torstai 5. maaliskuuta 2015

Purkamisajasta hyötykustannukseen

Varsinainen seminaarisuma saavutti huippunsa parin viimeisen viikon aikana. Seminaarien aiheet pyyhkivät insinöörin reviiriä, sen myös laajasti ylittäen. Kaikki alkoi kaupunginmuseosta. Museon ihanat naiset olivat järjestäneet Sofiankadulla tilaisuuden nimellä Kun Helsinkiin rakennettiin City –keskustelutilaisuus. Paikalla oli arvokas esitelmöitsijäjoukko. Heidän tehtävänään oli keskustella museon julkaisemasta teoksesta: KUN HELSINKIIN RAKENNETTIIN CITY - KESKUSTAN VUOSINA 1945–1990 VALMISTUNEET LIIKERAKENNUKSET. Teos muuten löytyy netistä tällaisella osoitteella http://www.hel.fi/static/hkm/pdf/helsinki_city.pdf .

 Kerrassaan hieno kirja Helsingin purkamisajan seurauksena syntyneen korvaavan rakentamisen tuloksista. Aura Kivilaakso ja Johanna Björkman kumppaneineen ovat tehneet arvokkaan ja tarpeellisen työn.

Tilaisuus alkoi hieman pitkähkön kuivalla alkuesityksellä, mutta sitten kun Johanna Björkman pääsi asiaan, eli johtamaan paneelikeskustelua, oltiin hyvässä hapessa. Keskustelun aloitti Ville Helander tuttuun pohdiskelevaan tyyliinsä. Tyyli ei ole muuttunut siitä, kun hän aateveljensä ja kirjailijatoverinsa Mikke Sundmanin seurassa, Kämpin purkamisen aikaan, pohdiskeli Tarmion turmioksi koituneen teoksensa sanomaa. Teos oli tietenkin Helander, Vilhelm; Sundman, Mikael 1970. Kenen Helsinki. Raportti kantakaupungista 1970, WSOY. Juuri tuohon aikaan oli tapahtumassa se kaikki, josta kaupunginmuseon julkaisema kirja kertoo. 1960 kuvulla purettiin vanhaa rakennuskantaa Helsingissä enemmän kuin Neuvostoliiton pommikoneet niitä sota-aikoina onnistuivat tuhoamaan. Luojan kiitos, sillä jos olisimme Hampuri, Dresden tai joku sadoista Keski-Euroopan kaupungeista tuon kaupunginmuseon kirjan paksuus ylittäisi puhelinluettelon paksuuden virsikirjapaperilla painettuna.
  

Tuosta ajasta onkin jäljellä YLE arkistossa Villen ja Miken haastattelu, siinä vain Ville puhuu ja Mikke hymyilee. Klikkailepa sieltä ajan kuvaa, noilta ajoilta: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/10/19/kun-suomi-muutti-lahioon


Arvovaltainen keskustelijajoukko on ”hulluna Helsinkiin”. Vasemmalla Ville Helander piiloutuu kämmenensä taakse - hän saattaa hymyillä, Anna Helander rakennusvalvonnasta ikään kuin ujostelee, katsoo lattiaan, Anni Sinnemäki tyylikkään décolletée on kuvassa kuin myrkyn niellyt – pinnistele vieraalla kentällä, Anja Kervanto-Nevanlinna on odottavan valpas, haluaa sanoa - jos vain saisi puheenvuoron, Mikko Särelä miettii rennon näköisenä - ajattelee bulevardien parantavaa voimaa.

Keskustelun sisältöön en uppoudu. Se velloo laidasta laitaan, niin kuin pitääkin. Joskus suunvuoron saaminen on vaikeaa. Niin innostuneita ovat puhujat. Jopa niin, että Brondan talokin siirtyy erehdyksessä Kasarmikadun kulmaan. Oli jopa hauskoja huomioita. Hanna Helander sanoi, ettei vanhaa Pukevan taloa Kaisaniemenkadulla kukaan kaipaa. Tähän Anja Kervanto-Nevanlinna: ”No, no!” Niin sanoin minäkin - vielä viime vuonna, kunnes viisaat valistivat vaikenemaan. No, vaikka vaikenenkin, kukaan ei voi minua pakottaa rakastamaan tuota nykyistä fasadia.

’’Puhuttiin myös laajasti Maximista. Apulaiskaupunginjohtaja elokuvaihmisenä puhui paljon. Nyt on tekojen aika. Ihmettelin hieman miksi kaupunkiaktivisti Särelä oli kutsuttu paikalle. Ei kai hän aio kaupunkia lisäämällä vanhoja arvokkaita rakennuksia purkaa ja rakennustaidetta ylenkatsoa? Eipä niinkään, oli vain kysymys siitä, että tilaisuudesta tuli yllättäen myös bulevardisoinnin markkinatilaisuus. En tiedä miten se liittyi aiheeseen? No, anteeksi vaan, mutta minäkin tulen neuroottisen herkäksi tuon aiheen suhteen. Vihreät tuntuvat sitä poksauttelevan kuin kuohuviinipullon korkkia.

Maxim kumminkin kiinnostaa
Olenhan nyt Maximissa käynyt katsomassa hyviä elokuvia, viimeksi huippuhyvät ”Rumpali” ja Ida”. Maximissa on kaksi salia. Kellarissa oleva pienempi sali on koristeellinen ja sisältää vanhoja rakennusosia. Yläsali ja koko saneeraus toteutettiin 1970 luvulla Eliel Muoniovaaran suunnittelemana. Eliel on tietysti vanhan kaverin, poika Muoniovaaran, ”Muoniksen” isä. Vuonna 1972 vahvistetussa asemakaavassa oli määrätty, että tontilla ollut rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokas sisätila voidaan purkaa, mikäli riittävä määrä sen vanhoja sisustusosia siirretään uuteen teatterisaliin. Näitä ovat seinävalaisimet, seinäpaneelit, kullatut reliefit ja friisit. Näin ilmeisestikin tapahtui, sillä totta puhuen alasali näyttää aivan ”oikealta”. Rakennesuunnittelijana tuossa 70-luvun hankkeessa toimi insinööritoimisto Paloheimo & Ollila. Elokuvateatteri peruskorjattiin vuonna 1997, jolloin elokuvateatterien esitystekniikka sekä molempien salien penkit uusittiin. Nyt rakennusta uhkaa saneerautumisvaara.
  

En ole koskaan arvannut istuvani yläsalissa ystävieni Eeron ja Matin konstruoiman betonisen ruutukaton alla. Soitin Eerolle ja pyysin muisteloa 70-kuvun loppupuolen tapahtumista. Eero käski luokseen Tuusulaan ja piirsi katon kuvan. Se edustaa Eeron mukaan ”oikeata konstruktivismia”: rakenne muuttuu korkeammaksi laatan keskustaan mentäessä. Joutuuko tuo katto nyt purettavaksi talon uudisrakentamisen yhteydessä? Muuten Maxim pitäisi säästää juuri tuollaisena kuin se on!

Kirjassa on todella mielenkiintoista tekstiä syvältä, stilistisesti ehkä hieman huolimatonta, mutta ei haittaa. Tekisi mieli sormeilla montaakin kohtaa, mutta nyt on kiire seuraavaan seminaariin. Niin vielä, erityisesti harmittaa tuo vanha Kestikartano, entisessä VPK:n talossa. Kaksi juttua. Pentin hääjuhlat vietettiin juuri tuossa Aarne Ervin sisustamassa tilassa. Kestikartano edusti jotain ja se olisi tullut säilyttää. Ehkä silloin, sodan jälkeen, haluttiin tuo karjalaisuuskin hieman kätkeä. Rakennus itsessään: en tiedä. Talo muuten purettiin vuonna 1967. Mutta juuri tuon rakennuksen kellarissa olin pitämässä luentoa arkkitehtiosaston ulkomaisille opiskelijoille liikennesuunnittelusta. Rohkenin ottaa huonoksi esimerkiksi vastapäisen talon viuhuvat rampit. Ne valmistuivat samana vuonna 1967. Kansainväliset nuoret eivät lainkaan hyväksyneet luennoitsijan konservatiivisuutta. Heidän mielestään Makkaratalon rampit edustivat modernia uutta aikaa parhaimmillaan. Heidän mielestään ne eivät rikkoneet kaupunkikuvaa. Kaupunkikuva oli muuttumassa, uudistumassa. Ne olivat osa tulevaisuutta. Nyt ne on purettu. Tuliko hyvä? No ei, kun nyt sitten taas purettiin se Revellin mahtava avoin alamaailma. Se, joka imaisi sisään puupäällystettyjen alaslaskettujen kattojen ”tulevaisuusmaisemaan”, sallien kulkemisen ja olemisen. Muuten muistatteko, että Keskuskatu 7 saneerauksen yhteydessä rakennettiin luiskat maan alle ja mikä siellä olikaan: Drive in Bank, amerikkalaiseen malliin. Toinen tuon kadonneen pankkiunelman edustaja on vieläkin nähtävissä Hakaniemen ympyrätalon äärellä.
  

Tässä kuvassa vasemmalla näkyy talo, jossa sijaitsi Kestikartanon ravintola, minun hääjuhlapaikkani, talon inkarnaation kellarissa, vai oliko se juuri tuo talo, oli se, luennoin kansainvälisille arkkitehtuuriopiskelijoille vastapäisistä rampeista. Sanoin etteivät ne sovi kaupunkiin. Siitäkös opiskelijat äityivät.

Kaupunginkanslia asialla, mihin Helsinki mahtuu?
Seuraava kongressi oli odottamassa. Se oli Helsingin kaupunginkanslian vuotuinen projektiesittely. Väkeä on todella tuvan täydeltä. Kaupunki rakennuttaa ja rakentaa. Systeemi on kaupunginkanslian alaisen aluerakentaminen - yksikön hallinnassa. Homma kuuluu Anni Sinnemäen rooteliin. Ilmankos hän esitteli ylpeänä väkensä aikaansaannoksia. Jostain syystä tuossakin alustuksessa hehkutus meni yleiskaavavision puolelle, vaikka tässä seminaarissa aiheena olivat ne projektit joilla kaupunki yrittää päästä 5500 uuden asunnon vuositavoitteeseen. Vuonna 2012 valmistui 5000 asuntoa ja vuonna 2013 4500 asuntoa. Viime vuonna valmistuneiden asuntojen määrä putosi 4000:een. Tavoitteeksi on asetettu 5000 asuntoa vuodessa. Kirimistä siis on. Espoolla tuo 2014 luku oli 2500 ja Vantaalla 2300.  Vantaa on kova kirijä.

Kaupunki esitteli kaikki aluerakentamisen kohteensa. Ihmettelin itsekseni miten pitkälle nuo hienot hankkeet riittävät ja tein saadusta aineistosta tällaisen kuvan. Näyttää siltä, että käynnistetyt hankkeet riittävät kymmeneksi vuodeksi. Sitten loppuu. Ryhdytäänkö sitten muuttamaan moottoriteitä tonttimaaksi. Yleiskaavavision mukaan sieltä löytyisi rakennusmaata 150000 asukkaalle. Vuoden 2020 jälkeen 30 vuoden aikana 5000 asukasta vuodessa ajatellaan asutettavaksi yleiskaavan bulevardikohteisiin. Rakennetaanko sitten mereen? Tallinnan tunnelista tulisi hyvää pengertäytettä. Olenko tosissani? En! 


Viereisessä kuvassa näkyy juuri alkaneiden tai pian alkavien aluerakennus-kohteiden vaikutus Helsingin asukaslukuun.
  


Pasilan esittely on vauhdissa. Kaikki projektinjohtajat olivat mainion hyviä esittelijöitä ja aineisto oli hienoa. Projektit vaan eivät aivan kaikilta osin vanhaa helsinkiläistä vakuuttaneet. Pelkäänpä tuota Pasilaakin. Ettei vain segregaatio iske pahanlaisesti. Mutta onnea!


Seuraava seminaari odotti jo lähes kulman takana. Tosin kyllä ensin vietettiin viikonloppua. Kyseessä oli INFRA 2015. Oli puhe infrajohtamisesta. Vanhaan tapaan se pidettiin Wanhassa Satamassa. Tila toimii mainiosti ja vanhat ajan patinoimat puurakenteet pakottavat ajattelemaan satamajätkien touhuja. Luen juuri Armas J Pullan kuvausta vanhasta Helsingistä. Siinä puhutaan paljon Helsingin ”kalifornialaisseuduista”. Katajanokka oli yksi niistä. Sinne tönöjen joukkoon ei kunnon kansalaisilla ollut asiaa. Armas J Pullan kirja on ihana. Jos vielä jaksat lukea blogejani, törmäät asiaan viikon parin sisään.

Poliitikoilla on sana hallussa, mutta tieto hk-suhteen sielusta puuttuu
Infran monipuolisesta aineistosta vain pari mielenkiintoista juttua. Huippuna kaikelle oli poliitikkojen keskustelu infrahankkeiden priorisoinnista. Auri Häkkinen Rakennuslehdestä oli yhtenä tenttaajana. Tentattavat olivat kaikki supliikkiväkeä. Ei ihmekään, sillä osa oli jo eduskunnan pitkäaikaisia veteraaneja. Kalle Jokinen (kok), Antti Lindtman (sdp), Mirja Vehkaperä (kepu) ja Martti Korhonen (vas) heittivät tottuneesti huulta. Onko Suomi tyhjennettävä vai säilyykö maaseutu? Jos Mirja Vehkaperältä kysytään selviää, että maaseutua tarvitaan biotalousyhteiskunnasta. Jos Martti Korhoselta kysytään, selviää maaseutukeskusten, etenkin Oulun tärkeys. Jos lahtelaiselta Kalle Jokiselta kysytään, korostuu korridorimallien suuri mahdollisuus. Antti Lindtmania kismittää Pisara. Miksiköhän niin paljon? Saisivatpa nyt edes Kehäradan kaupunkihankkeet liikkeelle, onhan Kehärata valtava satsaus juuri Vantaan kehittämiseen. Lindtmanista on sama missä ihmiset ovat, kunhan investoinnit saadaan etelään. Hän hieman liioittelee Kehäradan maankäyttövaikutuksista. Minä, Kehärataan vahvasti sitoutuneena suunnittelijana haluankin kysyä: missä ovat ne 50000 uutta asuntoa radan vaikutusalueella?

Liikenteen priorisoinnista selkeäksi ykköseksi nousi perustienpito ja perusinfran ylläpito. Se on oikeastaan selvääkin selvempää. Mutta on myös investointihankkeita, joiden priorisointi olisi kiinnostanut. Ja etenkin yleislinjaus. Satsataanko vielä ratoihin vai loppuuko tämä ihmeellinen ajanjakso, jolloin raideinvestoinnit nousivat ennen näkemättömälle tasolle? Vielä niitä olisi pussissa odottamassa: Lentorata, Esa-rata, Porvoon rata, pohjoisen radat, Tallinnan tunneli, kehitetty Pisara, pikaraitiotiet ja erityisesti joukkoliikenteen ja yksilöllisen liikenteen muodot yhdistävä terminaalijärjestelmä. Ja sitten vielä keskikaistatiet ja pientiet, älyliikenteen satsaukset, sujuvuusmaksut, Kyllönen-Ollila tienkäyttömaksut, liikenne tuottavana palveluna – tarkoittanee innovatiivisia verotuottoja, sähköautojen latausjärjestelmä, logistiikan uudistukset verkkokauppaan liittyen, jne. jne.

Kaikki tuntuvat tietävän jotain hk-suhteesta, he sanovat No Good!
Hyötykustannussuhteesta on tullut poliitikkojen ja kansan suussa maaginen käsite. Onhan siinä kysymys hyötyjen ja kustannusten vertaamisesta. Ystävälläni Ekku Anttilalla on selkeä käsitys taloudenpidosta: kunhan vain enemmän tulee sisään kuin menee ulos, niin firma kannattaa. Tämä on selvää, Ekku puhuu rahasta. Hk -suhteeseen työnnetään kuitenkin myös rahan lisäksi arvoja ja tunteita. Sinne tungetaan kuvitteellisia korkokantoja sekä mielipahaa. Eniten sinne tungetaan aikaa, Mikä on aika ja mikä on sen arvo? Onko se kaikille sama? Mutta jotain mittatikkua tarvitaan. Päätöksentekijät ja suunnittelijatkin tarvitsevat sellaista. Poliitikot pyysivät sitä meiltä – ammattilaisilta! Sanommeko; ”Niet snaju!”

Kevytraitiotie?
Hetkinen. Pikaraitioteistä tulikin mieleeni hauska sana, jota en ole ennen kuullut. Ainakin Teemu Vehmaskosken ROTI-esitelmässä se esiintyi ja jossain muussakin. Se sana oli ”kevytraitiotie”. Mikä on kevytraitiotie? Onko se raitiotiestä eli ratikasta eli raitsikasta eli skurusta eli sporasta kevennetty muoto. Vai tarkoitetaanko sillä itse asiassa näistä kevytraitioteistä raskautettua versiota esimerkkinä Jokeri. Sitä on yleensä kutsuttu pikaraitiotieksi. Siis meidän sporamme taitaakin olla kevytpikaraitiotie. No, kai nyt tiedän sanan olevan jonkinlainen suora käännös sanasta Light rail, joka siis tarkoittaa raskaasta raideliikenteestä kevennettyä muotoa.

Teenun esitys oli muuten erittäin hyvä. Hieno visualisointi ja ytimekäs esitys. Et kai Teemu ottanut tosissasi kun hieman sinua ”opastelin” blogissani viikko pari sitten?  Julkisuuden henkilöillä on julkisuuden kirot.

Siltapalkinto Joensuuhun ja meille myös!
Yllättävä ilonaihe tuli vastaan RIL - siltapalkinnon muodossa. Silta on Joensuun ”Ylisoutajan” kevyen liikenteen silta. Arvostelussa sanotaan: ”Sen muotoilu ja valaistus on onnistunut erittäin hyvin. Lisäksi materiaalien käyttö on innovatiivista. Suunnittelijan rohkeudesta kertoo sillan avaamisen toteuttaminen kääntyvänä siltana sirolta näyttävän keskituen ympäri. Silta on toimiva kokonaisuus – siinä ei ole mitään lisättävää eikä poistettavaa.”

Siinä hymyilee mairea siltaporukka kukkavihkot kädessään. Vasemmalta Pia Salmi, Jyrki Tasa, Sami Niemelä, Antti Silvennoinen, Teemu Tuomi, Tom Schneider ja Hiroko Kivirinta.






PS. Paljon jäi vielä kertomatta. Erityisesti tulen palaamaan Pellervon Pasi Holmin esitykseen Ruotsi-Suomi maaottelusta infrainvestointien suhteen. Tarvitsen viisautta, sillä 18.3 joudun ProRautatie yhdistyksen tilaisuudessa alustamaan aiheesta:

 ”Mistä rahat raiteisiin?” 
Tilaisuus on vaalikeskustelun ryydittämä. Aika on: Keskiviikkona 18.3.2015 klo 9.00 – 11.15 ; Paikka on: Helsinki, Pääpostin auditorio

Toinen tilaisuus jota nyt mainostan on tämä:



RIL tulevaisuustoimikunta järjestää torstaina 26. maaliskuuta klo 17:00 Laiturilla keskustelutilaisuuden rakentamisen tulevaisuudennäkymistä pääkaupunkiseudulla. Tilaisuudessa ovat puhujina ylijohtaja Liikennevirastosta, kaupunkisuunnittelupäälliköt Espoosta ja Vantaalta, yleiskaavapäällikkö ja liikennesuunnittelupäällikkö Helsingistä sekä talonrakennustoiminnan toimitusjohtaja Rakennusteollisuudesta. Tilaisuuden nimi on:

”Mitä tulevaisuus tarjoaa rakentajille kasvavalla pääkaupunkiseudulla?”

Sivukysymyksenä tarkastellaan ajankohtaista yleiskaavavisiota: ”Ratkaiseeko bulevardisointi tulevan rakentamistarpeen?”, lisäksi kysytään: ”Minne liikenne pannaan: teille, raiteille vai loppuuko se?”

Puhujina:
Tarja Laine, kaupunkisuunnittelujohtaja, Vantaa
Torsti Hokkanen, kaupunkisuunnittelupäällikkö, Espoo
Kari Ruohonen, ylijohtaja, Liikennevirasto
Rikhard Manninen, yleiskaavapäällikkö, Helsinki
Reetta Putkonen, liikennesuunnittelupäällikkö, Helsinki
Kim Kaskiaro, toimitusjohtaja, talonrakennus RT
Tilaisuuden puhetta luotsaa professori Pentti Murole

Tilaisuus pidetään Laiturilla, vanhalla linja-autoasemalla, osoitteessa Narinkka 2 Kamppi, Helsinki.

Tilaisuus alkaa klo 17:00 ja päättyy klo 19:00. Tervetuloa!

lauantai 28. helmikuuta 2015

Humua vai hiljaisuutta?

Olin seminaarissa. Käyn seminaareissa keskustelun vuoksi. En käy seminaareissa tavatakseni potentiaalisia asiakkaita, joille voisin myydä konsulttihommia. Ne ajat ovat jo menneet. Itse asiassa niitä aikoja kerkisi olla 50 vuotta. Se lienee tarpeeksi. Mutta, kuitenkin, joskus minusta tuntuu, että tiedän paremmin, kysyn itseltäni: miksi ette kysy minulta? Nytkin tuolla, yliopistolla, ansiokkaassa seminaarissa, teki mieleni kommentoida, mutta en voinut. On tullut merkillinen tapa pihdata mielipiteitä, säästää niitä tähän blogiin.

Outi puhuu henkeviä
Niinpä nyt jälleen joudutte lukemaan seminaarin kirvoittamia juttuja. Seminaarin nimi oli kiintoisa, ajankohtainen ja hiemaan yllättävä: ”Liikenteen humua vai hämärää hiljaisuutta?” Järjestäjät kysyivät: ”Valtaavatko melu ja keinovalo ympäristömme? Onko hämärä hiljaisuus häviämässä pysyvästi kaupunkiympäristöstä? Miten ääni- ja valomaisema tulisi huomioida suunnittelussa?” Ansiokkaita esitelmöitsijöitä (olipa sana: möitsijöitä!) oli kutsuttu paikalle. Ykkösenä oli filosofian tohtori Outi Ampuja, työnantajanaan kaksijakoisesti Liikenneturvallisuusvirasto Trafi ja Helsingin yliopisto. Hänen teemanaan oli hiljaisuus. Hän sanoi hiljaisuuden rauhoittavan ja antavan ajatuksen vaeltaa. Hän sanoi hiljaisuuden palauttavan ja luovan uutta voimaa. Hän sanoi hiljaisuuden kannattelevan ihmistä ja auttavan ylläpitämään hyvää elämänlaatua. Hiljaisuus on myös arjen kotoinen voimavara, onni ja lohtu. Hän näki sen myös keinona paeta vaatimuksia. Hiljaisuus olisi puskuri ”itsen ja maailman vaatimusten välillä”.
  
Outi Ampuja puhuu myös melun terveysvaikutuksista. Kuuntelin Yle Arenasta hänen puhettaan. Verenpaine nousee ja sydän pamppailee, näin hän antaa ymmärtää.


Tilaisuudessa puhuttiin myös hiljaisista alueista. Mielenkiintoista ja tärkeää. Hauska homma muuten kun New Yorkin Central Parkissa katusoittajat vastustivat ankarasti hiljaisten alueiden muodostamista. Viedään leipä suusta.


Larri puhuu virka-asiaa
Larri Liikonen, entinen omapoika, nyt Ympäristökeskuksessa, hän kertoi melulle altistuksen tulevan pääosin katuliikenteestä eli 55 % kaduilta, maantieliikenteestä tulee 30 %, lentoliikenteestä 10 % ja raideliikenteestä 3 %, ai puuttuiko 2 % ?. No se tulee Larrin mukaan muusta, ehkä vesiltä. Liikenteen melualueilla asuu noin 1 miljoona suomalaista.
  
 Melulle altistuminen on iso juttu, mutta sen vaikutuksia ei voi ottaa huomioon tilastomatemaattisesti tai taloudellisesti. Tarvitaan arvoja. Arvojen ratkaisussa tarvitaan poliitikkoja.

Minä kysyn?
Mikä on melualue? Kuinka moni todella kärsii melusta kotona? Liikennevälineissä? Työpaikoilla? Miten meluhaitta pitäisi hinnoitella? Kuinka moni sairastuu melusta? Paljonko heidän hoitonsa maksaa? Kuinka paljon työpäiviä melusta sairastumisen vuoksi menetetään? Tällaisiin kysymyksiin ei kukaan voi vastata. Hyödyn ja haitan mittaaminen on suorastaan sellainen asia, että siinä tarvitaan poliittisia kannanottoja. Oikeastaan ainoa toimiva ja tuntuva mittari on melun vaikutus asuntojen ja toimitilojen hintoihin. Asunnon hinta putoaa kun liikenne jyrää. Toimitilat eivät taas missään nimessä halua meluaitaa näköesteeksi.

Melun merkitys on noussut uuteen keskusteluun kun aate bulevardisoinnista kehittyy. Tuo kaunis aate sai alkunsa vuoden 1989 Ilaskiven mietinnöstä. Ilaskivi nimittäin esitti selvitysmiesraportissaan Kehä I:n sisäpuolisia säteittäisiä väyliä bulevardisoitaviksi. Hänen raportissaan Kehä I:n sisäpuoliset moottoritiet muutettiin kaduiksi, nopeus pudotettiin tasolle 60 km/h ja tarjottiin mahdollisuus rakentamiseen bulevardikatujen varteen. Tämä ajatus ei kahteenkymmeneen vuoteen kelvannut kaupunkisuunnittelijoille. Nyt kun vettä on virrannut Vantaassa 13 miljardia kuutiota, asia on pulpahtanut äkkipikaisesti esiin ja mennyt saman tien indifferenttiin tilaan. Melu- ja hiukkaspäästöt ovat nousseet avainkysymykseksi. Ihmiset kysyvät: ovatko Mannerheimintie ja Hämeentie tyypillisinä hyvillä joukkoliikenneyhteyksillä varustettuina bulevardeina parasta asuinympäristöä?

Melu on mystinen asia
Melusta ei tunnu kukaan ottavan selvää. Laskentamalleja on kehitetty jo vuosia, etunenässä niin sanottu Pohjoismainen laskentamalli vuodelta 1982 – sitä on ahkerasti käytetty kun meluntorjuntaa on harjoitettu vaihtelevalla menestyksellä. EU direktiivin mukaisia meluselvityksiä ja toimintasuunnitelmia on tehty suorastaan pakon uhalla. Vuosina 2010–2012 toteutetuissa toisen kierroksen meluselvityksissä olivat mukana yli 100 000 asukkaan väestökeskittymät, maantiet joiden liikennemäärä on yli 3 miljoonaa ajoneuvoa vuodessa, rautatiet joiden liikennemäärä on yli 30 000 junaa vuodessa sekä lentoasemat joilla on yli 50 000 operaatiota vuodessa. Vuosien 2012–2013 meluselvitykset ja toimintasuunnitelmat Suomessa koskevat: noin 2100 km maanteitä, jotka pääosin ovat moottoriteitä sekä valtateitä suurten ja keskisuurten kaupunkien ympäristöissä, noin 170 km rautateitä, joihin kuuluvat rataosat Helsinki–Tampere, Helsinki–Kirkkonummi ja radat niissä kunnissa, joissa tehdään selvitys ja toimintasuunnitelma. Lisäksi on tutkittu seuraavia väestökeskittymiä: pääkaupunkiseutu sekä Tampere, Turku, Oulu ja Lahti. Kyllähän melun torjuntaa on Suomessa tehty parikymmentä vuotta. Liisa tuossa viereisellä pöydällä grafiikan kimpussa sanoo piirtäneensä ensimmäiset meluaitansa Jyväskylään jo vuonna 1986. Siitä aidan pätkästä ei tullut mitään kaunotarta. Viimeisin pitkähkö fasaadi taisi olla Kehä III:n 2*6 kilometriä pitkä kaksoisjulkisivu. Siitä Liisa on tyytyväinen. Täytyy muuten olla hieman varovainen näissä meluaitapuheissa. Sylttytehdas ahertaa tuossa käden ulottuvilla. Asiattomuuksista voi tulla korville.



Näin käy melulle mallien mukaan.


Luen Espoon toimintasuunnitelmaa
Luen mallin vuoksi raporttia: ”Espoon ja Kauniaisten kaupunkien ympäristömeludirektiivin mukainen meluntorjunnan toimintasuunnitelma 2013, luonnos.” Raportti on EU direktiivin mukainen toimintasuunnitelma. Asiallista konsulttityötä. Toimenpiteitä listataan todellisina hankkeina, mutta myös ideatasolla: liikenteen vähentäminen, nopeuden alentaminen, liikenteen siirtäminen vähiten haitallisille alueille, älyliikenteen sovellukset, kuten ”älykkäät liikenne-esteet”, reitinvalintaan liittyvät tienkäyttömaksut ja sähkökäyttöiset ajoneuvot. Tämänkaltaisia mahdollisuuksia luetellaan. Rakennuksien äänieristystä voitaisiin myös parantaa. Mutta varsinaisesti keskitytään meluesteiden rakentamiseen. Meluesteet ovat helppo nakki: päätetään, suunnitellaan, rahoitetaan ja rakennetaan. Halpoja ne eivät ole sillä hintaa voi tulla jopa viiden tonnin verran tiemetriltä. Muutenhan nuo isommat tiet ja kadut tuppaavat maksamaan päälle kymppitonnin metriltä. Suojattua asukasta kohti saatetaan liikkua laajan haarukan sisällä. Haarukka on tuhannesta eurosta kymppitonniin per asukas. Mutta pysäyttävätkö nuo suuret investoinnit melun? Siinäpä kysymys. Vastaus: eivät pysäytä – tarkoituksenmukaisella ja kustannustehokkaalla tavalla!

Luen herkistä kohteista Helsingissä
Luen myös toista raporttia: ”Herkkien kohteiden ilmanlaatu ja melutilanne, päiväkodit, leikkipuistot ja -kentät, koulut, vanhainkodit ja sairaalat.” Raportti on Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen tuottama vuodelta 2009. Raportti tarkastelee ”herkkiä” kohteita. Tällaisia herkkiä kohteita oli valittu 98 kpl. Kolmasosassa kohteista melutilanne oli välttävä tai huono. Ongelmallisimpia ovat kantakaupungin kohteet ja suurten väylien varsien kohteet. Kaupungin kokonaistilannetta voidaan raportin mukaan pitää tyydyttävänä, kun otetaan huomioon, että selvityksessä mukana olevat kohteet muodostavat vain pienen osan Helsingissä olevista herkistä kohteista. Esimerkiksi päivähoidon toimipisteitä on Helsingissä yhteensä yli 500, ja tässä selvityksessä oli mukana 38 vilkkaan liikenteen läheisyydessä olevaa kohdetta. Herkiksi arvioiduista 13 koulusta 72 % sijaitsi kantakaupungissa, niistä 70 % melutilanne oli luokassa huono. Herkiksi arvioiduista 38 päiväkodista 68 % sijaitsi kantakaupungissa, niistä 12 % melutilanne oli luokassa huono. Herkiksi arvioiduista 17 leikkipuistoista 53 % sijaitsi kantakaupungissa, niistä 80 % oli melun kannalta luokassa huono. Se mikä tässä huolestuttaa on kriittisten kohteiden vahva sijoittuminen kantakaupunkiin ja nimenomaan siellä esiintyvä korkea meluhaitta.
   
Helsingin melua käsittelevällä nettisivustolla on hieno mahdollisuus kuunnella kaupungin ääniä. Klikkaa tuohon ja kuuntele Pakilan päiväkodin pihalla kuuluvaa Kehä I:n huumaa.


Kehä I on Suomen vilkkaimmin liikennöity tien pätkä. Asun tasan 500 metrin etäisyydellä tuosta mahtavasta väylästä. Meluraportin mukaan kotini sijaitsee keltaisella melutason alueella. Naapuritontilla, syntymäkotini kohdalla, on jopa pieni täplä tummaa vihreätä väriä. Keltainen väri kertoo laskentamallin mukaan päivä-ilta-yömelutaso Lden (laskentakorkeus: 4 m) melutasoksi 55-60 dB. Tämä tarkoittaa, että melutilanne on välttävä. Tumma vihreä lupaa 5 dB pienempää melutasoa. Siis naapuritalon kulmalla melutilanne olisi jopa hyvä. Kuitenkin nastarengasaikaan melu on terävän kova. Kesällä ei ole nastarenkaita, mutta urautunut ”kivikkoinen” asvaltti lähettää huumaavaa äänisignaalia. Sitä tehostavat moottoripyörien repivät kiihdytysäänet ja satasta painaltavien rekkojen jyrinä. Keskuspuistosta 50 hehtaaria on pahinta melusaastealuetta. Virkistysalueita ei kuulu melusuojata.

Vallitsee pysähtyneisyyden tila
On jotenkin outoa miten ponnettomasti nastarenkaiden kieltämisen hyväksi toimitaan. Ja samalla tavoin vähämeluisen päällysteen kehittäjät lienee vaiennettu. Meluesteiden kehitys on myöskin jämähtänyt pysähtyneisyyden tilaan. On aika ryhdistäytyä. Melueste on tarkoitettu meluntorjuntaan, se ei ole tonttiaita, jossa estetiikka on tärkein arvo. Sorry, mutta olisipa sekin nyt ollut arvona mukana, mutta ei. Nämä ilman rakennuslupaa rakennetut kaupunkien pisimmät julkisivut ovat useimmiten arkkitehtonisesti täyttä puppua. Emme ole lainkaan pystyneet luomaan kaupunkiväylien estetiikkaa. No väärin, kyllä Vuotie sentään edustaa jotain yritystä, mutta tuppaa jäämään harvaksi ja valituksi.
  
Kehä I Pakilan kohdalla vuonna 2030. Liikenne on matkojen yhdistelyä ja erilaisia liikkumismuotoja. Liikenneväylät ovat kehittyvä systeemi. Ympäristöhäiriöiden vähentäminen on haaste. Melu on haasteista helpoimmin hallittavissa – onko tahtoa? Pienhiukkasten hallinta ottaa hieman enemmän aikaa - vaikka se on haasteista vakavin. Kaupunkien tilankäyttö ja estevaikutus on suunnittelijoiden mielenkiintoinen haaste. Tarttuisin itse tuohon haasteeseen ensimmäiseksi Kehä I:llä. Kaikkiin noihin kolmeen ja etenkin tuohon kolmanteen.

Tee hyvä ehdotus
No, jos on välttämätöntä ehdottaa, niin ehdotetaan sitten.
■       Helsingin yleiskaavan nyt ollessa lausuntovaiheessa on hyvä ottaa aikalisä ja lisätä suunnitelmaan myös liikennesuunnitelma, pelkkä kortteleiden ansiokas muodonanto ei riitä suunnitelman pohjaksi. Liikenteeseen sisältyy monipuolisia tulevaisuusvisioita. Missä ne nyt luuraavat?
■       Tarkistuskierroksella suunnitelmaan tulisi liittää yhteys seudullisen metropolikasvun kokonaisuuteen, tässä kasvussa nyt pintaan nousseella bulevardisoinnilla on vain marginaalinen osuus. (Vuonna 2100 Uudenmaan alueella tulee asumaan 3 miljoonaa asukasta, se on tuplasti nykyväestö).
■       Väestönkasvu on maahanmuuttajavoittoista. Tämä johtaa laajentuvaan segregaatio-ongelmaan ja köyhyyden ongelmaan. Yleiskaavan on tunnistettava tämä haasteellinen ongelma ja otettava siihen kantaa. Kannanotoksi ei riitä ”ruutukaavakortteli, raitiotie ja kivijalkakauppa”. (Hauskaa, nuo kolme mantraa tulivat suunnittelun hallitseviksi elementeiksi jo silloin kun aloittelin uraani, legendaarisella 60-luvulla).
■       Yleiskaavavisio ja HLJ eivät puhu samaa kieltä. Raideliikenteestä on vihdoin laadittava seudullinen suunnitelma. Siihen ei kelpaa pelkkä työkalupakki, puhumattakaan Helsingin ikiomasta suunnitelmasta kaupungin rajojen sisällä. Hyvänä vaihtoehtojen perusjakona olisi rautatiepainotteisuus, pikaraitiotiepainotteisuus ja metropainotteisuus ja taustamuuttujana kaksi investointitasoa. (Sitten poliitikot päättämään, kun on jotain päätettävää. Nyt vaikuttaa siltä, että poliitikot ovatkin suunnittelijoita).

■       Liikenneverkko ei ole vain rataverkko. Yksilöllinen liikenne voi radikaalisti vähentyä vain kriisin seurauksena. Silloin muuttuu kaikki muukin. Kriisivaihtoehdon tulisi olla osa yhdyskuntasuunnittelua, sitä se ei ole, otettaisiinko mukaan? Mutta, jos ajattelemme kriisitöntä tulevaisuutta todellisena vaihtoehtona, silloin emme voi unohtaa ihmistä ja hänen vankkureitaan.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Lehdistökatsaus 24.2.2015

Kirjoittelijana radikalisoituu. NIINKÖ SE ON? Kun kirjoittelee asioista ja yrittää olla hillityn asiallinen kukaan ei sano sitä eikä tätä. Varsinkaan sellaiset organisaatiot jotka väittävät erityisesti harjoittavansa vuorovaikutusta ovat täysin vaiti. Olen yrittänyt jopa tietoisesti ärsyttää, mutta ei. Keitä nyt tässä syyttelen? Syyttelen byrokratiaa. Se on tottunut olemaan välittämättä ja vastaamatta. Se on oppinut läksynsä. On parasta olla keskustelematta. On parasta olla vaiti. Jos antautuu keskusteluun, antautuu vaaraan. Limaiset lonkerot kietoutuvat keskusteluun antautuneen ympärille ja vetävät syvyyksiin. Tämän ovat byrokraatit oppineet. Tai sitten he ovat saaneet esimiehiltään selkeän käskyn. Vain lakisääteinen vuorovaikutus, ei keskustelua!

Keskustelulle on olemassa vain yksi todellinen forum. Se on media. Median tarjoama tila yhteiskunnalliselle keskustelulle on kuitenkin hyvin rajoitettu. Hyvä iskutieto saattaisi synnyttää keskustelun, mutta sille ei enää olekaan tilaa. Tai sitten kiinnostus puuttuu. Ja puuttuuhan se. Media myös suuttuu helposti. Varsinkaan se ei siedä itseensä kohdistuvaa arvostelua. Byrokraatit saattavat myös panna keskustelijan boikottiin. Suomessa ei keskustella, kun jotkut ovat niin päättäneet! Tiedän sen kokemuksesta. (Sivuhuomautuksena sanon, etten myöskään itse kestä minuun suunnattua arvostelua. Hermostun siitä ja maha tulee kipeäksi).
  


Sirkuksen varsinaisen koneiston osat ovat bisnes, byrokratia ja politiikka. Bisnes kehittää rahantekokonsepteja, mutta myös tuottaa lähes kaiken tarpeellisen, byrokratia jäykistyy, standardisoituu ja yksipuolistuu, mutta on kuitenkin ainoa jota kiinnostaa tulevaisuus, politiikka arkipäiväistyy ja odottaa seuraavia vaaleja, poliitikot ovat kuitenkin takaamassa kalleimman, eli demokratian. Media ja some ovat valtakoneiston ja bisneksen mustien käsien hallinnassa, mutta samalla ne muodostavat kansalle ainoan tirkistysreiän, jonka kautta voi tarkastella koneen toimintaa. Se, mikä reiästä näkyy, ei ole totta. Mikään ei ole totta! Tiede ja taide joutuvat pelkän taustakohinan osaan.

Kerran kirjoitin
Kirjoitin kerran mediasta ja byrokraateista ja samassa pesuvedessä olivat poliitikot ja bisnesmiehet. Media suuttui ja byrokraatit suuttuivat, bisnes ei säpsähtänytkään, puhumattakaan poliitikoista. Ammattikillat ja korporaatiot – EVVK.

Ensin saivat byrokraatit, korporaatiot ja bisnes osansa herjoista: ”Suunnittelua suunnitellaan. Suunnittelu ei saa rikkoa mitään jo suunniteltua. Jo suunniteltua pidetään itseisarvona, vaikka se tosiasiassa on tuhansiksi sirpaloitunut meteoriittien joukko. Sitä pitää koossa byrokratian luoma vetovoimakenttä. Vetovoimakentän koossapitävä voima on päätösten verkko. Päätösten verkko ei ole taidokas kuin hämähäkinseitti vaan sotkuinen, epäorgaaninen ja itseään ruokkiva. Päätösten verkkoa ei koskaan haluta tai voida purkaa. Pöytää ei voida puhdistaa. Prosessi kulkee vääjäämättömästi.
                     
Byrokratia etsii tukea politiikasta sitouttamalla itsensä luomaansa verkkoon. Syntyy näennäisvallan sirkusteltta, jossa pikkubyrokraatit toimivat hyväntahtoista esittävinä klovneina ja pääbyrokraatit silinterihattuisina sirkustirehtööreinä. Joskus itse kaupunginjohtajatkin sijoittavat silinterin päähänsä. Asiantuntijakillat ja korporaatiot piiloutuvat yleisön joukkoon. He haluavat olla näkymättömiä.
                     
Bisneslobby puolestaan esiintyy sirkuksessa taikurin, käärmenaisen tai trapetsitaiteilijan hahmossa. Byrokratialle bisneslobbyn taituruus on kuin huume, katsojien myötä byrokraatit hämmentyvät ja kiinnostuvat. Eikä syyttä, tähän pyritään.”

Ja sitten herjattiin mediaa: ” Näyttämö on liian suuri, laajakankaalle mahtuu liikaa tapahtumia; ihminen on pieni, kollektivisoituva ja yhteisöllisesti kyvytön kaiken merkityksettömän tapahtumisen kaaoksessa. Byrokratian, bisneksen ja politiikan kolmiyhteys toimii näennäisen hyvin. Kansa kuitenkin joutuu tirkistelemään – fokusoimaan. Sen se tekee median tuottamasta aukosta.
                       
Media on yksipuolistunut ja kaupallistunut. Se on väistämättä bisneslobbyn osa. Mutta medialla on vaikeuksia. Media on yksisuuntainen katu, sen on miltei mahdotonta luoda todellista vuoropuhelua. Kuljetaan vain katua pitkin, ei sen poikki. Aatteet ovat kaupallisia. Moniarvoisuus sykkii. Ihmiset puhuvat, kukaan ei kuuntele. Ihmiset kirjoittavat, kukaan ei lue.”

”Mä lehden luin”
Tästäpä sitten ajaudunkin lehdistötiedotteeseen. Tämän päivän Hesari kertoo asioita jotka kiinnostavat, mutta joista ei todellisuudessa keskustella. Yksi isompi asia on tietysti Pisara. Siitä kohta enemmän. Oli vielä tarinaa kehitysyhteistyöstä ja vielä korkeasta rakentamisesta,


https://www.youtube.com/watch?v=LGcqGURAqNE 

Jälkikaikuja kehitysyhteistyöstä näkyy yleisönosastossa. Niistä kirjoittaa eläkkeellä oleva suurlähettiläs Matti Kääriäinen. Hänen kirjansa on ollut hyvin julkisuudessa. Sitä on hyväksikäytetty poliittisesti osoittamaan kehitysyhteistyörahat hukkaan heitetyiksi. Tässä on yhtymäkohtia Pisaraan. Väärin hoidettu hyvä asia tuomitaan huonoksi asiaksi ja vaaditaan diskattavaksi.

Kirja on vielä lukematta, joten viittaan vain asiaa koskeviin kahteen blogiini: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/03/viesti-heidille.html  ja http://penttimurole.blogspot.fi/2014/01/nalle-buntanpojan-madonluvut.html .

Olen jopa samaa mieltä kriitikoiden kanssa kehitysavun supistamisesta, jos se jatkuvasti annetaan budjettiapuna ”pimeästi” kansainvälisten organisaatioiden kautta. Kannatan ehdottomasti kahdenvälistä kehitysapua. Sen osuutta olisi selvästi lisättävä. Se on kansainvälisyyttä. Olen ollut mukana menestyksekkäissä kehitysyhteistyöhankkeissa niin terveydenhuollon kuin infrastruktuurin osalta. Tiedän siis kokemuksesta. Samalla kun annamme, meidän tulee myös saada! Kulttuuria, ystävyyttä, ymmärrystä ja viisautta. Siinä ohessa voimme myös viedä suomalaisia tuotteita – silloin kun ne ovat laadukkaita ja hinnaltaan sopivia.
  
Kääriäisen kirja koskee meidän yhteistä maailmaamme. Hän näyttää osaavan myös markkinoinnin. Tänään lehdessä ollut yleisönosastokirjoitus pyöritti vanhaa asiaa. Joskus median suosikiksi pääseminen yllättää. Kaikki eivät siinä onnistu.

Korkea rakentaminen – ekologista rakentamista?
Hesarissa oli menneellä viikolla myös Paula Holmilan hieno kirjoitus maailman korkeasta rakentamisesta. Tämä kirjoitus on saanut kielteisiä kannanottoja eräiden blogistien toimesta. Tässä eräitä mielipiteitä: Asiaton lehdistökatsaus: Korkeaa kaupunkikulttuuria. Korkea rakentaminen näyttää olevan muodissa. Sitä kannattavat jopa vihreät. Korkeiden tornien rakentamista perustellaan ekologialla. Se on väärinkäsitys.  
  
Puhummeko asioista oikeilla nimillä? Kehitys maailmalla kertoo pilvenpiirtäjäkaupunkien invaasiosta. Kiinalaiset puhuvat ekokaupungeista, kun he purkavat vanhaa asutusta ja rakentavat uusia kaupunkejaan. Kysymyksiä korkean rakentamisen suhteen on paljon. Vastauksia annetaan vähän. Huippuarkkitehditkin ovat kiinnostuneita maamerkeistään. Mistä tulee ohjaava vaikutus? Corbusier aloitti tämän. Hän halusi korvata ihmisten slummiasumisen valolla ja ilmalla - terveydellä. Nyt hänen visioistaan on tullut kehittyvän maailman visio. Kuulun epäilijöihin. Ollaan menossa selkä edellä tulevaisuuteen.

Manhattan, maailman korkean rakentamisen symboli, loistava mittakaavan esimerkki, elämän tyyssija ja segregaation sulattaja, tarjoaa meille puistojen ja puistokatujen vihervuot, rantabulevardit ja meren, mainoksettomat bussit, kaupunkidraaman ja ihmisten virtauksen, terveen ja kestävän kaupungin. Manhattanilla on 30 000 asukasta neliökilometrillä. Todistaako se, että korkea rakentaminen on ekoa? Vai johtuuko Manhattanin eko jostain muusta? Kysymyksiä:

■       Vähentääkö korkea rakentaminen liikenteen CO2 päästöjä?
■       Onko korkealla rakentamisella segregaatiota vähentävä vaikutus?
■       Vähentääkö korkea rakentaminen infrastruktuurikustannuksia?
■       Lisääkö korkea rakentaminen asukkaiden viher- ja vapaa-alaa?
■       Ovatko maamerkkirakennukset sosiaalisesti suotavia, parantavatko ne orientoitumista, turvallisuutta ja paikan henkeä – kotipaikkatunnetta?
■       Lisäävätkö korkeat rakennukset kaupungin tilallista ja/tai toiminnallista monipuolisuutta?

Näihin kysymyksiin kun vastaat, tiedät vastauksen.

Pisaroita
Olen kirjoittanut Pisarasta useita blogeja – aivan asiallisia, mielestäni. Ne voisi myös Anni Sinnemäki paremman puutteessa lukea. Klikkaa vaikka:


Pisaran rahoitus oli tänään yksi merkittävistä uutisaiheista. Kun oli ensin aamiaisella saatu lukea Rinteen ja Risikon kädenväännöstä Pisaran siemenrahan suhteen, voitiinkin radiossa ennen puoltapäivää kuulla Rinteen ”hillinneen itseään” ja jättäneen liikenneministerille liikenneasioiden esittelyn. Samassa lehdessä oli myös Lauri Kontron edellisen päivän kirjoitusta komppaava teksti.  (Kontron ja komppaajan rakennuskustannukset olivat aivan ufotasolla). Hän vaati rahoja teiden kunnostukseen. Hyvä niinkin, mutta protesti! Teiden huono kunto johtuu pääosin nastarenkaista ja urautumista. Miksi kukaan ei kirjoita nastarenkaiden kieltämisestä Etelä-Suomessa? Se ei maksa mitään! Teiden huono kunto ei todellakaan ole vaihtoehto Pisaralle. Sitä ei myöskään ole Tallinnan tunneli. Sanovat kuitenkin raportissa Pisaran olevan edellytys Tallinnan tunnelille. Miksi?

Ja lisää outoa juttua YLE- uutisissa! Uusi rakastettavav apulaiskaupunginjohtajamme Anni Sinnemäki uhoaa hallituksen pettäneen Helsingin. Mikä vihreitä vaivaa? Vai onko tuo kaikki vaalienaluspuhetta. Ei kai Sinnemäki aio kahlita itseään kannattamattomaan ja heikosti suunniteltuun jätti-investointiin? Siitä jää jälki! Mitäpä jos vilkaisette Pentti Heiskasen haastattelua Talouselämässä viikon takaa: http://www.talouselama.fi/Tebatti/kysymykset/helsinkia+himottaa+pisarassa+valtion+rahoitus/a2293371

Tunnen nuo kaikki byrokraatit ja suunnittelijat, jotka asioita hoitelevat ja kuvia piirtelevät. Kukaan ei ole vaivautunut sanallakaan kommentoimaan, ei julkisesti eikä yksityisesti.  Nyt olen iloinen kun hanke ryhtyy hengittämään lisäaikaa. Nyt on mahdollista korjata ja tarkistaa ilmeisiä kiireessä tehtyjä virheitä. Haluttiin juosta junan viimeiseen vaunuun ja hypätä vauhdissa kyytiin. Onneksi juna meni. Nyt odotetaan ajatuksen kanssa seuraavaa junaa.

Kysytkö: minkä ajatuksen? Vastaan sinulle: Pisaran molemmat raidehaarat viedään tunneliin Pasilan aseman pohjoispuolella, Pasilassa asemajärjestely uudistetaan, metrovaraus viedään tunneliin ja muodostetaan yhdessä Pisaran kanssa tunneliasema, Kallion asema otetaan osaksi suunnitelmaa, keskustassa Pisara siirretään pohjoisemmaksi nykyisen rautatieaseman ja metron väliin ja nostetaan tasolle –30, laajoista maanalaisista lippuhallijärjestelmistä luovutaan esimerkiksi oheisen kuvan osittamalla tavalla.

Sen lisäksi aika antaa mahdollisuuden vielä ihmetellä Olli Hakasen ja kumppaneiden hurjia suunnitelmia tai vaikkapa Sepon poika Petteri Hirvosen esittämiä Tullinpuomivisioita ja kaikkea muuta mielenkiintoista ja tarpeellista. Tämä kaikki sillä aikaa kun nyt ensin parannetaan uusilla turvalaitteilla ja muilla järjestelyillä Pasilan ja Helsingin ratapihojen junatoimintojen sujuvuutta.
  

Tässä kuvassa näkyy turkoosilla värillä Pisaran yleissuunnitelman mukainen ratkaisu. Asemalta johtaa liukuportaita Perunatorille, Forumiin, Lasipalatsille, Narinkkatorille ja metroasemalle. Suosittelemani ratkaisu on piirretty valkoisella (1).  Siinä liukuportaat johtaisivat Lasipalatsille ja Asematunneliin. Lasipalatsin ulostulon paikkaa täytyisi tuosta kuvasta hieman rukata, koska Amos Andersson vallannee sisäpihan. Kun rautatieaseman edusta sivistetään ja pikapysäköinti poistetaan, saadaan asemalta hieno kävely-yhteys Keskuskadulle.  Sitä pitkin käveltäisiin joukolla päivänvalossa tai katulamppujen hehkussa Stokkalle ja Mantalle.

Surmaako onkalosyöpä kaupunkimme?
Kohtalonkysymyksiä suunnittelun ja rakentamisen suhteen näyttää vallitsevan tänäänkin. Toisaalta pyritään ylös, mitä korkeammalle sen parempi. Ennen lapset leikkivät pihalla hiekkalaatikolla. Huutoetäisyys oli silloin rakennuksen korkeuden kriteeri. Missä pilvenpiirtäjän lapset leikkivät? Soitetaanko heille kännykällä? Onko pissahätä?

Enemmän kuin ylös, pyritään alas. Maanalaiset tilat kaupungeissa lisääntyvät. Syntyy kevytliikennetunneleita, torinaluspysäköintiä, tunnelikatuja, maanalaisia liikenneasemia ja - kaikki ilman arkkitehtuuria. Ympäristömme muuttuu luolastoiksi. Turvallinen tila katoaa. Peilit pilarien sivussa näyttävät mahdolliset piileksijät. Valvontakamerat ”turvaavat” olemassaoloamme. Pääkaupunkimme Helsinki on jo sukeltanut kallioon raskauttavalla tavalla. Se haluaa sukeltaa lisää. Järjestelmät lähestyvät ympäristörikosta. Uudet hankkeet soluttautuvat vanhojen lomaan. Onkalosyöpä etenee. Paloviranomaiset huokailevat savun ja poliisiviranomaiset jalkautuvan valvonnan kanssa. Silti tehdään tunnelijärjestelmiä yhä syvemmälle ja yhä laajempina. Arkkitehdit piirtävät ja insinöörit konstruoivat. Poliitikot kannattavat. Kokonaisuus on kadotettu, mutta väliäkö kaupungilla – syntyyhän uutta rakennusoikeutta! (Katsoitteko muuten eilen Beckin tunneli-rikosfilmin uusinnan?)

Se on elokuvareissu tai kaksi
Ja vihonviimeiseksi lopuksi elokuviin. Juuri kun olimme saaneet katsotuksi Whiplash -elokuvan ja saaneet myös sen arvostelluksi ja vielä minäkin olin blogissani tuon elokuvan läpikohtaisesti kehunut, saamme lukea Hesarissa toimittajan kehotuksen painua katsomaan filmin edustamaa ideologiaa suomalaiselta nimeltään ”Management by Perkele”. Toimittaja näyttää osuneen oikeaan meidän amatöörikerhomme arvioinnin kanssa, sillä mekin kehotimme näin: Johtopäätös: näin hyvän arvostelun jälkeen filmiä voi todella suositella. Hyvät ystävät – se on nyt leffareissu!

Mutta sitten tapahtui jotain ainutlaatuista. Seuraava elokuvamme rikkoi kaikki ennätykset. Puolalaisen Pawel Pawlikowskin elokuva Ida on jotain ainutlaatuista. En selittele mitään. Se on nähtävä ehdottomasti.  Siinä on ihmisten moninkertainen mysteeri täydellisesti kuvattuna ja kerrottuna. Huippuunsa vietyä pahuutta, äärimmäisen kauneuden kehyksissä, ilman että pahalla mässäiltäisiin. Se vain porautuu!
   


Laajempi arvio Whiplash-filmin, eli ”Rumpalin” sisällöstä löytyy blogistani: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/02/management-by-perkele-ruoskalla.html

Sivuosan näyttelijä J K Simmons, eli tuo ”perkele”, sai suorituksestaan Oscarin juuri kaksi yötä sitten.

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Tallinnan tunneli ja hybridi-ihmiset

Olen Tallinnassa Toompean mäellä ja yritän koota harhailevia ajatuksiani koskien Tallinnan tunnelia. Olen ollut Tallinnan tunneliin liittyvän epärealismin vankkumaton kannattaja kautta vuosien. Nyt tuo tuli juuri niin äkkiväärästi sanottua, että joku voisi tulkita minut tunnelin kannattajaksi. Kirjoitin Tallinnan tunnelin haaveilun historiasta kirjassani ”Ihmistä ei voi suunnitella – kiveä voi!”. Lainaan nyt tuota parin vuoden takaista tekstiäni hieman sopivasti nykyhetkeen soveltaen. Mutta sitä ennen kerron tallinnalaisilla olevan nyt muuta ajateltavaa, mitä liikenteeseen tulee.

Uudet raitsikat saapuvat! Kaksi ensimmäistä on jo paikan päällä, tosin vasta testi- ja katsastusajoissa. Vaunut on valmistettu Espanjassa, Zaragosassa, CAF:in tehtailla. CAF toimittaa myös Helsingin uudet metrovaunut. Kaupunginjohtaja Edgar Savisaar kävi vihkimässä ensimmäisen raitsikan. Sille annettiin myös nimi. Nimiehdokkaita oli paljon. Ehdotettiin mm. : Fidel Castro, Slim Shady, Chuck Norris, Tondin kreivi. Naisten nimet olivat erityisen suosittuja. Katariina, Katrin, Kati, Triinu, Juuli ja  Sohvi olivat ehdotettujen joukossa.  Kansalaiset eivät kuitenkaan ehdottaneet Savisaarta raitsikan nimeksi. Nimeksi tuli loppujen lopuksi Moonika.

Trammille annettiin nimeksi Moonika. Joku yleisönosasto-kirjoittaja halusi varmistaa Moonikan olevan varmasti neitsyt. Siitä ei voi olla aivan varma, koska kaupunginjohtaja Savisaar päästettiin heti kahvoihin.


Tunneli-idean isät
Tallinnan tunneli voimakkaita puolestapuhujia ja idean kantavia voimia olivat aikanaan Martti Asunmaa, Helsingin kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja, Väinö Castrén, rakennusviraston arkkitehti ja Usko Anttikoski, geoteknillisen toimiston päällikkö, hänkin Helsingin kaupungilla.

”Kaikki alkoi siitä, kun Martti Asunmaa tapasi vuonna 1988 Kielissä Tallinnan kaupungin delegaation. Yhdessä pidettiin tärkeänä solmia yhteyksiä Helsingin ja Tallinnan kaupunkien välille, koska välitöntä ns. ystävyyskaupunkisuhdetta ei Helsingillä voinut olla kuin vain ja ainoastaan Neuvostoliiton pääkaupunkiin – niitä aikoja elettiin.” Näin kirjoittaa Väinö Castrén Euregio VI kokouksessa pitämässään esitelmässä syyskuussa 2008. Castren sanoo, että vasta vuonna 1993 valtioiden, virastojen, kulttuurielämän ja yritysten edustajat tunnistivat ensi kertaa termin ”Helsinki-Tallinna kaksoiskaupunki”. Castrén on vuorenvarma tunnelin eduista: ”Ratayhteys toteutuu vaiheittain, 'kuin itsestään'. Aluksi käynnistyy rahtiliikenne vanhoilla Baltian radoilla ja kontit laivataan Suomenlahden poikki. Jo kaksi päivittäistä junaa rahoittaa välttämättömät rata- ja satamaparannukset. 'Yli yön' -henkilö- ja rahtikuljetukset Berliini-Tallinna välillä edellyttävät Baltian radan parantamista, mutta tehostunut liikennöinti kasvattaa kuljetusmääriä ja tuo rahoituksen. Nämä toimet hyödyttävät erityisesti Baltian maita ja ovat edellytys kansainväliselle tunneliliikenteelle.”

Viranomaiset kantona kaskessa
Castrénia ärsyttää viranomaisten nuiva suhtautuminen tunneliin. Hän jatkaa: ”Hankkeen yllättävä syntyminen kansalaisjärjestön pohjalta hämmensi viralliset ja alalla toimivat tahot, mikä johti uskottavuusepäilyyn ja vapaaseen kritiikkiin, mitä sitkeä selvitystyö ja tiedottaminen eivät hälventäneet. Asian 'omistajan' puuttuminenkin saattoi herättää epävarmuutta, sillä aiheuttaisihan tunnelin toteutuminen radikaaleja muutoksia paitsi rautatieliikenteeseen erityisesti merenkulkuun, satamatoimintoihin, rekkaliikenteeseen, maankäyttöön, ym. On selvää, että ellei Helsingin kaupunginjohtaja Pajunen olisi tarttunut asiaan, ei mitään olisi toistaiseksi odotettavissa.

Viidentoista talkoovuoden aikana ovat toteutettavuutta tukeneet vain harvat tahot. Esimerkkeinä Harjun maakuntakaavassa on varausmerkintä tunnelin maanpinnalle tulemisesta; Ratahallintokeskuksen rautatieliikenteen visiossa 2050 on maininta; EU:n prioriteettiohjelma 2:ssa on 'Rail Baltica' Varsovasta Helsinkiin (ilman tunnelimainintaa). Moni Helsingin ja Uudenmaan maankäytön pohdinta on ehkä jäänyt vaille ratayhteyden huomioon ottoa, esimerkkeinä Etelä-Espoon metro, lentokenttärata, Itärata, Länsisataman rata, Pisara-rata, Siuntio-Lohja -rata, Itämeren kaasuputki, linjausvaraukset ja rakentamisrajoitukset ja rakentamismahdollisuudet. Baltirail -yhdistys on toki eri lausunnonantoyhteyksissä muistuttanut päättäviä elimiä joistakin asioista kirjallisesti.” Näin siis yksi idean isä.

Miten siis itse olen suhtautunut tunneliin?
 Alusta alkaen olen kuulunut epäileviin Tuomaisiin. Asunmaan ja kumppaneiden julkaistua 90-luvulla tunneliasiasta eräänlaisen brosyyrin - minun nimeni oli mainittu tukijoiden joukossa. Sitä en ollut. Erilaisissa Helsingin seutua koskevissa raideliikenteen kehittämisselvityksissä olen merkinnyt tunnelin todennäköiseksi toteuttamisajankohdaksi vuoden 2050 tai ei koskaan. Olen myös aina piirtänyt tunnelin Porkkalanniemeltä alkavaksi. Miksi tunneli on hankala toteuttaa? Rakennustekniset ongelmat voidaan aina voittaa - tunneli voidaan rakentaa, mutta millä hinnalla? Varsinaista tunnelia hankalampiin ongelmiin törmätään Helsingissä, varsinkin jos rata aiotaan toteuttaa henkilöliikenneratana. Edellä sanotun kirjoittamisaika oli vuosi 2010. Silloin esitettiin Tallinnan radan irrottamista Pisaralenkistä. Se olisi tietysti ollut mahdotonta. Se siitä. Realistisena mahdollisuutena Tallinnan rata tulisi rakentaa erillisessä kalliotunnelissa Pasilan ja Helsingin aseman ja Pisaran alta.  Keskustan tunneliasema sijoittuisi silloin tasolle -60. Mielettömiä ideoita on esitetty myös junalauttasataman sijoittamiseksi Jätkäsaareen ja junien nostamiseksi alkuvaiheessa hissillä junalauttasataman tasolle. Tuntuu siltä, että Tallinnan radan lobbaajat ovat unohtaneet todellisuuden. Tällaista siis kirjoittelin. Ainoalta todelliselta vaihtoehdolta tuntuikin pelkän tavaraliikennetunnelin rakentaminen. Sellainen rata voitaisiin johtaa Porkkalanniemeltä lyhintä tunnelireittiä Tallinnaan. Radasta ei tulisi kuitenkaan ”kaksoiskaupungin” yhdysrataa. Laivat tarvitsevat ihmisten lisäksi konttinsa. Olisiko parasta panna pillit pussiin? Niin tämä oli tarinaa muutaman vuoden takaa. Entäs nyt?
  
Tämä kuva ja teksti ovat neljän vuoden takaa: Silloin ajattelin Rail Baltica -radan Varsovasta Tallinnaan maksavan 2 miljardista eurosta ylöspäin. Pidin 4 miljardia todennäköisenä. Tallinnan tunnelin henkilöliikennetunnelina arvelin maksavan 6 miljardia euroa.  Tavaratunnelin olisi voinut tehdä 2 miljardilla.
Nyt on sitten asiaa tarkemmin tutkittu ja esittämäni 6 miljardin sijasta puhutaan varsinaisen tunnelin osalta 8 miljardista ja siihen välttämättä liittyvien pintaratojen ja terminaalien osalta muutamasta lisämiljardista, eli ollaan aika hatarasti huimassa haarukassa 9-13 miljardia.
  
Tallinnan tunnelia ei ole ilman Rail Balticaa. Rail Baltica ei ole läpihuutojuttu. Pikavilkaisu Rail Balticaan kertoo prosessin olevan alkamassa. Rail Baltican edistämiseksi kolme Baltian maata perustivat lokakuun lopulla 2014 konsortion RB Rail. Osakepääomana on vaatimattomasti runsas milli. Radan pituus Viron , Latvian ja Liettuan alueella on 728 km kaksoisraidetta. Vuonna 2011 tehty tutkimus arvioi hinnaksi  3,7 miljardia euroa. Tämä tietää 5 miljoonaa euroa per kilometri. Halvalta vaikuttaa. Sanoisin hinnaksi tulevan vähintään 9 miljoonaa euroa kilometriltä. Tämä tietäisi koko touhun hinnaksi noin 7 miljardia euroa. Maat edellyttävät EU:n rahoituksen olevan (vanhalla hinnalla) 85 %. Puolan puolella rataa on Varsovaan saakka on 250 km. Siitä suuri osa seuraa vanhaa ratalinjaa, joten se saataneen rakennettua 1,5 miljardilla eurolla. Jos ajattelee rautatieyhteyttä Etelä-Suomesta Berliiniin, matka Ruotsin ja Tanskan kautta on täsmälleen sama kuin Varsovan kautta eli 1600 km. Tämän vuoksi jotkut ovat esittäneet Ahvenanmeren alittavaa tunnelia ja yhteyttä Ruotsin kautta Baltiaa parempana vaihtoehtona. Ainakin se olisi halvempi.

Helsinki on ”Eestin Pikku - Pariisi” – tai päinvastoin!
Ruotsalainen upseeri Carl Mothander osallistui Suomen kansalaissotaan majurina ja taisteli sitten Viron vapaussodassa ruotsalaisten vapaaehtoisten komentajana. Hän on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan: ”Baroner, bönder och bolsjeviker i Estland”. Kirjan ensimmäinen painos painettiin Suomessa 1943. Sitten Valpo julisti sen kielletyksi kirjaksi vuonna 1944. Kirja vapautettiin 1946. Kirjassaan hän kertoo Virosta itsenäisenä, saksalaisten sotilashallinnon alla ja sitten Sosialistisena Neuvostotasavaltana. Mutta tämä juttu, jonka nyt häneltä siteeraan, tapahtui jo vuonna 1928. Hän saapui autoineen laivalla Suomen kautta Viroon turistimatkalle. Elettiin siis vuotta 1928. Hän kirjoittaa sataman tunnelmista laivan saapuessa Tallinnan kauppiaiden laituriin: ”He olivat pääosin naisia, extravagantteja ulkonäöltään, sotamaalattuja ja parfymoituja - aina nenän ja silmän sietokykyyn rajalle. Heidän takkinsa näyttivät siltä kuin ne olisivat maksaneet 650 vaikka todellisuudessa maksoivat 195. Hatut olivat mitä rohkeimpia, silmät belladonnan arvoituksellisia, puoliaidot korut säteillen, korvakorut suuria kuin soppalautaset ja markiisisormukset pitkiä kuin sormilastat.” He olivat Mothanderin arvion mukaan silkki- ja kauneusalan naisia, jotka palasivat ostosmatkoilta Helsingistä - ”Eestin Pikku - Pariisista”. Nyt tuntuu, että Tallinna on ”Suomen Pikku – Pariisi”. Kaksoiskaupungin elkeitä oli siis olemassa ennen ja on nyt. Pitkälle historialle on helppo rakentaa.

Ensin on nimi muutettava
Tunnelisuunnitelman suuri idea on Helsingin ja Tallinnan kaksoiskaupunki. Joku on keksinyt kaksoiskaupungille varsin ällöttävän nimen ”TALSINKI”. Viroksi se ilmeisesti olisi ”TALSINGI”. Kas kun se ei ole ”Talsinski”. No jos se ei vielä ole sitä, niin sellaiseksi se väistämättä muovautuu. Tuosta nimestä ei hehku minkäänlaista dynamiikkaa. Se on tavallaan hyvin slaavilainen, se kertoo tallustelemisesta tai talsimisesta. Asia onkin niin vakava, että niin kauan kuin tuota nimihirviötä tarjotaan, en voi suhtautua hankkeeseen sen vaatimalla vakavuudella. Välttämättä kekseliäisyys ei kuitenkaan ole täysin hukassa, sillä Ajatushautomo Demos esittää kaksoiskaupungista ja tunnelista laatimassaan raportissa kauniimpaa nimeä ”Hellinna”. (TALSINKI / HELLINNA, TALSINGI / HELLINN, 2009,  Helsinki-Tallinn Euregio ja Helsingin kaupunki).



Demoksen väki tutki laajan asiantuntijajoukon avustamana kaksoiskaupunki-ideaa vuonna 2009.

Hybridi-ihmiset muodostavat kaksoiskaupungin julkison
Tuosta kaksoiskaupungin illuusiosta Demos kirjoittaa mm. näin: ”Metropolin tekevät hybriditoimijat: ihmiset, jotka ovat enemmän kuin yhden yhteisön aktiivisia jäseniä. He ovat eri toimintakulttuurien välittäjähahmoja. Heidän toiminnastaan syntyy ”julkiso”, julkisten toimijoiden joukko, joka osaa ajaa laajempia päämääriä kuin oman vertaisryhmänsä etua. Hybriditoimijat eivät mahdu luokitteluihin. Heidän toimintansa edistämiseen hallinnolla ei ole suoria tapoja. Toiminnalta voidaan poistaa esteitä ja sille voidaan luoda mahdollisuuksia, mutta sitä ei voida tuottaa. Yllättävän moni meistä on ymmärtämättään hybridi: harrastajamuusikko ja teknologiakehittäjä, yrittäjä ja ruokaharrastaja, koirankasvattaja ja ammattijärjestöaktiivi.” Demos jatkaa: ”Hellinna ei ole innovaatiojärjestelmä, joka kilpailee Piilaakson tai Malmö–Kööpenhaminan osaamiskeskittymien kanssa. Hellinnan vahvuus on säväyttävyydessä, inspiraatiossa. Se ammentaa erilaisuudesta ja henkilökohtaisista innostavista kokemuksista: tapahtumista, kaupunginosista, ihmisistä, kaupoista, ravintoloista, puistoista ja kaduista – havainnosta, että ’näinkin tämän voi tehdä’. Kaksoiskaupungissa ei ole kysymys richardfloridalaisesta luovuuden maantieteestä
tai pohjoismaisista innovaatiojärjestelmistä. Kyse on innostuksesta ja ’pöhinästä!’.” Sitten Demos kyllä ui hieman vaarallisilla vesillä, kun se ryhtyy hehkuttamaan kaksoiskaupungista Pietarin lähiönä. Ovatko he joskus käyneet Pietarin lähiöissä? Leikki leikkinä – raportti on varsin ihana, se ei saa kuitenkaan minua vakuuttuneeksi siitä, että Tallinna pitäisi olla samaa hallinnollista metropoli – ja veronkantoaluetta Helsingin ja muun sekavan kuntaryppään kanssa.
   
Demoksen raportissa on nätti kuva verkoista - hieman vanhakantainen kylläkin. Puuttuvat Pisarat ja Kehäradat ja sen sijaan on suora metro lentokentälle. Isännän ääni kuului – tuohon aikaan vuonna 2008.

Selvitys sanahirviöstä Talsinkifix tilattiin ja se valmistui
Harjumaan lääninhallitus toimi tilaajana työlle, jonka suorittajaksi valittiin Swecon virolainen tytäryhtiö Vealeidja OÜ yhdessä Sweco Ympäristö Oy:n, Sweco Civil AB:n ja Finantsakademia OÜ:n kanssa. Yhtiöt ovat kaikki Sweco Group konsulttiyhtiön yrityksiä. Lisäksi Swecolla on alipartnerina suomalainen Kohateam Ltd ja siellä ystävämme ProRautatie -yhdistyksen toiminnanjohtaja Reijo Lehtinen. Asiantuntijoita oli vielä Tarton yliopistosta, Tallinnan teknisestä yliopistosta ja Viron geologisesta tutkimuskeskuksesta. Muina tilaajina ja rahoittajina olivat Tallinnan kaupunginkanslia, Helsingin kaupunki sekä EU:n Itämeristrategian siemenrahasto EUSBSR. Helsingin puolelta elinkeinojohtaja Marja-Leena Rinkineva päätti osallistumisesta työhön ja allekirjoitti osaltaan myös sopimuksen. Tekijä valittiin kahdeksan tarjokkaan joukosta. Hinta vaikuttaa raportin laatuun ja laajuuteen nähden melkoisen alhaiselta. Vai mitä sanotte kokonaishinnasta ilman liikevaihtoveroa: € 72880:-. Helsingin osuus oli tästä 44 %. Raportti käsitteli matkustaja- ja tavaraliikenteen kasvua, tunnelivaihtoehdon valintaa, raidevälin vaihdon aiheuttamaa ratkaisumallia sekä hankkeen hyötyjä ja kustannuksia. Rahoitusta ja käyttökustannuksia tarkasteltiin oletetusta käyttöönottovuodesta 2035 aina vuoteen 2080. Matkustajaliikenteen oletetaan kasvavan nykyisestä 8 miljoonasta vuosimatkustajasta 41 miljoonaan matkustajaan vuonna 2080. Tavaraliikenteen tonnimäärä kasvaisi vastaavana aikana 6 miljoonasta tonnista 16 miljoonaan tonniin. Matkustajista 66 % käyttäisi tulevaisuudessa junatunnelia, loput kulkisivat lautoilla. Vastaava luku tavaran osalta olisi 56 %. Kun Viron ja Suomen yhteenlaskettu väestö kasvaisi 1,1-kertaiseksi, henkilöliikenne kasvaisi viisikertaiseksi ja tavaraliikenne lähes kolminkertaiseksi. Tunneli ei ole pelkästään tunneli Suomenlahden alta, sillä on myös jatko-osat pääosin pintaratoina. Suomessa radalla on henkilöliikenteen tunneliasemat keskustassa, Pasilassa ja lentokentällä. Kehä III:n paikkeilla olisi autolla juniin pyrkivien terminaali, tavarajunat lastattaisiin Riihimäellä. Lentoradalla ja pääradalla Riihimäelle tarvitaan kaksoiskiskotus, sillä Tallinnan tunnelirata tehdään eurooppalaisen standardin raideleveydellä 1435 mm.. Meillä on 89 mm suurempi kiskojen väli kuin Euroopassa. Tarkkaan sanottuna meillä on vielä neljää millimetriä suurempi raideväli kuin Venäjällä ja Baltiassa, mutta ajaminen silti onnistuu kuten Allegro osoittaa.
   

Postimees otsikoi: ”Kallis, mutta kannattaa”. ”Tarpeellinen askel Euroopan reunamaille” – sanoo lehti. Paljon on epäselvää. Miten maailman pisimmän vedenalaisen tunnelin pelastautuminen hoidetaan. Mistä nuo matkustajat tulevat? Onko järkevää tehdä Suomesta Koillisväylän transitomaa?

Onko rata kannattava?
Infrhankkeiden kannattavuutta lasketaan summaamalla hyötyjä ja kustannuksia. Tallinnan tunnelin hyötyjä ja kustannuksia on verrattu kahdella tavalla: on laskettu IRR eli liiketaloudellinen kannattavuus  ja on laskettu ERR eli sosioekonoominen hyötykustannus. Ratatunneli liitännäisineen osoitetaan kannattavaksi jos ulkopuolelta saadaan ”ilmaista” rahaa 40 % eli tässä tapauksessa noin 4 miljardia euroa. Edellytyksenä on tietysti, että liikenne kasvaa ennustetulla tavalla. Koko hoito saataisiin maksetuksi vuoteen 2080 mennessä. Näin kerrotaan.

Vertaanpa vielä hanketta maailman erinäisiin tunnelihankkeisiin.
  
 Kaavio kertoo eräiden viime vuosina toteutettujen tai sitten suunniteltujen ratahankkeiden rakennuskustannuksia kilometriä kohden. Rail Baltican eli 730 kilometrin radan Tallinnasta Puolan rajalle arvellaan maksavan 5 miljoonaa euroa kilometriltä. Se on saman verran kuin mitä Lahden oikorata aikanaan maksoi. Tunnelin Suomenlahden ali arvellaan maksavan 70 miljoonaa euroa kilometriltä. Se on reilusti vähemmän kuin Länsimetron jatke. Todelliset hinnat täytynee kertoa ykköstä suuremmalla kokonaisluvulla.

Kustannusarvioissa vallitsee toiveikkuus

Infrahankkeiden kustannuslaskelmissa näyttää olevan ongelmia. Yleensä todelliset kustannukset ovat kaksinkertaisia esisuunnitelmavaiheen arvioihin. Usein kerroin on jopa Pii. 250 km/h kulkeville junille tarkoitetun Baltian radan rakennuskustannus on arvioitu tasolle 5 milj. euroa per km. Tunnelin Suomenlahden alitse on arvioitu maksavan noin 70 milj. euroa per km.  Nämä hinnat vaikuttavat hyvin toivorikkailta kun niitä vertaa toteutuneisiin hankkeisiin maailmalla. Oheisen taulukon vertailussa metroradoilla on kylläkin huomioitava asemien kustannus. Tallinnan tunneliradalla on tunneliasemia vain 5 kappaletta. Asemat maksavat metroradoilla puolet kustannuksista. Mutta Tallinnan tunnelin Helsingin asema sijoittuu noin tasolle – 60 ja Pasilan asema ja lentoaseman asema ovat myös syvällä ja kalliita. Joten paljon jää nähtäväksi. Suunnittelijana ja raideliikenteen ystävänä, joskin toteutumisen suhteen epäilevänä Tuomaana, toivon tarkempia tutkimuksia ja ripauksen lisää innovaatiota. Tutkia aina kannattaa – tämä on konsultin mielipide, ja hehkuttihan ystäväni Reijo Lehtinen minulle lähettämässään sähköpostissa tätä hanketta mm. näin: ”- rakentamisvaiheessa merkittävä taloudellinen ruiske Suomelle , kun rahoitus tuodaan pääasiassa ulkopuolelta; -kalliomateriaalin käyttö uuden ’Saari-Helsingin’ rakentamiseen; -avaa Suomelle uuden kilpailukykyisen liikennekäytävän (Itäisen) Euroopan keskiosiin ja Välimerelle; -tulevan "Jäämeren käytävän" keskeinen osa (joskus 2050 ...); - suuntaa muuttava perusinfrastruktuurin kehittämishanke".  Uskoisiko tuota? Vahvistakaa uskoani hyvät ystävät. Uskoni on heikko.