Viipurin kirjasto, Alvar Aalto ja WWW

Viipurin kirjasto on nuoren Alvar Aallon suurtyö. Hän voitti kirjastokilpailun vuonna 1927. Aallon kilpailuehdotuksen nimimerkki oli WWW – aikaansa edelläkö? Tyyliltään rakennus edusti pohjoismaista klassisismia. Aikaa kului ja tontti vaihtui. Myös Aallon tyyli suuntautui kansainväliseen modernismiin ja kirkkaaseen funktionalismiin. Bauhaus oli tehnyt tehtävänsä. Turun Sanomien lehtitalo valmistui vuonna 1930 ja Paimion parantola vuonna 1933. Viipurin kirjaston rakentamispäätös tehtiin vuonna 1933 ja talo vihittiin vuonna 1935. Outoa muuten ajatella tuota ajan virtaa. Minä synnyin vuonna 1934, sain tilaisuuden työskennellä Aallon kanssa vuonna 1971, tuolloin maestro oli vanha mies, mutta minun synnyinaikaani hän jo toteutti suuria mestariteoksia.

Sarja 30-luvun mestariteoksia: Turun Sanomat, Paimion parantola ja Viipurin kirjasto.

Suomalaiset perääntyivät Viipurista pakokauhun vallassa. Pääesikunta oli tehnyt virhepäätelmiä. Viipuri menetettiin 20.06.44 lähes taistelutta. Tämä saattaa olla tapahtumasarja, jonka vuoksi kirjasto säilyi lähes vaurioitta. Kaupunkisodassa rakennuksen tuho olisi ollut lähes varma. Tuho sellaiseen pisteeseen, että tiilet olisi käytetty ”parempiin tarkoituksiin”.

Viipurin kirjasto sodanjälkeisessä tilassa käyttämättömänä ja korjaamattomana.

Sodan jälkeen rakennus oli kymmenen vuotta käyttämättömänä. Se oli pahasti raunioitunut korjaustöiden alkaessa vuonna 1955. Rakennusta oli tarkoitus käyttää edelleen kirjastona. Neuvostoliittolaisilla arkkitehdeillä ei ollut käytössään rakennuksen alkuperäisiä piirustuksia ja rakennusmateriaalista oli huutava pula.

Neuvostoliittolaiset arkkitehdit tekivät rakennuksen korjaamisesta tällaisen suunnitelman – se oli Stalinin aikaa vuodelta 1953. Kun Stalinista aika jätti, havaittiin myös että alkuperäisen arkkitehtuurin mukainen korjaus oli taloudellisempi vaihtoehto.

Tähtäimeksi otettiin talon restaurointi, tavoitteena alkuperäinen käyttö ja alkuperäinen loisto. Vasemmalla yläkuvassa Aino Aalto, Alvar Aalto ja Aarne Ervi.

Leningradista Viipuriin1980-luvulla määrätty nuori arkkitehti Sergei Kravchenko havaitsi rakennuksen arkkitehtonisen arvon. Hän taisi olla Neuvostoliitossa ensimmäinen modernin arkkitehtuurin ”arkeologi”. Hän avasi rakennuksen seiniin outoja aukkoja. Ne olivat rakenteiden tutkimusta varten. Rakennuksen korjausta intomielisesti ajaneesta ympäristöministeriön yliarkkitehti Mikko Mansikasta tuli sittemmin Sergein yhteistyökumppani ja kaveri.  Sergei sittemmin emigroitui Israeliin ja hänestä tuli Israelin armeijan eversti.

Mikko Mansikka kirjoittaa Sergeistä: ”Kun kävin ensimmäisen kerran Sergein kanssa kirjastossa, se muistutti sveitsinjuustoa. Sergei tutki rakennusta kuin koepaloja ottava lääkäri. Hän halusi kuoria neuvostoliittolaiset kerrokset Aallon rakenteiden päältä. Hänen ja potilaan välillä oli empaattinen hoitosuhde. Taudin laatu tuli määritellä tarkasti eikä peittää kosteusvaurioita kosmeettisilla kertakorjauksilla. Kun konepelti oli avattu, ei tutkimuksista tahtonut tulla loppua.”

Soppa kiehuu ja sikaarit savuavat, Mikko Mansikka ja Sergei Kravchenko.

Mikko Mansikka ja Jussi Rautsi halusivat tutkia rakennuksen korjausmahdollisuuksia. Ympäristöministeriön kansliapäällikkö Lauri Tarasti oli turistimatkalla havainnut rakennuksen tilan ja antoikin ensimmäisen pikku määrärahan tilanteen selvittämiseksi. Tämä tapahtui vuonna 1989 – vielä Neuvostoliiton aikaan. Ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen suhtautui hankkeeseen myötämielisesti. Kaikki eivät niin ajatelleet. Ystäväni Olli Lehtovuori piti hankkeen kannalta välttämättömänä valtioden välistä yhteistyötä, hän ei uskonut avustusstrategiaan, toisaalta hän kannatti ensisijaisesti Kizin kirkkojen korjausta suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä, Laila Hosia ympäristöministeriöstä uskoi korruption estävän hankkeen toteutumisen, myös kansliapäällikkö Numminen taisi asettaa Valamon luostarin rahoittamisen etusijalle.

Suomen tasavallan presidentille esitettiin vetoomus: ”Pyydämme Teitä vaikuttamaan siihen, että Alvar Aallon kirjasto saisi neuvostoliittolaisessa luokituksessa sille kuuluvan kansainvälisesti merkittävän rakennuksen aseman. Toivomuksemme on myös, että kirjaston varsinaiset restaurointityöt voitaisiin suorittaa osana suomalais-neuvostoliittolaista kaupallista yhteistyötä.” Tuolloin presidentti ei vielä reagoinut. Sen tekivät myöhemmät presidentit, sillä Martti Ahtisaari otti ansiokkaan halukkaasti vastaan Viipurin kirjaston kansainvälisen kunniakomitean puheenjohtajuuden ja Tarja Halonen teki varsinaisen manööverin vakuuttamalla ystävänsä Vladimir Putinin rahoittamaan restauroinnin hamaan loppuun.  Putinin ukaasi 44-7296 päivämäärällä 29.12.2010 siirsi Viipurin kirjaston pankkitilille 255 miljoonaa ruplaa. Mutta nyt menimme asioiden edelle.

Kustannusarvio joka piti paikkansa

Tekninen tutkimus rakennuksen korjausmahdollisuuksista tehtiin vuonna 1992 Insinööritoimisto Magnus Malmbergin toimesta. Risto Paatela allekirjoitti tilannearvion: Rakennuksen todettiin olevan lähellä tuhoutumista, mutta silti täysin korjattavissa. Kaikki rakennusosat vaativat perusteellista kunnostusta. Kellarikerroksen vesiongelmiin ja kattoihin kiinnitettiin erityistä huomiota. Malmbergin toimisto teki myös kustannusarvion. Arvio oli loistava - vieraan maan olosuhteisiin tehtynä, ilman suunnitelmia. He arvioivat kustannuksiksi 40 miljoonaa markkaa eli 6,6 milj. euroa. Tänä vuonna toteutuu juuri tuo summa, kun rakennus kaikkineen valmistuu.

Työ aloitettiin kahden valtion ja monien lahjoittajien rahoituksella

Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991 ja vuoropuhelua voitiin käydä paranevassa hengessä. Uuden tilanteen rohkaisemana Elissa Aalto, Aallon toimistossa työskennelleiden Aalto Klubi ja Suomen ympäristöministeriö tekivät vuonna 1992 aloitteen kansainvälisestä kampanjasta kirjaston pelastamiseksi. Samana vuonna perustettiin myös Viipurin kirjaston restaurointiyhdistys.  Yhdistyksen puheenjohtajina toimivat Kristian Gullichsen ja Erik Adlercreutz. Varojen kerääminen vieraassa maassa sijaitsevan kirjaston korjaamiseksi oli tietysti idealistien puuhaa. Nyt tuo idealismi kantaa hedelmää: kirjasto valmistuu täysin saneerattuna ja kalustettuna tämän vuoden lopulla.

Nuo mahtavat miehet restauroidussa lukusalissa: Hans Dahlborg, Kristian Gullichsen, Casimir Ehrnroth ja Eric Adlercreutz, Nordea on huomattava restauroinnin rahoittaja.

Mistä rahat tulivat?

Joku tässä väitti, että suomalaiset veronmaksajat ovat tämän hankkeen rahoittaneet. Väärin! Suomen valtion osuus hankkeen rahoituksesta on ollut noin 200 000 euroa. Rahan pääasialliset lähteet 15 vuoden aikana ovat olleet:

Suomesta noin € 600 000:-, tästä siis Suomen valtion osuus noin € 200 000:-

Venäjältä noin € 1 100 000:-, rahoittajina Venäjän Federaation kulttuuriministeriö, Leningradin seudun kulttuurikomitea ja Viipurin kaupunki

Venäjältä vuonna 2010 silloisen pääministeri Putinin hoitama ratkaiseva loppurahoitus € 6 500 000:-

Kansainvälisiltä lahjoittajilta saatiin noin € 400 000:-.

Merkittäviä yksittäisiä ulkomaisia rahoittajia olivat Comitato Italiano Aalto / Viipuri, Alvar Aalto Sällskapet, Ruotsi, Getty Foundation, USA ja World Monuments Fund, USA .

Miten kaikki voi onnistua?

Nyt etsimme sankareita. Tai ehkä löydämme sankarittaria. Heitä on kaksi: kirjaston johtaja Tatjana Svetelnikova  ja Suomen restaurointiyhdistyksen sihteeri Maija Kairamo. Nämä kaksi naista tekivät suurtyön – tarmolla ja ennen kaikkea asiantuntemuksella. Heidän oli taisteltava byrokratiaa vastaan ja rahoituksen puolesta. Heidän oli vältettävä rakentamiseen liittyvät salakarit ja saatava raha perille oikeaan paikkaan oikealla hetkellä. Kaikessa he onnistuivat. Molemmat ansaitsisivat työn sankarittaren tittelin. . Putinin ukaasilla no 482 päivämäärällä 17.5.2006 Tatjana Svetelnikovalle myönnettiinkin arvostetun kulttuurityöntekijän arvonimi. Maijalla tuo kunnianosoitus on vielä saamatta. Pannanpa putkeen! Työn sankarikin on nimettävä. Hän on arkkitehti ”Tapsu” Mustonen. Mies on käynyt Viipurissa tänäkin vuonna 33 kertaa. Hän on suunnitellut ja ohjannut, ollut todellinen ”kontrollimesu” laadun suhteen. Näin on saatu onnistumaan se kaikki, mitä monet pitivät mahdottomana.

Sankarittaret, nuo ihanat naiset, Tatjana Svetelnikova ja Maija Kairamo.

Kirjastosali ja taustalla piileskelevä sankari, Tapio Mustonen.

Tarkempia tietoja restauroinnista saat tästä linkistä http://www.alvaraalto.fi/viipuri/restorat.htm

Jos haluat katsoa venäläisten sivustoa kirjastosta klikkaa http://aalto.vbgcity.ru/excursion_eng

Voit katsella virtuaalisia rakennusmassoja tästä videosta http://www.youtube.com/watch?v=QN8KKlEqs1E

Hotellitorni Jätkäsaareen

Korkea rakentaminen – ekologista rakentamista?

Puhummeko asioista oikeilla nimillä? Kehitys maailmalla kertoo pilvenpiirtäjäkaupunkien invaasiosta. Kiinalaiset puhuvat ekokaupungeista, kun he purkavat vanhaa asutusta ja rakentavat uusia kaupunkejaan.

Kysymyksiä korkean rakentamisen suhteen on paljon. Vastauksia annetaan vähän. Huippuarkkitehditkin ovat kiinnostuneita maamerkeistään. Mistä tulee ohjaava vaikutus? Corbusier aloitti tämän. Hän halusi korvata ihmisten slummiasumisen valolla ja ilmalla - terveydellä. Nyt hänen visioistaan on tullut kehittyvän maailman visio. Kuulun epäilijöihin.

Manhattan, maailman korkean rakentamisen symboli, loistava mittakaavan esimerkki, elämän tyyssija ja segregaation sulattaja, tarjoaa meille puistojen ja puistokatujen vihervuot, rantabulevardit ja meren, mainoksettomat bussit, kaupunkidraaman ja ihmisten virtauksen, terveen ja kestävän kaupungin. Manhattanilla on 30 000 asukasta neliökilometrillä. Todistaako se, että korkea rakentaminen on ekoa? Vai johtuuko Manhattanin eko jostain muusta? Kysymyksiä:

•        Vähentääkö korkea rakentaminen liikenteen CO2 päästöjä?

•        Onko korkealla rakentamisella segregaatiota vähentävä vaikutus?

•        Vähentääkö korkea rakentaminen infrastruktuurikustannuksia?

•        Lisääkö korkea rakentaminen asukkaiden viher- ja vapaa-alaa?

•        Ovatko maamerkkirakennukset sosiaalisesti suotavia, parantavatko ne orientoitumista, turvallisuutta ja paikan henkeä – kotipaikkatunnetta?

•        Lisäävätkö korkeat rakennukset kaupungin tilallista ja/tai toiminnallista monipuolisuutta?

•        Rakennetaanko korkeita rakennuksia Corbusierin ideoiden tai Bauhaus’in hengen myöhäsyntyisesti innoittamana?

Yksi korkea vai kaikki korkeaa?

Rakennushallituksen pääjohtajan idealamppu syttyy

Pääjohtaja oli pettynyt. Hänen liikkeelle saattamansa Kamppi - Töölönlahti aatekilpailu oli juuri ratkennut nahkapäätökseen. Kolme voittajaa tasapelissä - samassa kilpailussa. Kaikki ehdotukset vielä sellaisia, että Puutarhakadun demarkaatiolinja rikottiin vakavalla tavalla. Pääjohtajalla on toinenkin tuska, hän vastustaa torneja Helsingin ranta-alueilla. Koneen torni Ruoholahdessa oli huolen aiheena. Mutta jos torneja välttämättä tarvittaisiin, niin Pasilaan voisi tehdä Helsingin portin. Pasilaan voisi myös ohjata arkkitehtien suuren himon tehdä pilvenpiirtäjiä. Torneja ei voi tehdä etelämmäksi, mutta Pasila olisi riittävän pohjoisessa. Tämä Pasila oli tavallaan valtion mandaattia. Siellä oli suuret virastokeskukset ja valtion ratamaat. Jos ei Helsingin keskustaan päästetty puuttumaan, niin nyt olisi oikea aika ja paikka panna alulle jotain kuolematonta – ja se tapahtuisi Pasilassa. Pääjohtaja, ystäväni Matti K Mäkinen, palkkasi minut vetämään teknillistaloudellista projektia. Arkkitehdiksi hän valitsi Pekka Salmisen. Se sopi minulle, olihan Pekka myös ystäväni. Hyviä veljiä siis, ei tarvittu mitään hankintakilpailutusta.

Syntyi kaksoistorni

Pääjohtajan perusidea oli selkeä: Pasilan aseman eteläpuolelle olisi tutkittava kaksoistornia. Pekka tutki ja suunnitteli. Tornit eivät kuitenkaan olleet pääasia – torneilla tai ilman. Tornit nousivat kuitenkin pääasiaksi julkisessa keskustelussa. Pekka Salminen sanoo, ettei kaksoistornin ajatus syntynyt ”hupsista vain”, vahingossa. ”Varsinaisen kaksoistornin idean sain Lyon’in basilikasta. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Idean jalostettu muoto syntyi toimistossa suoritetun laajan pohdinnan seurauksena. Pohdittiin tornin mittakaavaa ja estetiikkaa. Olen yleensä aika perusteellinen. Toimistoni teki suuren määrän kaupunkikuvallisia selvityksiä ja tässä on nyt tulos. Aluksi mietin isompaakin tornia, mutta ne suunnitelmat hylättiin. Pohdimme myös erilaisia korkean rakennuksen perusmuotoja. Lopulta päädyimme siihen, että rakennuksen on oltava vähintään 20 kerrosta korkea.” Salmisen mielestä suunnitelman toteuttaminen siirtää Pasilaa lähemmäksi Helsingin keskustaa. Hän manaa suomalaista arkkitehtikuntaa ottamaan vastuuta merkittävästi kaupunkikuvaan vaikuttavasta rakentamisesta. Olihan Pekka Salminen tuohon aikaan Suomen Arkkitehtiliiton puheenjohtaja.

Tässä on Pekka Salmisen tornivertailu, lisäsin kuvaan Jätkäsaaren tornin

  

Pekka Salmisen tornit kaipaavat toisiaan. Mikke Sundman sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa niitä "aasin korviksi". Minä taas olen pistänyt nuo kuvat syvälle iloiseen mieleeni – ne ovat ihania, jokainen hieno rakennus ansaitsisi nuo aasin korvat.

Arvostelu räjähtää käyntiin, Pentti Tuovinen pelkää ylikansallisia torneja

Pentti Tuovinen, arkkitehti ja tekniikan lisensiaatti, oli ensimmäisiä Pasilaa kyseenalaistavia mielipidekirjoittajia. Hän oli huolestunut asukkaiden vaikutusmahdollisuuksista. Hän uskoi tornin voivan olla asukkaita yhdistävä, positiivisia mielikuvia synnyttävä elementti. Toisaalta hän kysyi, voiko hyvä symboli muuttua pahaksi diaboliksi? ”Voin kuvitella, että jos torniin sijoitetaan toimistoja ja ne luovutetaan jollekin ylikansalliselle yritykselle ja tornista tulee tuon yrityksen mainostorni, osa asukkaista kokee torniin liittyvät merkitykset kielteisinä. Ylikansallisten yritysten kasvava yhteiskunnallinen vaikutusvalta koetaan omaa vaikutusvaltaa supistavana ja siten kielteisenä.”

Kaksoistorni by Pekka Salminen, hoikkaa ja herkkää

Paula Holmila kirjoitti Kunta-lehden numerossa 18, vuodelta 2009, seuraavasti: ”Esimerkiksi Pekka Salminen esitti 1987 Helsingin porttia, kahta 30-kerroksista tornia Keski-Pasilaan. Näistä torneista silloinen Keski-Pasilan ideoija, rakennushallituksen pääjohtaja emeritus Matti K. Mäkinen vieläkin sanoo, että 'ne tornit sentään olivat arkkitehtuuria', joiden tasolle italialaisarkkitehti Cino Zucchin tornit eivät hänestä yllä.”

Tietokonemallinnuksena tehty kuva katselee Eläintarhan urheilukentän kulmalta Pasilan asemalle johtavaa aukiomuodostelmaa. Aukion varrella on pääasiassa toimistotiloja. Etualalla vasemmalla on asuntokortteli ratojen päällä. Taustalla häämöttää vapaa-aikakeskuksen kattorakenteita. Apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomioja ei pitänyt asuntojen sijoittamisesta radan päälle. Nythän radat poistuivat. Asuntojen mittakaava eroaa melkoisesti Cino Zucchin luomasta visiosta.

.

Olin esittelemässä Pasilan kaksoistorneja – tai tornittomuutta – Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Torneilla ei ollut puolustajia. Tämä johtunee siitä, ettei sen paremmin osuuskauppaliikkeellä kuin vahvoilla gryndareillakaan ollut maata eikä mandaattia tuon hankkeen toteuttamiseksi. Lautakunnan puheenjohtaja Ylermi Runko ei innostunut. Lautakunnan vihreät ja vasemmisto olivat kaupunkikuvallisista syistä torneja vastaan – niitä pidettiin vallan symboleina. Valta ja kaupunkikuva saattavat joskus liipata läheltä.

Torneille olisi Pasilassa muitakin paikkoja. "Sedät", Matti K, Pekka ja Pentti tarkastelevat Pasilan tilannetta Auri Häkkisen ottamassa kuvassa armon vuonna 2012.

En rakasta tuota Davidsonin tornia, mutta puhun liikenteestä

Ruoholahti on nyt valinkauhassa. Norjalainen sijoittaja on päättänyt iskeä falloksensa Helsingin rantavesiin. Tällaista maamerkkiä ei näy Jätkäsaaren vanhoissa kaavoissa eikä illustraatioissakaan. Vanha Koneen hissien kokeiluun tarkoitettu torni siirtyi suvaitsevaan Espooseen ja kaikki rauhoittui. Mutta vain väliaikaisesti. Olen kyllä erittäin myönteinen sijoittajien ideoille, mutta joku raja pitää olla. Kaupunki on liian arvokas perintö ”minkä tahansa idean” laboratorioksi. Tuolle tornille ja kongressikeskukselle olisi paikkoja liikenteellisesti sopivissa paikoissa, esimerkiksi Pasilassa. Erityisen tärkeä olisi hyvä saavutettavuus maanteiltä ja rautateiltä. Klaus Bremer – Klaudekopteri - kirjoitti tämän päivän Hesarissa paikan liikenneongelmista. Oikein! Mitä tuumii hotellivieras, jonka taksi lentoasemalle joutuu odottamaan vartin tai kaksi Tallinasta tulevan laivan synnyttämässä ajoneuvoruuhkassa? Paikka on liikenteellisesti lähes ratkaisematon. Vai ajatellaanko tosiaan, että Jätkäsaaren alle rakennetaan erillinen kalliotunneli, joka johtaa Länsiväylälle. (Sarjassamme ”helsinkiläisen liikennesuunnittelun hullut päivät”).

Niin, tästä emme nyt ole erikoisen ihastuneita - by Dawidson Tarkela, se on talona ruma, mutta miten sinne pääsee?

Poliitikot joutuvat kaupunkisuunnittelijoiksi

Kaupunkisuunnitteluviraston polvet notkahtavat liian helposti. Vastuu ratkaisusta siirretään henkilöille, jota joutuvat luottamaan tunteeseen ja taas uusiin – vielä tuntemattomiin – suurinvestointeihin, joilla virheitä korjataan. Muutama osaratkaisu joita tulevaisuudessa pohditaan: Tallinnan liikenne siirretään Vuosaareen tai Kirkkonummelle, tai Jätkäsaaresta tehdään autoton kaupunki, tai Töölön metro rakennetaan Kampista Jätkäsaareen ja edelleen Vattuniemeen, tai toteutetaan Smith – Polvisen suunnitelman inkarnaatio rakentamalla tunneli Jätkäsaaresta pohjoiseen Turunväylälle. Kaiken lisäksi keskustatunneli tulee toteutettavaksi. Onko tämä järkevää?Kaikkiko tämä Buchardtin kongressihotellin vuoksi? Eipä tietenkään, nyt päätöstä tehdessä, mutta tulevaisuuden paineessa jotain tulee tehtäväksi. Eihän kansainvälinen kongressihotelli voi sijaita sumpussa. Nuo tarvittavat investoinnit olisi hyvä tasapainottaa nyt haaveiltujen tuottojen kanssa. Mutta olkaa huoletta - tekniikalla ja rahalla voi ratkaista kaiken, sitä varten olemme me insinöörit!

Mitä he sanovat?

Tatu Rauhamäki (kok) sanoo: "Olemme saamassa kansainvälisen mitan kongressikeskuksen. Harvoin tarjoutuu näin merkittäviä sijoittajia Suomen ulkopuolelta. Helsingin pitäisi joskus näyttää positiivista puolta eikä aina kieltävää kättä."

Osku Pajamäki (sdp) sanoo: Helsingillä pitää olla sellainen itsetunto, että se luottaa vahvuuksiinsa. 1990-luvulla torneja rakensivat jenkit, nyt niitä rakentavat Lähi-itä ja Aasia."

Emma Kari (vih) sanoo: "Olen käynyt siellä kävelemässä. Siluetissa nousee 150 metriä korkeat hiilivoimalan piiput vieressä. Nyt puhutaan merkittävästi matalammasta rakennuksesta.".

Sirpa Puhakka (vas) sanoo: "On se liian mahtipontinen.”

Arthur Buchardt sanoo: "Aion palkata vihkiäisiin Arja Saijonmaan."

Jan Vapaavuori (kok) sanoo: "Entisenä kaavoitusministerinä ymmärrän myös kaupunkikuvalliset perusteet vastustaa hanketta. Näistä jälkimmäiset ovat luonteeltaan pitkäkestoisempia ja minulle painavampia argumentteja. En siksi jaksa innostua asiasta."

Mitä he päättävät? Jos päättävät KYLLÄ, on tiedossa insinööreille isoja hommia!

Katso vielä Jätkäsaaren ylilento, tuossa vaiheessa torni näytti hyvin vaatimattomalta, BRAVO!

1990 – luku, muotia ja suunnittelua

Värit ja värianalyysit

Maikki: ”Omassa pukeutumisessa oli tietenkin pakko noudattaa värianalyysioppeja, värikartta on kuin painettu päähän, muu ei enää tule kysymykseenkään. Vaarana on vain lievä yksisilmäisyys, värit tahtovat olla liian ruskeavoittoisia, aluksi olin rohkeampi vihreiden ja oranssin kanssa.”

Maikin vaatteet 90-luvulta.

90-luvun alussa talous romahti. Näkyikö tuo romahduksen alho muodissa? Yleensä on havaittu hameen helman nousevan ylös, silloin kun talous vaipuu. 90-luku oli sekavaa aikaa, sillä muotivillitykset vaihtuivat alinomaa. Kotimainen vaateteollisuus menehtyi konkursseihin ja tuotanto siirtyi halpamaihin. Spice Girls teki kaikkensa piristääkseen ajan muotimaailmaa.

Spice Girls, 90-luvun laman piriste. 

Ja Suomessa kaikki näytti tältä:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/muodin_huikea_1990-luku_77585.html#media=77724 

Oma suunnittelumaailmani näytti auton ikkunasta tällaiselta, ajamisen hurmaa - Citroën CX 25
GTi  Turbo, siihen loppuikin turboilu, siirryttiin hybridiin.

1990-luku elämässä ja arkkitehtuurissa

Lama iskee ja Helsingin johto vaihtuu

Yhdeksänkymmentäluku oli erikoista vastakohtaisuuksien aikaa. Lama ja suurtyöttömyys synnyttivät puutetta ja suuria ongelmia. Toisaalta juuri silloin piti toimia. On mielenkiintoista seurata Helsingin kaupungin toimia tämän muutosperiodin aikana. Kaupungin johto muuttui osittain jo vuosikymmenen alussa. Oli siis tilaa tuoreille voimille. Erkki Tuomioja valittiin kansanedustajaksi vuonna 1991. Hän selvisi juuri ja juuri Töölönlahden turbulenssista Eduskunnan rauhaan. Paikasta kilpailivat Pekka Korpisen lisäksi Olavi Syrjänen, asuntohallituksen pääjohtaja sekä Kari Piimies, arkkitehti, SDP:n valtuustoryhmän puheenjohtaja ja ystävämme Matti Väisänen, kaupunginkanslian yhteyspäällikkö. Paikan täytti Pekka Korpinen, joka joutui virantoimituksensa aluksi allekirjoittamaan Töölönlahden kiistellyn osayleiskaavan, virastopäällikkö Hedmanin kieltäydyttyä kunniasta. Tässä kaavassa meikäläisen sormet olivat olleet pelissä.

Kaupunkisuunnittelijoiden keskustelu kiertyi 90-luvulla rajusti Korpisen ympärille. Häntä syytettiin ammattitaidottomuudesta ja vallanhalusta. Hänen inkrementalistinen toimintatapansa tuotti tulosta. Ensimmäisenä säästyi Tennishalli - nykyisin maamme suosituimpia käyntikohteita. Huippupäivän aikana rakennuksessa kävi ja käy 20 000 vierailijaa. Kaikkiaan Tennispalatsin kävijämäärä on yli viisi miljoonaa käyntiä vuodessa. Korpiselta siis 90-luvun mainetekoja!

Jörn Donnerin lautakunta tekee kulttuuritaloja

Vuosikymmen oli kulttuurirakennusten rakentamisen aikaa. Jörn Donnerin johtama kulttuurisuunnitelmakomitea oli jo vuosikymmenen alussa ohjelmoinut toteutettavaksi mm. Kanneltalon, Malmitalon, Maunulan monitoimitalon, Kaapelitehtaan ja Herttoniemen monitoimitalon. Lasi- ja Tennispalatsit entisöitäisiin, Maailma-talo tehtäisiin ja Töölönlahden kulttuurirakennukset toteutettaisiin pikaisesti. Donner puheenjohtajana uskoi rakennusten voimaan kulttuurin tyyssijana. Hankkeet ovat lähes toteutuneet. Mitä tästä sanoisi Leif Jakobson, vuonna 2010 valittu Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja. Hän oli sitä mieltä, ettei kulttuuri kaipaa rakennuksia.

Kuuntele Jörn Donneria Arto Nybergin haastattelemana:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/jorn_donner_elaa_uteliaisuudesta_45466.html#media=45467 

She’s A Go-Er

Pari nuotta sitten olin pyöräilemässä kohti Kannelmäkeä. Siellähän on torin laidassa Pekka Salmisen piirtämä Kanneltalo. Mitä tapahtuu? Näen aseman, se on melkoisen murheellista nähtävää. Talo tuntuu hajoavan paikalleen. Mutta, yllätys - soitanto pysäyttää minut torin laidalla, R-kioskin edessä. Tai ei soitanto vaan rockabillyblues-konsertti.  Torin aurinkoisella laidalla, metallipenkeillä, roskapyttyjen välissä on konserttilava. Esiintyjien karisma hurmaa. Toinen nuorempi t-paidassa ja kauhtuneissa clamdigger-polvihousuissa on varsinainen maestro. Hän vetää mahtavan She’s A Go-Er:in ”Well, I think that I should tell you she’s a go-er, and when she goes she won’t come back no more, There ain’t nothing like it when you’ve got her all alone, And there’s not anything that can replace her when she’s gone.” Toinen vanhempi on hienostunut, perfektionisti. Hän on pukeutunut tummansinisiin farkkuihin ja pitkähihaiseen punaiseen paitaan. Hän vetää Elvistä. Hän toistaa jatkuvasti samaa pätkää. Jokaisella kerralla siinä on oma intonaationsa. Outoa, mieshän on perfektionisti. Miten tuo irtoaa? Maestro käy pummaamassa tupakan tyylikkäältä herralta. Herra hätistelee vaimonsa ostoksille. Ilmeinen fani. Maestro saapuu penkille levein askelin, itsetunto uhkuu. Jalat hieman horjuvat. Kaunis mustalaisnainen kulkee ohi. Hän ei vilkaisekaan soittajiin. Joku heittää jalankulkusillalta perfektionistia perunalla. ”Tapan sen, kuka se oli?” Maestro aloittaa. Perfektionisti penää perunanheittäjää, mutta rauhoittuu. Mustalaisnainen tulee takaisin. Korut kiiltelevät. Lantio keinuu. Maestro: ”The Twentieth Century is Almost Over”. Nuoret istuvat kukka-altaan reunalla. Tyttöjä ja poikia. Spurgu tulee paikalle. Hänellä on vain kaksi euroa. Torimyyjä on poistumassa. Mies saa pussillisen perunoita. Hän on lähdössä tapaamaan uutta internetistä kohtaamaansa naisystävää. Pullot kilisevät. Vanha nainen jähmettyy kuuntelemaan. Maestro lopettaa. Nuoret taputtavat.

Hankintalait vasta tekeillä

Vuonna 1991 käytiin myös taistelua hankintaperiaatteista. Silloin ei vielä ollut hankintalakia, kaupunginjohtajillakin oli mahdollisuus käyttää haluamaansa konsulttia. Tästä ei Martti Sainio – ystäväni ”Metro-Sainio” pitänyt. Hän halusi penätä Tuomiojalta konsultin valinnasta. HS:n toimittaja Antti Manninen pannaan asialle, hän käy Tuomiojan kimppuun. Hän kysyy miten tuo 770 000:- homma meni ilman kilpailua Murolen firmalle?  Nuo summat tuntuvat tutun kokoisilta, mutta huomatkaa – silloin puhuttiin markoista, ei euroista.

Onko konsulttien käyttö ollut kaupungin normaalin käytännön mukaista?

•  Siihen voi vastata, että kyllä. Kunhan nyt räksyttää.

Oletteko suosinut yhtä konsulttia eli Pentti Muroletta?

•  Kyllä, kun mietittiin, että missä on sen tyyppinen asiantuntemus. Päädyttiin tähän.

Miksi suunnittelutehtäviä ei ole kilpailutettu?

•  Se on periaatteessa mahdollista. Jokainenhan tietää, että tämän tyyppisissä asioissa ei välttämättä ole kilpailusta kysymys. Kilpailua on se, että katsotaan ovatko kustannukset kohtuulliset siihen nähden mitä saadaan. Eihän konsulttityö ole mitään kuutiometritavaraa.

Mitä hyötyä tilatuista suunnitelmista on ollut?

•  Ne ovat joka tapauksessa oleellisesti monipuolistaneet asioiden käsittelyä ja tuoneet uusia tietoja. Minä vain huomautan, että tämä on ollut vain murto-osa siihen verrattuna, mitä kaupunkisuunnitteluvirasto ja -lautakunta ovat tähän mennessä käyttäneet samaa asiaa koskeviin konsulttitöihin.

Mikä vika niissä on ollut?

•  Ei mitään. En ymmärrä mitä kummallista siinä on, että kaupunginhallituksen valmistelua varten voidaan myös käyttää konsulttia. Se on osa normaalia valmisteluprosessia.

Omassa elämässä kolme huippujuttua – Töölönlahti, Libya ja Savonrata – katsotaan kolme kuvaa.

 

Töölönlahden osayleiskaavan maankäyttöluonnos vuodelta 1990 – kiistan aihe. Tällaista minä tahkosin, osayleiskaava oli sitten yleispiirteisempi.

Jufran kongressitalo Libyassa rakennettiin kauaksi pääkaupungista Kadddafin hajakeskittämisen symbolina.

Savonradan iloiset hahmot pohtimassa tärkeätä asiaa: Siunasiko paavi, vai siunailiko hän Savonrataa? Olimme juuri nähneet hänet Pietarin kirkossa. Paikalla vasemmalta Timo Ahonen, Jarkko Paronen, minä itse, Jouko Rautela, Eero Kaitainen ja Olli Hyönä. Otettiin huurteinen sen kunniaksi, että siunattua tuli! Leo Baarman otti kuvan.

Sähköpyörä

Sähköpyörä – pedelec – on kaupunkien liikennesuunnittelun uusi haaste ja tulevaisuus. Jos on pyörien ostobuumi valtava, niin on myös innovaation ja ajattelun hetki liikenneruuhkiin tukehtuvilla kaupungeilla. Tuota hetkeä ei ole jätetty käyttämättä. Monessa maassa sähköpyörien käyttöä subventoidaan. Sähköpyörässä nähdään potentiaalinen vaihtoehto autonkäytölle. Jotkut näkevät siinä pelastuksen. Pyörien ja sähköpyörien lisääntyvä käyttö edellyttää uudenlaista infrastruktuuria. Monissa Euroopan pyöräilymaissa on ryhdytty kehittämään ”pyöräilyn valtateitä”, jotka yhdistävät esikaupunkeja keskustoihin. Mietintämyssyssä ovat myös eri liikennemuotoja yhdistävät ”roaming”-systeemit. Meilläkin Sampo Hietanen on pitänyt hienoja esitelmiä kaikkia liikennemuotoja yhdistävästä maksujärjestelmästä. Siinä sähköpyörät ovat oiva osa.

Go Pedelec on aate joka muuttaa asioita

Mikä on sähköpyörä?

Omalta osaltani sähköpyörästä tuli pelastus. Moottoripyöräkolarin jälkeen oikea jalka tuli neljännestehoiseksi. Kävely onnistui vain kepin kanssa - reviiri pieneni.  Mutta sähköpyörä toi ratkaisun. Parin- kolmenkymmenen kilometrin ajomatkat tuntuivat ihanilta. Jyrkätkään ylämäet eivät kiusanneet. Kaikki yksin ja ainoastaan sähköpyörän ansiota. Tunsi taas elävänsä. Siis mikä on sähköpyörä?

Sähköpyörä on polkemisavusteinen laite. Sähköpyörä, eli Pedelec 25 kulkee vain poljettaessa. Se on lainsäädännöllisesti polkupyörä. Polkupyörän liikennesäännöt pätevät sähköpyörään. Tai ei aivan. On myös olemassa Pedelec 45 –tyyppisiä polkemisavusteisia sähköpyöriä, joilla voi ajaa sähköavusteisesti jopa 45 km/h. ”Voi ajaa” tarkoittaa, ettei moottorin rajoitin lopeta sähköavustusta 25 km/h kohdalla – kuten normaalissa polkupyörään rinnastettavassa sähköpyörässä tapahtuu.

Sähköpyörän moottori sijaitsee joko etukapassa, takakapassa tai polkimien yhteydessä. Polkimien yhteyteen sijoitettua moottoria sanotaan luontevaksi ratkaisuksi, sillä sähkömoottorin veto tulee suoraan ketjuun ja poljinvoiman tunnistus tapahtuu suoraan pääkallonpaikalla - keskiössä. Vaikka lieneekö tuo sen kummempaa etupyörävetoisessa tai takakappaan sijoitetussa moottorissa, anturit tunnistavat ja sähkö viestittää.

Lataako polkeminen akkua?

Ystäväni usein kuvittelevat sähköpyörän poljettaessa lataavan akkua. Tämähän ei ole totta. Poljinvoimaa käytetään eteenpäin menoon ja akku ja sähkömoottori avustavat siinä hommassa tarpeen vaatiessa. Tarve määritellään säätämällä avustuksen tasoa. Tasoja on yleensä kolme tai neljä. Vahvimmalla avustustasolla sähkömoottori 2,5-kertaistaa poljinvoiman. Voit tietysti valita myös 0-avustuksen. Sähköpyörä painaa kuitenkin enemmän kuin tavallinen pyörä. Minun Cannondale - sähköpyöräni painaa 23 kg. Monet sähköpyörät painavat 28 kg. Akun ja sähkömoottorin osuus painosta voi olla 5 kg. Tavallinen hyvä pyörä painaa 15 kg. Kilpapyörien painot voivat olla 8 kg. Pyöräilijän osalle jää valtaosa painosta.

Lataamisesta puheen ollen sähköpyöristä löytyy amerikkalainen BionX, jossa on jarrutukseen liittyvä latausfunktion. BionX lataa rullauksessa. Polkupyörässä ei jarrutuslatauksen hyötysuhde ole kovin hyvä – ehkä hyvässä tapauksessa saadaan 10-15 % lisää energiaa akkuun. BionXin toimintasäde ei kuitenkaan 8,8 Ah:n akulla ole kuin 105 km.

Sähköpyörä patentoitiin USA:ssa vuonna 1895

Ensimmäinen sähköavusteinen polkupyörä patentoitiin rapakon takana vuonna 1895. Tuossa pyörässä moottori oli koko takapyörän kokoinen. Pyörässä ei tietenkään ollut vaihteita, eikä nykyajan säätö- ja rajoituselektroniikkaa. Patentissa pyörä oli määritelty seuraavasti: “6-pole brush-and-commutator direct current (DC) hub motor mounted in the rear wheel.” Herra Bolton oli varmasti onnellinen mies patentoinnin onnistuttua – eikä syyttä. Mutta pian hänen jälkeensä, vuonna 1897 herra Hosea W. Libbey patentoi kaksimoottorisen ja kaksiakkuisen sähköpyörän. Ideana oli säätömahdollisuus: tasamaalla käytettiin yhtä moottoria ja ylämäessä kahta. Nykyisissä pyörissä nuo säädöt ovat hieman teknisempiä.

Herra Boltonin patentissa vuodelta 1895 on takapyörämoottori, tarkasti ottaen Boltonin pyörä ei ole pedelec, sillä polkimet puuttuvat.

Herra Libbeyn patentti vuodelta 1897, kaksi akkua ja kaksi moottoria, pikkupolkimet!

Sähköpyörien markkinat ovat valtavat

Kiina on sähköpyörien luvattu maa, 95 % markkinoista on Kiinassa. Maassa lienee tällä hetkellä 150 miljoonaa sähköllä kulkevaa kaksipyöräistä. Kiinassa myydään tätä nykyä 27 miljoonaa sähköpyörää vuodessa. Kaikki eivät kuitenkaan ole Pedelec 25 –tyyppisiä pyöriä, joukossa on varmaankin sähköskoottereita, jotka eivät ole polkuavusteisia. Vientiin Kiinasta menee lähes miljoona sähköpyörää vuodessa. Intia tukee sähköpyörän ostajaa 60 eurolla, pyörien määrässä on suuri kasvubuumi - saattaa olla ja onkin tulevaisuudessa Kiinan veroinen. Euroopassa sähköpyörien vuosittainen myynti on 1 miljoonan pyörän luokkaa. Saksassa myytäneen tänä vuonna 400 000 sähköpyörää ja Hollannissa 200 000 pyörää. Sähköpyörien osuus noussee noin 20 %:iin kaikista myydyistä polkupyöristä. USA:ssa sähköpyöriä on tähän mennessä myyty noin 100 000 kappaletta vuodessa. Koko maailman polkupyörien myynti on 120 miljoonaa pyörää vuodessa. Sähkökäyttöisten kaksipyöräisten ajoneuvojen myynniksi ennustetaan lähivuosina lähes 80 miljoonaa laitetta vuodessa. Tähän lukuun sisältyvät myös sähkömoottoripyörät ja sähköskootterit. (Vertailun vuoksi henkilöautoja myydään 85 miljoonaa kappaletta vuodessa). Polkupyöräteollisuudelle sähköpyörät ovat merkittävä business-mahdollisuus, sillä sähköpyörien myyntitulo on jo nykyään lähes puolet pyöräteollisuuden kokonaismyynnistä.

Markkinat kasvavat Euroopassa, Kiinassa ja Intiassa ne ovat 50-kertaiset

Ostin uuden sähköpyörän

Sähköpyörän ostaminen on jännittävää. Tutkit netistä testituloksia, vertailet, katsot videoita, harkitset. Mietit rahaakin. Onhan hintahaitari tonnista viiteen tonniin. Ostopäätös tuli ”viisaan tyttärenpoika” Matiaksen suosituksesta. Raimo Nieminen, fillarikauppiaani kutsui häntä noin. Minun uusi sähköpyöräni on Cannondale. Se on naistenpyörä, sillä jalka ei nouse tangon yli. Sähkömoottori on Bosch teholtaan 250 W. Vanhan kansan ihmiset – niin kuin minä, ymmärtävät paremmin hevosvoimia. Moottorin teho on sähköpyörien maksimi eli 0,34 hevosvoimaa. Akussa on energiaa 400 Wh eli 0,53 hevosvoimatuntia. Akun kapasiteetti on 11 Ah. Samasta moottorista saisi irti myös 500 watin tehon, mutta silloin olisi kysymyksessä S-Pedelec, jolla ei ole sallittua ajaa yleisillä teillä. Tällaisia laitteita on kyllä myynnissä, niiden sähköavusteinen nopeus voi kohota 45 kilometriin tunnissa.

 Minulla on myös vanhempi sähköpyörä, Panasonicin moottorilla varustettu Helkama 2800.  Helkama on erittäin hyvä pyörä ja huomattavasti Cannondalea halvempi. Voin suositella. Nyt Liisa käyttää Helkamaa.

Minun ylpeyteni, uusi Cannondale, 0,34 hevosvoimaa, 250 wattia, ajomatka 150 km

Sähköpyörät kaupunkiliikenteessä

Sähköpyöriltä odotetaan paljon kaupunkiliikenteen yhtenä ratkaisun komponenttina. Monissa maissa sähköpyöriä tuetaan kuntien tai valtion toimesta. Sveitsissä sähköpyörän ostaja saa subventioita kaupungista tai kantonista riippuen 150 – 500 euroa, ja jossain tapauksessa 20 % hinnasta. Pariisissa poliitikot ovat myönteisiä sähköpyörien subventiolle, pyörä hinnasta subventoitaisiin 25 % tai enintään 400 euroa per pyörä. Gentin kaupunki Belgiassa käytti 0,3 miljoonaa euroa subventoidakseen sähköpyörien ostajia. Ostajakohtainen subventio oli Gentissä 250 euroa.  Intiassa valtio antaa 60 euron subvention sähköpyörän valmistajalle. Itävallassakin oli erityinen subventiohanke pari vuotta sitten. Tämä ajatus laajenee.

Kaupungit tutkivat ja satsaavat. erityisesti kiehtoo tuo poliitikkojen ja kansalaisten innostus. Tässä on sellainen outo piirre että miehet ovat innostuksessa mukana, olihan aika, jolloin ajateltiin pyöräilyn olevan sopivaa naisille ja lapsille. Eurooppalainen Go Pedelec on tällainen innostunut hanke. Hankkeessa olivat mukana Napoli, Graz, Miskolc, Stuttgat ja Utrecht. Innostunut ryhmä teki mielenkiintoisen käsikirjan sähköisen pyöräilyn eduista kaupunkiliikenteessä. Käsikirja löytyy tästä linkistä:

 http://www.eltis.org/docs/tools/GoPedelec-Manual-EN.pdf  

Myös autoteollisuus on kiinnostunut sähköpyöristä. Autonvalmistajat ymmärtävät yskän. Sähköpyörästä saattaa tulla henkilöauton ”liityntäliikenne”. Kohta autoissa on vakiovarusteena taitettava sähköpyörä. Eräät autonvalmistajat ovat rakentaneet asiakkailleen lippuyhdistelmiä joukkoliikenteen ja sähköpyöräilyn yhdistämiseksi autoiluun. Olen varma, että viidessä vuodessa kaikilla merkittävillä autonvalmistajilla on oma sähköpyöräbrandinsa.

Katso vaikka tuosta:

Olemme siis uuden haasteen edessä. Maailma muuttuu nopeammin kuin me luulemmekaan. Sähköpyörä on yllättävän dynaaminen muutostekijä.

PS. Mari Päätalo (Valpastin Oy) pyysi minua avaamaan tilaisuuden 23.5, jossa muotoilija Harri Koskinen kertoo Pyöräbaarin suunnittelusta ja uudesta pyörätelineestä. Menen sinne uudella sähköpyörällä.

 

Se sähköpyörä saattaa olla vaikka tällainen

tai tällainen

Vielä kun pari vanhaa kaveria puhui tasapaino-ongelmista laitan tähän malliksi 3-pyöräisen sähköpyörän_

Spengler, Strengell ja vielä kerran Pekka Himanen

Gustaf Strengell (1878-1937) kirjoitti vuonna 1928 teoksen Byggnaden som konstverk. Teos käännettiin suomeksi ja julkaistiin Otavan toimesta 1929 nimellä Rakennus taideluomana. Siinä kerrotaan kulttuurista. Minua on aina kiinnostanut kysymys tuon sanan tulkinnasta. Yritän ymmärtää kun Strengell kertoo Spengleriä siteeraten, että maailmankaikkeus ei ole mikään elimellinen kokonaisuus viivamaisine kulkuineen – missään tapauksessa se ei ole suoraviivainen, tasaisesti nouseva, kuten ”evolutsioni-opin” kannattajat luulivat – eikä luuloteltu ”ihmisyys” ole sen tekemisessä toimihenkilönä.

Hauskaa muuten tuo Salme Setälän suomennos: ”ihmisyys ei ole toimihenkilönä”. Salme Setälä (1894-1980) oli asemakaava-arkkitehti, kirjailija ja suomentaja – kirjailijasukua, Helmi Khronin tytär. Setälä pääsi ylioppilaaksi 1911 ja valmistui arkkitehdiksi 1917. Hänen kirjallinen tuotantonsa keskittyi vahvasti lasten ja nuorten kirjoihin. Mutta, nyt hän oli ammattialallaan, suomentaessaan Gustav Strengelliä.

Miksi nyt tästä ryhdyin kirjoittelemaan? No siksi, että nyt elämme jotain muutoksien muutosta. Aikaa, joka jättää jälkensä. Sen ovat muuten kaikki ajat tehneet, mutta nyt muutosten nopeus kiihtyy. Aivan kuin me elämässämme.

Maaksi sinun on tuleman

Kulttuurit ovat ylihenkilöllisiä yksilöitä

Oswald Spengler (1880-1936) sanoo, että joukko suuria, ylihenkilöllisiä yksilöitä, jättiläismittaisia henkisiä yhteyksiä – joita me nimitämme kulttuureiksi – luon maailmanhistorian. Nämä suuret historialliset persoonallisuudet ovat jotakin mitä ”ihmisyys” ei ole: Ne ovat ihmisyydestä poiketen rakenteeltaan keskenään sopusointuisia, elimellisiä kokonaisuuksia. Kulttuurit ovat sieluyhteyksiä, jotka syntyvät tarkoin rajatussa maakunnassa, mihin ne ovat sidotut, siis paikallisuudessa, samoin kuin aika rajoittaa ja sitoo niiden olemassaolon.  Ne ovat elimistöjä, olemukseltaan läheistä sukua kasveille ja niiden elämänkulussa pitävät paikkansa yleiset biologiset lait, jotka sanelevat kehitysastejakson ankarasti määrätyssä järjestyksessä: kasvu, kukoistus, kuihtuminen ja kuolema.

Tulipa tuosta mieleeni ystäväni Eero Paloheimo, joka juuri taannoin Mikkelin Satamalahti-kilpailun arvostelupöytäkirjassa kirjoitti: ”Kaupunki ei ole kone, jonka käyttöainetta ovat sen asukkaat. Kaupunki on pikemminkin elollinen olento, joka syö, elää arkeansa ja juhlaansa, ajattelee ja muistaa, tuntee ja suunnittelee tulevaisuuttaan, ahertaa ja ulostaa. Kaupunkiin kuuluvat kaikki ne alueet, jotka tekevät mahdolliseksi tämän elämän. Kaupunki ovat sen ihmiset.” Eipä nuo nyt ihan yksiin käyneet, sillä Spengler puhui kulttuureista ja Paloheimo kaupungeista – mutta kuitenkin…

Kulttuurit syntyvät ja kuolevat – niitä ei voi luoda

Strengell kirjoittaa Spengleriä siteeraten: ”Kulttuurit syntyvät sisäisestä pakosta, kuten taimi kehittyy siemenestä; niitä ei saata luoda tietoisesti. Kaikilla niillä on synnynnäiset mahdollisuudet, nimittäin ilmaisumahdollisuudet, jotka ovat samat jokaiselle kulttuurille ja jotka koskaan eivät toistu, ja kulttuurien ainoana elämäntehtävänä, sillä muuta tehtävää niillä ei ole, on kypsyttää nämä mahdollisuudet, muuntaa ne aistittavaan muotoon. Kun tämä on tapahtunut, kun sisäiset mahdollisuudet ovat tyhjennetyt, on kulttuuri täyttänyt tehtävänsä, ja sen satu on lopussa. Kaikilla näillä on omat aineksensa – oma erikoinen ihmismateriaalinsa, omat ihanteensa, oma elämis-, ajattelu ja tahtomistapansa ja oma kuolemansa.”

Kaikki on kohtalon logiikkaa

"Jokainen näistä näyttelijöistä, jokainen yksittäinen kulttuuri suorittaa oman muunnoksensa draamassa. Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi. Yksityiset draamat tosin toteuttavat kehityskulun, jonka erikoisuutena on elimellinen johdonmukaisuus, eikä tämä ole mitään muuta kuin kohtalon logiikkaa. Mutta kokonaisuudella, ihmisyyden monituhatvuotisella näytelmällä ei ole mitään kantavaa aatetta enemmän kuin ihmisyydellä itsellään on suunnitelmaa tai päämäärää. Eine erhabene Zwecklosigheit – ylevä päämäärättömyys." Näin Spengler kokoaa näkökantansa.

Spengelerin mukaan kulttuuri on muodon saanut ”sielullisuus”. Jokaisen näkyvän kulttuurin perustana on psyke, joukkosielu, kulttuurisielu, ja kulttuuri sellaisenaan, näkyvää siinä on ainoastaan tämän sielun ruumis ja ilmaisu.

"Todellisuus sinänsä on meille käsittämätön, mutta symboli, vertauskuva rakentaa sillan ihmisen ja hänen ympäristönsä välille, kosmoksen kaaoksesta.Tästä johtuu, että on yhtä monta ”maailmaa”, todellisuutta, todellisuuden käsittämistapaa kuin on ajattelevia ja käsittäviä olentoja. Ja koska kulttuurit ovat sieluja, massasieluja, jokaisella kulttuurilla on oma, yksinomaan sille ominainen maailmakuva.

Paikallisuus on kivettynyttä aikaa, se mikä on oleva aistittava, eriteltävä on havainnollinen projektio siitä mikä on muuttuvaa, aavistettua, henkistä. Aika, mikä on kaipuuta, hahmottuu paikallisuudessa, ensin syvyysulottuvuudessa, joka on alkuperäisin ja edellyttää ulkomaailman täydellistä käsittämistä, sen jälkeen koko kolmiulotteisessa paikallisuudessa."

Kulttuurit ovat jättiläissieluja

"Ruumis on hengen vertauskuva. Paikallisuus on sielun symboli: näkyväksi tehty aika. Koska siis paikallisuus on ajasta, sielusta riippuvainen jokaisella sielulla on muista eroava paikallisuus. Vieläpä jättiläissieluillakin, kulttuureilla, on kullakin oma paikallisuuskäsitys. Spenglerin mukaan kaikkea kulttuurin luomaa matematiikan, taiteen ja politiikan aloilla on pidettävä tämän kulttuurin symboleina, mutta kaiken pohjana on alkusymboli ja kulttuurin alkusymboli on sen paikallisuuskäsitys. Lapselle syvyyskokemus, ensimmäinen tilan käsittäminen, on syntymätapahtuma, sielullinen syntymä ruumiillisen jälkeen. Kulttuurikin syntyy vasta paikallisuuden haltuunotosta."

Lapsi, samoin kuin ihminen kulttuurin kynnyksellä, kokee ympäristön salaperäisten voimien edessä pelonsekaista kunnioitusta, se on ”maailmankauhua”, joka sammuu vasta sivistysihmisen, suurkaupunki-ihmisen rinnassa. Ihminen koittaa vaistomaisesti voittaa tämän kauhun. Mitä keinoja hänellä on? Spengler kysyy ja vastaa.

Matematiikka on manauskeino, jolla ihminen voi saada ”maailmankauhun voimat” valtaansa.

"Luvuilla on rajan asettamiskyky, rajoittamiskyky, ja niiden avulla saattaa järkevä maailmankuva syntyä, ”luonto” on aivan yksinkertaisesti jotain, jonka luvuilla saattaa ilmaista. Suuret kulttuurit johdetaan siten aina uuden laskutavan syntymisestä: antiikki Pythagoraasta, arabialainen algebrasta, länsimainen analyyttisestä funktiokäsityksestä. Kulttuureissa ilmenee niiden yksilöllinen asenne ja tyyli puhtaimpana matemaattisessa suuremaailmassa. (Lukuun ottamatta ehkä suuria taiteita). Suure, matematiikka on paikallisuuskäsityksen symboli ja vertauskuva ja kuvastaa alkusymbolin heijastuksen."

Spengelerin ja Strengellin pohdinta on ylevää. Harvoin näissä pohdinnoissa suoraan yhdistetään rahaa ja uskontoa valtaan. Ajattelin joskus, että onhan näiden asioiden ”pyhä” liitto vaikuttanut meidän nykyisyytemme syntyyn mielenkiintoisella tavalla. Osoittaahan menneisyytemme myöskin tuon kulttuurien häviämisen mahdollisuuden. Niin mitä ajattelinkaan entisajan liittolaisista ja nykyslangin mukaan mukana olleista ajureista:

Onko kulttuurinen muutos aina kumous?

Maailman kulttuurien muutosta on usein kutsuttu vallankumoukseksi, siis valta on kumoutunut ja sen mukana on kulttuuri kaatunut. Näinkö se menee? Pelinappuloina ovat olleet raha, valta ja uskonto. Vain kerran on raha puuttunut, tilalle tuli rauha. Se oli Venäjän vallankumous. Ajurina oli siis niinkin virtuaalinen käsite kuin rauha, senkö takia kaikki epäonnistui?

Usko on muuten ollut aina tähän asti mukana yhtenä rakennuspalikkana.. Uskolla en kuitenkaan tässä tarkoita pelkästään kristinuskoa. Tarkoitan, että usko on ollut olennainen osa vallan ja uskon liitossa, vallan ja rahan liitossa tai vallan ja sosialisminuskon liitossa. Nyt ovat ajat muuttuneet, ainakin meillä Suomessa –Himasen Sininen Kirja ei mainitse kertaakaan sanaa jumala, uskonto tai kirkko. Eipä hän muuten mainitse myöskään sanoja maahanmuutto tai siirtolaisuus.

Siis yhteenveto:

ENNEN VALLAN JA JUMALUSKON LIITTO, AJURINA RAHA

SITTEN VALLAN JA RAHAN LIITTO, AJURINA USKO

SITTEN VALLAN JA SOSIALISMINUSKON LIITTO, AJURINA RAUHA

SITTEN VALLAN JA MARKKINAUSKON LIITTO, AJURINA RAHA

Kuoleman odotuksesta elämän odotukseen

Ennen kirkko ja muuttumattomuus, tänään viihde ja jatkuva muutos.

Ennen virtuaalisuus ajatuksissa ja suhteessa ylimaalliseen, jumaliin, esi-isiin, kaiken taustana suhde toispuoleiseen,  kuoleman odotus.

Tänään virtuaalisuus rooleissa ja suhteessa epätodelliseen – roolihahmoihin, kaiken taustana pyrkimys kohti saavuttamatonta, elämän odotus.

KYSYMYS:

LUOKO VAURAUS HYVINVOINTIA?

LUOKO HYVINVOINTI VAURAUTTA?

LUOKO VAURAUS TASA-ARVOA?

Ja mitä sanoo Himanen?

"Hyvinvointivaltio syntyi teollisen ajan rakenteiden mukaisesti, ulottuen teknologiasta sen organisoitumiseen ja johtamis- ja työkulttuuriin. Lisäksi uuteen teknologiaan liittyy olennaisesti se, että se purkaa samalla teollisen ajan hierarkisia, järjestelmäkeskeisiä rakenteita. Se mahdollistaa uuden organisoitumisen ja edellyttää toimintakulttuuria, jossa ihminen tulee järjestelmän sijaan keskiöön. Juuri näiden yhdistelmänä informationaalinen kehitys mahdollistaa merkittävän innovaatiopohjaisen Tässä se luonteensa mukaisesti  ottaa myös ihmiset palvelujen käyttäjinä mukaan niiden kehittämiseen tuottavuuskasvun, jossa hyvinvointipalveluja voidaan toteuttaa entistä tehokkaammin ja laadukkaammin. Myös informationaalinen kehitys osoittaa toimintakulttuurillaan johonkin uuteen tekemällä ihmisestä keskipisteen sekä korostamalla myös hyvinvoinnin aineettomia, kulttuurisia tekijöitä."

Ihminen kulttuurin keskiössä, luomme uusia kaupunkeja. Muuten Himanen ei mainitse kirjassaan kertaakaan sanaa kaupunki tai urbanisaatio?

Himanen sanoo hyvinvoinnin tutkimuskirjallisuutta siteeraten, että laajempaa hyvinvointia edistävät kolme klassista tekijää ovat:

autonomia: vapaus, toimijuus, voimaantuneisuus

sosiaaliset suhteet: sosiaalisten suhteiden taso ja yhteisöön kuulumisen kokemus

merkityksellinen tekeminen: työ, vapaa, leikki jne.

Himasen mukaan on vaarana, että kohtaamme paradoksin, jossa tuloksena on hyvinvointivaltio, mutta pahoinvoivat ihmiset.

Kulttuurien lajeista toiminta-, työ- ja organisaatiokulttuuri ovat Sinisessä kirjassa selkeästi priorisoituja käsitemuotoja.

Himanen ja Valo esitelmöivät iloisina 2009, KLIKKAA TUOSTA, murheet alkoivat myöhemmin

http://www.iltasanomat.fi/videot/kotimaa/vid-1288334489498.html 

Miten elämä meni?

Himasen Sininen Kirja on vasta ennakkoteos. Saattaa olla, ettei kaikki se mitä on kirjoitettu olekaan totta varsinaisessa teoksessa. Lopuksi kuitenkin vielä loppukaneettina arvokkaaseen elämään liittyvä kysymyksenasettelu. Meille vanhoille se on kylläkin ajankohtainen ja pohtimisen arvoinen, mutta Himasen esittämänä silti banaali. Niin, yritäpä miettiä mitä vastaisit kuolinvuoteellasi Pekka Himasen kysymykseen: ”Miten elämä meni?”

Hän pohtii vastauksia. Saatat vastata (of course in English): ”Yes, I was pretty well.” Tuo vastaus ei Himasen mukaan kelpaa elämänfilosofisena, sillä sehän tarkoittaisi, että tänne on tultu vain viihtymään. Yhtä hyvin voisit siis vastata: “Joo, kyllä mä viihdyin ihan hyvin”. Se toisi taas mieleen elämän pakettilomamatkana.

Jos taas vastaat: “Ihan hyvin, mulla oli elämässä hyvät vapaudet. Ihan hyvin, mulla oli elämässä paljon toimintamahdollisuuksia.” Tämäkään vastaus ei kelpaa. Vapaus ilman vastuuta ei ole filosofisesti riittävää. Himasen mukaan se olisi samaa kuin: ”Minä saan harrastaa seksiä kenen kanssa tahansa, mutta sinun on oltava uskollinen! No, tietysti ottaen huomion, että on kuolinvuoteella esitettävä kysymys, niin tuskin sitä kerkiää vieraita ajatella – hyvä kun omankin vielä kerkiäisi hoitaa – ennen kangistumista.

Sininen Kirja lupaa arvokkuuden elämässä antavan meille kestävän talouden, kestävän hyvinvoinnin ja kestävän ekologian. Olkaamme siis arvokkaita myös kuolemassa.