Synttäreiden jatkopala – kuvia ja puhe

Liisa on piirtänyt juhlakalusta kuvia eri paikoissa viiden viimeisen vuoden ajalta. Tai paikkoja oli oikeastaan neljä: Tammelan Oksjärvi, Kemiönsaaren Gesterby, Tallinnan Toompea ja Pakilan koti. Olen varustanut Liisan kuvat puhekuplilla. Siihen on taiteilijan suostumus. Niiden pitäisi kuulemma kuvata myönteisen humoristista elämäntilannetta.

Tyttäreni Pei piti minulle juhlapuheen. Hän siteerasi eräitä blogijuttujani. Oli hyvin niitä valinnut. Minä lisäsin puheeseen muutaman kuvan.  Pei puhui vain niistä paikoista joissa viihdyn ja jonne voin mennä. Hän ei puhunut paikoista joihin haluaisin mennä, mutta en voi sitä tehdä. Ne paikat liittyivät aikanaan työhöni. En voi ehkä koskaan mennä Aleppon Citadeliin tai Tripolin Medinaan. En voi myöskään mennä Damaskoksen Suoralle kadulle hammamiin enkä Bagdadin Tigrisin rantapuistoon kaljalle, puhumattakaan että voisin mennä Algerin Kasbahiin parturiin. Näitä miettiessä voin eläytyä kuuntelemaan Pein puhetta.

PUHE

Rakas isä, Pena, on etuoikeus saada olla täällä juhlahumussa perheenjäsentesi ja ystäviesi ympäröimänä!

Synnyit 27.10.1934 Pakilan taloon, Irjan ja Ilmarin lapseksi. Vuotta myöhemmin perhettänne siunattiin sisarellasi Marja-Liisalla. Isäsi traagisen kuoleman jälkeen, sinun ollessasi himpun verran alle neljävuotias, jouduit isän menetyksen lisäksi vielä kokemaan toisen maailmansodan kauhut. Sait kuitenkin olla suuren sukusi ympäröimänä ja rakastettuna. Tähän sukuun olen minäkin, sinun lisäksesi, ollut aina rakastunut.

Viisi vuotta sitten puhuin henkilökohtaisista tunteistani ja merkityksestäsi itselleni ja perheelleni, mutta, nyt puheeni oletkin rakentanut sinä itse, pohdiskelija suuri ajattelija, runoilija, suunnittelija ja blogisti.

Jatkossa lukemani teksti sekä ajatukset ovat pelkästään isäni kynästä lähtöisin.

”Olenhan minä nimestä päätellen kanavan poikia. Isoisänisä asui Muroleen kylässä ja Muroleen kanavalla ja tästäpä isoisä sai aiheen nimen muutokseen, silloin kun nimiä suomennettiin. Olen niitä onnellisia ihmisiä, joka on saanut asua lähes koko elämänsä syntymäkodissaan tai sen läheisyydessä. Jotkut tietyt paikat voivat muodostua ihmisen elämän tukipisteiksi. Koti on tietysti tärkein. Tai ehkä? Joka tapauksessa haluat mennä niihin paikkoihin silloin kun haluat olla yksin, tai haluat mennä niihin paikkoihin silloin kun haluat olla yhdessä - kuinka vain.

Musta lehdetön puu kohmeisin oksin

Lokkien kirkuna kauppatorin rannassa

Syksyn ruskeat limaiset lehdet mattona jalkakäytävillä

Katukivien välissä tuulen repimät ruohon korret

Sateessa värisevä graniitti

Poskia kipristelevä syystuuli

Kirkon torni mustien pilvien riepoteltavana

Värisevä valo kaupungin bulevardeilla

Mikä sinut pelastaa?

Se saattaa olla sillan kaiteen kiiltävä messinkinuppi, jota isoäidinäiti kosketti!

Siinäpä se. Juuri sellainen pieni asia joka yhdistää sinut aineettomaan perintöön. Se on kuin suudelma tai se voi olla kuin lempeä sähköisku. Yhtäkkiä muistat paljon asioita joiden olemassaoloa tavallinen arkesi ei tunne. Ne ovat unohtuneet arjesta, mutta niiden palautuminen muistilokeroista juhlistaa arjen, tekee siitä oikean juhlan. Kaikki tuo tapahtuu, kun kosketat muistojesi messinkinuppiin.

Mitä sitten tapahtui vuonna 1934? Huhtikuussa1934 Suomeen säädettiin puserolaki. Toukokuussa 1934 Texasin poliisi ampui Bonnien ja Clyden Louisianassa. Kesäkuussa saman vuonna Aku Ankka esiintyi ensimmäistä kertaa Walt Disneyn piirretyssä Viisas Kana Kananen. Kesäkuussa Adolf Hitler toimeenpani pitkien puukkojen yön ja Jemen ja Saudi Arabia solmivat aselevon. Syyskuussa 1934 Ester Toivonen valittiin Miss Euroopaksi. Suomen Kuvalehti ehdotti tiedon levittämistä laajalti, jotta voimme näyttää maailmalle, ettemme ole mongoleja. Syyskuussa Neuvostoliitto liittyi Kansainliittoon. Suomen Kuvalehti protestoi. Karjalan asia ei ollut kunnossa. Lokakuussa Katalonian separatistit kapinoivat ja joulukuussa Espanja peruutti Katalonialle myönnetyn autonomian. Franco tuli valtaan 1939. Marraskuussa Alvar Aalto esitteli taivutetusta puusta valmistettuja huonekaluja Lontoossa. Pian perustettiin Artek. Merkittäviä vuoden 1934 syntymäpäiväsankareita ovat mm. Mary Quant, Dionnen viitoset, Giorgio Armani, Risto Jarva, Leonard Cohen, Sophia Loren, Brigitte Bardot ja Juri Gagarin.

Aina sitä ihminen joutuu vastaamaan kysymyksiin: ”mikä on sun mielestä paras sejase? No, vastauksena kysymykseen luettelen nyt omia mieltymyksiäni. Paras auto on Mitsubishi ladattava hybridi, kolmekymmentä vuotta se oli Citroen. Paras ruoka on tattirisotto Liisan tekemänä. Pikkupoikana se oli makaronilaatikko äidin tekemänä. Paras fillari on Cannondale Boschin sähkömoottorilla varustettuna. Pikkupoikana fillarit olivat toista maata – ei ollut valinnanvaraa. Paras ruohonleikkuri on Jönsered, nyt kun Oleniuksen konekorjaamo pani sen loistokuntoon. Paras vene on Buster. Pian se joutuu Liisan latoon talvehtimaan. Paras mopo on Ape 50 kolmipyörä. Isoisäni saattoi tarttua hevosen ohjaksiin, hevoskyyti oli pikkupoika Murolen haaveiden täyttymys.

Ihmisen elämä on epälineaarinen.

Siihen sisältyy vain silmänräpäys jatkuvuutta.

Ihminen yrittää luoda uutta. Hänen otteensa kirpoaa.

Hänen luovuutensa karkailee kaaoksen ja monotonian välimailla.

Hänelle on ylivoimaista tuottaa harmoniaa.

Onko luovuus tuollaista? Ensin kaikki lepää. On odotuksen hetki. Valkoinen todellisuus odottaa jotain tapahtuvaksi. Kaikki ei ole hetkessä. Hetki vaatii odotuksensa. Sitä edeltää menneisyys: vuosisatojen ja vuosituhansien teot. Menneisyys ja tulevaisuus koskettavat tätä hetkeä. Vuori ei mieti menneisyyttään.

Entisajan filosofeille luovuus olikin ajattelua – ajattelun ajattelua. Aristoteles ajatteli ajattelun ajattelua. Nyt ovat asiat menneet siihen suuntaan, ettei ole aikaa enää ajatella, saatikka sitten että olisi aikaa ajatella ajattelun ajattelua. Väittävät erityisesti jatkuvan yhteyden ihmisiin ja uutisiin hidastavan tai suorastaan estävän ajattelua. Muiden ajatukset sotkevat sinun omat ajatuksesi. Ajattelusta ei tule mitään. Jos Aristoteles piti luovuutta – runoutta - järkeen perustuvana päämäärätietoisena toimintana taisivat Platon ja Sokrates uskoa luovan kyvyn olevan jumalan antama ominaisuus. Muusat välittivät jumalan hengen. Minä en kyllä usko jumaliin, vaikka kylläkin uskon jumalallisiin muusiin. Aivan tuntuu siltä kuin joskus – lähes aina - esitelmää pitäessäni katsomossa on istunut viehkeä muusa, jolle koko esitys on suuntautunut. 

Nuorempana miehenä tulevaisuuden ennustaminen kiehtoi. Oli ilmiselvä halu heittää ilmaan arvaus ja päästä sitten kolmenkymmenen vuoden päästä toteamaan oikeassa olon riemua. Nyt tällä hetkellä tulevaisuuden ennustaminen tuntuu huomattavasti vaikeammalta.  Lieneekö siksi, ettei ole myöskään mahdollisuutta päästä tuohon verifioivaan katsaukseen mukaan. Suunnittelija katselee tulevaisuutta aina 30 vuoden päähän. Tulevaisuus siinä matkassa tuntuu puuroutuneen.

Olen nyt Tallinnassa. Muuttumattomuus on ihanaa. Kukaan ei tule rakentamaan bulevardeja eikä muitakaan tiivistelmiä minun ympäristööni. Kukaan ei ole ehdottanut tunnelikatuja kaivettavaksi minun taloni alta.  Kaikki tunneleista haaveilevat ovat onneksi keskittäneet mielenkiintonsa johonkin pysyvästi toteutumattomaan.

Minun mökkeilyni toivemaisema näyttää tällaiselta. Siihen kuuluu veteen vajoavia puunrunkoja, Lapinhautojen kiviröykkiöitä, vanha syrjäinen tanhupaikka, luonnon ja ennen eläneiden magiikkaa ja nyt vasta loppukesällä aikaansaamani laituri, jolta pääsen konkkakoipeni kanssa veden syliin.

Itse olen kahden mökkeilykulttuurin harrastaja. Nautin salojärvimökkeilystä, mutta pääasiallisesti oleskelen turvallisessa torppamökkeilyn ympäristössä. Salojärvimökkeily oli minun kasvavan perheeni mökkeilymuoto. Silloin oli mahdollista asua mökissä ilman sähköä, katsella takkatulen loimua ja katsella järven väreilevää pintaa. Jos nykyaikana haluaisit viedä keskenkasvuiset paikkaan missä ei ole sieraimia lukemattomille latureille - tulisit epäonnistumaan. Näin siis salojärvimökkeilyä on tarjolla vain ikääntyneille, televisioista ja iPadeistä addiktoitumattomille. Eläkeläinen ihailee metsää, järven välkettä, osmankäämien huojuntaa, lintuperheiden kirmailua, täysikuuta ja veden välkkeen ja värien vaihtelun ihailu, täysikuun elokuun huuma. Toinen naispuolinen eläkeläinen tässä vierellä – täydessä työn touhussa -tuntee kuitenkin pienoista syyllisyyttä mitääntekemättömyydestään, kun työtätekevät lähtevät aamutuimaan työpaikoilleen. Minulla se tunne on jo hävinnyt.

Väittävät vanhenemisen lisäävän viisautta. Yritin etsiä vanhojen viisaiden kiteytyksiä vanhenemisen viisastumisen prosessista. Tutkin viisauden lähteitä. En löytänyt mitään kiehtovaa tai erityisen viisasta. Ehkä Henry Fordin ajatus oli yksi parhaista. Hänen sanotaan sanoneen: “Anyone who stops learning is old, whether at twenty or eighty. Anyone who keeps learning stays young. The greatest thing in life is to keep your mind young.” Tai sitten Mark Twain, joka on sanonut: “Age is an issue of mind over matter. If you don’t mind, it doesn’t matter.” Ajattelin vielä viisaudessani, että kyllä kai nyt Einstein tai Newton ovat lausuneet jotain kuolematonta.  Einsteinilta löysin tällaisen: “Do not grow old, no matter how long you live. Never cease to stand like curious children before the great mystery into which we were born.” Isaac Newton kilpailee maailmanhistorian tärkeimmän henkilön asemasta itsensä Jeesuksen ja Muhammedin kanssa. Newton puhui itsestään: ”My powers are ordinary. Only my application brings me success.” Siinäpä se. Kaikki nuo puhuvatkin samasta asiasta. On vain otettava käyttöön se oikea elämän APPi.  Mutta viisastuuko sitä vanhetessaan? Se ei sittenkään taida tapahtua automaattisesti! 

Minä ajattelen vanhoja, pyörittelen niitä mielessäni. On lähes pakkomielle löytää jostain vanhasta tähän päivään sopivaa. Uusi ja ihmeellinen herättää hienoista vastarintaa. Ajattelee ajatuksia. Kuvittelee omia vanhoja ajatuksiaan tähän päivään sopiviksi. Tutkii niitä ja toistaa niitä mielessään. Saa ne sopimaan tähän päivään. Muut näyttävät skeptisiltä. Eivät suuresti ilahdu. Ajattelevat maailman muuttuneen. Uusi aika vaatii ajan henkeä. Muutoksen aistimista. Vanha hämmentyy. No, kysyn sitten itseltäni mikä nyt etupäässä hämmentää? Siis suorastaan innostun ajatuksesta tehdä luetteloa asioista jotka nykymenossa hämmentävät. Tai Heureka! Siitä voisi tehdä Excel-taulukon. Mutta nyt pitelen suitsista. Ensin on käytävä tapaamassa ystäviä!”

Uusi AIKA on haasteita täynnä!

Minulla oli 85-synttärit

Oliko niin, että juuri sinä jäit kutsumatta? Vahingossa! Valitan, sillä olisin halunnut kaikkien olevan paikalla. No, eiköhän vielä synttäreitä tule. Edellytyksenä on, että Jussin toimisto niitä suostuu järjestämään. Puhumattakaan Miinan loistavasta tarjoilusta. Se on saanut jakamatonta kiitosta. Uhkasin kyllä Miinaa tästä lähtien kerran vuodessa järjestettävillä synttäreillä. Hän lähes lyyhistyi. Kiitosta jaettiin myös Retuperän WBK:n loisteliaalle esitykselle. Onneksi emme tilanneet vain sitä tarjolla ollutta halvinta vaihtoehtoa, jossa he pelkästään dokailevat. Joku juhlijoista oli takarivissä tai rivin takana eikä nähnyt pidettyjä esityksiä. Niinpä minä nyt päätin julkaista eräänlaisen selfietyyppisen palvelumuotoilukehitelmän, jossa palvelen teitä panemalla blogiini tilaisuuden esitykset. Nyt tässä blogissa on minun epätäydellinen kuvakatsaukseni eräistä sankareistani ja sankarittaristani. Seuraavassa saatte ihailla Liisan piirroksia. Nehän kuvaavat juhlakalua sellaisena kuin miltä hän Liisasta näyttää, eikä siis juuri sellaisena kuin hän omasta mielestään on. Olen ihmetellyt miten näin komeasta miehestä saa niin oudon näköisiä hahmoja. Katsojien hymyistä päätellen he kuitenkin tunnistivat tuon hahmon. Sitten vielä julkaisen blogin, jossa on tyttäreni Pein puhe. Hän oli todella kunnioitettavalla antaumuksella lukenut minun blogejani, muuten hän ei olisi voinut pitää puhettaan. Aivan hyväili mieltä kuunnellessani mitä olin kirjoittanut – oi miten viisasta! Moni muukin varmaan joutui ennen juhlia hieman selailemaan mitä olin viime aikoina kirjoitellut, olihan olemassa sellainen vaara, että satun kysymään mielipidettä sanomastani. Leikki leikkinä, tiedänhän minä, että blogieni lukeminen on teidän kaikkien lempipuuhaa. Nytkin juuri olet sellaista lukemassa.

Ensimmäinen kuva kertoo, miten konsultti pääsi entisaikoina herrojen kyytiin. Herrat myös halusivat itse valita konsulttinsa. Hankintalaki sitten johti siihen, että konsulttitöitä ryhdyttiin myymään pätkittyinä suunnittelumakkaroina. Nyt entiset herratkin ovat muuttuneet kavereiksi. Useimmat kyllä jo painuneet manan majoille. Ikävä heitä on, olivat karismaattisia johtajia. Kaverit ovat yleensä samaa mieltä ainakin jostain asiasta. Jos ovat siilejä niin yhdestä asiasta, mutta jos ovat kettuja niin ehkä useammastakin. Sarvikuonoja en ole kavereissani tavannut - ainakaan haitaksi asti.

Suunnittelijauran alku oli 50-luvulla Rautatiehallituksessa insinöörioppilaana, sitten teekkaripiirtäjänä Helsingin kaupungin kiinteistöviraston asemakaavaosastolla. Vuonna 1961 siirryin yksityiselle. Diplari tuli tehtyä Alvarin keskustasuunnitelmaan liittyvästä Vapaudenkadusta. Ensimmäinen julkinen kannanotto virkavaltaa vastaan oli Katajanokan kanavan pelastusoperaatio. Maija Kairamo oli johtotähtemme ja sankarittareni. Kanava pelastui. Sitten rakennettiin kaupunkia kompaktin kaupungin ideologialla. Simo Järvisen ja Eero Valjakan kanssa oli mahtavaa työskennellä. He ovat sankareitani. Sen lisäksi he olivat parhaita kavereitani. Kuvan alareunassa viittoilee Eko Miettinen. Hän jatkoi työtä.

Pihan Penan kanssa voitimme Linnanmäen kilpailun. Liikkuvat nojatuolit kiersivät Töölönlahtea. Aika oli autoistumista. Teemu Lipasti piirsi ärisevän autokuskin. Hän myös piirsi yhteisestä reissustamme Tapiolaa kuvaamaan. Reissu päättyi tavan mukaan Keitaaseen Tehtaankadulla. Siellä istuivat kaikki kaverit. Oli tekeillä Tapiolan keskustasuunnitelma. Heikki von Hertzen antoi sitten suunnittelijoille piiskaa. Hieno Tapiolan keskustasuunnitelma meni makulatuuriin.

Pääsin mukaan Janne Söderlundin ja Ekku Valovirran kilpailuvoittoon Turun ylioppilaskylässä. Pyöreät pysäköintitalot jäivät vain mallin koristeeksi. Koivukylää tehtiin hartaasti. Monet asiat jäivät unelmaksi. Niin jäi tavallaan Hervantakin. Ruusun tiimi, Iso Lahtinen kärjessä, voitti kilpailun. Jukka Syvälahti ja Hannu Lehto tekivät liikennettä. Itse Bertel Ekengren oli tiimissä mukana.  Hervanta toteutui muiden toimesta, samalla herkkyys unohtui Ruusun porukan skissipapereille. Toke Korhosen kanssa sijoitimme kaupungin väärään paikkaan ja jäimme lunastukselle. Rintaa röyhisti se, että viidestä palkitusta neljässä oli meidän avustajat.

Hän on täällä tänään! Olli Lehtovuoren tiimi voitti Kevätkummun arkkitehtikilpailun 1967. Mukana olivat Reijo Jallinoja ja Veikko Vasko ja minäkin liikennettä ihmettelemässä. Kilpailuehdotuksen nimi oli ”Tukivarsi”. Ookella tuntuu vieläkin olevan tukivartta jäljellä, sillä hän haluaisi kehittää pientaloalueiden valtaisaa potentiaalia. Alempi kuva kertoo yliopiston laajennusmahdollisuuksista 70-luvun alun perspektiivistä. Käytettävissä olivat Ruoholahti, Pikku-Huopalahti, Kumpula, Viikki, Malminkartano ja Puotila. Vantaalla vielä Leppävaara ja Tikkurila. Pertti Solla veti hommaa tilaajan puolella, mukana Jude Juutilainen, Edu Kairamo, Jussi Pallasmaa ja Kimppi Mikkola. Mukana vielä Timo Vormala ja Pena Piha. (Kuvassa Penan poika, ovat saman näköisiä, en löytänyt Penasta kuvaa).

1970-luvun alussa alkoi konsulttivienti. Useita ryhmiä perustettiin. Meillä oli Devecon. Oli valittava arkkiehtitoimisto. Tein evaluaation. Kriteereinä olivat tehokkuus, henkilökunta, design, virastokontaktit, ulkomaiset kohteet, kapasiteetti, yhteistyökyky. Voittajaksi selviytyi Heikki Castrenin vetämä entinen Revellin toimisto, sittemmin CJN Oy. Hopealla oli Toke Korhonen ja pronssilla Bengt Lundsten. Kekkonen pani alulle Viaporin suunnittelun. ”Joukko huolestuneita” sai 1971 jaetun voittosijan Suomenlinnan kilpailussa. Nyt synttäreillä heistä olivat paikalla Bengt, Pertti ja Iso. Jukkakin oli paikalla, hän pääsi myöhemmin suunnittelemaan hevosliikennettä. Se ei toteutunut. Aikaa tuosta kaikesta on miltei 50 vuotta – ja nuo neljä ovat paikalla!

Vienti alkoi Vietnamin Pha Rungissa 1973.  Seurasi Kuwaitin Jahra ja Tripolin Transportation Master Plan 1975 ja Algerian sairaalat ja yliopistot 1977. Vuonna 1982 alkoi jättiprojekti Libyan Ras Lanuf. Olli Kivinen piirsi yleiskaavan viivat.  Jussi Jauhiainen ja Kari Somma, vahvoina arkkitehtuurin vetäjinä. Markku Piispanen hoiti rakentamisen valvonnan ja hieman enemmän. Nuo hienot kerrostalot kuvassa ovat toteutunutta Ras Lanufia. Ovat nyt hajalla? En tiedä? Satelliittikuvan mukaan ovat paikalla.

Kamppi-Töölönlahti kilpailusta Jallis Jallinojan seurassa tuli kunniamaininta. Pekka Salmisen kanssa, Matti K Mäkisen ja Reijo Korhosen ohjauksessa suunniteltiin Pasilan kaksoistornit. He kaikki ovat minun sankareitani. Siis en tarkoittanut torneja.

Raimo Ilaskivi teetti selvityksen pääkaupunkisudun rakentamismahdollisuuksista 1989. Simo Järvisen ja monen muun kanssa sparrattiin kuntien yleiskaavoja. Tuli lunta tupaan, mutta, yllätys, yllätys lähes kaikki kohteet ovat toteutumassa. Liikennesysteemikin meni melkein nappiin. Mitä nyt kehämetro jäi jalkoihin. Töölönlahdella oli vilskettä. Pekka Korpinen astui virkaan ja visioi. Hän myös allekirjoitti Töölönlahden muutetun osayleiskaavan. Korpisen nurmikko toteutui ja sittemmin koko Töölönlahti sai lopullisen muotonsa. Ei siitä nyt aivan minun visioni mukaista tullut.

Pietarsaaressa toteutettiin kävelykatu. Roger Wingrenistä tuli minun henkiystäväni ja sankarini. Libyassa tapahtui kummia. Sirtessä rakennettiin valtava kongressikeskus. Jussi Jauhiainen ja Kari Somma tekivät hienoa työtä. Suomalaiset insinöörit valvoivat rakentamista. Italialaiset rakensivat. Samaan aikaan Jufrassa toteutettiin toinen suurhanke – hallintokeskus. Jussi ja Dynis olivat pääsuunnittelijoina. Suomalaiset valvoivat tämänkin hankkeen. Turkkilaiset rakensivat. Hannele Helkama-Rågård ja Pekka Rautimo olivat hankkeissa mukana. Kaikki mainitut ovat sankareitani, mutta sankareiksi nousivat myös Hafad Zaidan, Ali Aburwais ja Adel Maher.

Ammanin 1,5 miljoonan asukkaan lentokenttätien kaupunki ja Bakun strateginen liikennesuunnitelma olivat viimeiset ulkomaantyöni. Ammanin sankarittareksi tuli Taru Niskanen. Pääsin vielä itsekin omakätisesti piirtämään, kun teimme Tarun kanssa tuon Ammanin kaupungin kuvan. Bakussa oli mahtavan hienoa. Liikennesuunnitelmasta tuli mainio. Ehkä siitä tuli liiankin mainio, sillä joukkoliikenne ja kevytliikenne eivät ole samalla tavoin kunniassa kuin meillä. Kyllä kävelykeskusta sentään on hieno ja sieltä löytyy kameralle poseeraavia kauniita ihmisiä. Nyt kahdeksanvitosena muistelee Azerbaijanin suunnittelijoiden ja virkamiesten äärettömän kunnioittavaa suhtautumista ikään. Aina käteltiin vanhinta. Kuka se siellä oli? Minä!

Elämäni sankarittaret ja sankarit eivät saa oikeutta. He eivät mahdu tähän luetteloon. Enhän ole vielä edes maininnut ystävääni Eero Paloheimoa. En edes työtovereitani. Moni muukin on mainitsematta. Kymmeniä sellaisia. Esimerkkinä Tarja Laine – Lailibelan sankaritar. Nyt on kuitenkin aika Ystävän laululle. Sen on aina esittänyt ensimmäinen palkkaamani työntekijä, Jukka Syvälahti. Kiitos Jukka – laulusi oli täynnä yhteistä elämää! Se oli mahtavan hieno!

Vieläkin!

Sisustusarkkitehtuurista palvelumuotoiluun?

Pari päivää sitten oli mahtava tilaisuus. Suomen taideteollisen oppilaitoksen sisustusarkkitehtikurssi -69 julkaisi teoksen nimeltä ”Sisustusarkkitehtuurista palvelumuotoiluun”. Minä panin blogini otsikkoon kysymysmerkin tuon otsikon perään – syy ehkä selviää myöhemmin - jos jaksat lukea loppuun. Tuon kirjan teko liippasi hyvin läheltä minua. Rakas vaimoni Liisa oli nimittäin juuri tuolla kurssilla ja osallistui aktiivisesti kirjan tekoon. Kirjan teon ihanuudesta ja autuudesta sain kuulla aamukahvilla, lounaalla ja illallisella. Se tunki myös peiton alle unen sekaan. Kirjan teko tuli mukaan myös kesämökille ja sienimetsään. Kirjan toimittajana oli Laura Honkasalo. Äidin (Liisa) ja tyttären (Laura) yhteistyö oli vuoropuhelua, joskus jopa ulkopuolinen havaitsi pientä tuskaa. Kuva-aineiston kerääminen ja tekijänoikeuksien selvittäminen tuottivat ongelmia. Niistä selvittiin. Kirjan taittanut Annukka Mäkijärvi teki hienoa työtä. Suuren kirjoittajajoukon tekstien harmonisointi ei ollut suinkaan helppo nakki. Oli leikattava ja liimattava. Innostunut tekijäjoukko kuitenkin kesti loistavasti tekstimuutoksien paineet. Ja, yllätys, yllätys, kirja valmistui aikataulussa kahden vuoden työskentelyn jälkeen. Toimituskunnan puheenjohtajana oli Yrjö Sotamaa. Hänen ansionsa kipeältäkin tuntuneeseen, mutta nyt uroteoksi muodostuneeseen Aalto-yliopiston syntyprosessiin ovat tunnetut. Julkistetun kirjan teko tuntui varmaan lasten leikiltä kaikkeen koettuun verrattuna.

Atskista Väreeseen

Kirjassa on luku siitä, millainen muutos opetustiloissa tapahtui, kun muutettiin ensin Ateneumin talosta makkaratehtaan kellariin Viiskulmassa ja sitten Arabiaan ja lopulta 2018 Väreen tiloihin Otaniemessä: ”Oppaamme professori Pentti Kareoja kuvailee rakennetta sammakonkuduksi. Modulaarisessa ryppäässä tilat liittyvät toisiinsa kuin sammakonkudun pallot. Väreessä toteutetaan uudenlaista tilankäyttöä. Kenelläkään ei ole omia työtiloja tai huoneita, vaan tilat varataan tiettyä tarkoitusta varten. Professoreillakaan ei ole yksityishuoneita, omat työpöydät heillä sentään on.” Ihaillaan koneita ja laitteita. Vanhat kuitenkin sanovat: ”Meilläkin oli oman aikamme parhaat laitteet ja mahdollisuudet, kuten nyt. Oli metallipaja, muovipaja, lasikuitu tuli uutena materiaalina, puutöitä tehtiin Vallilan ammattikoulussa oikeilla välineillä. Erona nykyisyyteen oli, että mahdollisuudet yhdistellä eri tekniikoita olivat aika vaatimattomat, ja työsuojeluasiat olivat olemattomia, kuten valtakunnassa muutenkin. Innostus, ahkeruus ja tekemisen halu olivat sen sijaan korkealla tasolla.”

Aikajana opiskelusta nykypäivään.

Siinäpä se, kirjaansa juhlivat kurssilaiset eivät halua myöntää opiskelleensa puutteellisissa olosuhteissa, kärsineensä tiedon puutteesta tai heikosta opetuksesta, eivätkä myönnä puutteita löytyvän myöskään ajatuksistaan. He ylistävät vanhoja opettajiaan Kaj Frankia, Severi Parkoa ja Heikki Häiväojaa, monien muiden ohella. Heillä herääkin kysymyksiä nykyisen menon autuudesta! Julkistamistilaisuuden taitavasti järjestetyissä keskusteluissa ja sen jälkeisessä vanhojen karonkassa nousee esiin dilemma digitaalisuuden ja luovuuden kytkennöistä. Voivatko tietokoneet tai tekoäly luoda? Palvelumuotoilun suuri pelastustehtäväkään ei kaikilta osin saa ymmärrystä – kun vanhat sitä yrittävät ymmärtää. Vanhat ovat erityisen huolissaan käsityöläisperinnön kuihtumisesta. He ovat myös huolissaan suunnittelun siirtymisestä tuotevalmistuksen perässä halpamaihin.

Otetaanpa nyt muutamia otteita tuosta mielenkiintoisesta kirjasta. Kirjaa saa muuten ostaa Designmuseosta. Muualla sitä ei ole myynnissä.

  

60-luvun henki

Yrjö Sotamaa kirjoittaa esipuheessaan 60-luvun hengestä: ”Yhteiskunnallinen vastuu ja ympäristötietoisuus alkoivat vallata suunnittelijoiden mieltä, ekologia ja ergonomia haluttiin osaksi suunnittelua. Valtiovallan panostus työhyvinvointiin innosti myös suunnittelijoita uusiin innovaatioihin. Toisaalta taloudelliset laskukaudet kohdistuivat suunnittelijoihin armotta, ja suuri osa suunnittelutoimistoista katosi laman myötä. Samalla aukeni mahdollisuuksia osallistua kehitysyhteistyöhön ja suunnittelun vientiin. Näistä toivottiin globaalia toiminta-aluetta, jonka piirissä päästäisiin näyttämään, millaista ammattitaitoa Suomesta löytyi. Innostunut alku ei kuitenkaan kantanut pitkälle, koska kehitysavusta puuttui jatkuvuus. Maailmantalous alkoi heittää kuperkeikkaa, sosialistiset valtiot siirtyivät markkinatalouteen, tuotanto karkasi halpamaihin, eikä designilla enää ollut kotimaata. Suomessa kiristynyt kilpailutus uhkasi designin arvoja.” Esipuheensa lopuksi Sotamaa ilmaisee toivoa: ”Muotoilun ja arkkitehtuurin merkitys, arvostus ja ympäristön laatu ovat nousseet ilahduttavasti taas keskiöön.”

Kuvassa Yrjö Sotamaa juuri julkaistua kirjaa esittelemässä, vieressä hänen päätoimittamansa opiskelijalehden kansi vuodelta 1968. Psykedeelisen kannen piirsi Timo Aarniala. Minäkin olin päässyt lehden kirjoittajaksi Buckminster Fullerin ja Viktor Papanekin joukkoon. Onnittelen itseäni. Luinkin tuon tekstin. Muutama sana vaihtamalla se kävisi nykypäivään. Missä muutos luuraa?

Keskustelua huonekaluteollisuuden tilasta

Raimo Räsänen teki uransa Iskun palveluksessa. Vielä nytkin hän toimii opetustehtävissä ympäri Venäjän maata ja muuallakin. Raimo keskustelee kirjan haastattelussa Seppo Wikströmin, Yrjö Sotamaan, Heikki Martelan ja Antti Wuorenjuuren kanssa. Raimo sanoo: ”Suomeen tuotiin halpoja ja huonolaatuisia huonekaluja halpamaista, mm. Kiinasta. Suuri ongelma on mielestäni ollut, että ostajat hankkivat samanlaisia tuotteita, jollaisia oli jo Suomessa myynnissä. Yritysten mallistoista tuli saman näköisiä ja kotikalusteiden tuotekehitys taantui.” Seppo Wikström vaikuttaa huolestuneelta: ”Tuntuu että suomalainen design ratsastaa aina vain samoilla nimillä, Oiva Toikalla ja Wirkkalalla, viedään aina samaa muumia ja unikkoa. Tänne tuodaan ihan kamalia tuontihuonekaluja, sisustamisen taso laskee ja koko ala rämettyy.” Antti Wuorenjuuri: ”Nykyään kuka vain voi tehdä kauniin kuvan, mutta entä rakenteet? Miten tuoli oikeastaan tehdään ja miten siitä saadaan kestävä? Siinä ratkaisee ammattitaito.” Heikki Martela: ”Pitäisi ottaa oppia Tanskasta siellä satsataan designiin, tanskalaisella designilla on vahva brändi.” Raimo Räsänen kertoo myös materiaalien mullistuksesta. Hän puhuu kertopuusta, vaahtorainauksesta, puukomposiittimuovista, 3D-vanerista ja nanoselluloosasta. Ne jäävät rakennusinsinöörille hieman mystiikaksi. Yrjö Sotamaa sanoo keskustelun lopuksi jotain kuumasta aiheesta: ”Tekoäly voi oppia suunnittelemaan yhdistelemällä olemassa olevaa, mutta vain ihminen voi tehdä jotain uniikkia ja ainutlaatuista.”

Kuva: Raimo Räsäsen Delta-työtuoli ja Avia-pöytäsarja.

Hankintalaki vei alamäkeen

Hankintalaki herättää myöskin keskustelua. Raimo Räsänen sanoo hankintalain vaikuttavan, mutta kukaan ei tunnu todentavan sen vaatimuksia. Marja Enqvist sanoo hankintalain vieneen alamäkeen. Timo Tapiovaara puhuu laadusta. Hän on huolissaan suomalaisen huonekaluteollisuuden tilasta. ”Suomi oli aikoinaan vahva design-maa, Ruotsin ja Tanskan rinnalla, mutta ei enää. Ulkomaiset kalusteet ovat halpoja ja ihmiset tottuvat liian alhaisiin hintoihin. Ei ymmärretä, että laatu ja design maksavat.” Hintalaki muuten perustettiin korruption torjumiseksi. Se johti hinnalla kilpailuun, enemmän kuin laadulla kilpailuun minunkin alallani – sääli.

Avokonttorien tuleminen

Onko kirja 69-kurssilaisista pelkää murheen laaksoa suomalaisen sisustussuunnittelun ja huonekaluteollisuuden suhteen? No, ei suinkaan. Kirjassa kerrotaan luomisen ilosta ja menestystuotteista. Erityisen laajasti kerrotaan toimistoympäristön ja oppimisympäristön muutoksista. Leena Palsanen: ”Valmistumiseni jälkeen vuonna 1969 pääsin heti mukaan uudenlaiseen työpistesuunnitteluun, joka mahdollisti vapaamman suunnittelun. Olin heti myyty joustavalle avotilasuunnittelulle. Monet suhtautuivat avokonttoreihin kielteisesti, sillä niiden koettiin olevan meluisia ja vähentävän yksityisyyttä. Ongelmana oli siis sama yksityisyyden puute, joka vaivasi muutaman hengen huoneissakin. Tähän toivat ratkaisun tilanjakoelementit, joita käytettiin tarpeen mukaan. Martela oli seinäkesuunnittelun ja -valmistuksen uranuurtaja Suomessa. Seinäke-sanakin oli Martelan keksintö. Leena Palsanen kertoo vielä avokonttoreiden musiikista: ”Avuksi otettiin taustamusiikki, joka useimmiten oli ns. musakia, monotonista pimpelipompelia, jonka ei kuviteltu olevan häiritsevää. Kun nauha kuitenkin toistui ja melodiat olivat turhankin yksinkertaisia, alkoi sekin ärsyttää. Niinpä otettiin avuksi taustakohina white noise, jonka jaksoluku peitti sopivasti puheen ymmärrettävyyttä.”

Kansainvälistyminen ja vienti fokuksessa

Yrjö Sotamaan ulkomaankokemukset ovat moninaiset. Hän sanoo kansainvälisen yhteistyön muodostuneen omaksi korkeakoulukseen. Hänen omat ulkomaan kokemuksensa alkoivat 60-70-luvuilla opettajana Yhdysvalloissa ja tutkijana Keniassa.  Hän kuvailee laajasti ja mielenkiintoisesti sittemmin seurannutta Taideteollisen korkeakoulun menestystarinaa ja kansainvälistymistä – eikä syyttä, hänellä itsellään taisi olla siinä merkittävä osuus: ”Taideteollinen oppilaitos oli muuttunut Taideteolliseksi korkeakouluksi 1973 ja samalla taistolaisen valtauksen seurauksena jäänyt ’jatkuvan vallankumouksensa’ vangiksi ja marginalisoitunut suhteessa päätöksentekoon ja resurssointiin. Teollisuus ja valtio olivat pettyneitä siihen, että korkeakoulusta ei tullut teollisuuden kaipaamaa suunnitteluosaamisen tuotantolaitosta, joksi sitä oltiin valmisteltu. Palasin korkeakouluun 1975, kun minut nimitettiin sisustusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun yliopettajaksi. Alkuvuodet olivat kivuliasta ’henkiinjäämistaistelua’, mutta suunta muuttui, kun saimme valittua arvostetun sisustusarkkitehtikollegani Yrjö Kukkapuron korkeakoulun rehtoriksi 1978 kovan poliittisen väännön jälkeen.” Yrjö jatkaa: ”Kansainvälistymisen merkittävä alkupaukku oli Suomen liittyminen Euroopan Unionin ERASMUS-ohjelmaan 1990. Koulun nimikin jouduttiin muuttamaan. University of Industrial Arts ristittiin uudelleen: University of Art and Design. Aiempi nimi synnytti väärinkäsityksiä maailmalla. Kirjassa Sotamaa kertoo suurista kansainvälisistä yhteistyöprojekteista ja taiteen ammattilaisten kohtaamisesta sekä kasvusta kansainväliseksi toimijaksi.

Suomalaisilla sisustussuunnittelijoilla ja arkkitehdeilla oli myös merkittävä panos vientiprojekteissa. Kirjoitin pari vuotta sitten laajan blogin tuosta aiheesta:

http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/suomalaiset-suunnittelijat-maailman.html

Raimo Raslassa ja Hannele Sirtessä ja Jufrassa

Vuoden -69 kurssilaisista vientiprojekteihin osallistui monikin erityisesti huonekaluteollisuuden piirissä. Raimo Räsänen mainitsee kirjassa osallistuneensa minulle läheiseen Ras Lanufin kaupunkiprojektiin 80-luvun alussa Libyassa. Ras Lanufiin toimitettiin koulukalusteet ja myös kaikki keittiökalusteet ja kiintokalusteet Suomesta. Muitakin Libyan sisutusprojekteja oli kurssilaisten hoidossa.

Hannele Helkama-Rågård suunnitteli 90-luvun alussa sisustuksen Sirt Bay -hotelliin. Hanke oli rakentamisen nopeudessa maailmanennätysprojekti. Lapio pantiin maahan marraskuussa ja 40000 k-m2 hanke valmistui seuraavan vuoden elokuun alussa.  Hannelen suunnittelemat huonekalut valmistettiin Italiassa. Toinen vielä laajempi hanke oli Sirten kongressikeskus. Hannele suunnitteli irtokalusteet. Nyt ne ovat paikallisten taistelujen seurauksena osittain tuhoutuneina suurina kasoina talon nurkissa. Kolmas Hannelen hanke Libyassa oli Jufran hallintokeskuksen kongressitalo. Siellä onneksi kaikki on tälläkin hetkellä kunnossa.  

Kuvassa Hannelen kalusteita Sirten kongressikeskuksen aulatiloissa.

Hannele sai 90-luvulla puhelinsoiton Suomen ulkoministeriöstä. Häntä pyydettiin sisustamaan Nobel-kirjailija Aleksandr Solzenitsynin tuleva Moskovan asunto sekä heidän datsansa. Kirjailija oli palaamassa 20 vuoden maanpaosta takaisin kotiin. Hannele kertoo kurssilaisten kirjassa vierailuistaan kirjailijan kotona: ”Aleksandr Solzenitsyn sanoi, että hän haluaa puhua vain venäjää ja olla Venäjän omatunto, mutta onneksi sain erivapauden. Hän lainasi minulle omat aamutossunsa, kun olin heillä, ja kertoi minulle, miten paljon hän rakasti luontoa, jossa on neljä vuodenaikaa. Hän sanoi, että saisimme olla onnellisia Suomessa. Harvoin olen ollut sellaisessa kodissa, jossa on sekä kunnioitusta että lämpöä.”

Timo Tapiovaara kertoo työstään kehitysyhteistyön tehtävissä Keniassa 70-luvulla. Timo vastasi UNESCOn hallinnoimassa projektissa koulukalusteiden suunnittelusta. Työn lopuksi kaikista seitsemästä tuolista ja seitsemästä pulpetista valmistettiin prototyypit ohjeeksi paikallisille valmistajille. Tuotteisiin kuului mm. kehitysvammaiselle tarkoitettu pulpetti. Timon työsarkaan kuului myös Nicaraguan huonekaluvalmistuksen ohjelmointi. Kuva: Tuoleja by Timo Tapiovaara

Sisustamisesta ulkoistamiseen

Liisa Ilveskorpi siirsi sisustamisen ulkotiloihin. Hänestä ei kuitenkaan tullut ulkoistajaa vaan ympäristösuunnittelija. Muistan hyvin, miten tuo kaikki tapahtui. Vuosi oli 1972. Olin hakemassa firmaamme leikkikenttäsuunnittelija. Eikä vaan minkä tahansa leikkikentän suunnittelijaa vaan seikkailuleikkikenttien suunnittelijaa. Seikkailuleikkikentät olivat tuon ajan suurta huutoa. Liisa ilmoittautui tehtävään halukkaaksi ja hänet valittiin. Seikkailuleikkikentille ei ollut kysyntää ja Liisa aloitti Lahden Aleksanterinkadun suunnittelutehtävällä. Työt laajenivat teihin ja siltoihin, jopa valtakunnallisiin ohjekirjoihin. Libyassa Liisa oli mukana monen monessa. Joutui jopa piirtämään libyalaisen perinnekaivon.  Se rakennettiin Sirten hotellille. Hänen useimmiten nähty teoksensa lienee kuitenkin Rautatientorin metroaseman kompassi. Kuvassa näkyy myös nukkumiseen kelvoton pyöreä penkki ja taustalla häämöttää hukkaan heitetty talvipuutarha vesiputouksineen. Oli kuulemma liian kallis ylläpidettäviksi. Tilalle tulivat mainosvalot. Kuva: Kompassitori Rautatientorin metroasemalla

Kurssilaisia - vielä mainitsemattomia

Ansu Åström uskoo luovuuteen, hän pitää toimistoa Savonlinnassa. Luovuus, lahjakkuus ja rautainen ammattitaito – nämä olivat Ansu Åströmin mielestä tärkeimmät ominaisuudet sisustusarkkitehdin työssä. Pohjalla piti olla hyvä koulutus. ”Ja kun tehdään työ, oli se miten pieni tai suuri tahansa, se tehdään parhaalla mahdollisella tavalla. Oman työn sekä muiden työn arvostaminen on hyvin tärkeää.”

Kirsikka Savonen istui vierustoverinani kirjan karonkassa. Hän oli hauskaa seuraa. Kirsikalla on firma nimeltä Verso Design Oy. Hän tekee tyttäriensä kanssa ihmeellisiä tuotteita: pärekoreja, vanerikoppia, hyllyjä sekä huopa- ja pellavatuotteita. Tuotteista 70 % menee vientiin.  Mahtavaa!

Rauno Sorsa ja Ahti Kotikoski olivat kirjan tekoon osallistuneita kurssilaisia. Rauno kertoo kirjassa menneisyyden uusista materiaaleista. Hän sanoo: ”Yleensä 1970-luvusta tuli vireän suunnittelun, huonekaluviennin ja lehdistön mielenkiinnon ansiosta uutuuksien ja sallivien kokeilujen vuosikymmen. Toisaalta huonekalukysyntä oli vilkasta ja vanhempia malleja korvattiin jatkuvasti uusilla.” Ahti puolestaan puhuu purjeveneistä ja voittoisista kilpailuista. Kutsuu jopa koko kurssiporukan yhteiselle purjehdukselle tulevana kesänä. Hänen suunnittelemansa vene vetää jopa 40 henkeä uumeniinsa. Koko kurssi siis mahtuu seilaamaan. Pääsenkö minä mukaan, se jää epäselväksi. Kuva: Ahti Kotikosken Wind 35.

Kurssin-69 oppilaskaarti ei vielä tähän loppunut. Lea Virkkunen on huonekalusuunnittelija ja puuosaaja. Pekka Wirtanen kirjoitti lehtiartikkeleita ja harrastaa nykyisin valokuvausta. Eeva Lehtinen oli kuvaamataidonopettaja ja teki sen ohella kunnioitettavan suuren perheen. Jukka Aronsson työskenteli arkkitehtitoimistoissa ja erikoistui mielisairaalamuseoihin. Maija Mattila toimi Martelassa sisustussuunnittelijana, mutta hoiti myös näyttelytoimintaa ja asiakaslehteä. Mattias Ingmanilla oli vaimonsa kanssa Tampereella merkittävä sisustusliike. Erkki Syysmerin mielenkiintoisina haasteina olivat mm. matalalattiabussi ja kelluva rakennustontti.  Pirkko Vepsäläinen teki uransa Milanossa havainnekuvien taiturimaisena tekijänä.

Kirjan lopuksi hahmotetaan tulevaisuutta. Siihen kai olisi parasta syventyä tarkasti. Näin vanhana tahtoo kuitenkin aina ryhtyä nostalgisesti muistelemaan ja ihmettelemään menneen ihanuutta. Johtuneeko se siitä, ettei pääse enää osallistumaan tulevaisuuteen. Oliko se arkkitehtiprofessori emeritus Osmo Lappo, joka juuri kertoi katselevansa enemmän taakseen kuin eteensä. Osmo on 91-vuotias. Minä olen sentään häneen verrattuna nuori. Täytin juuri 85. Kirjaa lukemalla voi kuitenkin katsella eteensä.

Palvelumuotoilu - päivän teema

Jaakko Wäänänen kirjoittaa otsikolla: ”Sisustussuunnittelusta palvelumuotoiluun”. Tärkeä otsikko, sillä siitä tuli koko kirjan nimi. Jaakko esittää palvelumuotoilun määritelmäksi: ”Palvelumuotoilu on palvelujen ja asiakaskokemusten kehittämistä, jossa korostuu palvelutapahtuman kokeminen yksilön näkökulmasta.” Vielä hän kuvaa palvelumuotoilua näin: ”käyttäjälähtöisyys, yhteissuunnittelu ja osallistaminen, ennakointi, käyttäjän konteksti, systeemisuunnittelu, monikanavaisuus, visualisointi, testaus, kokonaisvaltaisen kokemuksen hahmottaminen.” Hän kirjoittaa sosiaalisen median valtavirtaistumisen olevan yksi juurisyy sille, miksi juuri viime vuosikymmenellä asiakaskokemuksesta on tullut niin iso teema liikkeenjohdossa. ”Ei siksi, että yhtiöt olisivat yhtäkkisesti kiinnostuneet asiakkaasta entistä proaktiivisemmin ja entistä enemmän, vaan siksi, että sosiaalisen median tuoman reaaliaikaisen läpinäkyvyyden seurauksena riski jäädä kiinni huonosta palvelusta tai petetyistä lupauksista maailmanlaajuisesti kasvoi ennennäkemättömän suureksi ja ennen kaikkea hallitsemattomaksi yhtiöiden johdolle.” Hän kertoo vielä datatieteiden yhdistämisestä muotoiluun: datatiede koostuu koneoppimisesta, sovelluskehityksestä, matematiikasta, tilastotieteistä, signaalinkäsittelystä, optimoinnista ja visualisoinnista. Vielä hän korostaa muotoilusta kiinnostuneiden insinööri­ tai kauppatieteiden opiskelijoiden uramahdollisuuksista. Nyt hieman ihmettelen. Arvostan suuresti palvelumuotoilijoiksi ilmoittautuneita. Heitä on runsaasti minun rakkaissa entisissä työtovereissani. En sitten kuitenkaan ymmärrä mitä muotoilulla on tuon asian kanssa tekemistä. Ymmärtäisin paremmin, jos toimialaa nimitettäisiin palvelusuunnitteluksi. Olisiko tässä käynyt samanlainen nimierehdys mistä Yrjö Sotamaa puhuu yliopiston nimen suhteen. Ei nimi miestä pahenna, sanoo suomalainen. No niin, annetaan nimen olla. Se mitä nyt kutsutaan palvelumuotoiluksi, on tärkeä suunnitteluala. On hienoa, jos designerit pääsevät tekemään näitä asioita joissa ei muodonannolla ja taiteella ole varsinaista osaa – vain sivuosa. Jaakko Wäänäsen artikkeli herätti minussa kysymyksiä. Yhteiskunta muuttuu ja ammatit sen mukana. Opin taas uutta, vaikka tavan mukaan jokin asia jäi ärsyttämään.

Onko palvelumuotoilu hypetystä?

VTT:llä työskentelevän Niall Shakeshaftin artikkeli täydentää hauskalla ja hieman ironisella tavalla Jaakon tarinaa. Hän aloittaa kertomalla toimittajasta joka epäilee palvelumuotoilun olevan yli-hypetetty ja vielä sanoo palvelumuotoilun olevan kymmen vuoden päästä pelkkä vitsi. Niall kirjoittaa ryhtyneensä puolustuspuheenvuoroon. Hän sanoo artikkelinsa olevan sellainen. Hän kyllä myöntää ongelmat. Hän kirjoittaa suurista suunnittelutoimistoista (design agencies) jotka luovat massiivista hybristä tyyliin: jos sinulla on hyvä vasara, niin mikä tahansa probleema ryhtyy näyttämään naulalta. Monet ovat alkaneet tarjota asiakkailleen ’design-driven’, ’deep reaching’ -bisnesmalleja ja kulttuurisia muutosohjelmia. Alalla vallitsee vielä nuoruus josta pitäisi päästä aikuisuuteen. Niall ottaa esille ’Design Thinking’-prosessin. Hän kirjoittaa muotoiluajattelulla olevan rikkaan ja jalon historian, mutta sanoo asian kaupallistuneen ja muuttuneen hauskoiksi luoviksi harjoituksiksi, työpajoiksi ja viihteellisiksi PostIt-lappuleikeiksi, usein vielä ilman kunnon valmistelua ja seurantaa ja vielä niin että aikaa vievät tutkimus ja prototyyppivaiheet jäävät tekemättä. Nyt ryhdyn ymmärtämään palvelumuotoilun ideaa. Joskus ennen tuota kutsuttiin vuorovaikutussuunnitteluksi tai aivan yksinkertaisesti ryhmätyöksi. Uutta on, että Design-sana on tuotu juhlistamaan prosessia. Miksi muuten sana suunnittelu ei kelpaa? Eihän ”design” ole muotoilua. Menin vielä Aalto-yliopiston sivuille ihmettelemään palvelumuotoilua. Sieltä minulle selvisi, että Oodi-kirjaston suunnitelma ja rakentaminen ovat palvelumuotoilun tuote. Suunnittelun aikana oli harjoitettu laajaa ja systemaattista yhteistyötä tulevan palvelufunktion ja siihen liittyvien asiakassuhteiden arvioimiseksi. Tulos on hyvä ja kirjasto on saanut ansaitsemansa kiitokset. Kaipa siinä palvelumuotoilijoiden ohella on jotain tekemistä arkkitehtuurimuotoilijallakin ja lieneepä siellä ollut mukana suuri määrä insinöörimuotoilijoita.  Nyt lopullisesti kuitenkin viisastuin ymmärtämään mistä puhutaan. Asia ei tainnut selvitä – ainakaan paljoa.

Kuva: Dance of starlings (Creative commons)

Kaupunki ja kitka

Kirjan viimeinen artikkeli on Kivi Sotamaan kirjoittama. Hän kirjoittaa uudesta tavasta katsoa maailmaa. Hän kirjoittaa mielenkiintoisella ja ymmärrettävällä tavalla digitalisaation tarinaa. Hän kirjoittaa mm. näin: ”Tulevaisuudessa suunnittelijoiden kyky unelmoida, kuvitella ja hahmottaa laajoja kokonaisuuksia tulee nousemaan yhä tärkeämmäksi eri teknisten spesialiteettien moninaistuessa ja eriytyessä. Suunnittelijoiden kyky tarkastella koko arvoketjua, kuvitella uusia tulevaisuuksia ja organisoida eri tekijät yhteisen päämäärän taakse on tärkeä. Tämän roolin rinnalle nousee myös merkittävä vastuu suunnittelun kulttuurisen roolin eli kitkan vaalimisesta taiteessa, kaupunkitilassa, esineissä ja rakennuksissa. Vanha kysymys nostaa taas päätään. Miten suunnittelua voidaan käyttää kriittisenä kulttuurisen vaikuttamisen välineenä samalla kun työn maksajat ovat rikkaita yksilöitä, yrityksiä tai instituutioita, joilla ei välttämättä ole yleinen hyvä vaan puhdas rahan teko mielessä?” Tuo kitka oli mielestäni hyvä oivallus. Kivi kirjoittaa: ”Kitkaton kaupunki olisi kulttuurisesti kuollut kaupunki, kitkaton taide olisi vain viihdettä. Arkkitehtuurilla ja muotoilulla on taiteen kaltainen vastuu herättää ajatuksia ja keskustelua.”

Tähän on hyvä lopettaa! Mieli askartelee.

Muutos ja unelma?

On tapana sanoa, että nyt elämme muutoksen aikakautta. Muutos on moninainen, mutta ympärillämme ja meissä itsessämme on samanaikaisesti valtava pysyvyyden pakkovoima. Hyvässä ja pahassa. Hitausvoimat estävät muutosta tai ainakin jarruttavat sitä. Me emme myöskään näe muutosta. Muutos tapahtuu jossain meidän - enemmistön - ulkopuolella. Näkyykö sosiaalinen muutos arjessamme? Tuntuuko varallisuuden keskittyminen meidän kotitaloudessamme? Vaikuttavatko pörssiheilahtelut tuhoisasti minun kukkarooni? Näenkö segregaation kävellessäni tuttua reittiä kaupungissa? Tunnenko ketään maahanmuuttajaa? Kompastelenko heihin? Kärsinkö heikosta ilmanlaadusta? Vaikuttaako lisääntyvä nettikauppa minun ostoksiini? Olenko joutunut ongelmiin taksien kanssa? Onko junani liian hidas? Pelkäänkö varkaita tai muita rikollisia? Jouduinko pulaan, kun en pääse lääkäriin? Onko omaiseni ala-arvoisessa hoidossa? Onko asuinympäristöni slummiutunut täydennysrakentamisen vuoksi? Alentavatko liikenneruuhkat minun elämänlaatuani? Puuttuko sähköautoltani latauspiste?

No, jos kysyisin: ”Onko palkka liian pieni?”

Silloin moni meistä antaisi myönteisen vastauksen, tuskin kukaan sitä sentään liian suureksikaan väittäisi. Jos taas kysyisin joltakulta: ”Oletko yksinäinen?” Moni saattaisi vastata kärsivänsä yksinäisyydestä tai parisuhdeongelmista, ehkäpä juuri rakkauden puutteesta. Tiedämme että maassa on suuri määrä kansalaisia jotka kärsivät sairauksista, home-ongelmista, syrjäytymisestä ja työttömyydestä. Heitä emme voi unohtaa, mutta emme tunne heidän kaltaisiaan. Tai jos tunnemme, emme osaa auttaa. Kuinka paljon heitä on? Vastaan, että vuodepotilaita on 50 000, mielisairaaloissa on 25 000, syrjäytyneitä on 100 000, home-ongelmista kärsiviä on 80 000, työnhaluisia työttömiä on 150 000, asunnottomia on 10 000 ja vankiloissa istuu 3 000. Onhan heitä vielä lisää, alkoholistit, kiusatut ja parisuhde-elämässä kärsivät, sairaat vanhukset, muiden muassa. Heitä on paljon. Vähintään puoli miljoonaa, ehkä enemmän. Joka kymmenes suomalainen – tai vielä useampi on heitä. Mutta minä – enemmistön edustaja – en tunne heitä. Enkä tee mitään heidän hyväkseen - henkilökohtaisesti.

Moniko suomalainen kärsii elämässään? Ehkäpä joka seitsemäs suomalainen on onneton. Rahan puute, sairaus, työttömyys tai yksinäisyys voivat olla kärsimyksen syynä. Saattaa olla myös niin että kärsimykset kasaantuvat ja vahvistavat toisiaan. Määrä on suuri, mutta suuri osa meistä ei koskaan kohtaa näitä onnettomia. Minäkään en tällä hetkellä tunne yhtään kärsivää ihmistä. Olen onnellisten joukossa. Kysyn itseltäni, olenko velvollinen tekemään jotain jonkun tuntemattoman puolesta? En kuule vastausta!

Muutoksen hallinta

Siirryn vaikeasta ja hyvin henkilökohtaisesta kysymyksestä yleisemmälle tasolle. Pakenen sinne. Muutoksen hallintaan. Tämän päivän Hesarista löydän mielipidekirjoituksen, joka on otsikoitu: ”Tarvitsemme muutosten älykästä hallintaa.” Kirjoittajina ovat Reijo Karhinen, Mika Pantzar ja Johanna Vesterinen. He edustavat kirjoituksessaan Liikesivistysrahastoa. He kirjoittavat: ”Muutosten nopeus asettaa valtavia haasteita yksilöille, yrityksille ja koko yhteiskunnalle. Yritysjohtajan pitää elää niin, että hän on kymmenen vuotta edellä muita. Hänen pitää ymmärtää yhteiskunnallisia muutoksia ja sitä, miten ne vaikuttavat yrityksen liiketoimintaan – sekä kyetä tulkitsemaan muutosta muille. Sama vaatimus koskee yrityksiä, koko yhteiskuntaa ja julkisia toimijoita.”

Kirjoittajat vaativat yritysjohtajilta aikajohtajuutta. Olisi oltava kymmenen vuotta edellä aikaansa. Mielenkiintoista. Yrityksillä ei juurikaan ole näin pitkiä tulevaisuuden visioita. Enemmänkin uskotaan 1-2 vuoden strategioihin. Useimmiten mennään kvartaalien tahdissa. Yhdyskuntasuunnittelu puolestaan ennustaa yhden sukupolven päähän. Ennusteet ovat enemmänkin menneet pieleen kuin että ne olisivat menneet nappiin. Joskus menneinä vuosina meitä pommittivat maaltamuutto, lähiörakentaminen ja auto. Tuosta pommituksesta selvittiin kunnialla. Sen ajan mittapuiden mukaan. Nyt mittapuut ovat muuttuneet. Jotkut sanovat silloin tehtyä ympäristörikollisuudeksi. Nyt pommitus on tullut monimuotoisemmaksi. Siihen sisältyy sosiaalinen muutos. Väestö ikääntyy ja yksinäistyy. Monet kulttuurit porisevat samassa padassa. Keitto ei tahdo kypsyä. Nytkö emme tee virheitä? Teemme niitä tukuttain. Niitä tekevät kaikki yhteiskunnan vaikuttavat lobbyt: poliitikot, byrokraatit ja bisneksentekijät. Kansa tarkkailee median ja somen luomasta tirkistysreiästä. Uskoo kaiken muutaman poliittisen mediavaikuttajan käsiin. Näkymätön käsi liikuttaa tuntemattomia voimia. Tulevaisuudentutkijat sanovat, että digitalisaatio, jakamistalous, pelillistäminen ja robotiikka - itseajavine autoineen, pelastavat meidät kaikelta. Uskotko tuohon pelastussanomaan?

Työkalupakit

Tekemistä on montaa lajia. Minä puhun tietysti suunnittelusta ja hieman suunnittelun suunnittelusta. Useimmiten puhun suunnittelusta kotimaassa. Saatan kuitenkin usein hairahtua puhumaan suunnittelusta ulkomailla ja erityisesti kehittyvässä maailmassa. Tehdäksemme töitä tulevaisuuden hyväksi ja muutoksen ohjaamiseksi kotimaassa ja maailmalla tarvitsemme kahta asiaa: rohkeutta katsoa tulevaisuuteen ja työkalupakit jotain tehdäksemme.  Uskallammeko katsoa tulevaisuuteen? Tässä puuttuu rohkeutta. Meillä on kyllä olemassa työkalupakit. Kullakin ammatilla omansa. Haasteina ovat jäykät rakenteet ja teollisen ajan työkulttuuri, niilläkin aloilla, joissa työ on jo purskeista, monimuotoista ja kaikkea muuta kuin suoraviivaista. Ehkä haasteena on myös asioiden tärkeysjärjestys. Oma elämä astuu usein edelle, ja vaikeat haasteet jäävät taka-alalle.  Ja ehkä suunnittelijan kotoisen arkipäivän tasolla ajattelumme hairahtuu kuvittelemaan asemakaavan olevan juridiikkaa varten, liikenne-ennusteen palvelevan hyötykustannussuhdetta, torinaluspysäköinnin olevan autoja varten, kävelykatujen olevan bisnestä varten, suihkulähteen olevan veden solinan vuoksi, katujen olevan vain pitkittäistä liikennettä varten, puistojen olevan vihreän värin vuoksi tai monumentin olevan henkilön habituksen tunnistamista varten. 

Tietämättömyyden hallinta

Ystäväni, kahden kaupungin kaupunginjohtaja ja entinen työntekijäni Pekka Kettunen kirjoitti 2001 blogissaan näin: ”Maailma ja elämän ongelmat ovat tulleet monisäikeisiksi. Siksi menestyksekkäät organisaatiot on järjestettävä niin, että ne oppivat tietämyksen rinnalla hallitsemaan tietämättömyyttä. Pyörteisessä maailmassa ja uutta luovassa tilanteessa tarvitaan aavistuksia, intuitiota, arvailua, tapailua ja luovuutta. Asioihin vaikuttavat muuttujat joudutaan määrittelemään uudelleen ja sanomatta jääneitä oletuksia on opittava kyseenalaistamaan. Näissä tilanteissa tarvitaan tietämättömyyden hallintaa, johon vanhakantainen organisointi ei sovellu.”

Mitähän Pekka tuolla tarkoitti? Hän tarkoitti, että murrosjohtajuudessa tulee korostaa enemmän improvisointia kuin ennusteita, kiinnittää enemmän huomiota mahdollisuuksiin kuin rajoituksiin, keksiä ratkaisuja mieluummin kuin lainata niitä, kannattaa tilapäisyyttä enemmän kuin pysyvyyttä, arvostaa väittelyä enemmän kuin hiljaisuutta, rohkaista epäilemään mieluummin kuin poistamaan epäilyjä, tehdä jatkuvasti kokeiluja mieluummin kuin etsiä lopullisia ratkaisuja, ja hakea ristiriitoja sen sijaan, että pyrkisi hautaamaan niitä. Lainasin tuossa Pekan sanoja. Ne ovat viisaita sanoja.

Voimmeko unelmoida yhdessä?

Miten kaikesta muutoksesta saadaan luotua positiivinen voima, unelma? Meidän olisi unelmoitava yhdessä. Mutta unelmoimmeko yhdessä? Voimmeko unelmoida yhdessä? Onko meille varattu aikaa tai paikkaa siihen? Haluammeko unelmoida yhdessä? Onko sinulla tai minulla halua unelmoida yhdessä? Nyt olemme jättäneet unelmoinnin poliitikkojen käsiin. Voiko strategia olla unelma? Voiko prosesseista unelmoida, poliittisesta prosessista, sosiaalisesta prosessista, suunnittelun prosessista, rakentamisen prosessista. Onko unelma aivan väärä sana? No, se on väline, itsessään unelma unelmasta. Minun unelmani rajoittuu rakennettuun ympäristöön. Omana aikanani olen ollut unelmissa mukana 65 vuotta. Kun päätöksiä syntyy suunnittelu kestää vuoden, kaksi. Rakentaminen saman ajan. Sitten kaikki on valmista. Hanke luovutetaan ihmisten ja kunnossapitäjän haltuun. Alkaa hankkeen elinkaari. Sen ikä on 20 tai 50 vuotta, joskus sata vuotta. Hanke alkaa tuottaa ”hyötykustannussuhdetta”. Mitkä ovat hyödyt? Kustannukset kyllä tunnetaan, mutta hyödyt? Hyödyt saattavat olla mukavuutta, viihtyisyyttä, rahaa tai aikaa. Suurimmat hyödyt ja kustannukset muhivat terveydenhoidossa ja sosiaalihuollossa. Mielenterveydessä ja hyvinvoinnissa. Miten niitä mitataan?

Kaupungistuminen on maailman suuri megatrendi. Katselen sitä yhtä tietämättömänä kuin pulu Manhattanin parvekkeella. Vuonna 1950 maailman urbaani väestö oli 30 % koko väestöstä, nyt vuonna 2019 se on 56 % ja vuonna 2050 sen arvellaan olevan 68 %. Ennusteet sanovat urbanisoitumisen vuoteen 2050 mennessä tapahtuvan 90 prosenttisesti Afrikassa ja Aasiassa. Intiassa urbaani väestö kasvaisi 400 miljoonalla, Kiinassa 300 miljoonalla ja Nigeriassa 200 miljoonalla. Euroopan nykyinen urbaani väestö on 75 % koko väestöstä eli 550 miljoonaa. Sen ennustetaan kasvavan vuoteen 2050 mennessä 40 miljoonalla. Slummiutuminen on maailman ongelma numero 1. Olisiko meillä asian kanssa jotain tekemistä - annettavaa?

Yhteisöllinen prosessi

Kansalaisyhteiskunnalla on ankaria haasteita. Unelmointi ei onnistu ilman kansalaisia, mutta se ei myöskään onnistu ilman ammattikuntien sulauttavaa yhteistyötä. Yhteistyö ei tarkoita informaation vaihtoa. Yhteistyö ei ole myöskään vuorovaikutusta siten että vuorotellen puhutaan. Todellinen vuorovaikutus on roolipeliä, roolinvaihtoa. Reviiriltä ja mukavuusalueelta poistumista ja toiselle siirtymistä. Ja sen hyväksymistä, että jokin ”ulkopuolinen” tunkeutuu sinun itseoikeutetulle tiedon ja taidon alueellesi. Vasta silloin dialektiikka ja debatti tuottavat tuloksia. Tilanne saattaa olla irrationaali. Ammattikuntien rajoja kaadettaessa saattaa syntyä rytinää. Joskus ennen tuota vaihetta kutsuttiin jyvityksesi. Riihessä rytisee. Niin ideariihessäkin. Tuloksena syntyy luovuuden ituja. Nuo idut voidaan sitten alistaa rationaalisen työstämisen kohteeksi.

Näyttämöllä

Ei ole kysymys siitä, että te teette sen mikä teidän pitää tehdä. Kysymys on siitä, että te teette jotain enemmän. Teette sen mitä olette velvollisia tekemään. Jos te teette vain sen työn joka vastaa teidän koulutustanne tai asemaanne, sekään ei riitä. Jos te teette vain sen työn mikä teidän pitää tehdä, se ei missään tapauksessa riitä. Teidän on ylitettävä rajoja. Teidän on astuttava näyttämölle. Sisäistettävä laadittu käsikirjoitus ja ohjaajan toimet ja vielä toisten näyttelijöiden läsnäolo. Teidän on eläydyttävä vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön. Olette näyttämöllä, jossa kaikki on läpinäkyvää.

Maita ja kaupunkeja mitataan, me kärjessä!

Kaupunkiemme sielua ei voi kuvata pelkillä teknisillä faktoilla. Maita ja kaupunkeja kyllä vertaillaan erilaisilla ominaisuuksilla. Suomi ja Suomen kaupungit ovat pärjänneet hyvin näissä kansainvälisissä vertailuissa. Suomessa on maailman paras hallinto, opetuksemme on ykkönen maailmassa, olemme turvallisin maa, olemme maailman neljänneksi paras maa, meillä on toiseksi paras poliisi, vähiten organisoitua rikollisuutta, kolmanneksi vähiten korruptiota, kolmanneksi vaurain ja hyvinvoivin  maailmassa, maailman parhaat pankit, paras maa maailmassa perusoikeuksien suojelussa, maailman onnellisin maa, luottamus kanssaihmisiin ja sukupuolten tasa-arvo parasta Euroopassa, viidenneksi vähäisimmät tuloerot OECD-maissa, toiseksi korkein uudistuvan energian osuus EU-maissa, maailman korkein ”human capital”, maailman lukutaidon ykkönen, Euroopan korkein digitaalisen tiedon taso, puhtaan teknologian kakkosmaa, suomalaisilla lapsilla on maailman viidenneksi paras lapsuus ja vielä Euroopan korkein väestön liikunnallisuus – ja minä kun edellisessä blogissani syyllistin meitä sohvaperunoiksi.

Helsinki on puolestaan paras asuinpaikka 65 kaupungin vertailussa, toiseksi paras kaupunki startup yrityksille, asukkailla on paras asukastyytyväisyys kaupunkiinsa, kolmanneksi paras teknologian, innovaation ja yrittäjyyden kaupunki, meillä on Euroopan paras kaupunkiliikenne ja liikkumisympäristö ja kaiken lisäksi olemme maailman rehellisin kaupunki.

Ilmainen ehdotus

Melko huimaavia arvosanoja. Mutta ilmankos me sitten ollaankin maailman onnellisin kansa. Asumme maanpäällisessä paratiisissa. Asukkaiden toiveiden summa ei tietenkään ole tulevaisuuden kaupunkimme todellisuus. Ei se todellisuus myöskään ole poliitikkojen nykyisten toiveiden summa. Jotain muuta se on. Miten sitä hahmottaisi. Tilastoilla ehkä, mutta jo hampaissa rahisee. Kauniilla visualisoinneilla ehkä? Miksei, mutta ei vakuuta. Nyt ilmainen idea: kirjallisuudella, teksteillä, romaaneilla, novelleilla! Juuri taannoin keksimme Pietarsaaren keskustakehittämisen seminaarissa ehdottaa työ aloitettavaksi esseillä joita valitut kaupunkilaiset kirjoittavat. Helsinki on suuri yhteisö, jatkuvasti kasvava ja muuttuva yhteisö, tarvitaan hieman suurempia tekoja. Kaupungissa järjestetään jatkuvasti arkkitehtikilpailuja uusien alueiden kehittämiseksi tai uusien rakennusten ideoiksi. Palkinnot ovat yleensä muutamia kymppitonneja. Nyt siis ehdotan, että Helsingin kaupunki järjestää 5 vuoden välein kirjoituskilpailun jossa on kaksi sarjaa; romaanien sarja ja tietokirjojen sarja. Teoksien otsikon tulisi sivuta teemaa ”Kaupunkini, ennen, nyt ja tulevaisuudessa”. Ensimmäinen palkinto romaanien sarjassa olisi kuusikymmentä tonnia ja siitä sitten muut palkinnot ja lunastukset, palkintosummana kaikkineen parisataa tonnia.  Sama juttu tietokirjojen sarjassa. Vastaisi arkkitehtikilpailujen palkintotasoa. Mikä olisi tulos? Tuloksena saisimme korkeatasoista kirjallisuutta ja samalla siinä ohessa mahtavan keskustelun alustan. Niin, nykyään pitää puhua aina alustoista. Tämä alusta eroaisi somen alusastiasta. Kansalaiset pääsisivät mukaan keskusteluun. Keskustelu kaupungistamme leviäisi kulovalkean tavoin, niin kuin Räikkösen tai Loirin kirjoista keskustelu. Kirjoista syntyisi tulevan kaavoituksen ja kaupunkikehittämisen unelmia. Niitäpä tuossa blogin alussa kaipasin ja nyt selvisi miten niitä voisi synnyttää.

Runo

elämme yhteisössä

vanhat ja nuoret yhdessä

työpaikalla

vanha katsoo nuoreen eikä ymmärrä

nuori katsoo vanhaan eikä ymmärrä

vanha ei ymmärrä että

nuori katsoo kaleidoskooppiin:

näkee sirpaleita!

nuori ei ymmärrä että

vanha katsoo elämäänsä:

olinko osa tuota unta?

vanhan rukous:

rakkaus, katson uneen, todellistako?

rohkeus, annatko uuden tilaisuuden?

runous, onko myöhäistä kokea tuntematon?

nuoren rukous:

rakkaus, etsin!

rohkeus, tarvitsenko?

elämäni runo, uskallanko?

me kaikki, nuoret ja vanhat, elämme alun lopun

ja lopun alun hämärässä vyöhykkeessä twilight zonessa

kysymme:

onko mahdollista rakastaa?

tarjoutuuko tilaisuus olla rohkea?

voinko kokea tuntemattoman?

vastaukset, on, on, on tai ei, ei, ei, me päätämme ne

kaikki riippuu siitä, haluammeko tulevaisuuden