joka kertoo kirjailijan ja hänen vaimonsa Tildan Suomen vierailusta vuonna 1975. http://ekimismo.blogspot.com/2021/06/ Kertojana on hänen tulkkinaan toiminut turkkilaissyntyinen nuori mies, joka silloin oli opiskelemassa Helsingin Yliopistossa.  Jutun mukaan Yashar Kemal oli ihastunut presidenttiimme Urho Kekkoseen, jonka ansioista Suomi oli pelastunut Viron kohtalolta sotien jälkeen. Näin hän oli arvellut. Yashar Kemal oli yhteiskunnallinen vaikuttaja ja köyhien asialla. Hän kiinnostui kommunismista, mutta katkaisi kiinnostuksensa Tshekkoslovakian miehityksen vuoksi. Turkissa häntä valvottiin ja jahdattiin. Myös suuresti kunnioitettiin.

Perille päästiin, joskin verkkaisesti

Liisa, varsinainen kirjatoukka, hän luki kirjaa vain neljänneksen ja siirsi sen sitten minun unilukemistoni osaksi. Häntä ei miellyttänyt kirjan verkkaisuus. Minulla oli silloin menossa Veijo Meren kirja Aleksis Stenvallin elämä, Otava, 2002. Liisaa ei ollut sekään miellyttänyt. Hän ei pidä kirjoista joissa ulkopuolinen astuu kuvatun henkilön housuihin ja ryhtyy kuvittelemaan elettyä elämää ja erityisesti tunteita ja sanottuja sanoja. Minä puolestani pidin kovasti Veijo Meren kuvitelmista itsensä kansalliskirjailijan housuissa. Minulla oli ollut sitä edeltävänä lukukirjana Emmanuel Carrèren Viikset, 2002, Like. Kirja oli kiinnostava psykojuttu. Mutta se loppui ikävästi. Minulle hyvä loppu on tärkeä. Tai jokin toivo.

Yashar Kemalin Ortadirekt ei loppunut hyvin. Se loppui hyvin huonosti. Puuvillapelto oli tyhjä. Tasbas sanoi ystävälleen Pitkälle Alille: ”Tervetuloa, veli. Näet itse minne hän on meidät taas vienyt. Sato on vielä huonompi kuin viime vuonna. Pelto on täynnä rikkaruohoja! Ehkä yksi siemenkota kymmentä pensasta kohti… Älä sure, ei se olisi auttanut vaikka… Mikä on tehty, on tehty…” Matkalla kiukutellut mummo, nyt juhlan kunniaksi rannerenkaisiin, kaulakoruihin ja vihreään huiviin sonnustautunut Meryemdze näki kuitenkin toisen puolen: ”Mehän pääsimme perille. Tässä me olemme.”

En tiedä mikä minun on. Aina kun lukee jotain tarinaa, fiktiivistäkin, on ruvettava kuvittelemaan todellisia paikkoja. Niin kävi tässäkin. Missä ne kulkivat, nuo Kemalin ihmishahmot hevosineen ja aaseineen, mutta kyllä paljolti kävellen ja paljasjaloin. Ylempään satelliittikuvaan on merkitty kirjassa mainittuja paikkakuntia. Puuvillapellot sijaitsivat alangolla. Kyläläiset asuivat vuorilla. Kartassa punainen viiva osoittaa viikon jalkamatkan, se on runsaat 100 kilometriä. Paikannimistä päätellen kulkua kesti kaksi viikkoa. Maisemat olivat hienot, pitkin vuolaita virtoja, välillä yövyttiin pyhien puiden alla, välillä vanhalla myllyllä, välillä plataanimetsässä, välillä vanhalla hautausmaalla, joskus asetuttiin kalliojyrkänteelle parittelevia mustia käärmeitä katsellen tai ainakin sitä kuvitellen.

 

Vilkaistaan hieman nykypäivään. Alueen pellot ovat hyvämultaisia ja tuottavat kolme satoa vuodessa. Huomiota kiinnittävät valtaisat kasvihuoneviljelmät. Tässä kyllä Närpiön tomaattiviljelijät kalpenevat. Kuvan ala on noin 5x5 kilometriä.

Mummon viha

Myönnetään. Perille pääsy on usein suuren voimanponnistuksen kohde, perillä ote herpoaa. Matkantekoon voi itse vaikuttaa. Perillä olo siirtyy usein muiden käsiin. Nyt siis seuraavassa muutama ote perille pääsyn tuskasta ja taistelusta. Pitkän Alin nostettua vanhan Halimin mummon seuraksi horjuvan konin selkään, mummo alkoi valituksensa: ”Älä tule senkin törkypartainen parittaja! Älä tule senkin pahaenteinen pöllö, senkin vihreäsilmäinen kuiva rupikonna, senkin kuollut etana… Jää kylään… Mutta täytyyhän sinun lähteä mukaan, senkin sika, ja sitten uliset, etteivät jalkasi kanna, sinun täytyy saada ratsastaa jonkun toisen kuolevalla hevosella. Mikset ratsasta poikasi selässä, senkin sontakärpänen? Hyi sinua häikäilemätön käärme! Tuollaiset ilkeät ukonrahjukset! Pilaavat kaiken rauhan, senkin kiusankappaleet! Maailmalla ei ole mitään iloa heistä. Mutta silti he pitävät siitä kiinni henkensä edestä, ihan kuin ihmisillä olisi jotain hyötyä heistä! Älä kuole, kiltti hevonen, ennen kuin pääsemme Cukurovaan. Kuolkoon sen sijaan tuo vanha sika, joka liimautuu selkäämme kuin iiliäinen! Niin hevoseni, sellaisia nuo vanhat parittajat ovat. Makaisivat mielellään oman miniänsä kanssa, jos pystyisivät. Ja muutamasta kirjavasta karamellista he yllyttäisivät kaikki kylän nuorukaiset miniänsä kimppuun. Niin ja istuisivat sitten katselemaan”

Jos oli mummu Meryemdze vihainen miehensä vanhalle ystävälle, Halilille, viha kohdistui myös hänen omaan poikaansa: ”Kas vain Pitkä Ali! Et luottanut äitisi sanaan, et kuunnellut vanhempiasi. Yksi ainoa katse häneltä voi tyhjentää koko valtavan Välimeren ja muuttaa sen kuivaksi hiekaksi. Jos hän vain kulkee Tauruksen metsän halki, se syttyy tuleen. Kun hän astuu Adanan kaupunkiin, hän vetää maanjäristyksen sen niskaan. Vai alat sinä uskoa minua?” Äiti ei luottanut poikaansa. Hän kutsui poikaansa huoran penikaksi!

Mummo Meryemdze oli onnellinen siitä, ettei maa ollut ihminen: ”Musta maa allani, sinä joka olet kaiken alku ja loppu, sinua piinataan, sinua kulutetaan…. Sinulle tehdään kaikenlaista pahaa etkä sinä kuitenkaan kanna kaunaa, sinä annat kaikkien luotujen löytää turvan ja suojan luotasi. Vesi syö sinua, salamat iskevät sinua, mutta ole silti kiitollinen siitä, ettet ole ihminen.”

Matka jatkui päiväkausia läpi laaksojen ja yli vuorien. Välillä mummo Meryemdzea kantaen, välillä taluttaen. Joskus kohdattiin valtava sade, joskus ryömittiin polvet verissä ylös Suleimanlin rinnettä, päämäärä oli kaikille yhteinen, Cukurovan puuvillapellot. Onko kaikki pelkkää surkeutta ja raadantaa? Kuolemanväsymykseen saakka? On. Mutta kerronta ei sellaista ole. Yashar Kemalin kerronta on monivivahteista, kerroksellista ja huumorintäyteistä. Ongelma on se, että kirjaa joutuu lukemaan liian nopeasti päästäkseen eteenpäin ja nähdäkseen mitä tapahtuu. Nyt olen tehnyt paljastuksen ja kertonut miten kaikki päättyy. Se on anteeksiantamatonta. Mutta tehty mikä tehty. Sinun on nyt keskityttävä matkantekoon ja sen aikaiseen juonitteluun.

Ökkesin paratiisi

Marttyyrien iloista on viime aikoina keskusteltu paljon. Meilläkin luvattiin aikanaan taivaallinen palkkio marttyyrikuolemasta. Kuuntelepa E. N. Setälän puhe Yliopiston juhlasalissa vuonna 1923. Linkki siihen löytyy vanhasta blogistani: http://penttimurole.blogspot.com/2017/06/kesakirja-naisen-velvollisuusetiikasta.html Tässä puhe nuorille: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2011/07/22/e-n-setala-kielitieteilija-ja-valtiomies Mika Waltarin Mikael Karvajalka ei saanut kunnollista tietoa taivaan olosuhteista. Katedraalioppineet kertoivat kirkon väellä olleen niin paljon kiireitä helvetin olosuhteiden tutkimisen ja kuvaamisen kanssa, ettei taivaan olosuhteisiin ole vielä keritty kunnolla perehtyä. http://penttimurole.blogspot.com/2016/03/terrorismin-pikkupirut.html Minua kiinnosti arabien kanssa työskennellessäni kuulla heidän kuvitelmiaan kuolemanjälkeisestä elämästä. Paratiisista. Asia ei koskaan aivan kunnolla selvinnyt. Ei ollut varmaa olivatko vaimot samassa taivaassa miestensä kanssa. Se oli varmaa, että kauniit huurit olivat käytettävissä, viiniä oli tarjolla ja jos oli muistanut joka päivä pyörittää rukousnauhaa 999 kertaa, niin omien palmupuiden määrä oli huomattava. Mutta sittenkin, epäselvää jäi. Nyt Yashar Kemalin kirjassa kyläpäällikkö Sefer kertoo Ökkesille häntä odottavasta taivaasta. Sen ehtona on kuuliaisuus päällikölle.

”Sinä Ökkes Dagkurdu olet pyhä mies, harras muslimi. Olet kulkenut suoraa ja puhdasta tietä koko pitkän ikäsi.  Et ole tehnyt vääryyttä ainoallekaan ihmiselle, etkä edes nuoruudessasi ole maannut aasien ja muiden kiellettyjen eläinten kanssa. Sinä lähdet tästä maailmasta yhtä puhtaana ja viattomana kuin tänne tulitkin. Ja kun sinä ilmestyt Allahin eteen tuomiopäivänä, Hän sanoo: Oi palvelijani Ökkes Dagkurdu, en voi vaatia sinua vastuuseen ainoastakaan synnistäsi. Olen antanut valmistaa sinulle paratiisiini palatsin joka loistaa valoa kuin Adanan rautatieasema.”

Kylän päällikkö, vihattu Sefer kuvaa Ökkes Dagkurdulle paratiisin iloja. Ökkesille on valmistettu palatsi joka loistaa valoa kuin Adanan rautatieasema. Tällainen palatsi on varattu kaikkine muine maallisine iloineen, jos vaan Ökkes on kuuliainen kylän pomolle. Tässä se on, vuonna 1912 rakennettu rautatieasema. Kirja kuvaa kurdien oloja 50-luvulla. Lupauksetkin ovat siltä ajalta. Armeijan suihkukoneet lentävät puuvillapellolle raahautuvien kyläläisten päiden yli.

”Asetu sinne ja elä siellä ilossa ja mukavuudessa ikuisuuteen asti. Hän antaa sinulle myös vaimosi ja neljäkymmentä huuria palvelemaan sinua, ja jokainen niistä on verraton kaunotar, ja vielä neitsyt ja lisäksi neljäkymmentä miesorjaa jotka ovat valmiina täyttämään kaikki toiveesi. Ja paratiisin joki virtaa viiniä ja kaikkialla ympärilläsi leviää silmänkantamattomiin puutarhoja ja hedelmätarhoja joissa kypsät hedelmät odottavat poimijaansa.”

Taurusvuorten kukkaloistoa

”Koko päivän saat herkutella hedelmillä, hunajalla ja linnunmaidolla ja muilla ihanuuksilla. Sinä syöt mutta sinulla ei ole likaisia pahanhajuisia ulostuksia niin kuin meillä ihmisillä. Se mitä syöt, tulee ulos hikenä. Enkä minä hiellä tarkoita sellaista hikeä joka tulee ulos puuvillaa kerätessä. En suinkaan! Hyvänhajuista hikeä haihtuu huokosistasi hiljaa ja huomaamatta, ja se tuoksuu milloin ambralta, milloin ruusulta, milloin meiramilta, milloin tuoreelta männyltä, ihan miltä vain haluat sen tuoksuvan. Hanhenlihaa, pulleita sorsia, viiriäisiä ilmestyy eteesi valmiiksi paistettuina ja kullanruskeina. Ja pyhä räätäli Idris laittaa sinulle vaatteita puhtaasta silkistä käyttämättä saksia tai lankaa, ja niiden värit loistavat kuin Pitkän ylängön kukkaset. Voit vaihtaa vaatteita joka päivä ihan vaivattomasti. Riittää kun toivot saavasi uudet vaatteet päällesi, ja ennen kuin ehdit silmääsi räpäyttää, huomaat olevasi uusissa vaatteissa.  Paratiisin linnut pudottavat pehmeimmät höyhenensä vuodettasi varten. Niin, vuoteesi on puhdasta linnununtuvaa. Siksi on ansiokasta maata kovalla vuoteella maallisen vaelluksen aikana. Tiedät sen oikein hyvin. Mutta me, meidän silmämme ovat sokeat ja korvamme kuurot ja me annamme paholaisen pettää meidät juonillaan. Karkea mainen olemuksemme johtaa meidät houkutukseen. Sinun palatsissasi ei ole kuuma eikä kylmä vaan miellyttävän lämmin, niin kuin varhain keväällä, kun aurinko panee veret liikkeelle. Siksi on ansiokasta kulkea alasti tässä maailmassa, karkaista ruumistaan purevaa kylmyyttä ja polttavaa kuumuutta vastaan. Kukaan muu kuin sinä, ei sitä tiedä. Nämä typerät kyläläiset ajattelevat vain tämänhetkistä elämäänsä, vain sinä yksin ahkeroit saadaksesi palatsin paratiisista.”

Gasellisilmäiset huurit paratiisissa.

Taivaallista rauhaa

Näin siis kyläpäällikkö lupasi taivaallista rauhaa palkkiona maallisesta kuuliaisuudesta. Ilmiö ei liene kovinkaan harvinainen tälläkään hetkellä. Se taitaa kuitenkin enemmänkin liittyä terrorismiin ja pahantekoon. On ilmeistä, että se liittyy erityisesti islamin uskoon ja tämän uskon ylläpitämiin mielikuvituksellisen värikkäisiin paratiisielämän iloihin. Se että paratiisissa juuri seksuaalisuuteen ja naiskauneuteen liittyvät ilot - maallisessa elämässä kielletyn viiniin höystämänä - ovat niin korostetusti esillä vetoaa tietysti nuoriin miehiin. Vetoaako myös naisiin? Jaakko Hämeen-Anttila kysyy, mitä pahaa lopulta on niissä nautinnoissa, joita islam korostaa? Näin vanhuksena, kun miettii, niin eipä tuo neljänkymmenen huurin haaremi tunnu kovin motivoivalta, pikemminkin saattaisi hieman nolottaa, kun neitsyet jäisivät koskemattomiksi. Ja olisiko noiden verettömien olentojen koskeminen sinänsä kovinkaan houkuttelevaa. Siinäpä on näin vanhemmiten miettimisen aihetta.