Kizin kirkot ja lentäjän myytti

Matka jatkuu kohti Äänisjärven pohjoisosia. Laivamme lipuessa aamuauringon kilossa kohti Kizin kirkkosaarta ilmassa oli suuren juhlan tuntua. Lähestymme merkittävintä karjalaisuuden monumenttia. Saari oli tuttu entuudestaan, mutta nyt sää ja saapumisaika suosivat meitä. Mutta tuolla kaukaisuudessa siintävällä kesäkirkolla oli outo ilmiö. Oliko se näköharha? Kirkko oli läpinäkyvä sipulikattojen alapuoliselta osalta. Se ei ollut näköharha! Kirkon sisään oli rakennettu 30 vuotta sitten teräksinen tukirakennelma, eikä kirkkoa voinut käyttää, saatikka että siellä olisi voinut vierailla. Nyt, sitten viime kerran, kirkon puuosat oli purettu ja sipulit kelluivat taivaalla tyhjän päällä. Hirsirakenteiden korjaustyö oli käynnissä. Kun työ parin kolmen vuoden työn jälkeen on valmis, niin Kristuksen kirkastumisen kirkko ottaa jälleen vastaan ihastuneet ja hartaat kävijät. Laiva lähestyi kirkkosaarta – aamuaurinko hehkui tyynen veden pinnasta..

  

Laiva lähestyy kirkkosaarta. Kizin kirkot näyttäytyvät lähes varjokuvina auringon kilossa. Mutta jokin näyttää kummalliselta. Kesäkirkon huippunsa hieno hopeisin haapapaanuin katettu sipulirakennelma kellui ilmassa tyhjän päällä. Mistä on kysymys? Pian asia selviää luonnollisella tavalla. Puurakenteet teräsristikoin tuetun talvikirkon alaosasta on purettu. Lähempää nähtynä asiat selviävät, uudet hirsivarvit nousevat ja koittaa aika, jolloin kesäkirkko jälleen avautuu yleisölle.

Kizin kirkot intohimon kohteena

Tiesin ystäväni Olli Lehtovuoren intohimon näitä kirkkoja kohtaan. Hän oli kirjoittanut Hesariin hienon artikkelin vuonna 1997 (HS 13.7.1997) sekä toisen artikkelin Puu-julkaisuun vuonna 1998 (Puu 1/1998). Olli Lehtovuori piti näitä kirkkoja ensisijaisen tärkeinä suojelukohteina, jopa niin, että kun aikanaan ryhdyttiin Viipurin kirjaston saneerausta puuhaamaan, Ollin mielestä Kizin kirkot olisivat ansainneet ykkösstatuksen. Tästähän olenkin kertonut blogissani  http://penttimurole.blogspot.fi/2013/05/alvar-aalto-ja-www.html. Olli tuosta blogista minua torui. Hän ei suostunut tarinan pahaksi pojaksi. Muutinkin sitten tekstiä hieman ja vapautin Ollin elinikäisestä kuormasta. Sillä kaikki mitä pilveen kirjoitetaan, sen sieltä joku ennen pitkää totuutena louhii. Homma hoidossa ja ystävyys tallella.

Vasemmalla oleva kesäkirkko rakennettiin vuonna 1714. Kirkon sisään rakennettu teräksinen tukirakennelma on näkyvissä. Alaosan hirsirakenteita korjataan ja uudistetaan. Työ näyttää taidokkaalta. Kuvassa myös kellotorni joka rakennettiin nykyiseen muotoonsa 1874. Piilossa oleva talvikirkko rakennettiin vuonna 1764.

Lars Pettersson Muroleen kanavalta

Hesarin jutussaan Olli Lehtovuori korostaa professori Lars Petterssonin merkittävää roolia. Lars Pettersson (1918-1993) oli naimisissa äitini pikkuserkun kanssa. Helvi Hokkanen, Larsin vaimo ja Eeron äiti oli piirustuksen opettaja ja taitava taidemaalari - taulut koristavat vieläkin meidän kotimme seinää. Vierailimme vuosittain Suomenlinnassa 40-luvulla. Tuolloin Lars Pettersson toimi Suomenlinnan intendenttinä. Hän asui Ehrensvärdin aukion kaarevassa talossa. Lars Pettersson on muuten kotoisin Ruoveden Muroleen kanavalta. Reposaaressa syntynyt merikapteeni Johan Walfrid Pettersson (1875-1943) muutti vaimonsa Elin Alina Kraftenbergin kanssa Visuveden rannalla sijaitsevaan Riemun torppaan vuosisadan alussa. Johan Pettersson, Larsin isä, toimi aluksi Tampere-laivan kapteenina, sittemmin Pohjola-laivan kapteenina. Vuonna 1915 Pettersson siirtyi Muroleen kanavan kasööriksi, jota virkaa hän hoiti lähes kuolemaansa, vuoteen 1940 saakka. Muroleen kanava oli siis Lars Petterssonin synnyinkoti. Sukulaiseni kertovat kauhujuttuja raivostuneesta taidehistorian professorista joka olisi halunnut suomentaa nimensä kanavan nimen mukaan – olihan se hänen kotipaikkansa. Sen nimen oli jo minun isoisäni kerinnyt omia ja suojata. Olihan hänkin Muroleelta kotoisin, Ylisen torpasta. Tässä siis sähköinen kipinöintikohta. Koskaan tämä ihmeellinen nimiasia ei tullut esiin myöhemmin. Olihan Larsin poika Eero minun hyvä työtoverini ja me äitini kautta suorastaan puolisukulaisia. Lars Pettersson teki mahtavan elämäntyön, siinä ei nimestä ollut haittaa.

Olli Lehtovuori piirsi tämän kuvan kesäkirkosta eli Kristuksen kirkastumisen kirkosta.

Kuka on Kizin todellinen pelastaja?

Olli kirjoittaa minulle lähettämässään muistiossa: ”Kizi on Luoteis-Venäjän tärkein turistikohde. Kävijöitä on vuosittain noin 100000. Kävijöille kerrotaan legendaa kirkon rakentajasta Nestorista ja nyt myös Saxellista - Kizin kirkkojen pelastajasta. Lars Petterssonin osuudesta ei ole puhuttu HS/97 jutun jälkeen mitään.”

Olli Lehtovuori kirjoitti vuonna 1997 Hesariin artikkelin Kizin saaren rakennuksista kansanomaisen puuarkkitehtuurin huippusaavutuksena. Hän muistutti Lars Petterssonin suurtyöstä. Suurimman työn tekivät kuitenkin 10 sukupolvea sitten noiden kirkkojen rakentajat.

Kuka on Saxell ja puhutaanko Petterssonista? Olli on onneksi väärässä. Juuri nyt, siellä käydessämme, opas selvittää kirkkojen tarinaa. Hän sanoo suomalaisen professorin Lars Petterssonin suorittaneen sodan aikana perusteellisen tutkimuksen kirkkojen rakenteista ja arkkitehtuurista. Hups! Nyt en muista mainitsiko hän nimeä – jos hän ei maininnut, niin minä sain tilaisuuden valistaa tässä asiassa. Hän sanoo myös tämän aineiston olleen/olevan paikallisten suunnittelijoiden käytössä. ”Ja tämän aineiston olemassaolo on mahdollistanut käynnissä olevan saneeraustyön.”

Olli kirjoitti Hesarin jutussaan: ”Vuonna 1993 kuollutta taidehistorian professori Lars Petterssonia voidaan pitää Kizan puukirkkojen pelastajana. Hän hyödynsi sodanaikaista aineistoa väitöskirjassaan Äänisniemen kirkollinen puuarkkitehtuuri,1950.” Lars Pettersson joutui ja pääsi tutkimaan kirkollisen rakentamisen kulttuuriaarteita Itä-Karjalassa - Mannerheimin hyväksyttyä muinaistieteellisen toimikunnan tekemän suojeluesityksen. Itä-karjalan töitä aloittaessaan hän oli 23-vuotias talvisodan etulinjan vänrikki. Kizin kirkkosaari oli Petterssonin tärkein tutkimuskohde. Se pyrittiin myös jättämään varsinaisen sotatoimialueen ulkopuolelle. Pääesikunta kielsi muiden kuin tutkijoiden pääsyn rakennuksiin. Kaiken kaikkiin Pettersson avustajineen tutki Itä-Karjalassa 24 puukirkkoa ja 97 tsasounaa.

Mitä nyt tapahtuu?

Restaurointi on käynnissä UNESCO:n edustajien valvomana. Suomalaisia ei näy järjestön asiantuntijoiden joukossa. Kizin saneeraustöitä selostetaan oheisilla venäläisillä nettisivuilla Suomen kielellä. Käännöksissä kilisee Karjalan kaiku. Mutta kannattaa hieman tutkia.

Siis klikkaa http://fulr.karelia.ru/cgi-bin/flib/fin/view_kaleidoskop.cgi?id=103&material=114.

Kun olet tutkinut Kizin kirkkojen korjaustöiden etenemistä voit myös klikata suomalais-ugrilaisten kielten sivustoihin: http://fulr.karelia.ru/cgi-bin/flib/fin/view_fulr_mir.cgi?id=118.

Kristuksen kirkastamisen kirkko eli kesäkirkko on kengitetty teräsrakenteilla. Nyt hirsirakenteet nousevat kohti kupoleiden korkeutta. Työ näyttää taidokkaalta. Hirsiä paikataan ja vaihdetaan. Vanhat hirret käytetään. Rakennuksen vakaus on turvattu uudella perustuksella. Nämä kuvat ovat asiaa esittelevältä nettisivustolta. Kirkon sanotaan olevan valmis sisustuksineen kolmen vuoden päästä.

On jotenkin ihanaa ja samalla yllättävää, että venäläisillä sivustoilla esitellään suomalais-ugrilaisuutta. Itsehän olemme tämän hämmästyttävän laajan suomalaisuuden perheen pyrkineet aktiivisesti unohtamaan. Mitä nyt 

Ville Haapasalo ansiokkaissa dokumenteissaan yrittää meitä muistuttaa maailman katoavaisuudesta.

Ikonostaasit matkalla Suomeen ja takaisin

Kesällä 1943 valtaosa arvokkaista ikoneista evakuoitiin Suomeen ja restauroitiin kansallismuseossa. Sodan päätyttyä museolla oli tarkoitus järjestää ikoneista näyttely, mutta Mannerheim kielsi tämän. Vuonna 1944 Suomeen evakuoidut ikonit palautettiin Neuvostoliittoon sinetöidyssä junavaunussa. Talvikirkon ikonit olivat pelastuneiden joukossa. Osa ikoneista, mm. kesäkirkon ikonit jäivät kiireessä Petroskoihin. Niistä tuhoutui suuri osa tulipaloissa ja ”neuvostovallan järjestyksenpidossa”. Tuo viimeksi mainittu lainaus oli Olli Lehtovuoren artikkelista, niin kuin suurin osa tämän jutun muistakin faktatiedoista.

  

Jumalan Äidin kuolon uneen nukkumisen kirkon seinällä on tuo ihana maalaus. Liisan mukaan se muistuttaa Boschin töitä. Siinä selviävät helvetin salat. Taivaallisia iloja ei tarkemmin kuvata. Muistuu mieleeni Mika Waltarin Hakimissa Turun kirkollisoppineen selitys asialle: Kirkko on tutkimuksissaan tarkoin selvittänyt helvetin olosuhteet, siksi ne voidaan tarkoin kuvata. Taivaan olosuhteiden suhteen tutkimukset ovat vielä kesken. Siksi niitä ei ole tarkemmin kuvattu. Sama pätee näköjään myös itäisessä ristinkirkossa. Klikkaa kuvaa suuremmaksi ja tarkastele tulevaisuuttasi.

Lentäjän myytit

Kuka on sitten Saxell? Hän on Laus-Dei Saxell, suomalainen lentäjä, joka kertoi saaneensa käskyn tuhota sellaiset kohteet, joita partisaanit voisivat käyttää suojapaikkana. Yksi potentiaalisista kohteista oli Kizin kirkkosaari monine rakennuksineen. Saxell kertoo kahden Fokkerin laivueen lähestyneen saarta talvella 1941. Nähdessään kirkot talvimaisemassa hän kertoo havainneensa, ettei partisaaneista näy jälkiä ja jätti toteuttamatta tuhoamiskäskyn. Hän sai sankarin viitan. Vuonna 1999 itsenäisyyspäivänä 83-vuotias Saxell vastaanotti Suomen Leijonan 1 luokan ritarimerkin urotekonsa vuoksi. Kunniamerkkiä ehdotettiin erään kulttuuriyhdistyksen toimesta. Yhdistyksen mukaan ”Saxellin toiminta on ollut Suomen puolustusvoimille suureksi kunniaksi, sillä hän jätti ehjäksi korvaamattoman arkkitehtuurimuistomerkin, joka on nykyään koko Venäjän-Karjalan symboli.” Muuten sodan aikana käskyn täyttämättä jättämisestä ei varmaankaan olisi annettu kunniamerkkejä! Alkoi mediamylläkkä. Useat lehdet ja TV tekivät juttuja Saxellista.

Vuonna 1999 ”Karjalan tasavallan valtiovaltaelinten virallinen palvelin” kertoo Saxellista näin: http://gov.karelia.ru/News/1999/Leader/1007_f.html

Jos joku sattuisi olemaan kiinnostunut lentotoiminnasta Kizin kirkkojen läheisyydessä noina epäiltyinä pommitusaikeiden aikoina, niin klikkaa tuosta, sieltä löytyy seikkaperäistä tietoa: http://www.virtualpilots.fi/hist/WW2History-KishinKirkot.html

Johtopäätös lienee sellainen, että tuo sankariteko on yhtä epätodellinen kuin useimmat legendat ovat. Ja tapahtuihan kaikki legendaarisessa ympäristössä. Kirkkojen kauniit nimet ovat osa tuota legendaa: ”Kristuksen Kirkastumisen Kirkko”, kesäkirkko ja ”Pyhän Jumalan Äidin Suojeluksen Kirkko”, talvikirkko, sekä Jumalan Äidin Kuolonuneen Nukkumisen Kirkko”.

Nämä kirkot ja tämän saaren jättää taakseen sydän virkistyneenä ja sielu lämpimänä.

 .

Etualalla Pyhän Jumalan Äidin suojeluksen kirkko ja kellotorni, taustalla Kristuksen kirkastamisen kirkko. Varsinaista kirkkoaluetta ympäröi tukeva hirsivarustus.

Laivalla Äänisjärvelle ja Petroskoihin

Purjehdimme jokilaivalla 5 päivää Laatokalla ja Äänisellä. Laivatyyppi oli vanhastaan tuttu. Olimme jo aiemmin reissanneet Moskovasta Pietariin ja Kiovasta Krimille. Nyt reitti kulki Suomen Itä-Karjalan sotilashallintoalueella, tai pitkin tuon alueen ulkorajaa. Laivamatkan pituus oli arviolta noin 1500 kilometriä. Itse asiassa kolme neljäsosaa meidän risteilymatkastamme kulki Suomen miehittämällä alueella tai pitkin alueen reunaa – siis Suur-Suomen alueella. Alueella, jonka uskoimme Hitlerin avulla maailman uusjaossa saavamme ja säilyttävämme.

  

Laivareittimme kulki pääosin Karjalan tasavallassa, pitkin Suur-Suomen rajaa. Karttaan on sinisellä merkitty Suomen sotilashallintoalue vuosina 1941-1944. Matkareitillä oli tilaisuus nähdä Karjalan maata ja Karjalan kansaa. 2 % kansasta on suomalaisia ja 9 % karjalaisia. Syvärin rannoilla eletään mennyttä aikaa harmaissa hirsitaloissa. Nevan rannoilla nousevat datshat torneineen.

Äänislinna

Oli tiedossa tutustuminen Äänislinnaan – Petrosavoskiin – Petroskoihin. Opaslukemiseksi valikoituikin lähes tuore Jukka Kulomaan Äänislinna, Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941-1944, Suomen Kirjallisuuden Seura, 2013. Kirjan esipuhe alkaa otteella Tuntemattomasta Sotilaasta:

”- Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.

-          Onko?

-          On, ja savu nousee. Siellä vinski poika jo ryöstää täyttä päätä.

- Ja tuon mokoman röttelön takia on rähjätty.”

Nyt siis lähestymme tuota vuoden 1941 röttelöä. Kaupungissa oli Suomen voittoisan armeijan hyökkäyksen jälkeen suuret tuhot. Venäläiset olivat poistuessaan polttaneet huomattavan määrän taloja. Asuntokannasta jäi jäljelle runsas kolmasosa. Hyökkäyksessä tuhoutui myös rakennuskantaa - tästä varmaan röttelöisyys hieman lisääntyi. Valokuvia katselemalla kaupunki näyttää pahoin raunioituneelta. Kaupungissa oli sinänsä komeita kivirakennuksia. Erityisesti nykyinen Karl Marxinkatu katu, suomalaisten Valtakaduksi ristimä, ja nykyinen Leninin katu, suomalaisten Karjalankaduksi ristimä, sekä suomalaisten Hallintoaukio eli nykyinen Leninin aukio olivat ja ovat komeita. Suomen sotilashallinnon esikunta sijaitsi komeimmassa kivitalossa. Myös Kuusisen palatsiksi nimetty talo oli vaurioitumattomana suomalaisten käytössä. Kuusisen palatsiksi tuo rakennus nimettiin kun Otto Ville Kuusinen asettui siihen alkaessaan toimintansa Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan pääministerinä vuonna 1940. Hän palasi sodan jälkeen ”palatsiinsa” ja toimi siellä vuoteen 1956. Hän kuoli syöpään vuonna 1964 ja haudattiin Kremlin muuriin.

Olavi Paavolainen kuvasi Petroskoita

 ”Koko päivä kierrelty Petroskoita tutkimassa. Kaupungin syrjäosissa tapaa kaduilla vielä parikymmentä hautaamatonta vihollisruumista. Tulipalot ovat jo suurimmaksi osaksi sammuneet. Vasta nyt käy keskikaupungin tuhoutuminen ilmi koko laajuudessaan. Huomattavimmista uusista rakennuksista ovat sentään säilyneet hallituspalatsi, yliopisto ja kaunis synnytyslaitos. yleisesti valitetaan tosi upean Severnaja-hotellin tuhoutumista. Käymme myös radioasemalla, ’Tiltun ’ kuuluisassa valtakunnassa.

… Ryöstämisvimma jatkuu. Halutuinta tavaraa näyttävät olevan vuodevaatteet, minkä lähestyvän talven huomioon ottaen hyvin ymmärtää.

…Päivän mittaan on minussa vahvistunut vaikutelma, että näin luonteenomaista neuvostovenäläistä kaupunkia kuin Petroskoi olen harvoin tavannut. Sen yhdistelmä äärimmäisestä modernismista, tyylipuhtaasta klassisismista ja röttelöisimmästä tsaarinaikaisesta ’ryssäläisestä’ puutaloarkkitehtuurista on oikea kouluesimerkki ’bolsevisoituneesta’ kaupunkikuvasta. Siitä voisi kirjoittaa kokonaisen tutkielman. Petroskoi on vielä yhtä paljon Pietari Suuren ja Nikolai II:n kuin Kuusisen, Gyllingin ja Armas Äikiän kaupunki.”

Näin siis mielenkiintoisesti Olavi Paavolainen. Kuka teistä muuten muistaa vielä Moskovan Tiltun ja hänen äänensä? Nyt on tuosta klikkaamalla kuunneltavissa Moskovan Tiltun tarinoita. Tämä tarina lähetettiin  15.7.1941. Petroskoin Tiltu oli Saimi Maria Virtanen. Hänestä ei ole valitettavasti äänitettä.

 http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/moskovan_tiltu_puhuu_11026.html#media=11029

  

Moskovan Tiltu oli sodan aikana suomalaisille tuttu ääni. Radioasema oli Petroskoissa.

  

Teollisuusmiehet miehityshallinnon johdossa

Itä-Karjalan sotilashallinto toimi Suomen miehityshallintona Neuvostoliiton sekä Leningradin alueen Lotinapellossa ja Vytergan lounaisreunassa. Tämä siis jatkosodassa 1941-1944. Hallinto perustettiin pian Suomen aloittaman hyökkäyksen jälkeen heinäkuussa 1941 ja ensimmäiseksi komentajaksi tuli Enso-Gutzeitin toimitusjohtaja, vuorineuvos ja everstiluutnantti Väinö Kotilainen. Väinö Kotilainen luopui tehtävästä kesäkuussa 1942, minkä jälkeen sotilashallintokomentajana toimi eversti J. V. Arajuuri elokuuhun 1943 saakka, minkä jälkeen eversti Olli Paloheimo hoiti tehtävää Suomen miehityksen loppuun saakka vuoteen 1944. Hallinto siirrettiin Äänislinnaan vasta vuonna 1943, vaikka kaupunki oli ollut suomalaisten hallussa jo lokakuulta 1941. Alueelta poistuttiin kesäkuussa. 1944.

  

Suomen sotilashallintoalue Laatokan ja Äänisen rannoilla oli hyvin laaja. Se ulottui Ääniselle, ylitti Syvärin ja työntyi Kannaksella kohti Leningradia. Vuodesta 1943 Petroskoi, eli suomalaisten ristimä Äänislinna, toimi sotilashallinnon esikuntakaupunkina ja juuri  tuo oikealla näkyvä rakennus – vieläkin paikallaan - oli korkeimman johdon toimipiste. Sotilashallintokomentajana toimi jääkärieversti, vuorineuvos Olli Paloheimo. Nykyisin Karjalan tasavallan päämiehenä toimii insinöörismies Aleksandr Hudilainen. Syntymänsä perusteella hän olisi miehitysaikaan välttänyt epäkansalliseksi nimeämisen.

Itä-Karjalan kulttuurivallankumous

Suomen hallinnolla oli tavoitteena ”kulttuurivallankumous”. Karjalaiset olisi suomalaistettava, ortodoksit luterilaistettava ja venäläiset eliminoitava. Kumottavaksi ei kuitenkaan jäänyt paljoakaan väestöä. Alkuperäisestä 80000 asukkaan väestöstä jäi jäljelle valloittajien hoitoon muutama tuhat asukasta, pääosin naisia ja lapsia. Suomalaisten tarkoituksena oli kelpuuttaa kansalaisiksi vain karjalaiset, vepsäläiset ja muut suomensukuiset. Heitä löytyi kolmisen tuhatta. Venäläiset olivat ”epäkansallisia”. Heidät oli määrätty etnisen puhdistuksen kohteeksi. Sodan jälkeen heidät oli määrä siirtää rajan yli – ilmeisesti kuvitelmissa saksalaiskontrolloidun Venäjän puolelle. Sodan aikana heidät siirrettiin keskitysleireihin. Äänislinnan leireissä oli parhaimmillaan 20000 henkilöä. Leirit eivät toki olleet saksalaistyyppisiä kuolemanleirejä, osa ihmisistä kävi töissä leirien ulkopuolella. Tosin vuonna 1942 leireillä kuoli nälkään 3000 ihmistä. Armeijan väkeä Äänislinnassa oli noin 12000 henkeä ja sotavankeja noin 1000 henkeä.

Sodan jälkeen venäläiset lavastivat tällaisen leirikuvan. Jotkut ihmettelivät miten lapset näyttivät noin hyvinvoivilta. No, eipä noissa leireissä ole paljoa puolusteltavaa. Suomalaisena vaan ei tahdo uskoa omia toimintamallejamme. Olisiko tuo malli parhaiten taannut Suur-Suomen menestyksen. Kansalliseen väestöön kuulunut sai vihreän oleskeluluvan, epäkansalliseen punaisen kortin. Tarkoituksena oli ”Suomen kansaan elimellisesti liittyvän ja rodullisesti puhtaan kantaväestön luominen Itä-Karjalaan”.

Lopuksi tarjoan vielä muistutuksena sodan loppuvaiheen vaikeuksista pääministeri Linkomiehen puheen. Se on aika pitkä 12 minuuttia. No, arvasinkin - eihän teillä ole aikaa sitä kuunnella. Mutta jos kuitenkin kuuntelisitte. Siinä saattaa olla jotain nykypäivään koskettavaa! Siis oliko kysymyksessä erillissota?

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#toimituksen%20koostama/Jatkosodan%20loppuvaihe%201943-1944/kieli/fi

 

Karjalan tasavallan (Karjalan tazavaldu, Karjalan tazovaldkund) vaakuna ja lippu kertovat järvien ja metsien villistä maasta. Karjalan tasavallan pinta-ala on kolmannes Suomen pinta-alasta, mutta asukasluku on vain 12 % Suomen asukasluvusta. Karjalan tasavallassa on 640000 asukasta. Karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten osuus on 12 %. Petroskoi on koko asukaslukuun nähden suuri kaupunki. Siellä asuu lähes puolet koko tasavallan asukkaista.

Nykyhetkeen

Miten minä tuota kaupunkia kuvaisin. Mieltä sekoittavat ajatukset Suur-Suomesta, etnisestä puhdistuksesta, keskitysleireistä. Ihana oppaamme on opiskellut suomea Petroskoin yliopiston kielitieteellisessä tiedekunnassa. Hän ei puhu Karjalan kieltä. (Kieli on ilmeisesti kuolemassa, sillä vain alle 3000 lasta oppii koulussa karjalan kieltä). Mutta hän kertoo Suomen kielen olevan Karjalan tasavallan toinen virallinen kieli. Hän sanoo suomensukuisten pitäneen miehitysaikaa hyvänä aikana. Venäläiset taas puhuvat toista. Hän kertoo elämästä. Hän kuuluu uusien nousevien kauppakeskusten vastustuspuolueeseen. Puolet kansasta rakastaa niitä, puolet vihaa. Asunnot ovat kalliita. Kun palkkaa tulee 600 euroa kuussa ja pienen asunnon vuokra keskustassa on 400 euroa kuussa – elämä ei ole helppoa. Opas on hurmaava nuori nainen: tavallinen tyttö.

Kaunis ja pätevä oppaamme kertoo asioista miellyttävällä tavalla. Hän ei luo kenellekään syyllisyyttä. Kuka muuten olisi syyllinen?

Hudilaiselle menestystä

Vastaan tulee lehden myyjä. Myy Karjalan Sanomia. Lehti ilmestyy kerran viikossa. Siinä kerrotaan Sortavalan asioista, Kontupohjan asioista, Prääsän asioista. Siinä kerrotaan myös tasavallan suomensukuisesta päämiehestä. Hän on Aleksandr Hudilainen – insinöörismiehiä. Kaikki tämä, nuo ihmiset kaduilla, tuo valtava tasavalta, puoli-itsenäinen liittovaltio suurine ongelmineen, kaikki on tuon Hudilaisen käsissä. Toivon hänelle menestystä.

  

Entinen Leninin aukio, suomalaisten Hallintoaukio on dramaattisen komea paikka.

Kenen Helsinki Tarmion turmiona

Vilhelm Helander oli 29 -vuotias ja Mikael Sundman 23 -vuotias kun he julkaisivat pamfletin ”Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970”. Tämä teos sai ehkä eniten huomiota useiden ajan mielipidekirjoitusten joukossa.  Ajankohta oli rauhaton ja epätietoinen. Elettiin kiivaiden mielipiteiden, mielettömien suunnitelmien, hurjien ideoiden, kaupungin repimisen ja suuren autoistumismullistuksen aikaa. Kaikki oli politiikkaa! On kysyttävä mikä nyt antoi aiheen ryhtyä taas tutkimaan Villen ja Miken vallankumouksellista julkaisua?  

  

Nuoret vallankumoukselliset Seurahuoneella televisiohaastattelussa kirjan julkistamisen jälkeen

No aiheen antoi Hannu Tarmion kirjoittama teos: ”Hannu Tarmio - hurmio tai turmio”, Otava, 1998.  Tuo teos lipsahti käteeni luokkatoverini Aivi Gallen-Kallelan tuliaislahjana tai oikeastaan vaihtokauppana, sillä minä olin ostanut Tallinnasta Aiville Carl Mothanderin teoksen Baroner, bönder och bolsjeviker i Estland. Tuosta ruotsalaiseverstistä kirjoitinkin blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/eilgasse-katson-ikkunasta.html .

”Kenen Helsinki” heiluttaa kustannusyhtiötä

Mutta asiaan!  Yllättäen havaitsin, että juuri ”Kenen Helsinki” –pamfletilla olikin varsin ratkaiseva asema WSOY:n valtariidassa ja Hannu Tarmion pääjohtajuudessa. Mistä oli kysymys? Oli kysymys WSOY:n johdossa vallitsevasta ilmiriidasta armon vuonna 1972. Jäntin suvun johtama liberaali siipi halusi pitää Tarmion paikallaan pääjohtajana. Ilmari Melanderin johtama konservatiivisiipi taas halusi Tarmion ulos. Jäntin linjan takana oli suuri osa kirjailijoista etunenässä Väinö Linna, Mika Waltari ja Veikko Huovinen. Melanderilla oli vahvana tukijana Helsingin yliopiston kansleri Paavo Ravila. Mielipiteet sitoutuivat tiukasti omistukseen. Pelättiin myös vasemmiston ajaman valtiollisen kustantamon uhkaa. Tarmiokin teki sen taktisen virheen, että sanoi hieman vahingossa, että kustannettujen kirjojen tulisi olla poliittisesti parlamentaarisia voimasuhteita myötäilevää. Tämä oli katastrofaalinen virhe – jopa hänen itsensä mielestä.

Hän myös vastusti kustannustoiminnan sosialisoimista. Taisteltiin siis oikealla laidalla samanmielisten veljessotaa. Oli kysymyksessä myös suuresti kiinnostava mediasirkus. Uusi Suomi kirjoitti M-klubissa järjestetystä väittelystä: ”Vuosikymmen kulttuurikisat huipentuvat perjantaina, kun Melanderin Torpedo ja Jäntin Black Hawks iskevät yhteen.” Lehti uumoilee, että Melanderin ja Jäntin ero olisi ollut aikakausilehdille parempi vetonaula kuin ”jonkun Dannyn” avioliitto. Ratkaisevan yhtiökokouksen äänijakautumaa spekuloitiin ennakolta – niin tiukka oli äänitilanne. Saattoiko melkein olla jopa niin, että luokkatoverini Antti Melajärvi yhdellä osakkeella ja sen antamilla äänillä oli vaikuttamassa ratkaisevasti tilanteeseen. Miksi Antilla oli tuo osake? No, siksi että Antti on Melandereita ja tuo konservatiiveja johtanut Immu Melander oli hänen setänsä. Antti tosin äänesti setäänsä vastaan. Ääniero oli lopulta 1,1 %.

Miten noita luokkatovereita nyt tähän kuvioon sotkeutuu? Luokkatoverini Aatos Erkko oli Tarmion kirjassa kuvattu ”pahaksi valtaajaksi”. Mutta tämä onkin jo toinen juttu. Valtaus tai ”sulautuminen” tapahtui vuonna 1999. Tällöin muodostettiin Sanoma WSOY. Hannu Tarmion pääjohtajuus oli päättynyt jo vuonna 1987. Jotta nyt koko prosessi tuli oikein selvitettyä niin tässä tarjoillaan Wikipedian teksti asiasta:

Werner Söderström Osakeyhtiö (lyh. WSOY) on suomalainen yleisen kirjalllisuuden kustantaja. WSOY on perustettu vuonna 1878. Vuosina 1999-2011 se kuului Sanoma-konserniin. Keväästä 2011 alkaen WSOY on ollut ruotsalaisen mediakonserni Bonnierin omistuksessa ja osa Bonnier Books Finlandia. Samalla kun Bonnier osti WSOY:n yleisen kirjallisuuden liiketoiminnan, se myi Tammen oppikirjakustantamisen osaksi Sanoma Prota. Bonnier Books Finlandiin kuuluvat WSOY:n lisäksi Kustannusosakeyhtiö Tammi, Readme sekä neljä kirjakerhoa. Nämä muodostavat yhdessä Suomen suurimman yleisen kirjallisuuden kustantamoryhmän. WSOY:n vuotuinen liikevaihto on runsaat 30 miljoonaa euroa

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/oppikirjat_valtion_kustannettaviksi_11818.html#media=11821

Tarmio lukee ensin sinikopiota, sitten jälkeenpäin jo kulunutta kirjaa

Tarmio mainitsee Helanderin ja Sundmanin pamfletin todellisen ja symbolisen aseman riitelyn keskiössä.  Hän mainitsee sen jatkuvasti ja useaan kertaan. ”Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin teos – Kenen Helsinki- tuotiin luettavakseni taittovedoksena, itse asiassa vielä valmiimpana ns. sinikopiona. Totesin kirjan aivan erinomaisen iskeväksi pamfletiksi yhä tänään puhuttavassa ongelmassa yksittäisen helsinkiläisen voimattomuudessa vaikuttaa oman kaupunkinsa, oman ympäristönsä suunnittelua ja muutoksia koskeviin ratkaisuihin.” Mutta Tarmio aavisti vaaran. ”Mutta tiesin heti, että tästä kirjasta tullaan silmilleni. Siihen riitti jo kaksi asiaa: se että tekijät sumeilematta kritisoivat WSOY:n omaa pankkia KOP:ia, ja se että he käyttivät marxilaista slangia, ilmaisuja jotka olivat leimallisia nimenomaan vasemmistolaisen yhteiskuntakritiikin kielelle.” Tarmio vaati Helanderilta tusinan verran kielellisiä korjauksia – muutoksia normaalikielelle. Tehtiinkö niitä? Auttakaa Mikke tai Ville.

Tarmio lueskelee kirjaa nyt jälkeenpäin.  Hän kirjoittaa: ”Totesin tekijöiden jo tuolloin puhuneen aivan samaa asiaa kuin niin monet sainiot ja kulhiat heidän jälkeensä. Yhteistä on myös se, että Helander ja Sundman jo kärjistivät kritiikkinsä tiettyihin henkilöihin.” Kirjan tultua kauppoihin alkoi vilkas keskustelu. WSOY hallituksen puheenjohtaja Ilmari Melanderin mielestä kirjan tiedot eivät olleet objektiivisia. Yliopiston kansleri Paavo Ravila taas totesi, että ”tällaisen epäkohtia räikeästi ja yksipuolisesti esille tuovan häväistyskirjoituksen tarkoituksena on valmistaa maaperää vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaiselle muuttamiselle.” Anto Leikola oli tietokirjaosaston päällikkö silloin kun Kenen Helsinki julkaistiin. Tarmio siteeraa Leikolan kolumnia Vihreässä Langassa. Leikola muistelee: ”Mitä tästä opimme? Se joka haluaa säilyttää jotain todellista, olipa kysymys vanhoista taloista tai alkuperäisluonnosta – erohan ei periaatteessa ole suuri – saa helposti radikaalin nimen. Sen sijaan se, joka ui kulttuurimme rahan sanelemassa valtavirrassa kelpaa kyllä ’yhteiskuntaa säilyttäväksi’ voimaksi.” Leikola vielä kertoo Helanderin isoäidinkin olleen ymmällään siitä, että Villeä sanottiin radikaaliksi: ”Miksi ne sanovat Villeä radikaaliksi, häntä, joka haluaa säilyttää kaiken vanhan?”

Kaiken tarinoinnin lopuksi Tarmio puuttuu vielä Helsingin rakennustaiteeseen tilanteessa, jolloin Sanoma oli valtaamassa WSOY:n: ”Mahtaisiko tuleva Sanoma-WSOY uskaltaa julkaista uutta Kenen Helsinkiä, jossa jopa kaupungin uusin kammotus, Kiasman taakse nouseva Sanomatalo saisi osansa?” Sellaista Tarmio. Jaa! juurihan me istuimme Musiikkitalon terassilla Arto Salmelan ja kumppaneiden kanssa ja ihailimme Sanomataloa – nyt ulkomaisten sijoittajien hallussa – sen läpikuljettavuudesta ja avautumisesta kadulle ja toreille. Että Tarmio noin pahasti! Haluatko puolustautua ystäväni Janne?

Virkkunen käyttää pamflettia vessapaperina

Tarmio kertoo myös Kansallispankin pääjohtajasta Matti Virkkusesta. WSOY:n ”tarmiolainen” hallituksen puheenjohtaja Yrjö Jäntti istui KOP:n hallintoneuvostossa - jota Matti Virkkunen isännöi. Virkkunen oli todennut: ”Perseeni minä tällaisilla kirjoilla pyyhin”. Pamfletin arvostelijat ihmettelivät erityisesti sitä, kuinka arvostetun isän poika Mikael oli mennyt tuollaista vallankumouksellista roskaa kirjoittamaan.

Kämpiä purettiin 1966

Kuinka hurjaa tuo Villen ja Miken kirjoittaminen sitten oli? Ei tunnu kovin järkevältä ryhtyä kaivamaan juuri niitä kokonaisuudesta irrotettuja lauseita, jotka ovat saaneet kansallisen palon roihuamaan. Muistattehan miten Agnar Myklen kirjaa aikanaan levitettiin. (Agnar Mykle, Laulu punaisesta rubiinista, suom. Olli Nuorto, Suuri Suomalainen Kirjakerho, Keuruu 1995). Ettekö muista? Monisteisiin oli kerätty juuri ne tuhmat lauseet. Itse teos: ”Laulu punaisesta rubiinista” oli oikeuden päätöksellä määrätty hävitettäväksi. Vuonna 1957 poltettiin 5002 kirjaa Rauma-Repolan pannuhuoneessa. Kustantajalle tuomittiin 3 kuukautta vankeutta tai 50000 markkaa sakkoja. Hän valitsi sakot. Näin monet toivoivat tapahtuvan myös Kenen Helsinki -kirjalle. Ehkä myös kustantajalle!

Kustannusala kuohui Tarmion ympärillä myöhemminkin. Tämä tapahtui Tamminiemen pesänjakajien paljastuksen yhteydessä. Klikkaa tuosta: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tamminiemen_pesanjakajat_jatti_pysyvan_jaljen_poliittiseen_journalismiin_77213.html#media=77221

Siis mitä Villen ja Miken kirjassa oikein sanottiin?

 Pamfletin tekijät tarttuvat aluksi tasapainoon päätöksenteossa ja erityisesti suuryrityksiä suosivaan päätöksentekoon: ”Onko tällä kehityksellä päämäärää ja mistä löytyvät ne tarpeet, joita kehitys vastaa?” ja jatkavat: ”voimme uskoa ajatukseen teollisuuden ja liikeyritysten hyvinvoinnista asukkaiden hyvinvoinnin perusehtona sekä seurata sitä suunnittelussa. Mutta voimme toisaalta myös pitää asukasta suunnittelun ensisijaisena lähtökohtana. Asukkaiden inhimillisen ympäristön tarve ei ole ylipääsemättömässä ristiriidassa yritysmaailman tarpeisiin nähden. On vain kysymys tasapainosta ja siitä, kuka ensi kädessä antaa kehitykselle sen sisällön.”

  

Talonrakentamisessa Helander ja Sundman ottivat esille hetken kuumat perunat: Intercontinentalin ja Hesperian hotellirakennusten rakentamisen Töölön arvotontille, Sinebrychoffin puiston tuhoamisen oletetun pilvenpiirtäjän vuoksi, Kino Palatsin purkamisen sekä erityisesti Kansallis-Osake-Pankin toimet Kämpin purkamisen yhteydessä. Myös Aarno Ruusuvuoren kaupungintalon saneeraus sai täyslaidallisen. Yleensäkin saneeraus ja purkamiskeinottelu olivat Helanderin ja Sundmanin mielestä esimerkkinä ajan hengestä ja yritysten mahdista. Nykyperspektiivistä katsottuna kaikki ok.

Kämp oli erikoishuomion kohteena: ”Pankki viivytteli ratkaisuaan ja telineisiin totuttiin. Ravintolaan päästiin vielä telineiden alta. Julkisivusta tehtiin raunio, vaikka viranomaisten määräys nimenomaan koski kunnostamista. Talon seinässä havaittiin pahanlaatuisia halkeamia. Pankki ei tahtonut kunnostaa taloa. Pankinjohtaja Virkkunen lausui radiossa: ”Mitä Kämpin taloon tulee, haluaisin sanoa että voidaan asettaa kyseenalaiseksi, onko Kämpillä mitään kulttuuriarvoa tässä maassa. Sehän on rakennus, joka rakennettiin 1887. Kämpiä ei voida säilyttää, koska se on aikanaan rakennettu huonosti.” Virkkunen sanoi sanansa!

Ylipormestari Teuvo Auran uudenvuodenaattona 1969 HBL:ssä esittämä puheenvuoro Helsingin kehityksen perusteiksi saa tekijät äitymään. Erityisen ärsyttävä oli hänen vaatimuksensa kehittää Helsinki metropoliksi - kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä: ”Jotta meillä olisi kaupankäynnissä mahdollisuuksia säilyttää asemamme Efta:n, EEC:n ja muiden kauppapoliittisten liittoutumien suhteen, tulee meillä olla suuria kilpailukykyisiä yksikköjä.” Tämä metropolipäämäärä toistuu nyt lamassa makaavan Suomen aikakirjoissa – olisiko hyviä vaihtoehtoja?

Rakennetussa ympäristössä ylipormestarin viitoittama kehityssuunta nähtiin epäoikeudenmukaisena. J.K. Galbraithiin ja Ernst Mandeliin vedoten tekijät uskovat kansainvälisten suuryritysten tuoneen suunnitelmatalouden läntiseen maailmaan. Yritykset eivät salli irrationaalisten syiden estää toimintaansa, siksi ne ovat kiinnostuneita suunnittelusta ja yhdyskuntarakentamisesta. Suomessa huonoina merkkeinä nähtiin tuotantolaitosten vaellus etelään, tyhjiöalueet pohjoisessa ja idässä sekä ihmisten eristäminen esikaupunkeihin. Työttömyyden sanottiin olevan saman ilmiön toinen muoto. Tapahtumaketjun väitettiin korostavan suomalaisen yhteiskunnan luokkarakennetta, jossa vastapuolina ovat taloudellisen vallan haltijat ja heidän yhteiskunnalliset välineensä – teknokraatit eli suunnittelijat, taloustieteilijät, juristit, insinöörit. Toisella puolella ovat työläiset – palkansaajat. Kyllä kai se jako noin meni, mutta nyt markkinat, pörssi ja globalisaatio taitavat sotkea kuvioita entisestään.

Liikennesuunnittelijat kehittelevät autokaupunki-ihannetta. Yleiskaavoittajilla on omia näkemyksiään. Metrotoimikunta asettaa muut tahot omien ratkaisujensa eteen. Asemakaavoittajat yrittävät pysyä ajan tasalla. Kiinteistövirasto säätelee tonttien käyttöä. Budjetinlaatijat tekevät 10-vuotissuunnitelmia. Kaupunginhallitus tilaa osaratkaisuja eri tahoilta. Oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee. Kaupungin suunnittelijoilta puuttuvat yhteiset tavoitteet kaupungin ongelmia ratkaistaessa. Sen vuoksi ulkopuolisten voimien on helppo soluttaa omat yksityiset kaavailunsa kaupungin monimutkaiseen koneistoon.” Tavoitteista sopiminen näyttää tulevan yhä vaikeammaksi.

Tuo kuva karmii selkää. Sehän on minun suunnitelmani - teekkaripiirtäjänä tehty noin vuonna 1957 Kirjassa se on hyvä huono esimerkki liikennesuunnittelijoiden piittaamattomuudesta. Ja minä kun olin niin ylpeä aikaansaannoksestani..

”Haluammeko todella valita Tukholman tien? Siltä näyttää, sillä kaupunkimme suunnittelussa sovelletaan samoja normeja ja malleja, jotka Tukholmassa nyt ovat johtaneet umpikujaan ja asukkaiden yhä kasvavaan kritiikkiin. Mielivalta rakentamisessa, liikennekaaos, ihmisten sysääminen yhä syvemmälle kaupungin alle tai yhä etäämmälle kaupungista on tämä tulevaisuuden kaupunkimalli.” Tukholma on monessa suhteessa hyvä esimerkki!

Toisena tienä tekijät pitävät Leningradia. Tuohon aikaan paikalliset suunnittelijat haikailivat autoja kaduilleen. Pamfletin tekijät näkivät asian toisessa valossa: ”Leningrad on ihmisille rakennettu kaupunki: suhteellisen lyhyet työmatkat, puhdas ilma, vähemmän melua, lukuisia julkisia puistoja, paljon asuntoja kaupungin ehdottomassa keskustassakin, mahdollisuuksia kävellä, tavata muita ihmisiä, levätä ja huvitella kaupungissa. Kaupungin jättiläiskoko tuo tosin mukanaan omat haittapuolensa ja epämiellyttäviä piirteitä. Lähivuosina tullaan näkemään saako yksityisautoilu turmella myös Leningradin, vai saatetaanko Neuvostoliiton uusi autoteollisuus harvaan asuttujen seutujen väestön käyttöön.” No saipa se tuon tehdä!

Helanderilla ja Sundmanilla ei näytä olleen kovin vahvaa kuvaa osallistuvan suunnittelun vaikutuksista. He suorastaan tyrmäävät sen: ”Alkaa olla yleisesti tunnettua ja yhä ilmeisempää kuinka epäoikeudenmukainen päätöksentekoprosessi nyt on. Mutta tämä yleinen tietoisuus merkitsee uutta vaaraa. Valtaapitävä luokka ja sen avustajat - teknikot - siirtyvät ´demokraattiseen´ osallistuvaan suunnitteluun. Tällöin asiat ratkaistaan mielipidetutkimusten, äänestysten ja julkisten esittelyjen perusteella. Tämä menetelmä voi kuitenkin olla yhtä petollinen kuin nykyinenkin. Todellisista periaatteista ja vaihtoehdoista voidaan edelleenkin päättää yhtä varhaisessa vaiheessa kuin tänäänkin. Sen jälkeen ei enää ole vaikeata osoittaa, kuinka valtaenemmistö haluaa liikkua esteettömästi omalla autollaan. On helppoa osoittaa, että enemmistö haluaa pilvenpiirtäjäasuintaloja kaupunginniemen rannoille, että enemmistö on valmis asfaltoimaan puistot varatakseen tilaa paikoitusalueille.” Totta, mutta ei nyt juuri puistoja asfaltoitu.

”Tilanne Helsingissä ei herätä toiveita. Puolueinstituutio ei ole ottanut tehtäväkseen edes määritellä suunnittelun tavoitteita, saati sitten esittää vaihtoehtoja nykyiselle kehitykselle. Harvoin nähdään, että kamppailua työntekijöiden ja palkansaajien puolesta on käytävä joka päivä sen ohella että suuria yhteiskunnallisia periaatekysymyksiä on ratkaistava. Yleisluonteisen yhteiskuntakritiikin seurauksena nyt sekä oikeisto että vasemmisto puhuvat ympäristön saastumista vastaan ja tasa-arvoisen asumisen ja julkisen liikenteen puolesta. Porvarillinen kaksinaismoraali on ilmeisimmillään, silloin kun valitellaan vanhojen kulttuurikerrostumien katoamista, historiallisten puistojen häviämistä suuryritysten tieltä ja rakennustaiteellisesti arvokkaiden rakennusten purkamista ’taloudellisten tosiasioiden’ nimissä. SDP:n teknokraatitkin toimivat politiikassa oman lyhytnäköisyytensä sokaisemina. He toimivat suoraan vastoin työläisten etuja Puu-Käpylän purkuaikeissa, samalla kun he takaavat porvarien menestyksen keskustan tunnelihankkeissa.” Siteeksi totta!

40 vuotta sitten Helander ja Sundman kirjoittivat tekstiä tälle päivälle. En vain ollut tiennyt tuon mielenkiintoisen pamfletin olleen osatekijänä Suomen kustannustoiminnan valtataistelussa. Lopuksi vielä klikkaa tuohon: Näet Ville Helanderin selvittelemässä maailman asioita Mikke Sundmanin myhäillessä sivussa.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kun_suomi_muutti_lahioon_42297.html#media=42308

Konsulttidemokratialla Suomi tyhmäksi?

Heräsin kammottavaan todellisuuteen. Koko elämäni on hukkaan heitetty. Pätevät tutkijat Tampereen yliopistosta kertovat totuuden. He sanovat konsulttien tekevän valtiosta tyhmän ja tehottoman. Tarkoittavat myös kuntia ja julkista sektoria yleensä. Mutta tyhmän! Minulla on kyllä tullut tavaksi moittia byrokratiaa tehottomaksi ja joskus tyhmäksikin, mutta että juuri minä olen heidät tyhmäksi tehnyt. Siinäpä on mielenkiintoinen juttu blogissa reposteltavaksi. Ryntäsin ensin Rakennustiedon kirjakauppaan ja sitten Akateemiseen. Pitihän minun saada käsiini tuo totuuksia laukova kirja. Ei ole, ei ole ollut, eikä ole myyty. Siinäpä se. Nyt on siis tyydyttävä muualta saatavaan aineistoon ja siihen tämä juttu perustuukin.

  

Mikä kirja?

Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirja: ”Konsulttidemokratia, miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton”, Gummerus 2013. Kirjaa en saanut, mutta kirjasta löytyy runsaasti nettikolumnistien ja muiden arvostelijoiden kannanottoja. Sitä paitsi olin onnekas. Näin kutsun ympäristöministeriön kevätneuvokkiin. Siellä tutkijatohtori, PhD Hanna Kuusela, Tampereen yliopisto, piti esityksen nimellä: Konsulttidemokratia asiantuntijuutta korvaamassa. Esitelmän pidossa oli liekkejä! Esitelmälle saatiin vastapainoa kun PhD Mari Hjelt, Gaia Consulting, esitelmöi aiheesta Konsultti politiikan fasilitaattorina? Nyt sammutettiin liekkejä.

Hanna sanoi kevätneuvokissa 2014 esimerkiksi näin:

·         Konsulttidemokratiassa siirtyy vallankäyttöä poliitikoilta ja virkamiehiltä yrityksille.

·         Substanssiosaajilta siirtyy valtaa ja päätöksenteon valmistelua konsulteille, joiden ei oletetakaan tuntevan sisältöjä

·         Konsulttimainen tieto ja selvityshenkilöiden tuottama tieto on harvoin vertaisarvioitua

·         Tietoa tuotetaan lopputulos tai päämäärä edellä

·         Tiedontuotanto ja päätöksenteon valmistelu on lyhytjänteistä

·         Osaamisessa tullaan riippuvaiseksi yrityksistä

·         Tutkittu tieto korvautuu raporteilla ja selvityksillä, joissa lopputulos määrittyy poliittisen tarpeen mukaan.

Mari taas sanoi kevätneuvokissa 2014 esimerkiksi näin:

·         Hyvän konsultin asiantuntemus huippua

·         Palvelut sovitetaan täsmälleen vastaamaan asiakkaan tarpeeseen

·         Rajapinta monipuolisesti yhteiskunnan eri toimijoihin, erityisesti yrityksiin

·         Tiedon siirto yli hallinnonalojen rajojen

·         Asiantuntemuksen ja prosessituen yhdistäminen – neutraali taho eri

·         intressien selvittämiseen ja vuoropuhelun läpiviemiseen

·         Ulkopuolinen näkemys (puolueeton arviointi)

·         Nopeus

·         Kustannustehokkuus (jos asiakas osaa tilata).

Julkinen keskustelu oli hyvinkin käynnistynyt vuonna 2013 heti kirjan julkistamisen jälkeen. Aihe taisi ylittää median valtakunnan kynnyksen. Jopa televisio käsitteli asiaa. Kommentteja löytyy runsaasti netistä. Klikkaile esimerkiksi näitä:

http://www.aviisi.fi/artikkeli/?num=06/2013&id=6c1e7b2

http://frisky.fi/2013/03/347/

http://kartturi.wordpress.com/2013/04/18/kirja-arvio-konsulttidemokratia/

http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2013/numero-3/lain-varjolla

http://www.talouselama.fi/kirjat/konsultti+tuli+julkiseen+taloon/a2184967?s=r

http://otsokivekas.fi/2013/07/konsulttikratia/

Demokratialle kunnianpalautus

Kirjoittajien mukaan edustuksellinen demokratia tarvitsee kunnianpalautuksen. Kirjoittajat vaativat, että julkissektorille palveluitaan myyvien yritysten pitäisi sitoutua avoimuuteen.  Konsulttien osuutta hieman paheksutaan, mutta eniten tulta ja tappuraa saavat tilaajat – kun ovat luovuttaneet ajattelun vallan konsulteille. Erityisen tykityksen kohteena on SITRA. Nyt ihmetellään kun kukaan konsulteista ei älähdä. Johtopäätöksenä on se, että konsulttien bisnekset ovat sitä luokkaa, ettei älähdellä kannata.

Mitä sieltä netistä löytyykään? Tutkijat sanovat: ”Konsulttidemokratian hyveenä pidetään nopeutta, joustavuutta ja ketteryyttä. Konsultit eivät edusta ketään, he eivät ole kansalaisille tilivelvollisia, he eivät ole kulloisenkin alan asiantuntijoita – ja silti he voivat nyky-Suomessa panna liikkeelle tärkeimpiä rakenneuudistuksia vuosikymmeniin”. Satu Hassi sanoo: ” Lakia sovelletaan liian yksioikoisesti ja tuijotetaan välitöntä hintaa eikä kokonaiskustannuksia, eikä tarjouspyynnöissä osata sanoa, mitä todella halutaan”. Kimmo Sasi sanoo: "Suomessa käytetään aivan liian paljon konsultteja antamaan neuvontapalveluja. Se osoittaa kyvyttömyyttä poliittisilta päätöksentekijöiltä. Ennen demaritapa oli välttää päätöksenteko vaikeassa asiassa perustamalla komitea. Nykyisin, kun ongelmia esiintyy, eikä ole poliittista visiota tai kykyä tehdä päätöksiä, tilataan konsulttiselvitys", Osku Pajamäki sanoo: "Esimerkiksi Helsingin liikelaitosten yhtiöittämiskuvioissa on nyt paljastunut, että konsulttitöissä on tehty virheellisiä johtopäätöksiä. Herää kysymys, käytetäänkö konsulttipalveluita sen takia, että saadaan aikaan haluttu tulos". Otso Kivekäs sanoo: ”Erityishuomio on siinä, miten valtionhallinnon tuottavuusohjelma on kieltänyt palkkaamasta työntekijöitä eläköityvien tilalle, jolloin samat työt pitää tilata kalliimmalla konsulteilta. Samalla vastuu ministeriöiden toimintatavoista siirtyy organisaatioselvitysten myötä konsulteille, jotka tietenkin suosittelevat malleja joissa tarvitaan paljon konsultteja”. Raimo Ilaskivi sanoo: ”Nykyinen, nuoren vallankäyttäjäpolven suosima konsulttidemokratian tie kun ei välttämättä ole oikea ja toimiva. Lisäksi se saattaa aivan liian suuressa määrin ottaa huomioon vain taustojensa näkemyksiä sekä johtaa kauas tasapuolisen vallankäytön tieltä”. Raimo Ilaskivi sanoo vielä: ”Nykyinen vallan käyttö on nuorekas, entistä aktiivisempi, mutta unohtaa sen tosiseikan, että nuoren polven lisäksi kannattaisi turvautua myös vanhempien, tosin jo vähemmistöön jäävien seniorikansanedustajien tietoon ja taitoon”. Tuo Raimon lause – se oli viisas, sen voisi soveltaa myös konsultteihin!

Sana karahti: ”konsultti”

Konsultti nimitys tuntuu oudolta suomalaisen korvaan. Se oli outo ja epäilyksiä herättävä sana. Kun olin nuori insinööri, alan asiantuntijoita kutsuttiin neuvotteleviksi insinööreiksi. Minäkin pääsin parin yrityksen jälkeen Suomen Neuvottelevien Insinöörien Liiton jäseneksi (SNIL). Se oli juhlahetki. Tuo liitto oli kansainvälisen FIDIC:in jäsen. (Fédération Internationale des Ingénieurs-Conseils). Pian liittymisen jälkeen pääsin jopa liiton hallitukseen. Elettiin 60-luvun puolivaihetta. Suomessa ei vielä silloin tunnettu sanaa konsultti. Ei myöskään tunnettu nykyajan monipuolisia konsulttisfäärejä. Tunnettiin vain neuvottelevat insinöörit, juristit ja tilintarkastajat. Nykyisessä luokituksessa konsultteja on joka lähtöön. Vai mitä sanot: strategia-, internet-, HR-, prosessi-, PR-, Performance-, IT-, siirtolaisuus-, markkinointi-, Interim management-, media-, image-, luovuus-, ja magiikka konsulteista?

  

Vuoden 1967 lokakuussa perustettiin yrityspohjainen Suomen Konsulttitoimistojen Liitto SKOL. Sitä olivat perustamassa Kunnallistekniikka Oy:stä Kalevi Eranti ja Pentti Murole, Maa ja Vesi Oy:stä Uki Rausti, Antti Natukka ja Ilmari Nikander sekä Viatek Oy:stä  Ilmari Häyrinen, Jussi Hakala ja Erkki Kaijala. Tästäkö se pahan kierre alkoi?

Puhutaan alle miljardin bisneksestä

Kuuselan ja Ylösen kirjan mukaan valtionhallinnon tilaaman konsulttityön liikevaihto on vuosittain vajaa 600 miljoonaa euroa. Konsulttibisnestä harjoitettaneen vuodessa noin 3 miljardin edestä. Insinööri- ja arkkitehtibisneksen liikevaihto Suomessa on vuosittain noin 1,5 miljardia euroa. Valtio ja kunnat ovat tilaajina noin kolmanneksella liikevaihdosta, eli noin 450 miljoonaa euroa vuodessa. Liikkeenjohdon konsultoinnin alaan kuuluvat taloushallinnon, IT-alan ja sote -alan konsultti toimeksiannot, organisaatiouudistukset, johtamiseen liittyvät tehtävät etc.. Liikkeenjohdon konsulttien liikevaihto Suomessa on arviolta 2 miljardia euroa vuodessa. (Tuota lukua on muuten miltei mahdotonta löytää. Ovatko nuo hommat niin salaisia?)

  

Valtionhallinnon tilauskirjat vuodelta 2013.

Joskus menee todella pieleen

Ehkä epäonnistunein liikkeenjohdon konsultointiin kuuluva homma oli Irakin valloituksen jälkeinen toiminta.  Amerikkalaiseen ja nyttemmin lähes globaaliin tyyliin homma oli annettu tunnetun kansainvälisen konsulttitoimiston hoitoon. Helsinki palkkasi muuten myöhemmin saman toimiston oman organisaationsa kehittämiseen. Irak oli ilmeisesti ollut kelvollinen referenssi. Itse törmäsin saman toimiston edustajiin Irakin naapurimaassa Jordaniassa. Konsulttibisneksen globaalius on jokseenkin omituinen. Suomessa on yksi toimisto joka on onnistunut. Se on Poyry. Muutoin meikäläiset toimistot ovat tulleet ostetuiksi, suuresti Venäjän markkinoiden odotuksissa. Olihan Suomi tunnettu Venäjän osaamisestaan. Eipä tullut tuosta kuitenkaan villoja. Ja muutenkin kansainväliset markkinat menetettiin kansainvälisille ostajille. Näin kävi jopa kehitysyhteistyössä.

Kari Karanko mietteissä

Vai mitä sanoikaan emeritus suurlähettiläs Kari Karanko minun blogini kommentissa: ”Kehitysyhteistyömme alkuaikoina aina 90-luvun puoliväliin saakka konsulttitoimeksiannot suunnattiin pääasiassa suomalaisille konsulttitoimistoille. Kehitysyhteistyön avulla moni toimisto pystyi kehittämään kv. valmiuksiaan melkoisesti, mutta tekemisen tiimellyksessä jäivät eräitä toimistoja lukuun ottamatta pyrkimys muiden maiden kehy-rahoituksen piiriin tekemättä. Suomalaisten konsulttiyritysten toimeksiannot olivat pääosin suomalaisella rahoituksella toteutettuja. Maailmanpankin ja alueellisten kehityspankkien toimeksiantoihin ei osattu tai viitsitty tehdä tarjouksia. Konsulttien osaaminenkin lepäsi pääosin suomalaisvoimissa - toimistot eivät kansainvälistyneet.

Kun EU:n myötä tämä "kotiinpäin ajaminen" miltei kokonaan loppui ja tarjouskilpailut tulivat eurooppalaisiksi, niin huonosti kävi. Toisaalta hyvin kävi, kun sekä tanskalaiset että hollantilaiset yritykset tajusivat ostaa suomalaiskonsultit omiin yrityksiinsä. Kilpailutilanne EU:n silmissä parani, kuin EU edellytti konsulteilta laajaa eurooppalaista pohjaa. Näiden "kaapparikonsulttien" laskutuksesta vain murto-osa enää siirtyi suomalaiselle osakkaalle. Pöyry, IVO International, EKONO ja eräät muut vielä jollain tavalla pärjäsivät.

Penan luetteloon kannattaa lisätä sinnittelijöiden joukko, jotka edelleen kapeilla osaamisalueillaan pärjäävät kiristyneessä kilpailussa kehitysmaissa. FCG on sellainen ja FINNMAP niin ikään. Joukkoon kuuluu myös metsäpuolen konsulteista hyvät kansainväliset yhteydet omaava INDUFOR. Pöyryn osaaminen on pitkälti ollut kiinni yrityksen ylivoimassa kemiallisen puunjalostuksen kokonaisvaltaisessa suunnitteluosaamisessa ja globaalien markkinoiden laajassa tuntemisessa.”

Eero toimittaa kirjan, minä pääsen teesien tekoon - 1973

Ystäväni Eero Paloheimo halusi toimittaa kirjan. Kirja oli väriltään vihreä: "Ympäristönsuunnittelun kysymyksiä", Otava, Helsinki. Kirjoittajina olivat Kirmo Mikkola, Ilppo Kangas, Sigurd Slätis, Juha Talvitie, Simo Jaatinen, Väinö Suonio, Maija Kairamo, Martti Linkola, Ilkka Koivisto, Jaakko Ylinen, Kai Linnilä, Eero Paloheimo ja Pentti Murole.

Minä kirjoitinkin jotain konsulttidemokratiaan liittyvää. Kun on tullut tavaksi kelata menneisyyden ja nykyisyyden välimaastoa teen sen nytkin. Laitan tähän mainitusta kirjasta pari kirjoittamaani teesiä, jotka liittyvät konsulttidemokratian aiheeseen. Ne ovat kai melkoisen pateettisia, mutta taitavat edustaa tuota aikaa. Oudoksi asian tekee se, että nuo tekstit voisi väittää nykypäiväksi.

  

Tavoitepolitiikka vastuullisen suunnittelun ja päätöksenteon pohjana

Suunnittelu voidaan periaatteessa jakaa tavoitepoliittiseen suunnitteluun ja teknillisen toteuttamisen suunnitteluun. Kaiken suunnittelun ja päätöksenteon luokittelu on kuitenkin yhtä mahdotonta kuin ihmisten luokittelu onnellisiin ja onnettomiin. Tavoitepolitiikan ajatellaan korvaavan ns. vanhan suunnittelun, jonka pohjana ovat pikemminkin intuitiiviset ajatusleikit kuin ohjattu, valvottu, poliittisesti kontrolloitu, hallittu prosessi. Tavoitepolitiikka on kuitenkin nyt osoittautumassa rakenteellisesti heikoksi korttitaloksi. Tavoitteita asetettaessa poliittisen kontrollin ja päätöksenteon osuus saattaa olla merkittävä, mutta suunnitelman valmistuttua asetettuja tavoitteita ja niiden toteutumista koskeva kontrolli on olematon.

Teesi: Tavoitepoliittisen suunnittelumetodin käytännöllisyys ja mahdollisuudet realisoituvat vasta silloin, kun isot ja pienet pojat lopettavat hiekkalaatikkoleikkinsä ja myöntävät rehellisesti nykyisen tavoitepolitiikan näennäismetodisen ja näennäisdemokraattisen sisällön.

  

Konsultit

Byrokratian suuressa organisaatiossa konsulttia tarvitaan päätöskelpoisen suunnitelman "irtirepimiseksi". Tämä siksi, että suuri organisaatio on kuin mylly, joka jauhaa viisastenkivistä pölyä. Pienessä organisaatiossa konsultti on asiantuntemuksensa ansiosta hyödyllinen, koska organisaatio ei omaa riittävää suunnitteluvoimaa. Konsultti voi tehtävän luonteen mukaan olla teknikko, taiteilija, psykiatri tai pelkkä harjakauppias. Konsultti voi myöskin olla poliittinen. Yleensä kuitenkin poliittisuus hämärtyy teknokratian poliittiseen paradoksiin. Konsultin vastuu tavoitetason suunnittelussa on sama kuin ihmisen tai joukon vastuu. Toisin sanoen, konsultti ei voi vastata missään muualla kuin omassatunnossaan. Teknisen toteuttamisen suunnittelun virheistä konsultti voi vastata yhtä lailla, kuin vaihdemies aiheutettuaan junaonnettomuuden. Konsultti luo uusia tarpeita, Tämä on kiistämätöntä. Jos tarpeettomia tuotteita myydään, vastuu on yhteinen ostajalla ja myyjällä.

Teesi: Konsultti on huono isäntä, mutta hyvä renki. (Näin se väittää myös siteerattu tutkija).

  

Futurologia tulevaisuuden mahdollisuuksien systemaattisena analyysinä

Tulevaisuuden suunnittelussa erityisen keskeisenä osana tulisi olla ihmisen fyysisen, sosiaalisen ja psyykkisen tilan eli "kokonaisterveyden" asettamien rajaehtojen määrittely ja huomioon ottaminen. Tekniikan mahdollisuuksien analyysi eriytyneenä tutkimusalueena tuottaa helposti suunnitelmia ja tulevaisuuden kuvia joissa saavutettavat yhteyskitkaa minimoivat hyödyt ylikorostuvat, eikä haittoja huomata, koskivatpa ne sitten ympäristön fysikaalisia tai kemiallisia ominaisuuksia, yhteiskunnan sosioekonomista asemaa tai yksilön psykofysiologista tilaa. Menetelmistämme puuttuvat poikkitieteelliset kytkennät, joten ne ovat tieteen ja tekniikan aloittain eriytyneitä. Tulevaisuuden ennustamisen makroskaalan kysymyksinä tulisi olla tuotannon ja väestön keskittyminen, työssäkäynnin tuleva kehitys määrällisesti ja laadullisesti sekä sähköisen viestinnän vaikutus ihmisen käyttäytymiseen.

Teesi: Ihmisen arvomaailmassa tapahtuvien muutosten haarukointi on järkevän suunnittelun välttämätön edellytys. Puhdas trendiajattelu on hylättävä.