Urbanistin suojarokotus

Kuluvina aikoina melkein masentuu. Kysyy onko Pekka Himanen sittenkin oikeassa? Nokia onnistutaan tyhjäksi tekemään, silloin kun kilpailijat Koreassa vetävät pitkän tikun, Talvivaara oli toiveiden tynnyri, silloin kun entinen vihreän kullan maa luovutti kaivosteollisuutensa ja mineraalinsa muille markkinoille, nyt siihenkin tynnyriin tuli vakava vuoto. Pekka Himanen sanoi Suomessa olevan henkisen kulttuurin lama. Idealuovuus tulisi muuttaa bisnesluovuudeksi. Samalla pitäisi lopettaa pyrkimys vähentää pahoinvointia, sen sijaan tulisi lisätä hyvinvointia. Ihmisille tulisi saada tunne arvokkaasta elämästä. Mitä tarkoittaa, että yliopistojen rehtorit Suomessa saavat 0,2 miljoonan vuositulot, kun yritysten teknologiajohtajat vetävät jopa viisinkertaisia summia?  Mitä merkitsee palkka? Miksi taiteilijat eivät saa miljoonatuloja, jos kerran teollisuuspamput niitä ansaitsevat. Anteeksi, saavathan nuo taiteilijat hyviä tuloja, vai mitä tarkoittaa, että laulutaiteilija Madonna ansaitsee 80 miljoonaa vuodessa, hänen nettoarvonaan pidetään 450 miljoonaa euroa, Luciano Pavarottin nettoarvo on vastaavasti 350 miljoonaa euroa. Puhumattakaan urheilijoista: Tiger Woods tienaa 45 miljoonaa, kun Kimi Räikkönen vetää vain runsaat 10 miljoonaa euroa vuodessa. Lionel Messi sentään yltää 30 miljoonaan euroon ja Rafael Nadal tuohon nähden milteipä surkeaan 20 miljoonaa euroon vuodessa. Usain Bolt on alennusmyynnissä, hän tienaa vain 15 miljoonaa euroa vuodessa. NHL:n lätkänpelaajilla huippuansiot on nyt rajoitettu 8 miljoonaan euroon vuodessa ja Teemu Selännekin tienaa nykyään vain vaatimattoman 3 miljoonaa vuodessa. Uransa aikana hän on kerännyt palkkatuloja 50 miljoonaa euroa. Niin, mitähän tuo Aalto yliopisto rehtori saikaan vuodessa? Hän sai viime vuonna noin 0,20 miljoonaa vuodessa. Helsingin yliopiston rehtori veti puolestaan 0,22 miljoonaa euron vuosipalkkaa. USA:ssa yliopistojen presidenttien keskimääräinen palkka 0,3 miljoonaa euroa vuodessa, tosin joissain tapauksissa palkka voi olla kolminkertainen. Suomen suurituloisimmat bisnesnaiset/miehet, kuten Jane Erkko, Björn Wahlroos ja Antti Herlin tienasivat 6-9 miljoonaa vuodessa. Veroihin heiltä meni runsaat 30 %. Pekka Himasen vuositulot olivat vuonna 2012 0,15 miljoonaa euroa . Yritysten teknologiajohtajat tienaavat moninkertaisesti yliopistojen rehtoreihin tai pekkahimasiin verrattuna.

Näitä ihmetellessä, ja Suomen onnettomuutta ihmetellessä, ryhdyn valistamaan itseäni oikean kaupunkitiheyden suhteen. Kaupunkitiheys on kasvavan pääkaupungin mielenkiintoinen dilemma. Nyt halutaan rakentaa ”oikeata kaupunkia”.

Town and Country -kaupunki ja Ciudad Lineal

Historian tunnettuja kaupunkiuudistajia olivat puutarhakaupunkeihin uskovat Arturo Soria ja Ebenezer Howard. Ebenezer Howard kehitti New Town ideologian vuosina 1898-1902 esittelemällä oman kuuluisaksi tulleen kaupunkimallinsa teoksessa Garden Cities of To-morrow (1902). Howardin ”kolmen magneetin” Town and Country -kaupungin koko oli 250 000 asukasta. Se muodostui 58 000 asukkaan keskuskaupungista ja sitä ympäröivistä kuudesta 32 000 asukkaan kehäkaupungista.  Kaupunki oli ”slummiton ja savuton”. Keskuskaupungin asukastiheys oli 6400 asukasta neliökilometrillä. Kehäkaupungeissa tiheys oli 4200 asukasta neliökilometrillä. Koko kaupungin asukastiheydeksi tuli 800 asukasta/km2. Tiheys oli siis varsin alhainen. Helsingissä ollaan tasolla 2000 asukasta per km2.

Toinen vuosisadan vaihteen suuri kaupunki-idea oli Madridin Ciudad Lineal. Perusajatuksena oli kehämäinen rautatie, joka yhdistäisi nauhamaisen kehäkaupungin osat. Arturo Sorian suunnitelma syntyi vuosina 1890-1900. Toteutukseen päästiin pienessä mitassa. Kuitenkin niin huomattavassa, että ollessani 50-luvun lopulla harjoittelijana Madridissa asuin juuri siinä osassa Madridin esikaupunkia, jolla oli nimenä Ciudad Linea,l eli juuri se pala tuota ”viivotinkaupunkia”, joka oli toteutettu. Tällä hetkellä Ciudad Lineal täyttää ”oikean kaupungin” tiheysvaatimukset jopa Helsingin kasvuajatusten puitteissa.

 Vasemmalla näkyvä Ciudad Lineal oli Madridiin suunniteltu kehäkaupunki.  Kaupunkikehä kiersi noin 10 kilometrin etäisyydellä keskustasta. Arturo Soria oli radan varteen sijoitettavan kaupunkinauhan idean isä ja suunnittelija. Hän myös toteutti 1890-luvulla noin 5 kilometrin osuuden katua, joka nytkin vielä - tosin täysin muuttuneena - kantaa hänen nimeänsä. Ciudad Lineal oli asuinpaikkani vuonna 1958. Rataa ei koskaan rakennettu, vaikka asuntokorttelit seuraavatkin pieneltä osin Sorian Ciudad Lineal –konseptia (sininen alue).

Oikealla on Ebenezer Howardin kolmen magneetin Town and Country -kaupunki vuodelta 1902. Kaupunki suunniteltiin 250 000 asukkaalle. Hämmästyttääkö miten nuo kaksi projektia ovat niin sama kokoisia?

  

Ciudad Linealin sydämenä on bulevardi. Katutila on leveä ja puistomainen. Kadulle suunniteltiin aikanaan pikaraitiotie. Nyt kun Helsingissä puhutaan bulevardeista, joku saattaisi kuvitella tuolla käsitteellä tarkoitettavan Calle Arturo Sorian tapaista ihanaa puistomaista katua.

Letchworth ja ”Halpojen Majojen Näyttely”

Ossian von Konow, maamme intohimoinen ”puutarhakaupunkimies”, entinen Järvenpään yleiskaava-arkkitehti, nyt ja manan majoille siirtynyt herrasmies - viimeksi kun hänet näin, hänellä oli upeat liituraitahousut ja värikäs kaulahuivi rennosti kietaistuna Pekka Himasen malliin. Niin, Ossian mainitsi jokaisessa esitelmässään Letchworthín. Se oli hänen mielestään symboli sille, miten Suomeakin pitäisi rakentaa. Tietysti vielä nämä puutarhakaupungit tulisi yhdistää toisiinsa rautateillä. Letchworth oli Britannian kaupunkisuunnittelun ensimmäinen vastaisku kaikkialle ulottuvaa ”ryömivää kaupunkia” vastaan. LetchworthIssa järjestettiin myös ensimmäisen kerran asuntomessuja ennakoivat ”Halpojen Majojen Näyttelyt” vuosina 1905 ja 1907. Letchworthissa asuu 30 000 asukasta. Kaupungin asukastiheys on 2 000 asukasta neliökilometrillä. Kysymys ei siis ole mistään tiiviistä ja matalasta vaan aidosta puutarhakaupungista. Letchworthissa ei ole yhtenäistä toisiinsa liittyvää puistojen järjestelmää. Ei myöskään erillistä kevyen liikenteen järjestelmää. Ensimmäisen kerran sellainen idea tuli esiin vasta 20-luvun lopulla Radburnissa, New Yorkin läntisessä esikaupungissa New Jerseyssä.

  

Letchworth ei sinänsä tee suurta vaikutusta asemakaavallaan. Katuverkko muodostuu lenkeistä ilman sen parempaa järjellistä logiikkaa. Sollershott on pääkatu, joka yhdistää lenkkejä. Mutta siellä onkin yllätys: Britannian ensimmäinen kiertoliittymä, Sollershott Circus. Rakentamisvuosi on noin 1909. Esikuvana oli käytetty Pariisin Riemukaaren ympyrää - näin arvellaan.

Radburn on ihana paikka

 Radburn sijaitsee New Yorkin läheisyydessä Hudsonjoen itärannalla. Nostalgia herää kun dieseljunalla jyskyttää usean tasoristeyksen kautta Manhattanilta Radburnin asemalle. Kummallista miten nuo puomit ja valot herättävät kiihottavaa nostalgiaa. Alueen rakentaminen aloitettiin suuren laman alla, vuonna 1929. Suunnittelijoina olivat Clarence Stein, Henry Wright ja maisema-arkkitehtina Marjorie Sewell Cautley. Suunnittelijoiden tarkoituksena oli toteuttaa englantilaista Garden City-esikuvaa Ebenezer Howardin ajatuksen mukaisesti. Radburnin tärkein idea oli liikenteen erottelu siten, ettei jalankulkijoiden tarvitse ylittää samassa tasossa pääteitä. Myös rautatieasema sijaitsi aivan kylän keskustassa. Pussikaduin toteutetuista suurkortteleista tuli malliesimerkki ”moottoriajan kaupungista” (Town for the Motor Age).

  

Radburnin sanotaan olleen Sven Markeliuksen esikuvana Vällingbyn suunnittelussa. Radburnin uskotaan olevan myös Maunulan ja muiden ensimmäisten suomalaisten lähiöiden suunnittelun esikuvana. Myös Otto-Iivari Meurman ja Heikki von Hertzen käyttivät Radburnin periaatteita Tapiolan suunnittelussa. Radburnin malli ei ole tosiasiassa soveltunut kovinkaan hyvin mihinkään näistä 50-luvun mallilähiöistä. Radburn on selvästi pientalovaltainen alue. Kaksi hienoa ”elielsaarismaista” kerrostalokorttelia porttikonkiholveineen on aseman läheisyydessä. Muutoin pussikatujen varsilla olevat rakennukset ovat rivitaloja tai 2-3 kerroksisia yhden perheen taloja.

Radburnin johtavana periaatteena on liikenteen erottelu. Turvattujen koulureittien tai kortteleiden välisten kävelykujanteiden periaatetta ei ole valitettavasti osattu toteuttaa Tapiolassa. Sitä ei ole myöskään osattu toteuttaa Maunulassa, Pohjois-Haagassa tai Puotilassa.

20-luvun malleja

Nuo äskeiset olivat 10-luvun malleja. Nyt siirrytään 20-luvun malleihin. Pariisi oli Corbusierin mielestä slummi. Hän päätti muuttaa todellisuuden. Hän julkaisi vuonna 1921 suunnitelman nimeltä Ville Contemporaine. ”Tulevaisuuden kaupunki” eli ”Ajan kaupunki” oli tarkoitettu 3 miljoonalle asukkaalle. Kaupungin mottona oli: ”Mitä tiheämpiä kaupunkeja teemme, sitä lyhyemmäksi tulevat matkat. Moraali on sen vuoksi oltava kaupunkikeskustojen tiivistämisessä.”  (Kuulostaa tutulta tarinalta tämän päivän Helsingissä). Hän teki myöhemmin tästä laajasta suunnitelmasta Pariisin keskustaan sovitetun osan: ”Plan Voisin”. Pariisin keskusta, ja tiivein osa eli 11 Arondissement, olivat kyllä tiiviitä, sillä asukkaita oli tuohon aikaan lähes 50000 asukasta  neliökilometrillä. Corbusier halusi kuitenkin muuttaa tuon ”terveydelle vaarallisen ja slummiutuneen” kaupunkiympäristön paremmaksi. Hänen suunnitelmassaan asukastiheys oli keskeisellä pilvenpiirtäjäosuudella 200000 asukasta neliökilometrillä. Corbusier sijoitti Pariisin keskustaan 18 kuusikymmentäkerroksista pilvenpiirtäjää.  Plan Voisin ei taida kuitenkaan käydä esikuvaksi Helsingin tiivistäjille. No, eipä se käynyt myöskään pariisilaisille – he onneksi päättivät säilyttää kaupunkinsa mittakaavan ja tunnelman.

   

Le Corbusierin Uudenajan kaupungin suunnitelma on tyrmäävä. Hän näki kuitenkin suunnitelmansa hyvin vihreänä ja sympaattisena. Hänen suunnitelmansa oli hätähuuto auringon ja vihreyden puolesta. Pilvenpiirtäjät olivat 60-kerroksisia.  Asukastiheys olisi pilvenpiirtäjäalueilla ollut 300000 asukasta neliökilometriltä. Ympäröivillä alueilla olisi oltu huomattavasti kohtuullisemmissa tiheydessä eli 30000 asukasta neliökilometrillä.

Corbusierin suunnitteluideologiaa haluttiin kokeilla myös Venäjällä. Hän teki vuonna 1930 Neuvostoliiton pyynnöstä Green City -suunnitelman ammattiyhdistysliikkeen lomakaupungiksi. 1924 julkaistuun Ville Radieuse -suunnitelmaan perustuva Green City -homma ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen. No, totta puhuen, olihan Corbusier huomattava rationalisti venäläisiin konstruktivisteihin verrattuna, mutta 30-luvun alussa ajat muuttuivat ja utopiat luhistuivat.

  

Corbusier sovitti Ville Contemporaine -suunnitelmaa Pariisin keskustaan julkaisemalla Plan Voisin -suunnitelman vuonna 1925. Corbusier suunnitteli kaupungin valon ja terveyden ideologialla. Tutkimukset ovat sittemmin osoittaneet hänen syvärunkoiset pilvenpiirtäjäkaupunkinsa hyvin epäedulliseksi valon kannalta. Vanha perinteinen umpikorttelikaupunki on parempi.

Oikea kaupunki, mitä se on?

Tämä ”oikean kaupungin” rakentamisen ideologia nyt vain kiinnostaa, koska meillä käydään nyt ja tullaan käymään jatkossa kaupunkipoliittista keskustelua asiasta. Millainen on oikean kaupungin tiheys ja rakenne? Saattaa olla niin, että se mikä tuntuu hyvältä, ei olekaan hyvä! Suomen kaupungit ovat harvaan asuttuja. maa-ala on suuri ja asukasluku on pieni.

Suomen tiheimmät kaupunginosat löytyvät Helsingin keskustasta. Ne eivät kilpaile maailman tiiveimpien kaupunkien kanssa, eivätkä myöskään Corbusierin unelmien kanssa, mutta ne eivät myöskään ole mitään ”surkeita maalaiskyliä”. Helsingin suurin asukastehokkuus on Torkkelinmäessä, se on kansainvälisestikin suuri luku - 25000 asukasta neliökilometrillä. Toiseksi kirii Punavuori. Asukkaita on noin 20000/km2. Torkkelinmäki ja Punavuori ovat kunniakkaassa luokassa, sillä samaan asukastiheyteen pääsevät Pariisin keskustassa 11 Arondissement, Norrmalm Tukholmassa ja Manhattanin kuuluisa Greenwich Village. Miksi kuuluisa? No, siksi että Jane Jacobs aikanaan julisti sen asuinalueiden aateliksi.

Kunnioitettavassa 15000 asukkaan luokassa neliökilometrillä ovat Alppiharju, Etu-Töölö, Linjat ja Kruununhaka. Kaikkia näitä mainittuja voi nimittää todelliseksi kaupungiksi. Asukkaiden lisäksi alueilla on myös huomattava määrä työpaikkoja. Mainituissa ”kaupunkitapauksissa” se vaihtelee suuruusluokassa 5000-10000 työpaikka per km2.

Varsinaisen ”kaupunkiluokan” jälkeen havaitaan ”kaupunkimaiset lähiöt”. Tuo kunniakas luokka on tiheydeltään runsaat 5000 asukasta neliökilometrillä. Joukon johtajina ovat Taka-Töölö ja Herttoniemenranta ja hyvinä seuraajina Ylä-Malmi, Kannelmäki, Pohjois-Haaga, Maunula ja Aurinkolahti. Myös Vanha-Munkkiniemi  ja Munkkivuori kuuluvat ryhmään. Työpaikkoja on tässä ryhmässä vähemmän, vain noin 500 neliökilometrillä.

Helsingissä on paljon laajoja harvaan asuttuja pientalo- tai rivitaloalueita. Tyypillinen esimerkki on minun Pakilani. Länsi-Pakilassa asuu 2900 ihmistä per km2, mutta Vartioharjussa vain 2500 asukasta /km2.  Kulosaaressa asukkaita on tätäkin vähemmän eli 2100 asukasta/km2, huolimatta siitä, että Kulosaari ei olekaan pientaloalue. Paloheinä on onnistunut tiivistymään tasolle 3500 asukasta/km2. Se on hyvä luku.

 Kaavio kertoo Helsingin erilaisten alueiden asukas- ja työpaikkatiheydestä neliökilometriä kohti. Valitut peruspiirien osa-alueet eivät edusta kaupungin koko aineistoa, ne on valittu esimerkkeinä.

Niin, kysynkin miten nuo minimaalisen pienet erot väljien kerrostalolähiöiden ja pientaloalueiden välillä ovat mahdollisia? Äkkiä ajateltuna se johtuu lähiöiden puistoista. Ne antavat tietysti tilaisuuden täydennysrakentamiseen, mutta NIMBY ei tuosta ajatuksesta pidä. Helsingin tilastollisia suurpiirejä tarkasteltaessa puistojen ja metsien osuus on hyvin suuri esikaupunkialueilla. Antavatko nämä asukkaiden arvossa pitämät alueet sittenkin tilaisuuden asukasluvun huomattavaan kasvattamiseen? Vai syntyvätkö nämä resurssit yleisten teiden tiealueista ja suoja-alueista?

Helsingissä on paljon tyhjää maata. Klassinen juttu on Raimo Ilaskiven lentokoneesta havaitsema väljyys ja sen seurauksena tehty ”Pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksien” selvitysmiestehtävä. Tämä kuva kertoo maan, puistojen, metsän ja muun maa-alan määrästä asukasta kohti Helsingin eri suurpiireissä. 500 m2 maata per asukas tarkoittaa asukastiheyttä 2000 as./km2. Tiheimmilläänkin ollaan luvussa 5000 as./km2, se on 200 m2 maata per asukas.

Pyöritän tätä juttua, koska haluaisin ymmärtää!

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleiskaavaosasto on lanseerannut idean ja synnyttänyt kiintoisan alustan keskustelulle. Siis keskustelen – vaikka itsekseni. Virasto ei kommentoi yksinpuheluani. Sitä eivät kommentoi myöskään kollegani.  Minun keskustelunaiheeni on keinovalikoima luoda rakennusmaata Helsingissä, MAL-alueella tai laajemmalla vaikutusalueella. Minun keskustelunaiheeni olisi myös metropolialueen laajentaminen. Mutta loppukoon tämä keskustelu tällä kertaa nyt pieneen asukastiheystulkkiin.

Maailmalla suurimmat asukastiheydet ovat luokkaa 50000 asukasta neliökilometrillä. Helsingissä suurin asukastiheys on Kalliossa Torkkelinmäellä, siellä päästään lukuun 25000 asukasta/km2. ”Oikean kaupungin” asukastiheys ei edellytä korkeata rakentamista.

Kaupunkisuunnittelu on riemukasta puuhaa. siinä siirrellään miljoonia kerrosneliömetrejä ja satojatuhansia asukkaita liikenneverkon luomassa viitekehyksessä. Mutta, suunnittelijan ongelmana on kuitenkin se, että kaikki tapahtuu liian hitaasti. Kaupunkien kerrosala kasvaa Helsingissäkin vain vaivaiset 1 % vuodessa. Enemmän vipinää on asuntojen vaihdossa. Ainakin kymmenesosa asunnoista vaihtaa vuosittain omistajaa (?). 3 % asukkaista muuttaa vuosittain sisään ja lähes saman verran ulos. Uusista asukkaista kaksikolmasosaa on maahanmuuttajia. Yllä olevissa kuvissa esiintyy ”maankäytön massoittelua” eri ajoilta. Vasemmalla on Helsingin seudun aiempien suunnitteluvaiheiden maankäyttöpotentiaalin ”verikarttoja”. Turkoosilla näkyy viimeisin minatyyrimainen ”moottoriteistä bulevardeiksi” –työmaa. Oikealla on muistelukuva yhteistyöstä Simo Järvisen kanssa. Siinä siirrellään ”liikkuvia kerrosalavolyymeitä”.

Tulevaisuuden ennustamisen mahdottomuus

Ystäväni Mattikoo, eli Matti K. Mäkinen, arkkitehti, Oulun yliopiston professori, rakennushallituksen pääjohtaja vuosilta 1985-1994, Suomen teollisuusarkkitehtuurin unohdettu suuruus (ei ole edes kunnon kirjaa julkaistu, kyllä Valion ja Kuivamaidon laitokset nyt yhden kirjan arkkitehtuuristaan ansaitsisivat), kantaaottava kirjoittaja vuosikymmenten takaa - monet tuntevat ”Siniset paperit”, ärsyttävä keskustelun herättäjä, loistava esitelmien pitäjä (erityisesti kuvat), kielimies ja laulumies, saksankieliset romanssit yksi erityisala, vain joskus hän ryhtyy tankkaamaan kun luulee etteivät muut tiedä, että hän tietää.

Niin, tämä ystäväni on alituiseen yrittänyt oikaista minua ystävällismielisin neuvoin näissä blogikirjoitusten kommenteissa. Hän ei pidä suuntautumisesta menneisyyteen, häntä kiinnostaa tulevaisuus. Katsotaanpa nyt mistä hän minua moittii:

Erityinen moittimisen syy on liikenne ja erityisesti raideliikenne. Hän sanoo, etten ymmärrä tulevaa muutosta. Näin hän sanoo: ”Historiankirjoitushan on aina “oikeasti” tapahtuneen muuntelua, milloin kenenkin kuvittelemaa. Ja ajasta aikaan kirjoittajat valitsevat / penkovan muististaan/ kulloinkin oikealta tuntuvan särmän. VALE – EMÄVALE – TILASTO. Viisas vanhus ajattelee tulevaisuutta, siellä ainakin yksi on varmaa: kaiken katoavuus. Uskokaamme huomiseen - ainakin vahvemmin kuin raideliikenteen ikuiseen elämään.” Hän sanoo vielä: ”Nyt on muutosten aika. Tunneloinnit ja muut väylähöpinät tulisi unohtaa. Miten liikkumistarvetta vähennetään – siinä on kehityksen pointti.  Tulevaisuudessa tavara liikkuu ihmisten luo, eikä ihmiset tavaran luo. Poliittinen johto ei tajua, eivätkä virkamiehet ja suunnittelijatkaan tajua tätä muutosta. Sitä eivät tajua myöskään kauppiaat, jotka edelleen rakentavat markettejaan.”

Tämä teksti on ystäväni ja kriitikkoni mieleen.

Viimeisimmässä kommentointijutussaan Mattikoo heittäytyy itsekriittiseksi: huomaa kehuvansa itseään ja istuvansa sameissa vesissä. Hauskaa! Hän kirjoittaa: ” Griechenbeislin seiniltä ollen allakkaani aikanaan kopioinut osan elämänviisauttani, kuten tunnuslauseeni: “Ich muss mich selbsten loben, meine Nachbarn seind nit daheim” tai “Mancher will angesehn sein als habe er noch kein Wasser getrübet, hat abert wol eine längere Zeit mit dem ganzen Hindern drin gesessen.” Tämä kauniisti fraktuuralla seinään maalattuna, kai lienevät vielä tallella, en ole muutamaan vuoteen käynyt”. Vapaaehtoisena lukemani koulusaksa on sen verran heikko, että oli pakko pyytää Matilta käännökset:1. Minun on kehuttava itseäni itse koska naapurinikaan eivät sitä tee. 2. Moni tahtoo uskottavan, ettei vielä koskaan ole mitään vettä samentanut, vaikka on jo pitemmän aikaa istunut siinä koko perseellään.

Hildebrands Deutsche Shokolade julkaisi vuonna 1900 postikorttisarjan, jossa kuvattiin tulevaisuutta vuonna 2000. Monet asiat liittyivät kaupunkeihin. Liikkuvat jalkakäytävät, sääntekokone, lentolaitteet, katettu kaupunki ja raiteilla liikkuva joukkoliikenneväline – maalla ja vedessä. Asiat eivät ole menneet juuri noin, mutta hakaneula on säilynyt täysin muuttumattomana.

Onko pakko ryhtyä ennustamaan tulevaisuutta?

Nyt kun on pakko miettiä tulevaisuutta, voinkin käyttää virikkeenä vuonna 1970 tekemääni tulevaisuusennustetta. Mitähän siinä mahdettiin sanoa Mattikoon tuomitsemasta raideliikenteestä? Niin, onhan se aika ihmeellistä, että tuo vanha keksintö on vieläkin ”virallisesti” voimassa. Tulevaisuuden näkeminen ei ole helppoa. Hauskinta on katsella omia erehdyksiään tulevaisuuden kohisevasta muutoksesta. Menivätkö asiat putkeen? Sitä kysytään.

Tämäkö ihana menneisyyden kuvaus ei tule olemaan tulevaisuutta? Ystäväni Mattikoon mielestä raideliikenne on häviävä liikennemuoto. Hän uskoo huomiseen vahvemmin kuin raideliikenteen ikuiseen elämään. Toisin kuin Matti, maamme investointipolitiikka uskoo raideliikenteeseen, nyt on tekeillä yhteenlaskettuna lähes kolmen miljardin hankkeet: kehärata, länsimetro ja Pohjanmaan rata, putkessa on Pisara ja Lentorata , niistä kertyy runsaasti toiset kolme miljardia. Mihin minä uskon?

Surkeat ennusteet vai pysähtynyt maailma?

Vain harvat laatimani tulevaisuudenennusteet ovat toteutuneet. Väri-TV ja video tulivat käyttöön yli kymmenen vuotta ennustettua myöhemmin. Näköpuhelin on  Skypen varassa. Telefax-sanomalehti tai sanottaisiinko internet olivat alkavaa todellisuutta 90-luvun lopulla, tai oikeastaan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, eli 15-20 vuotta ennustamaani myöhemmin. Mielenkiintoinen arvaus tuo telefax-yhteys keskustietokoneeseen. Olihan telefax eli faksimile tullut käyttöön juuri 70-luvulla. Henkilökohtaisista tietokoneista ei ollut vielä aavistustakaan. Telefax oli suuri mullistus. Kuvia voi lähettää koneella. Sitä ennen lähetettiin tekstejä telexillä. Keskustietokoneeseen yhdistetyllä faxilla oletettiin voitavan saada tietoa mm. terveyteen liittyvistä asioista. Tekniikan välineeksi sen ei vielä arveltu soveltuvan. Olivathan telefaxin kopiot lämpökopioituja rullaliuskoja, joissa mittakaava helposti vääristyi. Kotitalousrobotit eivät ole nykypäivää, ehkä tiskikonetta lukuun ottamatta. Silti puhutaan älytaloista. Älyä ei kuitenkaan juuri ole käytössä. Rakennusteollisuudessa tilaelementit elivät lyhyttä kukoistuskautta. Suomalaiset rakensivat Irakiin Aulis Saarisen kehittämällä tilaelementtitekniikalla. Ajatus kuoli. Autoteollisuuden tapaan valmistetut sarjavalmisteiset tilaelementtitalot odottavat aikaansa. Sisäkiertoiset talot ovat utopiaa. Automatiikka on tehtaissa yleistä, mutta automaattiset tehtaat, automaattinen metsänhoito, maatalous ja kasvihuoneviljely? Kasvihuoneviljely yleistyy, mutta se ei ole pääosa maataloustuotannosta, saati että se olisi automatisoitu. Lentoliikenne kasvaa, jumbot ovat käytössä, mutta raskaat kuljetukset eivät liiku helikoptereilla. Yliäänikoneet olivat ja menivät. Pintaliitäjiin vesirikkaassa maassamme uskoivat Jörn Donnerin lisäksi muutkin mm, Pentti Murole. Automaattiset tavarankuljetusjärjestelmät odottavat aikaansa. Sähköautoja lupasi maailman autoteollisuus jo 80-luvulla. Matti Vanhasen toivo elää, mutta sähköautot viipyvät. Ilmatyynymetro ja jopa kumipyörämetro kuuluvat unohduksen listalle. Liikkuvia jalkakäytäviä nähdään lentokentillä ja metroasemilla, ennen odotimme niitä kaupunkeihin. Olihan Helsingissäkin liikkuvan jalkakäytävän varaus Asema-aukion läpi Kaivokadulle. Jokamiehen lentokoneita odotti jo Aarne Ervi. Nyt emme niitä toivo tai odota. Miniauto kaupunkiautoksi - silloin itsestään selvää, mutta nyt marginaalia. Asfaltti on pitänyt pintansa maanteillä nastarenkaiden ruokana. Mutta katuja lämmitetään, ei säteilynä vaan kaukolämmön paluuvedellä. Automaattisesti ohjatut moottoritiet odottavat aikaansa, ovat odottaneet jo vuodesta 1985. Automaattisista yksilöllisistä henkilökuljettimista uskottiin paljon. Muutkin uskoivat niihin, ei vain Eero Paloheimo. Itse kirjoitin automaattisista ”nojatuoliradoista”, joissa määränpää valitaan senaikaisesta pyörivästä puhelimen numerolevystä. Näiden laitteiden piti olla markkinoilla vuonna 2000. Aika aikaa kutakin ja nyt ovat uudet ennusteet ja uudet odotukset. Opista viisastuneena uskaltaisi ennustaa vain sosiaalista muutosta. Tai pitäisikö uskoa Markku Pääskystä, joka kirjassaan Vastaavuuksia kirjoitti näin: ”Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee. Taivaan ja maan, ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin.”

Miten siis nyt tuota ennustetta uudistaisi? Onko jotain muuttunut 40 vuoden aikana? Kaikista toteutuvaksi ennustetuista asioista toteutuivat oikeastaan väri-TV:n ja videon (ja pikkuisen Skypen) lisäksi vain kansainvälinen lentoliikenne jumboilla sekä ”TELEFAX SANOMALEHTI JA TELEFAX YHTEYS KESKUSTIETOKONEESEEN”. Sähköautonkin piti olla osa todellisuutta jo 80-luvulla. Näin autoteollisuus lupasi!

 On monia asioita, joita pidettiin itsestään selvyyksinä 60-luvulla. Jopa Jörn Donner kirjoitti pintaliitäjistä rannikkoseutujen kulkuneuvona. Aarne Ervi uskoi jokamiehen lentokoneisiin kaupunkiliikenteen ratkaisijana. Yliäänikoneet ja helikopterilla suoritettavat raskaat kuljetukset olivat osa tulevaisuuden strategiaa. Liikkuville jalkakäytäville varattiin tila Martinlaakson junilta metroaseman kautta perunatorille. Monorail oli Saksaan rakennetun koeradan turvin ehdotonta tulevaisuutta. Buckminster Fuller oli ajan filosofi. Hän puhui "Avaruuslaiva Maasta" ja peitti Manhattanin geodeettisella kuvullaan ja pani meidät uneksimaan, elettiin vuotta 1962. Häneen filosofiaansa uskottiin, toisin kuin meidän omaan Pekkaamme!

Science Journal 1967, tulevaisuus tiedemiesten arvioimana

Nyt hypätään ennusteisiin, joiden laatijoina oli tieteen huippuja. Science Journal julkaisi delfi-tekniikalla tehdyn tulevaisuuden ennusteen vuonna 1967. Siinä ei puhuta kaupungeista, siinä puhutaan elämän perustavaa laatua olevista kysymyksistä.

Kaavio kertoo, että varmoja lähinnä heti 70-luvulla toteutuvia asioita olisivat meriveden taloudellinen suolanpoisto, syntyvyyden säännöstely, ultrakevyet rakennusmateriaalit, automaattiset kielenkääntäjät, elimensiirrot sekä luotettavat sääennusteet. Hyvin ennustettu, mutta asioiden toteutuminen on viivästynyt noin yhdellä sukupolvella. Hyvä niinkin! Meidän aikaamme mennessä toteutuneiksi ennustettujen asioiden joukossa on vain valtameren pohjan taloudellinen kaivostoiminta- öljyn poraus, joka ei kuitenkaan ole sen laatuista laajaa hyödyntämistä mitä tiedemiehet silloin tarkoittivat. Ehkä ”ei koskaan” –sarjassa on mielenkiintoisa ennusteita: uskotaan ihmisiän kasvattamiseen 50-vuodella, suoraan yhteyteen aivojen ja tietokoneen välillä, painovoiman kontrolliin ja pitkän kooman mahdollistamiin aikamatkoihin.

Meriveden suolanpoistoa on kehitetty ja siitä on tullut jopa kohtuullisen taloudellinen tapa tehdä juomavettä, jos halpaa energiaa on saatavissa.

Syntyvyyden säännöstelyn keinot ovat olemassa. Köyhä musliminainen ei kuitenkaan saa mennä ilman aviomiestään apteekkiin, ja mies valvoo, ettei pillereitä osteta.

Automaattiset kielenkääntäjät ovat olemassa, mutta koetapa käännättää Wikipedian tekstiä englannista suomeksi: puppua.

Elimensiirrot ovat tulleet mahdollisiksi, mutta proteesit eivät todellakaan toimi uusina eliminä.

Säätilaennusteet toimivat satelliittien avulla kohtuullisesti lyhyellä aikajaksolla, mutta luotettavia sääennusteita ei tulla koskaan laatimaan.

Keskeinen tiedon taltiointi edistyy, niin myös tiedon saanti. Tiedemiehet eivät kuitenkaan ennustaneet internetin ja facebookin vallankumousta.

Kvanttirelativiteetti ja partikkeliteoria etsivät totuutta. Suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria etsivät toisiaan.

Keinotekoiset elimet muovista ja elektronisista komponenteista odottavat aikaansa.

Ei-narkoottisten huumeiden käyttö persoonallisuusmuutoksissa on varmaankin LSD-ajan huuman jälkikaikuja. Eniten käytetty lyhytaikaisten persoonallisuusmuutosten väline taitaakin olla alkoholi. Sitähän suomalaiset käyttävät 10 litraa 100 % alkoholina vuodessa. Vuoden 1967 keskikulutus oli 3 litraa. Vai onko energiajuoman ylikäyttö tätä ennakoitua muutosta?

Kontrolloitu fuusiovoima olisi ennusteen mukaan laajassa käytössä. Fuusiovoiman tuottaminen ei kuitenkaan ole vielä ratkennut.

Primitiivistä keinotekoista elämää on pystytty luomaan dna:sta. Käytännössä kaikki on kuitenkin alkupisteessään.

Valtameren pojan kaivostoiminta on laajaa, mutta keskittyy vain öljyteollisuuden tarpeisiin ja uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämiseen.

Synteettisen proteiinin tuottamista ruokaa varten ei ole ratkaistu, vaikka lihaskudoksen kasvattamista onkin tutkittu. Biokemiallinen immunisaatio bakteereja ja viruksia vastaan on utopian asteella, rokotukset kyllä, mutta sehän on jo vanha juttu. Geneettistä manipulointia perinnöllisten tautien torjumiseksi tutkitaan. Geeniterapia on kuitenkin haaveen asteella.

Valtamerten taloudellinen viljely tuottaa tällä hetkellä 15 % maailman proteiinin tarpeesta. Osuus on kasvussa. Ostereiden viljely ja kassilohet eivät kuitenkaan ratkaise maailman ruokaongelmaa. Ylikalastus tuhoaa villiä kalakantaa.

Myöskään biokemikaaleilla ei ole onnistuttu stimuloimaan uusien orgaanien tai elinten kasvua. Huumeet ja lääkkeet eivät ole osoittautuneet keinoiksi kasvattaa ihmisen älykkyyttä.

Suoraa elektronista yhteyttä aivojen ja tietokoneen välillä ei myöskään ole syntynyt. Mutta senhän oletettiinkin onnistuvan vasta vuonna 2020.

  

Aivojen ja tietokoneen suora yhdistäminen näyttää olevan ennustajien suuri haave ja olettamus.

Alkaa epäilysten vyöhyke. Mahdollisesti ei-koskaan -sarjaan kuuluivat seuraavat ennusteet:

Osa tiedemiehistä arveli, että ikääntyminen voitaisiin pysäyttää jo näinä aikoina. Ihmisen elinikää arveltiin voitavan lisätä 50 vuodella. Nyt syntyvien suomalaisten tyttöjen eliniän odote on yli 83 vuotta ja poikien yli 76 vuotta. Vuonna 1967 elinajanodote oli tytöillä 72 vuotta ja pojilla 63 vuotta. Maailman väestöllä elinajanodote on tällä hetkellä runsaat 65 vuotta.

Kaksisuuntaisen kommunikaatioon ulkoavaruuden kanssa piti olla alkamassa juuri tänään ja voimissaan vuonna 2025.  Kommunikaatio on yksisuuntaista.

Uskottiin myös älykkäiden eläinten käyttöön matala-asteisessa työssä. Nyt uskomme kehitysmaaihmisten korvaavan tämän työvajeen.

Painovoimakentän modifiointi ja painovoiman kontrolli oli tiedemiesten haaveena vuosisadan puolivälissä. Painovoimakenttä on pitänyt pintansa. Opetus suoralla tietokonesiirrolla aivoihin piti oleman mahdollista samoihin aikoihin. Aikamatkat jälleen - uskottiin pitkäkestoiseen koomaan, joka mahdollistaisi tällaiset matkat. Telepatian käyttö kommunikaatiossa oli ennusteen kaukaisin osa.

Mutta nämä viimemainitut ennusteen kuuluivatkin epäilevien ei-koskaan -sarjaan.

Pari juttua ilahduttaa vaikka kriisi uhkaa

Juuri tänään postilaatikossa olleesta lehdestä (HS 12.11) löytyi mielenkiintoinen juttu. Siinä kerrottiin ulkomaalaistaustaisten naisten hedelmällisyysluvusta Suomessa ja alkuperäismaassaan, eli naista kohti syntyneiden lasten määrästä ja sen muutoksesta. Jutun grafiikka kertoi luonnollisia ja oikeita asioita – tosin vielä tulevan kehityksen alkutaipaleesta. Samaan ilmiöön törmäsin ilokseni Saudi-Arabian väkiluvun kehitystä ihmetellessäni. Väkiluvun kehitys on suurin ongelmamme, vaikka uskonkin juuri tuon kriisin hallintaan äitien viisauden kautta – mutta liianko hitaasti? Tulevaisuuttamme muuttaminen tapahtuu lähes kaikissa suhteissa liian hitaasti. Historiamme on ollut kulkua kriisistä toiseen. Mikä on seuraava globaali kriisi? Milloin se tulee?

Kun tämä tarkastelu tulevaisuudesta taas törmäsi Mattikoon moitteiden mukaisesti jälleen historiaan, eikä tulevaisuuteen, on pakko jatkaa pohdintaa myöhemmin.

Loosin baarista totalitarismiin

Elämän mittaan on tullut tavaksi löytää eri kaupungeissa mieluisa - lähes pakollinen - käyntipaikka, jota ilman vierailu tuntuu vain arvottomalta pikakäynniltä. Tukholman vierailuilla menneiden vuosien pakollinen visiittipaikka oli vanhan kaupungin jazzklubi Stampen. Kööpenhaminassa oli käytävä Amagerin sataman krouvissa, siellä piti juoda Jubileum akvaviittia. Tämä oli ystäväni Pentti Aholan suosituksesta säännöllisesti noudatettu tapa. Moskovassa oli pyrittävä gruusialaiseen ravintolaan. Muistankin kuinka isäntämme Nikita Mihailkov painui keittiöön valvomaan aterian valmistusta. Ateria oli erinomainen. Pariisissa vakiopaikaksi tai suorastaan pakolliseksi vierailukohteeksi valikoitui ravintola Roger La Grenouille latinalaiskortteleissa, Rue des Grand Augustin -kadun varrella. Nimikin kertoo sammakoista. Ravintolan omistaja Monsieur Roger oli Armas J. Pullan ystävä. Ravintolasta löytyy Sac du Finlande, siellä on Pullan kirjat ja ravintolassa vuosien mittaan käyneiden suomalaisten käyntikortit. Milanossa on käytävä Galleria Vittorio Emmanuelessa capuccinolla. Vakiotemppuihin kuuluu härän kikkelin hierominen kengän kärjellä, onhan halu palata takaisin. Sitten ajatus ryhtyy harhaileman tarussa arkkitehdista, joka teki gallerian vihkiäisissä itsemurhan hyppäämällä alas parvekkeelta keisarin moitteiden jälkeen. Näin päädymme arkkitehteihin ja Wienin American Bar’in tunnelmiin. Adolf Loosin baari on pikku pyhiinvaelluksen kohde. Hän kutsui Wieniä Potemkinin kaupungiksi. Hän lausui myös syntysanoja Bauhausin tulemiselle: “Kulttuurien kehitys liittyy ornamenttien poistamiseen hyötykäyttöön tarkoitetuista esineistä.” Pakostakin nyt ajattelen onko tuo Pekka Himasen “arvokas elämä” juuri tällainen ornamentti?  Joka tapauksessa Loosin baarista syntyy hyvä aasinsilta kaupunkisuunnittelun ilmiöihin vapauden ja diktatuurin aikoina.

Monarkiasta demokratian turbulenssiin

Ensimmäisen maailmansota oli käännekohta. Syntyi poliittisen turbulenssin aika, mutta myös taiteiden, arkkitehtuurin ja kaupunkirakentamisen suurten ideoiden aika. Sitä kesti Neuvostoliitossa ja Saksassa 10 vuotta. Tuskallista aikaa, mutta silti täynnä ristiriitaista toivoa.

Totalitarismi saavutti kulminaation 10 vuoden sisäänajon jälkeen ja tuhosi aatteen lennon ja vapaan innovaation. On yllättävää miten voimakkaana vapaus eli ja miten jyrkästi se kuoli. Eihän tuota totalitarismia tehnyt Stalin tai Hitler yksin, sen tekivät Stalin ja kansan enemmistö yhdessä sekä Hitler ja kansan enemmistö yhdessä.

Venäjän vallankumous synnytti 20-luvulla suuria toiveita, mutta vähän tekoja. Neuvostoliitossa debatti kaupungeista oli kuumaa. Kaupunkeja puolustavat urbanistit olivat aatteellisessa taistossa häviöllä ”kaikkialle leviävää ei-kaupunkia” kannattavia disurbanisteja vastaan. Neuvostoliiton 20-luvun johtava kaupunkisosiologi Leonard Sabsovits uskoi ihmisen muuttuvan kaupungin vaikutuksesta. Hänen ihannekaupungissaan asukkailla oli kuuden hengen makuuhuoneet miehille ja naisille erikseen. Perheasumista ei pidetty suotavana. Lasten hoidossa yhteiskunnan uskottiin olevan parempi kuin paraskaan äiti. Näin lapset oli syytä erottaa vanhemmistaan. Seksi ei kylläkään ollut kielletty. Neuvostoliitossa julkaistiin hyvin perusteellinen kuvallinen seksiopas ryhmäseksitemppuja myöten. Ilmeisesti tämä opas oli vallankumouksen kehitysvaiheiden myötä hukkunut maailman pyörteisiin, sillä vientikaupan vuosina kaiken laatuinen porno osoittautui kiinnostavaksi huviksi neuvostoliittolaisia suunnittelukollegoita tavattaessa. Mutta palataanpa pornosta kaupunkeihin.

Kasimir Malevitsin kuuluisa musta risti kuvasi konstruktivistien hienoa yhdistelmää kurinalaisuudesta ja vapaudesta dualistisena eteenpäin vievänä voimana - jossa on herkkyys. Oikealla oleva Malevitshin suprematismi helisee. 30-luvulla tuo herkkyys eliminoitiin, tilalle tuli raaka peli. Myös seksuaalivalistus astui kuvaan.

Saksassa oli myös 20-luvulla vahvoja voimia, jotka uskoivat vallankumoukseen. Maata yritettiin moneen otteeseen muuttaa neuvostotasavallaksi. Sosialistit taistelivat keskenään, entiset sotilaat ja työväestö liittoutuivat, Hitler kehitteli vankilassa ”laillista valtaan nousuaan”, kenraalit haaveilivat monarkiasta. Aika Weimarin Saksassa oli poliittisen vehkeilyn kulta-aikaa. Poliitikoilla ei ollut kaiken tohinan ja vallan tavoittelun keskellä energiaa kiinnittää huomiota yhteiskunnan ”sivuvirtoihin”.  Olisiko juuri tästä syystä, että vapaa ajattelu taiteessa ja arkkitehtuurissa sai kehittyä – niin Neuvostoliitossa kuin Weimarin tasavallassa? Kaikki sitten törmäsi kuin seinään totalitarismin pantua kuriin liiallisen ajattelun vapauden. Neuvostoliitossa tämä tapahtui Stalinin otettua haltuunsa sosialistisen realismin nimissä kirjallisuuden, maalaustaiteen, arkkitehtuurin, kaupunkisuunnittelun ja taiteen utopiat. Hitler teki saman tempun Saksassa. Bauhausin modernistiset aatteet ”likvidoitiin” ja rakennustaide muuttui ”kansan” makuun sopivaksi.

Bauhaus käytännössä karkotettiin 30 – luvun alkuvuosina. Sen toiminta loppui Hitlerin saatua täyden vallan. Tällöin luotiin ”Fuhrerwohnungsbau”, johtajan omien mieltymysten ja kansan maun tulkinnan mukaan.

Ajatusten yhteyksiä

Saksalaisten ja neuvostoliittolaisten välillä oli mielenkiintoisia ajatusten yhteyksiä kaupunkirakentamisen suhteen. Yksi yhteinen tekijä oli fordismin suunnaton ihailu. Sekä Hitler että Stalin kuuluivat Henry Fordin ihailijakaartiin. Molemmat diktaattorit pitivät Henry Fordin ehdotonta valtaa ja itsenäistä päätöksen tekoa itselleen sopivana mallina. Fordismin uskottiin olevan tapa, jolla asuntojen massatuotanto voidaan ratkaista: ”Rakennetaan asuntoja niin kuin autoja!”

Natsi- Saksa julisti: "Henry Ford on jo 20 vuoden ajan esimerkillisellä tavalla harjoittanut voimakasta johtajuutta, ollut riippumaton sionistisesta pääomasta, kehittänyt palvelukonseptia työntekijöiden sitouttamisen suhteen, sekä toiminut anti- semitismin ja anti -marxismin periaatteita noudattaen."  Natsi-Saksa luovutti korkeimman kunniamerkkinsä Henry Fordille vuonna 1938. Ford ei suostunut palauttamaan sitä edes Saksan sodanjulistuksen jälkeen. Saman kunniamerkin saivat myöhemmin Saksan liittolaisten johtajat, mm. Risto Ryti. Kaikki kunnia Risto Rytille, mahtoiko hänkään tuota prenikkaa palauttaa, mutta teki tempun niin kuin tehtävä oli.

Albert Speer otti haltuunsa Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuri-ideat. Berliiniin suunniteltu maailmanhallinnon keskus palasi hänen uniinsa Spandaun vankilassa vietettyjen 20 vuoden aikana.

Stalin puolestaan sanoi fordismista näin: ”Amerikkalainen tehokkuus on lannistumaton voima, joka ei välitä tai tunnista esteitä; joka jatkaa aloitetun tehtävän suorittamista - pienenkin tehtävän - kunnes se on valmis. Yhdistelmä venäläistä vallankumouksen kiitoa ja amerikkalaista tehokkuutta on leninismin olennainen sielu." Stalin ei muuten hyväksynyt oman maansa arkkitehtien ”modernismia”. Hän uudisti arkkitehtuurin syrjäyttämällä 20-luvun visionäärit.

Venäjän suuri urbanisaation idealisti ja byrokraatti oli sosiologin koulutuksen saanut Leonard Sabsovits. Myöhemmin 30-luvulla hänet syrjäytettiin, ajatuksineen kaikkineen. Hän sijoitti työläiset asuinkommuuneihin, joissa oli 6 hengen miesten makuuhuoneet ja samankokoiset naisten makuuhuoneet. Lapset oli suotavaa pitää yhteiskunnan hoidossa, sen uskottiin olevan parempaa kuin yksikään äiti pystyisi tarjoamaan. Vasemmalla on Vesninin veljesten suunnittelema Kuznetsin kaivoskaupunki. Sehän kelpaisi suoraan meidän kaupunkikehitelmiemme malliksi. Keskellä on Nikolai Kuzminin suunnittelema hiilikaivoskaupungin mallikortteli 3000 työläisen asuinkommuuniksi, vuodelta 1929. Malli on tyylikäs, mutta se oli asumiskone. Oikealla on 1100 asukkaan asuinkommuuni Kuznetskiin. Projekteissa asukastiheys oli noin 200 asukasta hehtaarilla ja korttelitehokkuusluku arviolta e=1.

Mielenkiintoinen kaupunkisuunnittelun yhteys Saksan ja Neuvostoliiton välille syntyy saksalaisen arkkitehti Ernst Mayn kautta. Hän oli 20-luvun loppuvuosina Frankfurtin kaupunginarkkitehti. Hänen johdollaan rakennettiin 12000 asunnon Neue Frankfurt projekti. Hankkeeseen kuului perusteellinen asumisen tarpeiden analysointi. Lähtökohtana oli puutarhakaupunkiaate. Erikoisuutena oli julkisen ja yksityisen rahan rahoitusjärjestelmä. Projektin palveluksessa oli ajan huippuarkkitehteja kuten Walter Gropius ja Adolf Meyer. Natsit eivät pitäneet Mayn modernista rakentamisesta, he kutsuivat Mayta saksalaisen arkkitehtuurin Leniniksi. Hanke pysäytettiin. Natsien silmissä Bauhaus edusti väärää vasemmistolaisuutta ja juutalaisuutta.

Ernst May keräsi ryhmän arkkitehteja ja sai kutsun Neuvostoliittoon suunnittelemaan neljää kaupunkia vuonna 1930. Unelma sosialistisesta paratiisista oli vielä elossa. Mayn ”Bauhaus prikaati” aloitti Magnitogorskin suunnittelun. Tehtävään kuului kolme muutakin kaupunkia. Asiat menivät kuitenkin pieleen ja yhteistyö loppui 1933. Venäläinen hallintobyrokratia ei antanut tilaa Mayn prikaatille ja voisipa kuvitella myös rahan ja aatteiden yhteen sopimattomuutta. Kaupunkisuunnittelun uudistaja May putosi kahden diktatuurin välimaastoon.

   

Pienen odottelun jälkeen konstruktivismin huippuedustajat voivat kääntyä haudassaan ja todeta tulleensa osaksi tätä päivää. Näin on ilmeisestikin käynyt Yakov Chernikoville.  Niin samanlaisilta näyttävät monet nykypäivän suunnitelmat. Vaarallisen läheltä liippaa meilläkin.

Lukekaa tänä kirja:

Goethe, Westö, Jansson ja Pääskynen kaupunkisuunnittelijoina

Johann Wolfgang von Goethe:

Puolivapaasti tulkittuna: ”Todellisuus on liian monisärmäinen ja sellaisena salaperäinen. Siksi emme pyrikään olemaan liian yksiselitteisiä. Käsitteistön selkeydestä ja logiikan ankaruudesta tulee muuten helposti liian pinnallinen tapa kuvata kaupungin kaltaista ajan ja tilan taideteosta, jossa totuudesta ja valheesta luodaan kolmas elementti, jonka olemus lumoaa meidät.”

Mielenkiintoista. Mitä kaupunkisuunnittelu erityisesti vaatii, jotta voitaisiin täyttää Goethen lumoavan kaupungin ehdot? Yksiselitteinen ei saa olla. Tulee olla moniselitteinen – ehkä mystisyyteen saakka. Ei ainakaan voi kuvitella, että logiikan ja käsitteistön selkeys työohjelman sisällössä tai hyväksytyssä käsitteistössä takaisivat luotettavan lopputuloksen. Miten saadaan aika näkymään tuossa muuttuvassa taideteoksessa? Eihän suunnitelmassa yleensäkään tarkastella muutosta ajassa. On vain nykyhetki ja ”ohjetilanne”. Aika on varmaankin keskeinen tekijä tuossa totuuden ja valheen yhdistelmässä, josta ”lumoava elementti” syntyy. Tilan kuvaaminen on käsitteistössämme olemassa, mutta ehkä se ei sittenkään ole Goethen tarkoittamaa tilan määrittelyä.

Miltä tuntuisi kaupunkisuunnittelun sisältökuvaus: ”Moottoritiemäisestä ympäristöstä jalostettu bulevardimainen kaupunkitila, joka toimii ajan ja tilan taideteoksena. Erityisenä tavoitteena on, että kaupunkitilassa vallitsevat totuus ja valhe synnyttäisivät asukkaille lumouksen kaltaisen tilan?”

Kjell Westö:

”Och ibland stiger en plötslig värme från gatan där vi går: Det är minnet av alla andra människor som gått där och älskat och hatat och hoppats och plågats”. (Där vi en gång gått, Otava, 2006).

Katu on monen tarinan aihe. Kadun kriteerit kertovat tekniikasta, mutta kuka ajattelee kadun alla olevia putkia, kaapeleita ja kaivoja kadulla liikkuessaan? (Kuiskaan salaa, toivottavasti kukaan ei kuule: minä ajattelen ja erityisesti ajattelen kaivon kansia – maanalaiseen tuntemattomaan avautuvia kadun ovia ja ikkunoita, mutta minähän olenkin insinööri.)

  

Miltä tuntuisi katusuunnittelijan tehtäväkuvaus: ” Kadun on täytettävä kaikki tekniset normit, sen lisäksi kaikki kadun syvyyksiin johtavat ikkunat on huolella suunniteltava. Lisäksi on huolehdittava kaikkien kadulla kulkeneiden, rakastaneiden, vihanneiden, toivoneiden ja kiusattujen jälkeen jättämän lämmön hehkumisesta tuleville kadun kulkijoille.”

Kerran, muinoin 70-luvulla näin Pariisin konferenssissa tämän tekstin, se sopii tähän yhteyteen. Voisiko tämä teksti Westön aforismilla täydennettynä olla vakio-osa kadunsuunnittelijan speksiä?

Katu on valoa, melua, liikettä, kävelyä,

kohtauspaikka, nimettömyys, yksinäisyys,

yhteisesti omistettu tila, valvottu vapaus.

Katu voi olla kaikki, kadun tulee olla kaikki, mutta katu ei ole mitään.

Katu on me, katu on he,

askelten jakso, jakso paikasta toiseen, pysähdysten jakso, odotusten jakso,

jarrujen painalluksen jakso, uuvuttavan etenemisen jakso.

Katu on myös

tarpeiden, toiveiden ja toimien summa,

arkipäiväisten tapahtumien summa,

sanomalehden osto, penkille istuminen,

lehden pois heittäminen, ajan tietäminen,

puhelimella soittaminen, kirjeen lähettäminen,

bussin odotus, auton parkkeeraus, koiran pissattaminen,

leikki.

Katu on roska-auton kuljettajan ja palokuntalaisen reitti,

taksinkuljettajan odotuspaikka.

Katu on välttämätön käytön väline ja kohde, jokapäiväinen yhteys ja tuttavuus.

Kadun tehtävä on yhdistää, valaista, peittää, suojata,

viestittää, tukea, rajoittaa ja sulkea.

Melkeinpä naurattaa tuo hilpeys millä Birgitta Kronström esittää jatkosodan käynnistyttyä joulukuussa 1941 George de Godzinskyn Katupoikien laulun Teuvo Särkän elokuvassa ”Onnellinen ministeri”. Eipä siinä juurikaan tunnu Sörkan laitakaupungin karheus. Onko tuolla ”iloisella asenteella” salattuja yhteyksiä nykypäivään? Jos olet vakavalla mielellä älä klikkaa! Mutta uskon, että olet iloinen ja ymmärrät, siis klikkaa.

Jan-Magnus Jansson:

"Kaupunki on perinteisesti tila, jonka samanaikaisesti täyttävät tuottava työ, teokset ja juhla. Tänään kaupunkia hyödynnetään, siinä käydään, avoimet tilat ja kadut ylitetään, mutta niitä ei koeta enää tilana. Nykyaikaiselle elämänkuluttajalle ne ovat vain pysäköintipaikkoja ja kulutuspisteiden sisäänkäyntejä. Monitoimisina ulkotiloineen ne ovat menettäneet merkityksensä. Kaupunki on menettänyt sisältönsä."

Mielenkiintoista. Jansson osui oikeaan. Katujen olennainen arvo ei ole niiden rakenteissa ja estetiikassa, olennainen arvo tulee niistä kohtaamisista, siitä elämästä, jonka katu luo. Siinä nuo rakenteet ja tuo estetiikka ovat myötävaikuttajia.

Kaupunkien paikat ovat omaleimaisia, ne eroavat toisistaan. Ne saavat luonteensa kanssaihmisistä, sosiaalisesta ympäristöstä, liikenteestä, esteettömyydestä, näyteikkunoista, tavarasta, kaupallisuudesta, valosta ja varjosta, pinnan kaltevuudesta, korkeuseroista, arkkitehtuurista, pintamateriaaleista ja väreistä sekä maasta voimansa imevästä vihreydestä. Kanssaihmiset ja sosiaalinen ympäristö vaikuttavat enemmän kuin tekninen viimeistely tai estetiikka.

Kaupunkitilasta taistellaan. Tilalla on valloittajansa. Se täyttyy autoista, pysäkeistä, liikennemerkeistä, kioskeista ja mainoksista. Se täyttyy melusta, pakokaasusta, roskista ja hajuista. Yksinäinen puu, suihkulähde, tyhjä pinta, hiljainen paikka, ne taistelevat olemassaolostaan. Ne taistelevat tilasta, valosta, maasta, vedestä, ilmasta ja hiljaisuudesta.

Tässä on Liisa Ilveskorven, rakkaan vaimoni kuolematon lause. Sitä olen jatkuvasti toistanut. En ole kuitenkaan havainnut, että yhteiskuntataloudellisessa hyöty/kustannus laskennassa olisi päästy näin pitkälle. Yleensä kaupunkitaloudellisena hyötynä esiintyy vain liikenteessä säästettyjen sekuntien arvo – no marginaalisesti myös liikenneonnettomuuksien arvo. Kuva on Tuileries’in puistosta Pariisista.

Unohtuneet sanat

Helsingin yleiskaavavisiossa on kirkas ydinviesti. Helsinki halutaan kehittää nopeasti kasvavaksi raideliikenteen verkostokaupungiksi. Urbaanilla kaupungilla olisi laajentuva pääkeskus ja muita kehittyviä keskustoja. Lähijuna ja metro tarjoaisivat nopeat säteittäiset yhteydet pääkeskuksen ja muun seudun välillä. Pikaraitiotiet täydentäisivät liikennejärjestelmän korkealaatuiseksi verkostoksi. Kaupunki tiivistyisi erityisesti poikittaisten runkoyhteyksien varrella, laajentuvissa keskustoissa sekä nykyisillä moottoritiemäisillä alueilla. Ennen kaikkea Helsinki olisi ihmisen mittakaavainen kaupunki. Kaupunkitila suunniteltaisiin jalankulkijan – ei henkilöautoliikenteen – ehdoilla. Tekijät puhuvat hauskoista kaupungeista, joissa eläminen on mukavaa, arki sujuvaa ja mahdollisuuksien kirjo jatkuvasti laajentuva.

Helsingin yleiskaavan 2050 visio-raportissa on paljon ihastuttavan hienoja kuvia, mutta myös paljon sanoja

Minua kiehtoo tuo eri asioita priorisoivien sanojen määrä. Olenhan jo aiemmin ihmetellyt sitä, että Pekka Himasen Sinisessä Kirjassa ei mainittu lainkaan sanoja: kaupunki, urbanisaatio, maahanmuuttaja, tekniikka, entropia, tulonsiirto tai veroparatiisi. Mutta myös Helsingin yleiskaavavisiosta näyttää puuttuvan sanoja, siinä ei lainkaan mainita sanoja: ulkomaalainen, maahanmuuttaja, segregaatio, ikääntynyt, vanhus, no annetaan anteeksi tuo vanhusten mainitsemattomuus kun lapsi on sentään mainittu yhden kerran.

Montako kertaa sana mainittiin? Sanat ja niiden esiintyminen virallisessa tekstissä kuvastavat priorisointia tai tahallista unohtamista. Minua kiehtoo tällainen vertailu. OK, joku voi sanoa, että se on triviaalia semantiikkaa eikä kerro mistään mitään! Sanat voivat aivan helposti vain unohtua. No, katsotaan Pekka Himasen Sinistä Kirjaa ja Helsingin yleiskaavan visiota. Minulle ainakin kertoo jotain se, että Himanen ei kirjoita kaupungeista eikä yleiskaavaosasto maahanmuutosta. Niin, tuosta maahanmuutostahan kumpikin taho vaikenee, vaikka se on maamme kasvukuntien merkittävin kulttuurinen muutostekijä hyvässä ja monen mielestä pahassa. Pitääkö siitä vaieta? Sekö hoituu itsestään?

Kaupunkisuunnittelu on tyhjän tilan suunnittelua. Tyhjä tila on rakastettu ilmiö. Tyhjän tilan puolustajat ryhmittyvät asemasotaan helpoin perustein. Muutos koetaan vaarana. Tyhjä tila on osa meidän identiteettiämme. Onnistumistamme ja epäonnistumistamme – päivää ja yötä.  Ilmiö lepää salatun päällä. Kaupunki myös valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon (Gogol). Markku Pääskynen väittää, ettei mikään muutu: ”Kaikki on jo tehty ja se vallitsee.”

Markku Pääskynen:

”Maailma ei ole matala, ei syvä, ei korkea, ei sana, ei luku. Me palaamme alkuumme takaisin. Menneisyys on edessä koska sen näemme, tulevaisuus jää selkämme taakse, ei taaskaan uutta, miksi pitäisi. Kaikki haluavat lähteä, mutta kukaan ei liikahda. …Syntymä ja kuolema, onnettomuus ja siunaus, voitto ja häpeä, pysyvyys ja rappio, ihmissuvun kohtalo joka on kaikkivoipaisten kolmevuotiaan lapsen tasolla olevien jumalten käsissä. Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee. Taivaan ja maan, ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin. Raitiovaunu pysähtyy. Nykyhetki käy ylitseni tavalla jota en käsitä. Aika ei ole suora eikä ympyrä. Aikaa ei ole. Materia vain muuttuu, hajoaa, yhtyy ja palaa alkuunsa. Mikään ei häviä, mikään ei synny, mitä väliä.” (Pääskynen Markku: Vastaavuuksia, Tammi, 2008).

Onko siis niin, että mikään ei muutu? Uskonhan minä Markkuun. Tuo ihmisten ja kolmivuotiaan tasolla olevien jumalten yhteistyö ei suju, puhumattakaan suhteestamme maahan tai taivaaseen. Mutta ympärillämme näyttää kuitenkin olevan muutosaineksia. Yksinäisyydessä olemme jo saavuttaneet maailman huipun, monikulttuurisuus on vasta alkutekijöissään, lapsemme ja lastenlapsemme opiskelevat moniperheisyyden saloja, monia asioita emme halua kuulla, emme nähdä, emmekä varsinkaan puhu. Siitä kertovat nuo kolme apinaa.

Mutta lopuksi eräitä ilmiöitä ympärillämme:

Eriarvoistuminen – ihmisten elinehdot muuttuvat ja sosiaalitaloudellinen epätasa-arvo lisääntyy.

Byrokratisoituminen – markkinatalous ei tunnu pysäyttävän hallintokoneistojen laajentumista.

Monikulttuuristuminen – nuoret ovat jo nyt jakautuneet elämäntapakulttuurin heimolaisuuteen.

Väestön ikääntyminen – harmaiden panttereiden ”kolmas elämä” muuttaa opiskelua, viihdettä ja kulttuuria.

Lapset ja perhe – ”uusioperheily” vie lapset syvemmälle virtuaalimaailmoihin ja tunnesiteet korvautuvat aikuisten ostamalla urheilulla, viihteellä, tavaralla.

Rahan loppumaton puute – raha jakautuu epätasaisesti, mutta sen suhteen vallitsee yhteinen loppumaton puute.

Työn muuttuminen tekotyöksi – työ muuttaa luonnettaan, yhä suurempi osa työstä on ”tekotyötä”, joka ei tähtää tuotantoon, vaan vapaa-ajan mielekkääseen kuluttamiseen.

Viihteen maksullisuus – kaupallinen viihde, maksettu urheilu, subventoitu korkeakulttuuri ”disneyfioivat” identiteettiämme, pian olemme osa maailmaa?!

Onko tähän mitään sanottavaa?

Yleiskaava 2050 visio – herättää ajatuksia!

Istun Toompean mäellä, hyvän illallisen jälkeen, kuuntelen La Bohèmen säveliä Anna Netrebkon tulkitsemina, takkatuli roihuaa - kaiken pitäisi olla tasapainossa. Mutta olen rauhaton, hämilläni. Seuraavassa hetkessä herää taistelutahto; nyt on pantava asiat oikeisiin suhteisiin! Mutta kuitenkin emmin.. Nyt ei pidä heittää lasta pesuveden mukana. Viraston porukka on tehnyt hienoa työtä – nyt pitää tukea, ei lannistaa. Ja olinhan minä juuri ehdottamassa ns. Ilaskiven raportissa moottoriteiden muuttamista bulevardeiksi. Mikä siis nyt stressaa? Mistä on kysymys? Saattaa olla milteipä hilpeätä, miten Helsingin yleiskaavan visio 2050 nyt on kietonut miehen pinteeseen. Olen jo kaksi kertaa kirjoittanut blogiini tästä asiasta.

http://www.yleiskaava.fi/ 

Ensin otsikoin aiheen: ”Helsinki kasvaa – miksi?” Olin siis todella yllättynyt tuosta tavoitteesta mahduttaa Helsingin rajojen sisälle yli 700000 asukasta. Ryhdyin ajatuskokeena ihmettelemään MAL -neuvottelukunnan selvittämiä varantoja. Pääkaupunkiseudun realistinen tonttimaavaranto v. 2010 vastaa vain noin 6 vuoden keskimääräistä rakentamistarvetta 30 vuoden keskimääräisellä rakentamisvolyymillä. Kerrostalotonteilla vastaava realistisen varannon riittävyys on noin 4 vuotta ja pientalotonteilla runsaat 10 vuotta. Erityisesti kerrostaloissa tämä merkitsee erittäin niukkaa rakentamismahdollisuutta. Kun Helsinki on MAL -sopimuksen mukaisesti nostanut asuntotuotannon 4500-5000 asuntoon vuodessa, uudet rakentamismahdollisuudet loppuisivat nykyisellä varannolla vuosikymmenen loppuun mennessä. Näin ollen Helsingillä tulee olemaan erittäin suuria vaikeuksia yltää tavoiteltuun tuotantotavoitteeseen. Helppoa ei ole myöskään naapurikaupungeilla, Vantaalla ja Espoolla.

Nyt sitten ajatuksissani halusin suhteuttaa vanhoja asioita ja uusia asioita. Tein kuvan.

Kuvassa historia havisee. Ensin on vasemmassa yläkulmassa nähtävissä Eliel Saarisen ja Bertel Jungin Pro Helsingfors. Kaupunki oli kasvamassa ulos kantakaupungista ja Julius Tallberg näki bisnesmahdollisuuden. Seuraavana suurempana vaiheena Yrjö Harvia teki 30-luvulla laajan ja huippuunsa kiinnostavan analyysin Helsingin kasvun edellytyksistä ja tarpeista. Kaikki tähtäsi alueliitoksen toteuttamiseen. Liitos tapahtuikin vuonna 1946. Silloin Pakilan pojasta tuli helsinkiläinen. Helsingin kaupunki ryhtyikin sitten sodan jälkeisinä vuosina yleiskaavan suunnitteluun. Kiinteistövirastossa ”teekkaripiirtäjänä” toimiva nuori mies näki tulevaisuuden alan: se on liikennesuunnittelu! Väkiluvuksi arvioitiin tuolloin hieman runsas 0,7 miljoonaa asukasta. Aikaa kului ja Pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuudet joutuivat ylipormestari Ilaskiven kiikaroitaviksi vuonna 1989. Seutukaavaliitto ja tilastokeskus olivat päätyneet pääkaupunkiseudun kasvun pysähdykseen. Talouskasvun myötä uskottiin voimakkaaseen väljyyskasvuun. Kaavavarantojen tutkimisen jälkeen päädyttiin vajaan 0,5 miljoonan asukaslukuun. Mukana olivat Jätkäsaari ja Kalasatama. Vuoden 2002 yleiskaava löysikin sitten uusia maaresursseja ja tiivistämisen. Näin arvioitiin asukasluvuksi 0,6 miljoonaa asukasta. Upouusi yleiskaava 2050 visio panee asiat uuteen uskoon. Väkiluku voisi kasvaa reilusti aiemmin ennustettua enemmän. Tässäpä tuo ihmettelyn aihe.

Sitten hieman viisastuneena halusin uudelleen pöllyttää asiaa. Kyselin taas asioita blogissani. Minua ilahdutti yksi monikulttuurisuutta koskeva kommentti.

Blogi kulki nimellä ”Helsinki 860 000 – miksi?” Siellä kyselin: ”Sain luettavakseni  3.10 sanomalehdestä Helsingin yleiskaavapäällikön ajatuksia 860 000 asukkaan Helsingistä. Pahaan aikaan olin juurisilloin kirjoittanut blogiini skeptisiä ajatuksia Helsingin pyrkimyksistä laajentua hieman yli 700000 asukkaaseen. Epäilin tuota lukua liian suureksi ja nyt sainkin lukea sen liian pieneksi. Taisin ajatuksissani moittia yleiskaavapäällikköä kasvun apostoliksi? Sitten valkenee: Murole taitaa olla nyt pudonnut täysin kärryiltä. Mies ei tajua muutosta ajassa, eikä sen paremmin muutosta ihmisissä. 

Mutta vielä kertaalleen pyöritetään lukuja: Mitä siis tarkoittaisi kerrosalassa tuo 860000 asukasta? No suurin piirtein se tarkoittaisi, että nykyinen noin 28 milj. kerrosneliömetrin asuntokanta kasvaisi 60-65 % nykyisestään. Vuonna 2050 meillä olisi Helsingin rajojen sisällä noin 45 milj. k-m2 asuntokantaa. Jos yhden hengen perhe-ilmiö jatkaa momentumia, osa asunnoista saattaa olla nykyistä selvästi pienempiä, lukumäärä taas olisi suurempi, mutta toisaalta maahanmuuttajien suuri osuus uudessa asuntokannassa vaatii isojen perheiden vuoksi isoja asuntoja. Näin siis kaikessa rakentamisen monimuotoisuudessa asuntokanta 860000 asukkaan Helsingissä tulisi olemaan rajoissa 45-50 miljoonaa kerrosneliömetriä. Kaikilla tavoilla lisäystä on paljon. Onko se enemmän mitä Helsinki pystyy vastaanottamaan? Ovatko vaadittavat kerrosalan lisäystoimenpiteet liian kovaa lääkettä NIMBY:lle (Not in my backyard)? ”

Metropolihallinto tulee – tiivistyykö viisaus?

Helsingin seudulle on tulossa jonkin asteinen metropolihallinto. Asia on odottanut aikaansa vaikka se ei olekaan uusi. Kirjoitin blogissani: Tilastomiehet pyörittävät – kuka uskoo?

”Tällä hetkellä ollaan kritiikittömästi kilpailukykyyn vetoavien tilastomiesten ja tiivistyvän kasvun apostoleiden talutusnuorassa. Kuulun kasvun skeptikoihin. Haluan hieman pyöritellä numeroita. Haluan myös kysyä onko 14 kuntaa juuri se oikea kasvun alue? Vai olisiko kasvualuetta laajennettava ottamalla siihen mukaan lähietäisyydellä olevia todellisia kaupunkeja? Olisiko siis laajennettava MAL-liittoumaa kytkemällä siihen mukaan ”seitsemän kaupunkia”. Seitsemän kaupunkia olisivat Riihimäki, Lahti, Hämeenlinna, Porvoo, Loviisa, Lohja ja Raasepori. Näin voitaisiin kierrättää Heikki von Hertzenin keksimä hieno nimi hänen ikiomalle 60-luvun suunnitelmalleen. Hänellä nuo seitsemän kaupunkia olivat: Helsinki ja siihen liitetyt Espoo ja Vantaa, Riihimäki-Hyvinkää, Porvoo-Loviisa, Raasepori, Porkkala, Lohja-Karkkila ja Tuusula.”

 

 

Helsinki on ympäristönsä osa. Helsinki, Pietari ja Tallinna ovat tämän ympäristön suvereeneja keskuksia. Kaikilla on omaleimaiset esikaupunkinsa ja maaseutunsa. Liikenneverkot yhdistävät. Mutta keskuksen identiteetti leimaa ihmisten elämää. Ihmisiä eivät hallinnolliset rajat kiinnosta. Oma kotikatu ja oma kylä kiinnostavat. He ovat yksilöitä.

 

 

Helsingin seudun kunnat ovat muodostaneet MAL -yhteisön. Kuvassa MAL-  yhteisö on osoitettu punaisella viivalla. Se on liian ”yksikeskeinen”. Verkostokaupunki vaatii verkon solmuja. Helsingin lisäksi ei ole todellisia itsenäisiä solmupisteitä. Ne on jätetty verkoston ulkopuolelle. Nyt kun seudun yhteiset ongelmat kasvun myötä kirkastuvat, on aika vahvistaa yhteisöä, vai onko kysymys muotisanasta ”voimaannuttaa”? Tämä voitaisiin tehdä liittämällä todelliset, oikeasti itsenäiset kaupungit osaksi ”onnen tähteä”.

Mitä tuo tarkoittaa? Tarkoittaako se mitään? Juuri se tarkoittaakin kilpailukyvyn kannalta jotain. On muuten mielenkiintoista, että Helsingin kasvuvyöhykettä ympäröi lähes samansuuruinen ”ulkokehä”. Ennustettu asukasmäärä 1,5 miljoonaa, silloin kun MAL -alueella on 1,8 miljoonaa. Myönnettyjen patenttien määrässä tuo ”ulkokehä” edustaa 27 % Suomen patenteista kun Helsingin ikioma vaikutusalue edustaa 35 %:a.

Helsingin metropolialkiolla on voimakas ulkokehä. Tämän kehä olisi saatava mukaan metropolikeskusteluun. Silloin vasta syntyisi verkostokaupunki.

Miksi siis Helsingin metropoli, jonka suurin ongelma ei tule olemaan rikkaiden asuttaminen, vaan köyhien asuttaminen, jonka suurin ongelma ei tule olemaan työperäisten maahanmuuttajien asuttaminen, vaan sosiaalisesti syrjäytyvän väestön asuttaminen, jonka suurin ongelma on maan puute, jota puutetta laaja vaikutusalue ei koe, miksi tämä Helsinki, metropolin keskus, pyrkii imaisemaan itseensä massiivisella tavalla tulevan yhteiskunnan keskeisen ongelman: sosiaalisen ongelman.  Tämä halutaan tehdä kasvattamalla asukaslukua keinotekoisella tavalla. Perusteena on tähän kasvukonseptiin sopimaton ideologia jalankulkukaupungista tai joukkoliikennekaupungista. Liikenne ja liikenteen järjestäminen mikrotasolla on näin muodostunut pelastavaksi enkeliksi koko metropolistrategialle. Mielenkiintoista, hauskaa, toisaalta yllättävää ja yhtäkkiä ajateltuna mahdotonta. Kuitenkin niin vallankumouksellista, että sitä ei voi sanoitta ja teoitta syrjäyttää. Olisiko siinä sittenkin??

Ehdotus: Helsingin resurssit ovat riittämättömät ystäviensä ja liittolaistensa Espoon ja Vantaan tukemana ratkaisemaan Suomen tulevaisuuteen liittyvää sosiaalisen syrjäytymisen ongelmaa. Sen ongelman ratkaisussa ei vähimmässäkään määrin tule tukea kasvupaineissa kamppailevilta haja-asutusta helliviltä kehyskunnilta. Ainoa todellinen mahdollisuus on uusi ”seitsemän kaupungin suunnitelma”. Se voi olla seutumme ”onnen tähti”.

Seitsemän sokeaa miestä norsua tunnustelemassa on monien itämaisten uskontokulttuurien tarustossa. Tunnustelu muistuttaa todellista elämää. Tai se muistuttaa päivän politiikkaa. Erityisen paljon se muistuttaa yhdyskuntasuunnittelua. Yksi tunnistaa kärsää, toinen vatsaa, kolmas korvaa, neljäs häntää, viides jalkaa, kuudes selkää ja seitsemäs silmää. Yksi tunnistaa kilpailukykyä, toinen paikkatietoja, kolmas väestötilastoja, neljäs investointeja, viides infrastruktuuria, kuudes lainsäädäntöä ja seitsemäs  kaupunkisuunnittelua:

O how they cling and wrangle, some who claim

For preacher and monk the honored name!
For, quarreling, each to his view they cling.

Such folk see only one side of a thing.

Piruako tässä seinälle maalataan?

Niin, voit sanoa, että maalaan pirua seinälle. Totta, niin maalaankin. On parempi, että piru on nyt seinällä, kuin että se täyttää lastenlastenlapsieni koko olemassaolon huoneen.

Olemassaolon ja ympäristön identiteetti - paikan henki - on sosiaalisen elämän tärkein edellytys. Se on immateriaalinen arvo, sitä ei voi mitata ekologialla, saavutettavuudella tai tehokkuusluvuilla. Tässä asiassa pieni on kaunista! Olemassa olevan torin, urheilukentän ja terveyskeskuksen ympärille voi luoda identiteettiä. Kirkko tai seurakuntasali voivat muodostua sellaisiksi, mutta vasta sitten kun huomaamme kaiken hengellisen olevan yhtä ja samaa. Lidl ei luo identiteettiä. Identiteetin sydän ja voima tulee kohtaamisesta ja myötävaikuttavista palvelevista ihmisistä. Suuri sulatusuuni ei palvele.

Tämän vuoksi, ja uudelleen, esitän alamaisen pyynnön: kun meillä vielä kaikki on alussa, voimmeko mitenkään pohtia vaihtoehtoisia sosiaali- ja kaupunkipolitiikan strategioita? Vai syöksymmekö suoraan maailmalla raskaasti koettuihin ”lähiökatastrofeihin”?  Tai vielä pahempaa, ja kaikissa kulttuureissa koettua, nytkin koettua, ryhdymme innoissamme kaupunkimuodon suunnittelijoiksi  - ja siinä innostuksessamme unohdamme paremman puutteessa elämän?