Helsinki, meren ja metsien kaupunki

Tämähän alkaa olla kiinnostavaa. Minun vakiomediani Hesari ampuu informaatiotulta kaupungin tiivistämisen ja korkean rakentamisen puolesta. On vielä ottanut robotit erityiseen suojelukseensa. Kukaan ei näytä vastaavan tuleen. Ei vastareaktioita. Vastareaktiot vaietaan. Tai niitä ei todellakaan ole. Kaupunkisuunnittelu on muuttunut talouskilpailusuunnitteluksi. Ennen kaupunkisuunnittelun tavoitteena oli rakentaa viihtyisiä, paloturvallisia, lapsiystävällisiä ja luonnonläheisiä ihmisympäristöjä työtä ja vapaa-aikaa varten. Nyt tavoitteena on luoda kilpailukykyisiä kaupunkikasautumia kansainvälisen kulutusyhteiskunnan verkostokaupunkeina. Aatteen palo on nyt taloustieteilijöillä, digitaaliuskovilla ja kiinteistökehittäjillä. Juuri he haluavat ”lisää kaupunkia Helsinkiin”. Nuoret kaupunkisuunnittelijat ovat innostuneita ja motivoituneita. Vihdoinkin heillä on tavoite, päämäärä ja aate: tiivistyvä metropoli ja tiiveyden seurausvaikutuksena syntyvä kansainvälinen kilpailukyky kaupunkitalouden voimin. Heillä on tilaisuus muuttaa suuntaa. He haluavat katkaista lineaarisen kehityksen ja luoda muutoksen.

Meillä vanhoilla – silloin kun me olimme nuoria – meilläkin oli ajatuksemme. Halusimme muuttaa tylyn byrokratian ja sankarisuunnittelijoiden vallan yhteiskuntapolitiikaksi. Halusimme päästä mukaan tekemään parempaa yhteiskuntaa. Halusimme sosiaalista muutosta ja ihmisarvoista asumista maaltamuuton suurille ihmisvirroille. Ehkä siinä silloin oli hieman oma lehmäkin ojassa. Mukaan pääsy ei ollut ilman muuta mahdollista. Oli saatava vallankäytön rakenne muuttumaan. Se voisi tapahtua, jos teknistaloudelliset tavoitteet saataisiin muutettua yhteiskuntapoliittisiksi tavoitteiksi. Siihen tarvittiin avuksi politiikkaa. Poliitikkojen tulo uudeksi voimaksi byrokratian ja elinkeinoelämän rinnalle synnytti uuden tilanteen. Olimme nuoria ja aika toi nuoria poliitikkoja päätöksentekoon ja erityisesti tavoitepolitiikkaan. Sitä halusimme ja siinä näimme tilaisuutemme. Halusimme katkaista lineaarisen kehityksen ja luoda muutoksen.

Nyt meillä on kaksi selkeää tavoitetta:

Asuntojen tuottaminen ja kaupunkirakenteen tiivistäminen. Mutta hetkinen! Tuntuu tutulta! Ne eivät suinkaan ole uusia tavoitteita. Ne ovat aina olleet olemassa. Jokainen voi allekirjoittaa nuo kaksi tavoitetta.  Minä ainakin allekirjoitan ne aina, heti ja sumeilematta.  En kuitenkaan allekirjoita niitä ilman ehtoja, en numeroleikkinä.

Puhdetöihin

On jatkuvasti palattava tähän asiaan. On kaivettava esiin uusi yleiskaava, Pro Helsinki 2.0 –suunnitelma ja vielä kuvia Särelän, Soininvaaran ja kumppaneiden ”Lisää kaupunkia Helsinkiin” - visioista. Niissä kaikissa on paljon hyvää, mm. nuo lempilapseni bulevardit, mutta eivät tuollaiset ”hallusinaatiot”. Anteeksi Mikko, siteerasin nyt sinua, kun olit pitämässä hienon esityksen Suomalaisella Klubilla RIL-senioreiden tilaisuudessa.  No, keskuspuistoon koskeminen ei ole missään visioissa sallittu. Se johtaa puihin kahliutumiseen Koijärven malliin. Minäkin siellä! Sitä kieltä ystäväni Ode Soininvaara ymmärtää. Vielä on kaivettava esiin kartat Kööpenhaminasta, Tukholmasta ja Oslosta. Vai pitääkö vielä ottaa esiin Pietari ja Tallinna. Ne kai ovat meidän lähimpiä kilpailijoitamme suuressa globaalissa kaupunkien välisessä taloussodassa. Hyvä, puhdetöihin on ryhdyttävä. No, hetken harkittuani päätin ottaa esille neljä kaupunkia: Kööpenhaminan, Oslon, Tallinnan ja Helsingin. Päätän hieman tutkia, onko niiden kunkin yksilöllisten kaupunkikasautumien välillä suuriakin eroja.

Helsinki, meren ja metsien kaupunki

Neljä kaupunkia, kaksi kilpailijaa ja yksi ”kaksoiskaupunki”. Tiiveyksissä on suuria eroja: Kööpenhaminan kaupungin alueella on suurin asukastiiveys, 6300 asukasta neliökilometrillä. Helsinki ja Tallinna ovat lähellä toisiaan, noin 2800 asukasta/km2.  Oslo on väljin, vain 1400 asukasta/km2. Oslon väljyys johtuu kuitenkin 300 km2:n metsäalueesta Markasta. Jos jätämme Markan ulkopuolelle, Oslon kaupunkialueen väljyys on 4400 asukasta/km2. Kuvissa kerrostaloalueet ovat keltaisella. Punaisella on esitetty kaupan ja teollisuuden esikaupunkialueet – Kehä III-ilmiö. Tuo ilmiö minua askarruttaa. Puhumme jatkuvasti asumisen tiivistämisestä, mutta kukaan ei tunnu puhuvan näiden alueiden tuhlaavasta maankäytöstä. Helsingissä ne sijaitsevat kaupungin onneksi suurelta osin naapurikuntien puolella.

Fokusoidaan hieman tarkemmin. Kuviin mahtuu suurin piirtein kunkin kaupungin alue. Rakenteissa on eroa. Kerrostaloalueet ryhmittyvät Kööpenhaminassa ja Oslossa yhtenäisenä kaupunkimattona ilman merenlahtien tai viheralueiden suosiollisesti rikkovaa vaikutusta. Myös puistojen määrä näillä alueilla on hyvin rajoitettu.  Varsinaisen ruutukortteleista koostuvan kaupunkimaisen keskustan ulkopuolella omakotialueet leviävät taas yhtenäisenä mattona. Helsingin rakenne on toinen.  Pientaloalueet ja kerrostaloalueet sekoittuvat kauttaaltaan. Oliko juuri Anni Sinnemäki, joka aivan vastikään selitti tämän tosiasian olevan tärkeä syy pahalta segregaatiolta välttymiseen.

Helsinki on merenrantojen ja puistojen, myös metsien kaupunki. Se on Helsingin erikoispiirre. Sitä piirrettä ei ole meidän kolmella kilpailijallamme. Rantojen pituus Kööpenhaminassa ja Oslossa on noin 20 km. Tallinnassa rantaviivaa on 30 km. Meillä on toisin. Helsingin rantaviiva ilman saaria on 120 km. Saaret mukaan luettuna rantaa on yli 200 kilometriä. Helsinki on veden ja puistojen kaupunki. Tämä asia voisi olla meidän aseemme paljon puhutussa kaupunkien kilpailussa. Siis rakkaat taloustieteilijät ja maantieteilijät ja lisää kantakaupunkia-intoilijat, pyydän jalosti teitä katsomaan karttaan ja lakkaamaan alituiseen vertaamasta Helsinkiä rakenteeltaan aivan erilaisiin kaupunkeihin.

Millaisia edellytyksiä eri kaupungeilla on tiivistyä sisäisesti? Helsinkiä halutaan tiivistää lisäämällä kaupunkialueelle lähes 220000 asukasta, jos yleiskaavan tavoitelukuun 860000 on uskomista. Nykyinen asukasluku on 642000. Lisäystä olisi 35% eli hiukkasen yli kolmannes. Jos tuo määrä asukkaita lisättäisiin Helsingin nykyisellä asukastiheydellä vaadittava alueen koko olisi 8,9x8,9 km2.  Se olisi mahdotonta ja teoreettista. Jos tiivistäminen tehdään Lauttasaaren tehokkuudella, maata tarvitaan 6,4x6,4 km2. Punavuoren tehokkuudella pärjätään 3,3x3,3 km2 alueella. Suunnittelijat uskaltavat puhua uusien alueiden suhteen tällaisista Punavuorista. Se ei ole totta. Kaupunkia on rakennettava jonkinlaisella harmonialla. Tehtävä on haasteellinen ja se näkyy yleiskaavan tuskanomaisessa ponnistuksessa.  Nyt ponnistukset lisääntyvät kun hallinto-oikeus poisti rajusti neliöitä parilta bulevardilta, joilla ne sinänsä olivat epärealistisia neliöitä.

Miten paljon sisäistä tiivistymistä asumisen suhteen voi tapahtua täyteen rakennetussa kaupungissa? Kööpenhaminan ydinkeskustan kaikilla alueilla asukastiheys on kasvanut 20 vuoden aikana. Kasvu on ollut keskimäärin 24%. Vuosikasvuna tämä tarkoittaa viimeisen viiden vuoden aikana 10000 asukasta vuodessa. Koko Kööpenhaminan alueella asukastiheys on vuosina 1996-2016 kasvanut tasolta 5500 as./km2 tasolle 6300 as./km2.

Koko Oslon kunnan alueella väestönkasvu on 20 viime vuoden aikana ollut noin 10000 asukasta vuodessa. kasvua on kokonaisuudessaan ollut 24%. Asumistiiveys on lisääntynyt vuoden 2005 tasosta 3500 as./km2 vuonna 2017 tasolle 4400 as./km2.

Oslossa, Helsingissä ja Kööpenhaminassa asukastiheydet ovat hyvin säällisiä. Slummien synnyttäminen ei todellakaan ole ollut päämääränä. Kööpenhaminan tiheimmin asuttu alue on80000 asukkaan Nørrebro. Siellä on hieman alle 20000 asukasta neliökilometrillä. Oslossa tiheimmin asuttu alue on 42000 asukkaan Sagene. Väkeä on 14000 as./km2.  Helsingissä Torkkelinmäki ja Punavuori pärjäävät hyvin tiheyskilpailussa.  Helsingin koko eteläisen suurpiirin asukastiheys on 6000 as./km2. Tallinnan Tapiola eli 66000 asukkaan Mustamäki on kaupungin tiheimmin asuttu alue, tiheys on 9000 as./km2.

Liikenneverkot ovat yksilöllisiä ja kiinnostavia. Kaikki neljä kaupunkia ovat hyviä raideliikennekaupunkeja. Oslo vetää ratojen pituudessa pisimmän korren. Kööpenhamina taas voi ylpeillä hienolla automaattimetrollaan. Helsinki on hyvä raitsikkakaupunki. Tallinnassa on ilmainen joukkoliikenne – ainoana maailmassa tuossa kokoluokassa.

Tiiveimmät kaupunkikorttelit vaikuttavat kaikki miellyttäviltä asua. Slummien tuntua ei voi havaita.  Kööpenhaminassa ja Oslossa korttelit ovat pääosin hienoja umpikortteleita. Autot mahtuvat kaduille, kun tiiveydessä ja kerrosluvussa ei ahnehdita. Pihat ovat puistoa, ei parkkiasvalttia. Eipä ihme, että Mikko Särelä haluaisi samanlaisia meille. Hyvät umpikorttelit ovat meillä harvassa, mitä nyt Vallilassa ja muutama Töölössä. Valitettavasti Helsingistä ei saa tekemälläkään Kööpenhaminaa. Meidän on tyydyttävä omaan merikaupunkiimme ja puistokaupunkiimme. Olisiko se mahdollista? Olisiko se tiiveyden ja kasautumien sijaan meidän kilpailuvalttimme?

Kaupungeissa on eroa, mutta on yhtäläisyyksiäkin. Kööpenhaminan kaupungissa asuu miltei tasan sama määrä asukkaita kuin Helsingin kaupungissa. Mutta kaupungin maa-alue on vain 40 % Helsingin pinta-alasta. Ero näkyy asukastiheyksissä. Oslon kaupungilla on suuri pinta-ala ja asukastiheys näennäisen pieni. Mutta kun Markan valtaisa metsäalue otetaan laskuista pois Oslon varsinaisen kaupunkialueen asukastiheys hakkaa asumistiheydessä reilusti meidän kotoisen merikaupunkimme ja puistokaupunkimme. Siinäpä se tämän jutun pointti onkin. Lakatkaa hyvät ihmiset puhumasta kaupunkitiheyksistä numerolaskuoppina. Kaupungissa on monia muitakin elementtejä.  Viisaat ovat nimittäin sanoneet, että logiikan ankaruus ja käsitteiden selkeys ei sovi kaupungin ymmärtämiseen, sillä kaupungissa totuudesta ja valheesta syntyy kolmas elementti, joka lumoaa meidät. Ilmiö lepää salatun päällä. Kaupunki myös valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon (Gogol).

Leonhard Lapin Kumussa

Matkasin jälleen Tallinnaan. Kysymyksessä ei ollut eläkeläisen lomailumatka. Kysymyksessä oli nyt vanhan tuttavan Leonhard Lapinin 70-vuotissyntymäpäivään liittyvä juhlanäyttely Kumussa. Matkasin tilaisuuteen laivalla. Näytti nimittäin siltä, ettei Vesterbackan tunneli ole vielä valmis, vaikka sanoikin jo pistävänsä lapiota maahan. Ehkä lapiot Kiinasta eivät ole vielä saapuneet. Olin siis laivassa ja menossa kohti taidenäyttelyn avajaisia. Olin matkalla poikani Jussin kanssa. Hänellä on ollut yhteistyötä Leon kanssa. Leo teki Kehäradan Kivistön aseman fillaritunneliin parisataa metriä pitkän seinämaalauksen. Hän teki sen värioppiensa mukaisena koodi-työnä. Sanoi vielä virolaisten lentäneen persuksilleen, kun kuulivat tästä.

Kuva on Kivistön asemalta. Siellä Leo Lapin pitää juhlapuhetta. Ollaan juhlistamassa hänen mahtavan teoksensa vihkiäisiä. Hän on mainio puhuja. Hän puhuu ihmiselämän kaaresta syntymästä kuolemaan. Hänen parisataa metriä pitkä teoksensa kuvaa juuri ihmiselämää valkoisesta valkoiseen. Matkalla on värien kirjo.

Matkaseuraa

Yllättäen löysimme laivan ravintolasta matkaseuraa. Siellä istuivat tyytyväisen näköisinä Juhani Pallasmaa ja hänen vaimonsa Hannele Jäämeri. Yllättävä tapaaminen. Odotettukin, minulla on niin paljon hienoja muistoja yhteistyöstä, niistä on ihanaa puhua. Juhanilla, minulle Jussilla, on pitkäaikainen tuttavuus Leon kanssa. Ovatpa tehneet yhdessä kirjankin. Sellainen oli Kumun näyttelypöydällä. Kysymyksessä oli yhteinen näyttelyjulkaisu ”Architecture of Silence”. Taisi olla Tukholmassa vuonna 1992.

Minä taas muistan tavanneeni Leon ensi kertaa 70-luvun alkupuolella rakennustaiteen museolla Kaivopuistossa.  Pallasmaa oli siellä isännöimässä. Museolla oli tapana kutsua virolaisia heimoveljiä näyttelyiden avajaisiin. Noina vuosina Leo aloitti vaikuttavan grafiikan teon. Hän kuului SOUP 69 –ryhmään. Siinä olivat aluksi mukana mm. Leonhard Lapin, Andres Tolts, Ando Keskküla  ja Ülevi Eljand. Myöhemmin ryhmään liittyivät myös Vilen Künnapu, Jüri Okas ja Sirje Runge. Ryhmän sanotaan innostuneen Andy Warhollin poptaiteesta ja tomaattipurkeista. He pyrkivät saamaan pop-taiteensa osaksi jonkinlaisen sosiaalisen näkökulman tai oliko se vapauden näkökulma. Massatuotannon kritiikki tuon aikaisessa Virossa ei kai ollut kovinkaan relevanttia.

Tämä Leonhard Lapinin posteri oli esillä ensimmäisessä SOUP 69 –näyttelyssä kirjailijatalon Pegasus ravintolassa. Kävimmekin juhlanäyttelyn avajaisten jälkeen syömässä sopat Pegasuksessa, sieltä jatkoimme perinteiseen Kukku-klubiin, jossa pidettiin jatkot. Ajat muuttuvat, ihmiset harmaantuvat, nuoret eivät juuri yleensä näyttäydy näissä puuhissa, tai tulevatko kutsutuiksikaan?  Jatkot sujuivat siis lähes kirkollisissa merkeissä. Kaipaanko vanhaa menoa? Kyllä – ainakin vähän!

Tühjus ja ruum

Astumme Kumuun sen isoon näyttelysaliin. Nyt me olimme vuorostaan lentää persuksillemme, kun näimme Kumun isossa näyttelysalissa Leon juhlanäyttelyn ”Tyhjyys ja Tila”.

En ryhdy Leon taidetta selittelemään. En ole taidehistorioitsija enkä taiteen tuntija. Näin kuitenkin Leon tietoja tutkaillessani yllättävän otsikon: ”Taidehistorian asiantuntemus – ketä kiinnostaa? Leonhard Lapin ja avantgarde-skandaali”. Oliko Leo siis sotkeutunut skandaaleihin Suomessa? Vuonna 2009 Pirkko Holmberg kirjoitti Turun taidemuseossa olleeseen näyttelyyn liittyen tuosta skandaalista. Skandaali ei kuitenkaan liittynyt Leo Lapiniin vaan hänen näyttelynsä yhteyteen liitettyyn venäläisen avantgarden näyttelyyn. Oli kuulemma väärennettyjä töitä. No, kun tuohon juttuun törmäsin, niin panenkin tähän Pirkko Holmbergin lähes kymmen vuoden takaiset sanat tuosta Turun näyttelystä ja Leo Lapinin taiteesta.:

”Lapinin tuotanto on mielenkiintoinen sekoitus syvällisyyttä ja popia. Varhaistuotannon sirpit, vasarat, hakaristit ja pornoaiheet eivät ole sisällöltään kovinkaan vaikeasti avautuvia. Pikkuhiljaa Lapinin teosten monitulkintaisuus lisääntyy. Sanattoman alueelle päästään jo 1970-luvun kone-organismi-aiheisissa maalauksissa, jotka koostuvat ympyrä-pisteistä ja viivoista. Itseäni kosketti eniten 1970-luvun lopun Merkit-sarja, jossa symbolisuus antaa tilaa puhtaalle visuaaliselle kauneudelle. Kuviot häipyvät utuisilta reunoiltaan elegantisti rajattomuuteen. Uusimmissa viivakoodimaalauksissa ympyrä tavallaan sulkeutuu, yksinkertainen kuvio saa kantaakseen koko universumin informaatio- ja merkityssisällön.”

Leo aloitti 2000-luvun alussa koodisarjan. Kivistön suuri seinämaalaus kertoo ihmisen elämästä valkoisesta valkoiseen. Sääli etteivät ohiajavat pyöräilijät varmaankaan tiedä katsovansa elämäänsä syntymästä kuolemaan.  Ihailimme Jussin kanssa Leon viivakoodia Rutu-kadun matolla. Siinä olivat ristikkäin virolainen viivakoodi ja libyalaiset matonkuteet. Leo on kehittänyt ”Arhetuupilisen värvioppinsa”, libyalaisilla värioppi perustuu kansanperinteeseen ja luonnonväreihin. Hyvin sointuvat!

20 vuotta sitten Toompealla

Muistelen Leon juhlanäyttelyä Tallinnan vanhalla ritarihuoneella eli silloisessa taidehallissa 20 vuotta sitten. Näyttelyn oli monine masiina-töineen melkoisen vauhdikas. Myös väki oli vauhdikkaan vilkasta. Suomesta oli paikalla useita arkkitehteja. Paikalla oli myös Leon ystävä ja kollega Jorma Hautala. Jorman olen nähnyt monissa Leon näyttelyissä. Heillä on ilmeistä sielun veljeyttä. Muistelen erityisesti näyttelyn jatkoja minun luonani Toompealla. Juhlamenossa hyöri Viron arkkitehtikunnan huippunimiä. Vieraskirjani on täyttynyt rennoista nimikirjoituksista, niitä olen yrittänyt tuskallisesti tulkita. Kahdessakymmenessä vuodessa hiukset ehtivät harmaantua ja vatsat pyöristyä. Niinpä en nyt tunnistanut ketään silloisista vieraistani. Vain Leo itse jyhkeänä shamaanina oli osa menneisyyttäni.

Leo vasemmalla SOUP 69 näyttelyn avajaisissa ja oikealla Tühjus ja ruum 

 –näyttelyn jatkoilla Kukkuklubilla. Aikaa on kulunut yhtä vuotta vaille 50 vuotta.

Leon kirjat ja kuvat

Minulla on useita Leon kirjoja. Hän on uskomattoman energinen kirjoittaja. Kirjoista on luettavissa Viron Sosialistisen Neuvostotasavallan taitelijoiden muutospaineet tunkeuduttaessa kohti itsenäistä Eestiä. Ajassa näkyy virolaisten kulttuurihenkilöiden rohkea pyrkimys vapauteen. Leon kirjat kuvaavat yksityiskohtaisesti tunteita ja toimintaa. Ne kuvaavat myös ilmaisulle asetettuja ongelmia.  Ne kuvaavat rohkeutta ja intohimoa. Leo on ollut aatteiden taistelija. Ilmaisun lipunkantaja. On kunnia tuntea Leon kaltainen ihminen. Leo on taiteilija, arkkitehti, kirjailija ja runoilija. Taisi olla Dostojevski, joka sanoi runoilun olevan pyrkimystä kohti tuntematonta jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Juuri sitä kohti Viron taiteilijat olivat pyrkimässä. Olen kuullut sanottavan juuri kulttuuriväen olleen se, joka uskoi vapauteen ja antoi rohkeutta kamppailla kohti itsenäisyyttä. Toisaalta itse Jaan Kross tätä epäili. Olin kerran tilaisuudessa jossa alustajana oli virolainen lempikirjailijani. Kysyin häneltä pitääkö paikkansa, että kulttuuriväki oli itsenäisyyden saavuttamisen takana oleva voima? Jaan Kross ei suostunut antamaan kunniaa kulttuuriväelle, ei itsellensäkään. Kenelle kunnia kuului – se ei selvinnyt.

Lapin ryhtyi työstämään ”Masiinat” sarjaansa 1970-luvulla. Naine-masinat ovat minua aina miellyttäneet. Tiettävästi nämä kuvat tuottivat vaikeuksia tekijälle. Ehkä ne olivat jonkun mielestä liian seksistisiä. Ne taitavat kuitenkin olla ostetuimpia kuvia Leon tuotannossa. Leon naiset ovat viehkeitä, mutta mikä on tuo masiina? Arvaan: se olemme me naistemeehed, joskus tunteettomia, mutta aina rakastavia. Nykyään jokaisen koululaisen taskussa oleva älypuhelin syytää seksiä tukkukaupalla. Lapin teki tuonkin asian tyylillä ja kiehtovasti. Hän muuten sanoi äskeisessä lehtihaastattelussa kolmeksi kauneimmaksi asiaksi seksin, rakkauden ja hyvyyden. Iankaikkisen nuoruuden säilyttämiseksi hän suosittelee kaikille naisille valkoviiniä ja seksiä.

Lapinin puheenvuorot vanhan vallan aikaan olivat voimakkaita. Ei ihme, että näyttelyitä jouduttiin järjestämään ”salaisissa” paikoissa. Alimman teoksen nimi on ”Suihkulähde”. Se on vuodelta 1971. Nämä teokset ovat kaiken uskomattoman laajan muun tuotannon ohella nyt esillä Kumun näyttelyssä. Näyttely on avoinna toukokuun 13. päivään saakka. Aikaa siis on. Suosittelen ehdottomasti

Leo Lapin on kehittänyt jatkuvasti uusia konsepteja luovalle työlleen. Muutamia vuosia kestänyt idea maalata kaavapohjille on mennyt ohi. Kaikesta ei voi pitää, vaikka tekijänä onkin pidetty mies. Minulle nuo työt eivät ehkä kertoneet taiteilijan toivomaa sanomaa. Olen niin tuon vanhan tuotannon pauloissa. Akryylimaalausten sarja hehkuu väreissä, mutta ei sittenkään minulle. Onko niin, ettei mikään uudesta tuotannosta miellytä? Kyllä miellyttää. Kun silloin tällöin menen sähköpyörällä alakaupunkiin, pysähdyn aina Kunstihoonen baarin eteen nappaamaan ”Valge kurg”. Toivon näkeväni Leon ulkona viiniä nautiskelemassa.  Joskus hän siellä kesäaikaan istuukin. Silloin ajamme hissillä ylös hänen ateljeehuoneeseensa. Pari kertaa on mukaan ajautunut jokin hänen veistoksistaan. Leo pakkaa veistoksen suurella huolella, täsmällisyydellä ja taidolla. Se on kaiken hänen työnsä malli:

  exactitude.

Maailmanloppu ja Bang!

Nyt on kyllä tapahtumassa huimia ratkaisuja. Helsingin hallinto-oikeus pölläytteli Helsingin uutta yleiskaavaa ja halusi minun rakkaan keskuspuistoni säästettäväksi, toisaalta tunnelinporaajat esittelivät rakennettavaksi parinkymmenen miljardin putkea Tallinnaan, sekin liittyy minuun, sillä olenhan jonkinlainen kaksoiskansalainen, koti Helsingissä, mutta toinen koti Tallinnassa.  Edellisen hankkeen suhteen olen ollut aktivisti, toisen hankkeen suhteen taas passivisti.  Nämä megahankkeet eivät nyt kuitenkaan ole blogiagendallani. Nyt ei näperrellä pikkuasioiden kanssa. Nyt puhutaan maailmanlopusta. Maailmanlopun ennustaminen näyttää olevan kiinnostavimpia asioita ennusteen kohteena. Tähän mennessä tunnettuja maailmanlopun ennusteita on jo lähes 200 kappaletta. Maailmanlopun ennusteet ovat nousseet jälleen pintaan. Valtionpäämiehet kalistelevat atomiaseilla. Ydinsodat aloitetaan tunnetusti nappulasta. Suurvallan johtaja visersi taannoin oman nappulansa koosta. Se on hänen mukaansa suurempi kuin pienemmän roistovaltioksi nimetyn maan johtajan nappula. Ja hänen nappulansa myös toimii! Näin hän sanoi huutomerkillä varustettuna! Nappulan näpelöitsijöitä on nykyisin yhdeksän kappaletta. Yksi heistä on nainen.

Johtajia nappuloineen on New Yorkissa, Moskovassa, Tel Avivissa, Pekingissä, New Delhissä, Islamabadissa, Pjongjangissa, Pariisissa ja Lontoossa. Aseita kulkee sukellusveneissä ympäri maailman meriä. Niitä on taivaalla ja rakettien kärjessä. Niitä on jättimäisillä varikoilla ympäri maailmaa. Onko noihin napinpainajiin luottamista? Entäs jos nappula joutuu terroristin käsiin?

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/01/pelkaammeko-terroristeja.html

Ydinsota globaalilla tasolla on nopea ratkaisu. Väestönkasvu ja ilmastonmuutos ovat hieman hitaampia tuhon prosesseja. Ne kuitenkin uhkaavat saattaa maailman perikatoon. Ystäväni Eero Paloheimo sanoo perustavaa laatua olevien toimien olevan pikaisesti välttämättömiä: ”Varmuudella voidaan sanoa kuitenkin, että maapallo on jo nyt labiilissa tilassa monessakin suhteessa. Johtopäätöksenä voimme myös arvioida, että prosessin jatkuessa lopputulos on tuhoisa ihmiskunnan, mutta erityisesti muun elollisen luonnon osalta. Aikaa radikaaleihin ratkaisuihin ei ole vuosisatoja, mutta mahdollisesti noin sukupolvi.” Murtuma uhkaa!

Maailmanlopun ennusteet

Erilaiset uskonoppineet ja tuonpuoleisen tuntijat ovat tietysti olleet ihmiskunnan menneisyyteen laajasti vaikuttaneita noitia ja ennustajaeukkoja. Kirkon ennusteista vahvin oli maailmanlopun ennustaminen ja uskovien ylöstempaus. Intiimimpi ja läheisempi on jokaisen ihmisen omaan lähitulevaisuuteen liittyvä ennuste koskien ikuista elämän mahdollisuutta ja erityisesti sen olosuhteita joko majesteetillisessa taivaassa tai kirotussa helvetissä.

Maailmanlopun ajankohdasta ei Raamatussa ole vihjeitä. Hetki ei ole ihmisten käsissä, mutta merkit on Raamatussa kirjattu. Kun opetuslapset Öljymäellä kyselivät Jeesukselta maailmanlopun ajankohtaa, sanoi hän näin: "Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä."  Matt 24:6-7

Paavali vielä tarkensi maailmanlopun tapahtumia: "Sinun on tiedettävä, että viimeisinä päivinä koittavat vaikeat ajat. Silloin ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, he ovat rehenteleviä ja pöyhkeitä, he herjaavat ja ovat vanhemmilleen tottelemattomia. He ovat kiittämättömiä, jumalattomia, rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelevia, väkivaltaisia ja raakoja, kaiken hyvän vihollisia, petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa, he ovat ulkonaisesti hurskaita, mutta kieltävät uskon voiman."  2 Tim 3:1-5. Löytyykö ajastamme merkkejä kysyy kuuliainen lukija?

Helvetin olosuhteista ei juuri löydy tarkkoja kuvauksia Raamatussa. Kunhan on tulta ja käärmeitä. Raamatussa kyllä kerrotaan itsensä Jeesuksen sanoneen helvetin olevan paikka jossa ruumismato ei kuole, eikä ikuinen tuli sammu.

Dante (1265-1321) lienee antanut tarkimmat kuvaukset helvetin olosuhteista. Danten Divina Commediassa Hadeksen lautturi Kharon tässä airolla läimäyttelee tuonelan lauttaan tunkevia. Divina Commedian alkuperäisteos valmistui vuonna 1321. Kuva on Gustave Dorén vuodelta 1857.

Danten Inferno

Danten Inferno antaa mielenkiintoista pohdintaa: mille tasolle helvetin monikerroksisessa helvetissä? Testaa itsesi.

1. taso: Kastamattomat ja ennen Kristuksen syntymää eläneet hyveelliset ihmiset joutuivat tai pääsivät tälle tasolle, joka oli nimeltään limbo. Siellä ikuista aikaansa viettivät monet antiikin ajan myyttiset sankarit, kirjailijat ja filosofit.

2. taso: Lihalliseen himon ja synnilliseen rakkauteen syyllistyneet olivat alituisen hirmumyrskyn riepoteltavina, rakkauden harjoittaminen oli ehdottomasti kiellettyä.

3. taso: Ahmatit makasivat limaisessa mudassa ja ulvoivat kuin koirat. Kerberos vahti heitä.

4. taso: Saiturit ja tuhlaajat joutuivat kivi- ja maavyöryjen vuoksi ankaraan työhön. Pluto vartioi heitä.

5. taso: Vihaiset ja kaunaiset joutuivat sakean usvan peittämälle suolle. Vihaiset olivat jatkuvassa tappelussa keskenään. Kaunaiset makasivat suon pohjalla mumisten kaunaansa. Se nousi kuplina ylös.

6. taso: Kerettiläiset makasivat tulisissa haudoissaan.

Alimmassa helvetissä olot olivat melkoisen huonot.

7. taso: Väkivaltaa käyttäneet, he uivat kiehuvassa ja verisessä joessa. Itsemurhan tehneet kasvoivat puiksi joita siivekkäät teräväkyntiset lintunaiset eli harpyijat repivät.

8. taso: Toiseksi alimman tason väki oli hyvin monipuolista. Siellä olivat vilpilliset, parittajat ja viettelijät, liehittelijät ja imartelijat, taikurit ja selvänäkijät, petolliset virkamiehet, tekopyhät, varkaat ja rosvot, vilppiin neuvojat, eripuraisuuden kylväjät ja väärentäjät. He olivat demonien ja käärmeiden jatkuvien hyökkäysten kohteena.

9 taso: Alin paikka oli varattu pettureille. Siellä olivat lähimpänsä pettäneet, sukumurhaajat; valtiolliset petturit ja hyväntekijänsä pettäneet. Petturit peittyvät kokonaan jään alle erilaisiin vääntyneisiin asentoihin

Danten helvetissä pahin synti oli petturuus. Petturit joutuvat jäisiin olosuhteisiin. Sukumurhaajilla on sentään pää näkyvissä. Hyväntekijänsä pettäneet joutuvat kokonaisuudessaan jään sisään.

Helvetin olemuksesta on huomattavasti tarkempaa tietoa kuin taivaasta. Mika Waltari kertoo Turun kirkollisoppineiden kertoneen Mikael Hakimille, että kirkon tutkimukset ovat resurssipulan vuoksi nyt aluksi keskittyneet helvetin tarkkaan kuvaukseen, Taivasta kuvataan tarkemmin sitten kun kirkonoppineilla on siihen parempaa aikaa. 

Ragnarök

Emme kai ole unohtaneet viikinki-mytologian Ragnarökia. Tuona aikana hyvyyden voimat taistelivat paholaisen voimia vastaa. Vihollisina oli karmea käärme ja susia ja muita hirviöitä. Taistelua edelsi kolme ankaraa talvea. Maa peittyy lumeen ja jäähän. Lopulta maa peittyy liekkeihin, repesi ja vajosi mereen. Ragnarökin jälkeen maailma kuitenkin syntyi uudelleen, ja kaikki alkoi alusta. Varsin lohdullista.

Seitsemäs valtakunta

Ottomaanien valtakunta – ikuinen valtakunta - pysyi kasassa 600 vuotta. Se perustettiin noin vuonna 1300, ja laajeni sitten 35 miljoonan asukkaan islamilaiseksi valtiomahdiksi. Suurimmillaan ottomaanien valtakunta oli 1600-luvun lopussa. Jotkut Raamattua tutkivat henkilöt väittävät ottomaanien laajaa valtakuntaa Ilmestyskirjan seitsemänneksi valtakunnaksi. Tämän jälkeen pitäisi syntyä itse Antikristuksen (666) hallitsema kahdeksas valtakunta. Tämän valtakunnan voittajaksi nousisi Vapahtaja. Se olisikin sitten se viimeinen valtakunta.

Uusi Jerusalem

Johanneksen kirjeessä 2:18 sanotaan: ”Lapseni, viimeinen aika on käsillä. Te olette kuulleet, että on tulossa Antikristus, ja niin onkin nyt monia antikristuksia ilmaantunut. Tästä me tiedämme, että viimeinen aika on käsillä. Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan " (3:10). Ilmestyskirjan toiseksi viimeisessä luvussa 21. kerrotaan ensimmäisestä taivaasta, maa ja meri ovat hävinneet, ja kirjoittaja näkee uuden taivaan sekä uuden maan. Taivaasta laskeutuu Uusi Jerusalem, jossa Jumalan on tarkoitus asua ihmisten keskellä. Kuolemaa ja murhetta ei enää tule olemaan.

Uusi Jerusalem laskeutuu taivaasta. Kaupunki oli neliön muotoinen, yhtä leveä kuin pitkä. Enkeli mittasi kaupungin kepillään.  Kaupungin korkeus, pituus ja leveys olivat kaikki 12 000 vakomittaa eli 2 304 kilometriä. Muuri oli rakennettu jaspiskivestä, ja kaupunki oli kimmeltävää, lasinkirkasta kultaa. Porttitorneina oli kaksitoista helmeä -- kukin kahdestatoista tornista oli tehty yhdestä helmestä. Kaupungin valtakatu oli kultaa, puhdasta kuin läpinäkyvä lasi. Kaupungissa ei ollut yötä, ja sen valaisi Jumalan kirkkaus.

Ylevä päämäärättömyys

Oswald Spengler (1880-1936) sanoo, että joukko suuria, ylihenkilöllisiä yksilöitä, jättiläismittaisia henkisiä yhteyksiä – joita me nimitämme kulttuureiksi – luon maailmanhistorian. Nämä suuret historialliset persoonallisuudet ovat jotakin mitä ”ihmisyys” ei ole. Jokainen näistä näyttelijöistä, jokainen yksittäinen kulttuuri suorittaa oman muunnoksensa draamassa. Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi. Yksityiset draamat tosin toteuttavat kehityskulun, jonka erikoisuutena on elimellinen johdonmukaisuus, eikä tämä ole mitään muuta kuin kohtalon logiikkaa. Mutta kokonaisuudella, ihmisyyden monituhatvuotisella näytelmällä ei ole mitään kantavaa aatetta enemmän kuin ihmisyydellä itsellään on suunnitelmaa tai päämäärää. Eine erhabene Zwecklosigheit – ylevä päämäärättömyys. Spenglerin ennuste on hyvin todentuntuinen. Ei suunnitelmaa, ei päämäärää, mutta ylevästi!

200 maailmanlopun ennustetta

Wikipedia tietää maailmassa esitetyt lähes 200 maailmanlopun ennustetta. Ennusteiden laatijoissa on useita tunnettuja nimiä. Myös eräät uskontokunnat, Jehovat kärjessä, ovat olleet innokkaita toivottamaan itsensä ”ylöstempaisuun”. Kristoffer Kolumbus (1451-1506) laski maailmanlopun vuoteen 1658. Martti Luther (1483-1546) arvioi maailmanlopun vuodeksi 1600. Isaac Newton (1643-1727) ennusti Kristuksen tuhatvuotisen valtakunnan alkavan vuonna 2060. Jotkut tulkitsevat Nostradamuksen antaneen meille aikaa vuoteen 3797. Mayat antoivat vielä enemmän aikaa, sillä maailmanloppu olisi vasta vuonna 8077. Joukko tiedemiehiä puhuu sentään 5 miljardista vuodesta – joten ei nyt aivan välitöntä hätää.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_maailmanlopun_p%C3%A4iv%C3%A4m%C3%A4%C3%A4rist%C3%A4

Teijon mies rakensi arkin

Robert Bremer oli suomalainen maailmanlopun ennustaja. Hän oli 1800-luvulla elänyt teijolainen tilanomistaja, matemaatikko ja tähtitieteilijä. Hän ennusti tähdistä suuren vedenpaisumuksen, joka tuhoaisi Turun kaupungin ja samalla myös Teijon. Hän rakensi itselleen ja perheelleen ”arkin”, proomun, jossa he odottaisivat kyyhkysen kuljettamaa öljypuun oksaa merkkinä vedenpaisumuksesta. Vedenpaisumuksen päivämääräksi ennustettiin helmikuun 15. päivä vuonna 1826. Kun veden paisumus ja maailmanloppu jäivät sitten tulematta, Bremer käytti arkkiaan kaupallisiin tarkoituksiin proomuna. Kiitollisena ennusteensa toteutumattomuudesta Bremer rakensi Teijon kirkon.

  

Teijon pieni kirkko valmistui vuonna 1830. Itämaisia vaikutteita sisältävä arkkitehtuuri saattaa olla Robertin isän Josefin ulkomailta tuomaa oppia. Sitä on väitetty Suomen pienimmäksi kivikirkoksi. Kuva maailmanlopun peruuntumisen kunniaksi rakennetusta kirkosta on kaapattu Teijon kyläyhdistyksen kotisivulta.

Marx epäili koneiden tuhoavan ihmisen moraalin

Karl Marx ei ennustanut maailmanloppua, mutta hän ennusti jotain vielä pahempaa – ihmisen moraalin rappeutumista. Rappion aiheuttajana olisi kone. Raamatussa ei tiedetty mitään koneista. Ensimmäinen filosofi, joka puhui koneista, oli Karl Marx. Hän sanoi: "Nykyaikana tuntuu kaikessa olevan ristiriitansa. Näemme, miten koneet, joilla on ihmeellinen kyky vähentää ihmistyötä ja tehdä se tuloksellisemmaksi, näännyttävät ihmiset nälkään. Tähän asti tuntemattomat uudet rikkauden lähteet muuttuvat jonkin oudon, käsittämättömän lumousvoiman vaikutuksesta kurjuuden lähteiksi. Tuntuu kuin tekniikan voittojen hintana olisi moraalinen rappeutuminen." Eero Paloheimo epäili juuri eilen samaa lopputulosta. Hän ei kuitenkaan sanonut koneen aiheuttavan ihmiskunnan moraalista rappiota. Hän sanoi sen olevan seurausta ylikansoittumisesta.

Bang!

Pääsemme vihdoin Bangiin. Gustav Bang (1871-1915) oli tanskalainen historioitsija, poliitikko ja sosiaalidemokraatti. Bang kirjoitti teoksen nimeltä Vor tid.  Kirja julkaistiin vuonna 1908 suomeksi nimellä ”Nykyaika”.  Kirja alkaa hauskalla kuvitelmalla miehestä joka näkee tuntemattomaksi muuttuneen maailman: ”Mikä meistä näyttää vallan jokapäiväiseltä, ja mihin me tuskin kiinnitämme huomiotamme, se täyttäisi tuon muinaisuuden miehen valtavalla ihmettelyllä: tulitikku, jonka raapaisemme, öljylamppu tai kaasuliekki, jotka sytytämme, postimerkki, jonka kiinnitämme kirjekuoreen, kynänvarsi, jolla kirjoitamme, polkupyörä, jolla ajaa hyräytämme maantietä pitkin, sähkölamppu, jolla valaisemme katumme, automobiilit ja sähkövaunut, jotka kiitävät läpi kaupungin, telegraafi ja telefooni, höyrylaiva, joka kulkee suoraan vastatuulta, juna, joka mennä puhaltaa pitkin kiskoja kymmenen peninkulman vauhdilla tunnissa, fonograafi ja valokuvauskone –kaikki ne näyttäisivät hänestä yhtä kummallisilta kuin ’tuhannen ja yhden yön’ kertomukset.”

Bang meidän ajassamme

Herää kysymys millaisen valtavan ihmettelyn aiheuttaisi meidän maailmamme tuolle Bangin ajan miehelle, jos hänet nyt nostettaisiin meidän keskuuteemme. Leikitään ajatuksella, sijoitetaan meidän aikamme Bangin tekstiin. ”Mikä meistä näyttää vallan jokapäiväiseltä, ja mihin me tuskin kiinnitämme huomiotamme, se täyttäisi tuon muinaisuuden miehen valtavalla ihmettelyllä: Valo vaikuttaa valolta, mutta emme tarvitse enää tulitikkua. Hellat syttyvät ilman tulitikkua ja lämmittävät ilman tulta. Kirje lähtee sormen näpäytyksellä ilman postimerkkiä ja kirjekuorta. Kynä on kadonnut kirjoitusvälineenä ja kirjoittaminen on muuttunut näpyttelyksi. Kirjeet ovat näkymätömiä ja katoavat avaruuteen. Polkupyörä vaikuttaa tutulta välineeltä, pyöräily on kuitenkin vaikeata, sillä ennen aikaan kaupungin avarilla kaduilla komeasti kiitävät automobiilit ja sähkövaunut ovat ruuhkautuneet yhdeksi liikennepuuroksi. No, eipä ole enää vossikoitakaan katuja lannoittamassa.

Muutoin maailma näyttää kuitenkin entisenlaiselta. Sähkölamput valaisevat katuja, telegraafi on saanut nimekseen netti ja telefooni on saanut nimekseen kännykkä, laivat kulkevat edelleen vastatuuleen, mutta niiden propelleita ei enää pyöritä höyrykone, käyttövoimana on kuitenkin edelleen fossiilinen polttoaine. Juna mennä puhaltaa samanlaisia kiskoja pitkin, mutta vauhti on muuttunut kymmenestä peninkulmasta tunnissa kaksinkertaiseksi tai jopa kolminkertaiseksi. Fonograafi on muuttunut ääntä analogisesti toistavasta laitteesta ääntä numeroivaksi digitaalilaitteeksi, se ei paljon muussa näy kuin mahtavan äänitorven koon pienenemisenä. Valokuvauskonekin näyttää siirtynen ihmisten taskuun telefoonin yhteyteen. Oikeastaan muutos ei olekaan tavattoman kummallinen. Bangin ajan ihminen ei kokisi nykypäivän ihmeitä tuhannen ja yhden yön kertomuksena. Kokemus ei olisi sama kuin Bangin muinaisuuden miehen astuessa hänen aikaansa vuonna 1908.

Yhteiskunnallinen muutos oli Bangin varsinainen pointti. Se on myös nykysuunnittelun tärkeä pointti. Se on tärkeä pointti, mutta myös tietoisesti unohdettu pointti. Olen useasti ihmetellyt sosiaalisen muutoksen tutkimuksen vähäisyyttä. Suunnitelmissamme vilahtelevat spatiaaliset ilmiöt ja ekonomiset ilmiöt, siellä vilahtelevat myös sosioekonomiset ilmiöt jotka yllättäen ovatkin lähinnä liikenteeseen liittyvää matka-ajan minimoinnin laskuoppia, siellä vilahtelevat myös pienessä mitassa ekologiset ilmiöt. Mikä siellä ei yleensä vilahtele on sosiaalinen muutos.

Yhteiskunnallinen muutos

Bangin mukaan muinaisuudesta tullut mies ei voisi ymmärtää näitä asioita: ”vaihtelevaiset liikeolot, sosialistien vaalivoitto, anarkistinen pommiräjähdys, mielenosoituskulkueet kahdeksantuntisen työpäivän hyväksi, lakot palkan korottamiseksi, kysymykset työnpuutteen poistamiseksi, paljastukset amerikkalaisten trustien toiminnassa, yleinen vaalioikeus ja naisasia, sairausapukassat, huvilasiirtolat suurkaupunkien ympäristössä, vegetarismi ja yleinen maailmankieli sekä vielä urheilujuhlat ja siirtolaislaivat.”

Leikitäänpä taas, että Bangin muinaisuuden mies tulisi hänen ajastaan nykypäivään. Vaihtelevaiset liikeolot pörssikursseineen ja kansalaisten suorittama sijoitustoiminta ja osakkeenomistus olisi hänelle ihme, sitä olisi myös sosialismin aatteen katoaminen, kapitalismin täydellinen selkävoitto, pommiräjäytykset tuntuisivat tutuilta, mutta yllättävää kyllä ne eivät liittyneet suoraan anarkisteihin, anarkistit näyttivät täysin hävinneiltä, on muita turhautuneita. Anarkistit ovat muuttaneet nimeään, nyt ne ovat terroristeja. Amerikkalaisten trustien toiminnasta oli kyllä paljon tietoa, mutta trustit olivat muuttaneet täysin toimialaa, niillä oli jo lähes välittömästi miekkosen saavuttua tiedossaan hänen ostostottumuksensa, tykkäyspolitiikkansa ja päivittäinen liikkumisensa. Mielenosoituskulkueet olisivat lähes entisellään, jos muinaisuuden mies olisi juuri tänään tullut Helsingin Senaatintorille, olisi hän nähnyt jotain hyvin tuttua, kysymys oli juuri tuosta työnpuutteen torjumisesta – täsmälleen.

Suuri vaellustyö

Bang on kiinnostunut laajasti ajan tuomasta muutoksesta. Hänen otsikoitaan 330 -sivuisessa teoksessa ovat mm.: suurteollisuus, petrooli, tavaraliike, työnjako, amerikkalaiset trustit, keltainen vaara, väestökysymys, itsemurhat, spiritismi, anarkismi, suurlakko ja sosialismi. Ja tässä oli vain neljännes kaikista otsikoista. Minä valitsen nyt vain harvoja ja valittuja. Yksi niistä on vaellustyö. Nyt työperäisen maahanmuuton luvattuna aikana on hyvä katsoa sadan vuoden takaisia ilmiöitä. Bang kirjoittaa yhteiskunnan muuttuneen alati lainehtivaksi mereksi, jossa levottomuus ja epävakaisuus ovat tartuttaneet koko yhteiskunnan. Muinaisten kansainvaellusten jälkeen on tullut uusia vaellusten muotoja. Bang käsittelee niistä kahta. Toinen on kiinalaisten kulien massiivinen vaellustyö ja toinen on itä-eurooppalaisten maatyömiesten vaellustyö. Onko maailmassa jotain uutta?

Toisin kuin Marx, Bang tykkää koneista ja globalisaatiostakin. Kirja hehkuttaa rautateiden vaikutusta: ”Saman kuvan, joka kohtaa meitä pienoiskoossa kullakin rautatieasemalla, voimme havaita jättiläiskoossa, kun luomme silmäyksen yli koko maailman. Yhtäläinen kehitys tapahtuu kaikkialla, toinen maa toisensa jälkeen joutuu uudenaikaisen tuotantoelämän piiriin, pääsee vuorovaikutukseen muun maailman kanssa, vastaanottaa vieraita tavaroita ja lähettää itse omat tavaransa vieraisiin maihin”.

Gustav Bang joutui kuitenkin olemaan epävarma monesta asiasta. Lähes kaikista asioista – niin oli maailma muutoksessa. Sosialistina hän joutui myös etsimään työväen asemaan liittyvää totuutta. Venäjän vallankumous oli vielä vuosien päässä, vaikka olihan vuoden 1905 ”melkein vallankumous” jo nähtävissä.

Suurkaupungin tykkivä elämä

Suurkaupungit olivat selvästi aihe, johon liittyy ristiriitaisia tunnelmia. Kaupungin ylistys on mahtipontista, mutta myös varjot ovat tummia. Hän kirjoittaa: ”Suurkaupunki on se paikka, jossa nykyaikainen elämä esiintyy oleellisimmassa ja rikkaimmassa muodossaan. Se on ikään kuin aivokeskusta, jossa yhteiskunnan hermot yhtyvät, jossa kaikki ulkoa tulevat vaikuttimet pukeutuvat aatteiksi ja josta uudet ajanvirtaukset saavat alkunsa. Suurkaupungin elämä hermostuneine kiireineen ja kovaäänisine meluineen, läpättävine raitiotiekelloineen ja sihisevine telefoonilankoineen on kuva aikamme voimakkaasti tykkivästä elämästä.” Hän kirjoittaa häikäisevästä valosta. Tämä kaupungin häikäisevä valo luo uuden ihmisrodun. ”Ihmisiä, joiden henkeen ympäristö, väestön kirjava kokoomus, elämän huumaava vauhti, suurkaupungin omituinen henki painavat leimansa, ihmisiä, jotka tulevat reippaammiksi ja eloisammiksi, uusille vaikutelmille alttiimmiksi, uusiin aatteisiin taipuvammiksi.” Me?

Ennuste ja mennuste

Joku viisas sanoi sata vuotta sitten: ”Jos et tunne historiaa et voi ennustaa tulevaisuutta.” Luulen että aika moni muukin on tämän sanonut – ei vain tuo yksi viisas. Se on tänään ymmärretty. Olemme saaneet uuden mantran BIG DATA. Taas säikähdän. Ollaanko taas menossa överiksi? Tietoon hukkuminen on suuri vaara. Tiedon valtaisasta paljusta on vaikea päästä ulos luovuuden kukkiville kentille.

Saattaa olla ilmeinen vaara, että hukumme BIG DATAAN. Ymmärrän kyllä historian toistamisen auttavan sääennusteiden laatimisessa. Mutta ihmisennusteiden laadinnassa voi syntyä ongelmia. Vai onko sittenkin niin, ettei ihminen muutu? Jos ei, niin silloin kaikki mennyt toistaa itseään. BIG DATA onkin kelvollinen meidän tulevaisuutemme malliksi.

Merkillistä että ajatellessani tulevaisuutta katselen mieluummin vanhoja dokumentteja 50 vuoden takaa, sellaisia jotka kertovat tulevaisuudesta vuonna 2000, kuin että kuuntelisin nykypuhujia jotka kertovat tulevaisuudesta 30 vuoden päästä eli vuonna 2050. Miksi suhtautumiseni on näin kieroutunut? Minusta aivan kuin tuntuu siltä, että nuo vanhat puhujat koskettavat tulevaisuutta ja sen osana ihmistä herkemmin kuin nämä nykypuhujat jotka milteipä kieltäytyvät katsomasta menneisyyteen esitelleensä tulevaisuutta. He näyttävät kuvia robottiautoista tai liikenteen palvelutuotantoon yhdistelevistä kännykkäappeista juuri sillä varmuudella, jonka…... 

Futuristisella matkalla ylihuomiseen 1971

YLE:n Elävästä Arkistosta löytyi hauska ohjelmasarja: ”Futuristisella matkalla ylihuomiseen 1971”. Sarjassa on koulutelevision käyttöön tehtyjä puolen tunnin filminpätkiä. Ne ovat kiehtovaa katseltavaa. Filmien nimet ovat:

Ihmiskuntamme tulevaisuus

Ihmisen terveyden tulevaisuus

Uusia maailmoja tutkimassa

Minkälaisen luonnon haluamme?

Futurologia eilen ja tänään

Ihmisten kaupunki

Dosentti O. E. Niitamo (1926–1999) on ensimmäinen haastateltava. Hän oli tunnettu yhteiskunnallinen vaikuttaja ja BIG DATAn hallitsija Tilastokeskuksen pääjohtajana. Hän arvelee, että ehkä jo 1980-luvulla älyä voitaisiin lisätä kemiallisesti ja lapset menisivät apteekin kautta kouluun. Vielä hän arvuuttelee, että vuonna 2000 älykkäitä eläimiä käytettäisiin alemmissa työtehtävissä. Omaan dataansa pohjautuen hän pitää mahdollisena, että jo vuonna 2000 koira voisi elättää perheen.

No, kaikki ei kuitenkaan ole yhtä hullua. Niitamo on huolissaan siitä, että maksukykyisten kysyntä ja hyvinvointi ohjaavat tieteen painopistealueita. Maksukyvyttömien pahoinvointi, puute, hätä, eriarvoisuus ja sorto ei sitä nyt ohjaa. On kaksi eri asiaa: ”mitä ihminen voi” kontra ”mitä ihminen haluaa”. Niitamo haluaa pöydälle ”mitä ihminen haluaa”. Hän haluaa muuttaa futurologian arvofuturologiaksi eli keskusteluksi ihmisen tavoitteista. Vielä hän puhuu kaupungeista – meidän ajankohtaisesta teemastamme. Hän sanoo ihmisten kaupungin kolme tärkeintä asiaa olevan: oikeus asuntoon, oikeus tietoon ja oikeus päätöksiin.

Tavoitehakuisuus on pinnalla muidenkin puhujien sanomana. Pekka Kuusi (1917-1989), tutkija ja tunnettu yhteiskuntapoliitikko ja filmin tekohetkellä viittä vaille Alkon pääjohtaja, hän vaatii ihmiskunnan yhteisten tavoitteiden pohdintaa. Hän uskoo tällaisen pohdinnan jopa mahdolliseksi. Ei kuitenkaan hyvältä näytä!  Toinen  puhuja, Reijo Wilenius (1930-), ihailemani yläluokkalainen, haastattelun hetkellä filosofian tohtori, myöhemmin Jyväskylän yliopiston professori, hän näki jopa oireita ihmisen syvemmän muutoksen mahdollisuudesta. Wileniuksen mukaa ihminen käyttäytyi silloiseen aikaan kuin elefantti posliinikaupassa, särki maailmaa ja tuhosi toisia ihmisiä. Wilenius näki kuitenkin todennäköiseksi, että kovan paikan tullen ihminen löytää uusia moraalisia voimia ja tulevaisuus muodostuukin paremmaksi kuin miksi tulevaisuudentutkijat sen ennustivat.

Klikkaa tuohon ja katsele sympaattista tulevaisuudenpohdintaa:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/05/30/futuristisella-matkalla-ylihuomiseen-1971 

Ennusteet ja mennusteet

Tietyt asiat ovat laskettavia ja tietyt asiat ovat laskettavuuden ulkopuolella. BIG DATA:a pyöriteltäessä on selvää, että sääolojen mallintamisessa auttaa satelliittien ja muiden havaintokeinojen tuoma tieto luonnonilmiöiden toistuvuudesta ja epäsäännöllisyyksistä. Silti sää on eräs vaikeimmin ennustettavia asioita. En tarkoita huomista säätä, vaan säätä 30 vuoden päästä. Sehän on se aika, joka on hyvin yleinen ohjetilanne tulevaisuutta mietittäessä. Helsingin uusi yleiskaava hamuaa tulevaisuutta juuri tuolla noin yhden sukupolven aikamatkan päässä. Siellä ei ole mitään tietoa säästä tuona helmikuun kolmantena päivänä vuonna 2050. Siellä on kuitenkin massiivista tietoa taloista, kaduista, pikaraitovaunuista ja bulevardeista.  Jim Barrow on arvioinut ilmiöiden laskettavuutta. Yhteiskuntatieteet, taloustieteet ja rahoitus ovat hänen mielestään sään ohella vaikeasti ennustettavia asioita. No sää on sentään helpommin ennustettava elävien olentojen ohella.  

Ajattelin löytäväni kivoja ennusteita osoittaakseni nykyisten tulevaisuutta hulvattomasti käsittelevien taikureiden olevan huojuvalla pohjalla. Erityisesti ajattelin noita kilpailukykytaikureita, digitaalitaikureita ja sosiaalitaikureita, puhumattakaan liikennetaikureista tai robottitaikureista. Nelikopteritaikurit jätän sentään ajattelun ulkopuolelle oman onnensa nojaan. Vai onko niin että nelikopterirekat pian kuljettavat tavaramme. Silloinhan olisimme palanneet takaisin siihen aikaan, kun raskaat kuljetukset ajateltiin hoidettavan ilmapalloilla. Sehän oli juuri sitä aikaa, kun tekivät tuon Elävä-arkistosarjan. Kyllä, silloinen ystäväni Eino Tunkelo on ollut filmienteon asiantuntijana.

Jim Barrow teki asetelman asioiden ennustettavuudesta. Olen tätä kuvaa käyttänyt usein. Uskon siihen. Siinä kerrotaan yhteiskuntatieteiden, taloustieteiden ja rahoituksen olevan laskettavuuden tai vaikkapa ennustettavuuden ulkopuolella. Ilmiöt ovat liian monimutkaisia laskettaviksi. Ihminen taitaa olla sotkemassa kuvioita.

Neljä suurta ennustajaa

En varsinaisesti aio tehdä luetteloa maailman ennusteista. En aio kertoa Nostradamuksen (1503-1566) ennusteista, sillä hän lienee itse sanonut uskovansa historian toistavan itseään ja siksi hänen tulevaisuutensa on pelkästään trendiennusteita ja menneen ekstrapolointia. Toisaalta juuri tuossa alussa sanottiin jonkun sanoneen, että siinä se on se viisauden alku – menneen tuntemisessa. Mutta jos joku puhuu trendeissä, silloin hermostun. Hermostun nimittäin kahdesta sanasta, ensimmäinen sana josta hermostun on trendi, toinen sana josta hermostun on brandi.

En aio puhua transsitilassa ennustavasta ”nukkuvasta profeetasta” Edgar Cacey’sta (1877-1945) muuta kuin sen, kun hän 6 kuukautta ennen Wall Street -romahdusta ennusti sen tapahtuvaksi. Rikkoi siis ennusteella Jim Barrowin säännön, mutta aikajännekin vaikuttaa lyhykäiseltä. No, oli hänellä myös parempia ja pitemmän sihdin ennusteita, ennusti mm. vuonna 1929 että veripisarasta voisi arvioida ihmisen terveydentilan.

En enempää kirjoita myöskään Thomas A. Edisonista (1847-1931) muuta kuin sen, että hän vuonna 1901 ennusti sementin ja teräksen tulevan muodostumaan rakentamisen perusmateriaaleiksi ja että rakentajilla on puusta tehdyt muotit, joilla talot valetaan. Talotyyppejä löytyy sadoittain. Se oli mainio ennuste, joka pääosin toteutui. 

En myöskään ryhdy kehuskelemaan kroatialaisamerikkalaista Nikola Teslaa (1856-1943), joka vuonna 1909 ennusti kaikilla ihmisillä olevan tulevaisuudessa henkilökohtaisessa käytössään sähköiset aparaatit joilla he voivat olla yhteydessä maapallon toisella puolella olevaan ihmiseen. Tämä meni ihmeellisellä tavalla nappiin. Hänellä oli myös toinen todella suurisuuntainen ennuste. Siinä hän uskoo vakaasti maailman johtajien aikanaan viisastuvan.

Mitä hän ennusti? Näin hän kirjoitti: ”Tänään useimmat maailman sivistyneet maat kuluttavat maksimin tuloistaan sotaan ja minimin opetukseen. 21 vuosisata tulee kääntämään tämän päälaelleen. On kunniakkaampaa taistella välinpitämättömyyttä vastaan, kuin kuolla taistelukentällä. Uuden tieteellisen totuuden löytäminen tulee tärkeämmäksi kuin diplomaattien riitely. 21 vuosisadan sanomalehdet tulevat antamaan lehtien takasivuilla tilaa tarinoille rikoksista tai poliittisesta kähminnästä, mutta antavat etusivuillaan tilaa uusien tieteellisten hypoteesien julkaisulle.”

Tämä ennuste nyt ryhtyi minua kiusaamaan. Niin paljon että kaivoin hieman tilastoja päästäkseni selville Nikola Teslan ennusteen toteutumasta. Muuten: miksi Elon Muskin autoilla on merkkinä Tesla? Liittyykö se Nikola Teslaan. Kyllä liittyy. Sanovat tiimin pohtineen tulevan tuotteen merkkiä. Ehdolla olivat sähkötekniikan huipputekijät Faraday ja Tesla. Jälkimmäinen valittiin eikä ansiotta.

Nikola Tesla ennusti maailman muuttuvan hyvään suuntaan. Hän arvioi asevoimiin käytettävien resurssien vähenevän ja opetuksen osuuden lisääntyvän. Onko ennustus toteutunut? Historiallinen rahankäyttö on tuntematonta, on tutkittava viimeisiä vuosikymmeniä. Tilastoja löytyy Maailmanpankin sivuilta. Asevoimiin käytettiin 1960-luvulla korkean tulotason maissa 6,5% kansantulosta. Matalan tulotason maissa asevoimien osuus oli 1,5%. Nyt osuudet ovat lähestyneet toisiaan. Asevoimien osuus on molemmissa ryhmissä kahden prosentin tietämillä. Opetukseen käytettävä kansantulosuhde on pysynyt korkean tulotason maissa lähes vakiona noin 5% tietämillä. Matalan tulotason maissa ollaan alle 4 prosentissa. Hienonhienoista kasvua opetuksessa on havaittavissa. Mutta vain hienonhienoa. Surullista, Teslan ennuste on vain puoliksi toteutunut.

Kuvassa näkyy eräiden maiden osalta tapahtunut kehitys. Havaitaan asevoimien kustannusosuuden kansantulosta kauttaaltaan laskevan.  Suomi ja Ruotsi ovat nykyään samalla tasolla. Venäjä on nostanut asevoimien osuutta. USA:ssa sen voisi nykyisen hallinnon toimilla jälleen nousevan. No sanomattakin on selvää, että asevoimien absoluuttinen kokonaispanostus on kaikissa maissa ollut nousussa kansantulon kasvaessa vuodesta 1960 nykyhetkeen samassa rahanarvossa noin kaksinkertaiseksi.

Prosenttia ja kansantuloa, siinä menee suhteissa sekaisin. Laitoinpa tähän vielä absoluuttisia lukuja asevoimien menoissa tapahtuneissa muutoksissa per capita. Eihän suurta muutosta näy. Suomessa on jatkuvasti tehostettu puolustusvoimien rahoitusta. Hyvä niin. Ruotsi on hieman vähentänyt rahoitusta, mutta muutos taitaa olla näköpiirissä. Venäjä on nostanut per capita rahoituksen Suomen ja Ruotsin tasolle. Amerikkalaiset ja norjalaiset huitelevat omilla halsseillaan.

Opetuksen suhteen vallitsee melkoinen hässäkkä. Suomi ja Ruotsi ovat kärkiryhmässä noin 7% osuudella. Tanska ylittä meidät lähes 9% lukemalla. USA on tasolla 5% ja Venäjä alle neljässä prosentissa. Koko maailman luku on 4,7%. Varsinaista nousua ei ole havaittavissa.

Tesla oli hieman oikeassa ja osittain väärässä

 Olen nyt käynyt läpi Nikola Teslan positiivisen tulevaisuudenkuvan ja todennut hänen olleen hieman oikeassa mutta enemmän väärässä. Panostus opetukseen ei ole lisääntynyt, eikä panostus asevoimiin ole vähentynyt. Tai hieman kyllä, mutta ennusteen toinen osa jossa hän arvioi julkisen sanan ja sanomalehtien uudistusta, siinä hän on täysin erehtynyt. Tai ehkä hieman onnistunutkin. Tiede ja innovaatiot eivät ole saaneet sanomalehdissä Nikola Teslan toivomaa etusivujulkisuutta. Mutta jotain on tapahtunut: kulttuuri on saanut lähes urheiluun verrattavaa palstatilaa. Kulttuuri ja opetus ovat kaksi eri asiaa, mutta ne ovat kylki kyljessä ja ihailevat toisiaan. Kaukaa ja varovasti, mutta kuitenkin.