Pakolaiset – poroerotuksessa?

Ajattelemme pakolaisista ja turvapaikanhakijoista tilastonumeroina. Meidän ajattelussamme kaikki muistuttaa hieman poroerotusta. Mutta sieltäpä ne ovat tulossa poromailta. Ja asettumassa porojen seuraan – jos virolaisia olisi uskominen. Emme varsinaisesti pidä heitä isinä, äiteinä, lapsina tai nuorukaisina. Emme voi ajatella heitä tuntevina ihmisinä. Emme ajattele heidän olevan hädässä. Eiväthän he selvästikään ole hädässä. He eivät näe nälkää, he eivät ole vammautuneita, heillä tuntuisi olevan jopa rahaa, heidän älypuhelimensa ovat viimeistä huutoa, he valittavat makuupaikasta jumppasalin lattialla - yhdessä sadan muun kanssa, eivät ymmärrä yhteisöllisyyttä haasteena, he sanovat heille hyvää hyvyyttä tarjottua puuroa koiranruoaksi, he uhkaavat palata kotiin. Minä, pässinpää, joka en ymmärrä penkkiurheilun autuutta, vertailen pakolaiskatraan koostumusta jalkapallofaneihin tai lätkäfaneihin – siis anteeksi nyt ystävät – vain demografisesti. Pääosa väestä on nuoria miehiä, vain vähän naisia, mutta aktiivisia sellaisia, ei mummoja, rajoitetusti lapsia, eikä juurikaan sylilapsia. Erotuksena penkkifaneilla ja pakolaisilla on se että pakolaiset joutuvat itse kentälle ja vielä pelinappuloiksi.

  

On siinä melkoisen outo suurperhe. Neljä aikuista miestä, joista vain yksi on keski-ikäinen, muut runsaasti parikymppisiä, kaksi aikuista naista ja yksi tyttövauva, vielä kolme poikaa, joista kaksi jo miehistyneitä teinejä. Miehiä on siis itse asiassa kuusi ja naisia kaksi, pikkulapsia kaksi. Meniköhän arvaus oikein?

Vertailu futisfaneihin on siinä mielessä mielenkiintoista, että saamme selkeyttä mittakaavaan pakolaisten määrän suhteen. Aionhan nyt ihmetellä uusien pakolaisten asunnontarpeen suhdetta kantaväestön asunnontarpeeseen, josta tarpeesta kasvuseuduilla, kuten Helsingissä, jo siitäkin suuri osa on maahanmuuttajien aiheuttamaa. Aion myös ihmetellä niitä keinoja, joita viisaat ovat Euroopassa keksineet nykyisen kansanvaelluksen asuttamisen suhteen. Tämä blogi onkin vasta ensimmäinen osa tästä pohdinnasta, joten lukemista riittää.

Helsingin olympiastadion valmistui ”maailman kauneimpana” stadionina – totta!- yläkuvan muotoon vuonna 1938 Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin suunnittelemana. Stadionilla oli 24000 paikkaa. Sinne juuri ja juuri mahtuisi se tämänvuotinen porukka, jolle suomalaiset nyt ajattelevat antaa turvapaikan ja perheenyhdistämisen. Tuon suuruinen katsojajoukko kun purkautuu Suomen kamaralle, sehän ei tunnu missään. Alakuvassa on olympiastadion olympialaisten aikaan. Silloin oli katsomotilaa 70000 hengelle. Sinne mahtuisi jo kahden vuoden tulijaporukka hurraamaan.

  

Ruotsin pakolaismäärälle ei ole kuin yksi stadion maailmassa. Se on Pyongyang, Pohjois-Korean 릉라도 5월1일 경기장 stadion. Paikkamäärä on 150000. Irakilaisilla on Basrassa suuri stadion. Sinne mahtuu 65000 henkeä. Se on sama määrä kuin irakilaisia on tänä vuonna tullut Eurooppaan. He siis mahtuisivat kaikki sinne. Vertailu on hieman ilkeä, sillä stadionit ovat historian kuluessa osoittautuneet kohtalokkaiksi pakolaisille. Minäkin otin aikoinaan töihin Raoul Erazon, Chilen pakolaisen, joka selvisi hengissä Santiagon stadionilta. Toivoisi että firmat nytkin hanakasti tarttuisivat tilaisuuteen ja etsisivät käsiinsä hyviä ihmisiä – vaikkapa insinöörejä. Niitä on tuossa 30000 ihmisen joukossa takuuvarmasti. Kirsi, tartupa tilaisuuteen.

Ruotsi ja Suomi – rakkaat naapurit vertailussa

 Ruotsissa kaikki tapahtuu seitsemän vuotta ennen Suomea. Se johtuu Biblian käännöksestä. Ruotsissa se tehtiin vuonna 1541. Suomessa Mikael Agricola myöhästyi ja käännös tuli seitsemän vuotta myöhemmin. Nyt pakolaiskriisin todellisuus korventaa naapurimaatamme. Ruotsin Boverket julkaisi maaliskuussa raportin pakolaisten asuttamisen ongelmista.

Silloin ruotsalaiset arvioivat akuuttia tarvetta olevan noin 10000 vakituiselle asunnolle. Turvapaikan hakijoita oli tullut maahan alle kaksikymmentätuhatta. Sitten tilanne räjähti käsiin. Nyt vain toivomme ettei meille tapahdu samaa, sillä seuraavassa esitettävät tilastografiikat osoittavat Suomen vielä säilyneen pahimmalta, vaikka totta puhuen asukaslukuun nähden Suomi on turvapaikkahakemusten määrän suhteen samalla tasolla kuin Saksa. Suomea enemmän hakemuksia on Unkarissa, Itävallassa ja Ruotsissa. palaamme Ruotsin ehdotuksiin asuntoratkaisun suhteen jatkossa.

Turvapaikan-hakijoiden kertymä Ruotsissa on aivan eri luokkaa kun Suomessa. Vuoden 2015 marraskuun loppuun mennessä Ruotsista on turvapaikkaa hakenut hieman vajaa 150000 henkeä, kun Suomen vastaava luku on runsas 30000 henkeä. Suomessa lokakuu ja marraskuu osoittivat laskevaa suuntaa, Ruotsissa lokakuu oli hurjaa nousua, mutta marraskuussa tasaantui. Tulijoiden kansallisuuksien puolesta Ruotsi ja Suomi eroavat, sillä Ruotsiin tulijoista valtaosa 35 % oli Syyriasta, kun Suomeen tulijoista irakilaiset olivat suurin ryhmä 61 %. Afgaanit olivat molemmissa maissa toiseksi suurin ryhmä, Ruotsissa 20 % ja Suomessa 15 %.

Näissä kahdessa grafiikassa on vertailtu erilaisia asioita. Ensinnäkin havaitaan vasemman-puoleisesta kuvasta, että Ruotsin pakolaisten jakauma on juuri samalla tavalla outo ja haasteellinen kuin minkä me olemme Suomessakin havainneet. Aikuisten naisten osuus on vain 17 %, perheiden kanssa saapuneita lapsia on 21 % koko porukasta ja yksin saapuneita lapsia (alaikäisiä) on 22 %. Suomen kuukausittaisissa saapumistilastoissa näkyvät kansallisuudet. Irakilaisia on kaikista saapuneista vuonna 2015 marraskuun loppuun mennessä 61 %. Somalien osuus on vain 8 %. Nyt voivat somalien vihaajat huokaista helpotuksesta. Afgaanit ovat suorittaneet kovan loppukirin sillä heidän osuutensa marraskuussa oli 46 % kaikista saapuneista.

Paljonko tilaa tarvitaan?

Niin, kai se on kaikille selvää, ettei pakolaisten otos mitenkään edusta normaalia yhteiskuntarakennetta.. Jos nyt vielä palataan tuohon alussa esitettyyn pakolaisväen jakaumaan, voidaan todeta, että tämä teoreettinen porukka tarvitsee vähintään neljä, todennäköisesti viisi, erillistä asumisyksikköä. Sekin edellyttää että parit kaverukset asuvat yhdessä.

Leikitään nyt tuolla 10 hengen otoksella. Perheiden yhdistäminen nostaisi halukkaiden tulijoiden määrän kaksin- tai kolminkertaiseksi. Asuntoja tarvittaisiin tälle teoreettiselle kymmenen hyväksytyn turvapaikan saajan ryhmälle 7-8 kappaletta – siis sen jälleen kun perheiden yhdistäminen on tuonut maahan viitisentoista ihmistä lisää. Asuntojen täytyisi olla erikokoisia ja mieluiten joustavasti laajennettavia / jaettavia. Heitetään nyt, että kymmenen hyväksytyn turvapaikan saajan porukalle tarvittaisiin yksi 20 neliön yksiö, kaksi 40 neliön kaksioita, kolme 60 neliön kolmiota ja kaksi 90 neliön neliötä. Siis yhteensä pyöreästi 500 neliötä eli noin 20 neliötä per asukas. Asukkaita siis olisi tuon perheidenyhdistämisen jälkeen 25 kymmentä hyväksyttyä hakijaa kohti. Jos nyt kuluvalta vuodelta on pikkuisen päälle 300000 hakijaa, tietäisi tämä ehkä 10000 hyväksyttyä ja 15000 heidän perheitään, yhdistämisen jälkeen 25000 uutta suomalaista ja 10000 uutta asuntoa ja puoli miljoonaa uutta tai vanhaa kerrosneliömetriä heidän käyttöönsä. Siis vähintään. Hauska juttu muuten, luku on sama kuin Helsingin kaupungin laskettu uudisrakentamistarve vuodessa. Huomattakoon vielä ettei pelkkä asuntojen tarjonta tai rakentaminen riitä. Tarvitaan myös palvelurakentamista ja työpaikkarakentamista. Sitähän tarvitaan yleensä vähintään 30 % asuntorakentamisen päälle. Eli siis pakolaisten asuttamisen (heikkotasoisen) kokonaistilantarve valtakunnassa vuoden 2015 uusille pakolaisille olisi noin 650000 kerrosneliömetriä.

Paljonko tuotantoa olisi lisättävä pakolaisten vuoksi?

Suomessa valmistuu vuosittain noin 30000 asuntoa. 90-luvun alun laman ja 10-luvun lopun laman aikana tuotanto putosi 20000 tasolle. Kovimmillaan oli asuntotuotanto 60-luvun maaltamuuton aikaan. Silloin Suomessa rakennettiin 70000 asuntoa vuodessa. Nyt kysymme mille tasolle asuntotuotanto tulisi nostaa että kaupungistumisen lisäksi voimme hoitaa myös maahanmuuttajat. Sitä kysymystä aion tässä blogissani haikailla. Haikailla siksi, etten ole onnistunut saamaan näköpiiriini valmista strategiaa tai ohjelmaa. Lausun kyllä kiitokseni Suomen Rakennusinsinööriliitolle marraskuussa pidetystä RIL Summit -seminaarista. Se oli oikea-aikainen tapahtuma havaita, ettei keinoja ole vielä edes kunnolla pohdittu.

Tilastokeskuksen luvut asuntokuntien lisäyksestä vuosittain koko maassa osoittavat tasoksi 25000 uutta asuntokuntaa vuodessa. Lisäyksestä 75 % tapahtuu pääkaupunki-seudulla tai Uudellamaalla. Pakolaisten vastaanotto saattaa synnyttää 10000 uutta asuntokuntaa vuodessa. Nykyistä kasvusuhdetta käyttäen voisi kuvitella PKS:n ja Uudenmaan osuudeksi pakolaisasunnoista 7500 asuntoa vuodessa. Huh! Sehän tuplaisi Uudenmaan yhteenlasketun osuuden. Sanokaa mikä meni laskelmassa pieleen?

Nyt katsotaan mitä se on suhteessa vakiintuneeseen rakentamiseen. Suomessa on rakennettu tällä vuosikymmenellä noin 30000 asuntoa vuodessa, joista puolet on ollut kerrostaloasuntoja. Pinta-alassa asuntorakentaminen on ollut noin 4 miljoonaa kerrosneliömetriä, joista kerrostalojen osuus runsas 1 miljoona kerrosneliömetriä. Nyt siis laskelmani osoittaa pakolaisille tarvittavan vuodessa 0,5 miljoonaa kerrosneliömetriä. Eihän heille kai pientaloasumista aiota vuokrataloina tarjota. Väliaikaisasumista ja konttiasumista – mitä lienee. Sitä joudutaan tarjoamaan.  Joka tapauksessa tämän luokkaa vuosi 2015 asumistilan tarve vastaa lisäystä koko Suomen rakennusvolyymiin 15 % ja koko Suomen kerrostalotuotantoon 36 %. Hirvittääkö? Ja tämä kaikki on tarjottava valtion piikkiin. Vasta pikku hiljaa vuokranmaksurahaa kertyy muualta kuin sossun kautta.  Tilannetta muuttaa myös alueellinen jakautuminen. On todennäköistä, että kaupunkiseudut joutuvat suuremman taakan eteen kuin maaseutu. Erityisesti pääkaupunkiseutua on pidetty kovasti haluttuna.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa rakennetaan noin nelisen miljoonaa asuntokerros-neliömetriä vuodessa. Kerrostalojen osuus on 1,3 milj. k-m2. Pakolaisten asuttamisen minimivaatimus perheiden yhdistäminen mukaan luettuna ja olettaen joka kolmannen turvapaikkahakemuksen tulevan hyväksytyksi olisi 0,5 milj. asunto k-m2 vuosittain – jos 2015 tahti jatkuu. Se merkitsee 40 % lisäystä nykyiseen kerrostalotuotantoon.

”Kaupunkisuunnittelua on kiire katsoa uudesta lähestymiskulmasta”

Rakennuslehden Auri Häkkinen kirjoittaa elokuussa kolumnin. Auri kirjoittaa mm. näin: ”Haastattelin viime viikolla pääkaupunkiseudun uudet apulaiskaupunginjohtajat Olli Isotalon, Anni Sinnemäen ja Hannu Penttilän. Kysyin heiltä, miten luodaan monikulttuurista kaupunkia.” Hän toteaa vastausten olleen vielä varovaisia. Aurin teksti jatkuu: ”Vastauksissa tuli esille esimerkiksi sosiaalisen homogeenisuuden välttäminen asuntotuotannon keinoin eli monipuolisesta asuntotuotannosta huolehtiminen, asumispolun rakentaminen vuokra-asunnoista asumisoikeusasuntoihin, maahanmuuttajavaltuustojen luominen, erilaisten asumistottumuksien kartoittaminen, kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat jaottelevasta ajattelutavasta luopuminen, hyvien ja viihtyisien kaupunginosien rakentaminen kaikille täällä asuville ja hyvien peruskoulujen tarjoaminen kaikille.” Jos he tuon sanoivat, niin minusta viisaasti puhuivat.

Vielä Auri: ”Kaupunkisuunnittelussa on nyt niin paljon muuttuvia tekijöitä, että kaavoituksen valtikkaa tiukassa otteessaan pitävien kaavoittajien pitäisi päästää valtikasta hetkeksi irti ja ottaa siitä uusi ote. Nyt rakennusten arkkitehtuuriin, kaupunkikuvaan ja autopaikkojen järjestämiseen keskittyminen ja muiden vanhojen lähtöoletuksien käyttö ei enää riitä. Kaupunkisuunnittelua on kiire katsoa uudesta lähestymiskulmasta.” Juuri niin!

Itsenäisyyspäivä - kaksi puhelinsoittoa!

Vietin Suomen itsenäisyyspäivää Tallinnassa Toompean mäellä. En kuitenkaan viettänyt sitä Suomen suurlähetystössä, sillä nämä juhlat olivat tulleet säästösyistä kielletyiksi. Eipä silti, eihän minua ole sinne lähetystöön kutsuttukaan sitten suurlähettiläs Pekka Oinosen. Siis kateutta vain kaikkia kutsumatta jääneitä kohtaan.

Itsenäisyyspäivänä sain kaksi puhelinsoittoa. Toinen soitto tuli läheltä, se tuli Tallinnasta. Virolainen Peeter onnitteli minua Suomen itsenäisyyspäivän johdosta. Hienoa, mutta hieman outoa - enhän minäkään koskaan häntä onnittele Viron itsenäisyyspäivänä. En edes ennen tämän blogin laatimista tiennyt milloin ja mistä syystä sellaista Virossa vietetään. Nyt tiedän! Virolaisilla olisi kyllä täysi syy onnitella itseään ja minullakin olisi täysi syy onnitella heitä, sillä virolaisten uusi itsenäisyys on melkoisen tuore asia. Virolaiset myös pitävät itsenäisyyspäiväänsä suuressa arvossa.  Kysymys kuuluukin: mikä itsenäisyys, uusi vai vanha vai molemmat? Toinen soitto tuli ystävältäni Alilta. Hän soitti Libyasta. Asia muuttui mutkikkaammaksi.

Juhannus on pääjuhla

Virolaisten vuodessa on kaksi tärkeätä juhlaa, ensimmäinen on juhannus ja toinen on itsenäisyyspäivä. Itsenäisyyspäiviä on itse asiassa kolme: itsenäisyyspäivä 24. päivä helmikuuta ja voitonpäivä juhannusaattona ja vielä lisäksi uudelleenitsenäistymisen päivä 20. elokuuta. Juhannusaattona vietetään voitonpäivää, miksi ja minkä voiton? Siksi ja sen vuoksi että virolaiset löivät Rudiger von der Goltzin johtamat Saksan Rautadivisioonan joukot Vönnussa Tarton lähellä juhannusaattona 1919. Mielenkiintoista, sama mies joka auttoi joukoillaan Suomen itsenäisyyteen, on se jonka joukkojen lyömistä Viro pitää itsenäisyytensä voitonpäivänä. 

Virolaisilla oli itsenäisyystaistelussaan vastassaan myös Neuvosto-Venäjän joukot. Ratkaisevat taistelut käytiin Narvassa vuoden 1919 lopulla ja rauha solmittiin 2. helmikuuta 1920. Varsinainen itsenäisyyspäivä - sehän taas määrittyi, ei suinkaan Neuvostoliiton kanssa solmitun rauhan mukaan, vaan itsenäisyysjulistus oli annettu jo helmikuussa 1918 Pärnun itsenäisyysmanifestin nimellä. Sotia ei siis silloin vielä oltu voitettu. Maapäivien valtuuttamat pelastuskomitean jäsenet Konstantin Päts, Jüri Vilms ja Konstantin Konik julistivat Viron itsenäiseksi 23.2.1918. Viron itsenäisyysmanifesti (Manifest kõigile Eestimaa rahvastele) annettiin Pärnussa. Viralliseksi se tuli seuraavana päivänä ja siitä tuli Viron itsenäisyyspäivä.

Viron ensimmäinen itsenäisyyspäivän juhlintaa Tallinnassa 24. helmikuuta 1919. Tuossa vaiheessa ei von der Goltzia oltu vielä voitettu. Voitto tuli vasta juhannusaattona. Bolshevikit voitettiin Narvassa sitten vuoden lopulla ja rauha tuli vasta 1920. Virolaiset ennakoivat hyvin tulevaisuutta juhlimalla itsenäisyyttä ennen luin se oli varsinaisesti saavutettu. Eipä kummaa, Suomessa itsenäisyys julistettiin 4. joukuluuta 1917, mutta sisällissota/vapaussota/kapina/veljessota oli vielä käymättä. Sota käytiin  27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918. Itsenäisyys oli julistettu Svinhufvudin senaatin toimesta  4. joulukuuta 1917. Suomen eduskunta hyväksyi esityksen äänin 100-88 Suomen tulevana itsenäisyyspäivänä joulukuun 6. päivä. Vastaan äänestivät sosialidemokraatit, jotka halusivat neuvotella Neuvosto-Venäjän kanssa. Porvarit halusivat tehdä yksipuolisen ratkaisun. He voittivat äänestyksessä.

Itsenäisyyden julistaneen Pelastuskomitean jäsenenä oli  Jüri Vilms. Hänen tarinansa on traaginen ja se liittyy Suomeen. Kirjoitin siitä bblogissani: Matka kelaa kohti Kadriorgia

Saavut Jüri Vilmsin kadulle. Säpsähdät! Juri Vilms – kuka hän oli? Hän oli Viron varapääministeri, mutta miksi hän lähti jäitä pitkin Suomeen ammuttavaksi? Kuka hänet ampui? Joka tapauksessa hän tuolla matkalla tovereineen hävisi mystisellä tavalla. Eräät väittävät saksalaisten heidät teloittaneen. Eräät taas puhuvat ruotsalaisten vapaaehtoisten heidät teloittaneen. Olihan tuo matka lähes yhtä ihmeellinen kuin Rudolf Hessin matka Englantiin toisen maailmansodan alkuvaiheessa. Vilms taas teki tovereineen matkan Suomeen itsenäisyyden syntyhetkellä – miksi?. Asiasta on kirjoitettu useita ”tutkivia” teoksia. Aihe on kiitollinen mitä mielikuvituksellisimmalle fiktiolle. Faktat ovat hävinneet. Mutta nyt pyöräilet yli Jüri Vilmsin kadun ja näet talon seiniä, ikkunoita, räystäitä, oven karmeja ja koet tunnelmaa - tuolta ajalta. Siinä säpsähtää. (Lue vaikka: Jaan Kross: Kuningasajatus. Suomennos Juhani Salokannel. Helsinki: WSOY, 1994).

Voithan katsella tarkempaa tietoa:

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/08/tallinnan-tornimetsan-lapi-lasnamaelle.html

Virolaiset ovat onnellisia itsenäisyydestään ja onnittelevat toisiaan itsenäisyyden johdosta. He näyttävät onnittelevan myös meitä suomalaisia.

Sekavaa sotimista ja vallan uusjakoa

Historian kertausta. Ennen Baltian maiden itsenäistymistä vuonna 1918 vehkeiltiin ja sodittiin. Virolla oli yhden päivän itsenäisyys 24.1.1918. Sitten Saksa miehitti Viron ja Baltian, alueen maanomistajat (saksalaiset ja venäläiset) olivat Venäjän vallankumouskahinoiden vuoksi huolissaan tulevaisuudestaan. Saksan tuella he yrittivät muodostaa Baltian yhtyneen herttuakunnan (Vereinigtes Baltisches Herzogtum). Alue olisi ollut Saksan suojelualue. Alla kuvassa ajatellun herttuakunnan mustavalkoinen lippu.

Homma kuitenkin meni myttyyn, sillä maat pyrkivät oikeaan itsenäisyyteen. Saksaan ei luotettu, mutta vielä vähemmän bolsevikkeihin. Saksan sotilashallinto luovutti siviilivallan Konstantin Pätsin hallitukselle. Saksan oli kuitenkin menettämässä pelin ensimmäisessä maailmansodassa. Virossa se toteutui, kun Suomessakin tuttu kreivi von der Goltz, ”Saksan kenraali Suomessa”, taisteltuaan ensin bolsevikkeja vastaan, käänsikin aseensa virolaisia vastaan - omien strategioidensa ohjaamana. Hänen pyrkimyksenään oli muodostaa Pietariin saksalaishallinto Venäjän valkoisen armeijan tuella.  Saksalaisten sitten luovuttaessa punaiset saivat jalansijaa kunnes voimavirta kääntyi ja Viro taisteli Englannin ja Suomen aseavun tukemana itsenäisyyden. Se toteutui lopullisesti Tarton rauhassa 2.2.1920. Olivathan siellä paikalla myös suomalaiset vapaaehtoiset: 3800 henkeä.  Kuvassa oikealla suomalaisia vapaaehtoisia saapuu Tallinnaan 1918. Vasemmalla virolaisten rekrytointijuliste. Ja vielä bolshevikien, saksalaisen herttuakunnan ja Viron liput.

Enemmän voit lukea blogistani http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/eilgasse-katson-ikkunasta.html .

Rüdiger von der Goltz saksalaisjoukkoineen valtasi Helsingin 14. huhtikuuta 1918. Tämän jälleen hän valtasi Hämeenlinnan ja Lahden. Hän asettui Esplanadilla ensin Kämpiin ja sitten Smolnaan ja ryhtyi käyttämään valtaa Suomessa. Ei tahtonut lähteä kulumallakaan, lobbaili Suomelle kuningasta keisari Wilhelmin pojasta Oskarista. Lähti sitten vihdoin joulukuussa 1918. Vuonna 1938 juhlittiin Helsingin valtausta. Päätapahtuma oli 16. toukokuuta eli valkoisen armeijan voitonparaatin muistopäivä. Tärkeä oli kuitenkin myös 14. huhtikuuta eli Helsingin valtauksen muistopäivä. Rüdiger von der Goltz saapui tuolloin seurueineen Suomen pääkaupunkiin. Silloin tapahtui isälleni katala munaus, Hän johti suojeluskunnan kunniakomppaniaa, joka oli ollut satamassa von Goltzia vastaanottamassa. Nyt sitten Espalla hän luuli näkevänsä itse sankarin ja teki kunniakomppanialla hunöörin. Oooh! sitä surkeutta. Espalla kulkija olikin Helsingin poliisikomentaja! Mahtoiko kenraalin juhlissa käyttämä Saksan keisarin armeijan vanha univormu muistuttaa Helsingin poliisiupseerien vormua?

Siinä suojeluskunnan kunniakomppania vastaanottaa von der Goltzia. Mies miekka kädessä on minun isäni. Tuossa vaiheessa suvun sisäisiä valkopunaongelmia ei ollut, jos niitä oli joskus ollutkin - tiedä häntä?

Metsakalmistun hautausmaalla on laaja Soomepoisid- sankari-hautausmaa. Se tuo mieleen Suomeen jatkosodan aikana saapuneet 3200 virolaista vapaaehtoista. He ottivat osaa menetyksellä mm. Kannaksen torjuntataisteluun. Suomen valmistellessa Moskovan välirauhaa (19.9.1944) ja saksalaisten aloitellessa vetäytymistänsä Virossa, jalkaväkirykmentti 200:n virolaiset vapaaehtoiset palasivat elokuussa 1944 saksalaisten suostumuksella Viroon. He palasivat kotimaahansa taistelemaan vanhaa vihollistaan vastaan. Erikoisuutena mainittakoon, että Tallinaan 18.9. muodostetun Otto Tiefin pikahallituksen eli itsenäisen Viron Tasavallan hallituksen alaisuudessa toimineet Soomepoisid pitivät esikuntanaan Pühavaimun kirkkoa. Tiefin hallituksen ikä oli 3 kuukautta. Virosta tuli osa Neuvostoliittoa. Noina aikoina Pikk Hermanin tornissa liehui Viron sinimustavalkea parin päivän ajan.

Uusi itsenäisyys on eri asia

Viron uuden itsenäisyyden aikaansaamiseen osallistuneet ihmiset ovat vielä elossa. Siim Kallas, Tiit Made, Edgar Savisaar ja Mikk Titma julkaisivat vuonna 1987 Eestin omatalousohjelman. Se oli alkua itsenäisyydelle.

Edgar Savisaar, Tallinnan nykyinen kaupunginjohtaja ja keskustapuolueen puheenjohtaja, itsenäisyysneuvottelujen aikaan Viron pääministeri, oli suuri tekijä uudelleenitsenäistymisen neuvottelijana. Nyt hän on viha/rakkaus-suhteessa kansaan.

Kaikki alkoi siitä, kun Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi marraskuussa 1988. Toukokuussa 1990 maan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Mutta itsenäistyminen? Se oli Janajevin ja kumppaneiden vallankumousyritys elokuussa 1991, joka avasi tämän ikkunan. Boris Jeltsin oli tehnyt äkkivisiitin Tallinnaan 13. tammikuuta 1991. Samana päivänä Vilnan TV tornilla sai surmansa 15 ihmistä. Silloin Venäjän Federaatio ja Baltian maat allekirjoittivat yhteisen julistuksen, jossa tunnustettiin itsemääräämisoikeus, sovittiin keskinäisestä avunannosta ja tuomittiin verenvuodatus. Neuvostoliiton suhteen asiat olivat auki, Gorbatshov haikaili ja panssarit pyörivät Tallinnan kaduilla. Tammikuun 18. päivänä virolaiset ryhtyivät rakentamaan barrikaadeja Toompealle.  Sinetin ja lukon löi 20.8.1991 Boris Jeltsin, hän sanoi Toompeanmäen juurelle ja televisiotorneille ryhmittyneille tankeille STOI!   Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991. Virallisesti Neuvostoliitto lakkasi olemasta 21. joulukuuta 1991.  http://estonianworld.com/life/estonia-celebrates-the-day-of-restoration-of-independence/

Tämä uudelleenitsenäistymisen päivä on Edgar Savisaaren esittämä juhlapäivä. Se kunnioittaa merkittävää aikaansaannosta, mutta kun sitä ensimmäistä itsenäisyyttä ei koskaan ollut virallisesti lakkautettu,  niin se olikin voimassa. Tämän Suomikin huomasi, eikä meidän tarvinnut lainkaan tunnustaa Neuvostoliitosta irronneen Viron itsenäisyyttä. Niin sitten virolaiset kutsuvatkin uudelleen itsenäistymisen päivää Edgarin päiväksi. Se on virallinen juhlapäivä ja sitä vieteään elokuun 20. päivänä Suomi teki 25.8. päätöksen diplomaattisuhteiden palauttamisesta Viron kanssa. 1.10.1991 Suomen suurlähettiläää’ Virossa aloitti Jaakko Kaurinkoski, luokkatoverini ja luokkamme primus. Valitettavasti poismennyt.

Lippu

Lippu on symboli Viron itsenäisyydelle. Sinimustavalkea nousi ensimmäistä kertaa Pitkän Hermannin huipulle 12. joulukuuta 1918. Lippu poistettiin 21. heinäkuuta 1940 neuvostoliittolaisten miehitettyä maan. Seuraavana päivänä sinimustavalkea pantiin takaisin yhdessä punalipun kanssa. Se sai olla ylhäällä viikon päivät, sitten se katosi.  Saksa valtasi Tallinnan 28.elokuuta 1941, silloin ei tainnut vaihtua kuin punalippu hakaristilippuun. Vuonna 1944 sinimustavalkea pääsi torniin jälleen kahdeksi päiväksi. Tämä ihme tapahtui 20-22. syyskuuta. Silloin oli hakaristilippu laskettu, sinimustavalkea liehui 2 päivää ja punalippu nousi tilalle. Punalippuvaihetta kestikin sitten 45 vuotta kunnes sinimustavalkea nousi Pitkän Hermannin huippuun 24.helmikuuta 1989.

20. elokuuta 1991 Neuvostoliiton maahanlaskujoukot aikoivat vallata Tallinnan televisiotornin. Samana iltana Viron tasavallan korkein neuvosto päätti, että Viro ei kuulu enää Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon ja että se on itsenäinen tasavalta. Samana päivänä Moskovassa alkoi elokuun vallankaappausyritys. Viro oli ollut 50 vuotta eri suuntiin viittoilevien diktaattoreiden ja heidän lakeijoidensa sätkynukke. Nyt odottamatta ja yllätyksellisesti se oli itsenäinen valtio. Viittoilu oli päättynyt.

Karpo 1964: Neuvosto-Tallinna — Soviet Tallinn of Estonia

https://www.youtube.com/watch?v=m-kLsZKHL-g

Ison pieni lipputarina

Yöllä muistelin Penalle lapsuuttani 40-luvun Virossa.

Tässä yksi tarina vuodelta 1940 tai 1941: Oli joku Leninin syntymäpäivä tai vastaava ja salossa liehui punalippu. Satoi räntää. Jostain syystä lippu unohtui yöksi paikoilleen. Aamulla havaittiin sitten kauhuissamme, että pyhä lippu olikin jäätynyt ylös, eikä suostunut laskeutumaan. Ei auttanut muu kuin kaataa tanko kiireesti ja repiä riekaleet irti. Uusi lippu värjättiin lakanasta ja kultavärillä maalattiin työkalut ja tähti. Kun oli pula-aika ei vanhaakaan lippua voinut heittää pois. Vanhat kultakoristeet pestiin pois ja pikkusisko sai kauniit punaiset pöksyt, joiden pyllyssä oli näkyvissä kullan alta haalistumattomat sirppi ja vasara.

Muisteli Iso 9.9.1997 (”Iso” Lahtinen)

 ”Saatanan tunarit”

Abdirahim HUSU Hussein, Husu, meille kaikille tuttu radioääni, hän kirjoittaa itsenäisyydestä Uuden Suomen puheenvuorossa: http://abdirahimhussein.puheenvuoro.uusisuomi.fi/208096-isanmaa-mika-isanmaa?ref=karuselli

Hän kirjoittaa muun muassa näin:

”Suomen itsenäisyyspäivä on ollut minulle pyhä päivä. Se on päivä jonka juhlimista minulta eivät ole yrittäneet kieltää edes sheikit, jotka saattavat sanoa meille muslimeille, että vaikkapa juhannuksen juhliminen on "perkeleestä" ja siksi kiellettyä. Suomen itsenäisyyttä juhlivat myös nämä sheikit ja uskonnolliset johtajat yhdessä muiden kanssa…

Viime vuosina on kuitenkin ollut tuskaista ja synkkää nähdä, että itsenäisen Suomen syntymäpäivän juhlintaamme on aina joidenkin ihmisten toimesta yritetty pilata. On ikävää, jos joudumme miettimään lastemme mukaan ottamista itsenäisyyspäiväjuhliin anarkistien riehunnan takia. Tai yhtä lailla ikävää on nähdä äärioikeistolaisia voimia, jotka haluaisivat muuttaa tämän tärkeän päivän ainoastaan kantasuomalaisten juhlaksi…

On myös hankalaa nauttia itsenäisen Suomen syntymäpäivästä, kun vallanpitäjämme (oppositio, hallitus, ay-liike ja muut vahvat vaikuttajat) eivät tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen tärkeistä päätöksistä, joiden ansiosta Suomi voisi jatkossakin olla vapaa ja hyvinvoiva maa…”

Hän lopettaa puheenvuoronsa: Urho Kekkosen sanoin: "Saatanan tunarit!!"

Toinen soitto

Ensimmäinen soitto tuli meren takaa, Virosta. Se kirvoitti noinkin laajan tarkastelun Viron ja Suomen itsenäisyyden eräisiin tapahtumiin. Toinen soitto tuli meren takaa - sekin, Välimeren takaa. Soitto tuli Libyasta. Soittajana oli Ali – ystäväni ja entiseen aikaan nuori tilaajani. Nyt Ali on jo hieman vanhempi, neljän lapsen isä. Hän, entinen ylpeä konkkanokka, suomalaisten naisten armoitettu ihailija, arkkitehti joka valmistui suomalaisten koulutuspaikasta, Benghasin yliopiston ”town planning” –osastolta, mies jota kutsuin pojakseni. Hän,joka kutsui minua isäkseen.  Hessu Tegelmanin ja Jouko Koskisen oppilas, tai sitten monien muiden ansioituneiden opettajien oppilas. Tämä mies, jonka vanhin poika oli aikoinaan pikkupoika, mutta joka nyt Libyan uuden kansannousun aikaan taisteli torrakko kädessä Misuratan johtamissa joukoissa, mutta jo taas pääsi aloittamaan opiskelunsa Tripolin Al Fatahissa. Aloitti opiskelun, josta ei taida tulla yhtään mitään, sillä opettajat ovat paenneet maasta, sähköä on vain pari tuntia päivässä ja oppikirjoja ei ole saatavilla. Onpa vielä riski joutua väärän porukan tiesululle. Misuratassa olisi helpompaa, siellä ovat isovanhemmat, mutta siellä ei ole yliopistoa.

Aliin, soittajaan, liittyy paljon yhteisiä muistoja. Hän tilasi meiltä esimerkiksi nämä kaksi projektia: Jufran hallintokeskus ja Sirten kongressikeskus ja. Ei hullumpaa, kelpaa muistella.

Tässäpä vielä originaalimalli Leptis Magnan teatterista.

Ali - ystäväni, hän käy päivittäin työpaikalla. Se on rakennustyömaa. Olisi rakennettava 2000 asuntoa sikiävälle kansalle. Yhtään työmiestä ei ole paikalla. Tai nyt juuri sen verran, että generaattori ja ilmastointi saadaan käyntiin ja teevesi saadaan kuumaksi. Kaikki on pysähtynyt. Toivo on hyvin heikko. Toivorikkaus on kuitenkin sangen suuri. Ehkä saamme vielä tämän vuoden aikana hallituksen? Ehkä saamme joskus kansainvälisen lentoliikenteen käyntiin. Ehkä meikäläiset nuoret vielä joskus pääsevät opiskelemaan ulkomaille? Varmaankin nitistämme ISIS-porukan. Ehkä saamme yliopistot ja sairaalat kunnolla toimintaan. Ehkä voimme vielä kerran tavata? Miten Liisa voi? Miten Jussi, Pei? Ehkä voin tulla joskus vielä Suomeen? Ehkä? Ehkä?

Ali – ystäväni Libyasta, hän soitti onnitellakseen minua itsenäisyyspäivänä. Että meillä on itsenäisyys, se on hänelle tärkeätä. Ehkä juuri täsmälleen nyt, sillä samanlainen asiain tila on heidän kaukaisissa toiveissaan. Odottavatko libyalaiset jonkun tarjoilevan heille itsenäisyyden? Mietin tässä voiko itsenäisyyttä saavuttaa niin että muut sen paikalleen asettavat. Saiko Viro itsenäisyyden joidenkin muiden lahjoittamana, hyvää hyvyyttään? Ensimmäiselläkö kerralla, tai sitten toisella kerralla? Miten on Suomen laita? Oliko se niin, että itse Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden? PASHALUSTA! Ja me otimme sen kiitollisina vastaan. Mitä nyt sitten hieman keskenämme rähinöimme.

Libyan itsenäistyminen - mistä ja kenestä?

Joulukuun 24. päivä on Libyan itsenäisyyspäivä. Sitä vietetään Italian siirtomaavallasta vapautumisen 40-vuotisjuhlan vuoksi. Itsenäistymisvuodeksi on merkitty 1953.  Itse asiassa maassa oli toisen maailmansodan jälkeinen brittien valta ja amerikkalaiset lentotukikohdat. Olihan kenraali Montgomery käynyt pitkällisen panssaritaistelun Tunisiasta El Alameiniin ja kukistanut erämaan ketun Erwin Rommelin. Silloin kai se lopullisesti päättyi Italian vuonna 1913 alkanut Libyan kolonisaatio.

Saapasmaalla oli kyllä melkoisen pitkäaikainen yhteys Libyaan, sillä Rooman keisari Septimus Severus oli Libyasta ja tarkemmin sanottuna Leptis Magnasta kotoisin. Libya oli tuolloin ennen ilmastonmuutosta Rooman vilja-aitta. Libyalaiset jopa väittävät keksineensä makaronin. He siis ovat todellisia makaroninpurijoita. Leptis Magna on parhaiten säilynyt roomalaiskaupunki  - aikoinaan vapaakaupunki - Välimeren rannalla. Se oli myös Afrikan mahtavin kaupunki Septimuksen aikoihin - vuoden 200 paikkeilla. Kaupunki pperustettiin parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua ja joutui sitten vandaalien hävittämäksi noin vuonna 600.  Ikää kaupungille kertyi siis vähintäänkin 800 vuotta.

Minulle henkilökohtaisesti tuo rauniokaupunki merkitsi paljon. Kävipä jopa niin, että käytimme Leptis Magnan amfiteatteria Sirteen rakennetun kongressikeskuksen suuren salin mitoitusmallina.

Italian varsinainen uuden ajan siirtomaavalta oli alkanut 1900-luvun alussa ottomaanien valtakunnan hajotessa. Varsinaisen kulminaationsa Italian siirtomaavalta sai Mussolinin aikana hänen itsensä julistauduttua islamin suojelijaksi ja islamin miekaksi. Italian haaveiltuun imperiumiin kuului Libyan lisäksi Ethiopia ja Somalia.

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa liittoutuneet päättivät antaa Libyalle itsenäisyyden. Se tapahtui vuonna 1963. Idris Senussi nimitettiin Libyan Yhtyneen kuningaskunnan kuninkaaksi. Hänet pudotti kuitenkin valtaistuimelta eversti Muammar Gaddafi. Elettiin vuotta 1963. Huono juttu suomalaiselle bisnekselle, sillä Väinö Leskisen ja Aarne J. Aarnion johtama suomalainen rakentaja- ja suunnittelijaryhmittymä oli juuri saanut suuren tilauksen New Town –projektista Tripoliin.

Seuraavina suunnitteluyrittäjinä taisimme sitten olla me. Vuonna 1976 aloitimme pitkäaikaisen suunnittelupraktiikan tuossa maassa. Siitä tuli lähes toinen kotini. Mutta palataanpa siihen myöhemmin. Muammar Gaddafi syrjäytettiin länsimaiden toimesta ja siitä alkoivat  itsenäisyyspäiväonnitteluja soitelleen ystäväni kysymykset.

Itsenäistymisen suuret aallot

Alkoi hieman kiinnostaa tuo itsenäistymisen prosessi maailmassa. Katsotaan sitä hieman.

■       Itsenäistymisen suuri aalto alkoi Etelä-Amerikasta. Vuosina 1810-1825 Espanjasta itsenäistyi 16 valtiota, toisin sanoen koko Etelä- ja Väli-Amerikka.

■       Seuraava suuri aalto oli Venäjän vallankumouksen mainingeissa  itsenäistyneet Suomi, Armenia, Azerbaijan, Tsekkoskovakia, Georgia, Puola, Viro, Latvia ja Liettua.

■       Yhtyneestä Kuningaskunnasta itsenäistyi ensi Irlanti 1916, sitten Afganistan 1919, Etelä-Afrikka irtosi 1931 ja Irak 1932. Heti toisen maailmansodan jälkeen itsenäistyivät Jordania, Intia, Pakistan, Burma ja Israel. 60-luvun alussa itsenäistyivät Yhtyneiden Kuningaskuntien hallinnosta Nigeria, Tansania, Somalia ja Kuwait. Lisäksi itsenäistyivät muiden muassa Uganda, Kenia, Sambia ja Rhodesia. Singapore itsenäistyi vuonna 1965 ja monet pienet saarivaltiot samoihin aikoihin. Yhtyneet kuningaskunnat menettivät sitten 1971 Bahrainin, Qatarin ja Arabi-Emiraatit. Viimeisenä meni Brunei 1984. Siinä se sitten olikin.

■       Ranska oli merkittävä itsenäistyviä valtioita tuottava imperiumi. Haiti oli ensimmäinen Ranskasta itsenäistynyt valtio. Se tapahtui jo vuonna 1804. Seuraavia tapauksia olivat Libanon 1943 ja Syyria 1946. Kaukoidässä Ranskan vallan alta itsenäistyivät Kambodsa ja Laos vuonna 1953. Marokko ja Tunisia saivat itsenäisyyden vuonna 1956. Vuoteen 1960 mennessä itsenäistyi vielä 16 Länsi-Afrikan valtiota. Viimeisenä naulana Ranskan suurvallan arkussa oli luopuminen Algeriasta. Se oli tapahtuakseen vuonna 1962.

■       Portugali sinnitteli pitkään. Vasta vuoden 1975 jälkeen Angola ja Mozambique sekä neljä pienempää valtioita itsenäistyivät Portugalin ikeen alta.

■       Ottomaanit tuottivat viisi sellaista valtiota, jotka ovat määritelleet itsenäisyyspäivänsä aiheeksi vapautumisen Turkin vallasta. Sellaisia maita ovat Serbia 1804, Kreikka 1821, Romania 1877, Bulgaria 1908 ja Albania 1912.

On tietysti vielä muitakin valtioita joista vapautuminen on antanut aiheen itsenäisyyspäivän omistamiseen juuri asianomaisen maan nimiin. Belgialla ja Jugoslavialla on neljä syyttävää sormea, Hollannilla ja Serbialla on kaksi ja on vielä kymmenkunta maata jota ovat ansainneet yhden syyttävän sormen. Jopa ystävämme Norja viettää itsenäisyyspäivää Tanskan vallasta vapautumisen vuoksi 1814. Olipa siinä sitten unioni Ruotsin kanssa vuoteen 1905, jolloin todellinen itsenäisyys saatiin.

Itsenäisiä valtioita on tuottanut ylivoimaisesti eniten Britannian suuri maailmanmahti. Ranska, Espanja ja Venäjä seuraavat hyvin tasapuolisina alistajina. Venäjä tässä tilastossa tarkoittaa tietysti sekä tsaarien Venäjää, että Neuvostoliittoa.

Onnea itsenäinen Suomi! –ja me kaikki.

Irakin pakkomielle – vain orjat juoksevat!

En tunnu pääsevän eroon Irakista. Se pyörii päässä ja ajatuksissa. Pakolaisongelma tuntuu niin vaikealta, Kirjoitin joskus pari kuukautta sitten blogissani myönteisesti irakilaisista ja siitä että he ovat syyrialaisten kanssa juuri sellaisia ihmisiä joita meidän kannattaa mielihyvin ottaa vastaan -  jos vastaanotettava on. Nyt kun ensin tapahtui se, että saimmekin vain irakilaisia ja afgaaneja, ja vain nuoria miehiä, silloin alkoi tuntua että vaikeata on. Miten tästä selvitään? Minne takaisin käännytetyt viedään? Viekö joku heidät Bagdadiin tai Kabuliin? Miten se tapahtuu? Vai rajalleko heidät bussista tipautetaan? Suomalainenko poliisimies heitä saattelee ja takapuolesta tuuppii? Ei, sehän on mahdotonta!  Useat ovat paenneet asevelvollisuutta. Mihin he kotimaassaan joutuvat jos menevät virallisesti maahan? Epävirallisesti on portti auki vain Daeshiin!  Sinnekö heidät halutaan? Tänne heitä tulee jäämään paljon enemmän kuin nyt lupaillaan. Näissä mietteissä on jatkettava jutustelua Irakista. Miksi? En tiedä!

Aapo Irakiin

Aapo Ala-Härkönen on kurssitoverini. Me aloitimme Teknillisessä Korkeakoulussa Hietalahdenkadulla vuonna 1953. Elettiin sotien varjossa jälleenrakennuskautta. Rakentaminen tuntui silloin oikealta tulevaisuuden alalta. Aapo valmistui vuonna 1958 ja aloitti rakennesuunnittelijana. Vuonna 1965 hän siirtyi Virkkalaan Lohja Oy:n palvelukseen. Se tapahtui kaksi vuotta ”Kalkki-Petterin” eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Risto Alanko oli aloittanut ”kalkinpölyn putsaamisen” ja rakennuspuolen kehittämisen. Alangon remmissä Siporex ja Saseka tulivat tutuiksi, ja sitten koittikin kutsu vientiin. Ja viennistä ja Irakista, niistähän on nyt puhe. Tarkemmin sanottuna Aapolle koitti kutsu vientiin vuonna 1977.  

Vise Oy:n  ja Lohja Oy:n liittoutuminen paikallisen valtionyhtiön kanssa johti mahtaviin projekteihin. Lohja selvisi Irakista kuivin jaloin, mutta Visen kohtalona oli tulla ”laillisesti murhatuksi”. Näin kirjoitti Kauko Parkkinen: Laillinen murha – Visen taru ja tuho, Kauko-Kustannus 2003.

Vise Oy:n Seppo Hautala, apunaan Terho Jaatinen – nykyinen saarnamies - olivat maailmanvalloitusretkellä. Irakissa näytti tärppäävän. Libyassa oli jo vähän tärpännyt.  Mutta nyt tarvittiin avuksi isompia rahkeita. Lohja Oy oli oivallisen vahva kumppani. Kun vielä Alanko keksi heittää remmiin kunnianhimoisen Aapon - geschäft oli selvä, hän lähti vetämään Lohjan osuutta projektissa. Pesti paikanpäällä alkoi syksyllä 1977. Kumppanina oli paikallinen valtionyhtiö SCCCO ja tietysti homman löytänyt Vise. Lohjan ensimmäisenä tehtävänä oli elementtitehtaan rakentaminen. Se tehtiin elementtien tuottamiseksi 28 ammattikouluun. Myöhemmin tuotettiin myös 6 maatalousoppilaitoksen elementit. Kolmantena suurena juttuna oli kaivoskaupunkien rakentaminen Syyrian rajan tuntumaan. Sitten piti panna elementit pystyyn. Ja niin tehtiin eri puolilla laajaa Irakin maata. 34 työmaalla etelässä, pohjoisessa, idässä ja lännessä. Rakennettavana oli puoli miljoonaa kerrosneliötä.

Eri puolille maata rakennetun 28 ammattikoulun yhteispinta-ala oli noin 180000 kerrosneliömetriä. Kokonaishinnaksi oli laskettu 550 milj. markkaa. Nykyrahassa arvioituna ja indeksikorjattuna tuo tekisi noin 1500 euroa neliömetriltä. Kuvassa ensimmäinen valmistunut koulu Aapon itsensä kuvaamana – vai oliko vaimo? Ylpeä vartija huolehtii turvallisuudesta.

Saman vuoden syksyllä allekirjoitettiin toinen projekti. Olisi rakennettava 6 maatalousinstituuttia kokonaispinta-alaltaan 280000 kerrosneliömetriä. Urakkahinnaksi oli laskettu 600 milj. markkaa eli nykyrahassa rakennuskustannusindeksillä muokattuna noin 1100 euroa per neliömetri.  Visen vastuulla oli hankkeiden suunnittelu. Kaupunkisuunnittelu Oy ja siellä Jaakko Ylinen olivat aktiivisia tekijöitä.

Sitten laukesi kolmas projekti

Oli rakennettava kahteen Syyrian rajan läheisyydessä sijaitsevaan kaivoskaupunkiin asuntoja 260000 kerrosneliömetrin verran. Lohja OY:n Box-Unit elementtituotannon osalta hinnaksi tuli 260 miljoonaa markkaa eli nykyrahassa 45 miljoonaa euroa. Tuo oli mielenkiintoista tuo BOX-UNIT. Olihan maailmalla ollut uskoa tilaelementtirakentamiseen. Oikeastaan sitä uskoa syntyi Melbournen Habitat-korttelista vuodelta 1967. Ihan tosissaan silloin ajateltiin box-unit tulevaisuuden systeemiksi. Mutta, ehkä ei juuri arkkitehti Moshe Safdien idean pohjalta - Irakissa. Hän taisi olla liian läheistä veljeskansaa. Syntyään Haifasta, syyrianjuutalainen. Mutta Irakin box-unit olikin tamperelaisen Aulis Saarisen patentoima ja sittemmin Lohjalle myyty systeemi. Aulis oli systeemin patentoinut 1960-luvulla.

Ylhäällä vasemmalla AUSA-taloja Tampereen Hakametsässä vuosilta 1970-1973. Arkkitehteina Karvala ja Silvennoinen. Rakennusmestari Aulis Saarinen oli aikansa innovaattori. AUSA -järjestelmä saavutti myös kansainvälistä huomiota. Aulis Saarisen yritys ajautui kuitenkin konkurssiin 1970-luvun puolessa välissä Saksan rakennuskohteen rahoitusvaikeuksien takia. AUSA-järjestelmän patentit siirtyivät Lohjan Kalkkitehtaalle ja nimi muutettiin Lohja Box Unit -järjestelmäksi. Systeemi sai sitten ainoan suuren sovelluksensa Irakissa 80-luvun alussa. Oikealla kuva Lohjan Box-Unit elementtitehtaasta Irakissa. Vasemmalla alhaalla on Melbournen Moshe Safdien Habitat-tilaelementtikorttelia vuodelta 1967. Se oli aikoinaan minun suuren ihailuni kohde. Uskoin sen tulevan meillekin kaupunkirakentamisen renessanssina.

En pysy aiheessa

Tämän blogin aiheena oli alkuaan yhteistyö irakilaisten ihmisten kanssa. Ihmisillä tarkoitan lähinnä rakentamisen tilaajia ja työntekijöitä. Erehdyin lavertelemaan tilaelementeistä. Nyt kerron hieman ihmisistä. Tai kerron minulle kerrottua. Aapo Ala-Härkönen sanoo yhteistyön irakilaisten tilaajien kanssa olleen moitteetonta, joskaan ei aina ongelmatonta. Ongelmat syntyivät mentaliteettieroista. Ajan ja aikataulun käsite poikkeaa. Asioista täytyy huomauttaa ja reklamoida lujalla otteella, sitten kaikki asiat voivat selvitä kertaheitolla. Tilaajien, tai joint venture -kumppaneiden kanssa asiat siis sujuivat, kunhan asetettiin hieman paineita. Työntekijöiden kanssa oli kuitenkin ongelmia. Elementtitehtailla ja työmailla oli tuhansittain väkeä. Alkuun yritettiin palkata paikallista työvoimaa tilaajan toivomusten mukaan. Kun tässä ei tyydyttävästi onnistuttu palkattiin kurdeja vuoristosta. Se oli parempi. Lopuksi sitten rekrytoitiin, filipinoja ja pakistanilaisia. Rekrytoinnissa silmän välke oli ykköskriteeri. Hyvällä silmänvälkkeellä pääsi jopa nokkamieheksi.

Aapo Ala-Härkönen palasi kotimaan hommiin vuonna 1980. Hän laskeskelee Irakin projektinsa voitollisiksi. Se taitaa olla melkoista herkkua. Nyt kun häntä haastattelin, hänellä oli välkettä silmäkulmassa. Siinäpä se salaisuus!

Vain orjat juoksevat

Rikkaiden tai puolirikkaidenkin öljymaiden ongelma on työnteko. Ruumiillinen työ ei tunnu sopivan paikallisille miehille. Miehet keskustelevat, juovat teetä ja jälleen keskustelevat. Televisiota katsotaan syödessä ja nukkuessa ja keskusteltaessa. Nykyään vielä älypuhelinta - kaiken muun ohella. Remonttitöihin palkataan pienipalkkaisia siirtotyöläisiä. Köyhäkin löytää aina vielä köyhemmän. Hiekalla syntynyt ei juokse. Eräs hyvä korkeakoulutettu irakilainen ystäväni joutui kerran juoksemaan Tallinnan satamassa ehtiäkseen laivaan. Hän sanoi juosseensa ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. Vain orjat juoksevat, sanoo vanha viisaus. Jo muinaiset kreikkalaiset sen tiesivät.  Jos katto vuotaa etsitään lisää ämpäreitä. Katon korjaaminen, se on hankala homma. Täytyy muuttaa elämäntapaa ja tehdä jotain. Naiset ovat ahkeria. Miehet laiskoja. Sen kuuluu olla niin. Muuten saatettaisiin leimata hulluksi. Hiekalla syntyneellä ei ole kenkiä. Hän käyttää rantasandaaleja. Olisiko sandaalit jalassa hyvä lähteä kasvimaata kääntämään? Tai lunta lapioimaan? Tässä on yksi ns. kotouttamisen ongelma. Miten ihmiset jotka eivät ole tottuneet ruumiilliseen työhön voitaisiin kotouttaa työn kautta? Oikeastaan niiden jotka suorittavat tärkeätä kotouttamistyötä kannattaisi lukea G.A. Wallinin kirja: Tutkimusmatkoilla arabien parissa, WSOY, Juva, 2000. Palaan asiaan vielä blogin lopussa.

Olipa nyt ilkeätä juttua

Tiedämmehän me että syyrialaiset ovat parhaita rappareita ja katto-ornamentiikan tekijöitä ja tiedämme egyptiläisten olevan parhaita puuseppiä, turkkilaiset ovat maan mainioita metalliseppiä, mutta nämä eivät olekaan niitä rikkaita tai puolirikkaita. Ovat köyhiä, jolle työnteko on kunniaksi. Kysyin kerran eräältä hiekalla syntyneeltä kollegalta: ”What is your work?” Hän vastasi: ”Me no work, me manager!” On totta, mutta valitettavaa, että meillä nytkin on pakolaisten joukossa enemmän managereita kuin työntekijöitä.

Antti Irakiin

Antti Kunnas 69 on minun työtoverini monien vuosien ajalta. Hän tuli Libyaan vuonna 1993 ja toimi Devecon Oy:n vuokraamana arkkitehtina paikallisessa National Consulting Bureau -toimistossa 7 vuotta. Asuimme samalla kämpillä Tripolin lentokentän läheisyydessä. Juuri katsoimme Googlesta, meidän kämppimme tai entinen YIT:n kämppi, se oli hävinnyt. Naton pommittajat olivat sen paukauttaneet taivaan tuuliin. Onneksi emme enää olleet sisällä. Antti, hän on ihailemani mielettömän työnteon ja työtehon tyyppi. Hän on myös historioitsija. Hän piirsi maailman kriisien aaltoviivan vuosisatojen ajalta. Kriisien sykli on jatkuvasti nopeutunut. Nyt kippura näyttäisi uuden kriisin olevan menossa tai alkamassa. Onko?

Tämä on vapaa sovellutus Antin kehittämästä kriisisyklistä parilta vuosisadalta. Ei tosin maailmanhistorian alusta niin kuin Antti sen oli tehnyt. En löytänyt originaalia millään ilveellä. Internet veti meidät ylös, sitten pudottiin jälleen, löytyykö vetoapua. Joku sanoo että nyt jämähdettiin pysyvästi????

Antilla on kokemuksia Irakista Bagdadin konferenssipalatsin rakennusvuosilta. Nuorena miehenä, 32-vuotiaana, hän joutui tai pääsi lähtemään jo hyvässä rakennusvauhdissa olevan konferenssipalatsin työmaalle Resident Architect -vakanssille. Työmaalla hän edusti Kaija ja Heikki Sirenin toimistoa. Elettiin vuoden 1979 syksyä. Anturat oli valettu, kellari oli tehty ja runko oli pystyssä. Mutta myös purkutyöt olivat käynnissä, sillä irakilaiset olivat päättäneet laajentaa hanketta. Maestro, pääarkkitehti Heikki Siren, oli ehdottanut talon jatkamista yhdellä 8 metrin modulilla. Niinpä siis yhtä päätyä purettiin Antin aloittaessa.

Työpaikkana oli palatsin salaisen poliisin turvallisuuspomon virkahuoneen takanurkka. Ankara virkaherra oli nimeltään Taha. Olipa ainakin turvallista työskentely hänen selkänsä takana. Antin tehtävänä oli suunnitelmien ja materiaalien hyväksyttäminen. Me kaikki tiedämme ja arvaamme jo huhupuheiden perusteella, ettei tuo työ Irakissa ollut mitään ”leimaamista”.

Kaija ja Heikki Sirenin toimiston suunnittelema Bagdadin palatsi oli suomalaisen rakennusviennin merkittävä lippulaiva. Rakennustyö aloitettiin vuonna 1978 ja talo vihittiin käyttöön vuonna 1982.

Nasreen, nuori ja vaativa - nainen

Hieman yllättyneenä kuulen että Antin tärkein vastapuoli oli nainen, Nasreen. Islamilaisilla nimillä on aina jokin selitys: Nasreen on ”villi ruusu”. Olinhan edellisessä blogissani kertonut naisista arabian maiden suunnitteluhallinnossa. Ja taas törmäämme vahvaan naiseen. Arkkitehtikuvien hyväksynnän päätekijä oli Dr. Sirwan, hänen alaisenaan oli Prof. Dougramesh, mutta varsinaisesti tiukan tarkastuksen teki kolmissakympeissä oleva Nasreen, ”villi ruusu”  joukkoineen. Näissä joukoissa oli muuten useampia nuoria naisia. Kuvien hyväksynnän pahin lukko oli tuo mainittu professori Dougramesh itse. Hän oli insinööri - herrasmies kuitenkin, englannissa opiskellut, kaiken tietävä, siis tyypillinen konsultin surma. Yleensä britit, jenkit ja intialaiset olivat minun kokemukseni mukaan tuossa lajissa pahimpia, mutta eivät irakilaisetkaan näytä olevan Pekkaa pahempia. Dougrameshin lempilause oli: ”I don’t accept, not even that!” Tämän sai Antin mukaan kokea myös rakennesuunnittelusta vastaava kollegamme Aarne Hollmen. Lisää laskelmia ja lisää laskelmia! Kaapistoissa D. vaati ”invisible screws”, pelkäsi varmaan itse Saddamin ärsyyntyvän ruuvinkannan nähdessään ja mitä siitä sitten seuraisi. Olihan yksi hankkeesta vastannut herra jo joutunut teloitetuksi – lieneekö sitten ruuvinkantojen vuoksi. Ei, kyllä syyn täytyi olla jotain vielä vähäpätöisempää.

Bagdadin palatsin yksi suuri materiaaliongelma oli kuvassa näkyvien tornien tiilipinnoite. Tiilet olivat sveitsiläistä valmistetta, poltettuja tiiliä. Tilaaja vaati ehdottomasti kaikkien tiilien täsmälleen samaa värisävyä. Tarvittiin itse maestro Siren selvittämään ettei tuollainen ole poltetun tiilen suhteen haluttua eikä toivottua. Julkisivuelementtien suhteen käytiin taistoa. Jopa elementtitehtaan suomalainen pomo jouduttiin vaihtamaan. Laatu saatiin kuntoon.

Sittenpä Antti tuli paikalle mukanaan koko perhe, vaimo ja kaksi lasta, 3 ja 6. He asuivat Makrotalon korundilevypintaisessa parakissa. Hauskaa muuten, Google Earthista katsomalla havaitsee noiden parakkien vieläkin olevan pystyssä. Muistan itsekin. Ainoa mitä nuo parakit eivät kestäneet, oli lattianpesu italialaisarabialaisittain: ämpäri vettä lattialle ja vesi ulos lastalla. Lattiat olivat lastulevyä, sinne ei vedellä pitänyt olla asiaa. Ovat ilmeisesti tämän sisäistäneet tai sitten vedestä on nykyisissä oloissa ollut puutetta. Silloin, vuonna 1980, jo ennen Iranin ja Irakin sodan alkua oli puutetta ruoasta. Suomalaiset perheenemännät matkustivat yhteisellä bussilla ostosmatkoille. Outoa, että jo ennen sotaa. Mutta samanlaista se oli Libyassakin tuohon aikaan. Diktaattorit eivät tuntuneet hallitsevan ravintotalouden hoitoa, tai sitten eivät olleet siitä kiinnostuneita. Ehkä syynä oli arabisosialismi, jossa perinteisille basaarikauppiaille ja muille yksityisyrittäjille annettiin pahan kapitalistin leima – kun vain matoilla makailevat.

Projektin hankintatoimi oli kunnioitusta herättävä. Jäähdytystornit ja atk-laitteista osa tuli jenkeistä. Muuten pääosa tavarasta tuli Euroopasta. Suomesta tuotiin sementtiä, terästä, puuta, vaneria, rappaus- ja kateaineita, alumiinia, lamppuja, huonekaluja, sähkötauluja, turvetta ja erikoisalojen työntekijöitä. Mistähän nuo sen ajan huippu atk-laitteet ja valvontamonitorit tulivat?

Iranin Irakin sodan alettua, lokakuussa 1980, suomalaiset poistuivat autokaravaanissa Jordaniaan ja sieltä edelleen Syyrian ja Turkin kautta Jugoslaviaan ja edelleen Eurooppaan. Reitti on sama kuin nyt pakolaisvirroilla. Siihen aikaan rajanylitykset olivat kuitenkin vaivattomia – ilman viisumeita. Suomen passi oli valttia. Antti keskittyy muistelemaan automatkoja Irakista Helsinkiin ja jälleen takaisin.

Antti palasikin sitten takaisin tammikuussa 1981. Hän ajoi matkan ostamallaan turkkilaisvalmisteisella Fiat Mirafiori-kloonilla. No, älkää luulko, ei tuo kuvassa oleva Murat ole se Antin Murat.

Työt lähtivät uudelleen käyntiin

Suomalaisia oli vähemmän. Pakistaneja ja filippinoja sitä enemmän. Julkisivuelementtien tuotannossa ja viimeistelyssä oli alkuun vaikeuksia, mutta sitten kaikki luonnistui. Hankintaprosessi oli valtava. Materiaalia tuli eri puolilta maailmaa. Suomestakin. Antti poistui maasta joulukuussa 1981. Konferenssipalatsi vihittiin vuonna 1982.

Saimmeko Antin jutusta jotain irti joka koskee irakilaisia ihmisiä, irakilaisia työtovereina tai irakilaisia työn teettäjinä. No, emme oikeastaan saaneet, sillä suomalaiset eivät vientitöissään menneet kotoutumaan. He menivät hoitamaan tilatun homman ja sitä tehdessään olivat mahdollisimman vähän tekemisissä paikallisten kanssa. Oikeastaan sitä ei hyvällä katsottukaan. Hallintoherrat ja diktaattorit pelkäsivät kauttaaltaan ja kaikissa maissa juuri eniten assimiloitumista, kulttuurien vuorovaikutusta ja kotoutumista. Nyt meidän tehtävänämme on kotouttaa ihmisiä joiden valitettavana perintönä on opetettu epäluulo vierasta kulttuuria kohtaan, jopa suoraan sanottuna hyvin vahva rasismi. Tässä sitä ollaan puhtaaksi pestyn kaulan kanssa.

Oppitunti Georg August Wallinilta 1800-luvun alkupuolelta

G.A.Wallin, yliopistonprofessori Turusta vietti arabien parissa vuosia. Elämä beduiinien parissa kiehtoi Wallinia, erityisesti häntä kiehtoi vieraanvaraisuus. Wallin rakasti elämää aavikolla, hän ei pidä kaupunkilaiselämän teennäisyydestä. Hän ei myöskään pidä siitä, että ”kansalla on liian paljon uskontoa ja liian vähän moraalia.” Hän kirjoittaa: ”Minun oli vaikeata ratkaista kumpi oli Herralle otollisempi, sekö joka meni Mekkaan ja polvistui hänen luulotellun talonsa edessä, peseydyttyään ensin Zemzemin vedellä, vai sekö joka meni Jerusalemiin polvistumaan Pojan haudalle ja suutelemaan sen marmorilaattaa, kylvettyään ensin Jordanissa?” Wallin taisi olla kunnon luterilainen, koska hän sanoo paikallisista näin: ”Mitä sinua hyödyttää, olet sitten kristitty tai muslimi, tehdä toivioretki elämäsi aikana Jerusalemiin tai Mekkaan, jollei koko elämäsi ole toivioretkeä Herran luo?”

Wallinin matkat beduiinien parissa 1844-1849. Hän teki maamatkaa kaikkiaan noin 10000 kilometriä ja merimatkaa 6000 kilometriä. 

Wallin pitää beduiinien vieraanvaraisuudesta

 "Vieraanvaraisuus on heidän vääjäämättömin hyveensä, niin luontainen, että siinä tuskin mitään ansiota nähdäänkään."  Hän jatkaa: "Meillä kävi alituiseen vieraita, ei mennyt päivääkään, ettemme saaneet suurta tai pientä vierasjoukkoa kestitäksemme. Arabien (tarkoittaa tässä beduiinien) vieraanvaraisuutta käytetään usein väärin, ja on miehiä, jotka vaeltavat heimon luota toisen luo eläen vain muitten niskoilla. Yleisesti ottaen he ovat puheliasta, miellyttävää, ystävällistä väkeä, mutta eivät juuri lainkaan erota omaansa toisen omasta; etenkin kaikki syötäväksi kelpaava on heille yhteistä.

Sukulaisia ei saanut ryöstää. Beduiinit saivat huomattavan osan toimeentulostaan myös ryöstelemällä. Se, mikä heimo sai ryöstää toisen, oli tarkoin säädeltyä. Sukulaisheimoja ei voinut ryöstää. Yksikin sukulaisheimon edustaja matkaseurueessa pelasti kaikki ryöstöltä. On näet lakina, että jos seurassasi on joku henkilö siitä heimosta, jonka luo kuljet, vaikkapa vihamielisenkin, niin ei tällä heimolla ole mitään oikeutta tehdä sinulle pahaa tai ottaa omaisuuttasi. ”

Naiset hallitsivat pensaspartoja

Naisten asema kiinnostaa Wallinia: "Muuten on huomautettava, että naiset aavikolla (vähemmän kuitenkin kuin kaupungeissa) pitävät miehiä ankaran tohvelivallan alla, niin mahdottomalta kuin se tuntuukin katsoen siihen surkeaan asemaan, jossa he yleensä ovat itämailla. Mutta nainen on kaikkialla maailmassa samanlainen, ero riippuu enimmäkseen miehistä, joiden on pidettävä heitä ohjaksissa. Itämaiden miehet, jotka useinkin ovat sielultaan heikkoja, kykenevät vain vähäisessä määrässä saamaan henkistä valtaa naisiin, vaan nämä, vaikka ovatkin suljettuja harim-vankilaansa, usein johtavat pensaspartaisten miestensä toimia."

Siinäpä se. Näistä asioista kiinnostuneen kannattaa lukea: G. A. Wallin: Tutkimusmatkoilla arabien parissa, WSOY, Juva, 2000.

Voithan lukea blogini http://penttimurole.blogspot.com.ee/2013/03/wallin-arabien-mailla.html