Liikkuva mies kuulee idästä outoa huminaa

Käteeni sattui Ilmari Kiannon kirja ”Mies on luotu liikkuvaksi”. Kirjassa hän muistelee matkojaan. Kirja on Otavan kustantama ja painettu vuonna 1957. Kirjassa on mahtavia juttuja vuosisadan vaihteen kahta puolta 1900. Aion palata tähän kirjaan. Mutta nyt aluksi haluan hieman ihastua kahteen juttuun. Molemmat ovat ajankohtaisia. Ensimmäinen on kuvaus hänen koulupoikana suorittamastaan hevosmatkasta äitinsä ja isänsä kyytipoikana. Toinen juttu, parin päivän päästä, tulee kertomaan salaperäisestä huminasta, joka kuuluu idästä. Kuuluu nyt, mutta kuului silloinkin vuonna 1910. ”Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu – ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu…”

  

Ilmari Calamnius (Kianto) 18-vuotiaana Oulun tarkka-ampujissa.

Hevosmiehenä

Ensimmäisen kirjatun matkansa Ilmari Kianto teki 14-vuotiaana ”kimnasistina” isänsä, kontrahtikirkkoherra August Benjamin Calamniuksen ja äitinsä Cecilia Septima Catharinan kyytipoikana. Vuosi oli 1888. Alkuun ei Suomussalmelta päässyt hevosella liikkeelle. Hevonen piti uittaa ”Varsanhännästä” Haukiperän yli ja taluttaa peninkulma rattaiden luo, jotka taas soudettiin samaisen järven yli. Kun saatiin hevonen valjastettua kiesien eteen, ajettiin ensin Hyrynsalmen pappilaan. Matkaa oli runsaat 30 km. Siellä tavattiin Joonas Snellman, paikallinen pappi. Harvinainen kyläily synnytti aina vilkasta keskustelua. Ei ollut puhelimia tai sähköpostia. Tsaarinajan postinkuusta ei ole tarkempaa tietoa. Oli siis tavattava kasvoista kasvoihin. Hyrynsalmelta ajettiin Ristijärven pappilaan. Pastori Lönnrotilla oli ”suomalaisukon heinätukka” ja hän hissutteli lipposissa, pasturska puolestaan kulki avojaloin. Pastori kuulemma muistutti kuuluisaa setäänsä. Sitten matka jatkui Paltamoon, Paltaniemem Sutelaan, ja yöpymisen jälkeen Sotkamon suurpappilaan. Päivämatkat olivat aina 30-40 kilometriä. Kianto kirjoittaa: ”Kuinka ihanalla niemekkeellä sijaitsikaan Sotkamon suurpappila, kuni vihanta kukkaiskiehkura välkkyvän peilin keskellä, peilin, jossa lisäksi on kultaraamit – nuo kuultavat ilman rannat, horisontissa Vuokatin ylhäinen vaara”.

  

14-vuotias Ilmari Calamnius oli hevosmiehenä kun poika ja vanhemmat tekivät kesävisiitin naapuripappiloihin ja sukulaisiin. Matkaa kertyi lähemmäksi 800 kilometriä.

Musta Saara

Suurpappilaan saapui myös Kuhmon rovasti Karl Alexander Pfalerin papinpoika, ”Pfahler”, jonka hurskauden puutteen Suomussalmen papinpoika Ilmari rinnasti omaan puutteeseensa. Pfahlerin poika oli nimittäin souturetkellä hoilannut ”Mustaa Saaraa”.  Musta Saara näyttää olevan nykymittapuun mukaan pahasti rasistinen, siinä kun neekerlapsonen, Musta Saara, muuttuu karitsan veren vaikutuksesta valkeaksi kokonaan.

No, jos tuo virsi kiinnostaa niin klikkaa vaikka sattumalta juuri eteeni osuneeseen blogistiin: http://takkirauta.blogspot.fi/2010/03/ei-taivahass-ole-kuolon-vaaraa.html

Lieneekö tuo Pfahler samaa sukua kuin lähes sataa vuotta aiemmin luvattomasta kirkonrakentamisesta vangittu Elias Israel Pfaler? Kuhmolaiset rakensivat kirkkoa Kuhmonniemelle ilman rakennuslupaa, vastoin keisarin päätöstä ja osa rakentajista sai siitä kuolemanrangaistuksen. Onneksi nyt rakennuslupaviranomaiset eivät vie asioita aivan yhtä pitkälle.

Vanhassa Kajaanissa kukotkaan eivät nousseet varhain

14-vuotiaan Calamniuksen matka kuitenkin jatkui yksin Peter Hieronymuksen (?) ja Lönnrotin kotikylään eli Kajaanin kaupunkiin ja siellä apteekkiin. ”Kajaanin nukkuvan apteekin yökello siis helähti, särähti pahanpäiväisesti samaan aikaan kun pormestarin kukko ensi kerran laulahti, sillä minä luulen, ettei vanhassa Kajaanissa kukotkaan nousseet kovin varhain.” Piti ostettaman mammalle kamferttilinjementtiä ja Tiilemanin tippoja ja papalle saarnalakritsaa. Aivan tuttuja lääkkeitä muuten vielä minunkin nuoruudessani, noitahan linimenttejä vielä sotienkin jälkeen apteekista papoille ja mammoille haettiin. Kajaanista Ilmari matkasi kävellen Paltamoon, jossa taas tapasi vanhempansa. Sieltä matkattiin Iisalmen pappilaan. Talo on Juhani Ahon koti, hän ei kuitenkaan juuri tuolloin ollut paikalla. Pappilaa isännöi ”ukko Brofeldt”, Juhani Ahon isä. Hänen sanomansa oli selkeä: ”Elekee työ iisalamelaiset luulla, jotta sitä niin vuan kepuljkaupalla taivaaseen piästään!” Ilmari Kiannon vierailun aikaan Juhani Aho olisi ollut 27-vuotias. Ei siis enää 14-vuotiaan Ilmarin ikätoveri. Kalakaveriksi hän olisi kyllä hyvin käynyt.

Metelin kirkon haltija teki kuuroksi

Matka jatkui edelleen Kuopion tuomiorovastin uhkeaan pappilaan. Siellä vieraat vastaanotti Ilmarin setä Juhana Viktor Calamnius. Hänelle oli ”Metelin kirkon haltija” ilmestynyt ja tuonut muassaan kuurouden. Sukulaishälinä ei siis häntä juuri häirinnyt. Kyytipoika havaitsi kuitenkin paikan antimet. ”Siellä oli runsaasti omenia puutarhassa, metsikkö täynnä mesikoita ja mansikoita. Minä, Itäpohjan poika, olin ensi kertaa aivan kuin troopillisessa vyöhykkeessä. Kelpasi herkutella.” Minä taas olen nykypäivänäkin tehnyt Kuopion suhteen tuon saman havainnon. Kun Eemeli ja Antti matkaavat lomalla isovanhempien luo Kuopioon, kuulen juuri samantapaisista huomioista erityisesti metsistä ja mesikoista. Ja kaiken lisäksi vielä ukin leipomaa pullaa aamiaisella!

Murpruurin apteekista Koljonvirralle

Kesäretken viimeinen vierailukohde oli Kiuruveden apteekki. Siellä asusti mustapartainen eno, murpruuri, Pyhäjärven apteekkari. Oltiin siirrytty Savosta Pohjanmaan puolelle. Enolla oli aamu- ja iltaruskon punerrusta ja herttaisuutta säteilevä vaimo, nimeltään ”Aamurusko”. Pyhäjärvi ei pienine kaloineen kuitenkaan vetänyt vertoja kotijärven Niettussaarelle ja palattava oli. Kotimatkalla pysähdyttiin Partalassa. Se oli koulupojalle pyhä paikka. Runeberg oli siitä talosta kirjoittanut kuolemattomia säkeitä:

Partalass’ aamuruuallaan

On Sandels, huoleti syö,

Sota alkavi Virrall’ uudestaan

Heti kello kun yksi lyö:

”Teit’ olen ma, pastori, käskenyt:

Hyv’ olkaa, lohtapa nyt!”

Sandels hän Partalass' eineellään juur istuu, huoleti syö. Albert Edelfeltin piirustus Sandelsista vuodelta 1897–1900. Koljonvirran taistelu käytiin vuonna 1808. Siinä Sandels voitti 1800 miehellä kenraali Dolgorukin 8000 miehen osaston. Sota ei kyllä tässä ratkennut. Mutta nuoren Calamniuksen kunnioituksen Sandels ansaitsi. Koljonvirralla taisteltiin 80 vuotta ennen Ilmarin perheen kesäretkeä. Aikajanaltaan lähes sama asia kuin talvisota meille.

Nuori Calamnius oli Vänrikki Stoolista sen verran innostunut, että päätti ryhtyä upseeriksi ja tekikin sen liittymällä vapaaehtoisena Oulussa 4. Suomen Tarkka-ampujapataljoonaan vuonna 1892, 18-vuotiaana, mutta kyllästyi ja siirtyi parin vuoden päästä Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon opiskelemaan suomen ja venäjän kieliä. Mutta kesämatkan aikana hän epäilee unissaankin huutaneensa: ”Äl’ yli päästä perhanaa!” Hän kirjoittaa: ”Korkeaisänmaallisessa tunnelmassa minä käänsin pappani käskystä ruunan Kajaanin kihlakuntaa kohti. Taas ajettiin Kajaanin Ämmän yli ja vähitellen saavuttiin takaisin Suomussalmen Ämmän rannoille sekä sieltä veneellä kotipappilan kultaiseen valkamaan.”

Kesäretken pituus oli ainakin 800 kilometriä. Osa siitä tehtiin laivalla, mutta suurin osa hevosella ja rattailla. On ihanaa kulkea mukana noita mutkittelevia puunlehvästöjen reunustamia kärryteitä tai hypätä laivaan ja liukua höyrykoneen tasaisessa syksytyksessä pitkin Kuopion ja Iisalmen välistä laivareittiä. Aika oli vielä tyyni. Sortokausi oli vasta lymyämässä. Tai ei oikeastaan kaukana. Sehän lymysi kymmenen vuoden päässä. Vuonna 1899 Venäjän tsaari ryhtyi toteuttamaan vähemmistökansallisuuksiin kohdistuvaa venäläistämispolitiikkaa. Helmikuun manifestilla haluttiin syrjäyttää Suomen perustuslaki ja muut oikeudet.

  

”Valapattokeisari” Nikolai II ryhtyi Nikolai Bobrikovin avustuksella toteuttamaan politiikkaa jolla Suomen lait ja erikoisasema loppuu. Tätä nahdollisuutta ei nuori Calamnius ryhtynyt edes arvailemaan, kunnes hieman myöhemmin ryhtyi kuulumaan outoa huminaa..

Pari juttua vielä, miksi tämä minua kiinnostaa. Suomussalmi on niitä seutuja, joilla setäni Matti Murole joutui sodan kurimukseen. Täällä hän taisteli, mutta tänne hän myös kuoli. Voisi kuvitella - vetäytyi kuolemaan. Se tapahtui Lentiirassa, rajajääkäreiden seurassa, aivan Ilmari Kiannon kotiseutujen äärellä.

Setäni Matti ja hänen veljensä Paavo vannomassa veljesvalaa ennen taisteluun lähtöä noilla Kiannon kulmilla.

Ja on vielä yksi yhteys. En koskaan tavannut tai tuntenut Ilmari Kiantoa tai keskustellut Ilmari Kiannon kanssa. Mutta olin lähes läsnä kun hän kuoli vuonna 1970, 95 vuoden iässä. Olimme samaan aikaan Auroran sairaalan potilaina. Olimme viereisissä yksityishuoneissa. Hän oli levoton. Kuuntelin hänen raskasta yksinpuheluaan monina yön tunteina. Eräänä yönä puhe päättyi.

Tällaisen tekstin oli Kianto hautapaikalleen omin käsin laudan palalle kirjoittaen valmistellut. Se kuitenkin hävisi, mutta jälleen yllättäen löytyi. Nyt haudalla on toinen teksti, hieman juhlallisempi, virallisempi.

Kaivakaa syvälle syntisen hauta! Suunnilleen näille tienoin, niin että Vanha Pappila ja Turj. näkyy! Pois kalman kammo! Ihana levätä! Ei kukaan häpäise! Ei kukaan juorua!

Kaksi tabua ja vaalit

Ennen vanhaan, nuoruusiässä, oli vähintään kaksi selkeätä tabua, yksi oli se, että kukaan ei kertonut palkkaansa, toinen tabu oli se, että kukaan ei kertonut puoluekantaansa. En tiennyt kenenkään sukulaiseni tai läheiseni puoluekantaa. Se ei kerta kaikkiaan kuulunut muille. Sitä varten oli kehitetty äänestyssalaisuus. Ehkä juuri äänestyssalaisuuteen sisältyi draamaa. Vuoden 1918 draama oli ihmisten mielissä ja heidän välissään. Ne, jotka voittivat, kutsuivat sitä vapaussodaksi tai kapinaksi, hävinneille se oli sisällissota tai kansalaissota.  Nyt kuitenkin ajat ovat muuttuneet. Aion nimittäin tässä blogissa tehdä ennen kuulumattoman paljastuksen. Aion paljastaa ehdokkaani nimen. Mutta se tapahtuu vasta blogin lopussa.

  

"Jutkutan minä punaisen viivan, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha." Näin ajatteli Riikka Romppanen viivan vaikutukset Ilmari Kiannon vuonna 1909 julkaistussa kirjassa Punainen viiva, Otava, 1909.

Ensimmäiset vaalit 1907

Suomen suuriruhtinaskunnan yksikamarisen eduskunnan vaalit järjestettiin vuonna 1907. Ilmari Kianto kirjoitti tuosta ajasta kirjan Punainen viiva. Kirjassa Kainuun köyhät Topias Topiaanpoika ja Retriika Euphrosyyne Romppanen o.s. Juntunen pääsevät viivansa vetämään. He uskovat puolueagitaattoreiden kertomaan: viivan vedolla ja antamalla tuen ”solisalirattijärjestelmälle” köyhälistön olot paranisivat. Vaaleissa äänestysprosentti oli nykyiseen verrattuna huiman korkea 71 %. Solisaliratit olivat vaalien voittajia. He saivat 37 % äänistä. Sosialidemokraateilla oli vaaliaseenaan Forssan ohjelma, vuodelta 1903. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, yleinen kouluvelvollisuus sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Toiseksi vaaleissa tuli Suomalainen puolue, 27 %, se oli fennomaaninen kansallismielinen puolue, joka vaati suomenkieltä ruotsinkielen kanssa samanvertaiseksi. Puolue kannatti myöntyväisyyslinjaa Venäjän suhteen. Kokoomus on puolueen seuraaja. Kolmanneksi ja neljänneksi tulivat lähes tasavahvoina Nuorsuomalainen Puolue ja Ruotsalainen kansanpuolue ääniosuuksilla 13 %. Näillä puolueilla oli sortokautena tiukka linja Suomen itsenäisyyteen. Maalaisliitto (9 %) ja Kristillisen Työväen Liitto (2 %) olivat peränpitäjiä.

  

Ensimmäisessä tsaarivallanaikaisessa 200-paikkaisessa eduskunnassa oli 19 naista. Heidän nimensä olivat Aalle-Teljo, Ida Sofia; Ala-Kulju, Eveliina; Gebhard, Hedvig; Gripenberg, Alexandra; Hagman, Lucina; Huotari, Anna Maria; Kanervo, Vilhelmina; Kivioja, Liisa;  Käkikoski, Hilda Maria; Lehtinen Aleksandra; Neovius, Dagmar Louise Charlotte; Nissinen, Alina Augusta; Paaso, Maria Sofia; Pärssinen, Hilja Amanda; Raunio, Maria; Räsänen, Hilma Sohvi; Sillanpää, Vilhelmiina (Miina); Upari, Jenny Maria; Vemmelpuu, Iida Maria. Kuvassa porvarilliset ovat pukeutuneet mustiin ja ”solisaliratit” valkoiseen. Nykyisessä eduskunnassa on 84 naista. ”Valkopukuisia” heistä on 32, 26 demaria ja 6 vasemmistoliittolaista.

Valitussa eduskunnassa oli tunnettuja nimiä. Sosialidemokraattien joukossa olivat mm. Väinö Tanner, Oskari Tokoi ja Miina Sillanpää.  Suomalaista puoluetta edusti mm. Juho Kusti Paasikivi.  Mutta olipa joukossa yksi henkilö, jonka minäkin onnistuin tapaamaan. Hän oli Maalaisliiton Juhani Leppälä. Hän oli viimeinen tuon ensimmäisen eduskunnan elossa ollut kansanedustaja. Leppälä toimi myös ministerinä 1929-1930. Leppälä oli mahtava persoona. Hän oli vuosisadan vaihteessa kansakoulunopettajana ja maanviljelijänä Sortavalassa. Vuoteen 1944 saakka hän oli Viipurin läänin itäisen vaalipiirin kansanedustaja. Kansanedustajana Leppälä toimi vuoteen 1950 saakka. Hän kuoli 96-vuotiaana vuonna 1976.  Minä sain tutustua tuohon legendaariseen mieheen setäni kautta. Setäni Eino Murole oli Sortavalassa toimineen maanviljelysseuran toiminnanjohtaja ja Leppälän ystävä. Tästä viivanvedosta siis sorruin Leppälää ajattelemaan. Nyt takaisin aiheeseen – äänestysalaisuuteen.

  

Suomen suuriruhtinaskauden ensimmäisen eduskunnan jäsem Juhani Leppälä oli kansanedustajana vuoteen 1950 saakka. Hän oli henkilönä valtaisan ihana ja dynaaminen. Muistan aina sen hetken kun Ruovedellä ihailimme Runebergin lähdettä. En muista pistikö hän runoksi, vaikka pahasti pelkään niin tapahtuneen. Hän oli varsinaisesti tutustumassa Sortavalan aikaisen Karjalan Villa ja Tiiliputki Oy:n laitoksiin Vesilahdella. Minä olin autokuskina.

Väri sekoitetaan punaisesta ja valkoisesta

Mummuni kuudesta sisaruksesta kaksi oli taatusti punaista. Heino sai pistimen rintaansa Tammisaaressa, hermostuttuaan kaverinsa kohtelusta ja äidyttyään solvaamaan valkoista vanginvartijaa. Mummuni kävi Smolnassa useaan otteeseen selvittämässä veljensä olinpaikkaa. Vihdoin tuli tieto kohtalosta. Toinen veli, Vihtori, hän oli työskennellyt veljensä tavoin Pietarissa, viilarina Voltan tehtailla, osallistui sitten kahinoihin Kymenlaaksossa, ja pakeni Pietariin. Siellä hän ajautui Oskari Tokoin Muurmannin legioonaan ja tuli Britannian sotilaaksi. Hän pani Vienanmerellä käyttökuntoon laivan höyrykoneen ja toimi konemestarina. Brittilaivasto kuljetti sotilaansa turvaan Suomeen Jäämeren kautta, Norjan ympäri. Suomeen tultuaan Tokoin legioonan suomalaiset ”brittisotilaat” vapautettiin kaikista rangaistuksista – tai melkein, oli myös musta lista, jonka täytäntöönpanoa britit eivät saaneet täysin valvottua. Vihtori, ”Viki”, vapautettiin heti ja hän elikin stten hyvän elämän Mandin kanssa Heinolan Jyrängössä.

En koskaan tiennyt mummuni puoluekantaa. Sitä ei kerrottu, eikä siitä edes vihjattu. En myös tiennyt isoisäni puoluekantaa. Saatikka, että olisin tiennyt enojeni puoluekantaa, palkoista puhumattakaan. Palkka maksettiin tilipäivänä käteisenä. Rahat olivat ruskeassa kirjekuoressa. Palkkasumma ei muille kuulunut. Veroviranomainen ei missään nimessä antanut palkkoja julkisuuteen. Ei myöskään kukaan muu. Lieneekö syynä se, että kukaan ei kehdannut kertoa kavereille surkeata palkkaansa, vai juuriko päinvastoin, kartettiin kehumasta suurilla tuloilla?

  

Kun punaista ja valkoista sekoittaa siitä syntyy jotain muuta kuin roosaa.

Isäni oli ”valkoista” perhettä. Sisarussarjan seitsemästä lapsesta neljä oli poikia. He toimivat sisällissodan aikaan lähetteinä tai postinkantajina. Heille sota oli vapaussota. Valkoisen perheen ja punaisen perheen kohtaaminen oli joskus traumaattista. Kohdattava oli, sillä äitini ja isäni rakastuivat toisiinsa. 

Pakilassa, juuri tuossa syntymäkodissani, käytännössä tuossa 10 metrin päässä olevassa talossa, he, kaikki sukulaiset, punaiset ja valkoiset, joutuivat kohtaamaan ja hioutumaan. Hiontamestarina oli minun mummuni. Hän hioi vatsan kautta. 30-luvulla kaikki oli hiottu, syntyi yksi perhe. Ainoa, mikä hieman klikkasi, oli Kokemäen ylioppilas-asemapäällikkö-isoisäni suhtautuminen heinolalaishelsinkiläiseen puuseppä- ja vahtimestari-isoisääni. Oli sentään sivistystasossa merkittävä ero. Toinen oli ylioppilas, toinen vain kiertokoulussa piipahtanut. Osasipa kuitenkin lukea ja kirjoittaa. Kaikki sitten asettui! 

Sodan jälkeisen kommunistipuolueen eli SKDL:n pitkäaikaisena puheenjohtaja oli Kusti Kulo. Hän oli vuonna 1918 Tampereen asemapäällikkö, siis Kokemäen isoisäni kollega. Tästä hommasta Kulo ryhtyiTampereen aseman punakaartin komissaariksi ja vielä pohjoisen rintaman esikuntaan. Tätä liikettä ei minun isoisäni olisi suurin surminkaan tehnyt. Hän oli puhtaaksipestyn valkoinen.

Äitini työskenteli isäni kuoleman jälkeen Valtiokonttorissa. Työpaikka oli Fabianinkadulla, kellarikerroksen holvissa, kaltereiden takana, obligaatioiden tuoksussa. Äitini palkka ja puoluekanta olivat minulle tuntemattomia. Valtion virkamiehillä oli tietysti palkkaluokkansa ja ikälisänsä, mutta kukapa tiesi tuon palkkaluokan? Ei ainakaan leskirouvan lapset. Isä oli sähköinsinööri Valtionrautateillä. Hän siirtyi juuri ennen talvisotaa Puolustusministeriön palvelukseen. Isä oli palaamassa Imatralta kaasunsuojelukursseilta. Kohtalon ironiaa on, että hän kuoli Rauhan asemalla, Imatralla, kaasujunan törmäyksessä. Äitini sai tapaturmaeläkettä. En voinut kuvitellakaan kysyväni äidiltäni hänen eläkkeensä määrää. Muuten, itsekin saan tapaturmaeläkettä. Luuletko minun kertovan siitä kellekään?

Kaveri, sukulainen tai työtoveri, aina äänen väärtti

Pointti oli, että kaksi asiaa oli aina asianomaisen oma salaisuus. Ne olivat puoluekanta ja palkka. Nyt vaalit ovat ovella. On päätettävä ketä äänestää. Ehdokkaan on oltava omasta vaalipiiristä. Se nyt on edellytys. Pääsinkö edes koskaan äänestämään ystävääni Eero Paloheimoa? Väärä vaalipiiri. Minulla on omat kriteerini. Äänestän ilman muuta kaveria tai sukulaista, jos sellainen on ehdokkaana, puoluekannasta riippumatta. Ennen aikaan, kun olin vielä firman toimitusjohtaja, äänestin ilman muuta alaistani (lupaus). Kerran äänestin kunnallisvaaleissa liberaalien ehdokkaana ollutta alaistani, hän sai 17 ääntä. Se ei ollut kovin lupaavaa. En kuitenkaan luopunut periaatteestani. Ketähän olen elämäni aikana äänestänyt? Kyllä, heitä on monesta puolueesta. 60-luvulla tapanani oli äänestää tyhjällä lipulla. Näin kävi monissa vaaleissa. Oli liian vaikeata valita. Oli niin monia lupaavia ehdokkaita! Mutta nukkuvien puolueeseen en alistunut.

  

Juuri äänestämästä tullut nuorimies Pakilan pihalla suosikkiautossaan. Oli vuosi 1958.

Ensimmäistä kertaa äänestämässä 1956

Ensimmäisen kerran pääsin äänestämään pressan vaaleissa vuonna 1956. Äänestin Sakari Tuomiojaa. Eduskuntavaalien uurnilla kävin ensimmäistä kertaa vuonna 1958. Täytin samana vuonna 24. Äänioikeusikäraja oli vuoteen 1969 saakka 21 vuotta. Äänestin kokoomusta, taisi olla Juha Rihtniemi. Vaalien tulos pelotti teekkaripoikaa, eduskuntaan tuli nimittäin ensimmäisen kerran vasemmistoenemmistö – mihin ollaan menossa?. Voittajana olivat kommunistit eli SKDL. He saivat Kusti Kulon ja Hertta Kuusisen johdolla 50 kansanedustajaa. Jaetulla hopeasijalla olivat sosialidemokraatit ja maalaisliitto, kummallakin 48 kansanedustajaa. Kokoomus, Ruotsalainen Kansanpuolue ja Suomen kansanpuolue jakoivat seuraavat sijat edustajamäärillä 29, 13 ja 8. Eduskuntaenemmistöstään huolimatta kommunistit olivat oppositiossa vuoteen 1966, jolloin Ele Aleniuksen johtama puolue sai 3 ministeriä Paasion hallitukseen. Keitä kaikkia olenkaan äänestänyt? Tuomiojan Ekiä tietysti, isä-Sakari Tuomiojaa presidentinvaaleissa 1956, Juha Rihtniemeä, Ode Soininvaaraa ja Heidi Hautalaa varmasti, en kuitenkaan koskaan kepulaista, vaikka juuri äskettäin blogissani vihjasin äänestäväni Kaikkosta – kiitos hänen mielipiteidensä koskien eräitä Helsingin nykyhankkeita. Klikkaa: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/02/100-vuoden-ennuste.html

Kokoomukselainen kommunisti

Nyt ovat edessä uudet vaalit. Sukulaiseni on ehdokkaana. On kai vaimoni tyttären sisarpuoli aika lähellä sukulaisuutta? Taaskaan ei puoluekanta ratkaise. Työaikanani kutsuin itseäni kokoomukselaiseksi kommunistiksi. Otin yleensä töihin vasemmistolaisia. Olin todennut heidät kapitalistin parhaimmiksi ystäviksi. He olivat oppineet teiniliitossa tai kunnallisjärjestössä tai akateemisessa sosialistiseurassa tai taistolaisten opintopiireissä johtamistaitoa ja motivaatiota. Heillä oli karismaa. He olivat myös varmoja siitä, että vain luja työnteko voi muuttaa maailman oikeudenmukaisemmaksi ja paremmaksi paikaksi elää. Se oli vaan sellaista aikaa. Vuorineuvosten, hävittäjälentäjien ja kansliapäälliköiden tyttäret ja pojat olivat uudistamassa maailmaa. Konsulttitoiminta oli uudistamista. Tuollaista pahaa sanaa ”konsultti”, ei silloin käytetty. Silloin oltiin ”neuvottelevia” asiantuntijoita tai insinöörejä.  Muuten eräs palkkausmetodi muodostui yleiseksi. Pitäessäni jossain tilaisuudessa luentoa tarkkailin kuulijajoukkoa. Poliittisesti aktiivisena aikana tapahtui usein, että joku nuorista kuulijoista vääntäytyi pystyyn ja ilmoitti eriävän käsityksensä: ”Luennoitsija ei ole havainnut käynnissä olevaa yhteiskunnallista muutosta!” Tuollaiset tyypit palkkasin heti. Heitä oli aika monta. Muistan heidät! Nyt he ovat kaikki eläkkeellä, osa jo vihreillä pilvinurmikoilla.

   

Vaalisuosikkini Veronika on pätevä tyttö. Hän on valtiotieteiden tohtori. Vielä hän on Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen - nyt ensimmäistä vuotta. Hänessä ei ääni mene hukkaan.  Vaikka nyt joissain asioissa tuntuu vielä tarvitsevan opastustakin – tämän yhden äänioikeutetun mielestä.

Vaalisuosikkini Veronika

Kaikki oli toissapäivään saakka selvää. Minun vaaliehdokkaani on Kiikka! Hänen oikea kokonainen nimensä on Veronika Honkasalo. Hän on vasemmistoliitosta. Siis olen nyt ensimmäistä kertaa äänestämässä kommaria eduskuntaan. Vaikka nyt viimetingassa asiassa tuli melkein pieni uusharkinta. En nyt sentään voi äänestää ehdokasta, oli hän sitten sukulainen tai muuten kaveri, jos hän ryhtyy suoraan hyökkäykseen minun hienoja ajatuksiani vastaan. Kaikki liittyy ajankohtaiseen juttuun nimeltä Pisara. Kiikka nimittäin kirjoitti twitterissä tai jossain muilla mediakentillään tällaisen lauseen: ”Saamarin kokoomus kun kaatoi Pisaran!” Olin pettynyt. Tuo minun kandidaattini ja sukulaiseni, ihana Kiikka, ei ollut lukenut minun useita blogejani, joissa vaadittiin Pisaran kehittämistä ja aikalisää. Kannattaa nyt sokeasti hanketta, johon ei ole perehtynyt? Uskoo nyt ystäviäni Ode Soininvaaraa ja Otso Kivekästä, noita hienoja miehiä, jotka voivat olla joskus väärässäkin? Ja se johtuu vain siitä, etteivät hekään ole perehtyneet käynnissä olleeseen miljardiprosessiin. Kanalauma on kotkottaen ryhtynyt jyvän etsintään ja luulleet löytäneensä sen. Sara, toinen sukulaistyttö täällä Kemiössä, kertoo juuri omasta kanalaumastaan, joka hyökkää hiirien tai käärmeiden kimppuun ja kaakattaen tappaa ne ja pistää suuhunsa. Kanalaumalla voi siis olla vastustamattomia voimia. Kukko yleensä seuraa arvokkaasti vieressä, ohjailee tapahtumaa arvokkaasti.

  

Saran kanat jyvän etsinnässä, näin milteipä täydellä talvella. Taitaa meitä ilmastonmuutos helliä, - vaiko uhata? Niin kannattanee muistaa, että nobelisti Daniel Kahneman sanoo, että maailman johtavat tulevaisuuden ennustukset syntyisivät yhtä hyvin vaikka kanalta, joka heittää tikkaa.

Uskon kuitenkin vielä voivani kertoa vaalisuosikilleni mistä on kysymys ja mistä voisi olla kysymys. En pidä häntä menetettynä kanteena tällaisen maallisen erehdyksen vuoksi. Tulen siis äänestämään Veronikaa! Hän on HUIPPUNAINEN. Tässä on linkki hänen blogiinsa: http://veronikahonkasalo.fi/fi/

Katu kulttuurikeskuksena

Kerroin joskus hurjasta taksimatkasta Pariisissa. Matka alkoi Armas J. Pullan suosikkiravintolasta latinalaiskortteleissa. Kapakka oli ja on Roger La Grenouille, Roger sammakko, osoitteessa Rue des Grands Augustins. Sieltä löytyy Sac du Finlande, joka sisältää Armas J. Pullan teoksia ja kapakassa käyneiden suomalaisten käyntikortteja ja muita viestejä kymmeniltä vuosilta. Tuolla säkissä on muistaakseni nyt käsiteltävän kirjan kopio. Niin kuin muutkin Pullan kirjat - ehkä. Onko säkki vielä jäljellä? Mene ystäväni – jos olet Pariisissa – tuohon ravintolaan, ja pyydä sieltä Sac du Finlande. Kerro onko säkki vielä jäljellä.

Jos haluat kuulla hurjasta taksimatkasta suudelmineen klikkaa tuosta: http://penttimurole.blogspot.se/2014/02/smart-milano-kandinsky-ja-taksikuskit.html                                                                                                                

Sota-ajan lapselle Armas J. Pulla on ”Ryhmy ja Romppanen” ja ”Jees, punamultaa”. Tosiasiassa Pullalla oli valtava tuotanto. Hän kirjoitti 80 kirjaa, toimi Uuden suomen pakinoitsijana 30 vuotta, kirjoitti historiallisia romaaneja Ranskasta ja kaiken lisäksi toimi kirjojensa kuvittajana. Mika Waltarilla ja Armas J. Pullalla oli yhteinen seikkailuromaanien ja näytelmien kirjoittajanimimerkki ”Kapteeni Leo Rainio”. He kirjoittivat yhdessä mm. ”Älkää ampuko pianistia”, 1932.

  

Tämän blogin innoittajana on Armas J. Pullan teos: ”Helsinkiä Kustaa Vaasasta Kekkoseen”, Otava, 1962. Kirjassa käsitellään oikeastaan vain 1800-lukua, eikä siis lainkaan mainittuja hallitusherroja tai heidän osallisuuttaan Helsingin luomiseen.

Katu

Teoksen ensimmäinen luku oli nimeltään ”Katu”. Eipä siis ihme, että kirjan sanoma kiinnostaa. Esplanadi nousee selkeästi katujen kuningattareksi. Jotkut valtaapitäviä mielistelevät väittävät Esplanadin nimetyksi Kustaa III:n veneen mukaan. Hänen venettään nimittäin korjailtiin nykyisen Espan rantapusikoissa. Oliko se vuonna 1780? Veneen nimi oli Esplandian. No, ei se nimi varmaankaan tuosta veneestä tullut. Enkä muuten löydä tuon nimistä venettä Wikipediasta tai muualta. Olihan maailman turuilla Esplanadeja. Suuri esikuva oli tietysti Avenue des Champs-Élysées. Siellä kuulemma ennen sanottiin ”Viens, chérie!”, nyt – siis Armas J. Pullan 50-luvulla siellä sanottiin ”How much, boy?” Näin kertoo vakituinen pariisilaiskävijä Armas J. Pulla. Tuolla mahtavalla Pariisin kadulla on muuten historiallinen yhteys meidän Esplanadiimme. Myös Champs-Élysées oli aikanaan vasikkahaka.  Espalla kävelivät naudat kunnes Ehrenström sen kaavoitti ja nurmikkoa kylvettiin. Vähitellen lehmistä päästiin, mutta hitaasti.

  

Keisari Aleksanteri I vahvisti Ehrenströmin kaavan vuonna 1817.  Ehrenström puolestaan oli palkannut vuonna 1816 Helsingin jälleenrakennus-komitean arkkitehdiksi C. L. Engelin. Kauppatorin kulmalta, tulevalta Mantan patsaalta, johti kanava Kluuvinlahteen. Esikaupunkeja ajateltiin Kasarmintorin seutuville ja Bulevardin tienoille. Suunniteltiin myös uuden teatterin paikkaa. Aluksi teatteri piti panna Kasarmintorille, mutta Hietalahteen tarkoitetun kasarmin paikkaa Ehrenströmin kanssa tutkimassa ollut valtioneuvos Rehbinder väsähti punaviineissään Kasarmintorin kohdalla ja ilmoitti kasarmin tulevan nyt siihen: ”En ota askeltakaan enää! Tehdään kasarmi tähän! Ja teatteri jonnekin muualle!”

Vasikkahaan lehmiä ihaillessa voi muuten ostaa maitoa sokerileipuri Johan Daniel Jerngreniltä. Hänellä oli koju ja koska hän oli miltei paimenen hommissa, kutsuttiin häntä pastoriksi ja siitä sai hänen kojunsa nimekseen kappeli, joka nimi edelleen siirtyi paikalle rakennettuun ravintolaan ja on sillä vieläkin. Engel muuten piirsi Esplanadille puisen teatterin 1825. Se muistutti Vanhaa kirkkoa. Katto oli sininen ja tähtiä täynnä, aitioiden koristuksena oli suutelevia joutsenia ja väliverho esitti Apollon temppeliä. Teatterisali oli vain 200 m2, mutta sinne mahtui 393 istumapaikkaa ka 50 seisomapaikkaa. (Ihan hyvä 2,2 henkeä neliöllä.) Pulla sanoo kirjassaan teatterin olleen samankokoinen kuin ”tämänpäiväinen kansaneläkelaitoksen pikkujohtajan asunto”. Ennen tämän talon valmistumista teatterissa käytiin Etholenin ladossa. Etholen, ”Hollolan härkä” varastoi ladossa tupakkaa ja kaalia. Näytösten ajankohta jouduttiinkin valitsemaan kaalien korjuun mukaan. Kaalit kasvoivat Espalla ja Kluuvin rannoilla. Tärkein viljelykasvi oli kuitenkin tupakka. Tupakan teossa helsinkiläiset eivät kuitenkaan pärjänneet pietarsaarelaisille tai turkulaisille. Saipa kuitenkin Helsinki kostoksi Esplanadille pietarsaarelaisen J. L. Runebergin patsaan vuonna 1885. Tarkistin juuri Roger Wingreniltä, että Pietarsaari sai patsaansa vasta vuonna 1904.

  

Vuonna 1885 paljastettiin Walter Runebergin veistämä isänsä J. L. Runebergin patsas Esplanadilla. Paikalla oli parikymmentä´-tuhatta ihmistä, kutsuttuja ja kutsumattomia. Musiikista huolehti vapaaehtoisen palokunnan soittokunta. Armas J. Pulla: ”Hän valoi isänsä vaskeen kuivakiskoisena lehtorina, joka on hiukan napoleonmaisesti lykännyt oikean peukalonsa bonjour-takkinsa napinläpeen, ja sijoitti lehtorin jalkojen juureen karhuntaljaan sonnustautuneen Suomi-neidon ja neidon viereen kokoelman Runebergin teoksia, joista ulkomaalainen voi helposti saada käsityksen sellaisen, että Runeberg oli toimittanut huomattavan tietosanakirjan.”

Näyttelijätär esitti Lean suomeksi, osaamatta lainkaan suomea

”Uusi teatteri” rakennettiin Espan länsipäähän vuonna 1860. Se paloi ja korjattiin. Vuonna 1869 siellä esitettiin ensimmäinen suomenkielinen näytelmä, Aleksis Kiven Lea. Pääosaa näytteli Hedvig Charlotte Raa. Hän ei osannut sanaakaan suomea. Mutta näyttämösuoritus sai lehdessä kehut: ”…hänen ulospuhuntansa oli niin selvää, niin sujuvaa, että harva meidän sivistyneistä naisistamme hänelle siinä vertoja vetänee”. !930-luvulla teatteri sai sitten päälleen uuden manttelin, samalla hävisi kulttuurimuistojen ravintola, Oopperakellari, Opris. Eino Leino oli Opriksen asiakas, mutta tavallisimmin hän istui Espilässä , Etelä-Espa 14. Siellä kokoontui taiteilijakerho Pro Humanitate – ”Humala-aate”. Paikalla on nyt Savoyn ravintola,

Kärrymestari jättää nimensä historiaan

Espa alkoi muuttua, kun kärrymestari F.W. Grönqvist rakennutti 1883 C. Th. Höijerin suunnitteleman kivipalatsin. Aluksi häntä pidettiin hulluna: ”Seitsemänsadan ikkunan talo, Skandinavian suurin – Helsinkiin!” Ensin piti täyttää 1.5 metriä liejuista tonttia, katukorkeuden saavuttamiseksi. Rakennustyö kesti kuitenkin vain 3 vuotta. Hän rakensi myös Kämpin. Ja vuokrasi ravintolan sitten aiemmin tontilla toimineelle Carl Kämpille. Ruokasalin suuri kristallikruunu oli ihme. ”Siinä säteili 25 sähkölamppua ja 24 kaasulamppua – kaiken varalta.”

Taiteellinen skandaali, ”kansa” paheksuu

Ei ole Espaa ilman ajatuksellista pysähdystä ”taiteellisen skandaalin äärelle”. Kaikki ikään kuin tapahtui Kämpin kabinetissa. Gallen-Kallela maalasi vuonna 1894 taitelijaillastuksesta makaaberina pidetyn maalauksensa ”Symposion”. Makaaberiksi sen teki Pullan sanoin: ”…jonkinlainen nyljetty naishahmo, jolla oli siivet”.  Taulua paheksuttiin muutenkin. Olihan taiteilija jättänyt pois tuon olennon – minä muuten luulin sitä enkeliksi, mutta Pulla puhuu jostain muusta. Keitä taulussa oli? – muistat tietysti, mutta kertauksen vuoksi: Sibelius, Gallen-Kallela, Kajanus ja maisteri Mikko Slöör. Ei ollut se neljäs Merikanto – sanoo Pulla, niin kuin uskottiin. Slöör oli muuten Akseli Gallen-Kallelan lankomies.

  

Akseli Gallen-Kallelan maalaus ”Kajustaflan” vuodelta 1894. Nuoria miehiä olivat nuo hengen jättiläiset, Sibelius ja Gallen olivat 29-vuotiaita, Merikanto vasta 26, mutta Kajanus jo 38 vuotta. Näyttävät vanhemmilta. Mahtavaa meininkiä, olisipa päässyt siivelle.

Nykypäivänä hallitusohjelmatkin puhuvat arjesta ja arjen hallinnasta. Juhla on unohdettu.Armas. J. Pulla kertoo tanssiaisista ja juhlista. Arjesta ei niinkään huolehdittu. Pyrittiin sen ulkopuolelle. Niin Akseli Gallen-Kallelan taulussakin: ”Kolme suurta sielua ja ylevää henkeä on yhtynyt pitoihin retkeilläkseen jokapäiväisyyden tuolle puolelle”. Taulun vuoksi Gallen-Kallela joutui joksikin aikaa ostoboikottiin - sanotaan myös Sibben saaneen osansa ”yleisön halveksunnasta”. Edelfelt kirjoittaa taulusta: "Kajanus, päissään, saarnaa Merikannolle, Sibeliukselle ja Gallénille. Materia nyljetyn naisen hahmossa istuu pöydällä punssipullojen joukossa hengen piirtyessä siluettina Jupiter-planeettaa vasten." Tämä oli alkuperäinen versio nimeltään "Kajustaflan" tai  Probleemi. Siitäkin Gallen-Kallela oli leikannut hahmon pois. Myöhemmin sfinksinaisen tilalle tulivat Osiriksen siivet. Siinä kuvassa Merikanto on jo täysin sammunut. Vai oliko se Slöör?

Autopirssien aika tulee

Matka jatkuu Armas J. pullan opastamana. Nyt tehdään pieni aikahyppäys. Kappelin nurkilla sijaitsi Helsingin ensimmäinen autopirssi. Vossikkamiehet eivät tästä ilmiöstä olleet mielissään, vaan kävivät tiputtelemassa kadulle nauloja ja lasinsiruja saadakseen autojen kumit puhkeamaan. Onkohan tuo totta? Minusta tuntuu, että tuon ajan autoissa oli umpikumirenkaat, eikä niihin tuollaiset aseet olisi pystyneet. Ensimmäinen ”autopirssi” aloitti liikennöintinsä vuonna 1906. Gustav Wilhelm Orraeus anoi silloin Helsingin maistraatilta lupaa käyttää automobiilia yleisön palvelukseen. Tästä se alkoi. Hevosvetoiset kulkupelit alkoivat hiljalleen syrjäytyä. Varsinainen vuokra-autojen verkko syntyi suurimpiin kaupunkeihin 1920-luvun kuluessa. Vauhti oli kuitenkin pidettävä lähes hevosajoneuvojen tasolla, sillä: ”automobiililla ajettaessa älköön kulkunopeus olko suurempi kuin päivän valolla 15 kilometriä kadulla ja 20 kilometriä viertotiellä”.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/automobiilit-tulevat

  

Ensimmäinen pirssiasema oli Mantalla 1907. Manta pystytettiin seuraavana vuonna 1908. Vuonna 1910 Helsingissä oli jo 20 pirssiautoa. Mutta vossikatkin säilyivät. Sotien jälkeen Rautatieasemalla oli hyvä vossikkatarjonta. Minua himotti erityisesti pari mustaa umpivaunuvossikkaa. No, koulupojalla ei ollut vossikkarahoja, mutta saihan katsella.

Manta ei saanut jakamatonta suosiota. ”Ei mitään kansallista. Ei Kalevalasta, ei suomalaisista saduista, ei Suomen luonnosta. Entäs neitosen yleisasento! Joku koiransilmä sanoi, että neitosen asento on kuin sosialistin, joka senaattorin astuessa eduskuntaan osoittaa kohteliaisuuden puutettaan esiintymällä ’puolrevisionistina’ – ei nouse seisomaan, mutta ei jää istumaankaan…”

  

Armas J. Pullan kuva kertoo kansalaisten ärtymyksestä armon vuonna 1908.

Jotkut kannattavat pääkaupunkia, jotkut eivät

Aika toistaa itseään. Ilmari Iki-Kianto, tai Calamnius, vielä siihen aikaan, ei kuulunut metropolin ihailijakuntaan. Hän kirjoitti: ”Surkea olet sinä Suomeni pääkaupunki uuden vuosisadan nousussa! Jokaikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niin kuin limaskaista lattiaa poljen pitkin esplanaadia – lätshis! läiskis! pahasti livettää lätistävä jalka…. Saastainen, syvä sylkylaatikkohan tämä onkin koko komea pääkaupunki…. kirottu paikka, jossa kymmenet tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisällä, toinen toistensa alla ja päällä – ja sitä kutsuvat elämäksi!”

Juhani Aho oli toista maata. ”Tuo palanen Katajanokan sillalta Uuden Teatterin nurkalle ei ainoastaan muistuta vaan todella onkin palanen ulkomaata. Rakennukset ovat yhtä kauniit ja siistit kuin suurten maailmankaupunkien hienoimmissa osissa, katurautatiellä on virkistyttävä liikkeensä, on kauniita, somia ajokaluja, on katukahviloita isoine ikkunoineen ja ilma korkeiden huoneiden välissä helottaa yhtä läpikuultavana ja hurmaamavana kuin konsanaan Pariisissa. – Ihmisvirta kykenee jo sekin kilpailemaan täyteläisempien kanssa. Bulevardikävelijöiden veltto verkkaus on täällä vain suomalaista hitautta.  Tuolla täällä jo tapaa kasvoja, jotka ovat kulttuurin hienostamia, ja joskus tulee vastaan nainen, joka kantaa pukuaan moitteettoman pariisilaisesti…”

Alueliitos 1875, ”kalifornialaisalueet” liitetään kaupunkiin

Helsingissä tapahtui alueliitos vuonna 1875. Silloin kaupunkiin liitettiin Helsingin niemellä sijainneet esikaupunkialueet. Näillä alueilla oli asukkaiden mielestä ”kalifornialainen” leima. Pulla kertoo: ”Eipä silti, Helsingissä oli ollut Kaliforniansa jo paljon ennen Hermannin syntymistä; sellaisia olivat olleet Punavuoren tienoot, Kampin malmi, Ruoholahti ja Hietalahti, Ulrikaporin rinteet ja Katajanokka. Punavuorille olivat kaiken maailman kisällit, kalastajat, vosikat ja merimiehet rakennelleet kaupungilta lupaa kysymättä hökkeleitänsä, ja sellaiset täyttivät myös Katajanokan, joka oli todellinen merimiesten, vanginvartijoiden ja aliupseerien leskien alue ja jossa oli salakapakka joka toisessa töllissä. Sen kujille ei kunniallinen porvari mielellänsä iltamyöhällä eksynyt. Ylen kalifornialaisia olivat nimenomaisesti Roopertin- ja Uudenmaankatujen merenpuoleiset päät, siellä asustivat kevytkengät. Paremmilla tyttöpaikoilla oli oikein koreat nimetkin, oli Alhambra, oli Eldorado, Ilonaitta ja jopa Vihriä Helvettikin. Niihin eivät suomalaiset tytöt kelvanneet, sillä, niin kuin tarkastuslääkäri kertoo: ’harvat puhtaasti suomalaisista naisista saavuttivat sellaisen hienostuksen asteen, että heidät näihin parempiin paikkoihin palkattaisiin.” Liikuttuaan näillä vaarallisilla vesillä, Armas J. Pulla vielä ihmettelee pitäisikö tuosta lausunnosta ottaa nokkiinsa vaiko olla tyytyväinen?

Syntyi Hermanni ja Hermannin nuorisoseura

Kun köyhältä kansalta meni mahdollisuus tönöihinsä vanhoissa esikaupungeissa he joutuivat työntymään Pitkänsillan yli uusille alueille. Yksi oli Hermanni. Hermannissa oli tietysti Hermannin nuorisoseura. Kaupunginosa sai nimensä maanomistajan mukaan. Hän oli vapaaherra Herman Standertskjöld-Nordenstam, Kumpulan säteritilan omistaja. Hänen vaimonsa nimi oli Maj. Siitä taas nimi Majstadille eli Toukolalle. Maanomistaja halusi nykyajan mallin mukaan lievennyksiä kaavoitusmääräyksiin. Niinpä Standertskjöldin asemakaavassa sanottiin: ”Vuokraamalleen maalle rakentakoon vuokraaja omien toivomustensa mukaisesti ottaen huomioon voimassa olevat yleiset säännökset”. ”Kaiken maailman suutarit ja räätälit ryhtyivät rakennusmestareiksi.” Alueesta tulikin ”villi esikaupunki”. Muuttajat olivat pääosin Pohjanmaalta tulleita - pääasiassa kirvesmiehiä – sanotaan. Heidän pihoilleen nousivat usein sikala, kanala, navetta ja talli. Puhtaan veden kanssa oli ongelmia. Mutta toisaalta monet olivat sitä mieltä, että lätäköistä otetusta vedestä sai paremman kahvin. Vuonna 1895 Hermanni sai kaksi ensimmäistä kaupunginkraanaansa. Pennillä sai 20 litraa vettä. Villin Hermannin aikana kaupunkiin ajoi diligenssi, mutta vuodesta 1891 Kinaporista pääsi kaupunkiin hevosraitiotievaunulla. Kinaporiin saakka oli käveltävä. No eipä matka pitkä ollut, vajaa kilometri, kyllä sen nopeasti saapasteli.

   

Vuosisadan vaihteen Helsingissä viertotie johti Hermanniin ja karttaan sinisellä ympyrällä merkitylle Hermannin nuorisoseuran talolle. Rautatie johti Sörnäisten satamaan. Vallila vielä puuttui kartalta.

Oletko lukijani aivan nuori, vai vieläkö käytät sanontaa: ”Tervetuloa Hermannin nuorisoseuraan!” Seurassa olivat jäseninä myös minun isoisäni ja mummuni. Isoisä oli kirvesmies Hämeestä. Hän syntyi vuonna 1878 ja muutti Helsinkiin vuonna 1904. Hermannin nuorisoseurassa he tutustuivat ja menivät sitten naimisiin 1906. Isoisällä oli myös Hermannissa tanssikoulu. Hän soitti kaksirivisellä haitarillaan patukaarttia, patespaania ja wengerkaa. Muuten Liisan ja minun talossa, täällä Pakilassa, on Hermannista 1920-luvulla puretun talon hirret. Isoisä tämän talon rakensi. Hirret ovat perua 1800-luvun loppupuolen hermannilaisesta puutalosta. Havaitsemme siis, ettei kierrätystä tänä päivänä keksitty. Kokonaisia taloja kierrätettiin – ennen makaavat hirret vaan käännettiin pystyhirreksi.

Voimistelu oli suosittu urheilulaji – myös Hermannin nuorisoseurassa. Onko isoisä tai iskä (niin kuin meillä sanottiin jo 30-luvulla) tuossa kuvassa?

Vanha Hermanni katoaa, mutta ei ihmisten mielestä!

Armas J. Pulla lopettaa kirjansa runollisesti. Hän kirjoittaa ihmisten kyvystä unohtaa ikävät asiat ja muistaa paremmin menneisyyden hyvää. Se liittyy Hermanniin, josta joidenkin mielestä on tullut persoonaton kivikaupunki, kuin Töölö tai Haaga. Toisten mielestä oli saatu poistetuksi Helsingin häpeätahra.

”Niinpä on. Jotkut ilkeämieliset ovatkin jo ehtineet ristiä Hermannin Itä-Töölöksi. Itä-Töölöä katsellessa tulee mieleen sanonta suutarin lasten kehnoista kengistä… Eipä silti, tietysti vanhan Hermannin oli väistyttävä, kadottava. Ja se katoaa. Mutta ihmisten - vanhassa Hermannissa asuneiden ihmisten – mielissä tapahtuu samalla se mikä tällaisessa asiain kehityksessä aina tapahtuu: menneisyys ja menneisyyden muistot kaunistuvat haalistuessaan. Mahdottomat kadut, taudinsiemeniä kuhisevat kaivot, juopuneitten melske ja meteli, siivottomat sikalat, viemärien puute, kakluunihuoneitten epämukavuudet, asumusten ahtaus – kaikki tuollaiset seikat muuttuvat muistoissa vain lystikkäiksi, tulevat harmittomiksi taikka unohtuvat kerrassaan. Mutta kodikkaat, avarat pihamaat sireeneineen ja marjapensaineen ja leikkivine lapsineen ja koirineen ja kuivumaan ripustettuine pyykkeineen, rupatteluhetket kaupunginkraanojen luona, miesten haastelut katujen kulmissa, leppoisat kesäiset illat, kaikkea leimaava kodikas ilmapiiri, tervatun katon ja tallien tuoksu, paitahihasillaan istuskelevat, piipunnysiensä kanssa askaroivat papat, elokuun iltojen leppoisa ja lämmin hämärä, pääskysten kirskutus, sittiäisten surina ja talven korkeat valkoiset nietokset, kollien lemmenlaulu maaliskuussa ja räystäitten upeat jääpuikot – ne taas ovat asioita, joita vanha hermannilainen haikeana muistelee ja joista ei tiedetä mitään moderneissa kaupunginosissa.”

  

Piirrokset kertovat Helsingin eleganssista. Vasen kuva on A. Federleyn piirtämä vuodelta 1894. Huomatkaa kaksi vauhdikasta pyöräilijää. Oikea kuva on itsensä Armas J. Pullan piirtämä. Se esittää vuoden 1900 naisellisuutta.

Purkamisajasta hyötykustannukseen

Varsinainen seminaarisuma saavutti huippunsa parin viimeisen viikon aikana. Seminaarien aiheet pyyhkivät insinöörin reviiriä, sen myös laajasti ylittäen. Kaikki alkoi kaupunginmuseosta. Museon ihanat naiset olivat järjestäneet Sofiankadulla tilaisuuden nimellä Kun Helsinkiin rakennettiin City –keskustelutilaisuus. Paikalla oli arvokas esitelmöitsijäjoukko. Heidän tehtävänään oli keskustella museon julkaisemasta teoksesta: KUN HELSINKIIN RAKENNETTIIN CITY - KESKUSTAN VUOSINA 1945–1990 VALMISTUNEET LIIKERAKENNUKSET. Teos muuten löytyy netistä tällaisella osoitteella http://www.hel.fi/static/hkm/pdf/helsinki_city.pdf .

 Kerrassaan hieno kirja Helsingin purkamisajan seurauksena syntyneen korvaavan rakentamisen tuloksista. Aura Kivilaakso ja Johanna Björkman kumppaneineen ovat tehneet arvokkaan ja tarpeellisen työn.

Tilaisuus alkoi hieman pitkähkön kuivalla alkuesityksellä, mutta sitten kun Johanna Björkman pääsi asiaan, eli johtamaan paneelikeskustelua, oltiin hyvässä hapessa. Keskustelun aloitti Ville Helander tuttuun pohdiskelevaan tyyliinsä. Tyyli ei ole muuttunut siitä, kun hän aateveljensä ja kirjailijatoverinsa Mikke Sundmanin seurassa, Kämpin purkamisen aikaan, pohdiskeli Tarmion turmioksi koituneen teoksensa sanomaa. Teos oli tietenkin Helander, Vilhelm; Sundman, Mikael 1970. Kenen Helsinki. Raportti kantakaupungista 1970, WSOY. Juuri tuohon aikaan oli tapahtumassa se kaikki, josta kaupunginmuseon julkaisema kirja kertoo. 1960 kuvulla purettiin vanhaa rakennuskantaa Helsingissä enemmän kuin Neuvostoliiton pommikoneet niitä sota-aikoina onnistuivat tuhoamaan. Luojan kiitos, sillä jos olisimme Hampuri, Dresden tai joku sadoista Keski-Euroopan kaupungeista tuon kaupunginmuseon kirjan paksuus ylittäisi puhelinluettelon paksuuden virsikirjapaperilla painettuna.

  

Tuosta ajasta onkin jäljellä YLE arkistossa Villen ja Miken haastattelu, siinä vain Ville puhuu ja Mikke hymyilee. Klikkailepa sieltä ajan kuvaa, noilta ajoilta: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/10/19/kun-suomi-muutti-lahioon

Arvovaltainen keskustelijajoukko on ”hulluna Helsinkiin”. Vasemmalla Ville Helander piiloutuu kämmenensä taakse - hän saattaa hymyillä, Anna Helander rakennusvalvonnasta ikään kuin ujostelee, katsoo lattiaan, Anni Sinnemäki tyylikkään décolletée on kuvassa kuin myrkyn niellyt – pinnistele vieraalla kentällä, Anja Kervanto-Nevanlinna on odottavan valpas, haluaa sanoa - jos vain saisi puheenvuoron, Mikko Särelä miettii rennon näköisenä - ajattelee bulevardien parantavaa voimaa.

Keskustelun sisältöön en uppoudu. Se velloo laidasta laitaan, niin kuin pitääkin. Joskus suunvuoron saaminen on vaikeaa. Niin innostuneita ovat puhujat. Jopa niin, että Brondan talokin siirtyy erehdyksessä Kasarmikadun kulmaan. Oli jopa hauskoja huomioita. Hanna Helander sanoi, ettei vanhaa Pukevan taloa Kaisaniemenkadulla kukaan kaipaa. Tähän Anja Kervanto-Nevanlinna: ”No, no!” Niin sanoin minäkin - vielä viime vuonna, kunnes viisaat valistivat vaikenemaan. No, vaikka vaikenenkin, kukaan ei voi minua pakottaa rakastamaan tuota nykyistä fasadia.

’’Puhuttiin myös laajasti Maximista. Apulaiskaupunginjohtaja elokuvaihmisenä puhui paljon. Nyt on tekojen aika. Ihmettelin hieman miksi kaupunkiaktivisti Särelä oli kutsuttu paikalle. Ei kai hän aio kaupunkia lisäämällä vanhoja arvokkaita rakennuksia purkaa ja rakennustaidetta ylenkatsoa? Eipä niinkään, oli vain kysymys siitä, että tilaisuudesta tuli yllättäen myös bulevardisoinnin markkinatilaisuus. En tiedä miten se liittyi aiheeseen? No, anteeksi vaan, mutta minäkin tulen neuroottisen herkäksi tuon aiheen suhteen. Vihreät tuntuvat sitä poksauttelevan kuin kuohuviinipullon korkkia.

Maxim kumminkin kiinnostaa

Olenhan nyt Maximissa käynyt katsomassa hyviä elokuvia, viimeksi huippuhyvät ”Rumpali” ja Ida”. Maximissa on kaksi salia. Kellarissa oleva pienempi sali on koristeellinen ja sisältää vanhoja rakennusosia. Yläsali ja koko saneeraus toteutettiin 1970 luvulla Eliel Muoniovaaran suunnittelemana. Eliel on tietysti vanhan kaverin, poika Muoniovaaran, ”Muoniksen” isä. Vuonna 1972 vahvistetussa asemakaavassa oli määrätty, että tontilla ollut rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokas sisätila voidaan purkaa, mikäli riittävä määrä sen vanhoja sisustusosia siirretään uuteen teatterisaliin. Näitä ovat seinävalaisimet, seinäpaneelit, kullatut reliefit ja friisit. Näin ilmeisestikin tapahtui, sillä totta puhuen alasali näyttää aivan ”oikealta”. Rakennesuunnittelijana tuossa 70-luvun hankkeessa toimi insinööritoimisto Paloheimo & Ollila. Elokuvateatteri peruskorjattiin vuonna 1997, jolloin elokuvateatterien esitystekniikka sekä molempien salien penkit uusittiin. Nyt rakennusta uhkaa saneerautumisvaara.

  

En ole koskaan arvannut istuvani yläsalissa ystävieni Eeron ja Matin konstruoiman betonisen ruutukaton alla. Soitin Eerolle ja pyysin muisteloa 70-kuvun loppupuolen tapahtumista. Eero käski luokseen Tuusulaan ja piirsi katon kuvan. Se edustaa Eeron mukaan ”oikeata konstruktivismia”: rakenne muuttuu korkeammaksi laatan keskustaan mentäessä. Joutuuko tuo katto nyt purettavaksi talon uudisrakentamisen yhteydessä? Muuten Maxim pitäisi säästää juuri tuollaisena kuin se on!

Kirjassa on todella mielenkiintoista tekstiä syvältä, stilistisesti ehkä hieman huolimatonta, mutta ei haittaa. Tekisi mieli sormeilla montaakin kohtaa, mutta nyt on kiire seuraavaan seminaariin. Niin vielä, erityisesti harmittaa tuo vanha Kestikartano, entisessä VPK:n talossa. Kaksi juttua. Pentin hääjuhlat vietettiin juuri tuossa Aarne Ervin sisustamassa tilassa. Kestikartano edusti jotain ja se olisi tullut säilyttää. Ehkä silloin, sodan jälkeen, haluttiin tuo karjalaisuuskin hieman kätkeä. Rakennus itsessään: en tiedä. Talo muuten purettiin vuonna 1967. Mutta juuri tuon rakennuksen kellarissa olin pitämässä luentoa arkkitehtiosaston ulkomaisille opiskelijoille liikennesuunnittelusta. Rohkenin ottaa huonoksi esimerkiksi vastapäisen talon viuhuvat rampit. Ne valmistuivat samana vuonna 1967. Kansainväliset nuoret eivät lainkaan hyväksyneet luennoitsijan konservatiivisuutta. Heidän mielestään Makkaratalon rampit edustivat modernia uutta aikaa parhaimmillaan. Heidän mielestään ne eivät rikkoneet kaupunkikuvaa. Kaupunkikuva oli muuttumassa, uudistumassa. Ne olivat osa tulevaisuutta. Nyt ne on purettu. Tuliko hyvä? No ei, kun nyt sitten taas purettiin se Revellin mahtava avoin alamaailma. Se, joka imaisi sisään puupäällystettyjen alaslaskettujen kattojen ”tulevaisuusmaisemaan”, sallien kulkemisen ja olemisen. Muuten muistatteko, että Keskuskatu 7 saneerauksen yhteydessä rakennettiin luiskat maan alle ja mikä siellä olikaan: Drive in Bank, amerikkalaiseen malliin. Toinen tuon kadonneen pankkiunelman edustaja on vieläkin nähtävissä Hakaniemen ympyrätalon äärellä.

  

Tässä kuvassa vasemmalla näkyy talo, jossa sijaitsi Kestikartanon ravintola, minun hääjuhlapaikkani, talon inkarnaation kellarissa, vai oliko se juuri tuo talo, oli se, luennoin kansainvälisille arkkitehtuuriopiskelijoille vastapäisistä rampeista. Sanoin etteivät ne sovi kaupunkiin. Siitäkös opiskelijat äityivät.

Kaupunginkanslia asialla, mihin Helsinki mahtuu?

Seuraava kongressi oli odottamassa. Se oli Helsingin kaupunginkanslian vuotuinen projektiesittely. Väkeä on todella tuvan täydeltä. Kaupunki rakennuttaa ja rakentaa. Systeemi on kaupunginkanslian alaisen aluerakentaminen - yksikön hallinnassa. Homma kuuluu Anni Sinnemäen rooteliin. Ilmankos hän esitteli ylpeänä väkensä aikaansaannoksia. Jostain syystä tuossakin alustuksessa hehkutus meni yleiskaavavision puolelle, vaikka tässä seminaarissa aiheena olivat ne projektit joilla kaupunki yrittää päästä 5500 uuden asunnon vuositavoitteeseen. Vuonna 2012 valmistui 5000 asuntoa ja vuonna 2013 4500 asuntoa. Viime vuonna valmistuneiden asuntojen määrä putosi 4000:een. Tavoitteeksi on asetettu 5000 asuntoa vuodessa. Kirimistä siis on. Espoolla tuo 2014 luku oli 2500 ja Vantaalla 2300.  Vantaa on kova kirijä.

Kaupunki esitteli kaikki aluerakentamisen kohteensa. Ihmettelin itsekseni miten pitkälle nuo hienot hankkeet riittävät ja tein saadusta aineistosta tällaisen kuvan. Näyttää siltä, että käynnistetyt hankkeet riittävät kymmeneksi vuodeksi. Sitten loppuu. Ryhdytäänkö sitten muuttamaan moottoriteitä tonttimaaksi. Yleiskaavavision mukaan sieltä löytyisi rakennusmaata 150000 asukkaalle. Vuoden 2020 jälkeen 30 vuoden aikana 5000 asukasta vuodessa ajatellaan asutettavaksi yleiskaavan bulevardikohteisiin. Rakennetaanko sitten mereen? Tallinnan tunnelista tulisi hyvää pengertäytettä. Olenko tosissani? En! 

Viereisessä kuvassa näkyy juuri alkaneiden tai pian alkavien aluerakennus-kohteiden vaikutus Helsingin asukaslukuun.

  

Pasilan esittely on vauhdissa. Kaikki projektinjohtajat olivat mainion hyviä esittelijöitä ja aineisto oli hienoa. Projektit vaan eivät aivan kaikilta osin vanhaa helsinkiläistä vakuuttaneet. Pelkäänpä tuota Pasilaakin. Ettei vain segregaatio iske pahanlaisesti. Mutta onnea!

Seuraava seminaari odotti jo lähes kulman takana. Tosin kyllä ensin vietettiin viikonloppua. Kyseessä oli INFRA 2015. Oli puhe infrajohtamisesta. Vanhaan tapaan se pidettiin Wanhassa Satamassa. Tila toimii mainiosti ja vanhat ajan patinoimat puurakenteet pakottavat ajattelemaan satamajätkien touhuja. Luen juuri Armas J Pullan kuvausta vanhasta Helsingistä. Siinä puhutaan paljon Helsingin ”kalifornialaisseuduista”. Katajanokka oli yksi niistä. Sinne tönöjen joukkoon ei kunnon kansalaisilla ollut asiaa. Armas J Pullan kirja on ihana. Jos vielä jaksat lukea blogejani, törmäät asiaan viikon parin sisään.

Poliitikoilla on sana hallussa, mutta tieto hk-suhteen sielusta puuttuu

Infran monipuolisesta aineistosta vain pari mielenkiintoista juttua. Huippuna kaikelle oli poliitikkojen keskustelu infrahankkeiden priorisoinnista. Auri Häkkinen Rakennuslehdestä oli yhtenä tenttaajana. Tentattavat olivat kaikki supliikkiväkeä. Ei ihmekään, sillä osa oli jo eduskunnan pitkäaikaisia veteraaneja. Kalle Jokinen (kok), Antti Lindtman (sdp), Mirja Vehkaperä (kepu) ja Martti Korhonen (vas) heittivät tottuneesti huulta. Onko Suomi tyhjennettävä vai säilyykö maaseutu? Jos Mirja Vehkaperältä kysytään selviää, että maaseutua tarvitaan biotalousyhteiskunnasta. Jos Martti Korhoselta kysytään, selviää maaseutukeskusten, etenkin Oulun tärkeys. Jos lahtelaiselta Kalle Jokiselta kysytään, korostuu korridorimallien suuri mahdollisuus. Antti Lindtmania kismittää Pisara. Miksiköhän niin paljon? Saisivatpa nyt edes Kehäradan kaupunkihankkeet liikkeelle, onhan Kehärata valtava satsaus juuri Vantaan kehittämiseen. Lindtmanista on sama missä ihmiset ovat, kunhan investoinnit saadaan etelään. Hän hieman liioittelee Kehäradan maankäyttövaikutuksista. Minä, Kehärataan vahvasti sitoutuneena suunnittelijana haluankin kysyä: missä ovat ne 50000 uutta asuntoa radan vaikutusalueella?

Liikenteen priorisoinnista selkeäksi ykköseksi nousi perustienpito ja perusinfran ylläpito. Se on oikeastaan selvääkin selvempää. Mutta on myös investointihankkeita, joiden priorisointi olisi kiinnostanut. Ja etenkin yleislinjaus. Satsataanko vielä ratoihin vai loppuuko tämä ihmeellinen ajanjakso, jolloin raideinvestoinnit nousivat ennen näkemättömälle tasolle? Vielä niitä olisi pussissa odottamassa: Lentorata, Esa-rata, Porvoon rata, pohjoisen radat, Tallinnan tunneli, kehitetty Pisara, pikaraitiotiet ja erityisesti joukkoliikenteen ja yksilöllisen liikenteen muodot yhdistävä terminaalijärjestelmä. Ja sitten vielä keskikaistatiet ja pientiet, älyliikenteen satsaukset, sujuvuusmaksut, Kyllönen-Ollila tienkäyttömaksut, liikenne tuottavana palveluna – tarkoittanee innovatiivisia verotuottoja, sähköautojen latausjärjestelmä, logistiikan uudistukset verkkokauppaan liittyen, jne. jne.

Kaikki tuntuvat tietävän jotain hk-suhteesta, he sanovat No Good!

Hyötykustannussuhteesta on tullut poliitikkojen ja kansan suussa maaginen käsite. Onhan siinä kysymys hyötyjen ja kustannusten vertaamisesta. Ystävälläni Ekku Anttilalla on selkeä käsitys taloudenpidosta: kunhan vain enemmän tulee sisään kuin menee ulos, niin firma kannattaa. Tämä on selvää, Ekku puhuu rahasta. Hk -suhteeseen työnnetään kuitenkin myös rahan lisäksi arvoja ja tunteita. Sinne tungetaan kuvitteellisia korkokantoja sekä mielipahaa. Eniten sinne tungetaan aikaa, Mikä on aika ja mikä on sen arvo? Onko se kaikille sama? Mutta jotain mittatikkua tarvitaan. Päätöksentekijät ja suunnittelijatkin tarvitsevat sellaista. Poliitikot pyysivät sitä meiltä – ammattilaisilta! Sanommeko; ”Niet snaju!”

Kevytraitiotie?

Hetkinen. Pikaraitioteistä tulikin mieleeni hauska sana, jota en ole ennen kuullut. Ainakin Teemu Vehmaskosken ROTI-esitelmässä se esiintyi ja jossain muussakin. Se sana oli ”kevytraitiotie”. Mikä on kevytraitiotie? Onko se raitiotiestä eli ratikasta eli raitsikasta eli skurusta eli sporasta kevennetty muoto. Vai tarkoitetaanko sillä itse asiassa näistä kevytraitioteistä raskautettua versiota esimerkkinä Jokeri. Sitä on yleensä kutsuttu pikaraitiotieksi. Siis meidän sporamme taitaakin olla kevytpikaraitiotie. No, kai nyt tiedän sanan olevan jonkinlainen suora käännös sanasta Light rail, joka siis tarkoittaa raskaasta raideliikenteestä kevennettyä muotoa.

Teenun esitys oli muuten erittäin hyvä. Hieno visualisointi ja ytimekäs esitys. Et kai Teemu ottanut tosissasi kun hieman sinua ”opastelin” blogissani viikko pari sitten?  Julkisuuden henkilöillä on julkisuuden kirot.

Siltapalkinto Joensuuhun ja meille myös!

Yllättävä ilonaihe tuli vastaan RIL - siltapalkinnon muodossa. Silta on Joensuun ”Ylisoutajan” kevyen liikenteen silta. Arvostelussa sanotaan: ”Sen muotoilu ja valaistus on onnistunut erittäin hyvin. Lisäksi materiaalien käyttö on innovatiivista. Suunnittelijan rohkeudesta kertoo sillan avaamisen toteuttaminen kääntyvänä siltana sirolta näyttävän keskituen ympäri. Silta on toimiva kokonaisuus – siinä ei ole mitään lisättävää eikä poistettavaa.”

Siinä hymyilee mairea siltaporukka kukkavihkot kädessään. Vasemmalta Pia Salmi, Jyrki Tasa, Sami Niemelä, Antti Silvennoinen, Teemu Tuomi, Tom Schneider ja Hiroko Kivirinta.

PS. Paljon jäi vielä kertomatta. Erityisesti tulen palaamaan Pellervon Pasi Holmin esitykseen Ruotsi-Suomi maaottelusta infrainvestointien suhteen. Tarvitsen viisautta, sillä 18.3 joudun ProRautatie yhdistyksen tilaisuudessa alustamaan aiheesta:

 ”Mistä rahat raiteisiin?” 

Tilaisuus on vaalikeskustelun ryydittämä. Aika on: Keskiviikkona 18.3.2015 klo 9.00 – 11.15 ; Paikka on: Helsinki, Pääpostin auditorio

Toinen tilaisuus jota nyt mainostan on tämä:

RIL tulevaisuustoimikunta järjestää torstaina 26. maaliskuuta klo 17:00 Laiturilla keskustelutilaisuuden rakentamisen tulevaisuudennäkymistä pääkaupunkiseudulla. Tilaisuudessa ovat puhujina ylijohtaja Liikennevirastosta, kaupunkisuunnittelupäälliköt Espoosta ja Vantaalta, yleiskaavapäällikkö ja liikennesuunnittelupäällikkö Helsingistä sekä talonrakennustoiminnan toimitusjohtaja Rakennusteollisuudesta. Tilaisuuden nimi on:

”Mitä tulevaisuus tarjoaa rakentajille kasvavalla pääkaupunkiseudulla?”

Sivukysymyksenä tarkastellaan ajankohtaista yleiskaavavisiota: ”Ratkaiseeko bulevardisointi tulevan rakentamistarpeen?”, lisäksi kysytään: ”Minne liikenne pannaan: teille, raiteille vai loppuuko se?”

Puhujina:

Tarja Laine, kaupunkisuunnittelujohtaja, Vantaa

Torsti Hokkanen, kaupunkisuunnittelupäällikkö, Espoo

Kari Ruohonen, ylijohtaja, Liikennevirasto

Rikhard Manninen, yleiskaavapäällikkö, Helsinki

Reetta Putkonen, liikennesuunnittelupäällikkö, Helsinki

Kim Kaskiaro, toimitusjohtaja, talonrakennus RT

Tilaisuuden puhetta luotsaa professori Pentti Murole

Tilaisuus pidetään Laiturilla, vanhalla linja-autoasemalla, osoitteessa Narinkka 2 Kamppi, Helsinki.

Tilaisuus alkaa klo 17:00 ja päättyy klo 19:00. Tervetuloa!