Päänsärkyä ja vanhan maestron kiusaamista

Alvar Aallon näyttely on avoinna Ateneumissa. Suosittelen. Aalto on eräs tunnetuimmista suomalaisista. Hänen haaveksiva kuvansa kulki meidän rahamasseissamme vuosina 1986-1997. Minun aikani ihmisistä seteleihin pääsivät Urho Kaleva Kekkonen, Juho Kusti Paasikivi, Alvar Aalto, Väinö Linna, Paavo Nurmi ja Jean Sibelius. Alvar Aallon kuvalla varustettu 50 markan seteli laskettiin liikkeelle vuonna 1986. Setelin kääntöpuolella oli Finlandiatalon kuva. Kysyn Dynikseltä, Daniel Bruunilta kuka on tämän rahan piirtänyt. Olisiko se hänen isänsä Erik Bruun? Kyllä, Erik Bruun on piirtänyt rahan Finlandiatalon puolen. Kasvopuoli taitaa olla Torsten Ekströmin työtä.

Näitä Alvarin kuvalla varustettuja seteleitä painettiin 250 milj. kappaletta. Onko tuo totta? Vaikuttaa järjettömän suurelta määrältä. Mutta eihän se ole kuin 50 seteliä jokaista suomalaista kohti 10 vuoden aikana. 5 seteliä vuodessa. Sehän vaikuttaa ihan järkevältä. Kyllä niitä enemmän kuluu. Hieno seteli.

Maksettiin kunniavelkaa

Nyt kuitenkin laitan tähän teidän luettavaksenne tarinaa 70-luvulta. Minulle tuo kaikki mitä silloin tapahtui on suuri elämys. Kaiken lisäksi myönteionen elämys. Teksti on osittain kirjastani napattua. (Ihmistä ei voi suunnitella, kiveä voi!”, 2012.) Oli kysymyksessä Aallolle annetun Töölönlahtea koskevan jatkotyön tekovaiheet. Vuosiluku oli 1971. Aallon varsinainen keskustasuunnitelma alkoi vuonna 1959 ja valmistui vuonna 1964. Kului sitten ihmetellessä nuo välivuodet. Suunnitelma ei saanut esittelyn suurta menestystä vastaavaa kannatusta kollegojen parissa, eikä päätöksentekijätkään sitä rakastaneet. Niinpä se ikää kuin kuivui kasaan. Mutta kunniavelka jäi. Samanaikaisesti kun suunnitelma kuivui, Aalto työskenteli Finlandian parissa. Finlandia-talon suunnitelma oli hyväksytty vuonna 1964. Talon ensimmäinen osa valmistui 1971 ja kongressisiipi 1975. Koko ajan siis tapahtui, mutta varsinainen Töölönlahden suunnitelma roikkui tyhjän päällä. Tai ei aivan, sillä kaupunkisuunnitteluvirastoon perustettu keskustatoimisto teki Alvarin entisten alaisten ja toimistopäälliköiden, Paavo Mänttärin ja Kale Hietasen johdolla vaihtoehtosuunnitelmaa. Paavo ja Kale eivät antaneet kovinkaan suurta arvoa maestronsa työlle. Mänttäri teetti pienempimuotoista suunnitteluideointia ystävällämme Kirmo Mikkolalla. Kirmo piirteli hieman tuskaisena Töölönlahti visiotaan Huvilankadun kellarissa. Muistan selvästi, kun hän väritteli lyijykynällä koordinaatistoruudukkoon rakennusmassoja. Kale Hietasella oli varsinainen keskustatoimisto viraston tiloissa Katariinankadulla. Hänen suunnitelmallaan oli nimi H 67. Itse asiassa hänen tiimillään oli myös ajatus rationalisoida Aallon ajattelua. Valmistella pohjaa useiden talosuunnittelijoiden työkentäksi. Ei niin kuin Aalto varmaan ajatteli - itse suunnittelevansa koko hoidon.

Aallon ikään kuin kunniavelan maksuna saama työ oli nimeltään: TÖÖLÖNLAHTI-TERASSITORIN MILJÖÖTEKNILLINEN KONSULTTITYÖ. Itse hän kyllä kirjoitti raporttiinsa työn nimeksi KESKUSTASUUNNITELMA. Työ määriteltiin virkatekstissä näin:

”22.11.1971 Helsingin kaupunginhallitus päätti asettaa komitean valvomaan Töölönlahti-Terassitorin alueen kaavarunkotyöhön liittyvän miljööteknillisen konsulttitehtävän suorittamista sekä laatimaan selvityksen mahdollisuuksista osoittaa kantakaupungin keskeisistä osista sijoituspaikkoja sellaisia lähinnä valtion tai muin julkisin varoin toteutettavia rakennuskohteita varten, joihin kaupungin elinten olisi lähivuosina syytä ottaa kantaa ynnä tekemään mahdollisesti tarpeellisiksi osoittautuneet esitykset asiasta kaupunginhallitukselle”.

Kun Alvar Aalto aloitti ”miljööteknillisen” konsulttityön lähtökohtina olivat hänen oma suunnitelmansa sekä KSV:n tekemä H 67 –suunnitelma. Kiva nimi kaupungin keskustasuunnitelmalle tuo ”MILJÖÖTEKNILLINEN”. Mutta se ennakoi tilaajan asenteita maestroa kohtaan. Ei kelvannut enää arkkitehdiksi. Oli ryhdyttävä miljööteknikoksi.

Työn aloituskokous ja Ruusuvuoren buduaari

Ankaran juhlinnan jälkeen siirtyminen kaupunginhallituksen sinivihreään neuvottelutilaan oli tuskallista. Oksennutti. (SIIS MINÄ) Herrat istuivat jo paikallaan. Teuvo Aura kaupunginjohtajana, akateemikko Alvar Aalto, Erkki Heikkonen valtuutettuna ja korkean komitean kokoomukselaisena puheenjohtajana, pääjohtaja Ylermi Runko demarina ja kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajana. Virkamiehiä: apulaiskaupunginjohtajat Aatto Väyrynen ja Veikko O. Järvinen. Lars Hedman ja Pentti Lehto kaupunkisuunnittelun ja kiinteistöviraston virastopäälliköinä. Näkyvissä Pentti Aholan jykevä hahmo – kumppanini Rautatientorin metroasemaryhmästä.

Niin, meidät oli Aholan kanssa kutsuttu paikalle juuri silloiselta nimeltään Kaivokadun metroaseman suunnittelijoina. Kysymyksessä oli Alvar Aallon aloittaman Töölönlahden-Terassitorin miljööteknillisen konsulttitehtävän alkuvaiheen esittely. Kokous pääsikin liikkeelle. Minä syöksähdin kulman takana olevaan vessaan oksentamaan. (TAAS) Silmät punoittivat ja näkyvyys oli heikko. Päässä armoton kipu. Siinä seisoikin salin keskellä itse akateemikko. Minulla ei ollut ollut kunniaa häntä aiemmin tavata. Hän näytti hauraalta, vapisevalta. Tuntui, että hänen oli vaikea pysyä pystyssä.(TAI OLIKO ITSELLÄ TUO VAIKEUS?) Ensimmäinen reaktio: hänen äänensä ei ollut vahva, se oli kärisevä vanhan miehen ääni. Hän viittoili kädellään, etsi tukea ajatuksilleen. Hän puhui Töölönlahdelle suunnitelluista kelvottomista mastodonteista. Viittasi entisen alaisensa, Kale Hietasen H 67 suunnitelmaan. Kesken puheen syöksähdin jälleen kulman taakse. Ruusuvuoren vessa oli todella tyylikäs. (NYT EI ENÄÄ KUKAAN KUTSU!)

Akateemikko jatkoi: ”Helsingin terminaalipolitiikka on todellakin ajateltava uusiksi. Nykyinen ajatus terminaalien keskittämisestä on virheellinen.” Oli suunniteltava hakulinja- tai puolihakulinjasysteemi. Helsinkiin on luotava uusi terminaalipolitiikka! Ärrät särähtivät, kun hän korkealla vanhan miehen äänellä retorisesti huudahti tahtonsa ilmauksen. Salin yleisö liikahteli vaivautuneesti. Miksi Alvari nyt puhuu liikenteestä? Hänelle on annettu kunniavelkana tämä Töölönlahden miljöö ja nyt hän mestaroi isompia asioita. Pysyisi asioissa, jotka ymmärtää. Huojuen ja viittoillen, terävästi  huudahdellen akateemikko jatkoi puheensa loppuun.

”Akateemikko puhuu järkeä!”

Sai esittää kommentteja. Nuori punasilmäinen insinööri halusi sanoa jotain: ”Akateemikko Aalto puhuu nyt täällä harvinaista järkeä! Todellakin, Helsingin keskustan ratkaisut ovat ankkuroituneet liikenteen terminaalipolitiikkaan! Aallon juuri esittämä ajatus terminaalien hajauttamisesta itäiseen ja läntiseen pääterminaaliin on kiinnostava ja ansaitsisi tutkimista!” Outoa. Joku kehui akateemikon ajatuksia. Miten nyt niin? Tässä ei nyt varsinaisesti odotettu mitään, maksettiin vain kunniavelkaa. Miksi tuo meni kehumaan Alvaria? Sali oli hiljainen, paljoa puheenvuoroja ei esitetty.

Kahvitauon vietin parvekkeella haukkaamassa pari puraisua raitista ilmaa. Alvar Aalto ja Pentti Ahola istuivat yhdessä. Alvar kysyi Pentiltä tuosta nuoresta insinööristä, joka kehui häntä. Alvar oli yleensä parhaiten luottanut ruotsalaisiin liikennesuunnittelijoihin. Kamppi-Töölönlahti -suunnitelmassa hänellä oli P. O. Klevemark. Aiemmin Göteborgin Drottningtorgetissa hänellä oli kumppaninaan Bo Hertzman-Ericson. Suomessa Heikki Kaila kuului Alvarin armoittamaan liikenneinsinöörijoukkoon. Kuultuaan Aholalta jotain Aalto päätti uskoa tuohon punasilmäiseen nuoreen insinööriin.  Seuraavana päivänä tuli puhelinsoitto Munkkiniemestä: ”Professori Aalto haluaa teidät avustajakseen Töölönlahden suunnitelmaan."

Tiilimäki ja ”pikkuvirkamiesten kohortit!”

Ensimmäinen meno Tiilimäkeen oli innoittava ja herätti uteliaisuutta. Olo oli hieman juhlallinen. Miten toimitaan? Kuinka neuvotellaan? Keitä on mukana? Portaat ylös, ateljeen puolelle, pieni pöytä ikkunan ääressä. Erkki Luoma oli Alvarin pääsuunnittelija tässä työssä. Hän istui piirustuspöytineen ateljeen etunurkassa – sivussa. Hänelle huudeltiin. Alvar Aalto saapui, istuimme pienen pöydän ääreen. Alvar istui katse ovelle päin. Vierailija selin ovelle. Klubi palamaan. Vastassa istui vanha mies. Kädet laihat ja suonikkaat. Kasvot ohuen ihon peittämät. Ääni särisevä. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani.” Valtavaa tuskaa ja pettymystä virtaa akateemikon suusta. Jokaisen kokouksen aikana säännöllisesti ja uudestaan. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani!” Täsmälleen tunnin mittaisen kokouksen aikana kolme varttia kulutetaan akateemikon tuskaiseen monologiin. Tämä toistuu jokaisessa kokouksessa.

Viisitoista minuuttia keskustellaan Töölönlahden suunnitelmasta. ”Meitä ei tässä työssä johda mikään tavallinen komitea. Meitä johtaa areopagi! Siksi tämä työ ei ole mikään tavallinen toimeksianto.”  Kokouksen jälkeen ryntäsin sivistyssanakirjan ääreen. Areopagi – kreikkalainen viisaiden miesten neuvosto. Sellainen siis johti työtämme. Keitä olivat nämä viisaat miehet? Heitä oli kolme: Aura, Heikkonen ja Runko. Lisäksi tietysti laaja virkamieskunta – joka suhtautui hienoista suuremmalla antipatialla ja ylenkatseella Alvar Aaltoon.

”Siinähän se on, siinähän se on!”

Työ eteni. Liikenteestä keskusteltiin myönteisesti ja toisiamme ymmärtäen. Joskus ymmärrettiin tavanomaista paremmin. Aalto ei yleensä muuttanut suunnitelmiaan sovittujen liikenneperiaatteiden mukaan. Joskus silmukat i törmäsivät rakennusmassaan. Teimme Teuvo Juntusen kanssa mahtavan puolitoistametrisen teippikuvan kiiltävälle muoville. Kuva piti esittää maestrolle. Istuimme hänen kanssaan tavanomaisesti pikkupöydän ääressä. Olimme etukäteen sopineet, että Teuvo liruttaa muovirullaa auki vähitellen. Kauheus ei saa paljastua liian äkkiä ja raflaavasti. Rulla kiertyi auki – törmäys kiertyi esiin. ”Mutta siinähän se on, siinähän se on!” huudahtaa akateemikko. Vanhana funktionalistina hän innostui rakennuksen muodonmuutoksesta. Prosessi kuitenkin oli sellainen, ettei tämä muutos tullut hänen kuvissaan koskaan näkyviin.

Liikennesuunnitelman esittely oli joskus kiusallista, kun kuvat eivät olleet toisiinsa päivitettyjä. Varsinkin kun akateemikkoa vastaa hyökättiin juuri liikenteen aseilla. Kaupunkisuunnitteluvirastossa pidetyssä esittelyssä virastopäällikkö aloitti Aaltoon suunnatun hyökkäyksen kysymyksellä: ”Voisitteko selittää näitä erikoisen omituisilta tuntuvia liikennejärjestelyjä Vapaudenkadulla?” Tässä olin kyllä kärkkäänä: ”Arvoisa virastopäällikkö, voisitteko esittää liikennettä koskevat kysymykset minulle, minä vastaan liikennesuunnittelusta. Akateemikko Aalto vastaa arkkitehtuurista myös sitä koskevien kysymysten osalta!”

Kaksi Aallon kuvaa samasta paikasta. Ensimmäinen pohjoisesta toinen etelästä. Ensimmäinen vuosikertaa 1964, toinen vuosikertaa 1972.

Vanhaa maestroa kiusattiin

Oli ihmeellistä, miten vanhaa miestä kiusattiin. (Eipä hän kyllä itsekään aivan sanattomaksi jäänyt entisiä alaisia moittiessaan!) Vanhan miehen raporteille irvisteltiin. Niitähän luettiin melkein kuin Myklen kirjaa. Vain herkkupalat. No, totta puhuen olihan siellä herkkuja. Mutta niihin herkkuihin suhtautumisesta on kysymys. Ihaniahan ne herkut ovat! Vai mitä sanotte näistä herkuista, jotka pääosin suuntautuvat H 67 -suunnitelmassa esitettyä liikenneterminaalia, eli Aallon mukaan ”mastodonttia”,  vastaan:

Aalto oli tämän suunnitelman valmistuessa 74 vuoden ikäinen. Hänellä oli elinaikaa jäljellä 4 vuotta. Nykymittapuun mukaan hän kuoli nuorena. Hänen ihania – vanhahtavia kyllä – tekstejään irvisteltiin. Minusta se oli epäkohteliasta ja epäoikeutettua. Lapsellista. Tässä malliksi:

”Todellinen tarkoitus tässä on, ei suinkaan liikenneteknillisen tilapäissuunnitelman aikaansaaminen, vaan ITSENÄISEN SUOMEN PÄÄKAUPUNGIN KESKUS. On mahdotonta, että jokin tämäntapainen rakennus olisi siinä avainasemassa. Näin ollen pyydän, että ylipormestari Auran kokous käsittelisi asian siinä mielessä, ettei tällaista rakennustaiteellisesti kaupungille epäedullista keskitystä syntyisi.”

Tai:

”Rakennus on tietysti vain luonnos, mutta kuten piirustuksista näkyy, se on alueen suurin rakennus. Eivätkä eri kerroksiin nostetut raskaat kuljetusneuvot ole mahdollisia näin vaatimattomilla luonnoksilla. Rakennuksesta tulee suurin kuutiomäärältään koko Helsingin keskustassa ja palvelee se oikeastaan vaan ns. liikennetutkimuksia, mutta ei todellista tarkoitusta.”

Tai:

”Onko oleellista keskitetyt lähtökohdat, ns. terminaalit, sekä paikallis- että kaukoliikennettä varten, vai onko ns. hakulinjasysteemi sittenkin joustavampi kaupungin edun kannalta. Asia on siksi monimutkainen ja koskee sitä paitsi ulkomailta saatuja tiedotteita, että se voidaan ratkaista vain koko Helsingin joukkokuljetusliikenteen jakelusysteemin puitteissa.”

Niin tästä viimeksimainitusta punasilmäinen nuori insinööri innostui!

Alvar Aalto kohdisti moitteensa Kale Hietasen suunnittelemaan monikerroksiseen liikenneterminaaliin. Hän kutsui sitä MASTODONTIKSI.

Idän ja lännen yhdistäminen ei onnistunut

Aalto yritti ratkaista itäisten ja läntisten kaupunginosien välistä eristyneisyyttä luomalla diagonaalisia katuyhteyksiä ratapihan yli. Näitä yhteyksiä ei kuitenkaan esiintynyt suunnitelmaan liittyneessä liikennesuunnitelmassa. Ne olisivat edellyttäneet Kaisaniemenrantaan tulevaa toista viaduktia. Aalto ei säästellyt liikenneväylissä. Mutta hänkin eli aikaansa.

 

Kuva kertoo Aallon ajatuksen hänen omien sanojensa mukaan ”pitkulaisesta” Helsingin keskustasta. Rakennusmassat alkavat Lasipalatsilta ja kurkottuvat Stadionin ohi Nordenskiöldinkadun varteen. Oopperan ja Messuhallin kehitelmillä on tärkeä osuus tässä kompositiossa. Itää ja länttä yhdistävä vaikutus ei tässä kuvassa näy. Näkyvät kuitenkin diagonaaliset ratapihan ylittävät liikenneväylät.

Jälkikaikuja Pentti Saarikoskelta

Kaiken tämän prosessin aikoihin Pentti Saarikoski kirjoitti runon, jossa hän kertoo Helsingin, Suomen pääkaupungin elämästä metsien keskellä ja idän ja lännen suunnalla vaikuttavista jättiläisistä ja isoista silmistä. Lopuksi hän miltei yllättäen on lisännyt runonsa loppuun lauseen Alvar Aallon suunnitelmasta. Miksi? Se jää arvoitukseksi. Nyt minä lisäsin tuon runon tämän jutun loppuun. Onhan siinä jotain ajankohtaista tuo itä ja länsi.

Minä asun Helsingissä.

Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Se sijaitsee meren rannalla 120 mailia Leningradista länteen.

Helsinki on kasvava kaupunki ja vuokrat ovat korkeat.

Me istumme täällä metsiemme keskellä selin jättiläiseen ja katsomme

hänen kuvaansa lähteestä. Hänellä on tumma puku, valkoinen paita

ja hopeanharmaa solmio. Hänen maassaan kaikki on toisin kuin täällä,

siellä kävellään päällään tai ilman päätä.

Me istumme omien metsien keskellä,

mutta kaukana lännessä on maa, jonka rantavesissä kelluu isoja silmiä,

ja ne näkevät tänne.

Helsinki rakennetaan uudelleen Alvar Aallon suunnitelman mukaan.

Pentti Saarikoski: Tähänastiset runot. (Otava 1984).

Tarton visioita

Tartto on takanapäin. Itse asiassa siitä matkasta tulikin aikamoinen ajokokemus. Kongressia edeltävänä päivänä ajoin Tallinasta Tarttoon. Perillä havaitsin läppärini jääneen Tallinnaan Toompean mäelle. Hyppy autoon ja takaisin. Onneksi Eemeli oli minulla matkaseurana. Eemeli on 14-vuotias. Tyypillinen sellainen. Maisemat eivät kiinnosta. Kaikki mikä kiinnostaa on pelikoneessa. Jotkut kutsuvat sitä matkapuhelimeksi. No, vedetään hieman takaisin. Ilman Eemelin seuraa tuo lähes 400 kilometriä jo ajetun 190 kilometrin päälle olisi ollut vanhalle miehelle tuskallista. Tulihan siinä yhtäjaksoista autossa istumista lähes 9 tuntia.

Tarton visioita lataamassa

Tarton kaupungin järjestämä liikenteen visiokongressi liittyi juuri nyt käynnistyneeseen joukkoliiikenteen suunnitteluprojektiin. Meillä sattuu olemaan tässä asiassa hieman perinteitä. Vuonna 1990 – vielä Neuvostavallan aikaan – aloitimme Tartossa bussiliikenteen uudelleen organisoinnin järjestämällä keskustan linja-autoasemalle päättyvät bussilinjat läpimeneviksi heilurilinjoiksi. Tekijänä oli virolainen DI Peeter Tiks. Hän istui meidän toimistossamme Lauttasaaressa. Hyvinä mentoreina hän mainitsee Hannu Lehdon,  Juhani Bäckströmin, Olli-Pekka Pakkasen ja Timo Kärkisen. Nuo miehet olivat vielä poikasia siihen aikaan. Onhan siitä jo pian 30 vuotta. Ninnpä siis tavanomaisen kaupunkisuunnitelman tai liikennesuunnitelman koko ohjetilanteen aikajakso on kulunut. Siinä ajassa jo kaikki säästöt on diskontattu ja tehdyt tai ostetut tavarat kuoletettu. Paitsi että on sentään jotain jäännösarvoa. Se on se mikä näissä arvostetuissa kolleegoissa näyttää vieläkin tuottavan täysipäiväistä hyötysuhdetta ja tuottoastetta.

Ühistranspordi visioonikonverents/Public Transport Conference oli ohjelmaltaan täyteläinen. Konverentsiyleisö oli mieluisaa nähtävää. Paikalla oli paljon nuorta väkeä.  Tässäpä linkki konverentsin sivuille:  http://www.tartu.ee/et/uhistranspordi-visioonikonverents-public-transport-conference .  

Paikkana oli upea auditorio Viron upouudessa kansallismuseossa - “Rahva Muuseumisssa”. Museon mahtava kompleksi on vanhan neuvostoliittolaisen sotilaslentokentän kiitoradan jatkeella. Tuostapa Tarton uudesta ylpeydestä kirjoitinkin jo blogissani : http://penttimurole.blogspot.fi/2017/01/matka-tarttoon-1.html . 

Mainitsen vielä vuonna 1998 paikallisen bussiyhtiön Liikorin toimeksiantona tehdyn konsulttityön, jossa tutkittiin kalustoon ja organisaatioon liittyviä mahdollisuuksia. Tekijöinä oli tuttuja nimiä – ainakin liikenneihmisille: Tero Anttila, Jouko Berghäll, Juhani Bäckström, Hannu Lehto ja Peeter Tiks.  Sitten vuonna 2006 tutkittiin Tarton verkkoa Paramics-simuloinnilla - Tartu mikrosimulatsiooni 2006 . Työtä oli tekemässä Reetta Putkonen – Helsingin nykyinen liikennesuunnittelupäällikkö. Tuon kaiken lisäksi piirreltiin vielä Tarton kehätietä. Jukka Syvälahti oli ammattitaitoisena tekijänä. Olihan hänellä myös sukulaisuussuhteita Tartoon. Toivo Kabanen, vaimon serkku, oli Tarton aktiivisena poliitikkona homman takapiruna. Hän oli automies ja halusi suomalaista asiantuntemusta Tarton liikennesuunnitteluun. Siitä se kaikki alkoi. Nyt se näyttää jatkuvan. Remmissä ovat mm. Susanna Katainen, Katjatuulia Järvenpää, Simo Airaksinen ja Matti Lahdenranta.

Erki puhui mielenkiintoisia

Tarton seminaarissa oli yksi huippuunsa mielenkiintoinen esitelmä. Sen piti Erki Saluveer Positium yhtöstä.  Yhtiö on Tarton yliopiston spin-off yritys. Esitelmän nimenä oli ”Andmepõhine transpordi planeerimine ”.  Hän esitteli kännyköiden sijaintidataan perustuvaa liikennetutkimusmenetelmää. Esimerkit olivat Tallinnasta. Liikennevirrat videolla ja kännyköiden ”parkkeeraus” olivat hienoa havainneaineistoa. Tuo kaikki imponoi minua suuresti. Erityisen kiinnostavaa on se että menetelmää tullaan käyttämään Tarton joukkoliikennesuunnitelmassa. Positium ja Saluveer toimivat työssä WSP:n alikonsultteina.

Tarton yliopiston yhteydessä toimiva Positium on kehittänyt mielenkiintoisia sovelluksia matkapuhelimen sijaintitietoihin pohjautuvasta liikennetutkimuksesta. Tulemme käyttämään niitä Tarton joukkoliikennesuunnitelmaa laadittaessa.

Konverentsin antia

Erityisen merkillepantavaa oli, että kaupunginjohtaja, linnapea Urmas Klaas, istui mukana koko päivän. Hän piti myös avajaispuheenvuoron. Liikenne näyttää olevan kaupungin agendalla. Puhe oli niin hyvä ja asiantunteva, että loput esitelmät olisi miltei voinut jättää pitämättä. Minun henkistä valmistautumistani omaan esitelmääni hieman horjuttivat nämä kaupunginjohtajan mietteet. Melkein pelkäsin hänen vievän särmän omalta esitykseltäni. No ei hätää, jäi sinne sentään jotain särmän poikasta. Tai pehmoako se oli. Luovuudesta. Suunnittelusta. Osallistumisesta. Kriisin todennäköisyydestä. Tarpeesta tehdä kotikaupungista runo. Ja vielä mummojen ja pappojen sähköautopoluista.

Kongressin nimi viittasi joukkoliikenteeseen, mutta pyöräily nousikin vahvaksi teemaksi. Minä olin esitykseeni kaivanut kansainvälisiä tilastoja. Niistä voi havaita Tarton olevan vahva kävelykaupunki ja vahva joukkoliikennekaupunki. Kävelyssä Tartto oli suorastaan tilastoykkönen. Pyöräilyssä Tartto osoittautui varsin vaatimattomaksi tekijäksi.

Kristjan Maruste sanoi: „pyöräily on hauskaa“. Hänen esityksensä oli myös kiehtova ja hauska. Se laajensi ainakin minun käsitystäni kaupunkipyörien laajennetusta ja joustavammasta säilytystavasta ilman telakointia. Pyöriä voi jättää myös varsinaisten telakkajärjestelmien ulkopuolella bussipysäkeillä olevan tolpan ääreen. Siinä ne ovat valvotussa tilassa. En huomannut että Helsingin kaupunkipyöräkeskustelussa olisi ollut puhetta tällaisesta. Hän puhui myös sähköpyörien tulemisesta. Sanoi opiskelijoiden pääsevän kyllä hyvin kotiinpäin yliopistolta. Mutta miten on aamuinen menomatka ylös jyrkkää Toomemäen mäkeä? Siinä sähköpyörä olisi poikaa. Kristjan on intohimoisesti kytkemässä jalkarattaita Teslan mallin mukaan pilveen. Ilo kuunnella. Pyytäkää Suomeen puhumaan.

Siinä se on liityntäliikennepeli tolpan juuressa bussipysäkillä. Elektronisesti kytketty valvontajärjestelmään. Ja sitten vielä pilveen. Sieltä löytyvät CoModule appsit. Pyärä näyttää söpöltä. Kristjan sanoo sen olevan helposti muutettavissa sähköpyöräksi. Moottori etukappaan ja akku tangon sisään. Minusta se etukappa ei ole oikein hyvä ajatus.

Ennkkoilmoituksissa mainittiin Jan Gehlin olevan yksi luennoitsija. Innostuin tuosta hieman, sillä minulla oli kerran ollut tilaisuus luennoida samassa seminaarisssa tuon maailmangurun kanssa.  Se oli Jussi Kauton johdolla toiminut Baltian maiden ja pohjoismaiden yhteinen hanke. Tapahtumapaikkana oli Riga. Vuosiluku oli siinä 2000 paikkeilla. Jan Gehl ei kuitenkaan päässyt tulemaan. Hän oli joutunut jonkun toisen kongressin tai pyöräilyforumin vangiksi. GehlPeoplen edustajaan oli sitten Andreas Rohl. Andreas  oli vuosina 2007-2015 Kööpenhaminan pyöräohjelman johtaja. Andreas oli Iloinen hahmo, joka oli antanut jopa parin vuoden ikäisen poikansa pyöräilyn mainokseksi. Sanoi tarkoituksen pyhittävän keinot. 

Andreas kertoi jokaisen pyöräillyn kilometrin, silloin kun se on pois ruuhka-aikana henkilöautomatkailusta, säästävän Kööpenhaminan kaupungille  54 snt/km. Normaaliaikaan pyöräilty kilometri sinällään säästää kaupungille 34 snt kilometriltä. Tämä on melkoisen mieletöntä.

Esitelmät eivät näihin loppuneet

Tarton maakäyttösuunnittelun johtaja Indrek  Ranniku esitteli kaupungin tulevaisuuden visioita. Tampereen asioista kertoi Juha-Pekka Häyrynen. Andres Sevtšuk, Tarton yliopiston apulaisprofessori, Harvardin kasvatteja, hän kertoi maankäytö- ja liikennesuunnittelun kansainvälisistä ilmiöistä, Lily Song Harvardista hänkin, kertoi päätöksenteon kiemuroista Pariisissa, Soeulissa ja Wienissä. Lopuksi sitten Volvon Bussiyhtiön Magnus Broback markkinoi Volvon sähköbusseja ja vauhdikas ranskalainen Clément Delbouys, EasyMile-yhtiöstä, kertoi autonomisista busseistaan. Nuo bussit ovat liikkuneet Vantaalla ja Otaniemessä. Bussien vauhti ei kuitenkaan ollut samaa tasoa kuin Clémentilla esitelmän pito. Oliko se 20 km/h? Clement puhui ainakin 120 sanaa minuutissa. Kuuntelin toisella korvalla virolaisia tulkkeja. Vauhti oli ylivoimaista tulkattavaksi. En olisi busseistakaan aivan noin innostunut, vaikka meillä Metropoliakin on ollut mukana hankkeen demonstroinnissa.

Palataan vielä minun juttuuni

Stressasin valtavasti tuota Tarton esitelmää. Tämä meidän ajattelumaailmamme on nyt sellaisessa murroksessa, ettei vanha mies hevillä tiedä mitä ajatella. Digitalisaatiohurma on nyt ylitsevuotavaa. Taisin edellisessä blogissani jo hieman irvailla nykymenoa. Tarton esitystä valmistellessani katselin vanhoja valokuvia. Niitä katsellessani olin nykysanaston mukaan tarkastelemalla „alustaa“. Kaupunkia „platformina“. En voi hyväksyä tuota ajatusta. Pidän sitä kaupungin kaltaisen ilmiön alennustilaan saattamisena.

Viisaat ovat sanoneet, että logiikan ankaruus ja käsitteiden selkeys ei sovi kaupungin ymmärtämiseen (Wingren), sillä kaupungissa totuudesta ja valheesta syntyy kolmas elementti, joka lumoaa meidät. Ilmiö lepää salatun päällä. (Goethe). Kaupunki myös valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon. (Gogol). Laittaisiko nyt digitalisaation generalisti nämä asiat tekoälylle ymmärrettävään bittimuotoon? Ei laita!

Tarton kaupungin muodonmuutos on tapahtunut kadulla. Ennen vanhaan kadun täyttivät ihmiset. Ne kuhisivat toimintaa. Kadun pokittaissuuntainen liike oli vähintään yhtä tärkeätä kuin sen pitkittäinen liike. Ajat muuttuivat. Elettiin Pobedojen ja Moskowitshien viitoittamaa uuden moottoriajan toiveiden aikaa. Bussit pullistelivat. Vihdoin pääismme nykyhetkeen. Katu oli menettänyt merkityksensä kohtaamispaikkana. Siitä oli tullut liikenneväylä. Elämä kadulta oli hävitetty.  Katu tilana oli kadonnut. Onko siitä tullut pelkkä „alusta“? Miten banaalia! Nyt sitten suunnittelijat ja visionäärit puhuvat paluusta lähtötilanteeseen. Digitalistit taas pitänevät platformia nyt aivan mainiona uuden bisneksin luomiseen.

Puhuin esityksessäni kadusta kohtaamispaikkana. Puhuin julkisesta tilasta. Väitin kultturimme olevan manifestoituna julkisessa tilassa. Väitin sen olevan peilimme: Kaupunki ei ole vain betonia ja asfalttia.  Kaupunki on kohtaamisen paikka. Mutta juuri nyt on pakko kysyä: Olemmeko pian uudenlaisessa kohtaamisen ajassa?. Ihmiset istuvat busseissa tai he kulkevat  puistoissa. He eivät katsele ohi lipuvaa maisemaa. He eivät ihaile kevään puhkeavia kukkia. He kaikki, ei – ehkä puolet heistä – he harjoittavat kohtaamista kännyköissään. Pitäisikö meidän yrittää tämän kääntämistä „normaaliksi“? Vai onko tämä „normaali“ tullut jäädäkseen? Olisiko meidän ajateltava digitaalisen Tarton tulevaisuuden visiota jollain aivan uudella tavalla? Kohtaamista kyllä, mutta ei kasvoista kasvoihin. Kohtaamista kyllä, mutta ei ihmisten kohtaamista? Elämää robottien kanssa, virtuaalisten ja todellisten? Eräät digitalisaatiota manifestoivat puheenvuorot viittaavat tiedon voittoon tunteista. Tai suorastaan niin, että tällainen tila olisi tavoitteemme. Ainakin se näyttää olevan meikäläisten liikenne- ja viestintäihmisten tavoite. Onko se tarttolaisten tavoite, se jää nyt laadittavan vision varaan. Sanoin tai ainakin ajattelin uskovani parempaan. Onhan joskus elätetty toiveita nyt saavuttamamme tietoyhteiskunnan muuttumisesta kulttuuriyhteiskunnaksi. Sitä odotellessa….

Mitä kerron tarttolaisille?

Kevät koitti ja ikkunanpesu. Meidän talossamme on vielä vanhat vedetyt ikkunalasit. Ne aaltoilevat ihanasti, ovat kirkkaat, aivan kuin kristallia. On hauskaa liikutella päätä tässä läppärin ääressä ja katsoa noita lasin takana muovautuvia vasta silmuilla olevia sireenin ja vaahteran oksia. Taivas on sininen. Menen ulos. Etsiydyn mustan hollantilaisvärisen sähköpyöräni äärelle ja avaan lukkoa. Olen juuri lähdössä pienelle metsäntarkastukselle keskuspuistoon. Puiston suhteen minulla on saavutettu etu. Tai isoisäni sen jo saavutti 90 vuotta sitten. Minä sitten olen hieman täydentänyt saavutusta. Minulla sattuu olemaan yhteistä rajaa keskuspuiston kanssa 70 metriä. En siis ole tunteeton ystäväni Oden ja Helsingin valtuuston pyrkimysten suhteen. He haluaisivat luovuttaa keskuspuistoa gryndareiden temmellyskentäksi. Ennen satulaan vääntäytymistä katson vielä taloa. Miten nuo pestyt ikkunat osaavatkin välkehtiä. Ne iskevät silmää. Silmänisku on älyttömän kirkas. Aivan kuin kaikki olisi tässä maailmassa ja tässä ympäristössä aivan kirkasta ja selvää. Tulevaisuus turvattu. Keskuspuistokin säilyisi. Sen aivan kuin uskoo todeksi tuosta puhtaaksipestyjen ikkunoiden silmäniskusta.

Tuo ihana aaltoliike ja nuo sirkeät silmät.

Minulle ei kuitenkaan kaikki ole nyt aivan selvää. On nimittäin saatava valmiiksi esitelmä Tartossa pidettävään visiokongressiin. Eilen jo lähetin lyhennelmän, mutta se varsinainen esitys, se on epäselvää. Paperistakaan ei voi lukea. Se ei ole tapani. Mutta onko mitään sanottavaa? Siinäpä kysymys. Esityksen nimenä on ”Transportation Planning and Future Vision”. 

Me kaikki puhumme nopeasta muutoksesta. Itsekin kliseenomaisesti toistan muutoksen mantraa:

”Muuttuva yhteiskunta asettaa muuttuvia tavoitteita. Ne ovat haaste. Se, joka muutoksen ymmärtää voi tarttua sen mahdollisuuksiin. Muutoksen ymmärtäminen ei ole helppoa. Voi esittää hyviä kysymyksiä, mutta kukaan ei pysty antamaan oikeita vastauksia. Muutos ei ole lineaarinen – suoraviivainen. Se sisältää epäjatkuvuutta ja mullistuksia. Se sisältää myös suurella todennäköisyydellä kriisin mahdollisuuden. Tarton mahdollisuus on tarttua muutokseen. Luoda siitä sosiaalista kapitaalia, joka muuttuu hyödyksi nykyisille ja tuleville kaupunkilaisille. Tästä olemme keskustelemasssa.”

Itämeren rantojen pääkaupungit kasvavat. Tukholma johtaa, kasvua lähes 2 %. Tallinna on yllättäen kakkosena – kiitos ilmaisen joukkoliikenteen. Hampuri, Helsinki ja Kööpenhamina ovat kaikki miltei samalla viivalla, kasvua on 1,2 %. Suurista kaupungeista Riga on kutistumassa 1,5 %:n tahtia. Tarton asema on vieläkin heikompi. Väki pakenee yli 3 %:n vauhdilla. Se ei ole tavoite.

Suomesta messiaaninen visio

Muutos askarruttaa minua. Onko muutos digipalveluun, jakamistalouteen ja ulkoistamiseen juuri niin vallankumouksellinen kuin mitä hallinto ja muut lobbaajat antavat ymmärtää. Liikenneviraston digihankkeen esittelyssä sanotaan näin:  ”Tiedon tuottamisessa hyödynnetään muun muassa joukkoistamista. Asiakkaat ja sidosryhmät voivat samaan aikaan tuottaa sekä hyödyntää tietoa. Valtaosa tuotetuista tiedoista tarjotaan avoimena datana eri toimijoiden käyttöön nykyaikaisten rajapintojen kautta. Asiakkaat ja sidosryhmät voivat hyödyntää liikenne- ja liikkumistietoja myös Liikenneviraston ylläpitämien palveluiden kautta.”

Digimaailman systeemi on esitetty tässä Liikenneviraston kuvassa. Kuvassa esiityvät nämä kaikki strategiaosaset: uudistunut liikkumisen ja liikenteen ekosysteemi, luotettavat digitaaliset palvelut ja tehostunut toiminta, toimiva ja turvallinen infra palveluiden alustana sekä osaavat ihmiset ja uudistava kulttuuri.

Nyt juuri samaan aikaan tuli julkisuuteen lähes messiaaninen visio liikenne- ja viestintäjärjestelmän kehittämisestä. Sen tekivät Esko Aho, Lauri Lyly ja Inka Mero. Siinä vanhat herrat on varsinaisesti villiintyneet. Villitsijänä on ilmeisesti ollut Inka Mero. Pörssisäätiön sivuilla häntä sanotaan kasvuyritysten kummitädiksi. ”Kasvuyrityssijoittaminen vaatii osaamisen lisäksi rakkautta sekä hulluutta uusiin palveluihin ja innovaatioihin. Tällä alalla huiput ovat korkeita ja rotkot syviä, ja toimijoilta edellytetään intohimoa.” Visiossa ollaan hurjalla tuulella. Aho julistaa liikenteen ja viestinnän integroituvan. Hän sanoo päätöksenteon muuttuvan. Hän sanoo uutta integroitua systeemiä muodin mukaan ekosysteemiksi. Ekosysteemiä ei sanoman mukaan johdeta kuin väyläpäätöksentekoa. Tarkoittiko hän, että siltarumpupolitiikasta nyt päästään? Poliitikoilta oman alueen edun ajaminen siis loppuu? Tuohon en usko!”  Ahon mukaan uutta päätöksentekoa orkestroidaan. Kapellimestari eli konduktööri tulisi Ahon mukaan julkiselta sektorilta.

Kirjoitanko nyt nämä tavoitteet ja tämän suuren integraation siihen Tarton esitelmään? Näytänkö tuon kuvan? Ei se nyt käy. Nämä ovat jotain ylätason tavoitteita.  Ekosysteemi on muodikas sana. Liikenne- ja viestintäjärjestelmä ei ole ekosysteemi. Mutta tämä liikkumiseen ja viestintään liittyvä systeemi, sen tulee uudistua, tulla ekologisemmaksi ja vähemmän luonnonvaroja kuluttavaksi, totta kai. Eri liikennemuotojen yhteistyö, uudistuva pienipäästöisempi ajoneuvokanta, välttämättömät muutokset kulkutapajakaumassa, luotettavat digitaaliset palvelut -  tietysti. Mutta kysyn ovatko ne palvelut nyt epäluotettavia?

Infra palvelujen alustana. Tuo on melkoisen outo ilmaisu. Palvelujako infra palvelee? Luulin sen palvelevan liikennettä ja liikkumista. Ajattelen sitä hardwarena. En digitaalisena palvelualustana. No, mutta onhan sallittua keksiä uusille asioille uusia sanoja.  Tai oikeastaan ryhdyinkin ihmettelemään kaupunkia, katutilaa ja katuverkkoa alustana. Keräsin kasaan netistä vanhoja valokuvia Tartosta.

Havaitsin ”alustan” muuttuneen. Erityisen muutoksen kohteena on ollut ”alustan” mahdollistama toiminta. Sata vuotta sitten Kivisillan aikaan ”alusta” oli täynnä ihmisiä. Siellä käytiin kauppaa ja siellä kuljettiin sankoin joukoin. Myös veneet olivat kulkuvälineiden joukossa. Hevoset olivat tietysti vetojuhtina. Tapahtui suuri kohtaaminen. Kadehdittu ja odotettu moottoriaika tavoitti Tarton 60-luvulla. Linja-autoasema kaupungin keskellä oli ”alustan” aktiivisin paikka. ”Alustalla” kulkevat bussipalveluyksiköt tuntuivat täyttyvän tungokseen asti. Pobedat ja Ladat olivat käsin kosketeltavan tavoiteltavia. Oltiin matkalla. Nyt ”alusta” on muuttunut. Mahtavat monikaistaiset väylät tarjoavat ”alustalla” liikkuville autopalvelupartikkeleille hulppeata tilaa. Bussipalvelupartikkelit eivät ole kuitenkaan saaneet toivomiansa kaistoja. Eivät myöskään pyöräpalvelupartikkelit. Digitaalisuus kuitenkin toimii, sillä kaikki kulkijat tuijottavat kännypalvelupartikkeleihinsa.

Kohtaammeko ”alustalla”?

Miten minä voisin sanoa seminaarin kuulijoille jotain tästä ilmiöstä? Loukkaamatta heitä? Onhan nyt kaikkien virallisten ja epävirallisten lähteiden mukaan niin, että on palattava lähtöpisteeseen. ”Alusta” on saatava toimimaan ihmisten kohtaamispaikkana. Kaupungin oleellisin funktio ei ole ”alusta” vaan kohtaaminen. Kaupunki ei ole ensisijaisesti taloja, katuja tai puistoja. Se on ensisijaisesti kohtaamista. Tässä kohtaamisen valmistelussa, esimerkiksi tapaamisosoitteen sopimisessa erilaisilla aparaateille kuten kännykällä on tietysti suuri merkitys.

Kaupunki on ensisijaisesti sosiaalinen ympäristö. Helsingissä aikanaan tehdyssä jalankulkututkimuksessa haastateltiin kadulla kulkijoita. Heiltä kysyttiin paikkojen miellyttävyydestä tai epämiellyttävyydestä. Ehdottomasti tärkein viihtyvyyden tekijä oli toiset ihmiset. Se saattoi olla myös epäviihtyvyyden tekijä. ”Toiset ihmiset” voittavat puistot ja torit. Arkkitehtuuria ihmiset eivät muuten lainkaan maininneet viihtyvyyden tekijänä. No, hups! Olen tuosta ihmisten kanssa aivan eri mieltä. Sen todistavat Tarton ja Tallinnan ”vanalinnojen” viihtyisät miljööt, joskus arkkitehtuuri, mutta ennen kaikkea viihtyvät kulkijat. Minä yksi heistä.

Sähkörollaattorit – jotain uutta

Mutta uuden tekeminen. Tekisi mieli sanoa tarttolaisille jotain edes puoliviisasta. Tekisi mieli kertoa ihmisestä ja mittakaavasta. Tekisi mieli sanoa, että 60-luvun liikennesuunnittelun oppikirjoja ei enää tulisi kirjaimellisesti seurata. ”Autogerechte Stadt – ajan kanavoidut risteykset eivät enää ole muodissa. Nyt pakataan autot tiukempaan. Busseille tehdään omat kaistansa. Liikennevaloissa suositaan bussietuuksia. Pyöräilijät asetetaan erityissuojelukseen. Mutta ne mummojen sähköajoneuvoradat? Pitäisikö sellaisiin uskoa? Minä uskon! Eräs uusi liikennemuoto on tulossa. Se on sähköisten miniajoneuvojen invaasio. Eikä vaan mummoille. Ne kuuluvat rollaattorisukupolven itsenäisen liikkumisen suureen innovaatioon.

Muut alan ihmiset uskovat robottiautoihin. Siis niihin ratittomiin ja polkimettomiin kuljetusbokseihin. Minä uskon pappojen ja mammojen ikiomiin sähköisiin pikarollaattoreihin. Mummot ajavat omalla pikarollaattorilla torille. Papat ajavat satamaan katsomaan saapuvaa vesibussia. Kysymys on vain siitä, ettei niille ole oikein mitoitettuja kulkuväyliä. Ehkä Tartto on ensimmäinen kaupunki joka ostaa ideani? Hetkinen, nuo mummo tai pappa olivat symboleja. Samaan sarjaan kuuluvat nuoret ja keski-ikäiset.

Vai pitääkö minun sittenkin puhua pelillistämisestä ja robottiautoista?

Sanot nyt minulle: robottiautot tekevät kaiken tuon. Komennat unohtamaan nuo höpinät. Maailma muuttuu kollektiiviseksi. Kaikki jaetaan. Sosialismi saa inkarnaationsa tulevaisuuden robottiyhteiskunnassa. Palveluliikenne, palveluautot, palvelufillarit, palveluinformaatio, palvelutalot, palvelunelikopterit, palvelunetti, palvelurobotit, palvelubyrokratia, palvelubisnes – ne ovat tulevaisuutta. Jopa hallinnosta tulee maksullinen palveluhallinto. Ja politiikasta palvelupolitiikka! Kaikki toimii palvelu edellä, palvelun ehdoilla, ja palvelun bisneksenä. Näinkö on ajateltava?

Robottiautot ja pelillistäminen ratkaisevat tulevaisuutemme. Näin sanovat viisaat. En usko siihen!

Mietin tarttolaisten pitkää taustaa. Heidän bauhausilainen kautensa katkesi itsenäisyyden menetykseen. Alkoi stalinistinen kausi, sitä seurasivat hrutsevilainen ja breshneviläinen aika. Neuvostoliiton avantgardismi oli myös unohdettua aikaa. Kukaan ei haikaillut Yakov Chernikovin loisteliaiden pilvenpiirtäjien perään. Ne ajatukset ovat vasta nyt heränneet meillä ja muualla. Hieman herännäisyyttä näkyy myös Tartossa Emajoen rannalla.  Aion varoittaa heitä siihen enemmälti innostumasta.

  

Yakov Chernikov teki hienoja kaupunkisuunnitelmia. Niin samanlaisilta näyttävät monet nykypäivän suunnitelmat. Pienessä mittakaavassa Tartossa. Hieman lähes identtisiä asioita löytyy meidän rakkaassa Helsingissämme.

Liikenteessä voisimme kaivaa esiin vanhan hienon Lasnamäkisuunnitelman. Ei siellä tosin vielä ajateltu liikennettä palveluna. Mutta siellä ajateltiin kuitenkin liikennettä kollektiivi-ilmiönä. Ja erityisesti siellä ajateltiin katua bulevardina. (No, antakaa nyt hieman bluffata). Suunnitelma oli suorastaan corbusiaaninen.

Näistä siis olen nyt varoittelemassa. Se mitä serkut Helsingissä hyvänä pitävät, ei välttämättä ole 100000 asukkaan kaupungin konseptiksi. On löydettävä omaa. Oman loisteliaan identiteetin jatkumoa. Toivon että seminaarissa Jan Gehl ja muut luennoitsemaan lupautuneet viisaat onnistuvat vakuuttamaan tarttolaiset itsekkäästi vaalimaan omaa itseään. Ja tulevaisuus kun on ainakin hieman heidän omissa käsissään. Niin kuin oli menneisyytensäkin. Uskotko tuohon?

Ehkä tämä Roger Wingrenin kirjoittama lause Pietarsaaren yleiskaavaan on se oikea neuvo: ”Kaupunkikeskusta on kooste historiaa, kehitystä ja muutosta. Näin keskusta tarjoaa mahdollisuuden jatkuvalle muutokselle myös tulevaisuudessa. Kaupunkimme tulevaisuus riippuu sen kyvystä ylläpitää moni-ilmeistä kaupunkitilaa jännitteineen ja vastakohtaisuuksineen. Tilaa, jossa tapahtuu työ ja leikki, kohtaaminen ja eroaminen.”

Kirjoitin muuten Tartosta kaksi blogia. Jos olet kiinnostunut Tarton historiasta ja uuden uutukaisesta Viron kansallismuseosta klikkaa tuohon:

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/01/matka-tarttoon-1.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/01/matka-tarttoon-2.html

Kuka on terroristi - tuo piru itse?

Televisiossa käydään terrorismikeskustelua. Ajattelen ensin kieltäytyväni kuuntelemisen nautinnosta. Jotenkin minulla on sellainen atavistinen tunne, ettei tuollaisista asioista pitäisi liikaa jauhaa ja esittää ns. tyhmiä kysymyksiä. Tuntuu siltä että näin lietsotaan vihaa ja pahoja asenteita. Tuntuu siltä etteivät nämä keskustelut liennytä vaan ne kiihdyttävät. Se on kummallista. Ainahan keskustelun pitäisi kirkastaa asioita. Ei samentaa.  

Aihe on kuitenkin liian ajankohtainen, liian kuuma ja samalla varsin vähäpätöinen. Eräs syy miksi tuo asia osuu minun kohdaltani oikeaan aikaan on kirja jota luen. Liisa noukki tuon kirjan Espoon kierrätyskeskuksen yhden euron hyllystä. Se on Umayya Abu-Hannan kirjoittama teos nimeltä NURINKURIN. Kirja on julkaistu vuonna 2003 ja sen on kustantanut WSOY.  Kirja kertoo kristityn arabilapsen elämästä 60-70-luvun Israelissa.  Se kertoo isästä ja äidistä, veljestä ja serkuista. Se kertoo naapureista ja koulun opettajina toimineista nunnista. Se ei jätä kertomatta juutalaisista, yhteisen maan asukkaista. Ei myöskään kasvaneesta kontrollista ja supistuneista elämän rajoista. Kaikki on nähty lapsen näkökulmasta. ”Me lapset olemme syntyneet valmiiksi paikkaan, missä me emme ole olemassa, emme saa olla olemassa. Emme ymmärrä mistä ihmiset puhuvat. Jos yritämme ymmärtää se on hyvin vaarallista ja kivuliasta. Vanhemmat eivät ymmärrä, ettemme me lapset ymmärrä emmekä muista. Toisella puolella maata syntyy sukupolvi, jolle ”me” tarkoittaa pakolaisuutta, juurettomuutta, kipua, väkivaltaa, revittyjä perheitä, viemäreitä kaduilla ja turvattomuutta. Tämä identiteetti on meistä kaukana. Meistä parhaiten selviää se joka osaa mennä piiloon jopa itseltään.”

Tämä Umayya Abu-Hannan kirja on ihana. Niin on täytynyt tytönkin olla.

Tuo lapsen suulla puhuminen - se tässä kirjassa kiehtoo ja hurmaa.  Se on harvinaista ja ainutlaatuista.  Kaiken rankankin keskellä aivan mielettömän hauska on luku jossa hän kirjoittaa poikien pippeleistä ja omien tissinalkujen esiintökkäytymisestä. Niin, siis ensinnäkin on hyvä havaita että ihminen ja varsinkin lapsi on avoin ja monihavaitseva, hän elää elämäänsä ja tuntee iloa ja yllätystä myös aikuisten mielestä tuskallisissa olosuhteissa. 

Saatat ihmitellä miksi minä nyt kirjoittelen tuollaisia vessanpönttöjuttuja. Aiheen otsikkona on terrorismi ja se on vakava asia. Vakavaa ja iloisen hämmästyttävää ei tule sekoittaa keskenään. Lasten ajatuksia ja terroristin tekojen takana olevia ajatuksia ei myöskään tule sekoittaa keskenään. Ajatteletko niin? Vai onko lasten ajatusmaailmasta vain muutama vuosi tuohon terroristin ajatusmaailmaan?

Nyt mietin pikkupiruja

Unohdan nyt hetkeksi Umayyan. Kun ajattelen terroristiksi ryhtyneen pikkupirun ajatusmaailmaa kysyn itseltäni mikä on saattanut olla syynä ajatusten muuttumiseen uteliaan kysyvästä elämänilon ja elämäntuskan täyttämästä lapsen illuusiomaailmasta terroristin yksioikoiseen tehtävään tuhota ja tuhoutua. Olisiko tuo ajatus syntyynyt tyhjästä vai olisiko sille ollut jokin syy? Umayyan kirjaa lukiessa saattaisi ajatella parvekkeelta arabityttöjen päälle pissaavaa juutalaispoikaa pikku terroristiksi häntäkin – ja ainakin syyn symboliksi.

Uskooko terroristi toisaan paratiisiin jossa nuoret naiset palmupuun alla odottavat viinileilin kera sankariaan? Siitä pääsylipusta täytyisi maksaa kova hinta - eli oma kuolema. Tästäkö on kysymys? Ja nuo odottavat taivaalliset naiset huurit, ne ovat puhtaita. Heissä ei ole edes taivaallista verta miehenalkua saastuttamassa. Yhdyntä voi siis tapahtua täysin hygieenisesti.

Televisiokeskustelussa joku asiantuntija ihmetteli miksi vain islaminuskoiset syyllistyvät terrorismiin. Miksi muut sorretut, esimerkiksi sorretut kristityt eivät syyllisty terrorismiin? Tai siis kristityt yleensä eivät syyllisty terrorismiin. Kysymys oli hieman outo. Sotien ja terrorismin historiassa tappajia etsittäessä tilastollisesti islamistit ovat melkoisena vähemmistönä.

Kirjoitin blogin otsikolla ”Pelkäämmekö terroristeja?” http://penttimurole.blogspot.fi/2017/01/pelkaammeko-terroristeja.html

Kysyin siinä: ”Kuinka tullaan terroristiksi? Kuka on terroristi? Ovatko vapaustaistelijat aina terroristeja? Ovatko sisällissodassa hallituksen vastaiset osapuolet aina luokiteltavissa terroristeiksi? Tekivätkö Yhdysvaltojen joukot terroritekoja Vietnamin kylissä. Ovatko länsimaiset ja kristityt joukot koskaan syyllistyneet terroriin? Onko siviilien järjestelmällinen tuhoaminen ilmapommituksin terroria? Syyllistyikö länsimainen koalitio Irakissa minkäänlaiseen terroriin? Oliko Hiroshiman atomipommi terroria? Miten Hampurin pommitus? Kiistatonta lienee, että Hitler teki terroritekoja ja hirvittäviä rikoksia ihmiskuntaa vastaa. Mutta syyllistyivätkö voittajat terroriin? Onko niin että hävinneet tai häviöön tuomitut ovat terroristeja? Tunnettiinko meillä sisällissodan jälkeen käsitettä ”punainen terrori”? Entä valkoinen?”

Riski tulla terroristin tappamaksi

Laskin myös riskin joutua terrorikuoleman kohteeksi. Sellainen riski on äärimmäisen pieni. Koko maailman  kuolinsyytilastoissa terrorismin surmaamaksi joutunutta yhtä ihmistä kohti kuolee vuosittain liikenneonnettomuuksissa 1000 ihmistä, itsemurhissa 800 ihmistä ja murhissa 600 ihmistä. Nykypäivään vakioituneessa sodankäynnissä kuolee 300 ihmistä jokaista terrorismissa kuollutta kohti. Toisaalta kaikki sotimiseen sisältyy sisäänrakennettuna terrorismi ja siviiliväestön moraalin romauttaminen. Siviiliuhrit ovat myös yleensä suuremmat kuin sotaväen uhrit. Toisessa maailmansodassa  sotilaita kuoli 30 miljoonaa ja siviilejä 40 miljoonaa.

Liikenneonnettomuuksissa kuolee maailmassa 1,3 miljoonaa ihmistä vuosittain. Itsemurhia tehdään arvioiden mukaan 0,85 miljoonaa vuodessa. Murhia tehdään noin 0,45 miljoonaa vuodessa. Se on kaksi kertaa enemmän kuin kaikissa maailmassa käytävissä sodissa kuolevien määrä. Terrorismin riski eurooppalaisena on häviävän pieni. Sain sen sentään näkyviin tuossa kuvassa.

Onko maahanmuuttaja todennäköinen murhamies?

Amerikkalaiset ovat tutkineet todennäköisyyttä kuolla maahamuuttajien joukossa saapuvan terroristin iskuun. He saivat tällaisia tuloksia:

on 260 kertaa todennäköisempää kuolla salamaniskuun

on 4700 kertaa todennäköisempää kuolla lento-onnettomuudessa

on 129000 kertaa todennäköisempää kuolla aseellisessa ryöstössä

on 407000 kertaa todennäköisempää kuolla auto-onnettomuudessa

on 6,9 miljoonaa kertaa todennäköisempää kuolla syöpään tai sydänkohtaukseen

Vuonna 2015 terrorismin uhrina kuoli maailmassa 28000 ihmistä. Vuonna 2014 kuolleita oli 32000. Kymmenen vuoden aikana Euroopassa, mukaan luettuna Venäjä, on terrorismissa surmattu 800 ihmistä. Se on 0,3 % kaikista terrorismin uhrina kuolleista. Suurin osa kuolemista tapahtuu islamistien keskinäisessä valtataistelussa.

Hämeen-Anttila vastaa

No kysytään sitten ovatko juuri muslimit terroristeja? Ajatellaan meidän aikaamme. Tai ajatellaan minun aikaani. Onko nyt menossa jotain historiallista ja ainutlaatuista? Onko tämä ennen näkemätöntä? Voiko meidän aikaamme verrata johonkin ennen tapahtuneeseen? Halusin varmistaa tietoisuuttani. Otin jälleen esiin Jaakko Hämeen-Anttilan teoksen Islamin miekka, 0tava, 2012. Hän kirjoittaa: ”2000-luku ei ole kääntänyt 1600-luvun lopussa alkanutta tilannetta toisin päin. Länsimaat ovat edelleen hyökkääjän roolissa, ja islamilaiset maat, tai pikemminkin yksittäiset radikaalit ryhmittymät islamilaisessa maailmassa, ovat kyenneet tekemään vain satunnaisia iskuja, jotka monella tavalla jäävät Afganistanin ja Irakin miehitysten varjoon…

Afganistanin ja Irakin miehitykset nähdään oikeutettuina, ellei peräti amerikkalaisen sotapropagandan mukaisesti jalona ristiretkenä, jonka tarkoituksena on viedä demokratiaa sorretuille kansoille, aivan samoin kuin siirtomaaisännät toivat kristinuskon valoa siirtomaihin.”

Terrorismin keskittyminen islamilaisen maailman sisäiseen välienselvittelyyn on silmiinpistävää. Nigeria, Afganistan, Syyria ja Irak hallitsevat kenttää. Se on osa sisällissotaa. Vain Filippiinit ja Intia nousevat yksittäisinä näkyville pääosin muunuskoisista maista. Euroopan osuus on 0,6 %.

Lasten tunteet

On äärimmäisen kinnostavaa ja samalla tuskaista yrittää ymmärtää lasten ja nuorten tunteita. Nämä maat ovat valtavan lapsirikkaita. Väestöstä puolet on lapsia tai teini-ikäisiä. Toisaalta ei ole niinkään vaikeaa ymmärtää nuorten työikäisten ajatusmaailmaa maissa tai maanosissa, joissa ei kertakaikkiaan, ei millään keinolla ole edellytyksiä löytää työtä ja toimeentuloa - puhumattakaan hyvinvoinnista. Yksi sellaisista maista on Umayyan alkuperäinen kotimaa Palestiina. Afrikka tuottaa omien ongelmiensa keskelle vuosittain 35 miljoonaa uutta ihmislasta. Se on liikaa! Mutta, minkäs konstin joku tälle asialle keksisi? Minulla ei ole pienintäkään ideaa.

Köyhissä Afrikan ja Aasian maissa kolmannes ja ylikin työvoimasta on vailla työtä. He ovat pääosin nuoria. Elämän pitäisi olla edessä, mutta mitään ei ole näkyvissä. Palestiinassa Gazan alueella ja Länsirannalla tilanne on katastrofaalinen. Työttömyys on 26 % ja nuorisotyöttömyys 42 %. Serkut Qatarissa ovat saaneet työttömyystilaston puristettua ennätyslukemiin. Työttömiä on 0,2 %.

Umayya perhejuhlassa

Palaan vielä Umayyaan. Hän kirjoittaa sukunsa perhejuhlasta. Naiset ja miehet osallistuvat kiihkeään keskusteluun. Sitä käydään iloisen yhteydenpidon ja maittavien ruokien höystämänä.

”Suurin ongelmamme on se että ymmärrämme aina toisten ongelmia ja tragedioita omalla kustannuksellamme. Onko se terveellistä vai masokistista? Minä sanon sitä erittäin huonoksi itsetunnoksi. Idiotismiksi ja pelkuruudeksi. Halu elää marginaalisssa päivä kerrallaan ei ole ehjää ihmistä varten.”

”Miten niin pelkureita, eihän meillä ole mihin nojata! Ei valtiota, ei oikeusjärjestelmää. Mitä pitää tehdä? Kuolla ylpeytemme takia? Olisiko se sinusta hienoa? Kuolema tai kiduttus vankilassa on aivan turhaa. Elämä on liian arvokas siihen.”

”Onko liian vähän tuntea itsensä ihmiseksi?”

”Luoja, mieluummin kuolisin. Omanarvontunto on ihmisyyden alku. Ilman sitä elämä ei ole elämisen arvoista.”

”Onhan, voi olla arvokas omassa kodissa ja elää pienistä asioista, arjesta, ja odottaa.”

”Odottaa ilman omanarvontuntoa ja suostua olemaan vähemmän kuin ihminen? Onko sinusta se elämää? Suostua siihen ettei ole nimeä, ei identiteettiä, ei maata? Ei ole työtä, tulevaisuutta eikö oikeutta osallistua keskusteluun joka päättää meistä.”

Päätetään tämä itsensä Oswald Spenglerin mietteisiin ihmiselon ylevästä päämäärättömyydestä. 

Oswald Spengler: "Jokainen näistä näyttelijöistä, jokainen yksittäinen kulttuuri suorittaa oman muunnoksensa draamassa. Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi. Yksityiset draamat tosin toteuttavat kehityskulun, jonka erikoisuutena on elimellinen johdonmukaisuus, eikä tämä ole mitään muuta kuin kohtalon logiikkaa. Mutta kokonaisuudella, ihmisyyden monituhatvuotisella näytelmällä ei ole mitään kantavaa aatetta, enemmän kuin ihmisyydellä itsellään on suunnitelmaa tai päämäärää. Eine erhabene Zwecklosigheit – ylevä päämäärättömyys."