Onko aika loppumassa?

Pari päivää sitten Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen sanoi Suomen olevan pohjalla. Silloin hän jo tiesi jääkiekkomaajoukkueen putoamisen. Nyt olemme sitten varsinaisesti pohjan pohjalla kun vielä Pentti Kurikan Nimipäivät pudotettiin jo lähes temppelin harjalta. Miltei kaksi miljoonaa suomalaista katseli televisiosta Suomen Leijonien tylytystä. Varmaan saman veraan suomalaisia näki PKN:n pudotuksen. Maailmalla katsojia oli varmaan 150 miljoonaa. Kaikki toivo häipyi savuna ilmaan. Nyt kun olemme pohjan pohjalla on mahdollisuus vain nousta. No, se tapahtuu ajan avulla. Mutta sitä ennen kannattaa vielä kuunnella mitä kurikkalaisilla oli sanottavaa:

Pertti Kurikan Nimipäivät - Aina Mun Pitää (Finland) 2015 Eurovision Semi-Final 1

Aika on nyt kortilla

Yhteiskuntasopimuksen laatijat keskustelevat ajasta. Työaikaa olisi lisättävä. Työajasta kiistellään. Guru Buntanpoika Nalle väittää suomalaisten tekevän lähinnä vähiten työtä koko maailmassa. Hän sanoi suomalaisten tekevän 70000 tuntia elämänsä aikana, kun aasialaiset värkkäävät yli 100000 tuntia eläissään. Onhan työajoissa eroa. Ajattelen italialaisia sukulaisiani. Henkisen työn tekijöitä. He viettävät kyllä virkistävän lounaan eli pikku siestan, mutta kotiin tullaan vasta seitsemän maissa. Työpäivä on paljon pitempi kuin meillä. Vapaa-aikaa ei tahdo jäädä lainkaan. Kun poikani oli harjoittelijana italialaisessa arkkitehtitoimistossa hän tuli kotiin sopivasti kahdeksalta syötävälle perheen yhteiselle illailliselle. Vapaa-aikaan ei riittänyt aikaa. Elokuviin ei kerinnyt, ei myöskään konsertteihin. Ykkösprioriteettina on aina perheen yhteinen ruokailu.

Ajankäytön laskelmat ovat mielenkiintoisia, mutta usein perusteiltaan sekavia. Lasketaanko aikaa koko asukasluvun suhteen vai lasketaanko vain jollekin ikäryhmälle? Onko vauvojen nukkuminen mukana laskelmassa. Hehän pääosin nukkuvat. Miten on vanhusten laita. Mekin aikamoisia pötköttelijöitä. No, tästä ei saa selvää kun tilastoja katsoo. Joka maassa ja jokaisella organisaatiolla ne ovat erilaisia. On siis tarkasteltava vain klumppeja ja suhteellisuuksia. Totuutta ei ole tarkasteltavaksi. Kun työaikaa ajatellaan pidennettäväksi noin 60 tunnilla vuodessa per työssäkäyvä tarkottaisi tämä noin 30 tuntia vuodessa per asukas ja edelleen noin 5 minuuttia vuorokaudessa per asukas. Työssäkäyvää kohti siis 10 minuuttia/vrk ja työssäkävijän työpäivää kohti runsas varttitunti. Nykyisin palkalliseen työhön kulutetaan Heksingin seudulla 138 min vuorokaudessa ja maaseudulla 139 min vuorokaudessa per asukas. Käytettävissä olevasta ajasta nuo luvut ovat 9,6 % ja 9,7 %. Uusi ehdotus lisäisi työaikaa 4 % ja muihin tarkoituksiin jäisi 1300 minuutin sijasta 1295 minuuttia. Vapaa-aika siis vähenisi 0,3 %. Mistä sen voisi ottaa? On se ainakin helpompaa kuin hallitusneuvottelujen menoleikkaukset. On nimittäin mistä ottaa.

Nämä luvut ovat Aalto yliopiston professori Junnilan esitelmäaineistosta kaapattuja. Suomalaiset tekevät työtä ja nukkuvat aivan yhtä paljon, oli sitten kysymys maalaisesta tai kaupunkilaisesta. Kodinhoitotöihin maalaiset panostavat enemmän. Kaupunkilaiset urheilevat enemmän, mutta ulkoilevat vähemmän. Kaupunkilaiset myös lukevat ja katsovat televisiota hieman maalaisia enemmän. Matkoihin käytetyssä ajassa on hieman eroja. Kaupunkilaiset käyttävät 4,7 % ajastaan matkoihin kun maalla selvitään 3,5 % osuudella ajasta. Minuuteissa nämä ajat ovat 67 ja 51 minuuttia vuorokaudessa per asukas.  Missään suhteessa erot eivät kuitenkaan ole merkittäviä.

Tämä kuva kertoo hieman asioita ryhmitellen Helsingin metropolialueen, muiden kaupunkien, puoliurbaanien alueiden ja maaseudun eroista ajankäytön suhteen Nyt monien hellimä ”kasautumisilmiö” ei näytä vaikuttavan juurikaan ihmisten ajankäyttöön. Mitä tästä sanot ystäväni Ode, kasautumisteorian mutuprofeetta. Sanot tietysti, ettei tässä tilastossa ole lainkaan edustettuna ”lisääkaupunkiakaupunkilainen”.

Pohditaan hieman mistä ottaa

Olisi siis otettava 5 minuuttia 1300 minuutista. Juustohöylä tuntuisi hyvältä ratkaisulta. Kukaan ei huomaisikaan tuota 3 promillen siivua. Juustohöylä ei ole muodissa, pitää olla rohkea, sanoo Sipilä. Otetaanko nukkumisesta ja lepäilystä? Ei, annetaan ihmisten nukkua tuo 540 minuuttia eli 36 % ajastaan. Viihteeseen ja kulttuuriin käytetään 24 minuuttia. Sovitaan: siihen vähään ei kosketa. Mikään kotityökään ei tunnu helposti rokotettavalta. Kotityöt tosin vähenevät kun me kaupunkilaistumme. Ehkä sieltä irtoaisi pieni siivu sillä kotityöt ovat selvästi suuri potentiaali. Maalaiset tekevät kotitöitä 150 minuuttia vuorokaudessa kun helsinkiläisillä luku jää 100 minuuttiin.  

Liikalihava Suomen kansa tarvitsee urheiluun ja ulkoiluun käytetyn 40 minuuttiansa. Ei kosketa siihen. Miten sitten tietokone, älypuhelimet, some ja pelit? Paljonko sinne uppoaa? Tilaston mukaan kaupunkilaisilta uppoaa 55 minuuttia, ja maalaisilta 41 minuuttia vuorokaudessa. Luvut näyttävät muuten hyvin vaatimattomilta. Mutta maalaiset elävät selvästikin terveemmin, vähemmän pelejä ja enemmän kotitöitä. No, ei tästä nyt selvää leikkauskohdetta löytynyt, mutta Sipilälle voisi kuitenkin ilmoittaa, ettei tuon viisiminuuttisen kaappaaminen ole todellakaan ajankäytön ongelma, jos se on ongelma, se on arvovallan ongelma.

Aika toistaa itseään

Vuonna 1991 valtaan astui Esko Ahon sinimultahallitus, täydennettynä ruotsalaisilla, ja olipa mukana myös nyt ryvettäytynyt Toimi Kankaanniemi kristillisistä. Ahon hallitus seurasi Holkerin sinipunahallitusta. Joku sanoo Holkerin hallituksen perintöä täysin olemattomaksi. Muistuttaa siis sitä mitä Katainen-Stubb-Urpilainen-Rinne sateenkaarihallituksista sanotaan. Ilaskivi moittii erityisesti hallituksen asuntopolitiikkaa. Hän kirjoittaa vuonna 1991 tuohtuneena oman pääkaupunkiseudun rakentamista koskevan selvitysmiestehtävänsä tulosten hautautumisesta näin: ”Nyt kun on käytettävissä oma selvitystyöni ja muita samanaikaisesti valmistuneita raportteja, on olemassa valmiit lakiesitykset ja päätösehdotukset, valtioneuvoston tulisi lyödä nuija pöytään ja lähettää paperit eduskuntaan päätettäväksi tai virkakoneiston ratkottaviksi. Tällaista poliittista tahtoa ja päätöksentekokykyä ei hallituksella ole. Sama virkakoneisto sen alapuolella, joka on luonut asuntopoliittisen umpikujamme saamattomuudellaan, on jälleen ottanut todellisista päätöksentekijöistä täydellisen ylivallan. Se on suomalaisen asuntopolitiikan surkea koko kuva!”

Hallitus ilman tahtoa

Ilaskiven moittimassa valtioneuvostossa, syyskuussa vuonna 1990, oli pääministerinä Harri Holkeri, valtionvarainministerinä Matti Louekoski, sisäasiainministerinä Jarmo Rantanen, oikeusministerinä Tarja Halonen, ympäristöministerinä Kaj Bärlund ja liikenneministerinä Ilkka Kanerva. Ilaskiven mukaan tällä hallituksella ei ollut poliittista päätöksentekokykyä eikä tahtoa. Kovia nimiä siis, mutta tahto todellakin puuttui. Hallitus ryhtyi laman torjuntaan ja pääministeri tarjosi aamiaispöytään silakkaa kaupunki- ja asuntopolitiikan sijaan. Saattaa myös olla, että Ilaskivi oli hallitukselle persona non grata. Ministereillä saattoi olla vaikeata määritellä, millä kohtaa yhteiskuntapolitiikan kentässä hän varsinaisesti liikkui. Raimo Ilaskivi oli ja on radikaali kannanotoissaan. Hän ei todellakaan pelännyt sosialistin leimaa. Paul Krugman sanoo nykyistä maailman talouskriisiä arvioidessaan: ”Finanssijärjestelmän pelastajien ei tule pelätä sosialistin leimaa vaan toimia.” Ilaskivi toimi, mutta ”byrokratian saamattomuus” synnytti suomalaisen asuntopolitiikan ”surkean koko kuvan”.

Esko Ahon sinimultahallitus toimi siis vuosina 1991-1995. Presidentti Koivisto vastusti ankarasti velkaelvytystä. Hän näytti myös olleen täysin eri mieltä kuin nykyiset demarikollegansa infrainvestointien elvyttävän vaikutuksen suhteen. Tämä siis tapahtui vuonna 1993. Paavo Lipposen Murrosten aika -kirja kertoo näin (WSOY, 2014): ”Koivisto pani pari viikkoa myöhemmin antamassaan suuressa haastattelussa vielä paremmaksi, nimeten rautatie-, tie- ja ydinvoimalahankkeet rahan haaskaukseksi. Kaikki voimavarat oli hänen mukaansa käytettävä vientituotannon hyväksi.” Paavo Lipponen itse sanoo tuolloin: ”Lyhyellä tähtäimellä tarvittaisiin elvytystoimia, mutta olisi vaarallista perustaa ne velkaelvytykseen. Se oli kuin hankittaisiin lisää köyttä hirtetyn taloon. Julkisia menoja on leikattava ja siirrettävä niiden painopistettä korkeampitasoisen tuotannon ja sitä tukevan perusrakenteen kehitykseen. Näitä investointikohteita olisivat asunto-, liikenne- sekä tutkimus- ja kehitysinvestoinnit.” Hän vielä lisäsi: Eurooppalaisia verojärjestelmiä, kuten kiinteistöveroa tulisi hyödyntää enemmän.”

Koivisto puhui vientivetoisuudesta, siitä puhuvat kaikki

Oikeastaan eksyin täysin alkuperäisestä aiheestani. Se on tavanomaista. Minun piti pohtia huomattavasti suurempaa juttua. Se on Suomen ”vientivetoisuus”. Vielä nykyinen, mutta pian väistyvä valtionvarainministerimme on toistanut vientivetoisen teollisuuden mantraa. Hän jopa niputti Pisara-radan rakentamisen tuohon vientivetoisuuden kehittämiseen. Miten ne oikeastaan liittyvätkään yhteen? No, eivät mitenkään! Ajattelinkin hieman selventää itselleni vientimme kokonaisuutta ja erityisesti mahdollisuuksiamme lisätä vientiä ja tässä erityisesti palveluvientiä. Mahdollisuudet ovat rajattomat – sen tiedämme. Mutta, miten osaamme lähestyä ongelmaa? Mihin olisi panostettava? Kuka tekee ja mitä? Yritykset tietysti, mutta mistä löydämme ne yritykset? Ja ennen kaikkea, mistä kaivetaan esiin innovaatio? Ja mistä näille yrityksille saadaan asialle vihkiytynyt johto? Johto, joka lähtee maailmalle? Voiko valtiovalta tukea? Auttaako tuki jos yrittäjät puuttuvat? Paljon hataria kysymyksiä, vastaukset eivät näytä olevan sen paremmin agendalla.

Missä ovat potentiaaliset vientimarkkinat?

Suomi on säästänyt ansiokkaasti esimerkiksi ulkoasianhallinnossa. Suurlähetystöjen ja edustustojen määrää on leikattu rajulla kädellä. Samalla olemme menettäneet läsnäoloamme. Samalla tavalla kehitysyhteistyössä olemme siirtyneet kahdenvälisestä avusta kansainvälisten organisaatioiden kautta kulkeviin meidän hallintamme ulkopuolella oleviin rahavirtoihin. Puhumme paljon demokratiavajeesta – vähemmän kansainvälisestä kaupasta, joka on myös kehittyvän maailman ainoa tie. Toinen kuviteltu tie on kumivene. Pitää kuitenkin tarkistaa tuo läsnäolon määrä ja lähetystöt, ettei tule annettua väärää todistusta maamme ulkoasiainhallinnosta. Tarkastus osoitti yllättävänkin hyvää kattavuutta. Eräät aukot Suomen osalta kiinnittävät huomiota naapurimaihin verrattuna. Miksi emme ole mukana Bangladeshissa, Sri Lankassa, Pakistanissa, Azerbaijanissa, Kuubassa, Sudanissa, Ghanassa ja Ugandassa?

Pikku analyysi kertoo Suomen suurlähetystöjen määräksi noin 67, kun ruotsalaisilla on 88 suurlähetystöä ja tanskalaisilla 78 suurlähetystöä. Suomen ja Tanskan Afrikka-peitto on Ruotsiin verrattuna suppea. Etelä-Amerikkaa peitetään laajasti, taloudellinen yhteistyö on kuitenkin melko vähäistä. Kannattaisiko tuota peittoa siirtää Aasiaan?

Suomen vienti suuntautuu aivan liian voimakkaasti Eurooppaan. Varsinkin Aasian osuutta olisi nostettavissa huomattavasti, Aasian osuus on nyt lähinnä naurettava. Amerikoita olisi myös nostettava. Samoin rahakkaat öljymaat näyttävät olevan suomalaisten vientimiesten (naisten) ulottumattomissa. Onko niin, että Suomi ei tuota mitään kiinnostavaa? Ei tavaroita, ei lääkkeitä, ei palveluja, ei elintarvikkeita, ainoastaan hissejä ja pelejä?

Parlamentaarinen komitea tutki tulevaisuutta

Parlamentaarinen tulevaisuuskomitea teki analyysin tulevaisuudesta. Etsittyjen ja löydettyjen hankkeiden joukosta saattaisi löytyä juuri ne toimialat, joilla Suomi saadaan nousuun. Valitettavasti komitean tutkimuksessa ei suoranaisesti kiinnitetty huomiota vientipotentiaaliin. Enemmänkin pohdittiin innovaatioita kansainvälisellä tasolla. Mutta kiitettävää kaikin puolin! Vaikka itse sanonkin, sinun kannattaisi lukea blogini alla olevasta linkistä:

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/12/eduskunnan-tulevaisuusvaliokunta.html

Blogissani analysoin tulevaisuusvaliokunnan työtä laajemmin, mutta erityisesti keskityin radikaaleihin teknologiamuutoksiin. Kuvassa näkyvät eniten pisteitä saaneet kohteet.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan pisteytyksestä saattaisivat löytyä ne toiminta-alueet, joilla Suomen vienti saadaan nousuun. Siellä on aika monia liikennealan ideoita. Aurinkoenergia nousu oli havaittavissa. Oma ala, rakentaminen ja suunnittelu, niin kaupunkien kuin talojenkin osalta ei ole juuri päässyt listoille. Maailman kaupungistuminen ja kehitysmaiden kaupunkislummiutumisen jättiongelma, siinä haasteita jotka on ollut parasta unohtaa. Siinä on kuitenkin suomalaisen vientivetoisen toiminnan suuri mahdollisuus. osa on ilmeistä itsekkyyttä. Osa on globaalia velvollisuutta ja pakkoa.

Karoliina Korppoo!

Tulevaisuusvaliokunnan analyysistä voisi tehdä nyt sellaisen tulkinnan, että Suomen kannattaisi vientituotteita etsiessään panostaa etätyön työkaluihin ja yhteiskunnan pelillistämisen juttuihin. Oiva esimerkki onkin Karoliina Korppoo Tampereelta. Hänen poppoonsa loi typerältä sinänsä tuntuneen SimCityn ideaan perustuvan ja etenkin liikenteen visualisoinnin osalta hyvin kehittyneen, suosioon nousseen version. Eipä tuokaan versio kovin järkevältä näytä. Ei sillä ainakaan pääkaupunkiseudun maankäyttö-, kaavoitus – ja liikenneongelmia ratkota. Jos kuitenkin panee päähän positiiviset lasit, voisi väittää, että pelillistämisellä voitaisiin kehittää aivan oikeita työkaluja esimerkiksi nyt käytävien hallituksen ohjelmaneuvottelujen simuloimiseen ja iteroimiseen.”

Cities: Skylines - Reveal Trailer - GAMESCOM 2014 
  

Karoliina Korppoo on gootti ja blogisti: http://bonesandlilies.blogspot.fi/

Toroidion!

Tulevaisuusvaliokunnan listalla robottiauto on hyvin korkealla. Siinäpä asia, joka ei ole saanut minua uskoon. Sen sijaan suomalaisten kehittämä sähköautoinnovaatio on jotain merkillepantavaa. Kunhan saavat patentoitua ja käyttötestattua. Tukea lisää sinne Suomen valtio! Uskon että sähköautomies Sipilä tuon tarpeen hyvin ymmärtää.

Innovaatio on ihmisten juttu. Robottiautoa tärkeämpi on sähköauton konsepti. Yllättävän mahtavaa oli kun raaseporilaisen Toroidion Oy:n toimitusjohtaja Pasi Pennanen esitteli prototyyppinsä Monacossa. Onko hän Suomen Musk? Kokemusta hänellä on kansainvälisen autoteollisuuden palveluksessa. Pennanen työryhmineen on kehitellyt sähköautoa ja erityisesti sen uudenlaista voimalinjaa neljän vuoden ajan. Nyt ovat patentit vetämässä. Onnea matkaan! Tukea Pennasen porukkaa on saanut mm. Tekesiltä.

Educluster!

Oppimisen uudelleenorganisointi on listalla tärkeä. Suomen PISA menestyksen olisi luullut synnyttävän koulutustaidon vientiä, oppikirjoineen, videomateriaaleineen kaikkineen. Muutamia vuosia sitten tästä suorastaan vaahdottiin. Valtuuskuntia vieraili Saudi-Arabiassa ja muulla. Suuria bisneksiä oli odotettavissa. Varsin suureksi ei tuo opetuksen myynti ole kasvanut. Se on ehdoton floppi. Nouse Educluster ja valloita maailma!

On kiinnostavaa ja mainiota, että Jyväskylän yliopiston Educluster on ollut näinkin monessa paikassa mukana. Usein toiminta on kuitenkin ollut hyvin missionääristä. Ollaan oltu kertomassa Suomen opetusmenestyksen salaisuudesta. Se ei riitä. Tästä alasta pitäisi kehittää yksi henkisen viennin ja kaupankäynnin keihäänkärkiä! Volyymi pitäisi moninkertaistaa. Sen velvoittaa Suomen luokitus maailman kärkeen oppimisen kehittämisessä. Mutta siitä on tehtävä myös bisnes.

Veto loppuu. Ongelmat ovat liian suuria hahmoteltaviksi. Henkisen alan on itse noustava viennin kärkeen. Hyvinvointiyhteiskunta on meidät nukuttanut. Herää Suomi! Palvelujen viennin tulisi olla eksponentiaalisessa nousussa. Se on laskussa. Rakennusala ja arkkitehtuurin ja insinööripalvelujen vienti on täysin nolla! RIL-päivät, SAFA-päivät, yliopistot ja korkeakoulut, ihmiset ja yritykset tehkää jotain!

Jaipurin raaja

Olen vielä sairaalassa. Nyt kotiin pääsy uhkaa. Niin, siis todellakin tätä viimeistellessäni olenkin jo kotona. Mutta kun ajattelin kirjoittaa sairaaloista, niin kauan kun olen sairaalassa, olin vielä sairaalassa, joten menköön tämäkin sen ajattelun tiliin. Pyörittelen mielessäni Algeriaan tehtyjen yliopistollisten keskussairaaloiden suunnitelmia - nehän jäivät suunnitelmiksi. Vakavammin pyörii mielessä Sri Lankan Colomboon kehitysyhteistyön rahoilla tehty Colombon keskussairaalan laaja suunnittelutyö, rakentaminen ja henkilökunnan koulutusohjelma.

Silmät puoliummessa tätä miettiessäni kuulen kuiskauksen: "Pena". Avaan silmäni ja edessäni seisoo tyylikkään harmaantunut Kari Karanko, suurlähettiläs emeritus ja Colombon veteraani - Suomen suurlähetystön perustaja elokuussa 1980. Edustustohan sittemmin 17 vuoden päästä lakkautettiin.  Sattuipa hyvä ajoitus minun blogini kannalta, Kari kutsumatta, yllättäen paikalla.

Kun kerron puoliunissani miettineeni Colombon aikoja, hän kertoo tarinan "Jaipurin raajasta". Hän oli Colombossa sairaalasuunnittelun alkuvaiheissa. Colombon keskussairaalan ortopedisen osaston ajantasaistaminen ja rakentaminen otettiin yhdeksi Suomen ensimmäisistä kehityshankkeista. Sri Lankassa oli valtaisa määrä ihmisiä, jotka kaipasivat jalkaproteesia. Suomalaisen proteesin hinnaksi olisi tullut 5000 markkaa, kun Intiasta Jaipurista oli saatavissa "Jaipurin raajoja" viidellä kympillä. Jaipurin yliopiston ortopedisairaalan työpajan edustaja, Dr. Mehta, vai oliko joku muu pienempi kiho, kutsuttiin Suomeen, esittelemään heidän lähes ilmaista tuotettaan. Hän saapui UM:n järjestämään kokoukseen Helsingissä. Paikalla oli runsaasti kehitysyhteistyön väkeä - naisenemmistö oli huomattava. Äkkiä, kesken kokousta, intialaistohtori kääri punttinsa ja nosti tekoraajansa kahvikuppien ja pullalautasten sekaan. Syntyi kauhistunut hämmennys. Se oli aito "Jaipurin raaja". Hän kehotti läsnäolijoita tutkimaan tyngän erinomaista kuntoa, nilkan ja polven oivallista mekanismia ja muita tekojalan hienouksia. Kukaan ei rohjennut. Semmoinen tarina.

  

Jaipur Foot on tunnettu tuotemerkki. Valmistuspaikka on Intiassa Rajasthanin osavaltiossa. Proteeseja asennetaan nykyisin noin 20000 kappaletta vuodessa. Kaikkiaan niitä on asennettu puolitoista miljoonaa kappaletta. “Too often the NGO sector relies solely on sentiment. We need to marry sentiment with science.” Näin sanoo Dr. Mehta, non-profit yrityksen sielu ja toimitusjohtaja. Tämä kaikille hyvään uskoville kansalaisjärjestöille tiedoksi.

Kertojana oli siis ystäväni Kari Karanko. Hauskan jutun innoittamana ryhdyin etsimään netistä tuotetta: "Jaipur Foot". Proteesin kehitti alkuun vuonna 1968 Ram Chander Sharma. Tuolloin proteeseja asennettiin noin 50 kappaletta vuodessa. Sittemmin syntyi vuonna 1975 Dr. Mehtan johdolla organisaatio nimeltä BMVSS ja proteeseja asennetaan lähemmäksi 20000 vuodessa. Intian valtio takaa ilmaisen proteesin kaikille tarvitsijoille. Proteesin valmistus maksaa 45 USD. Huippunykyaikaiset tietokoneohjatut proteesit lännessä saattavat maksaa kymmeniä tuhansia dollareita.

Kehitysyhteistyön helmiä

Kari Karanko jatkaa: ”Colombon keskussairaalan suunnittelu ja rakentamisen valvonta sekä henkilökunnan kouluttaminen on yksi suomalaisen kehitysyhteistyön helmiä. Satunnainen kävijä kohtaa sairaalassa vielä tänäkin päivänä asialleen vihkiytyneitä ja erinomaisesti koulutettuja lääkäreitä ja hoitajia, joiden kiitollisuus Suomea kohtaan on suorastaan hämmentävää. Osaamisen vienti suunnittelun ja valvonnan sekä pitkäaikaisen henkilöstön kouluttamisen alueella on ollut vahvuutemme kehitysyhteistyössä. Sitä tarvitaan edelleen.”

  

Suomalaisten myötävaikutuksella tehtiin koulutustoimintaa. Se sai kiitollisen vastaanoton. Syntyi helmeä.

Mutta sitä on aivan liian vähän. Olen ehdottomasti kahdenvälisen kehitysyhteistyön kannattaja. Silloin myös me opimme ja syntyy myös sitä kehitysyhteistyössä vihattua ”vientivetoista toimintaa”. Suomen ja Sri Lankan kauppavaihdossa vuonna 2013 tuonti Sri Lankasta Suomeen oli yhteensä 17,3 miljoonaa euroa ja vienti Suomesta Sri Lankaan 5,7 miljoonaa euroa. (Suomen tullin tilastot). Suomen päävientituotteita Sri Lankaan ovat kemianteollisuuden tuotteet, farmasiatuotteet, koneet ja moottorit sekä paperi- ja pahvituotteet. Sri Lankasta tuodaan Suomeen pääosin elintarvikkeita, kuten kahvia, teetä, kaakaota, mausteita ja kalatuotteita, sekä valmistettuja tavaroita kuten vaatteita, kumi- ja sähkötuotteita sekä moottoriajoneuvoja. Toivoisi, että viennin joukossa olisi jäänteitä meidän sairaalaprojektistamme. Ehkä siellä on jotain farmasiatuotteita? Se ei riitä!

Vientikonsultin unelmaprojekti

Sri Lankan  Colombon keskussairaalan saneeraus, uudisrakentaminen ja opetustoiminnan kehittäminen oli vientikonsultin unelmaprojekti. Ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla oli 80-luvun alussa kehitettynä Master Plan -konsepti sairaalan toteuttamiseksi. Tekijöinä olivat Mikael Paatela ja Finnconsult Oy. Tarjouskierros hankkeen jatkokehittelystä tuli vuonna 1984. Tarjousta väännettiin suurin toivein. Tarjouksen teossa oli mukana meitä Sri Lankassa edustanut DI Mauri Ilva. Hänellä oli johdossaan myös kehitysyhteistyönä tehty seutusuunnitteluprojekti Sri Lankan Kalutarassa. Mauri oli vanha tuttavamme tie- ja vesirakennushallituksen liikennesuunnitteluprojekteista. Hän oli naimisissa Naisasiain ja opetussairaaloiden ministeriön kansliapäällikön sisaren kanssa. Kansliapäällikkö oli nimeltään Daya Samarasinghe. Alikonsulttina oli Dayan serkku arkkitehti Surath Wickramasinghe. Lankalaiset tulivat Suomeen haastattelemaan konsulttiehdokkaita.  Arkkitehti Seppo Aho oli jo valittu projektikoordinaattoriksi. Hän oli mukana arviointihaastattelussa. Meidän Devecon - tiimissämme arkkitehteina olivat Arkkitehtitoimisto Kari Virta ja CJN Oy, Ekono vastasi insinöörisuunnittelusta. LT-Konsultit Oy:n hommana oli huonetilaohjelma, toiminnallinen suunnittelu, hankintaohjelmat ja projektinjohto. Jussi Annanpalo toimi koko hankkeen projektipäällikkönä. Lääketieteellisenä asiantuntijana oli tohtori Viljo Rissanen Kuopion yliopistollisesta keskussairaalasta. Jussi Annanpalon tärkeänä apulaisena oli ylihoitaja Annika Pohto. Joukkuetta vahvisti vielä diakonissalaitoksen Mediconsult. Luonnosvaiheessa Heikki Hoppania ja Tapio Tuomari piirsivät arkkitehtuuri-ideat. Luonnosvaihe tehtiin Suomessa. Työpiirustukset tehtiin sitten Surathin toimistossa Sri Lankassa. Tähän sisältyi kustannussäästöidea, mutta tärkeimpänä technology transfer -idea. Vaikeuksiakin oli. Suunnittelumeininki Sri Lankassa ei ollut samaa kuin Suomessa!

Colombon keskussairaalan uudisrakennus kaikessa komeudessaan. Kirjoitin edellisessä blogissani valepilarista, joka on rikos. Olin pannut tuon tekstin Jussi Pallasmaan suuhun. Tuossa se on! Colombon sairaalan nurkalla näkyy koko rakennuksen korkuinen pilari. Se on valepilari. Se roikkuu, eikä ole lainkaan tuettu maahan. Näin rakennesuunnittelija sen ratkaisi!

Tilaaja ja urakoitsija oikeudessa

Deveconille kuului myös rakentamisen valvontavastuu. Päävalvojana oli kurssitoverini DI Rauno Kontturi, Olkiluodon voimalaitosrakentaja. Kontturilla oli jo aiempaa kokemusta Devecon Oy:n leivistä. Hän oli valvojana Saudi-Arabian Jeddan suuressa asuntoprojektissa.  Urakoitsijaksi valittu Lemminkäinen otti kovan linjan. Muodissa oli ”claim management”. Toimittiin FIDIC:in manuaalien mukaan. Ensimmäisten viikkojen aikana Kontturin toimisto täyttyi urakoitsijan kirjeistä. Suhteet tulehtuivat, yhteistyö suomalaisten kesken ei toiminut. Osaltaan urakoitsija syytti paikallisia levottomuuksia. Tamilisotaa käytiin pohjoisessa ja etelässä käytiin taistelua Singhaleesin maolaisryhmän kanssa. Maolaiset sitten tuhottiin kovalla kädellä. Homma viivästyi ja Lemminkäinen vaati korvauksia. Tilanne ei ollut aivan helppo, Colombon keskussairaalaa rakennettiin keskellä sisällissotaa. Lemminkäisen projektipäällikkö Ari Niemi muisteli RIL:in uusimmassa vientikirjassa: ”Aamulenkillä tuli ruumiita vastaan ja työmaan vieressä räjähteli, kun lähellä oli poliisiasema”. (Rakentajat maailmalla, vientirakentamisen vuosikymmenet, Mikko Laakso & Seppo Tamminen, RIL, 2014). Seurauksena pitkällinen oikeudenkäynti - ulkoministeriö vastaan suomalainen urakoitsija.  Ystäväni Matti Mantere Lemminkäiseltä sanoi saman kirjan mukaan: ”Lemminkäisen tarkoitus ei ollut olla hankala, mutta meidän oli pidettävä puolemme.” Oikeudenkäynnissä ulkoministeriö joutui maksamaan lisähintaa urakoitsijalle. Lisähinta taisi loppujen lopuksi olla runsaat kaksi miljoonaa euroa. Eihän se loppujen lopuksi mikään kammottava katastrofi ollut projektissa, jonka hinta taisi nousta kahteenkymmeneen miljoonaan euroon, siltä osin kuin Lemminkäinen oli mukana. Ei ainakaan kun vertaa nykyisiin tutuksi tulleisiin projektiylityksiin. Kokonaisuudessaan keskussairaalan projekti hankintoineen, opetuksineen, kaikkineen oli noin 30 M€, siitä Suomen osuus 25 M€. Konsultti toimi näissä riita- ja oikeusjupakoissa todistajana. Käsittämätön kuvio - suomalainenko? Ja juuri kun olimme projektin alkaessa julistaneet ravintola Kosmoksessa Lemminkäisen poikien kanssa pyhää yhteistyötä! Siis ei tuo lisähinta sinänsä, vaan että se piti ratkaista oikeudessa ja vihdoin hovioikeudessa. Rahaa paloi jo yksin hanakasti asiaan tarttuneelle juristikunnalle. Mitkä olivatkaan oikeudenkäyntikulut?

 

Colombon sairaalan Resident Engineer Rauno Kontturi, kurssitoverini, tepastelemassa työmaalla Deveconin silloisen toimitusjohtajan Per Donnerin kanssa. Pohdiskelivat varmaan urakoitsijan metkuja?

Potilaskanta oli kookosveitsellä käsiteltyä

Ensiapuklinikan potilaskanta erosi suomalaisen sairaalan potilaista. Siellä he olivat verta ja visvaa valuvia. Huonejärjestely piti muuttaa. Suomessa potilaat tulevat sairaalaan esikäsiteltyinä, Sri Lankassa kookosveitsellä ”käsitellyt” potilaat ovat erilaisia kuin Suomen puukonhaavapotilaat. Sairaalan toiminnallisuutta osoittaa, että siinä pystyttiin hoitamaan suuren pommikatastrofin uhrit, satoja potilaita tunnissa useiden tuntien ajan. Potilaiden ohjaus ja infektiokontrolli toimivat mainiosti. Se oli suomalaisten osaamista - kunhan ensin opittiin.

Suomalainen suunnittelu ja rakentaminen keskittyivät trauma- ja ortopediayksikköön. Sairaalassa suoritettiin merkittävää koulutus ja opetusyhteistyötä. Riidan aiheeksi nousi Lemminkäisen projekti kuvan vasemmassa laidassa.

Tässä kuvassa näkyykin miten meidän sairaalamme on uponnut intialaisten suunnitteleman ja saudien rahoittaman neurologian osaston sisään/taakse. Arkkitehtuuri on unohdettu ja täysin koneellistettu rakennus kuluttaa energiaa huomattavasti enemmän kuin meidän ekologinen versiomme.

Vanhat normit paremmat kuin uudet?

Mukana olleiden ylpeyden aihe on se, että sairaala toimii, henkilökunta on paikalla, rakennus toimii. Suomalaisten suunnittelu oli hyvää, sairaalassa on luonnollinen ilmastointi. Myöhemmin tehty saudien rahoittama ja intialaisten suunnittelema sairaalan osa tehtiin ”nykyaikaisilla” normeilla. Kaikki oli koneellista. Tämä sairaala kuluttaa viisinkertaisen määrän energiaa suomalaisten suunnittelemaan sairaalaan verrattuna.

Vesitorni suunniteltiin ja rakennettiin osana kehitysyhteistyöprojektia. Se on kaunis.

Ihmisillä palava into oppia

Annika Pohto kertoo: ”Tässä projektissa oli hyvää sen pitkäkestoisuus. Voitiin lisätä tietoa ihmisille, joilla oli palava into oppia ja jatkaa kehittämistä. Opetuksessa oli eroja suomalaiseen käytäntöön.  Sri Lankan kulttuuriin ei sovellu luennointi. Opetus pitää tehdä kädestä pitäen. Tulee opettaa oikea käden työ. Hygienian hoitotavat ovat osa tätä kätten työtä. Esimerkiksi hiuksia ei aiemmin pesty, koska paikallisen käsityksen mukaan sairaana ei saa pestä päätä. Kastumisen pelättiin estävän parantumista. Tämä käsitys muuttui. Suihkutkin auttoivat asiaa. Myös työt oli aiemmin jaettu niin, että vain tamilit siivosivat vessoja. Tähänkin saatiin suuri muutos suomalaisten koulutuksella. Ei saanut olla luokiteltua työtä. Käytännöt levisivät opetussairaalasta muihin sairaaloihin. Esimerkiksi suomalaisen tiimin kehittämät traumaohjeet levisivät kautta maan. Suomalaiset, ja sitten heidän oppinsa ammentaneet paikalliset, luennoivat opetussairaalalle kuuluvista tehtävistä muissa sairaalaoppilaitoksissa. Sri Lankan keskussairaalan suunnittelussa mukana olleiden suurin ilon ja ylpeyden aihe on toiminnan onnistunut jatkuvuus ja pitkäjänteinen kehittäminen. Ihmiset näitä asioita tekevät. Heillä on nimet. Maistelepa näitä nimiä: Hector Werasinghe, Lucian Jaya, Oliver Fernando, Joe Fernando,  Susiri  Werasekera, Upul Banagala ja Siriseeli Perera. Nimet eivät sano sinulle mitään, mutta he vievät viestiä.”

Sri Lankan kulttuuriin ei sovellu luennointi. Tämä pätee kehittyvissä kulttuureissa laajemminkin. Opetus pitää tehdä kädestä pitäen. Tulee opettaa oikea käden työ. Ilmeistä päätellen oppi on mennyt perille.

Kehitysyhteistyö hylkää Sri Lankan

Nyt sairaala-alan projektit ovat loppuneet. Suomi teki järjettömän päätöksen lopettaessaan Colombon sairaalan rahoituksen. Sri Lanka ”suljettiin” ja lähetystö lopetettiin. Taisi olla vuosi 1997. Päätös oli tietysti poliittinen – ei haluttu tukea sisällissotaa käyvää maata. Mutta oliko myös sairaala sodassa? Sairaalat auttavat hyviksiä ja pahiksia. Suomalaisten hyvin alkanut korkeatasoisten sairaaloiden kehittäminen taantui muutoinkin. Ilmeisesti keskussairaalat tai opetussairaalat ovat kehitysyhteistyön mielestä rahaa imeviä monstereita. Nykyisen käsityksen mukaan pitäisi keskittyä vain perusterveydenhoitoon. Terveydenhuollossa tarvitaan kuitenkin koko skaala toimintoja. Se on prosessi ja kokonaisuus.  Opetussairaalat ovat tämän kokonaisuuden olennainen fundamentti. Yksinomaisissa puskaterveydenhuoltohankkeissa on vaikea nähdä tuloksia. "Talo tarvitsee kivijalan, mutta se tarvitsee myös savupiipun", näin sanoo Annika Pohto, meidän Colombon sankarittaremme. Kokonaisuuteen kuuluvat opetussairaalat, erikoistuneet sairaalat, perussairaalat, terveyskeskukset, lääkärinvastaanotot ja lääkkeiden jakelu. Vain yhden sektorin tukeminen vääristää kokonaisuutta. Tätäkö olemme tekemässä, vääristämässä kokonaisuutta? 

Sankarisuunnittelijat alas!?!?

1960-luku oli suuren idealismin aikaa.  Se oli käännekohta. Alvar Aalto sanoi keskustasuunnitelmastaan näin: ”Autoilla keskustaan saapuville avautuisi mahtava kaupunkimaisema, jossa julkisivut kuvastuisivat veteen Venetsian palatsien tavoin. Kolmionmuotoinen tori muodostaisi vastaanottavan sylin, eduskuntatalo ja rautatieasema näkyisivät taustalla. ”Tuo lausunto oli ennen käännepistettä. Pentti Murole sanoi asuntotuotannosta ja liikenteestä näin: ” Tulevaisuudessa asuntojen teollinen rakentaminen tulee mullistamaan myös liikennetarpeet perusteellisesti. Silloin kun voimme saada tekoaineista valmistettuja asuntoja suoraan liukuhihnalta ja voimme kuljettaa ne helikopterilla eri puolille kaupunkia sijoitettuihin runkorakennelmiin, ovat myös nykyisenkaltaiset liikenneongelmat ratkaistu.” Ystävämme Jussi Pallasmaa julisti luennollaan: ”Jos arkkitehti tekee valepilarin, arkkitehti tekee rikoksen.” Nämä kaksi kuuluivat käännepisteen jälkeiseen tilaan.

Tapahtumien vyöry kohtasi meitä 60-luvulla

Ehkä maailmaamme vaikuttavista keksinnöistä merkittävin oli ehkäisypilleri. Lapset ryhtyivät syntymään suunnitelman mukaan. Viisikymmenluvulla solmituista avioliitoista päättyi eroon noin 10 %. Ehkäisypillerin jälkeisinä vuosikymmeninä eroon on päättynyt 45-50 % avioliitoista. Syntyi myös avoliittokulttuuri. Moraalikäsitykset muuttuivat. Vuosikymmen toi mukaan rockin, feminismin, LSD:n, hippiaatteen, muovin invaasion ja autoilun. Beatles ja Bob Dylan valloittivat. Mukana kuviossa olivat myös Erkki Junkkarinen ja komisario Palmu. Televisiossa ”Jatkoaika” viihdytti kansaa. 60-luvulla OP-muoti kiinnosti nuoria opiskelijoita, minihameet tulivat katukuvaan. Lenita Airisto suoritti haastattelututkimuksia asian suhteen, silloin Liana Kaarina todisti, ettei nainen kiihotu minihameessa enempää kuin pitkässäkään hameessa. Tuo todistus oli minulle suuri pettymys. No, älkää hermostuko, tuohan oli 60-lukua,  nythän me olemme tyystin muuttuneet!

  

Jatkoaika-ohjelmassa vuonna 1967 Lenita Airisto haastatteli Matti Kurjensaarta minihameista. Hän sanoi: ”Katson niitä mielelläni. Epäilyttävän mielelläni. Minua kiinnostavat erityisesti liikkuvat osat.”

Sankariarkkitehdit hyllylle!

Elettiin sankariarkkitehtuurin ajan hyllyttämisen aikaa. Nuoret halusivat uudistaa maailman. Suunnittelun tulisi perustua tieteelliseen vuorovaikutukseen. Kaupunkien suunnittelussa ja talojen suunnittelussa oli luovuttava ”muodonannosta” ensisijaisena suunnitteluperiaatteena. Yhteiskuntatieteilijöiden, luonnontieteilijöiden, fyysikkojen, psykologien, liikenneinsinöörien, teollisten muotoilijoiden, rakennesuunnittelijoiden ja lvi-insinöörien yhteistyönä oli löydettävä uusi fokus. Se muuttaisi tuotannon ja sopeuttaisi sen maaltamuuton alla nopeasti urbanisoituvan Suomen tarpeisiin. Kaiken kaikkiaan sankariarkkitehtuurista oli päästävä eroon – ja nopeasti.

Sopankeittoa sairaalassa

Mattikoo kommentoidessaan minun edellistä blogiani kertoi olleensa 50-luvulla mukana Paatelan Larkaksen remmissä ja suunnitelleensa Kuopion sairaalan ruumiskuljetuksia ja siinä ohessa likaisia ja puhtaita käytäviä. Mattikoon kommentista edelliseen CRP 180 blogiini sain innoituksen hieman muistella erästä omakohtaista prosessia suomalaisessa sairaalasuunnittelussa. Kysymys on silloisen KYKS:in 60-lukulaisesta suunnittelusta. Siitähän tuli huippuunsa mielenkiintoinen prosessi ja sopankeitto.  Sopankeittoko? Sopankeitto tuppaa syntymään silloin kun vanhat ja koetut suunnittelun paradigmat pannaan uuteen järjestykseen. Muuten nyt meillä on menossa samanlainen aika. Laitoin tämän blogin loppuun eräitä viime vuonna suoritetun TEKES-analyysin tuloksia. Ajatuksista löytyy paralelliteettejä tuohon Kuopion aikaan.

Kuopiossa haluttiin päästä eroon sankariarkkitehtuurista. Rakennustoimikunta halusi suunnittelijaksi ryhmän, joka toimii yhteisellä projektinjohdolla. Ei arkkitehtivetoisena, vaan monipuolisena asiantuntijanaryhmänä. Lääkinnällisen suunnittelun asiantuntemusta suunnitteluryhmässä pidettiin välttämättömänä. Toiminnan suunnittelu kulki kaiken edellä. Se oli ajan henkeä.

”Ison” kuningasajatus

Tekniikan lisensiaatti, arkkitehti Reijo ”Iso” Lahtinen oli aluksi Kuopion sairaalan valmistelutoimikunnan jäsen ja sittemmin rakennustoimikunnan jäsen. Hän edusti korkeakoulua. Valmistelutoimikunnassa olivat mukana sairaalan johtava ylilääkäri ja korkeakoulun rehtori Olli Castrén sekä kaupunginjohtaja Eino Luukkonen. Rakennustoimikunnan puheenjohtajana oli Eino Luukkonen, häntä seurasi Matti Ryhänen, Iisalmen aivotrusti ja vielä kaikkien tuntema Lasse Lehtinen varapuheenjohtajana. Jäseninä oli ihastuttavia savolaismiehiä. Mukana kokouksissa oli myös Martti Savolainen, hän oli KYKS:in liittovaltuuston puheenjohtaja. Martti oli maanviljelijä Sonkajärveltä. Hänen lehmiensä maukasta ternimaitoa syötiin nautinnolla usean Kuopion käynnin tuliaisina.

Reijo Lahtisen mielestä uudenlainen suunnittelijavalinta oli seurausta siitä, että Suomen sairaala-arkkitehdit tekivät arkkitehtonisesti vaatimatonta jälkeä ja siksi sairaalasuunnittelijoiden piiriä oli hänen mielestään laajennettava. Kuopion työn arkkitehdiksi valittiin Arkkitehtitoimisto Kari Virta. Toimisto oli voittanut Oulun yliopiston päärakennuksen arkkitehtikilpailun helmikuussa 1968. Kari Virtaan luotettiin uuden ajan arkkitehtina, neuvottelevana, kuuntelevana, toimintaa tutkivana, ja kaiken lisäksi hän edusti huippuarkkitehtuuria. Tosin sairaalakokemus puuttui, mutta senhän korvasi uudenlainen yhteisvastuullinen projektiorganisaatio. Lääkintöhallituksen pääjohtaja Niilo Pesonen kannatti ratkaisua. Myös rakennushallituksen pääjohtaja Heikki Sysimetsä oli myötämielinen - vaikka taisikin katua tekoaan myöhemmin juteltuaan kaverinsa Jaakko Paatelan kanssa. Valmisteluvaiheessa, vanhan sairaalan suunnitelleet Paatelat saivat tietää suunnittelijan vaihtamisesta ja ryhtyivät lobbaamaan. Olihan tuohon aikaan tekijänoikeus paremmassa kunniassa kuin nykyään. Rakennustoimikunnassa äänestettiin. Valmistelevan toimikunnan ehdotus Kari Virran valinnasta hävisi äänestyksen. Kaupunginjohtaja Luukkonen poltti päreensä, hän nousi ylös ja ilmoitti jättävänsä rakennustoimikunnan puheenjohtajuuden. Syntyi yleinen hämminki. Saatiin aikaan jatkokokous ja juoniteltiin. Kompromissina helsinkiläinen rakennesuunnittelija vaihdettiin kuopiolaiseen. Ratkaisu oli löydetty. Kari Virta ja Heikki Hoppania tekivät alkaneessa työssä arkkitehtuurin suuret ratkaisut. Asetelma oli lähtökohdiltaan vaikea. Miten liittää suuri laajennusosa ja varsinkin uudet toimenpideosastot vanhan sairaalamassan kylkeen? Miten syntyvät sisäiset yhteydet optimaalisella tavalla? Miten Jaakko Paatelan piirtämälle päärakennukselle annetaan oikeutettu olemassaolo? Miten vaiheittain rakentaminen toteutetaan?

Tästä lähdettiin. Jaakko Paatelan 50-luvun sairaala tarvitsi laajennuksen Yliopisto-opetus tuli osaksi sairaalan toimintaa.

Tilastandardit kiistan keskiössä

Ja vielä jokerikysymys: millä tilastandardeilla sairaala toteutetaan? Tästä jokerikysymyksestä syntyikin suunnittelun ensimmäinen taistelutanner. Ylihoitaja, toimitusjohtaja, Irja Lindqvist-Vaenerberg, Vuoden nainen 1988, pyrki suunnitteluryhmän voimahahmoksi ja mestariksi. Hän oli sitä mieltä, että konsulttiryhmän johtoryhmässä hän oli ainoa, jolla oli housut jalassa. Muita jäseniä olivat arkkitehti Kari Virta, lvi-insinööri Antti Oksanen, sähköinsinööri Tauno Nissinen, rakenneinsinööri Matti Nylund ja minä itse – me housuttomat! Irja ihaili ruotsalaista sairaalasuunnittelua. Erityisesti Huddingen yliopistollinen keskussairaala Tukholmasta oli hänen pursuavan ihastuksensa kohde. Syntyi riita brutto- ja nettoalan suhteesta.  Huddingen normiluvut ylittivät rakennushallituksen normit reippaasti. Mittailtiin toteutuneita sairaaloita ja etsittiin totuutta. Oulussa kerroin oli 2. Kurssitoverini Alpo Väänänen rakennushallituksesta oli riidan aktiivinen osapuoli. Hän halusi kertoimeksi 1,5. Suunnittelun kustannukset paisuivat. Rakennustoimistossa projektipäällikkö Antero Nykänen oli ahdingossa. Marja Seppänen johtavana ylihoitajana seurasi asioita tiukasti, mutta joustavasti – luottamuksella.  Sivarina rakennustoimistossa työskennellyt Tuomo Siitonen katsoi menoa silmät viiruina. Rakennustoimikunta oli pälkähässä. Suunnittelijat lobbailivat tahoillaan. Sairaalan lääkärit Olli Castrén, Otto Nyyssönen, Viljo Rissanen, Sakari Aukea ja Tapani Pyörälä sovittelivat. Jussi Annanpalo kehitteli toiminnallista mallia yhdessä arkkitehtien ja sairaalahenkilökunnan kanssa. Jussin ideoima ”pentagon-malli” valittiin laajennuksen pohjaksi. Uudet osat rakennettiin kehänä vanhan päärakennuksen ympärille.

Eipä päästy arkkitehtuuriperinnön listoille

Minulle tuo aika oli mahtavaa. Mahtavaksi sen tekivät suhteet savolaisiin poliitikkoihin. Kaikki oli jotenkin niin erilaista, niin iloista, niin luottavaista. Kuopio oli Suomen Pariisi. Ihanat savolaismiehet olivat mahtavia kokouskumppaneita. Ihanat savolaisnaiset olivat miellyttäviä tanssipartnereita. Ei mitään Helsingin nirsoilua. Asiatkin sujuvat, kun ihmiset suhtautuvat. Sairaala seisoo paikallaan, elää elämänsä jatkuvasti uusiutuvia vaiheita. Bruttoalan ja nettoalan suhde ei sitä estä. Etsin innokkaasti Kari Virran sairaalaa, ja meidän kaikkien yhteistä sairaalaa, Kuopion arkkitehtuuriperinnön listoilta. Sairaalaa ei kuitenkaan esiinny Kuopion kulttuuriympäristöstrategian kohdealueena. Ei syntynyt rakennuskulttuuria. Valitettavaa. Terveyttä syntyi. Loistavaa.

Näillä fasaadeilla ja näillä detaljeilla emme päässeet Kuopion arkkitehtuuri-perinnön listoille. Miten surullista. Olihan tuo ajan henkeä – ilman sankaruutta.

KYS – Puijon sairaalan tilanne nyt. Keskellä näkyy Jaakko Paatelan levymäinen tornirakennus vuodelta 1959. Ympärillä kiertää Kari Virran ”pentagon” vuodelta 1984. Oikealla ovat QVIM Arkkitehdit Oy:n  pyöreä pysäköintitalo vuodelta 2011 ja Pekka Lukkaroisen juuri käyttöönotettava 30000 k-m2 Kaarisairaala. Taas tässä nimetään vain arkkitehteja! No keitä sitten?

Lopuksi vielä tilannepäivitys

Kaivoin nettiä ja yrityksenä löytää ns. virallista totuutta Suomen sairaalasuunnittelun nykytilasta. Sieltäpä tupsahti TEKES:in rahoittama selvitys nimeltä: Sairaalatoimijoiden kartoitus – TEKES Loppuraportti 12/06/2014. Tekes kartoitti sairaalatoimijoita viime vuonna. ”Sairaalasuunnittelun keskeinen ongelma Suomessa on suunnittelutradition ja osaamisen häviäminen”. Näin sanoi raportti. ”Projektien suunnittelu- tai johtamiskokemusta ei ole peruskoulutetuilta arkkitehdeilla tai sairaaloiden lääkäri-/hoitajakunnalla.” Ja vielä tämäkin: ”Muutamaa yritystä lukuun ottamatta useimmat eivät ole onnistuneet rakentamaan merkittävää kansainvälistä liiketoimintaa”. Ja sitten: ”Haasteet eivät viennissä ole niinkään teknisessä osaamisessa vaan suhteissa, myynnissä ja organisatorisissa seikoissa.” Raportti kysyy: ”Miten suomalaista osaamista tulisi kehittää jotta varmistamme itsellemme asiakaslähtöisen, modernein toiminnallisuuksin varustetun ja kustannustehokkaan sairaalainfrastruktuurin samalla kun tuemme ja kehitämme suomalaisten yritysten innovaatiotoimintaa ja kansainvälistymisen mahdollisuuksia?” Raportti vastaa: ”Painopiste siirtyy yhä selkeämmin toiminnalliseen suunnitteluun. Sairaala ei ole ensisijaisesti rakennus vaan osa terveydenhuollon palvelujärjestelmää. Tästä syystä myös sairaalan suunnittelu on aloitettava palveluiden, toiminnallisten kokonaisuuksien ja prosessien suunnittelusta. Tilat tukevat toimintaa.” Mielenkiintoista, tuohan oli juuri se Kuopion yliopistollisen keskussairaalan kehittämisidea. Toiminnallinen suunnittelu edellä, arkkitehdit vain piirtävät kuoret toiminnalle! Kommenttini on, että se ei nyt mene noin. Osatoimintoja summaamalla ei synny kokonaisuuden hahmotelmaa. Täytyy olla kokonaishahmotus, iso kuva, niin kuin nykyään sanotaan. Siihen hahmotukseen voi sitten sovittaa palikoita. Senhän nyt lapsikin tietää näin legoaikana.

  

Niin se vaan on, että raporteista huolimatta designia ei voi tunkea perästäpäin suunnittelun prosessiin.

CRP 180

Sairaalaan ei ole kiva joutua. Mutta, toisaalta tuntee valtavaa turvallisuuden tunnetta. Monet hellät kädet lähestyvät sinua lähes massiivisella tavalla. Joutuu kokemaan tuon käsittämättömän motivaation, joka teettää noilla ihanilla ihmisillä heidän arkisen työnsä. Itse tuntee olevansa lähes juhlan kohteena. Olen ollut täällä Malmilla nyt yhden viikon ja neljättä päivää. Kaikki mahdollinen on tutkittu. Juuri eilen työnnettiin musta slangi kurkkutorveen ja tutkittiin sydämen läppiä ultraäänellä. Tutkimus ei ole niitä miellyttävimpiä, pitäisi olla miekannielijän praktiikkaa, silloin kaikki sujuisi kuin vettä vaan. Ystävällisiä sensijaan olivat ihana hoitajatäti ja suomea saksalaisittain murtaen puhuva lääkärimies. Läpät olivat primatavaraa, eikä vuotoja esiintynyt. Muutama päivä sitten olin koko torson tietokonetomografiassa. Se on miellyttävä tutkimustapa verrattuna magneettikuvaukseen eli minun sanastossani ”pärinätunneliin”. Tunnelin olen tällä kertaa täysin välttänyt. Kaikki on siis tutkittu, eikä vikaa, eli tulehduksen lähdettä, ei ole löydetty. Viimeisenä valttikorttina ollaan nyt ottamassa kuppa-, ja tippurikokeet. Yritin selittää, että viimeisimmät huonot naiset minun elämässäni ovat parinkymmenen vuoden takaa. Selitys ei kelvannut. Odotetaanpa sitten tuloksia. Oliko se se nainen siellä Sydneyssä vuonna 1988, vai oliko se se nainen siellä Ateenassa vuonna 1992?

Tuijotan tylsänä ulos, tai ei, sisälle ikkunastani. Sitten, yhtäkkiä, nuo kaikki lehahtivat minun näkökenttääni kuin valkoiset perhoset, pikkuapollot. He ovat suomalaisia huipputason nuoria naisia parhaimmillaan. Ja ovat niin kauniita, kaikki tyyni. Minun huoneessani ei ole ikkunaa ulos, vain aulatilaan. Sinnepä sitten ikkunan taakse kokoontui tuo ihana joukko. Nappasin kuvan. Tarkennuksena totean, että pikkuapollot on rauhoitettu EU:n alueella. Pikkuapollolla on kolme alalajia Suomessa: karjala, perkele sekä ugrofennica. Minä en saanut selville miten näkemäni apollot jakautuvat. Ei niissä ainakaan perkeleitä näkynyt.

Saksalaisperäinen, keskustelunhaluinen ja potilaansa omaksi ottava mieslääkäri toi minulle muistoksi kuvan hienosti toimivasta sydämen läpästä. Jos minun olisi tuosta kuvasta pitänyt päätellä läpän laatua, olisin vaipunut epätoivoon. Vaikuttaa ruostuneelta pakoputkelta. Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää.

Olen siis nyt potilaana tässä Helsingin uusimmassa sairaalassa. Minun ikkunani katselee tänne sisätilaan. Tuuletusikkunaa ei ole, enkä siten  pääse haistelemaan kevään tuoksuja. Aula on mahtava ja lähes käyttämätön.

On alkamassa kiihkeä terveysrakentamisen buumi

Sairaaloita, vanhainkoteja, potilashotelleja, senioriasuntoja ja kaiken tämän yhdistelmiä on Suomeen tulossa tukuttain. Olisi löydettävä integraation muotoja ja työnjakoa. Olisi löydettävä myös uusia talotyyppejä ja talojen toiminnallisuutta.  Arkkitehtuuri ja tekniikka ovat tärkeitä, mutta ei kuitenkaan kaikkein tärkeintä. Sairaaloissa ei maksa talo vaan toiminta. Siksi olisi löydettävä erityisesti toiminnan tehostamista ja organisaatioiden kehittämistä - osittain talon luomilla edellytyksillä.

Terveysuudistuksen yhteydessä suoritetaan vallan uusjakoa. Ne, jotka kynnelle kykenevät pyrkivät tekemään sen mikä tehtävissä on ennen vallan hämärtymistä. Se on tätä päivää. Olen mielenkiinnolla katsellut eräitä esillä olleita sairaalahankkeita. Havaitsen pyrkimystä systeemirakentamiseen. Se ei ole uusi keksintö. Oulun yliopistollinen keskussairaala taisi olla varsinaisesti ensimmäinen systeemisairaalakohde – pääsin kyytiin.

Likaiset ja puhtaat käytävät

Etsimme 60-luvun loppupuolella kuumeisesti uusia markkinoita. Seikkailuleikkikentistä ei markkina-aluetta muodostunut ja niin suuntasimme sairaaloihin. Itse asiassa aloitteentekijä oli Ekonon DI Juha Gabrielsson. Hän johti Ekonolla Oulun yliopistollisen keskussairaalan insinöörisuunnittelua. Arkkitehtina toimi Reino Koivula, voitettuaan arkkitehtikilpailun vuonna 1966. Sairaala vihittiin käyttöön vuonna 1976. Sisäiset kuljetukset olivat ongelma. Siihen tartuimme. Taustahahmona oli lääkintöhallituksen ylilääkäri Yrjö Hongisto – ystäväni jo 50-luvulla järjestetyn väestönsuojelunäyttelyn ajoilta. Elettiin vuotta 1971. Jussi Itkonen, minun poikiani,  oli aloittanut työn sairaalan sisäisen liikenteen hahmottamisessa ja Juhani Annanpalo ryhtyi hänen apulaisekseen. OYKS oli ensimmäinen sairaala Suomessa, jossa toteutettiin likaisen ja puhtaan käytävän filosofiaa. Sisäinen tietoliikenne toimi putkipostilla. Huoltoliikenteen ja varastoinnin järjestely oli keskeinen ongelma. Oulusta siis alkoi kaikki se, mikä oli paisuva merkittäväksi liiketoiminnaksi meidän työyhteisössämme.  Kun nyt innostuin näitä sairaala-asioita sormeilemaan tulen palaamaan asiaan.

  

Vasemmalla on JKMM:n idealuonnos Jyväskylään vuodelta 2014. Oikealla taas näkyy Reino Koivulan Oulun yliopistollinen keskussairaala. Koivula voitti avoimen kilpailun vuonna 1966. Ehdotuksen nimi oli 'Missä lintuset laulaa'. Koko laaja kompleksi valmistui 9 vuoden rakennustyön jälkeen vuonna 1976.

Insinöörit ovat maailman innovatiivisin ammattikunta!

Oulun sairaalan hallintoylijohtaja esittää huiman väitteen. Hän sanoo insinöörien olevan maailman innovatiivisin ammattikunta! Hänen mukaansa insinööri tunnistaa ja ratkaisee monimutkaisia teknisiä ongelmia, mikäli hänelle vain kyetään kuvaamaan ongelman ydin. Mutta sitten hän vetää hieman takaisin: ”Oman kokemukseni mukaan innovatiiviset insinöörit tunnistavat joskus sellaisiakin ongelmia, joita ei oikeastaan ole olemassakaan. Silloin syntyy tarpeettomia hilavitkuttimia.”

Siinäpä kuulitte kaikki juristit ja humanistit. Nyt elämme toivossa. Pääministerimme on ensi kertaa diplomi-insinööri. Siitäpä innostuin hieman studeeraamaan suomalaisen pääministerikunnan historiaa. Heitä on 27.11.1917 alkaen ollut 59 henkilöä, sama henkilö on kuitenkin saattanut olla useammankin kerran pääministerinä. Mutta nyt ryhdyin ihmettelemään ammattijakaumaa tai pikemminkin koulutusjakaumaa. Insinöörejä ei löytynyt lainkaan. Lakimieskoulutus oli alkuun hyvin dominoiva. Sittemmin viime vuosina valtiotieteet ja yhteiskuntatieteet ovat vallanneet pelikenttää. Nyt olemme harvinaisen kokeilun edessä. INNOVATIIVINEN DIPLOMI - INSINÖÖRI JOHTAA SUOMEA.

  

Lakimieskoulutus on ollut sopivin Suomen johtamiseen. Heillä on pääministeripäivistä 28 %. Valtiotieteilijät pääsevät samalle prosenttiluvulle. He ovat yhdessä yhteiskuntatieteiden kanssa ottaneet vallan kahvan haltuunsa. Talousoppineita ei kouluteta eikä heitä ole paljoa näkynyt pääministereinä. Kouluja käymättömiä on pääministeripäivistä 6 %.

Ylempi kuva laski pääministeripäiviä koulutuksen mukaan. Nyt tarkastelemme hallitusten lukumäärää ja pääministereiden koulutusta. Kolmannes Suomen itsenäisyydenajan hallituksista on ollut lakinaisten tai lakimiesten johdossa. Oppeja saamattomat pääministerit ovat myös selkeän suuri ryhmä. Talousihmisten vähäisyys  on huomion arvoista. Insinöörejä ei näy missään.

Missä olinkaan ja mistä olikaan kysymys?

Olen vuosi sitten valmistuneessa Malmin sairaalassa. Uudisrakennus liittyy vanhoihin 30-luvulta peräisin oleviin sairaalarakennuksiin. Talosta ja sen arkkitehtuurista taitaa olla uusimmassa Arkkitehti-lehdessä kuvaus. Siihen en puutu. Panen vain tähän pari kuvaa kommentteineen. Sairaalat ovat mielenkiintoisia rakennuksia. Hennu Kjisik sanoo, että sairaalat tulisi liittää osaksi kaupunkirakennetta. Niiden olisivat siinä toiminnallisesti yhtä kiinteitä osia kuin muutkin julkiset rakennukset. Näin ei todellakaan ole. Sairaalat ovat kautta aikojen pyrkineet vetäytymään ”omalle campukselle”. Näin on käynyt Malmillakin. Kadulta ei kukaan uskaltane poiketa sairaalan mahtavaan sisääntuloaulaan ja sen loistavaan kahvioon. On ylitettävä liian monta parkkiaakeetalaakeeta.

Olli-Pekka Jokelan aula loi onneksi vapun tunnelmaa. Siinä istuimme ja nautimme maittavat vappusilakat.

Heti tullessani taloon ryhdyin mutruilemaan. Miten sairaalan ankaran kireä tilankäytännöllinen mitoitus voi sallia tuollaisen sisääntuloaulan? Sairaala on tekniikan kyllästämä. Rakennuksiin innovoidaan välipohjia ja muita rakenteita, jotka sallivat vapaan muunneltavuuden. Jokainen neliö täytyy olla hyötykäytössä. Outoa, mutruilen siis liian hulppeita tiloja, joilla on minimaalinen käyttö ja samalla poliklinikan vastaanottotiloja, joissa ihmiset istuvat jonottamassa kuin sillit suolassa.

Mutruilen vielä toistakin asiaa. Sairaala on täynnä huipputekniikka. Silloin ei rakennuksen ikkunarakenteiden tai ulkokatosten konstruktioiden yms. pitäisi ryhtyä kilpailemaan perustoiminnan tekniikkapitoisuuden kanssa kliseisellä arkkitehtuurilla. Lensin miltei pyllylleni kun luin keskustakirjaston konstruktöörin sanoneen tuon rakennuksen olevan teknisesti vaativin ja monimutkaisin kohde mihin hän on joutunut/päässyt. Miksi kirjasto on tuollainen kohde?