Tallinnan kissanhäntä

Minne haluan ajella Tallinnassa, jos nyt haluan suunnata sähköpyöräni jonnekin? Haluanko ajella Vapaudenaukiolle eli Vabaduse väljakulle, vilkaistakseni sisään Kunstihoonen alanurkan pikkubaariin nähdäkseni jonkun tuttavan, vaikkapa ystäväni Leonhard Lapinin. Hän on juuri saattanut laskeutua työhuoneeltaan kadun tasolle juodakseen kupposen teetä, tai olisiko hän valmis jopa pieneen viininautintoon. Viimeksi kun hänet näin tuossa paikassa hän tarjosi minulle lasillisen tai kaksi. Nyt voisin suorittaa vastapalvelun. Kertoisin samalla Kehäradan taidepalkinnosta ja näyttäisin mukanani tuomasta betonialan lehdestä kuvan hänen palkitusta teoksestaan muiden palkittujen ohella. Ei, en nyt pysähdy baarin kulmalle ja tuskin Leo olisi paikallakaan, onhan nyt Suur Reede - Pitkäperjantai. Jatkaisinko matkaa Raatihuoneentorille, Raekoja platsille istahtaakseni torinkulmalle högveinille ja nähdäkseni ystäväni Ain Valdmanin tulossa virkahuoneestaan torille. Hän olisi kiiruhtamassa kaupungintalolle ottaakseen osaa johonkin merkittävään kokoukseen – hänet pysäyttäisin. Kai hänellä nyt olisi aikaa ainakin pikkusikarin verran. Ain on kuitenkin puhkusel – lomapäivällä.

Kaiken aikaa olen matkalla Kissanhäntään, ystäväni, malta se hetki. Mietin matkalla tuon puun ja tuon tornin ikää. Tornista olen varma, Pikk Hermann rakennettiin nykyiseen korkeuteensa 1400-luvun lopulla. Puu näyttää hyvin vanhalta. Ehkä se istutettiin silloin kun linnoitus lakkasi olemasta linnoitus. Siitä on aikaa 160 vuotta.

Pitkäperjantai - Suur Reede on Virossakin lomapäivä, vaikka pääsiäispäiviä -  lihavõtted ei olekaan kuin yksi pääsiäissunnuntai. Mikael Agricola muuten keksi tämän meidän suomalaisen sanamme pääsiäinen paastosta pääsyn merkiksi. Virolaiset taas viettävät lihan ottamista eli lihavõtted. Viron ortodoksit eli oikeauskoiset, õigeusklikit, he viettävät pääsiäistä vasta vappuna. Juliaanisen kalenterin mukaan pääsiäinen on silloin kautta koko oikeauskoisen maailman. Sivumennen sanoen Suomen ortodoksit viettävät pääsiäistä samaan aikaan meidän muiden kanssa – miksipä ei, mutta kummallista sekin – missä ovat perinteet? Minua muuten kiehtoo tuo ortodoksien pääsiäisyön pitkä messu ja siihen liittyvä kirkon kierto kolmeen kertaan. Mielessäni pyörii Kyproksella vietetty pääsiäisyö ja intensiivinen kirkonkierto. Tosin en ymmärrä miksi viimeksi kun seurasin Aleksanteri Nevalaisen katedraalin kiertoa Toompealla vuosi sitten, kirkko kierrettiin vain yhden kerran? Ihanaa muuten kun ortodoksien sivulla kutsuvat Aleksander Nevskin katedraalia tuolla Nevalaisen nimellä.

Italian sukulaisilta kuulen katolisten pääsiäinen olevan samaan aikaan kuin meilläkin. Heillä tosin pitkäperjantaita ei vietetä vapaapäivänä. Eikä heillä ole myöskään toista pääsiäispäivää – vain pääsiäissunnuntai. Ekumenia ei siis nyt toimi ainakaan pääsiäisen vieton suhteen, eipä taida juuri muutenkaan toimia, sillä kristillisillä kirkoilla on perustavia ja ratkaisemattomia mielipide-eroja. Riidat taitavat kuulua kirkolliseen perinteeseen.

Torit tuhon kourissa

En siis tapaa tuttaviani Tallinnan koleanpuoleisilla kaduilla. On suunnattava johonkin kiintoisaan paikkaan aivan yksin. Se paikka ei ole rautatieaseman, Balti jaaman takana sijaitseva venäläinen tori, sillä tämä mielenkiintoinen tori on nyt uudistuksen ja remontin alla. Melko todennäköisesti tälle ihanalle perinnetorille tapahtuu sama katoaminen kuin aikanaan Kadakatorille. Kyllä kai te kaikki muistatte vanhoihin kasvihuoneisiin majoittuneen Kadaka turg’in. Sinne bussit kuljettivat väen suoraan satamasta. Ei ole eikä tule entisenlaista Kadaka turg’ia eikä entisenlaista Jaama turg’ia.

Vanha kunnon Jaama turg on nyt rakennustöiden kourissa. Arkkitehtitoimisto Koko Tallinnasta on laatinut uudistussuunnitelman. Toimisto on tehnyt muutamia mielenkiintoisia töitä. Parhaana esimerkkinä Lennusadam – suosittu uusi merimuseo, kiinnostavina esimerkkeinä Fahle-talo, Kogerin vanhan tehtaan päälle rakennettu asuintalo, jonka voisi kuvitella olevan lähes esikuva nyt Helsingissä EKE:n Jätkäsaaren bunkkerin päälle rakennettavalle asuintalolle virkistyskeskuksineen. Rotermanin uudet vanhan talon päälle rakennettavat nappulat ovat myös kiinnostavia. Tuota Vabaduse väljakun härveliä olen kyllä hieman ihmetellyt, mutta ei kai se ole varsin huonokaan yritelmä tässä monikulttuurisuuden ja monimuotoisuuden kaupungissa.

Pysähdys torilla

Minulla ei ole pitkä matka Kassisabaan. Se on tämän hetkinen kiinnostuksen kohteeni. Ei, silti se on ollut kiintoisa paikka jo kaikkina Tallinnan vuosina. Matkalla hieman mutkittelen, haluan ajaa Vapaudenaukion ja Raatihuoneen torin kautta. Näen joukon vanhan mallin asetakkeihin sonnustautuneita nuoria mieheä. Jotain on tapahtumassa. Lisää väkeä kokoontuu Vapaudenaukiolle. Torille ryhdytään asettelemaan kynttilöitä. Onko niitä yli 20000? Torilla muistettiin 67 vuotta sitten tapahtunutta virolaisten kyyditystä Siperiaan.

Maaliskuun 25 päivänä vuonna 1949 Neuvostoliitto karkotti 22000 virolaista Siperiaan. Koko Baltiasta karkotettujen määrä oli samaisena vuonna 95000 henkeä. Moni jäi matkalle. Hengissä säilyneistä virolaisista suurin osa vapautui vuonna 1958. Viimeiset pääsivät kotiin vasta vuonna 1965. Joku puhujista siteerasi Tuglasia. Hän oli vaikeina hetkinä sanonut: "Olemmeko nyt kadottamassa viimeisenkin optimismin?" Ja jatkoi: "Meidän yksilöllinen elämämme voi vuosikymmenten palossa loppuakin, mutta näin ei käy koko kansalle. Kansa jatkaa elämässään suoraa vuosisataista linjaa eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen.“         

                          

Kissanhäntä, se on kaupunginosan nimi

Nimi on saanut alkunsa saksalaisten Katzenschwantz kissanhännistä. Kissanhänniksi kutsuttiin maalinoitusten ulkoporteilta johtavia teitä. Maavalli oli nimeltään kissa. Kassisaba on hieman yli kolmen tuhannen asukkaan „tiivis ja matala“ alue Toompean juurella, pohjoisen puolella. Silloin kun Tallinna vielä muodostui kahdesta „linnasta“, tämä pohjoisen puoleinen linna toimi Toompean linnan kasvimaana ja palvelusväen asuma-alueena.

Yläkuva esittää näkymää Kassisabalta Toompealle  noin vuodelta 1670. Kartta 1860-luvulta osoittaa Toompean linnalle kuuluneet alueet. Siinä Kassisaba on harvaan asuttuna, mutta keskeisenä alueena. Talot ovat keskittyneet lähinnä Paldiski maanteen ja A. Adamsoni tänavan varteen Silloisilta nimiltään kadut olivat Baltischportsche ja Armenstrasse, sittemmin 1881 Falcksparkstrasse. Tallinnan maalinnoitus poistettiin virallisesta maalinnoitusten luettelosta vuonna 1857.

Kassisaban alue luovutettiin Tallinnan raadin toimesta saksalaiselle ritarikunnalle vuonna 1348 karjalaitumeksi sekä heinä- ja vihannesmaaksi. Tällä alueella ei siten vallinnut vanhoina vuosina Hansakaupunkien Lubeckin oikeus. Siellä oli oma Toompean tai Saksan Ordun oikeus. En ole nyt kuitenkaan sotkeutumassa kaikkeen tuohon vanhaan. Haluan katsoa miltä Kassisabassa nyt juuri tänään näyttää.

Yläkuvassa on näytetty Tallinnan keskikaupungin teemasuunnittelun miljöösuojelun kohteet. Vanhan kaupungin muinaismuistosuojelun alue on harmaalla värillä. Ruskealla värillä merkityt alueet ovat miljöösuojelun kohdealueita. Kassisaban alue on suojeltua aluetta. Rakennukset on luokiteltu sen mukaan ovatko ne rakennuksina suojeltavia tai ovatko ne miljöökokonaisuuden osana suojeltavia. Kartan punaiset rakennukset ovat rakennuksina arvokkaita. Värin vaaletessa korostuun miljööllinen suojeltavuus. Harmaat rakennukset ovat 1960-luvulla tai sen jälkeen rakennettuja.

Kerroksellisuus kiehtoo

Kassisaba ei ole mikään varakkaiden alue. Ei vanhastaan eikä varsinaisesti nytkään. Siellä ei ole yhtään komeata puistokatua eikä alueen sisäistä puistoa. Kadut ovat yksinkertaista ruutukaavaa. Se mikä Tallinnan vanhoilla asuntoalueilla viehättää on kerroksellisuus. Se sama juuri viehättää Kassisabassa. On ehkä joitain rakennuksia 1800-luvulta, mutta selkeästi näkyvät 1900-luvun alun tsaarinajan koristeelliset puutalot – monet aivan ränsistyneessä kunnossa, mutta silti useimmat asuttuina. Itsenäisen Eestin ajasta muistuttavat erityisesti kivirakenteisella porrashuoneella varustetut „Tallinna majat“. 30-luvun tuotteina sekaan pulpahtaa pari ihanan valkoiseksi rapattua funkistaloa. Koidu kadun stalininaikaiset kolmikerroksiset sympaattisen oloiset rakennukset ovat päässeet vain keltaisella väritettyjen miljöörakennusten statukseen.  Osana kaupunkikuvaa ovat sitten uuden itsenäisyyden ajan modernit puutalot. Tilanteen ihanaa karheutta korostavat rinnakkain nököttävä, miltei pystyyn nukahtanut vanha pitsiverhoinen 15-luvun kauhtunut talonpahanen vieressään samalta ajalta peräisin oleva viimeisen päälle hienosti kunnostettu uudelleensyntynyt. Aluksi ajattelee että pitsiverhojen takana asuu joku mummo 20-luvulta, kunnes ajattelee omaa ikäänsä ja havaitsee itsensä syntyneeksi 30-luvulla – silloin tajuaa hetkeksi realiteetit ajan suhteen. Niitä mummoja ei juuri enään ole – vain verhot ovat jääneet muistoksi.

Villardi tänavan varrella asustelee ihana talo. Valitettavasti tuleva remontti hävittää myös nuo puhuvat seinät. Tallinnassa kuuntelen erityisen hiljaisuuden vallitessa seinien sanomaa. Se on harvinaista kuultavaa. Suomessa puhuvat seinät ovat peittyneet lohkeilevan lateksin alle – jos niitä enää onkaan?

Koidu tänavan stalinilaismiljöö on parempi kuin ajan muistot. On muuten mielenkiintosta että suuruudenhullun Stalinin aikana rakennusten mittakaava pysyi ihmisen koossa. Vasta Hrutsov ja elementtiteollisuus räjäyttivät pankin.

Virolaiset arkkitehdit osaavat puurakentamista ja uuden sovittamista vanhaan. Uusi ei pöyhkeile, se asettuu harmoniaan. Ei aina, mutta täällä vaatimattomuuden ja tyylikkyyden Kassisabassa kyllä. Siksi kai haluan usein käydä täällä kiertelemässä. Täällä ei sinänsä ole mitään. Ei ihmisiä kadulla, ei kauppoja eikä kapakoita. No kyllä kai sentään Kassisabasta löytyy yksi baari ja yksi kauppa. Juuri tuo hälinän puute kai tänne jalgrattaan johtaa.

Pikkuvisiitti Kassisaban kaduille avaa ovia ja sulkee niitä. Siinä pääsiäisen uudellensyntymistä. Hyvää Pääsiäistä!

Terrorismin pikkupirut

Belgian terrori-iskut järkyttävät. Kymmeniä ihmisiä on menettänyt henkensä ja satoja on loukkaantunut. Loukkaantuneiden joukossa on myös suomalaisia. Suurin osa kuolleista on kristittyjä. Joukossa lienee myös muslimeita, muitakin kuin itsemurhapommittajat. Sankaritekoina terrorismia pitävät hyvin monet ihmiset maailmassa – nuoret ja vanhat. Se on kammottavaa ja se on väärin. Miksi terrorismia harjoitetaan? Miksi teko koetaan niin arvokkaaksi, että sen eteen kannattaa uhrata elämänsä? Siis kaikki mitä ihmisellä tässä elämässä on. Elämän jälkeen ei ole mitään. Ei edes tilaisuutta nähdä miten maailma muuttui tuon uhrauksen jälkeen. Olette eri mieltä? Sanotte että elämän jälkeen tulee ylösnousemus ja tuhatvuotinen valtakunta. Ja että terroristit joutuvat ikuiseen tuleen. Itse he ajattelevat pääsevänsä paratiisiin nauttimaan palmun juurelle sonnustautuneiden gasellisilmäisten neitojen hoivaa. Neidot ovat täysin puhtaita ja verettömiä. Huurit, nuo täydelliset kaunottaret tarjoilevat heille raikasta viiniä ihanan mirhamin tuoksun hivellessä heidän taivaallista hajuaistiaan.

Persialaiset kivipiirrokset tuhannen vuoden takaa esittävät Profeetta Muhammedin vierailua paratiisissa ja helvetissä. Paratiisissa on hieman ahdasta, helvetissä väljempää.

Heidän uhriensa suhteen, ja meidän suhteen, jotka pelkäämme heidän uhrikseen joutumista, tilanne saattaa olla epävarma. Useimmat meistä kristityistä ja useimmat muslimeista, niin kuin myös juutalaisista, eivät ole niinkään sataprosenttisen varmoja paratiisin olemassaolosta. Ja vaikka uskoisivatkin paratiisin olemassaoloon, heiltä puuttuu tutkittu ja varmistettu tieto paratiisin olosuhteista. Tästä kertoi jo Mika Waltari romaanissaan Mikael Karvajalka. Hän kertoi Turun tuomiokapitulin pappisopettajan kertoneen Mikaelille tietojen paratiisista olevan hyvin puutteellisia. Tämä johtui siitä, ettei kirkon tutkijoilla vielä ollut aikaa perehtyä riittävästi paratiisin olosuhteisiin. Sen sijaan kirkon oppineet tutkijat olivat selvittäneet täysin perusteellisesti olosuhteet helvetissä. Siitä lienee osoituksena mm. Danten tietoisuus helvetin tasoista. Hän kävi siellä Vergiliuksen kansa ja havaitsi alimman helvetin 9 piirissä neljännellä kehällä olevan hyväntekijänsä pettäneitä. He olivat peittyneet kokonaan jään alle erilaisissa vääntyneissä asennoissa. Tällaista kohtaloa ainakin minä toivon terroristeille. Ovatko terroristit hyväntekijänsä pettäneitä? Olemmeko me noiden ihmisten hyväntekijöitä? Miksi he saapuivat meidän nurkkiimme? Miksi he eivät pysy kotonaan? Siellä heitä ei tarvitsisi erityisesti kotouttaa.  Asia ei taidakaan olla aivan yksinkertainen. Ehkä ei olekaan kysymys uskonnosta? Ehkä taustalla on muita voimia? Saattaisiko olla niin, että uskontoa tässä käytetään vain heikkouskoisten höynäyttämiseen? Vahvauskoiset sitten uskovat rahaan ja valtaan? Mitä se Spengler oikein sanoikaan?

Oswald Spengler: "Jokainen näistä näyttelijöistä, jokainen yksittäinen kulttuuri suorittaa oman muunnoksensa draamassa. Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi. Yksityiset draamat tosin toteuttavat kehityskulun, jonka erikoisuutena on elimellinen johdonmukaisuus, eikä tämä ole mitään muuta kuin kohtalon logiikkaa. Mutta kokonaisuudella, ihmisyyden monituhatvuotisella näytelmällä ei ole mitään kantavaa aatetta, enemmän kuin ihmisyydellä itsellään on suunnitelmaa tai päämäärää. Eine erhabene Zwecklosigheit – ylevä päämäärättömyys."

ISIS - terrorismin harrastelija

No kysytään sitten ovatko juuri muslimit terroristeja? Ajatellaan meidän aikaamme. Tai ajatellaan minun aikaani. Sinä lukijani voit olla vielä liian nuori ajattelemaan aikaa.  Onko nyt menossa jotain historiallista ja ainutlaatuista? Onko tämä ennen näkemätöntä? Voiko meidän aikaamme verrata johonkin ennen tapahtuneeseen?

  

Halusin varmistaa tietoisuuttani juuri kun olin tätä tekstiä viimeistelemässä. Olihan yöpöydälläni kesken lukemisen Jaakko Hämeen-Anttilan teos Islamin miekka, 0tava, 2012. Uskoisi sieltä löytyvän jotain ajankohtaisempaa kuin nuo Spenglerin mietteet. Hämeen-Anttilan teksti, juuri nyt terrorismin hetkellä – se hieman kirpaisee. Hän kirjoittaa: ”2000-luku ei ole kääntänyt 1600-luvun lopussa alkanutta tilannetta toisin päin. Länsimaat ovat edelleen hyökkääjän roolissa, ja islamilaiset maat, tai pikemminkin yksittäiset radikaalit ryhmittymät islamilaisessa maailmassa, ovat kyenneet tekemään vain satunnaisia iskuja, jotka monella tavalla jäävät Afganistanin ja Irakin miehitysten varjoon… Afganistanin ja Irakin miehitykset nähdään oikeutettuina, ellei peräti amerikkalaisen sotapropagandan mukaisesti jalona ristiretkenä, jonka tarkoituksena on viedä demokratiaa sorretuille kansoille, aivan samoin kuin siirtomaaisännät toivat kristinuskon valoa siirtomaihin.” Ettäkö mekin syyllisiä?

Muistellaan terrorismia pahalla

Kai muistatte, että Hampurin pommituksessa yhdessä aallossa kuoli 40000 ihmistä? Kai muistatte senkin, että Hitler tapatti systemaattisesti viiden vuoden aikana 6 miljoonaa juutalaista. Ettehän ole sitäkään unohtaneet, että Stalin hoiteli miljoonia kansalaisiaan 30-luvulla, ennen toista maailmansotaa – ”rauhanomaisesti”. Siinä ohessa meni suomalaisia kommunismiin uskovia noin 6000 henkeä.

Muistattehan vielä senkin, että Viipurin vapauttamisen jälkeen, vuonna 1918, suojeluskuntalaiset panivat viipurilaiset siviiliryssät vaimoineen ja lapsineen muuria vasten, ja teloittivat mennen tullen ensi alkuun 200 ihmistä, myöhemmin saman verran lisää. Saatoitteko unohtaa Kambodian Pol Potin uhrit, heitä oli yli miljoona oman maan kansalaista? Tai muistuiko mieleen Hiroshima? Siinä kuoli kerralla 100000 naista, lasta ja miestä ja myöhemmin paljon lisää. Nagasakin pommi tappoi kerralla 50000 siviiliä. Tai oletteko sitä mieltä, että sodassa saa tehdä mitä vain, terrorismia on vain rauhanaikainen toiminta. No olkoon. Sitten muistutan Ruandan ja Jugoslavian etnisistä puhdistuksista. Ruandassa tapettiin lähes miljoona syytöntä ihmistä ja Jugoslavian hajoamissodissa sai surmansa neljännesmiljoonaa ihmistä. Pohjois-Irlannissa tapettiin irlantilaisten toimesta lähes 4000 irlantilaista ihmistä. He olivat kaikki, tappajat ja tapetut kunniallisia kristittyjä - no toiset olivat katolisia ja toiset olivat protestantteja. Irlannista tuli muslimimaailmalle malli ja esimerkki. Ensimmäiset arabiterroristit taidettiin kouluttaa irlantilaisten toimesta. Suomeakin kutsuttiin sympatialla ”Firlandaksi” ja luultiin ”Irlandaksi”. Hyviä ihmisiä oltiin. Missään noissa edellä kuvatuissa tapahtumissa muslimit tai islamistit eivät olleet tappajia.  Kaikki nuo tappamistalkoot olivat terrorismia pahimmillaan - ne eivät olleet sotaa! No, tämä nyt sen vuoksi että maailmassa on tällä hetkellä senlaatuinen asenne, että sodat ovat jotenkin terveitä ja eettisiä, terrorismi on taas pahaa ja epäeettistä. Tämän pahan ja epäeettisen alkujuureksi epäillään nyt islamia.

Kuka sanoo totuuden terrorismista? Aristoteleen mukaan: ”Epätotta on sanoa, että se ei ole, mikä on, tai että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole.” Kuulostaako selkeältä?

Jos minä saan toivoa terroristien tulevaisuutta, päätyisin Danten seitsemännelle tasolle. Kuvassa Dante ja Vergilius tarkastelevat tuomittujen olosuhteita. Dante ei kuitenkaan mainitse syntien joukossa terrorismia. Ehkä sana oli vielä keksimättä. Nuo olosuhteet olisi kuitenkin saatava laajemmin tiedoksi terrorismista kiinnostuneille.

Kamikazeista jihadisteihin

Muslimit ovat kiistatta tehneet suurimman osan sotien jälkeisistä terroriteoista. Muslimit ovat myös erikoistuneet itsemurhaiskuihin kamikaze-lentäjien viitoittamalla tiellä. Kamikaze -lentäjille uskoteltiin heidän muuttuvan jumaliksi kuollessaan. Samaa uskovat islamin itsemurhapommittajat ja marttyyrit. Kaiken lisäksi myös lähisukulaisille on taattu pääsylippu paratiisiin. Kamikaze-lentäjät tuhosivat tai vaurioittivat useita satoja amerikkalaisten aluksia. Heidän iskuissaan kuoli 5000 amerikkalaissotilasta. Amerikkalaiset eivät lainkaan kertoneet kotirintamalla kamikaze-lentäjien toiminnasta. Sillä pelättiin olevan suuri psykologinen vaikutus kotirintaman taistelutahtoon. Sama pätee terrorismiin – terrorismi on puhtaasti psykologista sotaa.

Itsemurhapommittaja syöksynässä Zero-koneella kohti jumaluutta II maailmansodassa. Vaikuttaa siltä etteivät muslimit sentään kaikkea ole keksineet.

Sodan viimeisinä päivinä kolme kamikaze-joukkoja johtanutta amiraalia suoritti oman kuolemanlentonsa. He eivät halunneet antautua vangeiksi. Mukanaan heillä oli kullakin oma samurai-miekkansa. He pyysivät anteeksi miehiltä, jotka olivat lähettäneet turhaan kuolemaan. Omat tekonsa he arvelivat sovitusuhriksi miehilleen ja näiden omaisille. He halusivat tuhkansa mereen. No sinnepä se mereen joutui. Näin he uskoivat pääsevänsä miestensä seuraan ikuisuudessa. Ehdotanpa tuota samaa niille, jotka rahoittavat terroritoimintaa siviilejä kohtaan ja lähettävät miehiään turhaan kuolemaan.

Pelon pikkupirut

Ihmetteletkö että harjoitan sarkasmia terrorismin kustannuksella. En kuitenkaan pilaile terrorismin onnettomien uhrien ja heidän omaistensa kustannuksella. Suren heidän puolestaan. Haluan pilailla terroristien kustannuksella. Haluan ilmaista nauravani heidän toiminnalleen. He, nuo pienet pikkupirut, he palvelevat pelkoa. Ja juuri pelko ruokkii terrorismia. Pelkoa synnytetään rahan ja vallan vuoksi. Pelkoa haluavat ne, jotka kaiken taustalla rahoittavat terrorismin. Terrorismi ei ole yksilön spontaania raivoa. Se on tarkkaan suunniteltua bisnestä. Pelon avulla yritetään saada terrorismia käyttävien klikkien hallintaan öljylähteitä ja muita rahan ja vallan lähteitä. No, siis pyrkimys sattuu olemaan sama kuin minkä vuoksi meidän eurooppalaisamerikkalainen klikkimme on halunnut alistaa öljylähteet omaan hallintaansa jo siinä vaiheessa kun asia hyväksi havaittiin. Meidän ei tosin tarvinnut käyttää naurettavan heikkovaikutteista terrorismia. Meillä oli varaa lähettää paikalle kunnon kaaderit. PS. Miksi nuo viisaasti oppineet mullahit niin harvoin itse ryhtyvät panosvyön kantajiksi?

ISIS on juuri julkaissut videon joka esittelee ”paholaisten liittouman”. Suomen lippu on siinä yhtenä 60 paholaisen joukossa. Videossa sanotaan, että sitten kun lippuja on 80, tapahtuu pyhien kirjoitusten mukainen tuho, jossa kaikki vastustajat palavat poroksi – me siinä muiden mukana.

Terroriteot järkyttävät, mutta ne eivät ole massamurhan välineitä

Terrorismissa surmansa saaneita on viime vuosikymmeninä ollut 500 - 1000 henkeä kymmenvuotiskausittain. Yhteensä näitä varsinaisten sotatoimialueiden ulkopuolella kuolleita on noin 10000 henkeä 50 vuoden ajalta. Aluksi lentokoneiden kaappaukset ja tuhoaminen olivat yleisiä. Kaiken kaikkiaan vuoden 1960 jälkeen lentokoneissa ja lentokentillä surmattiin 830 henkeä. Vuonna 2001 traaginen syyskuun mustista mustin päivä 11.9 nosti kerralla kymmenvuositilaston yli 4000 surmansa saaneeseen. Nyt parina vuotena ISIS- kalifaatin teloitukset, Boko Haramin teloitukset Nigeriassa, Bagdadin jatkuvat pommi-iskut ja viime vuoden Pariisin rankka terrori-isku ovat pitäneet nyt elettävän vuosikymmenen tason korkealla. Siihen surullisen masentavan lisän toivat Brysselin iskut. Niin, nyt siis puhutaan terrorismista. Syyrian sodassa on kuollut kyllä 250000 ihmistä, mutta se ei ole virallisen kielenkäytön mukaan terrorismia jos sotaa käyvät osapuolet kaikkia sotaetiikan sääntöjä noudattaen listivät toisiaan. Siviiliuhreja Syyriassa on noin 70000.

Maailmassa kuolee vuosittain murhissa noin 6 ihmistä 100000 asukasta kohti, itsemurhissa vastaava luku on 8, ja liikenne-onnettomuuksissa kuolee 10 ihmistä 100000 asukasta kohti vuodessa. Varsinaisten sotatoimialueiden ulkopuolella siviileihin ja ulkopuolisiin kohdistuvaan terrorismiin kuolee 0,01 ihmistä 100000 asukasta kohti vuodessa. On melko yllättävää miten terrorismi koetaan niin suurena yhteiskunnallisena uhkana kuin se koetaan. Me julistamme sotia terrorismia vastaan, kun vastaavasti sotia ei julisteta itsemurhissa tai liikenneonnettomuuksissa kuolemista vastaan, saatikka murhissa kuolemista vastaan. On 600 kertaa todennäköisempää että sinut murhataan, kuin että joudut terrorismin uhriksi ja 1000 kertaa todennäköisempää, että kuolet liikenneonnettomuudessa. Helpottaako?

Arabikevät muuttui arabisyksyksi

Amerikkalaisten ja eurooppalaisten strategien suunnitelmat muslimimaailman pakkodemokratisoimiseksi ovat epäonnistuneet - ja vielä aivan surkealla tavalla. Nyt mietitään miten tilanne voitaisiin palauttaa. Mistä löytyvät ne itsekkäät johtajat, jotka keräävät taivaan tuuliin hajonneen vallan yksiin käsiin. ISIS ja kalifaatit ovat osa tällaista yritystä. Vallan uudelleen jakoon uskovat juuri pelkäämämme terroristit. Heitä ei saa pelätä.  Tämän näyttävät myös Brysselin asukkaat havainneen. Uudistan pyyntöni: Hyvät sodan osapuolet, voitteko ryhtyä neuvottelemaan rauhasta? Sodan rahoilla voidaan tehdä huikea määrä rauhan työtä. Ja sen verran voi kaupanteossa sananvapaudessakin tinkiä, että jätetään sovinnolla virtuaaliolennot Herran rauhaan - jos se on rauhan hinta. Voitte jopa tukea ystäväni Eero Paloheimon suurta aatetta armeijoiden yhdistämisestä pallomme pelastamiseen. Klikkaa: http://unite-the-armies.org/fi

Bulevardit – kolmas kohtuuhintaisuuden kuolemansynti

Nyt jatkuu sarjamme 4 kohtuuhintaisen rakentamisen kuolemansyntiä. ”Tunnettu rakennusvalvontamies" syytti minua neljästä kuolemansynnistä. Kaksi niistä on jo käsitelty. Ensimmäinen oli väestönsuojien rakentamispakko. Toinen oli autopaikkojen rakentamispakko. Molempien syntyhistoriaa käsiteltiin blogeissani aivan viime aikoina. Nyt siirrytään käsittelemään kolmatta kohtuuhintaisuuden tuhoavaa kuolemansyntiä. Se on bulevardit. Liitynkö jotenkin tähän ilmiöön? Onko minulla ollut tekemistä tämänkin asian kanssa? Ja miten niin bulevardirakentaminen olisi kohtuuhintaisuuden vihollinen? Lukuisia bulevardeja käsitteleviä raportteja lukiessa havaitsee juuri päinvastaisia todistuksia. Lukuisissa kasvua puoltavissa kirjoituksissaan ja esitelmissään arvostetut kumppanukset Loikkanen ja Laakso ovat todistaneet kasautumisilmiön autuuden. Mitä enemmän kasautuu, sitä paremmin menee – näin he todistavat. Helsingissä ei ole riittäviä kasoja. Olisi saatava lisää. Tämän ajatuksen on sitten omaksunut kansanliikkeen olemuksella ystävämme Aaltotutkija Särelä. Hän haluaa lisää kantakaupunkia Helsinkiin. Näitä teorioita tukee vaikutusvaltansa huipulla oleva ystäväni Ode Soininvaara. Ode juuri kertoi esitelmässään RILin senioreille, että hänellä on nyt kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtajana huomattavasti enemmän valtaa kuin kansanedustajana (ja/tai ministerinä)? Hän haluaa lisätä Helsingin kaupungin asukaslukua ainakin 860000:een tai ehkä mieluummin miljoonaan. Odea säestävät muut kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenet. He kaikki ovat sitä mieltä että kaupungin tulee kasvaa ja kasautua.

Bulevardien kanssa saranapuolelta läpi oven, miksi?

Tuoreessa Hesarin jutussa Anni Sinnemäki tunnustautuu uskovansa bulevardeja tarvittavan koko Suomen pelastustoimissa. No, sitten vastavoimana ja kyseenalaistajina vielä soppaan pistävät kauhansa ystäväni Mari Vaattovaara ja Anssi Joutsiniemi. He kirjoittavat Hesarissa: ”On kyseenalaista synnyttääkö Helsingin kantakaupungin välittömään läheisyyteen rakentaminen toivottuja kasautumisetuja?” Nyt ryhdyn innostumaan.  Olen heidän kanssaan täsmälleen samaa mieltä. Olenhan tähän asti haikaillut bulevarditeoriaa vastaan sellaisena kuin se on nyt lanseerattu. Olisin halunnut tuon hyvän teorian mukaiset suunnitelmat paremmin paikkoihin sovitettuna ja paremmin suunniteltuina – ilman haihattelua ja suurta uhoa. Ilman sellaista väittämää, että juuri bulevardit ratkaisevat Helsingin kasautumisen. Olisin halunnut keskityttävän bulevardien muuttamiseen katumaisiksi väyliksi – siis oikeasti muuttamaan niiden luonnetta liikenneväylinä – heti, ja sitten vähitellen kehittämään kunkin bulevardin ominaisia maankäyttöratkaisuja.  Ei, nyt lähdettiin soitellen sotaan. Ei arvostettu Liikenneviraston oven raottamista Raija Merivirran emännöimän projektin kautta. Katso: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/12/potemkinin-kylat-vai-todellista.html

Ei, haluttiin mennä saranapuolelta läpi oven ja nyt ovat sitten Liikennevirasto ja LVM ja vielä naapurikunnat nihkeinä vastustajina kielteisine lausuntoineen. Ja kaiken lisäksi vielä oman kaupungin monet lautakunnat -  yksimielisinä vastustamassa. Miksi tällainen rokkistarataktiikka?

Anni Sinnemäki, sanavalmis, iloinen ja tehtäväänsä vihkiytynyt ihminen, hän tunnustautuu bulevardien puolustajaksi. Minä olen kriittinen – nykyiseen hulvattomuuteen, vaikka olenkin bulevardien tunnustautunut ”founding father”. Ehdotan samaa asennetta mahdolliselle tulevalle ylipormestarille.  Kaupunkisuunnittelu on liian tärkeä ja liian tarkka asia mutuhutkittavaksi. Se sopii politiikkaan, ei virkamiestyöhön. Edmund N. Bacon sanoi kaupunkirakentamisen olevan ”kansantaidetta”.  Kansan taiteeseen kuuluu talonpoikaisjärki. Huomasitteko - fanitan Annia!

Olipa kivaa kun ystäväni Mari ja Anssi ryhtyivät Hesarin Vieraskynässä kirjoittamaan tiiviin rakentamisen harhateistä. En kuitenkaan usko myöskään Oke Lehtovuoreen. Hän sanoo Helsingin olevan täyteenrakennettu. Helsingissä on alueita, joita voi täydennysrakentaa ja alueita joita voi tiivistää, mutta kaiken sen pitää tapahtua viereisten alueiden ehdoilla. Harmonia on sääntö jota ei voi rikkoa. Kontrapunkti on hyvä asia, pieni disharmonia virittää tunnelmaa. Hotelli Torni ei riko helsinkiläistä siluettia. Edun torni Itäkeskuksessa on hieno juttu, nyt asunnoiksi muuttuneena. Mutta tornimetsästä meillä on huono esimerkki esim. ”kaksoiskaupungissamme” Tallinnassa – maan huippuarkkitehtien käsissä syntynyttä epäonnistumisten sarjaa. Emme kai halua tätä? Ja vain sillä perusteella, että on synnytettävä kasoja?

Pieni Raamattu

Edmund N. Baconin kirjasta, Design of Cities, 1967, Thames & Hudson, muodostui minulle pieni raamattu. Raamatuksi teos muodostui aikana jolloin Alvar Aalto piirteli ensimmäistä versiotaan Töölönlahdesta, keskustaan tultiin hänen suunnitelmissaan kuusikaistaista Vapaudenkatua pitkin, aikana jolloin Smith-Polvisen viisaat ryhtyivät virittäytymään Helsingin moottoriväyläverkon luomiseen ja Helsingin rantojen tuhoamiseen, aikana jolloin New Yorkissa Jane Jacobs ja Robert Moses kävivät taistelua kaupungin ja liikenteen suhteesta toisiinsa ja siinä samassa kaupungin olemuksesta, aikana jolloin Raumalla kaupunginhallitus oli päättänyt Vanhan Rauman katerpillaroimisesta, aikana jolloin Katajanokan kanava pelastettiin suunnitellulta moottoriväylältä, aikana jolloin Puu-Käpylä oli päätetty hävittää ja aikana jolloin Pariisin kaupunki päätti kieltää korkean rakentamisen Montparnassen tornin kauhistuttamana.

Ajatukset liikkumisesta kaupunkia muokkaavana voimana ja suunnittelijan arvomaailman lähteenä olivat liikenne-suunnittelijalle ihanaa luettavaa. Bacon herätti ajatuksen kaupunkitilan kokemisen ja liikkeen yhteydestä. Tila ja aika olivat toisiaan täydentäviä käsitteitä. Puhuttiin kokemuskaupungista ja elämysarkkitehtuurista. Liikkuva katsepiste kulki tilassa. Arkkitehtuuria määriteltiin tilakokemuksen jatkuvuuden kautta. Kirja oli niin tärkeä ja sen teesit vaikuttivat nuoren insinöörin mieleen. Tässä Paul Kleen kuvassa taitaa esiintyä juuri sellainen kaupunki-ilmiö, joka oli sen hetken ihanne. Minunkin. Olinhan kirjoitellut, että kaupungin tulisi olla ”happening”.  Nyt kun suunnittelijat tuntuvat kautta linjan olevan samaa mieltä, olen itse ryhtynyt horjumaan.

Kaupunki ”kansantaiteena”

Mutta kun Bacon kirjoittaa kaupungin kokemisesta kansantaiteena – se on kiihottavaa. Sitä ei nykypäivä ole ryhtynyt horjuttamaan. Bacon kirjoittaa liikkeestä, ajan dynamiikasta ja muutoksesta. Paul Kleen piirroksissa ilmenee hänen mukaansa liikkeen konsepti, etenemisen kirkkaat linjat paikasta toiseen, kaikki kudottuna yhdeksi verkostoksi. Tähän on lisätty kohtaamispaikat, paikat jotka kukkivat, rikastavat ja antavat levon hetken. Nämä paikat ovat tärkeitä ja niihin saattaa liittyä arkkitehtuurin suuria ilmiöitä, mutta ne voidaan ymmärtää vain suhteessa liikkeeseen - paikkaan saavuttaessa tai kuviteltaessa sieltä poistumista. Bacon sanoo, että liikkeen arkkitehtuuri ja pysähdyksen arkkitehtuuri, nämä kaksi elementtiä yhdessä, muodostavat kaupungin taideteoksena.  Hän puhuu kaupungista "kansantaiteena". Sellaisena kaupunkisuunnittelun tuote on kaikkien ihmisten koettavissa, ilman koulutusta, tasa-arvon pohjalta. Hän uskoo että kaupunkisuunnittelulla voitaisiin luoda demokraattisen yhteiskunnan suuri ilmaus elämästä. Elämästä, joka on meille yhteinen. Hän kysyy: "Voimmeko murtautua ulos sirpaleisesta lähestymisestämme tähän ongelmaan ja alkaa nähdä kaupunki yhtenä kokonaisuutena, käsitellä kaupunkia täydellisenä organismina? "

Baconin kirjassa oli kaksi maailmaa: kurinalainen renessanssimaailma ja vapaus, johon ollaan pyrkimässä. Näin hän kirjoitti: "Kristallimaisen säännölliset geometriset muodot ja symmetriset säteittäiskaupungit soveltuivat renessanssin ajatukseen yksilökeskeisestä maailmasta, joka kuvasi yksilöä eräänä ajan hetkenä. Tällainen ajattelu ei sovellu kaupungin kokemiseen kokonaisuutena, eikä kaupungin kokemiseen suhteessa pitkäjänteiseen kasvuun ja aikaan.”

Uutta ajattelua

Bacon penäsi suunnitteluun uutta ajattelua. "Kaupunkisuunnittelun tehtävänä on luoda harmonista ympäristöä asukkailleen siitä hetkestä, kun he heräävät aamulla siihen hetkeen, kun he menevät levolle illalla. Liike tilan läpi luo elämysten jatkuvuuden. Kokemus on riippuvainen tilojen luonteesta ja muodosta. Liikkumisen systeemistä muodostuu näin avain arkkitehtuuria organisoivana voimana. Jos suurten ihmismäärien käyttämälle reitille pystytään luomaan harmonisen liikkumisen kokemusympäristö, on luotu onnistunutta kaupunkisuunnittelua. Tätä mieltä oli Edmund N. Bacon. Runollista eikö totta? Olemmehan ajatelleet liikkumisen ja varsinkin moottoriajoneuvoilla liikkumisen jopa pahan siemenenä.  Bacon vielä julistaa ”kansantaiteensa” puolesta: "Kaupunkisuunnitelman vahvuuden ei tulisi nojata hallintoon ja auktoriteetteihin vaan kykyyn vaikuttaa kasvuun”.

Kyky vaikuttaa kasvuun

No tuossapa tärppäsi ja särähti aika hyvin. Helsingin uusi yleiskaavavisio ajaa samoja tavoitteita. Yritän nyt etsiä tuollaisia lauseita.

■       ”Helsingissä on käynnissä yleiskaavan laa­dinta. Siinä varaudutaan Helsingin kasvuun nykyisestä 620 000 asukkaan kaupungista noin 860 000 asukkaan kaupungiksi vuo­teen 2050 mennessä. Myös Helsingin seutu kasvaa, sillä seudun väkimäärän arvioidaan kasvavan 1,3 miljoonasta asukkaasta kahteen miljoonaan. Yleiskaavan valmistelussa on vahvasti esillä kantakaupungin laajentami­nen muuttamalla moottoritiemäisiä sisääntu­loväyliä vähitellen urbaaneiksi pääkaduiksi, eli kaupunkibulevardeiksi.” (Kaupunki-bulevardit Helsingissä http://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/esitteet/esite_2015-4_fi.pdf )

■       ”Bulevardivaihtoehdoissa käytetyssä yleiskaavan mukaisessa maankäyttöskenaariossa maankäytön kasvu keskittyy voimakkaasti kaupunkibulevardien ympäristöön. Lopputilanteessa 2050 Etelä- ja Pohjois-Haagan, Lassilan, Pirkkolan ja Maunulan alueilla on noin 20 000 asukasta ja 10 000 työpaikkaa enemmän kuin BAU-skenaariossa (noin 70 000 asukasta ja 30 000 työpaikkaa).”

■       Tulevaisuudessa selkeimpiä kantakaupun­gin laajentamismahdollisuuksia tarjoavat moottoritiemäisten sisääntuloväylien var­ret. Uusien bulevardien varsille olisi mah­dollista rakentaa asuntoja, toimitilaa, puis­toja tai muita palveluja kaupunkilaisille. Väylät muuttuvat urbaaneiksi bulevardika­duiksi. (http://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/esitteet/esite_2015-4_fi.pdf )

Kasvua minun kotinurkillani

Minua kiinnostavat nuo kotiseutuni ja erityisesti minua kiinnostaa Hämeenlinnan väylän varsi. (Hämeenlinnan väylän kaupunkibulevardiselvitys). Niin siis tuon raportin mukaan kasvua olisi Hämeenlinnan väylän vaikutusalueella asukasluvussa 29 % ja työpaikat kasvaisivat kolminkertaisksi. Melkoinen mullistus minun kotiseudullani! Alueeseen liittyy niin paljon omaa suunnitteluhistoriaa. Tosin siihen liittyy myös omaa elämänhistoriaa: pikkupoika-aikojen hiihtelystä 40-luvulla, Haaga-Vantaan suunnitteluun 70-luvulla ja sitä kautta nykypäivän sähköpyöräilyyn keskuspuiston raiteilla. Ensimmäinen primitiivireaktio kohdistui Pirkkolan urheilupuiston osittaiseen rakentamiseen ja desanttikukkulan, kuten myös kummitustorpan kivijalan hävittämiseen. No, taidan olla ainoa jäljellejäänyt joka noita vanhoja muistelee. Se nyt on vain niin että nykyajan sukupolvi haluaa kantakaupungin tänne keskuspuistoon. (Sanoo etuoikeutettu joka asuu vihatussa Pakilassa ja vielä aivan puistoon rajoittuvalla tontilla). Ei silti, silloin kuin yhdessä Kimppi Mikkolan ja Jude Juutilaisen kanssa kaavoitimme Pohjois-Haagan Lassilan aluetta ja paikalta piti lunastettaman muutamia rintamamiestaloja, eikä lunastushinnasta päästy oikein sopimukseen, ilmoitti rintamamiehiin kuulunut entinen konekiväärimies tuovansa seuraavaan kokoukseen raskaampaa kalustoa. Siitäpä sitten kaupunki pelästyi ja myöntyi ja hinnat asettuivat kohdalleen. Nykyaikana meillä ei ole kotinurkkiin piilotettuna tuota raskaampaa kalustoa, eikä ole sen käyttökokemuksiakaan, joten jäämme tässä avuttomina vuorovaikutusjoukkojen ja digitaalikomppanioiden ylijyräämiksi poteroihimme, avuttomina ja hiljaa.

Haaga-Vantaan suunnittelu kohtasi tiukkaa vastarintaa. Helsingin sanottiin olevan matkalla kohti ympäristökatastrofia. Samalta kai se nykysuunnittelijoista tuntuu kuin meistä silloin – kun NIMBY hyökkää. Kritiikki on kestettävä ja siihen on vastattava. Joskus on oltava valmiita ottamaan askel taakse.

Näinkö se on vai toisinko?

Taasko minä jouduin tähän bulevardikierteeseen? Olenhan kirjoittanut asiasta jo useita blogeja. Inissyt täältä poterostani. En ole tosin saanut pienintäkään vuorovaikutusruisketta. Se tullee jälki-ilmoituksena, sitten kun ollaan jo ”implementoimassa” – Sipilän terminologiaa käyttääkseni. Vuorovaikuttajien tehtävänä lienee aikoinaan kertoa vahingon jo peruuttamattomasti tapahtuneen.

Otinpa siis jälleen esille kaikkinaiset bulevardeja kuvaavat raportit. Luin myös kollegojeni Timo Kärkisen ja Teemu Holopaisen ansiokasta raporttia nimeltään:  ”Kaupunkibulevardien tavoitelähtöinen vaikutusten arviointi”. Se löytyy osoitteesta: http://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/yos_2014-25.pdf . Se on mainio ja innovatiivinen selvitys. Voi vain onnitella tilaajia ja tekijöitä.

Tuossa kuvassa se näkyy se minun kotikontuni ja desanttikukkula ja minun pyöräilyreittini ja kummitustalon kivijalka. Osmo Lappo kirjoitti juuri Pirkkolan vanhan Elannon tuhoavasta yleiskaavavision tiivistyshankkeesta suojellussa ympäristössä. Hän kirjoitti: ”Näpit irti Pirkkolasta”. Minä kirjoitan: ”Näpit irti Keskuspuistosta”. No, on siellä sellaisiakin paikkoja joita voisi rakentaa, ettei nyt aivan näin absoluuttisesti. Mutta nyt elämme liioittelun strategioissa hyvässä ja pahassa – joten liioiteltava on, muuten ei tule kuulluksi. Vai mitä Ode?

Ratkaisevatko bulevardit Helsingin kasvun ja kasautumisen?

Ryhdyin siis hieman studeeraamaan näitä potentiaalisia bulevardialueita. Mittasin kartalta alueiden pinta-alat neliökilometreissä ja laskin niille kerrosalat ja asukasluvut. Vertailin sitten näitä lukuja yleisesti puhuttuihin ja yleiskaavavisiossa kirjoitettuihin ja havaitsin sen mitä olin pelännytkin. Bulevardien varteen rakentamalla ei saadakaan sellaista kasautumaa kuin on yleisesti puhuttu. Ja jos keinotekoisesti tehtäisiin, niin kasat tulisivat väärään paikkaan – useimmiten. Bulevardiaate on siis mielestäni hyvä. Lähdetään tästä. Mutta bulevardeilla olevan rakentamistehokkuuden tulee olla jossain harmonisessa suhteessa ympäröivään kaupunkiin. Bulevardin kaistaleesta ja pätkästä ei voi luoda itsenäistä ”pikkumanhattania”. Olisiko jossain bulevardin varrella paikka tällaiselle ilmiölle? No, on jossain: esimerkiksi Itiksessä keskustan läpi mentäessä tai jossain Herttikan metroaseman seudulla tai Käpylän aseman seudulla, mutta ei sellaista keskusilmiötä voi minne tahansa heittää. Useissa kohdin bulevardialueet ovat kapeita yhden tontin kaistaleita. Niihin ei kaupungin tekeminen ole helppoa.

Eivät meillä bulevardit ole vailla esikuvia. Eliel Saarinen, Elsi Borg ja Oiva Kallio jo aikoinaan hahmottelivat Töölönlahden bulevardeja. Tuossa olisi hyvin kasautunut.

Pentin pikalaskelma

Laskin siis näitä potentiaalisia alueita ja arvioin niille mahtuvan asukasluvun määrää. Laskin kerrosalasta 80 % asunnoille. Kivijalkoihin sijoitin tavoitteiden mukaisesti maksimimäärän toimintaa.  Sain kivijalkoihin 4 % kokonaiskerrosalasta. Asuntokerrosalana per asukas käytin 40 k-m2. Se on alle Helsingin keskiarvon 42 k-m2 per asukas. Aluetehokkuutta iteroin hieman eri tasoilla ja sovelsin tasoa ea= 0,7. Korttelitehokkuus tässä keskiarvotarkastelussa noussee tasolle ek=1,0  ja tonttitehokkuus noussee tasolle et= 1,2. Tämä on siis keskiarvoa. Jossain on korkeampaa, joissain matalampaa. Huimaa! Näillä eväillä laskettuna bulevardinvarren alueellinen asukastiheys nousee hyvin korkeaksi. Minun pikalaskelmassani tiheydeksi tuli 14000 asukasta per km2. Missä olisi tuollaisia tiheyksiä? Niitä on Etu-Töölö, Kruununhaka, Katajanokka, Kamppi, Alppiharju ja Linjat. Kelvannevat kantakaupungiksi! Tosin Torkkelinmäessä ja Punavuoressa päästään vielä suurempiin asukastiheyksiin. Noilla huipputiheyden alueilla asuu yli 20000 asukasta neliökilometrillä. Se on sama tiheys kuin Pariisin 4. Arondissement tai Manhattanin Greenwich Village.

Kuvassa esiintyy Helsingin alueiden vuoden 2014 asukas- ja työpaikkatiheyksiä. Kuvaan on piirretty minun tässä laskelmassa käyttämäni bulevardien keskimääräinen asukas ja työpaikkatiheys. Se on huiman korkea. Se on todella ”kantakaupunkia” bulevardien varrella.

Pikalaskelma lupaa bulevardeille 40000-50000 asukasta

Minun pikalaskelmassani (tämä on vain dementian torjuntaa ja harrastelua, siinä saattaa olla ratkaisevia väärinkäsityksiä) on käytetty valkoisen nuolipylvään mukaista asukastiheyttä bulevardeilla. Se on niinkin huima kuin 14000 asukasta alueneliökilometrillä. Sillä tavoin laskien kaikkien esitettyjen bulevardien yhteinen asukasluku huitelee tasolla 60000. Tämän luvun saavuttaminen on erittäin suurten ponnistusten ja investointien takana. Pikemminkin uskoisin kaikkien bulevardien yhteenlasketun asukasluvun, silloin kun ne kaikki oletetaan tehdyiksi eli vuonna 2050 olevan 40000 asukasta. Ne eivät siis ole ratkaisu Helsingin kasautumisteoreetikoille. Mutta niissä on muuta hyvää!

Tässä kuvassa on esitettu minun pikalaskelmani tulokset bulevardeille mahdollisesti mahtuvista asukkaista. Nyt saattaa sitten kysyä itseltään: kannattaako niitä harkita ja suunnitella?

Kuolemansyntiin viittaava johtopäätös

Nyt sitten jos uskoisi noita omia laskelmiaan ja sitten joku kysyisi kannattaako niitä ajatella toteutettavaksi? Minun vastaukseni on ilman muuta KYLLÄ. Ohjelmani on tosin hieman nykysuuntauksesta modifioitu.  Tarjoilenpa tässä eräitä ajattelun sääntöjä. Jos joku haluaa tietää mitä tarkoitan niin konsultoin ilmaiseksi. Tässä:

■       Keskuspuistoon ei kosketa, jos hipaistaan niin korvataan parannetulla melusuojauksella ja/tai korvaavilla viheralueilla muualla

■       Hämeenlinnan väylän länsipuolella on hyvä täydentää nykyistä rakennetta

■       kaikilla sisääntuloteillä Kehä I sisäpuolella toteutetaan bulevardiuudistus:

■       nopeudet lasketaan 60 km/h

■       liittymätyyppejä tarkastellaan, osa muutetaan tasoliittymiksi

■       erinäisten Kehä I eritasoliittymien tyyppi muutetaan, ennen kaikkea Tuusulantien liittymä ja Hämeenlinnan väylän liittymä ja liittymän pinta-alaa supistetaan paralelliväylämuutoksin.

■       bussipysäkit ja bussikaistat uudistetaan supistettujen liittymäalueiden sallimissa puitteissa

■       kevyen liikenteen yhteydet pitkin ja poikin uudistetaan

■       varaudutaan mahdollisiin raitioteihin

■       Kehä I kytketään bulevardiuudistukseen, Kehä rakennetaan osin viaduktille ja varustetaan ”meluputkella”

■       bulevardikatujen varren kaavoitusta kehitellään yleisesti

■       bulevardirakentaminen aloitetaan Vihdintiellä ja Laajasalontiellä, muissa kohteissa toteutetaan bulevardien liikenteellistä uudistusta yhteistyössä valtion kanssa

■      sitten  kun on ensin näissä harjoittelukohteissa hyvin opeteltu ymmärtämään ympäristövaikutuksia, markkinoita ja raideliikenteen yleisiä kehitysresursseja - ryhdytään tositoimiin muuallakin.

Siinä huristellaan putkessa pitkin Kehä ykköstä vuonna 2050. Minun vanhimmat lastenlapseni siirtyvät silloin eläkkeelle ja minun lastenlastenlapseni lähestyvät uhkaavasti neljääkymppiä. Bulevardin varrella skeittaillaan.

Ellin kanat

Sain juuri sähköpostiviestin. Se tuli Elliltä. Hän kertoi kanurin ylpeydellä ihanista maatiaiskanoistaan. Mitä ne ovatkaan: alholaisia ja tyrnäväläisiä?  Ja lampaat. Hän on myös lampuri. Lampaatkin ovat puhdasverisen suomensukuisia, on Kainuuta ja Ahvenanmaata. Tytöt eli uuhet on nimetty Kuikka Koposen ensimmäisen tyttären mukaan. Pojat eli pässit ovat taas Jaakobin poikien nimisiä.

Kot kot!

Elli kirjottaa: ”Kanani Klaara, Elina, Kreeta, Ruusa, Onerva ja Kanerva sekä Kukko Albert tervehtivät minua aina iloisesti ”koo koo” napittaen pää kallellaan silmiin ja sitten katseet kohdistuvat taskuuni – he ovat kiinnostuneempia taskuni sisällöstä kuin minusta itsestäni. Aamutoimiin kuuluu pala paahtoleipää pieninä nokkapaloina, jonka he hypäten nappaavat sormistani, kukin vuorollaan mainittuani nimen, ilman riitoja. Kana ei ole lainkaan tyhmä, päinvastoin. Ja että niillä on runsas ”sanavarasto”, jopa kiroilua myöten. Tämän huomasin taannoin kun oli kiire munimaan ja pesät oli varattu. Klaara valitti minulle ”kaii kaii kaii”, napitti silmiin, minä pyysin häntä tekemään selväksi pesässä olijalle, että on tosi kyseessä. Hän otti tomeran marssin edestakaisin pesän edessä ja messusi: ”Kot kot (n. 24 kot’ia) KOOOT. Ei vaikutusta pesässä olevaan Ruusaan. Taas minua silmiin ja surkeat ”kaii kaii kaii”. Sanoin, että mene samaan pesään kun ei kerran usko. Klaara hyppäsi pesän suuaukolle ja tärskäytti ”SSTTANA!” ja kömpi samaan pesään, nutuutti harjasta, jupisi jotain ja olihan Ruusan tehtävä tilaa, ts. poistuttava nuorempana pesästä. Sain kuulla kyllä Ruusan nokasta, mitä mieltä hän oli neuvoistani Klaaralle. Siinä oli ”ärräpäitä” rivissä, ja silmät kiukkua täynnä. Ja minä hyväkäs vielä nauroin. On ne hauskoja tipusia, munat kun tulee vielä kaupan päälle.”

Ruusa ja Albert tarkkailevat emäntäänsä. Olisiko jotain annettavaa? Kot, kot!

Mutta ei se kanurin ongelmiin loppunut. Päälle tulivat lampurin ongelmat – tai oikeammin ilot. Elli jatkaa:  ”Lampaat taas huutavat nuppi punaisena: ’MÄÄ KUOLEN JUST NÄLKÄÄN, HEINÄÄÄÄ!’ Pitäisi hankkia kuulosuojaimet, en tiedä montako sataa desibeliä on meteli? 5 aikuista ja 8 karitsaa messuaa yhtaikaa torvet suorana ja kukaan heistä ei kuulu ’maan hiljaisiin’. Lieköhän ovat tulleet emäntäänsä? Ei ne edes kuule, kun minä uhkaan katkaista niiden kaulat, ellei meteli vaimene. Vielä joku töräyttelee ”MÄVVÄVVÄV!!! suu täynnä heinää. No joo, tämmöistä on lampuri-kanurin jokapäiväinen elämä. Ei ole ’kanurilla’ kaikki kotona, ei.”

Onpa tuo maaseututietous vähissä kun luulin vain pässien olevan sarvipäitä. Tässä on kuitenkin mustasarvinen Iida-uuhi. Taustalla tarkkailevat Olivia ja Lotta.

Bbääh!

Niin, ostin kyllä Elliltä lampaan koiven. Kun pistin koipea pakasteeseen pääsiäistä odottelemaan havaitsin Ellin kirjoittaman tiedotteen: ”Onni, töysäläinen, ’Suomen valkoinen lammas’. Mieskunto hyvä. Jälkikasvua jo 16 kappaletta. Röykässä syntyneiden jälkeläisten nimet ovat: Leevi, Juuda ja Daan, Jaakobin poikia ja sitten Amanda, Olivia, Ceela, Concordia, Jemna, Jekleobeth ja Alli, Kuikka Koposen ensimmäisen lapsen nimen mukaan. Hyvä pässi, hieman ujo.”

Elli tuli lahnaa ruotimaan

Kuka se on tuo kanuri ja lampuri? Se on kaikkien rakastama Elli. Hän on elinikäinen ystäväni. Hän tuli firmaan piirtäjäksi marraskuun 9. päivä 1970. Silloin elettiin erilaisia aikoja. Tai olivatko ne tarkemmin ajatellen samanlaisia? Sitä nyt tässä hieman pohdin. Ellin ensimmäinen homma oli ”Lahna”.  Se on tai oli Lahden kaupungin liikennesuunnitelma. Heikkosen Mauri oli projektipäällikkönä, kun tehtiin Lahden ”suurta liikennetutkimusta”. Elli pääsi heti armoitetun työntekijän suojelukseen.

Sinä aikana kun Elli tuli meille töihin olin piirtänyt vihkooni tämän kuvan.  ”Yhteisö minimoi kommunikaatiokitkaa”. Vaikuttaako fiksulta? Minusta se oli aikalaisekseen mielenkiintoinen kysymys. Pienissä yläkuvissa pohdintana on kaupunkimalli. Onko se nauhakaupunki vai onko se tähtimalli. Kommunikaation välineenä oli kunnon telefooni. Niin, muuta sähköistä välinettä ei ollut edes haaveissa. Ei ollut vielä edes faksia eli telekopiolaitetta.  Se tuli vasta vuosikymmenen puolessa välissä. Kuva pohtii voiko kasvoista kasvoihin kontaktin korvata puhelimella? Voiko?

Ketkä nyt olivatkaan ne ihmiset jotka ”Lahnaa” tekivät aikanaan vuonna 1969? Tilaajana olivat Lahden kaupunki ja TVH.  Lahdesta johtoryhmässä olivat Nyyrö Koskela ja Eino Kallinen. TVH:sta vaikuttajana oli Seppo Hirvonen. Meiltä remmissä olivat Maurin ja Ellin lisäksi Pentti Bergius ja Jyrki Brotherus. Moni muukin. Minäkin. Ehkä onkin tehtävä pieni syrjähyppy Ellin kanoista ”Lahnan” jälkiarviointiin.

Syrjähyppy toiseen naiseen

Kolmekymmentä vuotta Lahnan aikoja myöhemmin , syntymäpäivilläni vuonna 2004, pyysin ystävääni Eeva Linkamaa arvioimaan vanhaa ”Lahnaa”. Eeva oli jo silloin korkea virkanainen liikenneministeriössä. Sivumennen sanoen Eeva on sellainen nainen, että ennen nuorempana miehenä pohjoismaisilla seminaarimatkoilla tuli kiihkeästi katseltua hänen peräänsä. Eevalla oli kuitenkin salainen henkivartija, Eevan työtoveri ja minun ystäväni, Markku Linnasalmi. Hän hätisteli Eevaa pois minun ulottuviltani. Ilmeistä työsuojelua! Asiaan. Mitä Eeva sanoi tuosta Ellin ensimmäisestä työstä? Eeva sanoi:

”Pika-analyysi osoittaa vanhan tutkimusraportin sisältäneen noin 30 000 numeromerkkiä ja hirveän määrä desimaalipilkkuja. Se oli hyvin perusteellinen liikenneanalyysi, oli mittausta, inventointia, tutkimusta ja ennustetta. Eteneminen oli analyyttinen ja hieno. Ehkä nykyään kaivataan enemmän sanoja. On olemassa paljon asioita, jotka liittyvät elämisen erilaisiin muotoihin, niitä ei voi numeroin mitata tai kertoa. Tai sitten tarvitaan toisia numeroita. Ehkä nyt tsiidaillaan lankakerää ja sukkapuikkoja eri suunnalta, kytketään ne paremmin ilmiöihin. Arvioidaan ja kuvataan ilmiöitä eri näkökulmista. Ilmiöitä ei ehkä voikaan lähestyä matemaattisesti. Ja voidaan ajatella suunnittelussa yhä lisääntyvän vuorovaikutuksen korvaavan osan tilastoista, numeroista. Tosin vuorovaikutuksesta saadulla tiedolla ei oikein ole purkkeja!”

Tässä se on Lahden liikennesuunnitelman 1969 maankäyttövaihtoehto ”Suurlähiömalli”. Lahden oletettiin kasvavan vuoteen 2000 mennessä 200000 asukkaaseen. No, tässä Lahdessa olivat mukana Salpakangas ja Nastola. Se olisi merkinnyt 2,25 % vuotuista kasvua. Kasvu ei toteutunut. Todellinen kasvu oli tuona ennustettuna aikana 0,8 % vuodessa. Vuoden 2000 jälkeen ei juuri kasvua tapahtunut. Outoa? Mutta, ei huolta, tulevaisuudessa Lahden kaupungilla tulee olemaan merkittävä rooli osana pääkaupunkiseutua ja metropolia. Uskotko?

Elli muuttaa Libyaan

Työnteossa ja elämässä tapahtui suuri muutos kun saatiin aikaan konsulttityön vientiä. Vienti tapahtui Devecon Oy:n kautta. Ensimmäisenä ”vapaan viennin” hommana saimme Kuwaitin Jahran kaupungin keskustan, Irakin rajalla. Taisi Elli olla leiskaamassa raportin takakanteen kamelin kuvia, jotka tilaaja sitten vaati poistettavaksi. Sitten tärppäsi Libya ja Tripolin kaupungin Transportation Master Plan.  Elli irrottautui Vuosaaren sataman suunnittelusta ja lähti suureen seikkailuun keskelle kuohuvaa Arabiaa.

Tripolin liikennesuunnitelmaa tehtiin valtaosin paikan päällä. Projektipäällikkönä oli Harri Leppänen, paikallisina insinööreinä Lothar Mallon ja Veikko Tuominen. Vierailevina taiteilijoina mm. teekkarit Pekka Kettunen ja Matti Lahdenranta. Elli koirineen heistä huolta pitämässä.

Libyassa tarvittiin tarmokasta yleisnaista.  Tehtävät olivat moninaiset. Naiselle sopivat - sellaiselle tarmon pesälle ja mitään pelkäämättömälle kuin Elli. Hänelle arabimaan sosiaalinen mentaliteetti ja tapa kommunikoida sopivat kuin nenä päähän. Arabimaat ovat matriarkaalisia maita. Naista totellaan ja hän hallitsee. Elli siis ryhtyi koiransa Kälbin kanssa Tripolin toimistomme hengettäreksi – no, hallitsijaksikin. Siinä ohessa hän hämmästytti asiakkaita suvereenilla kuvantekotaidollaan. Suunniteltiinpa eräänä yönä uudet sillan mallit, kun insinöörien kuvat eivät tilaajalle kelvanneet. No, kun olivat piirtäneet pilarit ja maatuet kuin kuhilaiksi, niin me sitten Ellin kanssa hieman terävöitimme näkemystä.

Tällaisen sillan mallin piirsimme Ellin kanssa kuumana Tripolin yönä vuonna 1978. Tilaaja oli ihastunut ja Ollilan Masa sitten toteutti rakennesuunnittelun asiankuuluvalla taidolla.

Elli oli Libyassa, tarkemmin sanottuna Tripolissa 2 vuotta, 7 kuukautta ja 10 päivää.  Kymmenentenä päivänä hänet karkotettiin. Tumman salskea libyalainen poikaystävä taisi olla sukua diktaattorin vastapelurille. Lähtö oli kiireinen. Onneksi ”hevossetä” auttoi sen verran, että Elli sai autonsa mukaan. Tripolissa valmistauduttiin tuohon aikaan Ras Lanuf -suurprojektiin. Sitä Elli pääsi sitten Suomessa piirtelemään. Elli oli muuten ainoa joka meidän byroossamme hallitsi arabialaiset letrasetit. Mitä, etkö tiedä mitä ovat letrasetit. Ne ovat siirtokirjaimia, joilla kuvatekstit teipattiin - kaikki kaikessa sen ajan ”teippiteknologiassa”. 

Ras Lanufin toteutetun kerrostalokorttelin mallikuva vuodelta noin 1980, sekä toteutunutta kaupunkia 30 vuoden takaa. Millaiselta siellä nykyisin näyttää? Se kiinnostaa, mutta eipä ole rohkeutta muuta kuin Googlesta katsella. Siellä kuvat ovat vuodelta 2013 eli jälkeen Gaddafin kaatumisen. Kaupunki näyttää ehjältä.

Elli Mosulissa

Vuonna 1980 Ellille koitti jälleen ulkomaan komennus. Hän lähti Irakin Mosuliin Erkki Etelämäen isännöimää kaupunkia piirtämään. Tai sanotaan hieman vaatimattomammin: kaupungin kunnallistekniikkaa piirtämään. Mukana oli hyvä joukko meikäläisiä. Mutta tuostapa kerronkin jo blogissani: http://penttimurole.blogspot.fi/2015/11/suomalaiset-rakentajat-irakissa.html .

Pommituksiin ja sitä kautta häätöön päättyi tuokin reissu.

Juna on menossa Bagdadista Istanbuliin. Kotimatka on alkamassa.  Viittoillaan Mosulin asemalla. Elettiin vuotta 1980. Pommitukset kiihtyivät ja kolmen kuukauden työrupeaman jälkeen koitui lähtö kohti Turkin rajaa. Ellin ilme on kuitenkin iloinen.

Elli Jyväskylässä

Elli siirtyi Jyväskylään syksyllä 1989. Joren kanssa he taisivat oikein lopullisesti ryhtyä keskisuomalaisiksi. Onneksi kuitenkin taas uusi kaukokaipuu vei takaisin Libyaan. Niin kai vielä muistatte kaikkien näiden vaiheiden johtavan loppujen lopuksi Klaaran, Elinan, Kreetan, Ruusan, Onervan ja Kanervan munimiin kananmuniin. Ilman kaikkia näitä vaiheita siihen ei päästäsi.

Jyväskylän Kauppakatua piirrettiin kävelykaduksi vuonna 1990. Elli oli tärkeässä roolissa. Hän muun muassa rakensi kaupungintalon vintiltä löytyneeseen Kauppakadun pienoismalliin kävelykadun kaikkine yksityiskohtineen. Tässä on Ellin käden jälkeä. Mutta onpa siinä myös Joren muovailema taideteoksen malli. Hieno muuten!

Takaisin Libyaan

Uusi ja seitsemän vuotta kestänyt Libyan keikka alkoi kesäkuun alussa 1992. Nyt käynnistyivät Jufran kaavoitus sekä Jufran hallintokeskuksen ja Sirten kongressipalatsin suunnittelutyöt. Jufran kuvat peittivät työhuoneeni seinät.

90-luvulla Libyan toiminnoissa oli suuri buumi. Se sattui juuri paraimmiksi laman alkuun. Meillä ei tarvinnut irtisanoa ketään. Elli juuri palasi Libyaan, silloin kun suunnittelupöydällä pyörivät kuvassa vilahtelevat Jufran kaava, Sirten kongressipalatsi ja Jufran hallintokeskus. Niiden rakentaminen tapahtui suomalaisten valvonnassa. Elli taas huolehti Tripolin etapilla kaikkien hyvinvoinnista.  

Kuten olet huomannut Elli ja Libya kuuluvat kiinteästi yhteen. Elli johti – henkisesti kyllä - monipäistä suomalaisjoukkoa National Consulting Bureaun konttorissa Tripolin Shara Jamahirya -kadulla. Elli myös järjesti työmaiden valvojille moninaiset tervetuliais- ja läksiäisjuhlat Ghasr Ben Gashirin kämpillä, lähellä Tripolin lentokenttää. Se kenttä on nyt tuhottu. Niin on myös meidän silloinen kämppimme. Hävisi Naton pommituksessa. Lentokenttä taas tuhoutui libyalaisten sisäisissä kahinoissa. Niin kuin paljon muutakin tuossa maassa. Se mikä pahinta, siellä on onnistuttu tuhoamaan heimoyhteiskunnan muutenkin hauras yhtenäisyys, maa on sirpaleina!

Klikkaa tuota kuvaa ja katso Libyan 90-luvun paikanpäällä asuneiden vientiveteraanien nimiä. Löydätkö tuttuja? Elli oli siellä koko ajan Jorman kanssa. Kuvassa siniset viivat ovat työmaavalvojia, punaiset ovat suunnittelijoita ja keltaiset ovat hallintoväkeä. Mutta onneksi Elli ryhtyi sittemmin kanuriksi ja lampuriksi. Vaikka kyllä muistan hänen haaveksineen kamelifarmarin hommista, mutta ne haaveet onneksi jäivät.

Ellin komennus päättyi juhannuksena 1999. Alkoi Ellin uusi ura. Tuloksena ihania tuotteita Klaaran, Elinan, Kreetan, Ruusan, Onervan ja Kanervan munimina ja kukko Albertin sivusta avittamina.

Olipa onnellista että nyt saimme aamiaispöytäämme todella onnellisten kanojen munia. Kiitos Elli! Kanoista ja lampaista puhumattakaan!