Taidetta vai töhryä?

Kaupunkitaide on minulla pienoisen kiinnostuksen kohde, kaikissa muodoissaan, siis taideteokset kaupunkiympäristössä ja taide kaupungista. Erityinen kiinnostuksen kohde se on vaimolleni Liisalle. Niinpä nyt marssimme AMA – galleriaan Rikhardinkadulla tutustuaksemme Minna Sjöholmin kaupunkimaalauksiin. Ne näyttävät kaukaa katsottuna grafiikalta, mutta ovatkin öljyväritöitä. Kauppakin näyttää käyneen, muutamia punaisia tarroja näkyy. Kivaa ja miltei harvinaista että näkee kaupunkikuvia. Minnan kuvissa on vangittua tunnelmaa. Sumuiset kuvat kiehtovat. Jotkut kuvat näyttävät valokuvilta. ne eivät oikeastaan kiehdo. Tietysti sydän sykähtää kun näkee vauhdikkaat kuvat metrovaunuista. Onhan elämässäni merkittävä työpanos kulunut metroasioissa. Ajattelen, että tuo kuva olisi hyvä saada liikennelaitoksen uuden toimitusjohtajan seinälle. Mutta mistä sponsori?

Hyvä, mutta enemmän kaupunkikuvien tekijöitä – pyydän!  (Kaupunkitaiteessa on monia muotoja, mutta nyt puhun pääasiassa maalauksista ja töhryistä).

Minna Sjöholmin maalaukset Galleria AMA:ssa Rikhardinkadulla ovat ehdottomasti katsomisen arvoisia, siis liikkeelle, aikaa on 23.11. saakka.

Vanhat mestarit

Tarinan alku on hyvä saada juurrutettua historiaan. Kun nyt roomalaisten lattiamosaiikit tai Pompeijin railakkaat seinämaalaukset vaikuttavat hieman kaukaisilta, aloitetaan Venetsian suuresta kaupunkimaalarista Canalettosta. Hän maalasi lukuisia kaupunkikuvia – täynnä elämää, ihmisiä. Tuossa alla olevassa kuvassa näkyy Arsenalin telakan portti. Miksi tuo paikka? Koska juuri tulemme sieltä. Arsenalissa on Venetsian Biennalen päänäyttelyt. Havaitsemme kaiken rakennetun säilyneen ennallaan. Mutta Canaletto muistuttaa meitä äärimmäisiä yksityiskohtia myöten ihmisistä ja heidän puuhistaan parikymmentä sukupolvea sitten. Siis sukututkimuksen merkintöjä käyttäen äiiäääiäiiiääiäiäii. Sata vuotta myöhemmin William Turner ryhtyi maalaamaan valolla. Menneisyyden usva peittää yksityiskohdat. Hän tarjoaa katsojille mielikuvituksen käyttöainetta. Jälleen kului sata vuotta ja Edward Hopper siirtää näkökulman. Hän katsoo kaupunkia yksilön ympäristönä. Ei joukkojen kansoittamana toritapahtumana eikä kollektiivina. Mies toimistossaan on osa kaupunkia, mutta aivan yksin.

  

Canaletto maalasi Arsenalin telakan portin Venetsiassa vuonna 1732, J. M. W. Turner maalasi kanavan Arsenalin naapurissa vuonna 1840, Edward Hopper maalasi teoksen ”Toimisto pikkukaupungissa” vuonna 1953. Sadan vuoden välein suuret mestarit mullistivat esitystapaa ja ajattelua.

Insinöörille asioiden ymmärtäminen on vaikeata ilman aikajanaa. Niinpä tein sitten vaimoni Liisan suosiollisella avustuksella tämän aikajanan. Se auttaa minua ymmärtämään. Klikkaa niin saat sen suuremmaksi ja luettavaksi – saatat ymmärtää sinäkin.

Jotkut maalaavat kankaalle, toiset asfaltille

Tuttavani Mikko Virkamäki on tehnyt Helsingissä tehokasta työtä. Hän on torjunut "töhryjä". Töhryjä olikin lähdettävä tutkimaan New Yorkiin saakka. Kahden kuukauden oleskelun teki mahdolliseksi vaimoni Liisan stipendi Brooklynissä sijaitsevaan taiteilija-asuntoon. Kuljimme jalan tai polkupyörällä New Yorkin katuja yli 500 kilometriä.  New Yorkin kaduilla on runsaasti tutkittavaa. Mikkoa ei ole päästetty paikalle. Kulkijaa ihastuttavat nuo viestit tuntemattomilta.

Mistä ne kertovat? Ankka sanoo "I like you". Sellainen tunne tuleekin mieleen ja iholle, tuossa kaupungissa kulkiessa. Sinusta pidetään. Sinusta pitävät ihmiset ja sinusta pitävät rakennukset. Erityisesti sinusta pitävät katujen varsilla olevat puut. Keltaiset taksit - ystävällisiä nekin. Ankka kaakattaa kovaäänisesti: "I like you"

Viestit kertovat rakkaudesta, tai sen tuskasta: " You are my sailboat". Ne kertovat kysymyksistä ilman vastauksia: "Ask". Viestit voivat olla mystisiä tai myyttisiä. Vain grafiikka sanoo sanansa. Sama viesti toistuu tällä kadulla ja toisella kadulla. Se tulee vastaan ja pysäyttää jälleen.

Politiikkaa on paljon tai vähän. "Capitalism ≠ Democracy". Miksi politiikka ei ole keskeinen viestien aihe? "Fight the good fight", kehottaa taistelemaan puhtain asein. Onko puhtaita aseita? Siihen ei viesti vastaa.

New York on monikulttuurinen. Kulttuurit eivät sekoitu. Ne elävät rinnakkain – vieri vieressä. Graffitit peittävät eloisia ja samalla menneitä kortteleita. Ne ovat valinneet ympäristönsä. Ne eivät sittenkään ole töhryjä. Ne elävät symbioottisessa suhteessa ympäristöönsä ja alueella työskenteleviin ihmisiin. Meillä nuo nostalgiakorttelit taitavat olla jo uusiokäytössä.

Auto on osa ympäristöä, aivan kuin kotonaan.

Rikkaus ja virikkeettömyys (ei töhryjä) ja köyhyys ja virikkeellisyys (töhryjä) elävät rinnakkain, samassa korttelissa. Se on NYC:in ihme. "Plant seeds."

Timo Soinin puolueohjelmassa otettiin kantaa nykytaiteeseen. Vieläkö? New Yorkin kaduilta löytyy taidetta joka makuun.  Kullalla ja punaisella suihkutetut tuoreet koirankakat asfaltilla ovat taidetta parhaimmillaan. Tuoksua myöten. Ottakaa omaksenne.

Marmoripenkin viesti

Brooklynin puistossa löytyy Jenny Holzerin veistos "Truism Bench" vuodelta 1989. Materiaalina on valkoinen marmori. Veistos on penkki, johon on kaiverrettu purevia totuuksia:

HUMANISMI ON MENNYTTÄ AIKAA.

VOIMAKAS VELVOLLISUUDENTUNNE KAHLITSEE SINUT.

ABSOLUUTTINEN SITOUTUMINEN SAATTAA OLLA VAPAUDEN MUOTO.

KEINOTEKOISET TARPEET TUHOAVAT MAAN.

DRAAMA KÄTKEE USEIN TODELLISUUDEN.

AKTIIVINEN TYÖSKENTELY ON USEIN SAASTUTTAMISEN MUOTO.

JOSKUS ON PAREMPI KUOLLA KUIN JATKAA.

ON PAREMPI OLLA HYVÄ IHMINEN KUIN KUULUISA IHMINEN.

ON PAREMPI OLLA NAIVI KUIN KYLTYNYT.

MIEHET EIVÄT OLE LUONNOSTAAN YKSIAVIOISIA.

MYYTIT TEKEVÄT TODELLISUUDEN ÄLYLLISEKSI.

USEIN SINUN TULISI TOIMIA KUIN OLISIT SUKUPUOLETON.

PUHUMISELLA KÄTKETÄÄN KYKYÄ TOIMIA.

AJATUS VALLANKUMOUKSESTA ON NUORISON FANTASIA.

SILLOIN KUN JOTAIN KAUHEATA TAPAHTUU IHMISET HERÄÄVÄT.

UNISSASI OLET SUORA JA LÄPINÄKYVÄ.

YKSINOLO ITSESI KANSSA ON LISÄÄNTYVÄSSÄ MÄÄRIN EPÄSUOSITTUA.

POIKKEUKSELLISET IHMISET ANSAITSEVAT POIKKEUKSELLISTA MYÖNTEISYYTTÄ.

Kaupunki kukkii

  

Liisan akvarellit kertovat Manhattanin ihmeellisestä ilmiöstä. Kaupunki ikään kuin kukkii. Se on kuin luontoa, vaikka se onkin terästä, betonia, kiveä ja lasia.

Kaupunki on itsessään veistos, jonka sisällä  elämä sykkii. Se ei tarvitse dekoraatiota silloin kun sen  sisäinen mittakaava on oikeaa. Manhattanilla on oikea sisäinen mittakaava. Korkeuden ja massan suhde tyhjään tilaan, se on oikea. Siellä ihmiset ovat elementissään! Sorry, kuvassa ei ole yhtään ihmistä – vaikuttaa arkkitehtuurikuvaukselta!

Lopuksi vielä ylistäkäämme insinöörien kuolemattomia taideteoksia. On siis kerta kaikkiaan mieletöntä katsella näitä lukemattomia terästaiteen mahtiveistoksia. Siinä on ”pienoisveistäjällä” tekemistä kun tähän insinööridraamaan yltää. Kiitos Robert Moses kun näitä rakennutit – Jane Jacobsin protesteista huolimatta - ja kiitos nykynykkiläinen kun et näitä purkanut.

Luovuuden alkuaineet

Useimmat mainokset ovat varsin ala-arvoisia niin ajatukseltaan kuin grafiikaltaan. Erityisesti televisiomainonta on surullisen heikkoa. No, kun tuota mainosten muodostamaa jätepaperitulvaa Hesarin liitteenä tuskailee, eipä tuo suru hälvene silloinkaan. Miten on mahdollista että tuollaista kallista mainosinvaasiota voidaan toteuttaa suorastaan tuskallisen ala-arvoisesti? Siinä voi olla kolme syytä: kansa on niin vietävän huonolla maulla varustettu, että nuo mainokset juuri iskevät kuluttajan himosyömähampaaseen, tai sitten mainoksentekijät ovat niin vietävän heikkoja, etteivät pysty parempaan, tai sitten on vain niin, että mainostajat eivät jaksa maksaa, vaan kilpailuttavat mainoksenteon kuiviin. Sama mikä tapahtuu kaupunkisuuttelun tai rakennussuunnittelun alalla, tapahtuu siis ilmeisesti myös mainosalalla. Siis laatu kilpailutetaan kuiviin. Rahat menevät bisnesmanagementfirmojen taskuun, niissä näyttää kukkivan tekotulossysteemi ja optioideologia. Säästä rahaa ja pistä se omaan taskuusi!

Mutta nyt oli hauska poikkeus Taide - lehden takakannessa oli mainos Ateneumissa esillä olevasta näyttelystä: Sibelius ja taiteen maailma. Mainoksen tekijä oli tehnyt arvionsa Sibben luovuuden lähteistä: suomalaista sisua 28 %, taiteilijatovereiden vuorovaikutusta 22 %, kansallisromantiikkaa 21 %, löytöretkiä maailmalle 17 %, melankoliaa ja mytologiaa 13 % ja Ainolan tunnelmaa 9 %. Tuo oli jännä lähestymistapa. Mistä aineksista nero on tehty? Siihen annettiin yksi vastaus näissä prosenttiluvuissa.

Soveltuvatko nämä mallit kaupunkisuunnitteluun?

Ryhdyimme Liisan kanssa pohtimaan oman alamme eli kaupunkisuunnittelun käytössä olevien resurssien suhdetta tähän ”sibbekuvioon”.

Suomalaista sisua suunnittelijoilta kyllä löytyy, ehkä liikaakin, sillä sisuuntuessa joskus ajatus unohtuu. Se tuppaa myös unohtumaan työnteon prosessimaisuudessa. Luovat pysähdykset puuttuvat. Suomalainen sisu saattaa siis tarkoittaa pään hakkaamista suomalaiseen koivuun. Sen varmaan toteuttivat nokialaiset optiorouvat ja herrat tuhotessaan maailmanbrändin käden käänteessä. Suomalainen sananlasku sanoo: Aika menee arvellessa, päivä päätä käännellessä.

Eero Järnefeltin ”Raatajat rahanalaiset” vuodelta 1893 sopisi ehkä suomalaisen sisun ikoniksi: ”tuop on piika pikkarainen raataja rahanalainen”.

Työtovereiden vuorovaikutus on tai olisi äärimmäisen hyvä juttu. Erilaisista ryhmätyömuodoista olisi kyllä ammennettavissa lisää luovuutta. Minun sähköpostini täyttyy tulvasta koulutustarjontaa. Tarjotaan neuvottelutaitoa ja puhetaitoa, tarjotaan visuaalista markkinointia, etätyötaitoa ja paikkatietotaitoa. Usein ne ovat yksilötaitoja. Harvemmin tarjotaan viisaustaitoja tai ryhmätyötaitoja tai ajatuksen uudistavaa vallankumousta. Ryhmätyön suuri salaisuus on hiljaisen tiedon mobilisoiminen yhdessä ajatusten vallankumouksen kanssa. On saatava aikaan disharmonia ja kontrapunktit. Nämä asiat voivat syntyä vain tavoitteellisessa ryhmässä. Ryhmä ei toimi jos ei ole kapellimestaria ja ensiviulistia. Orkesteri ei soita ilman konduktööriä. Vuorovaikutus syntyy vain johdettuna, mutta ei käskettynä – työtovereiden voimin.

  

”Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat, ei synny rakkautta ilman oikeutta, ei synny oikeutta ilman taistelua´, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa!” Näin lauloi Aulikki Oksanen vuona 1971. Ei voi sanoa myöskään Marseljeesin olleen huippuunsa myönteinen ihmisten arvon suhteen: verinen lippu oli nostettu! Allons, enfants de la patrie, le jour de gloire est arrivé ! Contre nous de la tyrannie, l’étendard sanglant est levé, l’étendard sanglant est levé. Delacroixin vuonna 1830 maalaama taulu kertoo vuorovaikutuksesta – tosin osa vaikuttajista kaatuneina! Työtovereiden vuorovaikutus ei nyt ole välttämättä vallankumousta, mutta siihen on pakko sisältyä ajatusten vallankumous. Tämä pätee kaupunkisuunnitteluun.

Kansallisromantiikka on jotain, joka liittyy suomikuvaan. Kansainvälisesti suomiromantiikka olisi hyvää myyntitavaraa, emme me kuitenkaan hennesmaukalle pärjää. Suomella on jotain slaavilaisugrilaista eksotiikka, jota voitaisiin nykypäivänäkin tuottaa. Siispä teemme sen johtopäätöksen, että kansallisromantiikka olisi hyvä luovuustuotteen alkuaine. Se pätee taiteeseen, taideteollisuuteen, arkkitehtuuriin, insinööritieteisiin, kirjallisuuteen, musiikkiin, jopa politiikkaan! Kuulen äänen, se sanoo tämän ajatuksen mielikuvituksellisen typeräksi – nyt monikulttuuristumisen aattona. Kysyn - onko se monikulttuurisuutta että luovumme omasta kulttuuristamme?

Pohjan akan tyttäret olivat kaunottaria. Niille oli tavoittelijoita etelästä. Näissä naimakaupoissa jouduttiin myös sampo antamaan myötäjäisiksi. Sampo piti kuitenkin ryöstettämän takaisin. Nyt taidamme olla samassa tilanteessa – sampoa olisi puolustettava tai oikeastaan se olisi ryöstettävä takaisin. Akseli G-K kuvasi tilannetta vuonna 1896 maalaamassaan teoksessa Sammon puolustus.

Seuraavaksi tärkein Sibbelle asetettu luovuuden lähde oli maailmalle tehdyissä löytöretkissä. Tämä on mielenkiintoista ja samalla totta. Olen muuten usein katsellut Rapallossa sijaitseva hotellia, silloiselta nimeltään Pension Suisse, sittemmin nimeltään Hotel Sibelius ja nyt: unohdin! Siellä, tai myös läheisessä Villa del Signor Molfinossa maestro sävelsi toisen sinfoniansa vuonna 1901. (Kantaesitys oli maaliskuussa 1902).  Mutta sinne hän myös unohti vaimonsa sairaiden tyttäriensä kanssa lähtiessään itse Roomaan humputtelemaan. Sibelius teki muuten useita ulkomaan matkoja. Hän teki elämänsä aikana yli 40 ulkomaanmatkaa. Yksi matka ulottui Yhdysvaltoihin, Pietariin hän teki 3 matkaa ja Moskovaan yhden matkan. Baltian maihin, tai niiden kautta Sibelius matkusti 4 kertaa. Keski-Euroopan lukuisat matkat kulkivat useimmiten Berliinin kautta, Italiaan Sibelius teki 5 matkaa. Junissa ja laivoissa Sibelius oli kuin kotonaan. Raitiovaunua hän käytti satunnaisesti ja jopa ”maanalaistakin” Pariisissa, mutta linja-autoja hän karttoi, puhumattakaan nyt lentokoneesta. Sellaiseen hän ei astunut kertaakaan pitkän elämänsä aikana.

  

Sibelius kulki tämän Berliinin Lehrter-aseman kautta lukuisia kertoja matkoillaan Euroopassa. Ehdotan kaikille monia löytöretkiä. Niin voitaisiin kirkastaa luovuutta kansallisessa hengessä.

Sitten arvellaan melankolia ja mytologia seuraavaksi vaikuttavimpina luovuuden alkuaineina.  YLE - uutiset kirjoitti pari vuotta sitten: ”Suomi on tuhansien murheellisten laulujen maa, sillä suurin osa suomalaisista lauluista heijastaa melankoliaa ja suomalaiset tarpovat polvia myöten mollissa. Syynä voidaan pitää suomalaisten mielenlaatua ja luterilaisia perinteitä. Hiukan lohtua on luvassa, sillä mollivire saattaa tulevaisuudessa muuttua iloisempaan suuntaan kansainvälistymisen myötä.” Tuo ”kansainvälistymisen myötä” oli pahasti sanottu, sillä juuri tuo melankolia ja erityisesti suomalainen mytologia saattaisivat olla jotain jota kansainvälisyys ei voi meiltä viedä. Emme kai halua kansainvälistyä? Suomalaisuuden luovuuden ja kilpailukyvyn kannalta olisi ehdottoman hyvä sisällyttää meidän mytologiaamme niin taiteeseen kuin arkkitehtuuriinkin. Näin teki tunnetuin kulttuurisuomalainen Jean Sibelius, niin teki myös toiseksi tunnetuin kulttuurisuomalainen Alvar Aalto.  (PS. Kuuluisimpia ovat tietysti kilpa-autoilijat, mutta heidän luovuutensa liittyy ratin pyöritykseen ja perstuntumaan – merkittävää suomalaisuutta sekin.)

   

Sammon taonta tulisi saada jälleen käyntiin. Gallen-Kallela maalasi taulun meidän opiksemme jo vuonna 1893. Nyt 121 vuotta myöhemmin käynnistämistä olisi jälleen hyvä kokeilla. Se ei ole kone!

Viimeisenä ja vähäisimpänä Sibeliuksen luovuuden raaka-aineena mainitaan Ainolan tunnelma. Mielenkiintoista että paikan henki ja talon henki on nostettu mukaan. Genius Loci, sehän oli roomalaisilla henki, joka suojeli paikkaa. Ilmeisesti Ainola Sibeliukselle oli turvapaikka, siellä asui henki. Henki varmaan yritti kaikkensa myös tuon viimeisen odotetun sinfonian suhteen. Mutta kun henki ei yksin riitä, tarvitaan myös se ihmisolento yhteistyöhön. Joskus se on myöhäistä. Suunnittelussa tämä ilmiö jota kutsutaan ”paikan hengeksi” jää lähes aina tavoittamatta. Henki ei saavu paikalle. Paikka ei ole otollinen. Edellytykset paikan hengelle tulisi luoda prosessin alkaessa. Ne eivät ole tekniikkaa tai normeja. Ne ovat mittakaavaa, luontoa, värejä, kosketusta ja kaiken kruununa: NE JUMALAISET IHMISET. Nuo alkuaineet olivat Ainolassa.

Lars Sonckin 1903 suunnittelemassa Ainolassa asui paikan henki. Tätä henkeä olemme kutsumalla kutsuneet nykyaikaisen rakentamisen hengeksi. Emme kuitenkaan ole viime aikoina saaneet yhteyttä.

 Skål!

Lainaan jälleen ystävääni Roger Wingreniä: ”Todellisen työn, luovan työn tuntee siitä, että se on jatkuva taistelua tyydytyksen ja kaipuun välillä. Kaipuussa oppia tuntemaan maailmaa, tuntemaan todellisuutta. Tyydytys on aina katoavaista, onni on aina katoavaista. Goethe sanoi itsestään, ettei hän ole ollut yhtäkään kokonaista päivää täysin onnellinen, koska onni johtaa haluttomuuteen ja vahingoittaa ihmishenkeä. Post coitum omne animals triste est, yhdynnän jälkeen kaikki eläimet ovat surullisia. Kylläinen päivä ei ole näin ollen päivistä suurin, suurin päivä on janon päivä. Näin sanoo ruotsalainen runoilija Karin Boije. Den mätta dagen är alltid störst, den största dagen är en dag av törst. ”Skål ajatuksillenne!

Nyt kiihdytetään – kenen mandaatilla?

Kansallismuseon auditorio on mahtavan hieno paikka. Kuljet kauniin aukion poikki ja astut sisään katutasossa olevaan eteistilaan. Vasemmalla on tyylikäs kahvila, jonka ikkunat avautuvat mystisen kiehtovalle suljetulle sisäpihalle. Kun jatkat suoraan, olet auditorion ylimmällä tasolla. Auditoriossa et ole suljetussa tilassa. Ikkunat Mannerheimintielle tuovat näkyviin kadun draamaa. Raitiovaunut ja bussit jyräävät ikään kuin suurennettuina ikkunoiden heijastuksissa. Niin, tässä pääasiassa Eliel Saarisen suunnittelemassa ja vuonna 1916 käyttöön otetussa rakennuksessa on tällainen hieno auditorio. Oletko käynyt siellä? Jos et, niin etsi sopiva tilaisuus! Kuluneella viikolla siellä pidettiin tiedotustilaisuus Helsingin seudun maankäytön, asumisen ja liikenteen suunnitelmien nykytilasta. Suvi Rihtniemi piti puheenjohtajuutta suorastaan tyttömäisen sievänä, Sini Puntanen, Tuire Valkonen ja Mari Randell osoittivat asioiden valmistelussa piilevää naisenergiaa. Rikhard Manninen sentään vakuutti, että miehilläkin on jokin osuutensa prosessissa. Kaikki esitelmänpitäjät olivat hyvin varmoja asiastaan, ikään kuin he tietäisivät jotain vuodesta 2050. Kukaan ei sanonut, että nyt ollaan erinomaisen liukkaalla jäällä ja kysymyksessä on arvausleikki vailla vertaa. Tulevaisuutta kun ei voi tutkia eikä ennustaa – aineisto puuttuu.

  

Suvi, Tuire, Rikhard, Mari ja Sini kertoivat tulevaisuudestamme. Ei se ole helppoa, vaikka siltä kuulostaa!

Kuka päätti Helsingin seudun kasvun tavoitteet?

Leikki leikkinä, tuota tulevaisuuden arvaamista olen minäkin pienen ikäni harrastanut. Tilaisuudessa yleisöpuheenvuoron käyttänyt herrasmies - oranssissa paidassaan, esittäytyikö hän yhteiskuntatieteiden professoriksi? Hän tiedusteli miksi esiin ei ole tuotu vertailuaineistoa vanhoista suunnitelmista ja niiden toteutuneisuudesta? Tämä kyllä totta puhuen minuakin kiinnostaa. Saatan myös yrittää itselleni tuota kysymystä havainnollistaa tässä blogissani - jos sallitte. Ehkä ajatuksissani peesaan myös hieman ”Susi” Launista, hän kun yleisöstä kysyi suunnittelijoille annettua mandaattia kasvattaa Helsinkiä - muun Suomen kustannuksella - näin rajusti. Suvi Rihtniemi kyllä vastasi mandaatin tulleen valtiovallan ja alueen kuntien yhteisesti solmimassa MAL-sopimuksessa. Totta puhuen sopimus tehtiin kolmeksi vuodeksi 2012-2015.

MAL-sopimus eli VALTION JA HELSINGIN SEUDUN KUNTIEN VÄLINEN MAANKÄYTÖN, ASUMISEN JA LIIKENTEEN AIESOPIMUS 2012–2015 solmittiin 20.6.2012. Ketkä siis allekirjoittivat sopimuksen? Sopimuksen allekirjoittivat ministerit Krista Kiuru ja Merja Kyllönen, 14 kunnan johtajat sekä ARA:n Hannu Rossilahti, Liikenneviraston Juhani Tervala, ELY-keskuksen Rita Piirainen ja HSL:n Suvi Rihtniemi. Tällä sopimuksella syntyi 14 kunnan yhteistyö.

Sopimuksen tärkein määrällinen tavoite oli 12000-13000 asunnon rakentaminen per vuosi - sopimusajalla 2012-2015. Lisäksi määriteltiin nimeltä mainiten Kehä I:n parantamistoimet, Kehä III:n parantamistoimet, sekä pääradan parantaminen ja Helsingin ratapihan tehostaminen. Luvataan myös valmistella jatkoa silmällä pitäen Pisara-rataa ja Espoon kaupunkirataa. Sopimuksessa ei puhuta mitään kaupungin tulevasta asukasluvusta tai kasvun määrällisistä tavoitteista. Lähinnä kyllä mainitaan nykyajan mantra: kilpailukyky. Suurista tavoitteista olisi sovittava ennen sopimuskauden päättymistä. Lisäksi edellytettiin valtioneuvoston tekevän asiasta periaatepäätöksen. Sanatarkasti: ”Tavoitteena on, että valtioneuvosto tekee Helsingin Seudun aiesopimuksen toteuttamisen edellyttämistä linjauksista ja toimenpiteistä periaatepäätöksen”.

  

Asukasluvun kasvu hidastuu. Näin kertoo tilastokeskuksen vuoden 2012 ennuste. Hiipuma on erittäin suoraviivainen MAL-kunnissa, mutta lähtöpistekin on korkealla. Nykyinen MAL-kuntien kasvu onkin yli 1 % vuodessa. 30 vuoden päästä kasvu on vain 0,4 %.  Tämä ennuste lupaa ns. MAL- alueelle 1,7 milj. asukasta vuonna 2050.

 14 kuntaa?

Mikä tämä on tämä 14 kuntaa? Minusta tämä kuntakooste on mysteeri. Perustuuko 14 kunnan ”metropoli” seudullisiin palvelu- tai vaikutusalueiden kenttiin tai perustuuko se hallinnollisiin muodostelmiin vai onko siinä takana jokin mystinen saavutettavuuden ”savu”-järjestelmä? Vai onko siinä yksinkertaisesti perusteena kuntien edunvalvontaa varten kehitetty yhteistyömuoto, johon aikanaan meni mukaan kuka meni? Kuumakunnista Kerava, Kirkkonummi ja Sipoo ovat mukana Helsingin seudun liikenteen kuntayhtymä HSL:ssä. Se on hyvä. Kymmenen kunnan Kuuma – yhteistyö toimii liikelaitoksena Keravan kaupungin hallinnoimana. Yhteistyön perustana on vuonna 2012 tehty sopimus: SOPIMUS YHTEISEN EDUNVALVONNAN JÄRJESTÄMISESTÄ KERAVAN, HYVINKÄÄN JA JÄRVENPÄÄN KAUPUNKIEN SEKÄ KIRKKONUMMEN, MÄNTSÄLÄN, NURMIJÄRVEN, PORNAISTEN, SIPOON, TUUSULAN JA VIHDIN KUNTIEN YHTEISTYÖNÄ. Sopimus astui voimaa vuoden 2013 alussa.  Tässä ei todella ole mitään pahaa, pelkkää hyvää. Mutta onko tämä jotenkin järkevää suuresti mainostetun verkostokaupungin toimintaa ajatellen? Miksi Lohja on ulkopuolella, miksi Riihimäki ei ole mukana, mitä sitten sanotaan Porvoosta? Todellinen verkostokaupunki kaipaa solmupisteitä. Se ei synny ”nukkumaesikaupungeista” tai ”jälkimaaseudusta”. Miksi siis Lahti ja Hämeenlinna eivät ole tässä yhteistyössä? Olen kysynyt tätä asiaa monessa blogissani. Olen myös kysynyt sitä erinäisissä luennoissani. Mutta kukaan ei vastaa. Tulee sellainen tunne, että kysyn jotain aivan omituista. Eihän tällaisia kysymyksiä voi esittää. Kaikki on sovittu, eikä mitään jo sovittua voi muuttaa. Varsinkin kun se mitä on sovittu, on vaivalla matkaansaatettu. Erityisesti kuitenkin kummastelen sitä, että miksi kaikissa esittelytilaisuuksissa aina pyydetään kommentteja tai kysymyksiä, kun niihin ei kuitenkaan haluta vastata?

   

Kuvassa on sinisellä Uudenmaan liiton raja, valkoisella 14 kunnan ”metropolialueen” raja sekä värikkäinä alueina selvitysmies Yrjö Harvian vuonna 1945 esittämä metropolialue. Lisäksi kuvassa esiintyy minun jankuttamani verkostokaupungin ja samalla sosiaalisesti terveen kaupunkiyhteisön raja ”Penan sormet”. Sormialueella ja MAL - alueella yhteensä asuu nykyisin 1,8 milj. asukasta ja tilastokeskuksen ennusteen mukaan asukasluku on vuonna 2040 noin 2,2 milj. asukasta. Kysynkin, eikö olisi järkevää pyrkiä nyt MAL – sopimuksen  päättyessä laajempaan ja sosiaalisesti kestävänpään alueyhteistyöhön. Kukaan ei vastaa! Kukaan ei kommentoi? Rakenteet taitavat olla jäätyneitä?

  

 Pääkaupunkiseutu synnyttää voimakaan heiluriliikenteen eli pendelöinnin. Kaavio vasemmalla kertoo, että Porvoo synnyttää eniten heiluriliikennettä. Sitten seuraavat hyvässä järjestyksessä suurimmat ”metropolikunnat”. Pendelöinti on kaksisuuntaista, kun Porvoosta tulee Helsingin seutukuntaan (MAL-alueelle) 12000 työssäkäyvää, niin Helsingin seutukunnasta Porvooseen menee 4000 työssäkäyvää. Työpaikkaomavaraisuus on melko alhainen ns. Kuuma-kunnissa. Oikean puoleinen kuva kertoo kunnista lähtevän työssäkäynnin PKS:lle. Kun Keravalta menee PKS:lle 9500, niin PKS:ltä Keravalle menee 2500 työssäkäyvää. Keravan työssäkäyvistä siis 60 % menee PKS:lle töihin. Kaikkiaan Keravan työssäkävijöistä noin 70 % käy töissä kunnan ulkopuolella. Tämä on yleinen suhde kaikissa ”metropolikunnissa”, sillä vain 30-40 % käy töissä kotikunnassa.

  

Helsingin vaikutusalueella sijaitsevien kuntien työssäkäynnissä on suuria eroja. Kaavioon sinisellä merkityistä MAL - alueen PKS:n ulkopuolisista kunnista vain Hyvinkäällä on kohtuullisen hyvä työpaikkaomavaraisuus. ”Metropolialueen” kunnissa omalla alueella työssäkäynti vaihtelee Kauniaisten 20 prosentista Vihdin 40 prosenttiin. Monet aivan pikkukaupungilta tuntuvat paikat osoittautuvatkin nukkumalähiöiksi. Mutta juuri nämä pikkukaupungit ovat hyviä nukkumalähiöitä, sillä niissä on sosiaalinen ympäristö toimiva, sillä segregaatio ei pääse puremaan niin kuin se tekee suuren kaupungin ”esikaupungissa”. Loikkasen ja Laakson julistama kilpailukykyoppi kompaktin kaupungin ja sisäisesti tiivistyvän kaupungin iloista on viemässä meitä eriarvostuneiden kaupunginosien syntyyn ja sisäiseen luhistumiseen. Tätä nyt ystäväni vihreät Oden johdolla ovat ryhtyneet tukemaan.

  

Melkoisen pientä pränttiä tuo kaupungin kasvu. Vasemmassa yläkuvassa on Pro Helsingfors -suunnitelman 500000 asukkaan kaupunki vuoden 1916 perspektiivistä. Ylhäällä keskellä on Yrjö Harvian vuonna 1945 valmistuneen selvitysmiestehtävän Helsingin seudun taajama-alueet, joilla asuisi 500000 asukasta. Oikealla ylhäällä on vuoden 1960 Helsingin yleiskaavan 712000  asukkaan Helsinki. Tuossa ajatuksessa Helsinkiin oli liitetty Leppävaara ja Tapiola. Vasemmalla alhaalla on Ilaskiven (1989) Pääkaupunkiseutu, jolla asuisi 900000 asukasta. Keskellä alhaalla on Helsingin uuden yleiskaavavision Helsinki, jonka mukaan kaupungin alueella asuisi 860000 ihmistä. Oikealla alhaalla on Masu – maankäyttösuunnitelma tältä vuodelta. Helsingin ”metropolialueella” asuisi tällöin 2 miljoonaa asukasta.

  

Helsingin väestöennusteet ovat vuosien mittaan vaihdelleet. Ensimmäinen varsinainen suunnitelma oli Pro Helsingfors vuodelta 1918. Helsingin kaupungin - vahvistettuna Länsi - Espoolla - arveltiin saavuttavan 500000 asukasta. Vuonna 1946 Yrjö Harvia teki kuvan Helsingin seudun taajamarakenteesta ja arvioi kaupungin tulevaksi asukasluvuksi puoli miljoonaa asukasta. Vuoden 1960 yleiskaavassa Helsinkiin, jälleen Leppävaaralla ja Tapiolalla vahvistettuna, arveltiin mahtuvan 712000 asukasta. Vuonna 1989 Ilaskiven selvitysmiestehtävä arvioi Helsingin tulevaksi asukasluvuksi 460000 asukasta kun pääkaupunkiseudulla olisi vastaavasti 900000 asukasta. Kauton Jussin ”verikartta” vuodelta 1995 arveli Helsingin mahdolliseksi asukasluvuksi 600000. Nyt tekeillä oleva Helsingin yleiskaavavisio sijoittaisi Helsinkiin 860000 asukasta. Samanaikainen Masu-suunnitelma tarjoaa 14 kunnan alueelle 2 miljoonaa asukasta. Ollaanko nyt räjäyttämässä pankkia!

  

Tässä on eteläisen Suomen ”voimakasa” tai kauniimmin sanottuna ”palava komposti”. Tässä kasassa tai kompostissa on nykyisin 2 miljoonaa asukasta, 5 yliopistoa,  35 elokuvateatteria, 30 teatteria ja paljon muuta. Nyt korostetaan kansainvälistä kilpailukykyä. Paranisivatko mahdollisuudet kun toimittaisiin laajemmassa ympäristössä? Siis oikeassa työssäkäynti- ja ”markkina”-ympäristössä? Millainen yhteistyö tämän kompostin sisällä voisi vallita? Naapurustossa on vielä Euroopan neljänneksi suurin kaupunki Pietari, siellä on 4,9 miljoonaa asukasta  ja etelässä lahden takana vireä 0,4  miljoonan asukkaan Tallinna.

Liikennejärjestelmä on minun alaani

 Ehkä olisi otollisempaa kysyä liikenteestä? No, en kysy, mutta haluan hieman itselleni kertailla mitä on tapahtunut. Erityisen iloinen olen raideliikenteeseen suunnatusta panostuksesta. Mutta näiden suurinvestointien sisällä tehdyistä ratkaisuista saatan olla ihmeissäni. En halua nyt puhua Länsimetrosta tai Kehäradasta. Kaikki on suunnittelupöydällä tehty ja hankkeet lähes valmiiksi rakennetut. Olinpa niissä itsekin paljon mukana esisuunnitteluvaiheissa, joten moittiminen saattaisi kalahtaa omaan nilkkaan.

Siispä sallinette minun ihmetellä tuota Pisaraa. Sehän on vielä pelkkää paperia. Suunnittelu arvatenkin etenee ajatuksella hyödyntää vahvasti Helsingin maanalaisen maailman ”kiinteistösijoituskapasiteettia”. Keskustan maanalaiset tunnelitilat on suunniteltu meille insinööreille ja etenkin kollegoillemme, varsinkin kallioteknikoille tyypillisellä ”kokonaistalousperiaattella”, joka johtaa valitettavasti usein rotankolomaailmaan, juuri siihen mikä pääkaupunkimme maanalaisissa tiloissa on nähtävissä! Et ole huomannut? No jos et ole huomannut ota autosi ja suuntaa sen nokka Kaisaniemenkadulta Kluuvin syvyyksiin ja jatka edelleen keskustan huoltotunneliin ja sieltä P-Cityn pysäköintihallin kautta P-Forumin halliin ja edelleen Rautatienkadulle. Suunnittelun juhlaa! Tai sitten lue blogini http://penttimurole.blogspot.fi/2013/03/pisara-ei-ole-elain-se-on-kaupunkia.html .

  

Ylemmässä kuvassa on vuonna 2011 fiksatun liikennejärjestelmäsuunnitelman HLJ 2011 rakennettavaksi tarkoitetut raideliikenneverkot. Nyt rakenteilla olevat Kehärata ja Länsimetro näkyvät kuvissa. Rautateistä tuolloin olivat haaveissa mukana Heli-radan varaus itään sekä Lohjan rata Espoon keskuksesta. Pisara ja Lentorata olivat jo silloin asettuneet vakavasti otettavaksi osaksi suunnitelmaa. Klaukkalan rataan oltiin varautumassa. Myös Itämetro ja Länsimetron jatkeet olivat pitkän tähtäyksen osiossa. Raidejokeri oli vakaasti mukana. Samoin haluttiin varautua Jokeri 2 -raitiotiehen ja Vantaan poikittaiseen raitiotiehen. Nyt juuri esitellyssä uusimmassa HLJ – luonnoksessa Heli-varaus on poistettu (Hyvä!).  Samoin puuttuu Klaukkalan rata, mutta Nikkilän rata on tullut kuvioon. (Ehkä, mutta?) Länsimetron jatkeesta on päätöksiä. (Hyvä!) Itämetron jatke haikailee, mutta on osa suunnitelmaa. Ville Lehmuskoski lienee saanut puhuttua oman lempilapsensa eli tiederatikan osaksi suunnitelmaa. (Hyvä!) Lentoradan, Pasilan aseman ja Pisaran asemasolmu liittyen vielä nyt unohdettuun Töölön metroon on ratkaisematta. (Harmittaa!) Tallinnan radasta ei puhuta. (Hyvä!) 

Miten paljon rahaa aiotaan käyttää raideyhteyksin kehittämiseen? Olen tuohon kuvaan kerännyt nykyrahassa raideverkkojen kehittämiseen käytettävät vuosi-investoinnit eriaikaisten suunnitelmien mukaan. Ensimmäisissä PLJ – suunnitelmissa uskottiin pärjättävän vajaalla sadalla miljoonalla eurolla vuodessa (nykyrahaa).  Vuonna 2003 tehtiin YTV:n toimeksiannosta Pääkaupunkiseudun raidevisio vuodelle 2050. Minä taisin olla sitä tekemässä. Visiossa todella uskottiin raideliikenteen kehittämiseen ja tarpeellisen etenemispolun vuosi-investointien tasoksi määrittyi lähes 250 milj. euroa nykyrahaa. Tämän jälkeen tehdyssä PLJ 2007 –suunnitelmassa tulikin ensimmäinen sysäys ylöspäin, mutta vain hetkellisesti. Helsingin seudun liikenne jatkoi YTV:n työtä 14 kunnan kokoonpanolla HLJ 2011 –suunnitelmassa. Kehäradan ja Länsimetron yhtäaikainen rakentaminen vaativat investointirahaa, muitakin tarpeita oli ja rahoitustarpeeksi laskettiin 250 miljoonaa euroa vuodessa 10 vuoden ajalle. Sitten huilattiin. Nyt valmistuneessa uusimmassa HLJ 2015 -luonnoksessa investointien taso näyttääkin kiivenneen päälle 200 miljoonaan euroon vuodessa. Loistavaa ja realistista, mutta saadaanko sillä sittenkään tarpeeksi aikaiseksi. Häntä ei saisi lopahtaa tuolla tavalla alaspäin kuin kuvassa näkyy.

Maankäyttömuutos on hidas

Maankäyttömuutokset tai oikeammin, mahdollisuudet maankäyttömuutosten kautta tukea ihmisten järkevää asumista, liikennettä ja palvelujen saatavuutta ovat hidasvaikutteisia ja eivät sinällään ole salamasotaan verrattava strateginen keino asioiden saattamiseksi oikealle tolalle. Kerrosalan kasvu kuvastaa maankäyttömuutoksen dynamiikkaa. Kerrosala kasvaa pääkaupunkiseudun alueella noin 1 % vuodessa. Tällä kasvunopeudella ei tapahdu mitään! Tai ei ainakaan tapahdu mitään sellaista, johon radikaaleilla maankäyttöpoliittisilla muutoksilla voitaisiin vaikuttaa. Hitausvoimat ovat liian suuret.  

 

Sosiaaliseen muutokseen Masu – maankäyttösuunnitelmassa liittyy tämä söpö kuva. Näinkö se ratkeaa?

Näitä otsikoita emme varmaankaan halua? Mutta olemmeko tietoisia?

Sosiaalinen muutos on se suurin muutos

 Väestön ikääntyminen ja monikultturistuminen ovat vaikeasti hallittavia prosesseja. Niistä ei juuri puhuta nyt esitellyissä teoksissa. No, niistä ei osata puhua, eikä niistä saa puhua. Mutta emmehän me välttämättä halua naapurimaamme tilannetta. Kyllä kai jostain voisi jotain oppia. Ja todellakin toivoisi, että meidän selvityksissämme pystyttäisiin sanomaan sosiaalisesta kestävyydestä enemmän kuin mitä nyt sanottiin: ”Maankäytön avulla tuetaan kaupunkirakenteen kehittymistä sosiaalisesti kestävämmäksi. Sosiaalisen kestävyyden toteutuminen nojaa alueen eriarvoistumisen estämiseen, sekä monipuolisen ja monimuotoisen ympäristön toteuttamiseen.” SIINÄ KAIKKI!

Liikennepolitiikka on nopeavaikutteinen

Vaikutusta ei kuitenkaan synny jos linjaukset hapuilevat. Eivätkä yksin linjaukset, vaan myös tavoitepoliittiset ajoitukset. Pesä on täynnä kiviä. Kaikki kerrokset leijuvat, kaikki liikkuu. Niin kauan kun ne leijuvat ja liikkuvat vallitsee epätietoisuus. Miten voimme pilviä naulata?  Kuka heittää tyhjennysheiton? Tunnetaanko kysymykset? Kenellä on oikeus kysyä ja kenellä vastata?

80 lasissa!

Synttärit on vietetty. Pyöreä 80 tuli täyteen. Tilaisuudessa pidettiin ansiokkaita ”pena cuccuu” –esitelmiä, nyt suositusta Pecha Kucha – menetelmästä modifioituna. Ystäväni ja kaverini Roger Wingren piti tapansa mukaan hienon saarnan – saarnamies kun on. Hän sanoi saarnassaan “elämä on ihanaa” näin:

Jakob Böhmen mukaan elämä on kuluttava tuli. Kun polttoaine loppuu, tuli sammuu.

Laulujen Laulussa julistetaan:

”Rakkaus on väkevä kuin kuolema,
kiivas ja kyltymätön kuin helvetti.
Sen hehku on tulen hehkua”.

Rakkaus on kiivas ja hillitön; se tarttuu meihin kuin kuolema.

  

Rogerin saarnaan liittyi Edward Hopperin ehkä hyvinkin ajankohtainen kuva muistuttamaan, että kahdeksankymppinen joutuu vähitellen siirtymään filosofian puolelle. (Excursion Into Philosophy

Edward Hopper, 1959).

Useimmat ihmiset kuolevat ennen syntymäänsä, sanoo Erich Fromm. He ovat etsineet tietoa kokemuksen sijaan; elämän liekki on sammunut abstraktiohin.  Nämä elävät kuolleet ajelehtivat ruorittomissa laivoissaan, ilman lauluja ja kyyneleitä, heitä vievät kuoleman valtakunnan alimpien osien tuulet, sieltä, missä ”Syyttäjä” sitoo heitä yrittämästäkään tunkeutua lakien sisimpään, eli sinne, missä tavoite ja tarkoitus paljastuvat.

Onko sitten mahdollista rakastaa lakien, asetusten, normien ja ohjeiden mukaan?

Vanhan testamentin uusimmassa ruotsinnoksessa sanotaan, että Abraham ”makasi” Sarain kanssa.  Aikaisemmassa versiossa hän ”tunsi” tämän.  Heprean sana ”tuntea” kattaa ruumiillisen ja aistillisen ohella rakastavaisten yliaistillisen ja henkisen kohtaamisen, sellaisen, jossa rakastaja ja rakastettu ovat erottamattomia, kuin puu ja tuli – kun kaikki kytee – syntyäkseen uudestaan kun halu on muttunut tuhkaksi.

Kun Abraham tuntee Sarain, on kyse uudestaan syntymisestä, uuden luomisesta.

Raamatunkääntäjät ovat – ajan hengen mukaan – muuttaneet sanan ”panoksi”, samalla tavalla kuin tämän päivän projektinvetäjät pätemättömyydessään, impotenssissaan ja ylimielisyydessään toteuttavat hankkeitaan, peittämällä totuuden itse tuottamillaan faktoilla.

Olen Penan kanssa nähnyt, miten tuhkaksi palaneet sielut ovat uudestaan syttyneet palavaksi tuleksi, ja nähnyt ihmisten nousevan välinpitämättömyyden haudoista.  Olen nähnyt Penan halaavan kotikaupunkini särkynyttä ydintä, kunnes se on alkanut hehkua ja kaupunkilaiset ovat tulleet valmiiksi ottamaan syliinsä uuden, tulevan maailman.

Siispä ei, ei ole mahdollista rakastaa tietojen, lakien, normien ja ohjeiden säännöillä.  Rakkaus on vapaa; se on raju kuin kuolema, eikä sitä voi kahlita.  Se on luovuuden kotipaikka, ja luovuuden henki puhaltaa minne itse haluaa, eikä anna itseään dogmatisoida taikka vangita.  Elämä on kuluttava tuli, ja me elämme ainoastaan palamalla, antamalla tulen tarttua meihin, ja oppimalla ”tuntemaan”.

Siksi sanon kuin Augustinus:

”rakasta, ja tee mitä haluat”!

  

Roger Wingren: Suunnitteleminen perustuu järjen uskoon ja hallitsemiseen…… luominen perustuu kohtaamiseen, pyhään epävarmuuteen. Suunnittelussa lähdetään siitä, että maailma voidaan järjestää. Luomisessa on lähtökohtana, että maailma on prosessi ....että järjestetty maailma ei ole maailmanjärjestys.

Tilaisuuteen oli yllätyksenä kutsuttu naiskuoro Philomelan kymmenhenkinen kokoonpano. He esittivät viisi kaunista, ihastuttavaa, kappaletta. Philomena-kuoro voitti muuten tänä vuonna omassa sarjassaan maailmanmestaruuden Rigassa, Latviassa, järjestetyssä kansainvälisessä kuorokilpailussa..

https://www.youtube.com/watch?v=f7EJNXx6070

Hyvänä lisänä ystäväni Heikki Tegelman esitti DDT:n säestämänä tekemänsä laulun. Vanhojen jatsikonkareiden yhteistyö näytti sujuvan harjoittelemattomanakin odotetulla taidolla.

 Liisan piirustuksessa malli on kuvattu normaalissa työasennossaan. Lasissa ei ole vettä.

Kulttuurit eroavat

Suomessa ihmetellään vanhaa miestä. Kuulet kysymyksen: "Eikö sinun kuuluisi olla jo eläkkeellä?" Tuota ihmettelyä et kuule vanhoissa itäisissä kulttuureissa. Ikä ja kokemus katsotaan lisäarvoksi. Tämän sain pari vuotta sitten havaita lähes viimeisessä varsinaisessa projektissani Azerbaijanin Bakussa. Bakussa ministerit tulivat käsi ojossa tervehtimään -huomaa olevansa ainoa jota tervehditään kädestä. Kiistellään siitä kuka on vanhin. Vanhin on kunnioitetuin. Vanhuus on hyvä.

  

Minulla oli aikanaan, vielä nuorena, sellainen teema, että ”vanha katsoo nuoreen, nuori katsoo vanhaan ja molemmat ymmärtävät”. Uskoin tällaisen prosessin mahdollisuuteen työelämässä. Nyt 80 vuotta täyttäneenä mietin tuota. Se ei toimi itsestään.

Eläkkeelle – milloin?

Keskustelu eläkeiästä kalpenee kun silmäilee silmäätekevien virkaikää. Konrad Adenauer oli Saksan liittokanslerina 87-vuotiaana, Juho Kusti Paasikivi oli Suomen presidenttinä 86-vuotiaana, Winston Churchill oli pääministerinä ja johti Britanniaa 81-vuotiaana, Mao Tse Tung oli puheenjohtajana 83-vuotiaana, Ingvar Kamprad johti Ikeaa vielä 86-vuotiaana ja tunnettu konsulttijohtaja Borge Ramböll osallistui insinööritoimistonsa töihin vielä 90-vuotiaana. Nykyisistä valtionpäämiehistä vanhimpia ovat kuningatar Elisabeth II, hän on 88-vuotias, Italian presidentti Giorgio Napolitano on 89-vuotias ja Israelin tänä vuonna presidenttiydestä luopunut Shimon Peres on 91-vuotias. Vuonna 2013 eronnut paavi Benedictus XVI oli erotessaan 87-vuotias. Afrikkalaisista johtajista Nelson Mandela oli presidenttinä 81-vuotiaana ja kuoli 96-vuotiaana.  Nykyinen ikäpresidentti on Zimbabwen Robert Mugabe, joka jatkaa presidenttinä 90-vuotiaana.

Suomen terveystilastojen mukaan 80-vuotiaan miehen odotettavissa olevaa elinaikaa on jäljellä 7 vuotta. Jos sattuisi elämään 85-vuotiaaks, jäljellä oleva elinaika olisi 4,9 vuotta. Näin siis elämällä 5 vuotta lisää saisi vielä kaupanpäällisiksi lähes 3 vuotta lisäaikaa. Mainiota! Yritetäänpä kitkutella alkuun 85-vuotiaaksi.

Elämä auton kanssa

Minun elämääni on eletty koneen vallatessa maailman. Tämä kone on auto. Koneista ei puhuta Raamatussa, eikä niistä puhuta antiikista nykypäivään ulottuvissa filosofioissa. Ensimmäinen filosofi, joka puhui koneista, oli Karl Marx. Hän sanoi: "Nykyaikana tuntuu kaikessa olevan ristiriitansa. Näemme, miten koneet, joilla on ihmeellinen kyky vähentää ihmistyötä ja tehdä se tuloksellisemmaksi, näännyttävät ihmiset nälkään. Tähän asti tuntemattomat uudet rikkauden lähteet muuttuvat jonkin oudon, käsittämättömän lumousvoiman vaikutuksesta kurjuuden lähteiksi. Tuntuu kuin tekniikan voittojen hintana olisi moraalinen rappeutuminen." Marx uskoi moraalin rappeutuvan koneiden myötä. Kuka mittaa moraalimme juuri nyt? Koneet ovat työnsä tehneet.

  

 

Mekaanisten koneiden hurma lienee taantumassa. Nyt siirrymme entistä suuremmassa määrin virtuaalikoneiden tuottamaan tekoelämään. Se kaikki, mikä ennen täytti aivot elämänmittaisessa toisilmaisen odotuksessa, on nyt muuttunut todellisen elämän tavoittamattomaksi toiveeksi. Jotenkin tylsää!

En tee testamenttia

Luen ajatuksiani. Mietin niitä kun valmistelin esitystä syntymäpäiväbileisiin. Mahtaako niihin sisältyä mitään viestiä? Onko viesti mitenkään kiinnostava? Voisiko siitä oppia jotain? Loukkasinko aikalaisiani? Sainko esiin kulttuurin sulan hipaisua? Oliko mikään tuosta tapahtuneesta kulttuuria? Olisiko nyt testamentin aika? Tuon kaiken porun jälkeen olisi oikein laatia testamentti. Testamentissa voisi tehdä perinnönjaon. Voisi kertoa oikean ja väärän eron. Testamentti edellyttää että on jotain jaettavaa. Jaettavaa ei voi olla kiertoon menneiden suunnitelmien sanoma. Jaettavaa voisi olla ihmisten välisessä yhteistyössä. Aatteissa jotka vallitsivat. Perinnönjaossa voi tulla myös risuja. Niitäkin voisi jakaa. Osattomaksi jäävä niitä saa.  Toisaalta kun katsoo tuota tapahtumien ketjua, havaitsee selkeän ilmiön. Mikään ei ole totta. Arvot ja totuudet ovat jatkuvassa murroksessa. Vuosikymmenten jaksoissa totuus muuttuu. Kuka totuuden sanoo? Aristoteleen mukaan: ”Epätotta on sanoa, että se ei ole, mikä on, tai että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole.” Kuulostaako selkeältä? Testamentin teko on mahdotonta. Ei ole tietoa siitä, mikä on totta. En siis tee testamenttia.

Eriytymisen ennuste

Katselen hurjaa aikaa. Kaupungit kasvavat. Tornit nousevat. Maaseutu muuttuu kesänostalgian tyyssijaksi. Köyhät maat köyhtyvät - absoluuttisesti ja suhteellisesti. Rikkaat maat rikastuvat. Markkinatalous kukoistaa. Aatteet katoavat. Ihminen erikoistuu. Moniarvoiset ihmiset katoavat. Orjat tekevät orjan työt. Keskustelu lokeroituu. Poliitikot vaipuvat Danten helvetin seitsemännelle tasolle. Lapset ihmettelevät elämän menoa Angry Birds’in ritsan takaa. Vanhemmat uusioivat perheensä. Yksinäisyys kukoistaa. Se synnyttää kaipuuta. Media syytää globaalia viihdettä. Sotilaat taistelevat. Muutosta etsitään yhtenäistämällä. Yhtenäisyyskulttuuri on tavoite. Siihen muserretaan. Raha musertaa. Media musertaa. Historia painaa raskaasti - luonto alistuu. Puhutaan tarinasta. Eletään tarinaa. Tarinaa ei ole. Vanhukset eivät kaipaa tarinaa. He kaipaavat omaista ja ystävää. Minne olemme menossa? Onko tämä maailmanlopun ennuste? Ei, se on eriytymisen ja segregaation ennuste, se on tulevaisuutemme ennuste. Ilman mahdollisuutta ymmärtää.

  

Oswald Spengler on sanonut että ihmiskunnassa vallitse yleinen päämäärättömyys. ”Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi.” Hän taitaa olla oikeassa – on vain tuntemattomia voimia.

Ylevä päämäärättömyys – sekö vallitsee?

Oswald Spengler: "Jokainen näistä näyttelijöistä, jokainen yksittäinen kulttuuri suorittaa oman muunnoksensa draamassa. Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi. Yksityiset draamat tosin toteuttavat kehityskulun, jonka erikoisuutena on elimellinen johdonmukaisuus, eikä tämä ole mitään muuta kuin kohtalon logiikkaa. Mutta kokonaisuudella, ihmisyyden monituhatvuotisella näytelmällä ei ole mitään kantavaa aatetta enemmän kuin ihmisyydellä itsellään on suunnitelmaa tai päämäärää. Eine erhabene Zwecklosigheit – ylevä päämäärättömyys."

On 2010-luku

Arkkitehtuuri iloitsee pöyhkeydellä. Ekorakentaminen ei jaksa kiinnostaa. Rakennusfysiikka sekoaa sukkiinsa. Ihmiset säätävät automatiikan mieleisekseen – homekatastrofiin saakka. Joukkoliikenteen liput kallistuvat. Ryömivää kaupunkia ei saada kuriin. Hurjat ruutukaupunkisuunnitelmat säikäyttävät. Metropolihallinto kiinnostaa vain rajoitetun alueen puitteissa. Herzenin seitsemän kaupungin suunnitelmaa ei kukaan muista. Kaupunginosahallinnosta ollaan ymmällä. Poliitikkojen itsekkyys vaatii olevan vallan säilyttämistä. Uusi vallanjako pelottaa. Pelko ylittää kansalaisten yhteyden tarpeen. Business elää markkinaelämäänsä. Byrokratian, busineksen ja politiikan koneisto pyörii. Ihmiset niiden mukana. Ilman mahdollisuutta vaikuttaa. Ilman mahdollisuutta ymmärtää. Yhäkö kauemmaksi katoaa kansalaisyhteiskunta? Toivotontako saavuttaa keskusteleva yhteisö? Onko kaikki nyt näin epätoivoista? Johtuuko se siitä että on itse poissa pelistä?  Kahdeksankymppinen – kaiken menettänyt?

Otitko tuo äskeisen nyt aivan todesta? Ajattelet varmaan miehen masentuneen. Vanha mies masentuu. Ei! Elämä on ihanaa.