tiistai 20. tammikuuta 2015

Sota terrorismia vastaan voi hyvinkin kääntyä sodaksi meitä itseämme vastaan



Tallinnan Nevski katedraalin huipulla ortodoksiristi polkee jalkoihinsa puolikuun. Pariisin terrori-iskut ovat nostaneet keskusteluun sananvapauden. Haluamme jäälleen polkea puolikuuta. Niin kauan kuin sota jatkuu voimme kohdata yhä vaikeampia hetkiä. Olisi tehtävä rauha.

Katselen TV:stä dokumenttiohjelmaa Syyriasta. Huudan välillä ääneen! Ei – tämä ei voi olla totta! Kaksitoistakesäinen poika puhuu paatoksella ja vakavasti, nopeasti ja kiihkeästi. Hän haluaa kostaa Jumalan nimeen ja nimissä. Hän haluaa sotaan ja rintamalle. Dokumentti siirtyy koululuokkaan. Hurmahenkinen opettaja huudattaa oppilaita kuorossa. Jumalan nimeen - kuolema pettureille! Puhuva pikkupoika huutaa mukana. Jumalan nimeen! Dokumentti siirtyy kadulle. Kadulla tunnistan nuo Aleppon ihanat luonnonkivijulkisivut. Muistan tuon ihanan kaupungin. Muistan myös mahdollisuuden toimia tuossa kaupungissa asiantuntijana. Ajattelen kaupungin keskustassa olevaa linnoitusvuorta ja lukuisia karavaaniseraljeja – olimmehan silkkitien solmukohdassa.

Dokumentti ei anna armoa muisteluun. Korttelin nuoret miehet siirtyvät rintamalle. Rintama on kahden korttelin päässä. Rintama on hiekkapusseista ja kivenlohkareista tehty pesäke. Pesäke on kalustettu rikkinäisillä toimistotuoleilla. Hiekkapusseista roikkuu iskulauseita ja Koraanin säkeitä. Pesäkettä tuijottavat rikki ammuttujen talojen mustat ikkuna-aukot. Jossain siellä pölyn ja rojun seassa kyyhöttää tarkka-ampuja. He ovat vaarallisimpia. Kaduille levitetään pressuja näköesteeksi. Muuten eivät lapset voi leikkiä, eikä mummo hakea vettä, saatikka että voisi käydä ostamassa vihanneksia kadulle ajavasta pickupista. Pressu antaa näkösuojaa. Juuri eilen oli leikkivään pikkupoikaan osunut – joskin lievästi. Yhtäkkiä ilmassa pörisee helikopteri. Lapset tuijottavat taivaalle. Tynnyripommia pelätään. Kukaan ei mene suojaan. Onhan Jumala päättänyt kuolinhetken. Jos on kuoltava, kuollaan. Suojaan ei kannata mennä. Jos ei kuolla, ylistetään Jumalan suuruutta. Jos joku kuitenkin kuolee, ylistetään Jumalan suuruutta. Dokumentti päättyy siihen kun kaksitoistakesäinen saa maastopuseron ja ikioman kalashnikovin. Hän lähtee paljain jaloin, pyssy olalla - rintamalle. Hän huutaa Jumalan suuruutta. Hän on valmis kuolemaan marttyyrikuoleman – 12-vuotiaana! Huom! Ohjelma tulee uusintana keskiviikkona 21.1. klo 23:05 YLE ykköseltä.



Lapset rintamamiehinä Aleppossa

Tunnistanko tämän nykyisen tilanteen ja nämä ihmiset. Tunnistanko nuo mustaan puetut hahmot Charlie Hedbon edustalla, tunnistanko syyskuun yhdennentoista egyptiläishahmot dokumentissa kuvattuna pankkiautomaatilla ennen iskuja, tunnistanko kalifaatin mustia lippuja heiluttavat partaiset hahmot tuulisella hiekka-aavikolla Palmyran tiellä, tunnistanko Misuratan tutulla torilta Tripoliin lähtevät taistelijat pickupeissaan?

 En tunnista, sillä en ole koskaan omassa elämässäni nähnyt noita ihmisiä militantteina. Olen nähnyt heidät teepaidoissaan ja sandaaleissaan vesipiippua kurnuttamassa, tai yliopiston käytävillä laiskasti ovenpieliin nojailemassa, tai työpaikalla kiivaassa keskustelussa Tunisian ja Egyptin välisestä futismatsista, yleensä muistan heidät teellä ja keskustelemassa, kokouspöydässä Ramadanin aikaan klo 2 yöllä,  ruuan laitossa ja television tuijottelussa, mutta harvemmin varsinaisesti ahertamassa. Koskaan en ole nähnyt heidän juoksevan tai muuten varsinaisesti kiiruhtavan. Hyvä ystäväni irakilaisprofessori oli kerran luonani Tallinnassa. Hän lähes myöhästyi laivasta ja joutui juoksemaan läpi Muugan sataman. Jälkeenpäin hän totesi: ”Juoksin ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen.”

Onko nyt menossa jotain historiallista ja ainutlaatuista?
Mahdollisesti ennen näkemätöntä? Voiko tätä meidän aikaamme verrata johonkin ennen tapahtuneeseen? Muistellaan: Kai muistatte, että Hampurin pommituksessa yhdessä aallossa kuoli 40000 ihmistä? Kai muistatte senkin, että Hitler tapatti systemaattisesti viiden vuoden aikana 6 miljoonaa juutalaista. Ettehän ole sitäkään unohtaneet, että Stalin hoiteli miljoonia kansalaisiaan 30-luvulla, ennen toista maailmansotaa - ”rauhanomaisesti”.  Siinä ohessa meni suomalaisia kommunismiin uskovia noin 6000 henkeä. Muistattehan vielä senkin, että Viipurin vapauttamisen jälkeen, vuonna 1918, suojeluskuntalaiset panivat venäläiset Viipurissa asuneet siviilit vaimoineen ja lapsineen muuria vasten, ja teloittivat mennen tullen ensi alkuun 200 ihmistä, myöhemmin saman verran lisää. Saatoitteko unohtaa Pol Potin 1 miljoonaa uhria? Tai muistuiko mieleen Hiroshima? Siinä kuoli kerralla 100000 ihmistä ja myöhemmin paljon lisää. Nagasakin pommi tappoi kerralla 50000 ihmistä. Tai oletteko sitä mieltä, että sodassa saa tehdä mitä vain, terrorismia on vain rauhanaikainen toiminta. No olkoon. Sitten muistutan Ruandan ja Jugoslavian etnisistä puhdistuksista. Ruandassa tapettiin lähes miljoona syytöntä ihmistä ja Jugoslavian hajoamissodissa sai surmansa neljännesmiljoonaa ihmistä. Pohjois-Irlannissa tapettiin lähes 4000 ihmistä. Irlannista tuli muslimimaailmalle malli ja esimerkki. Ensimmäiset arabiterroristit taidettiin kouluttaa irlantilaisten toimesta. Suomeakin kutsuttiin sympatialla ”Firlandaksi”.  Missään noissa edellä kuvatuissa tapahtumissa muslimit tai islamistit eivät olleet tappajia. Hetkinen, luulitteko etten ole lukenut Mika Waltariani. Hän kertoo loisteliaalla tavalla muslimien ja erityisesti ottomaanien hienostuneista tappamistavoista – mutta sehän oli ennen näitä aikoja.
  


Terrorismissa surmansa saaneita on viime vuosikymmeninä ollut 500 - 1000 henkeä kymmen-vuotiskausittain. Yhteensä näitä varsinaisten sotatoimialueiden ulkopuolella kuolleita on noin 10000 henkeä vuodesta 1960 lähtien. Aluksi lentokoneiden kaappaukset ja tuhoaminen olivat yleisiä. Kaiken kaikkiaan vuoden 1960 jälkeen lentokoneissa ja lentokentillä surmattiin 830 henkeä. Vuonna 2001 traaginen syyskuun 11. päivä nosti kerralla kymmenvuotistilaston yli 4000 surmansa saaneeseen. Nyt aivan äskettäin suoritetut ISIS- kalifaatin teloitukset (Deir ez-Zor Syyriassa) ja Boko Haramin teloitukset Nigeriassa ovat yhdessä Bagdadin pommien kanssa pitäneet tämän nyt elettävän vuosikymmenen tason korkealla.

Terroriteot järkyttävät, mutta eivät ole toistaiseksi massamurhan välineitä?
Maailmassa kuolee vuosittain murhissa noin 6 ihmistä 100000 asukasta kohti, itsemurhissa vastaava luku on 8, ja liikenneonnettomuuksissa 10. Terrorismiin kuolee 0,01 ihmistä 100000 asukasta kohti vuodessa. On melko yllättävää miten terrorismi koetaan niin suurena yhteiskunnallisena uhkana kuin se koetaan. Me julistamme sotia terrorismia vastaan, kun vastaavasti sotia ei julisteta itsemurhissa tai liikenneonnettomuuksissa kuolemista vastaan, saatikka murhissa kuolemista vastaan. On 600 kertaa todennäköisempää että sinut murhataan, kuin että joudut terrorismin uhriksi ja 1000 kertaa todennäköisempää, että kuolet liikenneonnettomuudessa. Helpottaako?

Jos olet kiinnostunut murha- yms. tilastoista niin klikkaa tuota blogia: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/09/vananaiste-suvi-innoittaa.html
  


Tässä kuvassa ja mittakaavassa ei saa lainkaan näkyviin terrorismissa kuolleiden määrää. Se on nimittäin 0,01 kuolemaa 100000 asukasta kohti vuodessa. Tilastoa tutkimalla havaitset, ettei islamin maissa tehdä lainkaan itsemurhia, tai sitten niistä ei tilastomiehille kerrota. Koraani kieltää itsemurhan. Liikennekuolemien fatalismi taas näkyy islamilaisessa maailmassa selkeästi. Se kun on Jumalan päätös, eikä sillä ole tekemistä ajotavan kanssa.

Kamikazeista jihadisteihin
Terrorismi kohdistuu aineettomiin arvoihin. Onko terrorismi siis yhteiskunnallista?? Terrorismi ei itse asiassa lainkaan kohdistu niihin ihmisiin, jotka joutuvat välikappaleiksi ja ikään kuin uhratuiksi. Terrorismi on ainoa tapa, jolla tekijä voi päästä koko maailman tietoisuuteen. Juuri tämä julkisuus on itsetarkoitus ja tavoite. Ei niinkään vahingon tuottaminen. Tässä sodat eroavat terrorismista. Sotaan sisältyy terroria, mutta sillä pyritään nimenomaan pysyvään vallan muutokseen, alistamiseen ja anastukseen - julkisuus on lähes kielteistä. Putin otti Krimin – se ei ole terrorismia. Nyt hän ottaa toisen palan Ukrainaa – sekään ei ole terrorismia. Kun tsetseenit haluavat itsenäistyä – se on terrorismia.

Muslimit ovat kiistatta tehneet suurimman osan sotien jälkeisistä terroriteoista. Muslimit ovat myös erikoistuneet itsemurhaiskuihin kamikaze-lentäjien viitoittamalla tiellä. Kamikaze -lentäjille uskoteltiin heidän muuttuvan jumaliksi kuollessaan. Samaa uskovat islamin itsemurhapommittajat ja marttyyrit. Kaiken lisäksi myös lähisukulaisille on taattu pääsylippu paratiisiin. Kamikaze-lentäjät tuhosivat lähes 100 amerikkalaista sotalaivaa ja vaurioittivat useaa sataa laivaa. Heidän iskuissaan kuoli 5000 amerikkalaissotilasta. Amerikkalaiset eivät lainkaan kertoneet kotirintamalla kamikaze-lentäjien toiminnasta. Sillä pelättiin olevan suuri psykologinen vaikutus kotirintaman taistelutahtoon. Sama pätee terrorismiin – terrorismi on puhtaasti psykologista sotaa. Muistan pikkupoikana piirrelleeni Zero-lentokoneiden kuvia ja ajatelleeni pelonsekaisesti kamikaze-miesten kohtaloa. Me siis kuitenkin tiesimme tästä. Ehkä saksalainen propaganda yritti tuhon häämöttäessä nostaa näiden rohkeiden jumalaksi pyrkivien avulla rakoilevaa voitonuskoa.




Itsemurhapommittaja syöksynässä Zero-koneella kohti jumaluutta II maailmansodassa.

Sodan viimeisinä päivinä kolme kamikaze-joukkoja johtanutta amiraalia suoritti oman kuolemanlentonsa,  he eivät halunneet antautua vangeiksi. Mukanaan heillä oli kullakin oma samurai-miekkansa. Koko kamikaze-operaatiota johtanut vara-amiraali Takijirō Ōnishi teki seppuku-itsemurhan sotatoimien päätyttyä. Hän pyysi anteeksi miehiltä, jotka oli lähettänyt turhaan kuolemaan. Oman tekonsa hän selitti sovitusuhriksi näille miehilleen ja näiden omaisille. Hän halusi tuhkansa ripoteltavaksi mereen. Näin hän uskoi pääsevänsä miestensä seuraan ikuisuudessa. Epäilenpä tuota!

Olisiko tuttavissani ainesta terroristeiksi?
Minun piti ajatella niitä ihmisiä, niitä luonteenpiirteiden inhimillisiä hallitsijoita, joiden kanssa olen saanut tilaisuuden työskennellä ja joihin olen voinut tutustua. Olisiko heissä ainesta terroristeiksi? Ajattelen niitä algerialaisia, niitä tunisialaisia, niitä libyalaisia, niitä egyptiläisiä, niitä libanonilaisia, niitä jordanialaisia, niitä syyrialaisia, niitä irakilaisia, niitä kuwaitilaisia ja niitä saudeja - joihin tutustuin. Olisiko heissä erityistä ainesta terroristeiksi? Ovatko he juuri sellaisia kiihkeän uskon sokaisemia kuin tuo kaksitoistavuotias ja hänen opettajansa? Minun 30 vuoden kokemukseni mukaan eivät ole. Tai eivät olleet – minun kokemuksistani kun on aikaa kymmenisen vuotta.
  

Huima seikkailu oli alkanut. Seikkailu Haffad Zaidanin kanssa. Tällä miehellä ei ollut vajausta itseluottamuksessa. Hänen viittoilemassaan suunnassa alkoi unohtumaton ihmissuhteiden ketju. Ystävyys, sanan parhaassa merkityksessä. Tilaisuus oppia ymmärtämään aavikon lasten ensimmäistä kouluja käynyttä sukupolvea. Oppia ymmärtämään keidaskansan elintavan vahvoja, loisteliaita juuria. Oppia ihmisyyttä ja erämaan miesten suhdetta ystävyyteen. Oppia syömään keitaan vihanneksia, nauttimaan ihanista lammasherkuista. Ja paljosta muusta hyvästä. Puhumattakaan taatelipalmuista juoksutettavasta erämaan virvokkeesta lägbistä. Ei koskaan eikä hetkeksikään tullut mieleen nykypäivän mahdollisuus. Miten tämä on mahdollista? Ja kaikki meidän hyvää tarkoittavien ansiotako?

Hiekalta tulleet arabit kohtasivat metsästä tulleet suomalaiset
Heikkoa itsetuntoa peitettiin pintakiillolla ja pintakovuudella. Erityisen traumaattinen oli suhde vanhoihin siirtomaaisäntiin. ”Katsovat nenänvartta pitkin!” Meillä suomalaisilla ei onneksi ole tällaista ominaisuutta. Tulimme metsistä suunnilleen samaan aikaan kun arabit tulivat hiekalta. Eroa on kuitenkin arabeissakin siirtomaaisäntien kansallisuuden mukaan. Ranskan entisillä hallintoalueilla ihmiset oppivat koulussa ranskan kielen ja puhuvat sitä sujuvasti. Se antaa ranskalaisten alueiden arabeille suurta helpotusta integroiduttaessa Kanadan tai Euroopan ranskankielisille alueille. Syyrian monikulttuurisuus ja ranskankielinen maailma teki tämän nyt rikkirevityn kansakunnan silmissäni erityisen sivistyneeksi. Kun ajattelen syyrialaisia tuttavaperheitä, heidän tapaansa keskustella, mies ja vaimo, suomalaiselle vieraalla kohteliaisuudella – perhepiirissä. Sama vaikutelma tuli lukuisilla matkoillani Tunisiassa. Tunisiassa myös koulutetut naiset osallistuivat näkyvästi työelämään. Aikanaan koin suuren yllätyksen kun sekä Bagdadin että Tripolin kaupungininsinöörit olivat naisia. Kirjoitin kirjassani myös Kuwaitin naisista, he tekivät minuun suuren vaikutuksen:

Kuwaitin nainen
Kuwait eli 70-luvulla liberalisoitumisen aikaa. Maassa otettiin demokratian ensiaskeleita. Naiset olivat vahvassa asemassa. Matriarkaalisuus teki voimakkaan vaikutuksen. Entisten beduiinien naiset olivat kuvankauniita. He eivät käyttäneet aviomiehensä sukunimeä. Bader Al Rifai, Kuwaitin kaupungininsinööri, oli opiskeluaikanaan viettänyt useina kesinä lomaa Tampereella. Yhteiset projektit toivat hänet jälleen Suomeen. Nyt vaimonsa kanssa. Heillä oli vaikeuksia suomalaisissa hotelleissa - nimiensä vuoksi. Olivathan he ilmeinen susipari.

Kuwaitilaisessa yhteisössä miehet pakenivat kotoaan yhtenä iltana viikossa. He viettivät miesten iltaa. Whiskyä kului runsain mitoin. Syömingit olivat ruhtinaalliset. Paikalliset luuttutrubaduurit toivat iltaan viihdettä. Kotiin lähdettiin puolen yön jälkeen. ”One for the road” oli piripintainen whiskylasi auton kojelaudalla. Juuri perustettu pörssi huumasi. Toiminta lähenteli uhkapeliä. Pörssin kaatuessa miljonäärit menettivät omaisuutensa. Näin kävi ystävälleni, jonka huvipurreksi muutetun perinteisen kalastusaluksen kannella olin saanut ihailla kuuman meren auringonlaskuja. Hän surmasi itsensä.

Irakin hyökkäys Kuwaitiin tuhosi rauhan illuusion. Kuwait oli aina ollut piikki Irakin ja Saudi-Arabian lihassa. Sota jatkui Irakin tuhoamisella niin fyysisesti kuin henkisesti. Nyt fundamentalistit ovat saaneet enemmistön parlamenttiin. Maa on vaipumassa papiston ja inkvisition ikeeseen. Kuwaitin nainen on alistettu, hänen kauneutensa kätketty viitan alle. Ilosanoma: kerran he vielä nousevat!

Ylistetään libyalaisia
Olen kirjoittanut laajasti suhteestani arabeihin ystävinä ja työtovereina - asiakkainakin. Olen kertonut parhaasta kautta aikojen asiakkaastani, Anwar Sassista. Hän on libyalainen, ensimmäinen maassa valmistunut insinööri. Hän oli viisas tilaajamme tehdessämme Ras Lanufin uutta kaupunkia Sirten lahdella. Olen myös kertonut keidaskaupungin patruunasta Hafad Zaidanista ja nuoresta konkkonenäisestä hurmurista Ali Aburowaisista. (Nykyään Ali on kolmen lapsen vakaa isä, hurmailuhommat ovat taakse jäänyttä elämää, vaikka vesipiippu vielä savuaakin.) Kaikki he olivat minun elämäni tärkeitä ihmisiä. Olisiko heissä terroristiainesta tai mielenlaatua?
  


Libyan naisissa on ainesta insinööreiksi, kunhan nyt vain pistäisivät kukkotappelua käyvät miehensä järjestykseen. Kokemus osittaa, että muslimi ja kristitty voivat hyvinkin viihtyä yhdessä, sukupuolesta riippumatta..

Arabikevät muuttui arabisyksyksi
Amerikkalaisten ja eurooppalaisten strategien suunnitelmat muslimimaailman pakkodemokratisoimiseksi ovat epäonnistuneet - ja vielä aivan surkealla tavalla. Nyt mietitään miten tilanne voitaisiin palauttaa. Mistä löytyvät ne itsekkäät johtajat, jotka keräävät taivaan tuuliin hajonneen vallan yksiin käsiin. Voih! Minne me hukkasimme kaikki hyvät Alit, Saddamit ja Muammarit. Heidät olisi pitänyt palkata aikanaan asiantuntijoiksi. Tehdä kauppaa ja neuvotella, maksaa rahalla. Ei olisi mogattu. Onko nyt kaikki liian myöhäistä? Napattiinko se valta jo – peruuttamattomasti?

Analyysiä tämän epäonnistumisen syistä on saanut turhaan odottaa.  Maallikkona ajattelee syiden olevan kulttuurisia ja taloudellisia. Sotimalla ei yleensä synny demokratiaa. Ei synny lasta eikä paskaa, sanovat viisaat. Monet näistä maista ovat hyvin hauraita ja eristyneitä. Niissä vallitsee heimoyhteiskunnan päätöksenteko ja moraali. Lapset kyllä opiskelevat ulkomailla ja vaikuttavat ”länsimaisilta”. Opiskelun päätyttyä he palaavat kotiin, menevät naimisiin ja ovat jälleen osa omaa kulttuuriaan. Kulttuuri ei salli itsenäistymistä ja eristäytymistä. Perhe on yhtä, ja vanhoja on kunnioitettava, lapset ovat kurissa ja herran nuhteessa. Sheikit päättävät taivaan ja maan asiat. Vain rakkaudesta, rahasta ja ruuasta päättävät naiset. On keskityttävä hyvinvoinnin luomiseen oman perheen piirissä. Talous on hoidettava perinteisin tavoin. Perheen kannalta on parasta naittaa serkut keskenään. Omaisuus säilyy isovanhempien valvonnassa. Saavutetuista etuoikeuksista ei luovuta. Epätasa-arvon säilyttäminen on yhteiskunnan koossapitämistä. Valtaa ei voi panna uusjakoon mies ja ääni periaatteella.

Tätä kaikkea uskovat puolustavansa terroristit. He pyrkivät säilyttämään omaa kansallista kulttuuriaan ja perinteisiä valtarakenteita. Globalisaatio on heidän isoäideilleen ja heille itselleen symboli pahasta. He haluavat pysäyttää vyöryvän globalisaation. He yrittävät sitä asein ja niin se ei onnistu. Se onnistuisi paremmin ilman kalashnikovia. Ei ole olemassa oikeutettua sotaa. Rauha on aina oikeutettu. Pyyntö:

Hyvät sodan osapuolet, voitteko ryhtyä neuvottelemaan rauhasta? Sodan rahoilla voidaan tehdä huikea määrä rauhan työtä. Ja sen verran voi kaupanteossa sananvapaudessakin tinkiä, että jätetään sovinnolla virtuaaliolennot Herran rauhaan - jos se on rauhan hinta.
  



Nuorisotyöttömyys on Libyassa, Gazan alueella ja Länsirannalla 50 %. Monissa keskeisissä muslimimaissa nuorisotyöttömyys on yli 30 %. Väestön mediaani-ikä on kaikissa muslimimaissa alle 30 vuotta, useissa alle 20 vuotta. Suomessa mediaani-ikä on 42 vuotta. Mediaani-ikä tarkoittaa, että puolet kansasta on tätä nuorempia. Valtavalla koulunsa päättäneellä nuorisoväestöllä ei ole näissä maissa mitään realistisia työmahdollisuuksia. Kouluttamattomille kunniallisia vaihtoehtoja ovat siirtolaisuus tai marttyyrikuolema. Lampedusan tie johtaa syrjäytyneeseen orjakansalaisen osaan. Marttyyriuden tie johtaa paratiisiin. Näin sanovat turbaanipäät.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Minä ja liikennesuunnittelupäälliköt


Meidän Reetta on ehdolla liikennesuunnittelupäälliköksi! Hakijoita oli 15 henkeä, heistä 5 henkeä kutsuttiin lautakunnan haastatteluun. Mikko Aho esittää meidän Reettaa uudeksi liikennesuunnittelupäälliköksi. Lautakunta äänestää meidän Reetasta! Äänet menevät 5-4, vasemmisto vastustaa meidän Reettaa! Outoa! Asiaa menee kaupunginhallitukseen. Esittääkö Hannu Penttilä meidän Reettaa? Tammikuussa Hannu esittää meidän Reettaa! Hyvä Hannu! Reetta valitaan yksimielisesti – asia ei ollutkaan puoluepoliittinen. Hyvä Reetalle! Olipa yllätys, 35-vuotias nainen valitaan tärkeään virkaan. Jotkut vanhemmat kollegat arvioivat tytönhupakoksi. Miten minä arvioisin? Reetta on minun nykyinen pomoni – liikennesuunnitteluyksikön päällikkö. Siis enkö olekaan eläkkeellä? Onko minulla 45 vuotta minua nuorempi pomo? No, olenhan minä eläkkeellä, mutta olen vielä kirjoilla, en saa kylläkään palkkaa, mutta firman sisäisen sähköpostitavaran saan. Siitäpä olen voinut seurata pomoni toimintaa. Hän on iästään huolimatta jo vuosia johtanut liikennesuunnitteluryhmää. Hän teki diplomityönsä vuonna 2004 liikennevaloihin liittyvästä liikenteen simuloinnista. Kun nyt katselen hänen CV:tään, en yhtään ihmettele, että hänet palkattiin tuohon virkaan. Reetta, olet vahva!




Ihmeitä tapahtuu. Päälle kolmekymppinen nainen valitaan Helsingin kuumaan virkaan – liikennesuunnittelupäälliköksi. Siinäpä aihetta muisteluun – millaisia he olivat?

Kiinteistöviraston asemakaavaosastolla 50-luvulla
Minun urani Helsingin kaupungin kiinteistöviraston asemakaavaosastolla alkoi syksyllä 1955. Toimistossa oli kahden kerroksen väkeä: Asemakaavainsinööri Veikko Saarisen johtama yläkerran väki ja liikenneinsinööri Antti Koivun johtama alakerran väki. Yläkerran väen tehtäviin kuului yleissuunnittelu. Päätekijänä oli dipl.ins. Pekka Westerinen - esikuvani. Alakerrassa työskenteli suuri joukko nuoria dipl.inssejä Antti Koivun johdolla. Alakerran toimisto oli nimeltään liikennesuunnittelutoimisto. Antti oli joviaali, hyväntahtoinen mies. Hänen joukkueeseensa kuuluivat mm. Erkki Inkinen, Kalevi Arimo, Lars Kvist, Bjarne Michelson, Yrjö Särkkinen ja Jaakko Ahvenainen. Myöhemmin porukkaan liittyi vielä Erkki Ryynänen. Hänestä tuli minun huonekaverini. Vuosikymmenen lopulla, eli tarkemmin sanottuna vuonna 1960 tuleva liikennesuunnittelupäällikkö Heikki Salmivaara astui palvelukseen - ”nuorempana” teekkarina. Hänen tullessaan remmiin toimisto oli siirtynyt Katariinankadulta Valkoisen salin pihataloon. Muuten, minähän se olin se ”vanhempi” teekkari.

Miksi Pekka Westerisestä tuli teekkarille – tai teekkaripiirtäjälle, niin kuin hän minua kutsui hermostuessaan tekemisiini - suuri esikuva? Hän oli jatkosodan käynyt mies, sodan jälkeen pari vuotta Oulun kaupungininsinöörinä, sitten Helsinkiin muuttanut. Viikset. Hieroi viiksiään. Terävä ääni. Kirjoitti runoja ja mielipidekirjoituksia. Puhui nopeasti. Kirjoitti lausuntonsa lääkärinlehtiölle. Päällikön määräyksestä konekirjoittajan ei tarvinnut kirjoittaa puhtaaksi lääkärinlehtiölle kirjoitettuja lausuntoja.  Tämänkö vuoksi Pekalla oli aikaa ottaa minut oppipojakseen?
  


Tuossa kohtaa Katariinankadun seinässä oli ovi, josta marssittiin Helsingin kiinteistöviraston asemakaavaosaston liikennesuunnittelutoimistoon – ennen kaupungintalon saneerausta.

Antti Koivu, ihana pohdiskeleva ihminen -virkaatekevänä
Kaupunkisuunnitteluvirasto perustettiin vuonna 1964. Antti Koivu toimi virkaatekevänä liikennesuunnittelupäällikkönä. Hänellä ei ollut poliitikkojen täyttä luottamusta toteuttamaan suuria autoistuvan yhteiskunnan haasteita. Tai oliko hän lievän skeptinen metron suhteen? Reino Castren, ”Metrocastren”, ”Cassu” johti metron suunnittelua vuodesta 1955 vuoteen 1968 saakka. Hän ei juuri muita kuunnellut. Uskoi itseensä. Hän teki metroa ohjetilanteenaan talviarkipäivän huipputunti vuonna 1992.

Johto metrossa vaihtui kun Castren syrjäytettiin ja Valtanen tuli tilalle. Tämä oli metroon valinnan yhteydessä sitoutuneen kaupunginjohtaja Teuvo Auran ja apulaiskaupunginjohtaja Veikko Järvisen junailu. Varsinainen metropäätös tehtiin Helsingin valtuustossa vuonna 1969. Antti Koivu oli keskellä tätä turbulenssia. Ehkä hän yritti pitää kielen keskellä suuta tiemiesten ja metromiesten välimaastossa. Niin, miehiä ne silloin kaikki olivat - Metrotoimikunnassa ei tiettävästi ollut koskaan yhtään naista. Tästä syystä virkanimityksen kanssa pihtailtiin. Antti Koivu oli siis vt. liikennesuunnittelupäällikkö.

Hän oli epäitsekäs mies, jonka kanssa riitely oli mahdotonta. Tai ainakin melkein mahdotonta. Ainoa riita hänen ja minun välilläni taisi syntyä Katajanokan kanavasta. Olinhan allekirjoittajana ”nuorten arkkitehtien” ryhmässä. Vaadimme Katajanokan kanavaa koskevaa täyttö-, ja tiesuunnitelmaa peruttavaksi. Asia oli menossa valtuuston käsittelyyn ja yksi osaston entisistä suunnittelijoista oli vihollisen leivissä – kaiken lisäksi julkisesti – siis minä. Siitä ei Antti pitänyt. Mutta tämähän tapahtui vuonna 1964, kaksi vuotta sen jälkeen kun olin siirtynyt Oy Kunnallistekniikka Ab:n leipiin. Tilanne kiristyi siihen pisteeseen, että jouduin tekemään yleisönosastoon selittelykirjelmän. Muuten olisi saattanut olla vaarana, ettei tule tilauksia. Tuleva liikennesuunnittelupäällikkö Heikki Salmivaara kävi myös pari kertaa meidän vallankumouskokouksissamme, mutta katsoi viisaammaksi jättää kirjelmän omalta osaltaan allekirjoittamatta.
  


Siinä se on Katajanokan kanava – vedet valtoimenaan. Saattoi tuon paperin allekirjoittamisesta olla jotain tulosta mistä voi olla ylpeä.








Heikki taisi olla tämän suunnitelman takana vuonna 1964. Tai, mitä ihmettä, hän taisikin silloin olla stipendiaattina Kaliforniassa, eikä suinkaan ollut vielä liikennesuunnittelupäällikkö – pitkään aikaan.






Allekirjoittajien urhea nimilista. Silloin ei byrokratiaa vielä pelätty – uskallettiin protestoida.



Väinö Suonio, itsetietoinen hahmo, mutta myöhemmin aito ystävä
Väinö Suonio syntyi Nurmossa vuonna 1926 ja valmistui Teknillisestä korkeakoulusta dipl. inssiksi vuonna 1951. Hän oli varsinaisesti TVH:n kasvatteja. Tutustuessani häneen ensimmäistä kertaa hän oli Maailmanpankin lainatoimiston päällikkönä. Toimisto oli olemassa vuodesta 1964 vuoteen 1968. Paavo Vepsä kirjoittaa Suoniosta Tie & Liikenne -lehdessä 3/2012: ”Hänet tunnettiin uutterana esimiehenä, joka luotti alaisiinsa ja delegoi paljon ja myös valvoi toimintaa ja lopputuloksia. Hän nautti alaistensa jakamatonta luottamusta ja kunnioitusta.” Amerikassa suoritettu opiskelujakso antoi kansainvälistä taustaa. Tuohon aikaan Väiski vaikutti minusta ylpeältä mieheltä. Hänellä oli käytössään rahaa ja valtaa. Hänellä oli myös eteenpäinpyrkiviä nuoria alaisia.  Suonion vierailu Helsingin liikennesuunnittelupäällikkönä oli lyhytaikainen. Hän tuli kaupungin palvelukseen vuonna 1968 ja lähti takaisin TVH:n ylijohtajaksi seuraavana vuonna. Miksi ura jäi näin lyhyeksi? Miksi hän tuli kaupungille? Miksi hän ei viihtynyt kaupungilla? Millainen suhde minulla oli häneen?

Väinö Suonio oli tunnettu hahmo suomalaisessa tiepolitiikassa. Hänen liikennepolitiikkaansa kuului amerikkalaisen koulun mukainen kumipyöräystävällisyys. Hänen hyppäyksensä liikennesuunnittelupäälliköksi ei ollut ajankohdaltaan suotuisa. Smith-Polvisen liikennesuunnitelma oli juuri tyrmännyt helsinkiläiset. Teuvo Auran kaupunginjohtajuuteen liittyi poliittinen lupaus metron rakentamisesta. Tähän hetkeen ei metron vastustus sopinut. Suonio oli tinkimätön pohjalainen – uskoi jokaisen miehen oikeuteen omiin rattaisiinsa – ja vähimmällä mahdollisella tavalla teräspyöriin teräskiskoilla. Kumipyörärattaat olivat tulleet jäädäkseen. Suonio siirtyi takaisin tiehallintoon – pakosta vai omaehtoisesti? Taisi olla vapaaehtoista pakkoa!

Väinö Suonio TV:ssä 24.3.1981
Ruotsinkielinen TV oli 80-luvun alussa aktiivinen metron epäselvyyksien ruotija. Maaliskuussa 1981 Suonio antoi haastattelun TV:lle. Tämä oli 13 vuotta Smith-Polvinen raportin julkaisun jälkeen, 12 vuotta Suonion paluun jälkeen, 12 vuotta metropäätöksen jälkeen ja kaksi vuotta ennen Puotila–Rautatientori-metrolinjan avajaisia. Toimittaja aloitti tiedustelemalla metropäätöksen aikaisista liikennesuunnitteluosaston selvityksistä.

Suonio vastaa: ”Meidän laskelmamme osoittivat, ettei Helsingissä tarvita metroa. Selvityksen lopputulos oli hyvin epäedullinen metron kannalta. Selvitys osoitti, että Helsingin julkinen ei tarvitse metroa edes niillä huippukasvun ennusteilla, jotka olivat silloin käytettävissä. Helsingin kaupungin väkiluvun piti kasvaa 700 000 asukkaaseen ja Helsingin seudun asukasluvun yhteen miljoonaan asukkaaseen. Silloinhan tarkasteltiin liikennettä näiden suurten kasvuennusteiden pohjalta ja ne osoittivat, että hyvin pitkälle tulevaisuuteen Helsingin joukkoliikenne olisi voitu hoitaa busseilla. Laskelmien mukaan itäsuunnan bussiliikenne olisi voitu hoitaa runsaan 30 miljoonan markan bussikaistoilla ja muilla parannusinvestoinneilla. Metron rakentamiseen oli sitä vastoin käytetty -  haastatteluhetkeen mennessä -  jo 300 miljoonaa markkaa.”

Toimittaja muistutti siitä, että selvitysten mukaan metro hidastaa matka-aikoja verrattuna busseihin.  Suoniolta tämä toteamus sai vahvan tuen: ”Vaihdot olivat kyllä erityisen tarkastelun kohteena. Erinomaisen vähän ihmisiä asuu metroasemien läheisyydessä. Sinne on pakko tulla muilla välineillä. Selvityksemme vahvistivat tämän tosiasian.”  Toimittaja totesi sitten, että virheet metrosuunnittelun suhteen tehtiin jo alussa, eikä nyt jälkeenpäin voi syyttää inhimillisestä erehdyksestä. Suonio: ”Niin, mikä nyt virheeksi nimetään, mutta nämä kaikki tosiasiat olivat silloin päätöstä tehtäessä tiedossa.” Toimittaja muistutti siitä, että metropäätöksen aikaan väitettiin metron avulla voitavan estää yksilöllisen liikenteen kasvua.
Suonio: ”Tällainen virheellinen käsitys oli suurella yleisöllä ja poliitikoilla. Oletettiin, että on kysymys yksityisauton ja joukkoliikenteen välisestä taistelusta. Tämä ei pitänyt paikkaansa. Helsingillä oli selvä politiikka kehittää julkista liikennettä. Kysymys ei siten ollut henkilöauton ja julkisen liikenteen taistelusta, vaan julkisen liikenteen muotojen sisäisestä taistelusta: raide vastaan kumipyörä.”

Näin selitteli ystäväni Väinö Suonio, Smith-Polvisen työtä valvovan liikennetutkimuskomitean sekä työtä välittömästi valvovan työryhmän jäsen vuosilta 1963-1968,  liikennesuunnittelupäällikkö vuodelta 1968-1969 ja tämän jälkeen TVH:n ylijohtaja traagiseen kuolemaansa saakka Kaukoidän virkamatkalla.




Väinö Suonio, ”Väiski”,  kuva otettiin Gabonin rantahiekoilla. Osallistuimme kansainvälisen tieliiton kongressiin Gabonissa. Kun Afrikassa oltiin, Väiski oli pukeutunut avajaisissa suomalaiseen ”safaripukuun”. Havaittuaan afrikkalaisten viimeisen päälle ”sävy sävyyn” kravatit, sukat ja taskuliinat hän pyysi minua istumaan eturiviin, Suomen delegaation puheenjohtajan paikalle. Näin tapahtui.

Näin sanoo kaupunginhallituksen toimintakertomus: ”Liikennesuunnittelupäällikkö Väinö Suoniolle myönnettiin hänen anomansa ero virastaan 16.10.1969 lukien ja osaston apul. os.pääJl. Antti Koivu määrättiin viransijaisena hoitamaan yksinomaan liikennesuunnittelupäällikön virkaa 16.10. alkaen toistaiseksi ja kauintaan siihen saakka, kunnes virkaan valittu ryhtyy sitä hoitamaan. Liikennesuunnittelupäällikön virka saatiin jättää vakinaisesti täyttämättä kauintaan 30.6.1970 saakka.” No, siinä meni aikaa hieman enemmän, sillä Heikki Salmivaara aloitti virassa vasta vuonna 1971.

Väiskin ja minun yhteisestä seikkailusta Kairon vanhan kaupungin hääjuhlissa pistoolimiesten holhoamina voit lukea blogistani: http://penttimurole.blogspot.se/2014/08/nyt-en-voi-sinne-menna.html

Heikki Salmivaara, murroksen kapellimestari, byrokratian taituri
Heikki Salmivaara nimitettiin liikennesuunnittelupäälliköksi 1.9.1971. Hän oli osaston teekkarina ja diplomityön tekijänä ja liikenneinsinöörinä itseoikeutettu tuohon virkaan. Hän oli ollut osastolla jo vuodesta 1960, joten valmista virkaikääkin oli pohjalla. Välillä hän kuitenkin kerkisi käydä lukuvuonna 1962-1963 stipendiaattina Berkleyssä Kaliforniassa. Eläkkeelle hän siirtyi lokakuussa 1999.

Onko siitä jo niin kauan? Kun Heikin näkee, niin hän näyttää samalta kuin silloin ennen – aivan kuin vielä valmiina taittamaan peistä selkeitten visioittensa puolesta. Heikin sieluun ja suuhun on varmaan pantu yhtä jos toistakin. Mutta tämä on varmaan osa hänen ikiomaa persoonallisuuttaan: ”Salmivaara uskoo silloisen vastakkaisasettelun näkyvän henkilöautokielteisessä politiikassa, joka on jatkunut nykypäivään saakka ja jossa jaetaan yhteen leiriin jalankulkijat, pyöräilijät ja joukkoliikenteen käyttäjät, toiseen henkilöautoilijat. (Pertti Mustonen: Kaupungin sielua etsimässä,. Helsingin kaupunginsuunnitteluvirasto, 2010.)

Heikki joutui taistelemaan ”Enemmistöä” vastaan ja ”Alas auton pakkovalta” -ideologiaa vastaan. Hän joutui myös toiselta aatesuunnalta ”Klaudekopterin” jatkuvien hyökkäysten kohteeksi. Hänen oli pakko kovettaa nahkaansa. Hän puolusti myös urheasti ”perinteisiä” insinööriarvoja. Heikki oli edeltäjänsä Väiskin tavoin saanut stipendiaattina Amerikan opit. Mutta ennen kaikkea hän halusi pitää kasassa byrokratian korttitaloa. Solidi byrokratia saattoi olla hänen mielestään ainoa keino torjua puoluepolitiikan tai poliittisesti valitun kaupunginjohdon kaaoksellinen ja rapauttava vaikutus järkevään liikennelogiikkaan.

Heikki Salmivaara ja Lars Hedman olivat kova pari niin poliitikoille kuin kaupungin johdollekin. (Ja myös minulle, vaikka kavereita oltiinkin!) Kaikki ajatukselliset harhapolut byrokratian viitoittamalta tieltä murskattiin välittömästi. Ja tähän byrokratialla oli muskelia. Sen minäkin jouduin ankarasti kokemaan. Välillä se ilmeni puolen vuoden ”työsulkuina” ja välillä tehdyn työn hyllyttämisenä – kun ei esittelijä esittele – niin siihen se toppaa.

Ostin juuri sähkökirjan, ensimmäistä kertaa elämässäni. Se onnistui. Kirja on Erkki Tuomiojan: Siinä syntyy vielä rumihia. Poliittiset päiväkirjat 1991-1994, (toim. Veli-Pekka Leppänen), Tammi, 2014. Sieltä ei löydy Murolen nimeä, mutta sieltä löytyy Salmivaaran nimi – yhden kerran. Tässä tekstiä: ” …sitten jatkan Kamppi- Töölönlahti Liikennetekniikka Oy:n konsulttityön johtoryhmän kanssa. Se on istunut tunnin verran ilmeisen turhauttavassa kokouksessa, josta Perkkiö ja Salmivaara ovat koko työn nonshaleeraavien puheenvuorojen kera juuri poistumassa kun tulen paikalle. Jatkamme vähän hämmentyneinä vielä tunnin verran.”




Erkki Tuomioja johti Töölönlahden osayleiskaavaprosessia. KSV:n arkkitehdit siitä irtisanoutuivat. Minä olin konsulttina. Sainio syytti milteipä korruptiosta.

Kaksi yhteentörmäystä Heikin kanssa
Meillä oli Heikin kanssa pahempi yhteentörmäys kaksi kertaa. Tämä Kamppi Töölönlahti osayleiskaavan tarkistus oli yksi niistä ja viimeisin. Tuomioja oli valittu eduskuntaan ja jätti virkansa kaupungilla, minä taas olin häipynyt paremmille marjamaille Libyan hiekalle. Tuomioja oli luvannut allekirjoittaa osayleiskaavan, josta arkkitehdit kieltäytyivät. Pekka Korpinen sen sitten joutui allekirjoittamaan. Tultuaan virkaan 1991 hän kutsui minut kaupunginhallituksen iltakouluun ja yritti samalla saada Salmivaaran ja minut sopimaan erimielisyytemme koskien Haaganväylää ja keskustatunnelia. ”Hei pojat, ettettekö voisi nyt puhua ja päästä samoille linjoille?”  No, ei se nyt niin helppoa ole, eihän siinä miehet riidelleet vaan asiat. Ja vielä jatkavat riitelyään!

Niin, tämä aiempi suuri riita koski Pasilan ortta ja Haaganväylää. Kaupunginhallituksen esityslistalla todettiin ”tarve teettää vaihtoehtoinen suunnitelma, jolloin tavoitteena olisi paremmin kaupunkirakenteeseen sopiva, paremmin liikennepoliittisia tavoitteita tukeva ja kustannuksiltaan halvempi ratkaisu.” Kaupunginhallituksen mukaan ”suunnitelman teettäminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaupunki ennalta sitoutuisi sen mukaisiin ratkaisuihin.”

Tilaus tuli kaupunginkansliasta Erkki Tuomiojan rootelista. Taustalla oli keskustelu ”Pasilan orren” luonteesta ja soveltumisesta Pasilan tulevaan kehittämiseen. Itse asiassa pyysimme Pekka Kettusen kanssa Tuomiojalta audienssia ja esitimme poleemisesti: ”Helsinki ei voi sallia itselleen tuollaista, Helsingin rintaa ei saa repiä auki!”  Ajassa oli tunnistettavissa Pasilan tuleva merkitys Helsingin keskustalaajennuksen osana. Myös suurten kaupunkiväylien ja niihin liittyvän rakentamisen integrointi kiinnostivat. Väylän tarjoama hyvä saavutettavuus ja näkyvyys voisivat poikia rahoitusta väylien rakentamiseen. Väyliä pitäisi kuitenkin suunnitella vanhan ajan hienostuneeseen ”bulevardihenkeen”. Tilaajan, eli kaupunginkanslian edustajina suunnittelutyössä toimivat arkkitehti Jussi Kautto ja DI Seppo Lampinen. Muuten miksi otin tämän Pasilan orren tähän? No, kun tämä asia on vieläkin täydellisesti levällään, tai oikeastaan vielä enemmän levällään kuin silloin aikanaan! Ja halusin ottaa tähän Hessun ja minun pahimman törmäyksen. Ja varsinkin kun voin sanoa niin kuin Timo Soini eilen A-studion ohjelmassa: ”Minä olin silloin oikeassa ja olen vieläkin.”

Jo työn alussa vastaan linnoittautunutta liikennesuunnitteluosastoa edusti DI Juhani Kajatie – ”Jussi”, tuttu mies jo diplomityönsä ja Oy Kunnallistekniikka Ab:n ajoilta. Hän teki meidän firmassa ollessaan ansiokkaan diplomityön liikenneturvallisuusmalleista. Olin siitä työstä ylpeä. Myöhemmin menivät sukset ristiin. Ja juuri tässä työssä, jota nyt kuvaan. Eihän tämä yksin Kajatien Jussin heiniä ollut. Taustalla oli tietysti Heikki itse, hän oli TVH:n Veikko Hakolan kanssa tullut uskoon Pasilan orren jumalallisesta tehtävästä.




Mistä tuossa taistossa olikaan kysymys? Kysymys oli Pasilan poikittaisväylän sijoittamisesta nykyistä Hakamäentietä pohjoisemmaksi eli Asesepän tielle. Hakamäentie olisi silloin jäänyt tulevan Pasilan bulevardikaduksi, puuistutuksineen, raitioteineen ja kevytliikenneväylineen.

Ette kai luule, että olen ollut Heikin kanssa eri mieltä kaikessa. Ei suinkaan. Opetimme erikoisopettajina yhteistä kurssia liikennesuunnittelusta Teknillisessä Korkeakoulussa. Teimme myös monia onnistuneita yhteistyöprojekteja. Yksi oli ”Länsisuunnan liikennejärjestelmäselvitys 1985, metrojärjestelmä”. Liikenneteknisen toimikunnan alaisena toimi raideliikenteen kehittämistoimikunta, puheenjohtajanaan Heikki Salmivaara Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastosta. Tämän tärkeän toimikunnan kaikki jäsenet ansaitsevat tulla mainituiksi. Onhan heidän alkuperäinen kehittämistoimensa muuttumassa todellisuudeksi nyt - yhtä sukupolvea myöhemmin. Jäseninä olivat Helsingin liikennelaitoksen toimitusjohtaja Martti Lund, Espoon liikennesuunnittelupäällikkö Jouko Kivinen, Vantaan yleiskaavatoimistossa silloin työskennellyt Heikki Turunen, yli-insinööri Viljo Kovanen rautateiltä, Pertti Tuomola, silloinen YTV:n liikennepomo ja sihteerinä Niilo Järviluoma, nyt jo hänkin eläkkeelle siirtynyt YTV:n ja muiden kirjainyhdistelmien liikennepomo. Minä sain tilaisuuden vetää konsulttityötä kumppaneina Kimmo Kaitila ja Ragnar Wikström.
  


Metrojärjestelmän selvitys vuodelta 1985 suositteli jatkotutkimuksiin kahta päävaihtoehtoa: Lauttasaaren kautta ja Munkkiniemen kautta. Heikki johti puheenjohtajana tätä konsulttityötä. Se oli myötäkarvaista yhteistyötä liikennesuunnittelupäällikön kanssa.

Olli-Pekka Poutanen – minulle tuntematon suuruus
Olli-Pekka Poutanen astui liikennesuunnittelupäällikön virkaan Salmivaaran erottua marraskuun alussa 1999.  Hän istui vaativalla jakkaralla noin tusinan verran vuosia ja erosi liikennesuunnittelupäällikön virasta 1.2.2012. Outoa, minun otsikkoni on ”Minä ja liikennesuunnittelupäälliköt”, mutta Olli-Pekka on minulle lähes täysin tuntematon. En koskaan päässyt tekemään hänen kanssaan yhtään hommaa. Eikä meillä muutenkaan ollut havaittavia sielujen sympatioita. Emme koskaan keskustelleet tai parantaneet maailmaa yhdessä. Kun tein vuosikymmen ehkä tärkeintä hommaani YTV:n Järviluomalle ja kumppaneille Olli-Pekka istui johtoryhmässä, mutta hän ilmeisesti koki minun työni hyökkäyksenä byrokratian valmiiksi mietittyä lasitaloa vastaan.

Valitan Olli-Pekka, etten saanut sinuun tutustua. Kyllä jo melkein iski tulta kun Ragnar Wikströmin ja Kari Pöllän kanssa esitimme sinulle projektia, jossa keskustatunneli korvattaisiin Aleksin huoltotunnelin paikalle rakennettavalla kaksikerroksellisella ”kehäväylällä”. Tämä oli vuonna 2007, siis kaksi vuotta ennen kuin huoltotunneli sitten rakennettiin parilla sadalla miljoonalla nykyiseen muotoonsa. Näin olisi syntynyt suoranaisesti Helsingin keskustan maanalaista pysäköintiä palveleva liikenneväylä ja mahdollisuus laajamittaisen kävelykeskustan toteuttamiseen olisi auennut. Silloin et kuitenkaan uskaltautunut, vai oliko se Kajatien Jussin 5 %:in maksimikaltevuus tunnelissa, joka homman kaatoi. Joskus liikennesuunnittelupäällikön virassa tarvitaan myös rohkeutta uusille ideoille. Muistan kun luennoit Ragnarille ja minulle insinöörisuunnittelun pyhiä kolminaisuuksia. Olimme ehkä toivottomia oppilaita.
  


Kuvassa esiintyy Ragnar Wikströmin ja Jukka Pöllän kanssa tehty ehdotus keskustan huoltotunnelin paikalle rakennettavasta keskustan kehäväylästä. Tätä ehdotusta ei Olli-Pekka ostanut.

Ville Lehmuskoski, uuden ajan mies, liikennesimulaation mestari
Ville on kuin oma poika. Ville ei ole saanut päälleen pahan liikenneinsinöörin manttelia. Hän on pysynyt koko virkakautensa ilmeisenä median lemmikkinä. Kukaan ei ole epäillyt hänen ajokortillisuuttaan. Muistan vielä kun ”Klaudekopteri” syytti Salmivaaraa ajokortittomuudesta. Tällaista perusilkeyttä liikenneinsinööriä kohtaa ei Ville ole joutunut kokemaan. Varmuuden vuoksi kysyinkin eilen meidän Reetalta: ”Kai sinulla on ajokortti?” No, oli ja onneksi! Olenko yleensä joutunut Villen kanssa tekemisiin hänen liikennesuunnittelupäällikkyytensä aikana? Kyllä. Kerran. Se on ”urBaana”.
  


Hannu Kähösen kuvia Martti Aihan ja kumppaneiden projektista ”urBaana”. Vasen kuva on Eduskuntatalon kulmalta, oikealla oleva kuva on Marian sairaalan nurkilta.


Kuvanveistä Martti Aihan vetämä projekti-idea Rautatiekatujen rataleikkaukseen rakennettavasta nykyistä ”Baanaa” täydentävästä urbaanista tilailmiöstä. Aihan remmissä oli lukuisia ystäviä. Olen tuosta prosessista kertonut laajasti blogissani: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/04/urbaana-on-julkistettu.html . Tuomas Rajajärvi virastopäällikkönä oli valmis tukemaan hanketta, sillä edellytyksellä, että liikennesuunnittelupäällikkö näkee ratkaisun mahdolliseksi. Urbaanaa työstettiin usean vuoden aikana ydinryhmän toimesta. Minä en ollut tuon ydinryhmän jäsen. Mutta kaupungille varsinaiset yhteydenotot tehtiin vuoden 2012 aikana.  Näissä yhteydenotoissa olin aktiivisesti mukana. Ville oli astunut virkaan helmikuussa 2012. Tämä antoi meille toivoa. Tiesimme ettei edellinen virastopäällikkö olisi ollut valmis keskustelemaan ”pyhän” keskustatunnelin muuttamisesta syvätunneliksi. Tämä taas oli ja on ”Urbaanan” toteuttamisen edellytys. Ihailin Villen pitkäjänteistä toimintaa. Hän ei toiminut niin kuin minä suosittelin: ”Sinä olet pomo – määrää!” Hän halusi tutkia ja sitouttaa.


Reetta, sinun kannattaa ottaa Villen, entisen esimiehesi toimintatavasta mallia. Politiikan ja byrokratian myllyssä selvä järki ja logiikka eivät aina toimi – mukaan tulee tunne ja usko ja kaiken päälle bisnes ja edunvalvonta. Niin sen pitääkin olla, muuten ei maailma muutu! Onnea matkaan Reetta! Muistellaan sitten kun 30 vuoden päästä joudut eläkkeelle.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Allegroa, zakuskaa ja arkaaista ugrismia

Ilonan babushka täytti 85 vuotta. Silloin oli tiedossa sukujuhlaa ja zakuskaa. Kutsu Pietariin saatiin joulun alla ja matkaan valmistauduttiin tilaamalla liput Allegroon. Viisumitkin piti hankkia. Sanomalehdessä sanotaan, että nyt Pietariin 29 euron hinnalla. No, se on yhteen suuntaan, edestakaisin siis 58 euroa. Minä halusin matkustaa I luokassa. Se on tullut tavakseni Euroopan ja Suomen junissa. Eläkeläisillä on nimittäin huima 50 % alennus. Myös mukavuus näin vanhemmiten kiinnostaa – 120 kiloa on saatava mukavasti sijoitettua. Pietarin Allegro ei kuitenkaan tunne eläkeläisiä tai seniorikansalaisia omana ihmisryhmänään. Niinpä siis minun lippuni maksoikin edestakaisena 282 euroa. Tällä hinnalla palvelulta ja mukavuudelta saattoi odottaa yleiseurooppalaista tasoa. Erityisesti odotin reheviä ”lentokoneistuimia” – niin kuin ennen sanottiin. Kuka vielä muistaa vanhat Convairin penkit aivan tavallisessa turistiluokassa. Suomen Intercity-junien Plussa-luokassa istuimet ovat nahkapäällysteiset, mutta mukavuudeltaan ja kooltaan huippuunsa kehnot. Allegrossa istuin oli rehevämpi, mutta istuinosa aivan kelvottoman pieni. Autotesteissä puhutaan aina tuesta reisille. Tämä istuin sai reisiltä pakit.
  


Junalla matkustaminen on aina pientä juhlaa. Tällekin matkalle halusin lähteä tuolta Helsingin aseman ihanien kattojen alta, enkä lähempää kotoani, Pasilasta. Onnittelen itseäni siitä, että voin nauttia VR:n aikaansaannoksista. Eivät nuo huonot istuimet nyt maailmaa kaada, mutta aina voi pyrkiä lähemmäksi täydellisyyttä.










Kuka näitä nykyjunien istuimia oikein mahtaa disainata? Olisi syytä vaihtaa alaa tai käydä ekskursiolla esimerkiksi TGV-junissa!  Ei silti, muuten annan täyden kympin suomalaisille junille, junapalvelulle ja henkilökunnalle, mutta tässä Allegrossa istuin tökki reisiin ja palvelu poissaololla.




Vertailussa TGV:n ja Allegron istuimet ykkösluokassa. Molemmat junat ovat Ahlstomin tuotetta, mutta sisutusarkkitehti on eri maata.

Mutta millaisia ovat lipun hinnat Ranskassa TGV: n loisteliaassa ykkösluokassa?  Eurostarissa ykkösluokassa edestakainen Pariisi-Lontoo maksaa 260 euroa ja matkan kesto on 2 tuntia 20 minuuttia. Saman pituinen matka Paris-Rennes maksaa edestakaisena 130 euroa. Tämän meidän Pietarin matkamme kesto on 3 tuntia 35 minuuttia.

Venäjällä juna kiitää 200 km/h
Allegro-yhteyttä suunniteltaessa epäiltiin venäläisten kykyä saada heidän puoleisensa rata kunnostettua kelvolliseksi nopealle liikenteelle. Tämä pelko on osoitettu turhaksi. Venäjällä junan nopeus on suurella osalla matkaa 190-200 km/h. Matkanopeudeksi välillä Helsinki - Vaalimaa tulee 150 km/h ja välille Vaalimaa - Pietari 140 km/h – kun Vainikkalan pysähtymisaika pois luetaan. Aika hyvä, sillä juna seisoo Viipurissa 15-20 min ja Tikkurilassa, Lahdessa ja Kouvolassa yhteensä ehkä saman verran. Kokonaismatkanopeudeksi saadaan 120 km/h. Nämä ovat tietysti pieniä lukuja sillä Eurostarin matkanopeus välillä Pariisi – Lontoo on 180 km/h ja Pariisi – Lyon välillä 210 km/h. Mutta junat kulkevatkin parhaimmillaan reilusti päälle 300 km/h. Allegron maksiminopeus on 220 km/h.




Allegron reitillä, muinaisella Kannaksella, on kymmenittäin tasoristeyksiä. (Pitkänen sanoo, että kahdeksan, mutta todellisuudessa ehkä 30). Koko rata-alue on aidattu. Jokaisella tasoristeyksellä on vartiointi. Mummo toppatakissaan seisoo joko vartiokoppinsa parvekkeella tai puomin vieressä. Hänellä on kädessään pystyssä kapula (tai olisiko se valaisin?). Puomin lisäksi ennen rataa on aukaistu teräksinen ”panssarivaunueste”, joka ehdottomasti estää ajoneuvojen pääsyn radalle. Punainen valo vilkuttaa. Autojonot ovat pitkiä. Puomit suljettaneen jo varttitunti ennen junan tuloa – automäärästä päätellen.?

Muistelua Allegron syntyvaiheista
Otan yhteyttä Risto Pitkäseen. Hän oli VR:n henkilöliikenneosaston johtajana silloin kun Allegron alkusanoja lausuttiin. Hän kertoo, että protojen valmistuessa meikäläisestä Pendolinosta venäläisten kanssa aloitettiin neuvottelut tämän Pendolinon muokkaamiseksi nopeaan Pietari – Helsinki liikenteeseen. Neuvotteluja käytiin vuosina 1993 – 1996. Aloite hommaan tuli Pitkäsen veikkauksen mukaan VR:n ylijohtaja Panu Haapalalta. Haapala oli Pitkäsen mukaan hyvin aktiivinen idän asioissa. Oman kokemukseni mukaan Haapala oli myös aloitteentekijä Pendolinojen suhteen. Pääjohtajaksi Panu Haapala tuli varatoimitusjohtajan vakanssilta vuonna 1997. Samana vuonna hän kuoli Pogostan hiihdon ladulle Ilomantsin maisemissa. Pääjohtajaksi hänen jälkeensä tuli Henri Kuitunen. Pitkänen kertoo Allegron vetovastuun olleen alkuun kehitysjohtaja Ilkka Pusalla. Mutta sitten hämärtyy. Päätinkin tehdä tuosta Allegrosta aivan oman blogin kunhan saan asioista selvää. Joten nyt matkaeväinä muistelemme paria Pendolinoihin liittyvää episodia.

Tarkennetaanpa nyt aikatauluja: kaksi prototyyppi-pendolinoa tilattiin vuonna 1992, liikennöinti Pendolinolla aloitettiin vuonna 1995, Allegrot tilattiin vuonna 2007 ja Allegro aloitti liikenteen joulukuussa 2010.
  


Olin paikalla kun Panu Haapala tutustui ensimmäistä kertaa Pendolinoihin. Se tapahtui Torinossa Ferroviarian tehtaalla vuonna 1990. Siitäpä pieni tarina kirjastani: ”Ihmistä ei voi suunnitella – kiveä voi”. Tässä kuvassa Haapala esiintyy yhdessä sisareni Marja-Liisan kanssa. Systeri oli ansioituneena oppaana ja kielenkääntäjänä Fiatin tehtailla. Haapala oli erittäin kiinnostunut Pendolinon pienestä akselipainosta.

Varatoimitusjohtaja mukaan Torinoon
Olin järjestämässä vuonna 1990 Savonradan ekskursiota tarkoituksella tutustua nopeisiin juniin ja etenkin Pendolinoon Italiassa. Liikenneministeriön ja VR:n edustajat kieltäytyivät matkasta, koska pitivät sitä ”edunvalvontamatkana”. Tunnettua oli, että siihen aikaan niin liikenneministeriön kuin VR:n virkamiehet olivat Kouvolan radan tai Heli-radan ”edunvalvojia”. Istuin Eduskuntatalon portailla ja ihmettelin. Jos ei VR nyt lähde mukaan niin ”edunvalvonta” menee aivan pieleen. Härkää sarvista, soitto pääjohtaja Eino Saariselle: ”Eikka, nyt on hommat huonosti kallellaan, VR:n edustajat eivät halua osallistua kansalaisyhteisön savonrataekskursiolle - hieno ohjelma ja kaikki!” ”Pena, odota hetki, soitan sinulle.” Tuskallista odotusta Eduskuntatalon portailla - katse tiukasti rautatieasemarakennukseen suunnattuna. Viiden minuutin päästä Saarinen soittaa: ”Pena, VR:ltä matkalle lähtevät varatoimitusjohtaja Panu Haapala ja koneosaston yli-insinööri Jouko Rautela.” Hurraa, asiat kohdallaan! Näin siis alkoi varatoimitusjohtaja Panu Haapalan ensimmäinen tutustuminen Pendolinoon.
  


Pitkässä pöydässä Ferroviarian tehtaalla Torinossa. Kuvassa näkyy vasemmalla Jarkko Paronen, Anja Höök-Tiihonen ja Kalevi Yli-Sirniö, oikealla edessä Panu Haapala. Takana Timo Ahonen, Eero Kaitainen ja kumppaneita. Kuvan otti  Leo Baarman.

VR:n työryhmä vertaili junia, Haapala ja Saarinen valitsivat Pendolinon
Työryhmän tarkoituksena oli vertailla nopeata veturijunaa ja kallistuvakorista moottorijunaa Helsingin ja Tampereen välisessä liikenteessä. Vaihtoehtoina taisivat olla espanjalaisten kallistuvakorinen Talgo, italialaisten prototyyppi-Pendolino, ruotsalaisten jo kymmenen vuotta käytössä ollut X2000 ja vielä Transtechin tarjoama uusi veturijunakehitelmä. Lopussa vertailtaviksi jäivät X2000 ja Pendolino. Työryhmä totesi loppuraporttia esitellessään, ettei veturijuna ole paljonkaan hitaampi, mutta se on taloudellisempi kuin kallistuvakorinen moottorijuna. Tähän pääjohtaja Eino Saarinen totesi kiivaaseen sävyyn: ”Te ette ymmärrä, kun etsitään uutta ilmettä VR:lle, niin veturijunat eivät sitä tuo.” Lähes 400 kohdan vertailuohjelma päätyi Pendolinon voittoon. Vertailuporukka ei tiennyt tuossa vaiheessa junien hintaa. Kun hinta selvisi Pendolinon eduksi, ratkaisu oli pääjohtajan tahdon mukainen. Ruotsalaiset olivat ärtyneitä käänteestä Pendolinon hyväksi. Varmalta tuntunut pohjoismainen kauppa tuntui menevän sivu suun - ja menikin. Kaksi ensimmäistä Pendolinoa valmistettiin Otanmäessä. Suomalaiset joutuivat Pendolinon pioneereiksi, talvikäytön testaajiksi ja lopuksi (hieman kyllä kirvistellen)  ylpeiksi omistajiksi. Ensimmäiset Pendolinot muuten maksoivat nykyrahassa 18 miljoonaa euroa kappale. Allegrojunan hinta oli vastaavasti 34 milj. euroa kappaleelta. Istumapaikkaa kohti nämä tekevät 70000 ja 100000 euroa per paikka. Minun plug-in sähkömaasturini istumapaikka maksaa 10000 euroa per paikka.
(Jos tämän linkin kanssa on ongelmia mene YLE elävä arkisto ja klikkaa Pendolino -  sieltä löytyy)

Lisää Allegron esivaiheita – kirje Lipposelle
Elettiin vuotta 1999. Vuosiluku oli 4 vuotta ensimmäisen Pendolinon jälkeistä aikaa ja 8 vuotta ennen Allegron tilausta. Ystäväni Matti Väisänen uskoi vahvasti Pietarin ja Helsingin väliseen nopeaan junayhteyteen. Hän halusi kirjoittaa pääministeri Paavo Lipposelle tästä paperin. Protestoin hänelle ajattelun yksipuolisuutta. Halusin ”suomenlahtipolitiikkaa”. Erityisesti toivoin Suomen tukea ja yhteistyötä Viron satamien kanssa. Venäjän Koiviston ja Ust-Lugan kehittäminen olivat vasta lähtökuopissa. Yllättäen luinkin sitten sanomalehdestä Lipposen puhuneen aina Amerikoissa saakka suomenlahtipolitiikasta. Tällainen politiikka jäi kuitenkin puheiden asteelle. Idealismi Viron ja Suomen satamien yhteistyöstä jäi kehityksen jalkoihin. Suomi halusi olla itsenäinen, kehittääkseen transitoa ja rekkarallia Suomen teillä.

(Rekkaralli oli muuten herkkä aihe, pitäessäni kerran esitelmää Turussa maakuntaliittojen yhteistyöseminaarissa tulin maininneeksi tämän transiton Suomen teillä kielteiseksi ilmiöksi. Sain tulikiven katkuisen kommentin Kymenlaakson maakuntajohtajalta. Hän epäili minun tehneen tuon esitelmän humalassa – niin typerä oli tuo väite.)

Niin, siinä Lipposta varten tehdyssä muistioissa sanottiin: ”Suomen kannalta itä-länsi käytävä on väistämättömän tärkeä. Maamme talouselämä hyötyy tämän käytävän tasapainoisesta kehittämisestä. Emme ole kuitenkaan Suomenlahden rannalla yksin. Suomenlahti “talousmerenä” on kokonaisuus, jota ei pidä nähdä yksipuolisesti kilpailtuna markkina-alueena, vaan tuottoisasti toimivana yhteistyöalueena. Suomen pitkäntähtäyksen yleispoliittisena tavoitteena olisikin viisainta tukea kaikkea Suomenlahden rannoilla tapahtuvaa kehitystä. Osana tätä kehitystä ovat yhtä hyvin Viron Narvan käytävä, Tallinnan satamat ja Suomen yhteydet Pietariin. Kehittyvät rautatiet ovat ympäristöpolitiikkaa. Suomen Pendolino on symbolinen ja hieno kärkiprojekti. Nyt olisi tehtävä rohkea veto ja perustettava VR:n toimia tukeva toimintamalli, jolla vauhditetaan nopean junayhteyden aikaansaamista Helsingin ja Pietarin välille. Ympäristöpoliittisten, aluepoliittisten ja sosioekonomisten hyötyjen lisäksi on muistettava lentoliikenteen osittainen korvautuminen kansantaloudellisesti edullisemmalla raideliikenteellä. VR:n uusi yhtiömuoto lisännee tehokkuutta. Lisää puhtia pitäisi kuitenkin löytyä. Suomen kansainvälispoliittinen kannanotto idän liikenteen prioriteetista, sekä voimakas tuki kansainvälisen rahoituksen saamiseksi - koko Suomenlahden perspektiivissä - olisi tällaista toimintaa. Rahoituksen tulisi ensisijassa kohdistua ratojen perusparannukseen. Suurimmat ongelmat ovat Venäjän puoleisella rataosalla.”
  

 Kirjassani kirjoitin vuonna 2010: ”Kehitys on kehittynyt. Vaikka varsinaista ”suomenlahtipolitiikkaa” ei luotukaan, Pendolino-yhteys on nyt tosiasia. Juna kulkee Helsingin ja Pietarin väliä alle 4 tunnissa. Tavoite on saavutettu. Uudet haasteet odottavat. Eräs niistä on rautatieyhteys Rail Baltica Tallinnasta Varsovaan.
En kuulu Tallinnan tunneliuskovaisiin. Uskon silti, että rata Tallinnasta Varsovaan toteutetaan, onhan se EU:n Trans European Transport Networkin TEN-T kärkiprojekti nro. 27. Laivat sitten hoitelevat meidät ja tavaran Suomenlahden yli. Muuten vaikuttaa hyvältä että rata kulkee nyt Tarton kautta.

Itse asiassa on lähes uskomaton juttu, että tuo Allegro saatiin aikaiseksi. Täytyy oikein kysellä ansioituneilta. Mutta myöhemmin, kun löytyy spivat henkiöt, jotka tietävät. Missä on historia tästä mainiosta prosessista. Pekka Rytilä, eikö sinulta ole kysytty?

Ennen Allegroa kuljettiin Repinillä ja Sibeliuksella. Repin lähti viimeiselle matkalle 11.12.2010 klo 15.23 lumisesta Helsingistä. Olin sillä matkalla mukana. Olimme menossa Liisan kanssa juuri vastaaviin bileisiin vaarin 80-vuotispäiviä juhlimaan. Ensimmäiset Allegrot olivat täynnä, siksi takaisin tulimme lentokoneella..  Olihan tuolla ensimmäisellä Allegromatkalla mukana myös silloin vielä meilläkin suosittu Vladimir Putin - ystävänsä Tarja Halosen seurassa.

Zakuska pöytään
Sorruin tähän Allegroon kun piti Babuskasta ja zakuskasta puhua. Näin se käy aina. Saavuimme Suomen asemalta Frunzenskyn kaupunginosaan Pietarin eteläosissa. Kadun nimi on Turku. Turku on mahtava bulevardi tai olisiko esplanaadi. Kaduilla liikkuvat trolleybussit. Asuntoalue on tyypillinen ”corbusiaaninen” suurkorttelijärjestelmä. Talot ovat 9-kerroksisia.



Frunzenskyn alue on pääosin sotien jälkeen rakennettua mahtavaa elementtituotantoa. Frunzenskyn alueella on 400000 asukasta. Asukastiheys on 10000 asukasta neliökilometrillä.










Turku – bulevardi edustaa Neuvostoliiton sodanjälkeistä bulevardisointia. Vuodesta 1953 Pietari on ollut Turun ystävyyskaupunki. Niinpä Turku – bulevardilla on myös Suomen Joutsenen replika. Putin oli Pietarin aikanaan vakituisia turunkävijöitä. Tästäkö ovat muistona nämä Turun aiheet? No, ei ehkä, sillä Putin oli yhden vanha silloin kun ystävyyssuhde solmittiin. Kaikki ei siis ole Putinista!


Venäläisessä kulttuurissa on mahtavia aineksia. Ainakin tässä minun sukulaisperheessäni. Perheen yhteisöllisyys.  Tunteelliset puheet. Vanhoihin kohdistuva hellyys. Kun olin sairaalassa, kolarista toipumassa, ihmettelin kun tyttärenpojanvaimo Natalia ihanasti hyväili niskaani. Sitä eivät perusmeikäläiset tee. Nyt Pietarissa voin taas todistaa miten nuoret hyväilivät mummon ja isoisän niskaa ja hartioita. Meidän sanamme sapuska tulee venäjän sanasta zakuska. Niinpä nytkin nautimme ihanat zakuskit – eli alkupalat. Sitten seurasi lihaa ja kalaa. Kala oli aivan erinomaista, kanankoivista puhumattakaan.

Ugrilaista taidetta, mutta sitä ennen yllätys
Erarta, Pietarin nykytaiteen museo, on noussut merkittäväksi vierailukohteeksi. Näyttää siltä, että tulen jokaisella visiitillä käymään Erartassa. Seuraavalla visiitillä ei tule kuitenkaan käymään niin kuin nyt. Nimittäin, että puhelimen muisti täyttyy, en usko puhelimen huomautuksia, otan juuri ne kuvat jotka ovat ajankohtaisia ja jotka yllättävät minut ja jotka halusin ottaa. Puhelin oli oikeassa – kuvia ei tullut. On siis otettava käyttöön Power Point. Miksi juuri nuo teokset ovat täällä nyt? - kaksi päivää Pariisin tapahtumien jälkeen. Ja miksi ne eivät tallentuneet kameraani. Raivostuttaa!




Erartassa on vakiokokoelmat, mutta siellä on myös teemanäyttelyt. Ensimmäisessä galleriassa törmään suureen kymmenmetrisen teokseen, jossa mustat ruumisarkut täyttävät seinän. Keskellä on ristissä Kalashnikovit ja sana väkivalta насилие . Teoksen edessä seisoo haarapukeilla muurinmurtaja. Se on kynä! Je suis Charlie! Ajallisesti nämä teokset ehtivät paikalleen ennen Pariisin veritekoja.

Jatkan kulkuani ja saavun odottamaani paikkaan. Tässä paikassa oli juuri tärkein syy miksi nyt halusin jälleen puolen vuoden jälkeen tulla tänne. Olin nähnyt Suomen TV:n uutisissa pienen esittelyn tästä näyttelystä.
Näyttelyn esitteessä sanotaan pyrityn tutkimaan suomalaisugrilaista nykytaidetta, esittämään luonteenomaista runoutta, luonteenomaisia teemoja, ilmiöitä ja korostuksia. Näyttelyn arvellaan palvelevan venäläisiä heidän pyrkiessään syventymään itseensä ja ymmärtämään itseään. Tämä sillä perusteella, että enemmistöllä venäläisistä on suomalaisugrilaiset geenit.  Tuo oli muuten aika mielenkiintoisesti sanottu.

Näyttelyssä esiintyy taiteilijoita niiltä seuduilta, jotka tulivat osin tutuiksi Ville Haapasalon kieromatkalta näillä samoilla suomensukuisten kansojen asuinseuduilla.  Paikan niminä vilahtelevat Komi, Chanty-Manski, Mansi, Petroskoi ja kaukaisina Uralin takaisina seutuina Novosibirsk, Krasnojarsk ja Udmurtia. Näyttelyesitteessä mainitaan sana etnofuturismi. Sen sanotaan esittelevän arkaaisia ja nykytaiteen tuotteita. Minusta näyttely oli pääasiassa arkaainen.  Nykyihmisen elämä näkyi vain masennuksena ja hiljaisena hiipumisena. Mieleen jäivät yksinäinen nainen saunan lauteilla ja tyttö kaljapullon kanssa.

Odotin enemmän, mutta sain silti jotain. Suosittelen käyntiä Erartassa. “UGRAssic Period” tulee ottamaan ajastanne vain 10 minuuttia. Jää muuta katsottavaa – ja sitä riittää. Voit myös vilkaista minun aiempaa blogiani Pietarista ja Erartasta:
  

UGRAssic Period näyttely oli kovin arkaainen. Hienoa kuitenkin, että näyttely on olemassa. Tämä kuva on varmaankin Surgutin näyttelystä, sillä mitään jatulintarhaa emme Pietarissa nähneet – kylläkin nuo samat porot ja maalaukset. Mielenkiintoista, että sanovat enemmistöllä venäläisistä olevan suomalaisugrilaista geeniperintöä. Uskon siihen kun katselin zakuska-väkeä. Olivat kuin suoraan Suomesta.

Gruusialaista ilonpitoa
Vielä viimeiseksi lopuksi ja ilon aiheeksi vierailu gruusialaiseen ravintolaan. Muistissa oli vielä kun neuvostoaikaan menimme Liisan kanssa ystävämme Nikita Mihailkovin johdolla Moskovassa gruusialaiseen ravintolaan. Isäntä itse painui ruoan teon ajaksi keittiöön johtamaan kokkausoperaatiota. Tulos oli mainio ja muistettava. Nyt oli kysymyksessä pieni gruusialaisravintola Rimsky-Korsakov kadulla. Paikallinen opas puuttui. Oli selvittävä itse. Keittiöön ei ollut menemistä. Ruoka tilattiin ja viinikin osoittautui mainioksi. Viinipullon hinta oli 12 euroa. Ruoka viineineen maksoi 15 euroa per nuppi. Mutta sitten rävähti!





Ystävättäret juhlivat. Desibelit ovat tasoa 120. Kalinka soi. Peput pyörivät. Hymyä huuleen.










Tämä on Allegro-päivitys eilen julkaistuun blogiin
Ari Vanhanen, VR:n palvelujohtaja, hyvä kollega, lähetti suoraan Allegro-junasta minulle vuonna 2011 laatimansa esityksen Allegron kehitysvaiheista. Panen laatimani koosteen Arin esityksestä tähän:

■       Vuonna 1994 Venäjän federaation rautatieministeri G.M. Fadejev ja Suomen Tasavallan liikenneministeri Ole Norrback esittivät tapaamisessaan tavoitteen nopeuttaa Suomen ja Venäjän välistä matkustajaliikennettä. Työryhmä selvitti 1996 valmistuneessa raportissa toimenpiteitä, joilla nopea liikenne voitaisiin aloittaa 1999 tavoitteena kolmen tunnin ajoaika. Ryhmässä olivat Suomen puolelta mukana I. Pusa, R. Pitkänen, L. Matikainen, S. Kähönen ja S. Pöyhönen.
■       Vuonna 1996 hankkeessa edettiin toteuttamalla VR:n omistamalla Pendolino-junalla kulkuominaisuustestejä Vainikkala-Pietari välillä. Pendolinoa vedettiin Venäjällä tasavirtaveturilla.
■       Seuraava työryhmä hankkeen tiimoilta kokoontui vuonna 1997. Tämä työryhmä julkaisi raportin "Helsingin ja Pietarin välistä nopeaa junaliikennettä koskeva yhteiskuntataloudellinen kannattavuus- ja vaikuttavuusselvitys". Liikenne todettiin yhteiskuntataloudellisesti kannattavaksi. Vastuuhenkilöinä olivat I. Pusa ja V. Koskinen.
■       Raporttien julkaisun jälkeen suomalais-venäläisen hallitusten välisen taloudellisen yhteistyökomission liikennetyöryhmässä sovittiin, että kumpikin osapuoli huolehtii omalta osaltaan Helsinki-Pietari välille suunniteltujen infrastruktuuri-investointien toteuttamisesta. Mukana ryhmässä olivat M. Pesonen, V. Koskinen, A. Jaatinen ja R. Johansson.
■       Tämän työryhmän yhteydessä toimi myös tekninen alatyöryhmä. Työryhmän tehtävänä oli selvittää kuinka 4 h 50 minuutin matka-aika saavutetaan vuonna 1999 ja 3 tunnin matka-aika v. 2005. Raportti julkaistiin vuonna 1998.
■       Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen työ sai jälleen jatkoa vuonna 2001. VR:n pääjohtaja Henri Kuitusen ja Lokakuun rautatien pääjohtaja Komarovin tapaamisessa sovittiin, että nopeajunatyöryhmän on aloitettava uudelleen työskentelynsä. Nyt asetettiin työryhmä, joka laati vaiheistetun toimenpideohjelman vuosille 2003, 2005 ja 2006 sekä määritteli kaluston tekniset vaatimukset. Ryhmässä olivat Suomen puolelta mukana M. Pesonen, P. Söderling, A. Jaatinen, A. Vanhanen, L. Viinamäki, H. Harjula ja J. Artukka.
■       Vuonna 2002 VR, RZD ja Ratahallintokeskus selvittivät Suomessa ja Venäjällä voimassa olevat viranomaisvaatimukset ja normit tulevalle kalustolle ja kokosivat näistä yhteisen teknisen spesifikaation "Fast train for Helsinki-St.Petersburg technical requirements". Samana vuonna päätettiin Lahden Oikoradan rakentamisesta, joka oli merkittävä päätös myös Pietarin nopean liikenteen kannalta.
■       Vuonna 2005 julkaistiin VR:n ja RZD:n  toimesta raportti: "Nopeajuna idästä länteen, kolmessa tunnissa Pietarista Helsinkiin".
■       Vuonna 2006 VR ja RZD perustivat yhteisen kalustoyhtiön, Karelian Trains Ltd:n, hankkimaan 4 nopeajunayksikköä. Karelian Trains järjesti vuonna 2007 tarjouskilpailun ja tilasi Alstomilta 120 miljoonalla kyseiset junat.
■       Vuosina 2006-2010 valvottiin kaluston toteutusta, tehtiin palvelukonsepteja, rakennettiin infrastruktuuria, parannettiin asemia Suomessa ja Venäjällä sekä sovittiin liikkuvissa junissa tapahtuvista tarkastusmenettelyistä. Ja vielä paljon muuta käytännöllistä.
■       Vuonna 2010 ensimmäinen Allegro lähti matkalleen.



Raportin kansia Allegron kehittelyvaiheista