Digiloikka - mustaan aukkoon?

Kirjoittaminen digitalisaatiosta on jäänyt minun osaltani kesannolle. Aihe on nyt niin huumaavassa vireessä, että olen pelännyt näppien palamista jos tarttuisin noin polttavan kuumaan aiheeseen. Digitalisaatio tuntuu ratkaisevan Suomen kohtalon. Hallitus on luonut viiden kohdan ohjelman digitaalisen Suomen rakentamiseksi. Digitaalisuudesta toivotaan ja uskotaan tulevan myös viennin veturi. Tuo sana on ollut minulla mielessä ja kielellä, mutta ymmärryksen ulkopuolella.

Sain kuitenkin yllättäen kimmokkeen kirjoittaa aiheesta, tai oikeammin mietiskellä aihetta, kun kävin Kemiön Tjudassa Teija Purasen Konstrundan näyttelyssä. Hän tekee työtään leikkaamalla paperista kankaiden kuosimalleja. Ne ovat ihanan kauniita. Niissä on materiaa ja myös materian tuntu. Niitä voi kosketella. Niitä tekee mieli hivellä. Hänen näyttelyssään näin käsinkirjoitettuja paperilappuja. Niissä oli viestejä koskien digitaalisuutta. Yksi niistä on tuossa vieressä. Teksti työnsi minut aiheeseen. Viesti osui hermoon. Ajattelin näyttää Teijan töitä tässä samassa blogissa. Kuvat ovat tuossa napautuksen päässä. Mutta en sittenkään tee sitä. Pelkään sanoman sekoittuvan. Nyt puhutaan Suomen digitalisaatiosta. Seuraavassa blogissa - tai myöhemmin, näytetään Teijan ihania käsintehtyjä kuvia ja myös näytteitä hänen luomastaan digitaalisesta aineistosta.

Digitalisaatio on tämän hetken taikasana

Yritän miettiä milloin se tuli markkinoille. Tutkin ensin omaa tulevaisuusennustettani vuodelta 1970. Puhuttiinko silloin digitalisaatiosta? Ei puhuttu. Silloin viestintään liittyviä tulevaisuudenkuvia olivat mm. väri-tv, näköpuhelin, stereo-tv, telefax-sanomalehti ja telefax-yhteys keskustietokoneeseen. Internetistä ei tietysti ollut tietoakaan tuohon aikaan, mutta suurena keksintönä oli juuri tullut markkinoille kuvan siirron mahdollistama telefax. Erityisesti kiehtoi tuo ajatus mahdollisuudesta siirtää kuvia. Se olisi jotain vallankumouksellista telexin jälkeen.

Liikenteeseen liittyvinä tulevaisuuden kuvina kirjasin ennusteeseeni mm. seuraavia: kansainvälinen jumbolentoliikenne ja yliäänikoneet matkustajaliikenteessä, jokamiehen lentokoneet, pintaliitäjät rannikoiden matkustajaliikenteessä, tavarankuljetusta helikoptereilla ja sitä täydentämässä automaattiset tavarankuljetusjärjestelmät. Sähköautot olivat itsestään selvyys. Autoteollisuus lupasi täyttä sähköautoistumista jo vuodeksi 1980. Metron arveltiin siirtyvän laajemmin kumipyöriin, myös ilmatyynymetrosta uneksittiin. Kävelijöiden etenemistä auttamaan kuvittelin liikkuvia jalkakäytäviä. Tilauksessa olivat myös ”nojatuoliradat” kaupunkikeskustoissa. Digitalisaatio ei ollut 1970-luvun sana. Ei sitä ollut myöskään robotiikka - roboteista kyllä uneksittiin, mutta ei autoina. Juuri autoistumisen suurina vuosina ajatus yksityisauton korvautumisesta ”kollektiivitaksilla” oli mahdoton. Se olisi suorastaan loukannut jokaisen miehen perusoikeutta ajaa omilla rattaillaan.

Jotain tuosta 70-luvun ennusteesta toteutui. Todellakin telefax yhdistyi keskustietokoneeseen ja meillä on internet ja digitalisaatio. Lentoliikenteessä on edetty ennusteen mukaisesti jumbojen osalta. Sähköautonkin piti olla osa todellisuutta jo 80-luvulla. Näin autoteollisuus lupasi! Yliäänikoneet pääsivät jopa tuotantoon ja toimintaan, mutta bisneskonsepti jouduttiin hylkäämään. Ihmisillä ei sittenkään ollut niin kiire suhteessa hintaan. Tämä on ihmeellistä. Miksi niin kävi? Jokin raja tuli vastaan matkustusmarkkinoilla. Jotain rajoja saattaa olla meidänkin edessämme. Nyt taulukkoon olisi lisättävä esineiden internet ja robottiautot. Olisiko vielä laitettava kryptovaluutat. Tai tuleeko ”Knitcoin”? Jos et ole varma lue: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/07/valuuttavallankumous-bitcoineista.html

Onko rajaa?
Minusta se raja on robottiautoistuminen. Ei niin etteivätkö autot kulkisi ”automaattiteillä” automaattisesti. Eikä ehkä niinkään – joskus vuonna 2050 – että kaikilla autoilla tulisi olla robotiikkakyvyt, mutta niin että kaikki liikkuisivat kollektiivitakseilla ja yksityisautoista täysin luovuttaisiin. Siihen en lainkaan usko. Yksityisauton omistus ja omalla autolla liikkuminen ovat väestönkasvun kehitysmaissakin niin atavistinen toive ja työnteon motiivi ettei sitä voi kukkahattupuheilla poistaa ja tehdä olemattomaksi. Toisaalta autot eivät mahdu maailman kaupunkeihin. Ajelin juuri Tukholmassa turistikierroksella taksilla tunnin pari. Ei siellä kerta kaikkiaan voi huvikseen omalla autolla tai vuokratulla autolla ajella sightseeing merkeissä. Mutta, robottiautot eivät pelasta kaupunkeja ruuhkilta. Jos kaikki nykyisin henkilöautolla ajavat siirtyisivät robottiautoihin, liikenne vähenisi noin 20 %.  Parkkipaikkojen määrä kyllä vähenisi noin puoleen. Se olisi hyvä. Mutta että robottiautoilla ratkaistaisiin suurkaupunkien liikenneongelma – NO WAY!

Kaupunkien liikenneongelmat ratkaistaan vain ja ainoastaan toimivalla joukkoliikenteellä. Digitalisaation lupaus voi olla väärä tai se voi johtaa harhaan. Muutos on tapahtumassa ja se on suuri ja jatkuva. Ensisijassa muutos on sosiaalinen. Vasta toissijaisesti se on digitaalinen. Vai onko uskottava Markku Pääskystä, joka kirjassaan Vastaavuuksia kirjoitti kaiken olevan jo tehty: ”Syntymä ja kuolema, onnettomuus ja siunaus, voitto ja häpeä, pysyvyys ja rappio, ihmissuvun kohtalo, joka on kaikkivoipaisten kolmevuotiaan lapsen tasolla olevien jumalten käsissä. Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee, taivaan ja maan, ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin.”

On monia asioita, joita pidettiin itsestään selvyyksinä 60-luvulla. Jopa Jörn Donner kirjoitti pintaliitäjistä rannikkoseutujen kulkuneuvona. Aarne Ervi uskoi jokamiehen lentokoneisiin kaupunkiliikenteen ratkaisijana. Yliäänikoneet ja helikopterilla suoritettavat raskaat kuljetukset olivat osa tulevaisuuden strategiaa. Liikkuville jalkakäytäville varattiin tila Martinlaakson junilta metroaseman kautta perunatorille. Monorail oli Saksaan rakennetun koeradan turvin ehdotonta tulevaisuutta. Buckminster Fuller oli ajan filosofi. Hän puhui "Avaruuslaiva Maasta" ja peitti Manhattanin geodeettisella kuvullaan ja pani meidät uneksimaan, elettiin vuotta 1962.

Digitalisaation musta aukko

Luen liikenne- ja viestintäministeriön nettisivuilta ministeriön tiedotetta koskien Liikennekaaresta annettuja lausuntoja. Törmään siellä oman entisen firmani lausuntoon. Arvelen Jorma Mäntysen kirjoittaneen seuraavat sanat: ”Kehityksen aikajänteillä on omat lainalaisuutensa. Vaikka teknologia, digitalisaatio sen osana, on voimakas muutosajuri, ei pidä jättää huomiotta muita muutosvoimia, kuten taloudellisia ja poliittisia sekä ympäristön asettamia reunaehtoja. Infrastruktuuri ja ihmisten asenteet ovat varsin hitaasti muuttuvia, kun taas teknologian muutos on nopeaa ja hallitsematonta. Ihmisten tarpeiden ymmärtäminen nyt ja tulevaisuudessa on kaiken kehittämisen avain. Jakamistalous on uusi ilmiö, joka voi levitä tiettyjen väestöryhmien keskuudessa varsinkin kaupunkiseuduilla, mutta ei välttämättä koske suuria massoja. Erityisesti täytyy olla tietoinen, että tiettyjä kehityskulkuja ei voida nopeuttaa ja jos halutaankin, se vaatii suuria rahallisia resursseja. Hyvä kysymys voi olla vaikka se, mihin automaation asteeseen pyritään, millä nopeudella ja millä resursseilla?”

Mäntynen, hän lopuksi kysyy jotain ja se on asiaa. Minusta on aivan älyttömän tärkeätä että kysytään. Eikä vain hehkuteta. Olet jo tekstistä huomannut että minua ottaa päähän tämä nykyinen ylikuuma hehkutus. Saattaa olla että se osoittaa minun aivojeni olevan lopullisesti kuivumassa. Toisaalta sain ajokortin uusimista varten tarvittavassa Montreal testissä erittäin hyvät pinnat. Se kertoo siitä, ettei dementia ole vielä täysin minua vallannut.  Mutta se minua nyt ihmetyttää, etten millään ymmärrä sitä mistä nyt puhutaan, kun puhutaan digitalisaation tulva-aallosta. Tekeekö kukaan Nooakin arkkia? Hyppäisin sinne.

Printtaa heti

Mäntynen ei kirjoittanut mitään digitalisaation ”mustasta ajasta” Hän ei myöskään maininnut informaation ”mustaa aukkoa”. Digitalisaation hurmahenget eivät myöskään mainitse siitä mitään. Siitä kuitenkin mainitsee Googlen varapresidentti Vint Cerf. Hän kysyy mitä tapahtuu silloin kun nykypäivän hi-tech tietovarastot muuttuvat tulevaisuuden lerpuiksi. Hänen mielestään historiamme kirjoitus tulee muodostumaan voittamattomaksi probleemaksi, jos varastoimme kirjamme, valokuvamme ja dokumenttimme digitaaliseen muotoon. ”Olemme välinpitämättömästi ja tiedostamatta heittämässä bittimuodossa kaiken sen tiedon minkä historioitsijat tuhannen vuoden päästä tarvitsisivat informaation mustaan aukkoon.”

Ryhdy printtaamaan Se on ainoa keinoa säilyttää valokuvasi! Muutoin digitalisaatio tuhoaa ne.

Pommiko räjähti?

Petri Jalasto, hyvä ystävä ja kollega, hän kirjoittaa kolumnissaan Tie- ja Liikenne-lehdessä ajattelun vallankumouksesta: ”Keväällä liikenne- ja viestintäministeriö sitten räjäytti pommin ehdottamalla liikennepolitiikan suunnanmuutosta hallinto- ja politiikkakeskeisestä suunnittelu- ja päätöksentekojärjestelmästä markkinaohjautuvaan digitalisaatiota ja mahdollisesti tulevaisuudessa robotiikkaa hyödyntävään MaaS-aikaan.”

Seuraavaa linkkiä klikkaamalla voit tutustua näihin virkavallan ajatuksiin.

http://www.liikennevirasto.fi/documents/20473/57184/Liikennepalvelunanettiin.pdf/502690ef-a8a2-4de2-ac64-bb387609e1da

Jalasto kirjoittaa ministeriön pyrkivän antamaan ihmisten valinnoille nykyistä suuremman roolin lisäämällä liikenteen markkinaehtoisuutta. Ministeriö sitten tyytyisi reguloimaan suurempia vääristymiä. Hän epäilee ministeriön nyt yrittävän soveltaa liikenteeseen aiemmin menestyksellä tehtyä puhelin- ja telemarkkinoiden avaamista kilpailulle. Palvelu parani ja hinnat halpenivat. Nyt sovellettaisiin samaa konseptia liikenteeseen. Kansa luopuisi yksityisautosta, siirtyisi yhteiskäyttöisiin robottiautoihin, Kännykällä voisi ostaa kaikki liikennepalvelut pakettihintaan. Oli sitten lentomatka Kanarialle tai fillarimatka leffaan. Leffalippukin tulisi siinä samalla. Systeemi hoitaisi maalaiskylän mummolle yhteiskuljetuksen S-Marketiin, silloin kun tulijoiden määrä on digitalisoinnin avulla tiedossa ja kauppias asettaisi käyttöön oman subventionsa - ehkä. K-kauppias saattaisi tarjota vielä halvemman kuljetuksen. Digitalisaation avulla pääsisimme sittenkin ilmaiselle lounaalle?  Jaa, kyllä kauppiaat kuitenkin taitavat vaatia yhteiskunnan subventiota asiakkaidensa matkoille – ja ilmaiset lounaat jäisivät unelmaksi.

Digitalisaatio mittaa hallituksen uudistuskyvyn? Kansliapäällikkö Pursiainen sanoo tien olevan digitaalipalvelun alusta. Minä väitin  joskus tien olevan muutakin: "Tieympäristö ei ole vain tekniikkaa. Tie on paljon muuta kuin liikenneväylä. Se on virta, saavutettavissa oleva paikka tai tulevaisuus. Tie yhdistää ihmisiä ja tavaroita, mutta se yhdistää myös tunteita. Tien yhdistävyys on osa meidän tajunnanvirtaamme ja aineetonta perintöämme."

Hallitus on asettanut digitalisaation tehtäväksi muuttaa meidän elämäämme. Roboteista tulee meidän käsiämme ja jalkojamme. Lopuksi robotit korvaavat meidän aivomme? Vihdoin meitä ei ehkä tarvita lainkaan? Liikenne- ja viestintäministeriö näyttää olevan hyvin kiinnostunut robotisaatiosta. Kaunopuheinen ministerimme on vahva mielipidejohtaja. Häntä tukee innostunut kaarti asiasta vakuuttuneita virkanaisia ja virkamiehiä niin ministeriöstä kuin liikennevirastosta.. Hauskaa ja hieman erikoista että naiset ovat nyt digitalisaation vahvoja airuita.  Miehet, niin kuin minäkin, tuntuvat hieman haikailevan vanhaa hevosmiehen rooliaan.

Viiden kohdan ohjelma

■       Edistetään esineiden internetiä

■       Rakennetaan liikenteen digitaalisten palveluiden kasvuympäristö

■       Laaditaan tietoturvastrategia, jolla lisätään luottamusta internetiin ja digitaalisiin toimintatapoihin

■       Lisätään robotiikan hyödyntämistä ja kehitystä Suomessa

■       Lisätään suurten tietoaineistojen (massadata) hyödyntämistä ja massadataan perustuvaa liiketoimintaa Suomessa sekä käynnistetään ns. omadataan perustuvia kokeiluja

Kiitos Sampo! Ostan heti! Mikä on tilinumero?

Digitalisaation ensimmäisenä asteena on matkalippu jolla kaikki liikkumispalvelut saadaan kiinteään hintaan. Seuraavaksi ajoneuvomme muuttuvat ”autonomisiksi” roboteiksi. emme enää omista autoa. Ajamme kollektiivissa. Kaikki me varmaan jo odotamme innokkaina uusimuotoisia formulakisoja. Silloin seuraamme robottiformuloiden kiehtovaa kilpa-ajoa.

Tulevaisuutemme tarina

Esineiden internet - robotiikan ryydittämänä - helpottaisi äärettömän kiihottavalla tavalla meidän jokapäiväistä elämäämme. Kauppaan mennessämme ilmoittaisimme kaupan robotisoidulle ostoskorille valmiiksi ruokareseptimme koodin ja näin porkkanat, perunat ja kukkakaalit muine höysteineen lisättynä lampaan kyljyksillä hyppäisivät meidän robottikoriimme, joka sitten etsisi ulkopuolella odottavan nelikopteriin, joka lennättäisi ostoksemme meidän kotioveemme yhdistettyyn kylmä-, pakastin- ja lämpökaappiin. Robottikäsi kaappaisi  tuotteet kaappeihin hyvässä järjestyksessä. Sieltä nämä internoidut ruokatarvikkeet tulisivat oikein ajoitettuina tyhjiöputkistoa myöten keittiömme syöttöalustalle - ruoan valmistusta varten. Ihminen ei luonnollisestikaan osallistuisi ruoanvalmistuksen tapaiseen tuottamattomaan työhön. Ruoka valmistuisi kotitalousrobotin hellässä huolenpidossa. Koko perhe voisi sillä välin keskittyi liikunnallisiin harrastuksiin läheisellä kaupunkibulevardilla Pokemon Go -pelin merkeissä.

Pelaaminen keskellä bulevardin monitoimiympäristöä on täysin turvallista, sillä robotisoidun liikenteen ohjausjärjestelmä on tietoinen Pokemonien esiintymisestä ja supertietokone laskee ja varautuu jo ennakolta pelaajien tuleviin liikkeisiin ja huolehtii robottiraitiovaunujen, robottikuorma-autojen ja robottihenkilöautojen, sekä myös sähköisten hoverlautojen ja skeittilautojen niin kuin myös yksipyöräisten segway-kloonien (swegway, swagway) turvallisesta ohjauksesta ja pysäyttämisestä - Pokemon-metsästäjien tehdessä nykykäsityksen mukaan arvaamattomia liikkeitään. Digitalisoidussa ympäristössä mikään ei ole arvaamatonta. Kaikki voidaan ennakoida ja koko ongelma liikenneturvallisuudesta on poispyyhkäisty. Niin sanovat robotisoidun liikenteen asiantuntijat. Ja me uskomme heitä – niin kuin muitakin lobbareita.

MaaS--palveluun tulee hyvällä syyllä liittää myös individuaaliset kevytkulkemisen välineet.

Niin, myös kävelijät on varustettu automaattisilla liikkeenpysäyttäjillä ja askelkoordinaattoreilla. Olette kai ymmärtäneet että ns. inhimillinen vapaa liikkuminen on digitalisaatiourbanismissa täysin kiellettyä. Yksikin inhimillisellä logiikalla toimiva olio voi saattaa tekoälyn ohjaaman toiminnan pois tolaltaan. Mikään elämässä tai liikenteessä ei jää kaikkivoivalta robotiikalta hoitamatta. Liukas keli tai jääpolanne eivät haittaa menoa. Myös Pokemonit varustetaan virtuaalisilla liukuesteillä. Näin voidaan säilyttää samankaltainen liikkeen dynamiikka virtuaaliolennoilla, niiden metsästäjillä ja muuten vain autonomisesti liikkuvilla.  Heillä kaikilla on samantyyppinen kitkanrajoitusautomatiikka - nastat työntyvät automaattisesti kengänpohjista

Liikenteen hidastuminen tai lisääntyvä matka-aika menettävät robotiikan tultua merkityksensä. Ihmiset keskittyvät vapaa-aikatyöhön, jolla ei ole lainkaan tuotannollista sisältöä. Aikaa ei silloin tarvitse mitata tai hinnoitella. Robotit suunnittelevat itsensä ja rakentavat itsensä. Digitalisoituneessa maailmassa ne myös huoltavat itsensä. Aivan samoin kuin ne huoltavat meidät vanhuksina. Erityisesti pupujussin näköiset laulavat hoitorobotit olivat aiemmin suuressa suosiossa. Nyt citykanien invaasion jälkeen pupurobotit ovat menettäneet suosiotaan. Suosioon ovat nousseet erityisesti Saimaan norpat. On myös havaittu suurta innostusta julkkishahmoja kohtaan. Meillä myös erityisesti politiikan hahmot ovat suosittuja, edellyttäen että heillä on hyvä laulutaito. Asuntoviranomaiset ovatkin jo heränneet. Onko robotin kanssa asuminen todella yksinasumista vai tulisiko tilastointiin ottaa mukaan digitalisaation voimin syntynyt robottikanta

Robottien arvellaan olevan vahvasti mukana tulevaisuuden hoitoalalla. A-studiossa esiteltiin taannoin silmiä vilkuttelevaa norppaa – siitä kuulemma vanhukset pitävät. Jotkut väittävät robottien toimivan myös seksiterapeutteina ja jopa tehokkaina seksikumppaneina. No, onhan ihmisillä nykyään jo avattarensa – ne kertovat toisesta minästä – siitä oikeasta?

Ongelmaksi on muodostunut myös robottien romuttaminen – anteeksi hautaaminen. Viranomaiset ovatkin jo harkinneet robottien hautausmahdollisuutta omalle hautausmaalle.  Robotiikan ja digitalisaation ilosanoma on myös suosiollinen kasvaneen seksuaaliaktiviteetin mallimaassa. Nyt robotit tarjoavat mahdollisuuden ehdottoman mieluisaan turvaseksiin. Tilastot osoittavatkin ihmisten jo paljolti luopuneen parinkymmenen vuoden takaisesta itsetyydytyksestä, kun heillä on nyt yksinäisyyden sijaan  uusi uskollinen ystävä. Ministeriö onkin nyt erityisen tyytyväinen siitä, että robotisaatio on näin ottanut merkittävän askeleen sosiaalisen käyttäytymisen sektorille. Aiemmin robotisaatiota pidettiin lähinnä taloudellisen kilpailukyvyn mahdollistajana, mutta nyt siis on tehty jo valtava loikka ihmisen sisimpään. Kaiken kaikkiaan, siis antautukaamme täysin rinnoin uuteen maailmaan. Niin, siis noin vuonna 2050.

Matti Ollila oli säteilevä henkilö

Heittelen leppäklapeja puuliiteriin Kemiön kesätorpalla. En ajattele eilisyön huimaavan kirkasta tähtitaivasta linnunratoineen, en ajattele myöskään nyt juuri yli kiitäviä harmaita pilvenjärkäleitä. Ajattelen ystävääni Matti Ollilaa. Kun ystäviä kuolee – tässä iässä se ei ole harvinaista - osanotto kohdistetaan vainajan omaisiin. Minäkin haluan ilmaista syvän osanottoni Matin perheelle.  Mutta, minulla on ollut tapana ajatella että juuri lähtevällä menetys on suurin. Joutuu pois täältä ihanasta elämästä! Matti rakasti elämää.

Ryhtyessäni ajattelemaan tätä kirjoitusta ajattelin soittavani hänen työtovereilleen. Ajattelin kysyä ja tarkistaa asioita. Mielessäni oli tietysti paras toverini Eero Paloheimo - myös Matti Haaramo ja Risto Vahanen. Sitten vielä mielessäni olivat monet ystäväni, arkkitehdit jotka olivat tehneet luovaa työtä Matin kanssa. Mielessäni olivat Krisse Gullichsen, Jan Söderlund ja Markku Komonen. Kohteina Lledan yliopisto, Turun ylioppilaskylä ja Heureka. Muitakin ehdokkaita oli mielessäni. Ajattelin että Pekka Helin, Steven Holl ja Jussi Pallasmaa voisivat olla sopivia haastateltavia. Puhuttaisiin vaikkapa entisen Nokian päkonttorista tai Kiasmasta. Mattia ajatellessani mielessä pyörivät myös ajasta pois siirtyneet ystävämme Kirmo Mikkola ja Edu Kairamo. Heidän kanssaan olisin voinut puhua Matista. Tiedän jotain heidän ajatuksistaan.

Kuitenkin, päätin sittenkin keskustella vain vaimoni Liisan kanssa. Hän teki eläkepäivien lähestyessä taidehistorian gradun nimeltään: ”1960- ja 1970-lukujen betoninen kaupunkisilta. Tarkastelukohteena Turun Myllysilta.” Työssä Myllysilta oli esimerkkinä ajastaan poikkeavasta ajattelusta. Gradun tekijän mielestä rakenteen puhdas estetiikka oli Myllysillassa erityisen korostunut.  Liisa keskusteli Matin  kanssa useita kertoja ennen Myllysillan romahdusta ja myös sen jälkeen. Liisa muistelee suurella sympatialla noita keskustelutuokioita. Tapaamiset tapahtuivat Matin kotona Lauttasaaressa. Liisan mielestä Matti oli kiehtova persoona – charmantti, Liisa sanoo. Hänellä oli huolellisesti arkistoituna kaikki siltaa koskeva – lehtileikkeitä myöten. Siltaansa Matti ei tuntunut suhtautuvan tunteella, hän suhtautui siihen insinöörin logiikalla. Olen varma: hänen oli pakko kätkeä tunne – niin raskasta tuon sillan historian on täytynyt olla.

Halusin löytää kuvan joka kertoo Matin olemuksesta.  Sitten muistin. Se on idea TV-tornista Algeriaan.  Se on kuin kuva Matista - miltei kuin omakuva - ainakin Matin ja kumppaneiden itse suunnittelema. Pitkä uljas mies, ryhdikäs, aivot säteilevät.

Pakko puhua sillasta

Turun Myllysilta oli tärkeä ja kohtalokas osa Matin elämää. En koskaan uskaltanut kysyä Matilta Myllysillasta. Ihmiset ovat kirjoituksillaan raadelleet Myllysillan suunnittelijaa. Olen seurannut vierestä sanattomana. Toivonut että joku joskus tekisi asiasta selonteon. Vapauttanut suunnittelijan osasta syyllisyyttä.  Olen menettänyt toivoni. Sellaista ei haluta tehdä, eikä sellaista tule. Asia on moniselitteinen. Se on niin moniselitteinen, ettei totuudesta ole toivoakaan. En edes tiedä tunsiko Matti syyllisyyttä. Tai oliko sellaista? Tai oliko sellaiseen aihetta? Kaikki tämä suru sillan kohtalosta, ja suru  sillan suunnittelijoiden surusta - voihan se olla vain minun mielessäni syntynyttä harhaa.

Faktaa

Faktaa on kai se, että suunnitelmissa oli merkkivirhe ja sillan vinotukien laakerointi oli tämän vuoksi väärin suunniteltu. Oletettu puristus olikin vetoa – tai jotain sellaista.  Tapahtui odottamaton siirtymä. Silta notkahti.  Tilanne korjattiin suunnittelijan kustannuksella. Vinotuet ankkuroitiin paikoilleen puristamlla ne oikeaan asentoon. Notkahdus lähes korjaantui. Faktaa on myös se että muutama vuosi sillan vihkimisen jälkeen - alkuperäistä suunnittelijaa kuulematta - siltakotelon sisään asennettiin vetotankoja joiden arveltiin vahvistavan rakennetta.  Faktaa on myös se, että vuonna 2010 oli erityisen kova pakkastalvi. Joku väitti että  jää Aurajoessa oli paksuudeltaan 70 cm .

Rakennesuunnittelun ihmeellisessä maailmassa vieraileva maallikko näkee alkuperäisen Myllysillan konstruktion äärettömän kauniina. Kuvaa katselemalla ymmärtää myös jotain rakenteessa liikkuvista voimista. Rakenteellinen himmeli oli tuettu kahdeksalla suurpaalulla. Jotkut sanovat rakenteen olleen riskialtis. Virhe jossakin saattaisi olla kohtalokas. Tässä tapauksessa jokin monista virheistä oli kohtalokas – tai ne kaikki yhdessä. Taitorakenne tuhoutui.

Fiktioita

Todistamattomia ja siten fiktion luonteisia  lienevät väitteet joiden mukaan koekuormitus suoritettiin epäkeskisesti ja liian suurella kuormalla ja näin aiheutettiin ensimmäinen painuma. Fiktiota lienee myös se, että siltaan myöhemmin tehdyt korjaukset lisäsivät sillan omaa painoa ja olivat muutenkin teknisesti kyseenalaisia ja siten pikemminkin myötävaikuttivat kuin estivät lisäpainumaa. Fiktiota on se, että silta ei olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan oikein toteutettuna kestänyt talven jääkuormaa. Se olisi sen kestänyt. Miksi se sitten brakasi? Taas lisää fiktiota. Vesijohto oli vaurioitunut sillan vieressä olevalla jalkakäytävällä. Putken korjaamiseksi roilo piikattiin auki. Siinä katkesi sillan perustuskotelon kansi. Fiktion todistamattomalle tasolle jää myös se mitä purku-urakoitsijat sanoivat betonin laadusta. Sanoivat sen olleen joiltain osin oudon haurasta tavaraa. Sanovat vielä että injektointi oli jäänyt puolitiehen. Sanovat: ”Huolimatonta työtä”.

Uusi silta

Kaiken lopputulos oli se, että 35 vuotta paikallaan ollut silta purettiin ja tilalle rakennettiin uusi. Vanha silta oli tehty  Robert Maillartin oppien mukaan. Hänen sanomaansa lienee se, että hyvään siltaan ei tarvitse lisätä mitään, eikä siitä voi poistaa mitään.  Fritz Leonhardt oli sijoittanut Myllysillan yhdeksi maailman kauneimmista silloista: "Do not try to imitate it; to do so one has to be a master, fully aware of all possible influences like creep of concrete etc".

Uusi silta on minun kotifirmani  insinöörien suunnittelema. Pääsuunnittelijana oli Sami Niemelä. Hän ei yrittänyt tehdä sillasta rakenteen draamaa. Hän toteutti perinteisen teräsrakenteen ja kuorutti sen kauniisti muotoilluilla rosterikuorella.

Lopputulos on hieno. Vaimoni Liisa pääsi vielä sijoittelemaan sillan juureen Kari-Petteri Kakon veistämät ihanat veistokset. Matin purettu Myllysilta sai kauniin jatkajan. Kävikö Matti sitä koskaan katsomassa? Minä en olisi Mattina käynyt! Minulle se olisi ollut liian tuskallista. Mutta minä olenkin ehkä ihminen joka en uskalla katsoa totuutta silmiin.

 

Olimme Masan ja Eeron veneessä juhlistamssa Itämetron suunnittelua 1960-luvulla. Otin tämän kuvan merellä Helsingin kasuunin tienoilla. Matti oli ruorissa. Elämä oli edessä.

Tämä kirjoitus on minun muistokirjoitukseni kunnioitetulle miehelle. Tämä on minun muistokirjoitukseni rakkaalle ystävälle.  Tämä on minun muistokirjoitukseni miehelle jonka suu hymyili ja aivot säteilivät.

Uutisia Libyasta – ovatko talomme hajalle pommitettuja?

Libyasta tuli minun kohtalon paikkani. Matkustin ensimmäisen kerran tuohon maahan vuonna 1976. Silloin olimme saaneet vihiä Tripolin liikennesuunnitelman tarjouspyynnöstä. Maassa oli vuonna 1969 tehty vallankumous. Hymyilevä eversti Muammar Gaddafi oli upseeritovereineen kaapannut vallan kuningas Idrisin lomaillessa Italiassa. Suomalaiset olivat jo perustamassa sillanpääasemaa maahan 1960-luvun lopulla. Vuorineuvos Aarne J. Aarnio ja ministeri Väinö Leskinen olivat takuumiehinä kun jo manalle menneet ystäväni Lassi Iharvaara ja Matti Tausti yrittivät saada alkuun suurta ”New Town” -suunnitelmaa Benghasiriin Tripolin pohjoispuolelle. Neuvottelut olivat jo pitkällä kun vallanvaihdos katkaisi prosessin ja osallistuneet ryhtyivät nuolemaan haavojaan. Minun mennessäni maahan 7 vuotta myöhemmin kaupunki oli täynnä uuden vallan julisteita.  ”Partners not Wage Workers” oli idea maan tulevasta demokratiasta.

Saimme työn ja pitkäaikainen ”libyalaisuus” sai alkunsa. Mitkä olivatkaan ne luvut? Ainakin olen käynyt maassa 240 kertaa. Olen asunut maassa muutaman vuoden. En vakituiseen, mutta edestakaisin matkustellen. Teimme vientiyhtiömme Devecon Oy:n kautta maahan kymmeniä projekteja. Vuosien mittaan liikevaihtoa oli 60 miljoonaa euroa.  Suurimmat suunnittelu- ja valvontayöt olivat Ras Lanuf -öljyteollisuuden uusi kaupunki Sirten lahden rannalla, Jufran hallintokeskus erämaan keitaalla 300 kilometriä Välimeren rannikolta, sekä Sirten hallintokeskus -nykyiseltä nimeltään Ouagadougou kongressikeskus. Tuollainen nimi syntyi Libyan tavoitellessa Afrikan yhdysvaltojen pysyvää johtoasemaa. Rikas Libya toimikin Afrikassa sponsorina monissa hankkeissa. Eversti Gaddafi oli myös tunnetusti Nelson Mandelan tukija ja myös ystävä.

Olen kirjoittanut Libyasta useissa blogeissani.  Viimeisimpiä niistä ovat:

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/11/perkele-saatana-mister-murole.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2016/06/soitan-libyaan-ali-vastaa.html

Ouagadougoun viimeiset vaiheet

Monet ystäväni kyselevät meidän Libyan kohteistamme. Ovat ne nyt kaikki hajalla? Ovat ystävät tallella? Oletko käynyt maassa? Mitä on tapahtunut?

Kirjoitin pari kuukautta sitten puhelinsoitostani Alille. Hän oli meidän Sirten ja Jufran töistämme vastaava tilaajan edustaja. Nuori mies, 28- vuoden ikäinen, silloin kun hän valitsi meidät Sirten kongressikeskuksen suunnittelijoiksi.  No, valitsi ja valitsi. Olihan siellä isommat päättäjät, mutta ei se päätös olisi tapahtunut ilman Alin suositusta. Ali on Misuratan kaupungista. Misurata on ollut keskeisessä asemassa Libyan sisäisissä taisteluissa. Minä kirjoitan tätä blogia Alin sisaren kutoman maton päällä. Matossa on kuvioina meidän Libyaan piirtämiämme asemakaavoja. Olen kuin lentävällä matolla, joka kiidättää minut ajatuksissani Alin luokse ja Libyan rakennuskohteiden luokse – siis meidän ikiomien rakennuskohteidemme luokse.

Jotkut ovat pitäneet misuratalaisia maan pelastajina. Jotkut taas varmaan pitävät heitä tuhoavina vallan tavoittelijoina. Libya on heimoyhteiskunta.  Nyt kesäkuussa alkaneessa hyökkäyksessä misuratalaiset joukot yrittivät puhdistaa Sirten kaupungin siellä majaansa pitävistä ISIS-ryhmittymistä.  Alkuun eteneminen näytti menevän hyvin, mutta sitten homma pysähtyi. Libyalaiset pyysivät apua länsivalloilta. He saivat apua. Yhtyneiden kansakuntien taustoittamat joukot olivat valmiina. Brittiläiset tulenjohtoa hoitaneet kommandot yhdessä amerikkalaisten hävittäjien kanssa tuhosivat puolustuksen keskeiset pisteet, olivat ne sitten sala-ampujia tai yksittäisiä tuliasemassa olevia hyökkäysvaunuja. Uutisissa amerikkalaisten sanottiin pommittaneen rajusti ISIS-joukkojen tukikohtia. Päätukikohta oli meidän kongressipalatsimme. Se uutinen kylmäsi. Vaikka toisaalta tiesinkin, etteivät täsmäpommit tuhoa rakennuksia, ne vain tekevät reiän kattoon ja polttavat kaiken sisällä. Ihmiset kuolevat kuin kärpäset, talot säilyvät. Karmeata logiikkaa.

Kuvassa on Sirten keskusta. Gaddafin surmapaikka oli tierummussa vasemmalla ylhäällä. Meidän ”ikiomat” kohteemme ovat kongressikeskus kuvan oikeassa alakulmassa ja Sirt Bay Hotel kuvan keskellä, Ne sekä suunniteltiin Suomessa että rakentaminen valvottiin suomalaisten toimesta. Pelkän työmaavalvonnan kohteena olivat keskustan kerrostalokorttelit sekä jätevedenpuhdistamo. Valvontatehtävissä Sirtessä oli parhaimmillaan toistakymmentä suomalaista insinööriä. Valvonta ei tarkoittanut pelkkää valvontaa vaan myös aktiivista osallistumista kohteen suunnitteluun.

Keskustellessani Alin kanssa pyysin häntä lähettämään valokuvia Sirtestä ja erityisesti kongressikeskuksesta. Olivathan voiton saaneet valloittajat kotoisin pääosin hänen kotikaupungistaan. Hän lupasi pyytää tuttaviltaan kuvia. Vielä hän vakuutti meidän ”yhteisen hankkeemme” olevan ehjän.  Vain pintavaurioita. Nyt, juuri eilen, kuvia rupesi tulemaan.

Siinä se on – meidän ponnistelujemme tulos ja ylpeyden aiheemme 90-luvulta. Me katselimme aikanaan rakennusta suurella ihastuksella ja ylpeydellä.  Olihan se meidän aikaansaannostamme. Nyt nuoret sotilaat kastelevat taloa  ihmetyksellä. Reikiä seinissä! Ovatko ne Naton täsmäpommien synnyttämiä? Vai singolla räiskittyjä? Miksi niitä on räiskitty katonrajaan ja ilmastointikonehuoneisiin?

Kuka otti kuvat ja koska?

No, eivät ne Alin lähettämät kuvat nyt taida olla tuttavien ottamia, mutta joidenkin ottamia kuitenkin. Osassa kuvia on nurkassa Libyan uuden hallinnon lipulla varustettu tunnus.  Edustavatko ne sitten hallinnon virallista kantaa. Kaivoin myös netistä vanhempaa kuvakantaa. Monet kuvat kertovat tarinaa ja räiskettä silloin kun koalitio Naton tukemana valloitti Sirten Gaddafin joukoilta. Se tapahtui lokakuussa vuonna 2011. Gaddafi tapettiin sirteläiseen tierumpuun 20. lokakuuta 2011.  Jotenkin säälittää tuon miehen alentava kohtalo. Miten ”suuret” diktaattorit viitsivät kuolla noin alentavasti? Jos on sisua tappaa, pitäisi olla myös sisua kuolla!

ISIS harjoitti hirmuvaltaansa Sirtessä pari vuotta. Sirtessä oli ISIS-porukan ristiinnaulitsemispaikka liikenneympyrässä lähellä Gaddafin surmapaikkaa.  Päitä katkottiin keskustan torilla. Olimme joskus piirtäneet torille maalattavat vihreät kuviot. Niittenkö päällä? Joka tapauksessa nyt kaupunki on misuratalaisten hallussa. Kaupunki vapautui Isiksen komennosta pari kolme viikkoa sitten. Nyt on tarkoitus katsoa missä kunnossa meidän kongressikeskuksemme on kaiken ammuskelun jälkeen.

Sirten kongressihalli on mahtava rakennus. Ylempi kuva on satelliittikuva noin vuodelta 2004. Alempi kuva on rakennuksen 1 kerroksen pohjapiirustus vuodelta 1993. Talon pituus on 340 metriä ja leveys 80-140 metriä. Sen korkeus on 30 metriä ja kerrospinta-ala 43 000 kerrosneliömetriä. Suuressa salissa on 4 500 istumapaikkaa ja neljässä pienemmässä salissa yhteensä 2 800 istumapaikkaa.

Tekijät esiin

Rakennuksen pääsuunnittelijana toimi arkkitehti Jussi Jauhiainen CJN Oy:stä. Hänen lähimpiä apulaisiaan olivat arkkitehdit Kari Somma ja Jalo Virkki. Rakennesuunnittelusta vastasi DI Raimo Nurminen Ekono Oy:stä.  LVI-suunnittelun päävastuullisena oli DI Harri Ripatti. Sähkösuunnittelua johti ins. Reijo Sarkkinen. Talon sisutuksen ja kalusteet suunnitteli Hannele Helkama-Rågård.  Infran suunnittelua tehtiin DI Markus Saaren johdolla. Piha-alueet suunnitteli Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy ja maisemasuunnittelua hoiti maisema-arkkitehti Veli-Markku Uski. Projektipäällikkönä kotimaassa toimi DI Markku Piispanen ja Libyassa se taisin olla minä itse. Rakentamista valvoi DI Esa Laihonen. Ja paljon, paljon muita.

Ylemmässä kuvassa on rakennuksen pienoismalli. Elettiin vuotta 1994. Se oli sijoitettu tilaajan rakennuttaja-organisaation ODAC:in toimistoon Sirtessä. Alemmassa kuvassa on satelliittikuva. Se on todellisuutta. Emme kuitenkaan tässäkään kuvassa voi arvioida taistelujen jälkien määrää, sillä kuva on ajalta ennen Gaddafin vallasta syöksemistä, luultavasti vuodelta 2004. Talo on erittäin taitavasti suunniteltu. Valtava massa jakautuu sympaattisiin yksiköihin. Jauhiaisen Jussi ansaitsisi tästä talosta suuremmankin kiitoksen kuin minkä minä juuri nyt tässä annan.

Miltä näyttää? Näyttää siltä että VIP sisäänkäynnin puolella on seinässä reikiä. Niitä on sekä pääsalin ”näyttämön” puoleisessa kaarevassa seinässä että kupukattoisen ”Presidential Meeting Room’in” seinässä. Misuratalaistaistelijat ihmettelevät. Tämä kuva on otettu pari viikkoa sitten. Oikean puolen kuva on Jussi Tiaisen ottama. Hän teki laajan kuvasarjan meidän libyalaiskohteistamme – aina turvallisuuspalvelun tarkasti sivusta seuraamana. Ihmettelivät miten valokuvan ottaminen kestää aina niin kauan. Heiltä se olisi vain yksi räpsähdys.

Kupolikattoinen ”Presidential Meeting Room” näyttää mustalta. Tsekkiläinen kristallikruunu on kyllä paikallaan. Tämä tuho taisi olla olemassa jo Gaddafia vastaan käydyn taistelun jälkeen. Oikea kuva on suunnittelun aikainen mallikuva. Hannele Helkama-Rågårdin suunnittelemat huonekalut ovat mallikuvassa paikallaan, mutta todellisuuskuvassa ne ovat löytäneet tiensä parempiin huoneisiin.

YK:n avulla Gaddafin kukistaneet taistelijat juhlivat pääsyään kongressikeskuksen suureen ”Lobbyyn”.  Tämä tapahtui vuonna 2011.  Oikealla juuri valmistunutta aulatilaa vuodelta 1997.

Jatkoa edelliselle kuvalle. Osaatko arabiaa? kerro minulle mitä kaiteisiin on kirjoitettu. Vasemmassa kuvassa rojun seassa Hannelen huonekaluja.

Suuren salin muoto on puoliympyrä. Se sai alkunsa Leptis Magnan roomalaisesta teatterista. Istuimme teatterin katsomossa - yritimme ymmärtää mittakaavaa ja yritimme ymmärtää akustiikkaa. Olisiko se tässä? Se oli siinä! Saliin mahtuu 4 500 henkeä. Näyttämö on puolipyöreä ja laskeutuva. Oli tehtävä Afrikan Unionin päämaja, oli myös haaveita EU:n Välimeren yhteistyöstä ja sitä varten tarvittavista kongressitiloista. Tuli Ouagadoukou ja sisällissota. Sali vallattiin ensin NATO:n avulla Gaddafilta, sitten NATO:n avulla ISIS-poppoolta. Pienissä kuvissa näkyy salin käyttöä Isiksen uudellenkoulutuskeskuksena. Salin nykykunnosta ei ole kuvia. Ainakin seinissä on reikiä.

VIP-sisäänkäyntiin oli sijoitettu edelliselle hallitsijalle symbolinen beduiiniteltta tai oikeammin katos. Oikealla ylhäällä näkyy Gaddafin kukistumisen ajalta punaiset matot lattialla. Toisessa kuvassa on nykyinen tilanne. Siivottu on. Kaiteissa ja pilareissa on singon jälkiä.

Kongressikeskukseen kuului kuvassa esiintyviä ministeriöille tarkoitettuja rakennuksia 16 kappaletta. Ylempi kuva kertoo yhdestä rakenteilla olevasta talosta. Näiden talojen suunnittelu oli tehty Italiassa. Suunnittelutoimistoa johtava bulgarialainen naisarkkitehti oli Alvar Aallon suuri ihailija. Rakentamisen valvonta oli uskottu suomalaisille insinööreille. Yläkuvassa talo on vielä aivan ehjä. Alemmassa kuvassa palmut ovat kasvaneet Veli-Markku Uskin osoittamiin paikkoihin. Puistossa on Mari Siikosen taiteilema  haaroittuvaa wadia kuvaava suihkulähde. Mutta talossa on ammuksien jälkiä. Ehkä siellä on surmattu sala-ampujia ohjusiskuilla.

Miksi?

Tilanne on hyvinkin merkillinen. Ihminen, minä, olen erittäin kiinnostunut rakennuksista ja vielä paikoista joilla ne sijaitsevat. Kaikki ihmiskohtalot, elämä ja kuolema, niistä ei ota selvää, niistä ei kukaan kerro. Nuoret miehet taistelevat ja kuolevat ”minun” rakennusteni seinien sisällä ja seinien ulkopuolella. Kansainväliset mahtikoalitiot suuntaavat huippumoderneista suihkukoneista kauko-ohjattuja ammuksia ”minun” taloni seinien läpi.  Hirmutekoihin pyrkivät organisaatiot pitävät kokouksiaan ”minun” taloni neuvotteluhuoneessa. He päättävät viedä viattomia ihmisiä tuonne läheiselle uimarannalle ja katkaista heidän kaulansa. Olin siellä juuri muutama vuosi sitten uimassa?

Keskuspuiston ihmisketju

Keskuspuisto on ollut minun blogeissani esillä useaan kertaan. Lukijoitakin on riittänyt. Olenko jäävi? Onhan minulla yhteistä tonttirajaa keskuspuiston kanssa 130 metriä. Olenkin ilmeisesti asianosainen ja minulla ei ole puhevaltaa. Puhevallasta puhuen ihmettelen vallalla olevaa vaikenemisen periaatetta. Oli sitten kysymys keskuspuistosta tai Malmin kentästä tai bulevardeista, tai Helsingin kasvutavoitteista yleensä. Ne ovat ilmeisesti tabuja. Niistä ei voi keskustella. Keskustelu on rajoitettu kaupunkisuunnittelulautakunnan sisälle, pieneen piiriin. Yksi vetää narusta ja muut seuraavat tahdottomina perässä. No, yksi tai kaksi. Vuorovaikutussuunnittelijat hoitavat kansalaisten mielipiteiden säilönnän poliittisesti kontrolloituihin varastoihin ja jos sitten vastaavat ihmisille eivät vastaa kysymyksiin vaan kertovat mitä heidän on käsketty kertoa. Tekevät sen vielä niin innostuneina. Aivan kuin olisivat juuri samaa mieltä – oikeasti. Outoa keskustelua. Kuin yksisuuntaista katua ajaisi. Suojateitä tai risteyksiä ei ole. Poikittain ei saa kulkea, saatikka vastavirtaan. Näin nyt siis mennään. Yleiskaava halutaan viedä läpi, ja siinä samassa yhteydessä, pienenä bagatellina, pyyhkäistään keskuspuistoon koko joukko kerrostalopikseleitä.

Troikka kulkee yksisuuntaista katua

Eivät kutsu edes kahville?

Minä olen kirjoitellut melkoisen aktiivisesti näistä asioista. Olen odottanut kavereiden taholta jotain vuorovaikutteista. Olisin toivonut että olisivat kutsuneet kahville ja panneet lujille. Olisivat vaikkapa moittineet sotkeutumisesta heidän kuvioihinsa. Noli tangere circulos meos! Olisivat selittäneet miten kiusallista on, kun vanhat kollegat ja kaverit osoittautuvat tietämättömiksi. Olisivat sanoneet että juuri he haluavat välttää vanhojen kavereiden julkista häväistystä. Siksi he ovat vaiti. Eivät kutsu kahville. Ehdotin tässä vuosi sitten erityistä projektia, joka antaisi mahdollisuuden vastasuunnitelmien tekijöiden saada itsensä kuulluksi. Kutsuin tällaista forumia nimellä ”vasta-aallokko”. Ehdotin että kaupunkisuunnitteluvirasto varaisi nyt alkuun millin verran rahaa vuodessa tällaisten suunnitelmien ”vuorovaikuttamiseen”. Kyllä me tiedämme tällaisia suunnitelmia olevan - muitakin kuin Murolen blogi-ideat. On vaikkapa Olli Hakasen Quick Step tai Malmin lentokentän vastaprojektit tai vaikkapa Guggenheimin uusajattelu. Kirjoittipa tuosta G:stä nyt vanha maestro Raimo Ilaskivi tämän päivän Hesarissa. Ei muuten kirjoittanut Hesari sanaakaan ihmisketjusta. No tehdään näistä vasta-aallokoista lista, kunhan Mikko Aho saa hankkeen pystyyn. Kyllä, se vaatii rohkeutta. Mutta uskonhan minä vanhojen ystävien rohkeuteen – vai horjuuko se?

http://penttimurole.blogspot.fi/2016/06/keskuspuisto-ja-bulexit.html

Tykkään, en tykkää!

Adressit pullistelevat nimiä. Malmin adresseissa ja kansalaisaloitteessa on kymmeniä tuhansia nimiä. Keskuspuiston koskemattomuuden puolesta on adressiin kirjoitettu lähes 11000 nimeä. Siis onko se niin että vain 11000 ihmistä on keskuspuiston supistamista vastaan ja 610000 ihmistä kannattaa lisärakentamista keskuspuistoon.  Tai onko se niin että kaikki kokoomuksen, demareiden ja vihreiden kannattajat perheineen haluavat keskuspuistoa rakennettavaksi – heitä on noin 66 % väestä, kun taas vassarit yhdessä ruotsalaisten, kristittyjen ja perussuomalaisten kanssa, mukaan luettuna Yrjö Hakanen, he taas säästäisivät puiston – heitä on noin 34 % väestä. Nuo säästämistä haluavat 200000 ihmistä, tai heidän puoluekaaderinsa, he ovat vähemmistö, heidän on alistuttava kun 400000 Helsingin asukasta edustavat puoluekaaderit puhuvat. Kaikkein mielenkiintoisinta tässä on se, että samat valtuutetut jotka 29.1.2014 päättivät vahvistaa keskuspuiston suojelevan kaavan, ovat nyt muuttaneet mielensä. Voiko tuollaisiin tuuliviireihin mitenkään luottaa?

Hyvä huono päivä?

Kansalaisyhteiskunta yrittää. Tänään yritettiin jälleen. Siis eilen tämän blogin kirjoitushetkeen nähden. Keskuspuiston puolustajat halusivat ihmisketjulla osoittaa ihmisten tahdon. Ehkä päivä oli hieman huono. Kaunis kyllä – ihana. Mutta nyt elämme sienestyksen huippuaikaa. Herkkutatit ja mustat torvisienet odottavat meitä metsissä, muista monista ihanuuksista puhumattakaan. Kesämökkikauden viimeinen viikonloppu on käsillä. Oliko se nyt aivan viisas valinta tämä siunattu päivä?  Toisaalta puoluekaaderit kokoontuvat Helsingin kaupunginhallituksen ja kaupunginvaltuuston kokouksiin heti alkusyksystä. Silloin asioista aiotaan päättää. Pitihän tämä ihmisketju saada tehtyä ennen päätösten lopullista valmistelua. Vaikka taitavat ne jo olla paketissa, ryhmien pakkoäänestyspäätöksin sidottuina.

Oli jännittävää kokoontua Pirkkolan urheilupuistossa, pyöräteiden risteykseen, paikkaan johon on meiltä kotoa vain pari sataa metriä. Näen siellä heti tuttuja. Maija Hakanen on agitaattorin tehtävissä. Hänellä on sähköinen mölyfoni, josta ei kuitenkaan saada aivan riittävästi tehoa irtoamaan. Mutta hyvin kuullaan. Ihmismäärä kasvaa silmissä kriittisen hetken lähestyessä. Paikalla on ilahduttavasti niin nuoria kuin vanhoja. Banderolleja on piirretty ja kaikeksi hauskaksi jaossa on jo aiemmin metsään vedettyä huomioteippiä. Sillä voidaan vitjaa venyttää, jos tarpeellista pituutta ketjulle ei synny. No voihan sillä vielä välttää vieraan ihmisen kädestä pitämisen. Se ei meille suomalaisille oikein luonnistu, vaikka aate olisikin yhteinen.

Maija Hakanen on Pirkkolan omakotiyhdistyksen puheenjohtaja ja keskuspuistoaktivisti. Hän hoiteli agitatsioonihommia kun paalupaikkaa organisoitiin. Banderollit olivat niin nuorten kuin vanhempienkin suosiossa. Kaikki saivat ihanat huomioteipit kaulaansa, vyötärölleen tai kätensä jatkoksi. Minäkin. Tuolla kypärän päällä loistaa ikään kuin pyhimyksen kehä.

Ketjut levittäytyneinä keskuspuiston poluille. Kuvissa on pari mielenkiintoista kohtaamista. Vasemmassa yläkuvassa professori Olavi Syrjänen ja vasemmassa alakuvassa varatuomari Lauri Nordberg. Molemmat ihmisiä jotka ovat liittyneet minun elämääni.

Olavi Syrjänen – asiantuntemus ketjussa!

Ihmisketjuun liittyneet ihmiset ovat kiinnostavia. Ensin törmään professori Olavi Syrjäseen. Hän on liikkeellä vaimonsa kanssa. Olavi on todellinen asiantuntija. Hän oli ympäristöministeriön kaavoitus- ja rakennusosaston päällikkö ja asuntohallituksen pääjohtaja.  Eläkkeellä hän ei ole suinkaan lepäillyt. Siihen viittaa aktiivisuus keskuspuistoasiassa, mutta myös tuore Maankäyttö- ja rakennuslaki selityksineen. Yli tuhatsivuinen teos on tehty yhdessä Lauri Jääskeläisen kanssa. Päivitetty osa ilmestyi tänä vuonna.

Keskuspuistosta hän kirjoitti Yhdyskuntasuunnittelun seuran nettisivulla viisaita sanoja: http://www.yss.fi/keskuspuisto-sailytettava-helsingin-yleiskaavassa/ . Hän sanoi mm. näin: ”Kunnan kaavoituksen kannanotoilta on voitava edellyttää luottamuksensuojaperiaatteen mukaisesti ennakoitavuutta ja johdonmukaisuutta. Kuntalaisilla on oikeus luottaa maakuntakaavan ohjausvaikutukseen ja juuri tehtyihin kaupunginvaltuuston ratkaisuihin ja niiden jatkuvuuteen, kun on kysymys keskeisestä virkistysaluekokonaisuudesta.”

Minulle myöhemmin lähettämässään vietissä hän epäili keskuspuiston tuhoavaa yleiskaavaa esitelleiden viranomaisten ottaneen käyttöön Venäjän trollitehtaiden menetelmät: ”Niin kaksilla rattailla ajellaan. Räikeätä oli Laiturilla tammikuun alussa 2015 avattu yleiskaavanäyttely. Sen suurin ja eniten silmiin pistävä laite oli koko tilan korkuinen Keskuspuistokartta, jossa Keskuspuisto oli osoitettu nykyasussaan voimassa olevien asemakaavojen mukaisena karttana. Näyttelyssä jaettiin kaupungin rakennusviraston “Keskuspuisto tutuksi pala palalta”-opaskirjoja, joilla hehkutettiin Keskuspuiston merkitystä. Paljon sivummalla oli paljon pienempi yleiskaavakartta, josta tarkkaan katsoen totuus paljastui.”

Maija Hakanen jakoi tiedotetta. Siinä puhuttiin keskuspuiston puolesta – totta kai!. Tiedotteessa oli iso kartta jossa keskuspuisto kokonaisuudessaan oli rajattu. Tuo kartta minua hieman hämmästyttää. Jossain taidettiin sanoa sen selkeyttävän ihmisten kuvaa yleiskaavan vaikutuksista puistoon. Minusta se ei suinkaan selkeytä. Se johtaa harhaan. Yleiskaavan kartoissa tuollainen punaisen kukertava väri kertoo pikseleistä, jotka kätkevät sisäänsä rakennusoikeutta. Nyt tuo kartta jotenkin harhauttaa luulemaan, että yleiskaavassa keskuspuiston kaikilla laidoille leikattaisiin puistoa ja tarjottaisiin rakennusoikeutta tai että uutta tiivistä rakennettaisiin jo olevan päälle. Tämän kartan mukaan meillä Pakilassa ja Pirkkolassa syntyisi uuttaa pikselimassaa. Kartan mukaan sitä syntyisi myös Maunulassa ja Länsi-Pasilassa. Niin ja väritys harhauttaa luulemaan että puistoa leikattaisiin vielä Tonttukummussa ja Paloheinässä. Ei synny eikä leikata. Kartta antaa väärän kuvan. Minun mielestäni tämän kaltaisissa visualisoinneissa tulisi pysyä tiukasti asiassa. Muuten aseet siirtyvät viholliselle.

Jos pysyttäisiin tiukassa totuudessa - se on joskus vaikeaa, niin kartta näyttäisi jotenkin tällaiselta. Itäpuolelta yleiskaava ei tunkeudu keskuspuistoon, niin kuin meille annettu Mika Launiksen taiteilema kartta kertoo. Kehä I:n pohjoispuolella yleiskaava ei tule keskuspuistoon lukuun ottamatta lumenkaatopaikkaa heti kehän pohjoispuolella. Vaikka Pirkkolan tärkeä pururata sentään säilyy (kuvassa keltaisella viirulla) lukuun ottamatta pientä etelänurkan pätkää alue Pirkkolan urheilurakennusten ja Komentajakallion kohdalla katkeaa ratkaisevasti.. Pohjois-Haagan ja keskuspuiston yhteys katkeaa samalla tavoin. Maunulan hautausmaan kohdalla ahistaa pahasti. Metsäläntien eteläpuolella menee tiukaksi, samoin Nordenskiöldinkadulla. Yleiskaavaa ei voi näiltä osin hyväksyä!

Sitten kohtaan Lauri Nordbergin - mahtavaa

Näen kyllä ihmisketjun yhtenä lenkkinä Paavo Arhinmäen, hän kulkee yhdessä Yrjö Hakasen kanssa. Näen myös muita tuttuja. Mutta sitten näen todella vanhan hyvän veikon. Hän on Lauri ”Lars” Nordberg. Tuo tapaamisen hetki läikäyttää mieleen säväköitä muistoja. Lasse oli Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan monivuotinen demarijäsen. Hän oli parivaljakkona Ylermi Rungon kanssa. Se ei tainnut olla aina aivan yksimielistä tuo päätöksenteko samankaan puolueen sisällä. Runko oli metromiehiä. Nordberg oli taas vannoutunut raitiovaunumies. Lauri Nordberg oli vahvasti yksityisautokielteinen, hän oli lautakunnassa aatteen isänä kun Vapaudenkatu lyötiin lopullisesti listoilta vuonna 1978. Sittemmin hän ilmeisesti kyllästyi demarikomentoon ja vihertyi. Nyt hän marssi ihmisketjun oheismiehenä ja jakoi Maaseudun Tulevaisuus -lehteen tekemäänsä artikkelia. Tekstin perusteella Lauri ei näytä olevan vihreillä linjoilla. Hän ei haluaisi kasvattaa Helsinkiä miljoonamittoihin. Hän myös epäilee kaupungin muuttuvan kulttuuriltaan liian voimakkaasti ja liian nopeast, koska väestö kasvaa vain ja ainoastaan maahanmuuttajien voimin.

Laurin tapaaminen on hieno yllätys. Kirjassani ”Ihmistä ei voi suunnitella, kiveä voi” olen siteerannut paljon Laurin sanomaa. Henkilöviitteissä Lasse on mainittu ainakin kymmenen eri tarinan yhteydessä. Kun tapasimme, oli pakko halata. Niin kivalta se tuntui.

Nyt tiivistetään asukkailla, mutta 70-luvulla tiivistettiin työpaikoilla. Arkkitehti-lehden 1/1974 jutussa debatoitiin Helsingistä. Lauri Nordberg kirjoittaa silloisesta tiivistämisestä näin: "Tällä hetkellä huolestuttaa eniten se tiivistämishysteria, joka on päässyt vallalle kaupunginjohtajien ja johtavien luottamusmiesten piirissä. Lienee selvää, että työpaikkojen sullominen Helsingin seudulle on edullista liike-elämälle. On kuitenkin erehdys luulla, että se olisi taloudellista. Usein ainoa esitetty kysymys on: onko osayleiskaavan kerrosalan maksimi nyt varmasti saavutettu? Toinen ikävä piirre on lautakunnassa vallalle päässyt rohmuamismentaliteetti. Pyritään hankkimaan omaa puoluetta lähellä oleville liikeyrityksille lisää rakennusoikeutta ja muita asemakaavallisia etuja. Asemakaavasta on tullut kauppatavaraa. Uusia toimistotaloja ei yksinkertaisesti kannata rakentaa. Tämä on seikka, jota kaiken voittavan kasvun apostolit eivät tosissaan ole ottaneet huomioon. Itä-Pasila kuitenkin jo nousee. Sitä voidaan pitää kokeiluna. 1960-luvun kompaktikaupunki-ideologian yhtenä huipentumana."

Ketju kasvaa, puistoon ei saa kajota!

Ihmisketjuun liittyi lopuksi tuhatkunta henkeä. Ketju ulottui Pirkkolasta Maunulan majalle. Taisi Laakson päässä olla toinen ”kaupunkilaisten” ketju. Me maalaiset hoitelimme kriittistä puiston osuutta. Onhan se juuri Pirkkolan urheilupuiston kohdalla ja Maunulan hautausmaan kohdalla jossa suurimmat kuristukset uhkaavat. Tosin kyllä Nordenskiöldin kadun kohta on myös kriittinen uuden jäähallihankkeen vuoksi.  Minusta olisi mahdollista jossain kohdin Pirkkolantien eteläpuolella tehdä harkittuja maankäyttöratkaisuja bulevardityyppisen kadun toteuttamiseksi, mutta kahden pikselin ”korjaus” Kehä I:n kulmilla vei luottamuksen ja nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin vaatia tämän prosessin täydellistä pysäytystä. Keskuspuistoon ei saa kajota!

Bryggmanin taloja ihastelemassa

Erik Bryggman on piirtänyt Kemiön kirkonkylän kauneimman rakennuksen. Ohi kulkiessa katse kiinnittyy tuohon kaunottareen. Kaunotar on paikallaan sen kaiken keskinkertaisuuden tai suorastaan rumuuden keskellä jonka myöhemmät sukupolvet ovat matkaan saattaneet. Juuri äskettäin sain tilaisuuden kuunnella Bryggman-asiantuntijaa Kemiön opastetulla arkkitehtuurikierroksella. Tämä asiantuntija on Mikko Laaksonen. Hän on kirjoittanut loistavan opasteoksen Turun seudun arkkitehtuurista yhdessä Juri Nummelinin kanssa.

Turun seudulla liikkuessa tuo kirja on syytä pitää auton oven sivutaskussa tai selkärepussa. Nyt Mikko oli opastamassa erityisesti Erik Bryggmaniin, mutta myös Pekka Pitkäseen. Kemiön Villa Landessa on myös Bryggman-näyttely. Näytteillepano on kuitenkin hieman vaikeaa Villa Landen tiloissa, kahvilan ja kirjaston satunnaisilla vapailla seinätiloilla, eikä näyttelyaineistokaan ole saanut osakseen kovin suurta panostusta. Arkkitehtitoimisto Siggen suunnittelema Villa Lande on sinänsä hieno rakennus, kirjasto ja kahvila yhteisenä ja  avoimena tilana houkuttelevat astumaan sisään ja kahvila Lalla Vinde tarjoaa hyviä ”omatekoisia” herkkuja. Mutta talo seisoo epämääräisen tyhjyyden keskellä. Rakennuksen äärellä oleva tori kaipaa vierelleen seiniä. Suomalaisen kirkonkylän kaava on mahdoton yhtälö. Tämä yhtälö on voimassa Kemiössä niin kuin kaikkialla. Voitko kertoa minulle pari esimerkkiä suomalaisesta kirkonkylästä jossa mittakaava on pystytty säilyttämään. Jos voit niin tulen heti katsomaan. Juodaan kuppi kuumaa.

Itse asiassa olinkin jo aiemmin pohtinut kadonneen kylänraitin syndroomaa. Siinä pohdinnassa Kemiön keskusta oli pääkohteena.  Minne se katosi, se perinteinen kylänraitti ja mistä löytyisi edes mielikuvien muodostamiseksi pala sitä vanhaa kylämiljöötä? Nyt kun taas kerran joutui tuon tyhjän tilan suunnittelun ja siihen siroteltujen toisistaan piittaamattomien ja vielä ihmisistä piittaamattomien rakennusten muodostamaan ympäristöön ja siellä pääsi katsomaan sitä suurta yksinäisyyttä, jonka Bryggmanin kaksi hienoa rakennusta joutuivat kokemaan, siinäpä saattoikin olla hyvin virittäytynyt tulevaan pikku retkeen. Klikkaa tuohon jos haluat itsekin virittäytyä: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/08/kadotettu-kylatie.html

Mutta huoliko tuosta, nyt sateeseen ja retkelle

Minun täytyisi kai olla hieman varovainen Bryggmanin suhteen, ettei tule uudempia mogia. Nimittäin yksi moga tuli jo kun pari vuotta sitten blogissani kerroin Antwerpenin maalimannäyttelystä vuonna 1930. Olin nimittäin pannut Suomen osaston näyttelyarkkitehdin nimen myös näyttelypaviljongin tekijäksi. Tästä sain Tarja Nurmelta huomautuksen. Se oli aiheellinen ja kiittelinkin Arkkivahtia tuosta moitteesta.  Laitanpa varmuuden vuoksi nyt vielä tähän juttuun tuon löytämäni kuvan, joka siis esittää Bryggmanin suunnittelemaa näyttelypaviljonkia Antwerpenin maailmannäyttelyssä..

http://penttimurole.blogspot.fi/2014/07/suomen-kuvalehti-1930-juo-kirkasta-vetta.html

Suomen osastolla Antwerpenin maailmannäyttelyssä oli liikaa estetiikkaa ja arkkitehtuuria.  Näin ainakin Suomen Kuvalehden mukaan. Arkkitehti Erik Bryggman piirsi Suomen koivufaneerista rakennetun näyttelypaviljongin maailmannäyttelyyn, joka pidettiin Antwerpenissa vuonna 1930. Näyttelyarkkitehtina toimi sisustusarkkitehti Harry Röneholm.  Kuvalehden artikkeli mainitsee paviljongin arvokkaaksi ulkonäöltään ja hyvin sisäisesti järjestetyksi. Sittenpä artikkeli ottaa Suomen osaston ruotiakseen kovin sanoin: ”Minusta tuntuu, että liika estetiikka ja arkkitehtuuri ovat nielleet näyttelyn päätarkoituksen: mainoksen maan hyväksi. Onhan meillä sekä hyvää arkkitehtuuria että hyvä maku yleensä, mutta emme me sillä elä. Ja kaupan tekoon – erityisesti Suomen kanssa – siihen saa näyttelystä turhaan etsiä mitään kehotusta. Tuntuu että näytteille asettajalla on epäinhimillisen korkea käsitys esineitten kyvystä puhua omasta puolestaan.”

Pitääkö rakennusvalvonnan huolehtia kauneudesta?

Arkkitehtuuriretken alkaessa on jo tiedossa, ettei tuo Kuvalehden väite hyvästä mausta ja hyvästä arkkitehtuurista pidä paikkaansa. Sen tietää katsomalla ympärilleen. Kemiön keskustassa sijaitsevat Bryggmanin kaksi rakennusta ovat kaunottaria hirviöiden joukossa.  Tämä ei ole uutta. Se on suomalaisen taajamaympäristön surullinen koko kuva. Isokuva – niin kuin nykykielellä sanottaisiin. Miten näin tapahtuu ja millä valvonnan kriteereillä näin tapahtuu? Paremman puutteessa kysyn. Ehkä joku vastaa sanomalla, ettei rakennusvalvonnan tehtävä ole estetiikka ja ettei varsinkaan pienillä kunnilla ole mitään mahdollisuuksia edellyttää rakennuksilta mitään muuta kuin minkä talopaketoijat ja peltihallifirmat tarjoavat. Joka tapauksessa Erik Bryggmanin palatsit seisovat huonossa seurassa.

Bryggmanin unelmatalo vuodelta 1924 ja sen naapuritalot sotien jälkeiseltä ajalta. Kaikki kyläkuvan tuhon komponentit samassa pisteessä: yleinen tie, taitamaton rakennuskaava ja surkeat talot. Ymmärrän kyllä maalaiskylien ”Klondyke”-mentaliteetin noina sodanjälkeisinä aikoina. Mutta se näyttää jatkuvan! Mistä löydämme tämän päivän Bryggmanit?

Muuten aivan nyt sain järkyttävää lisävalistusta rakennusvalvonnan tehtävävelvoitteeseen. Juristin pätevyydellä ystäväni Timo kertoi laissa lukevan rakennusvalvonnan suhteen seuraavat kolme sanaa: kauneus, turvallisuus ja terveys. Oliko se vanhemmassa tai uudemmassa laissa, tai eikö sanoja ollutkaan, tai siis jos ei ollut, niin ainakin pitäisi olla – tähän tultiin. Soitin myös vanhalle rakennusvalvontamiehelle, joka on aikaisemminkin minua opastanut ja kysyin näistä sanoista.   Sainkin häneltä pikaisen vastauksen.  Hän viittasi Maankäyttö- ja rakennuslain 5 pykälän 1 momentin kohtaan 3. Siinä sanotaan että alueiden käytön suunnittelun tavoitteena on vuorovaikutteiseen suunnitteluun ja riittävään vaikutusten arviointiin perustuen edistää: 3) rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista. Mutta, mutta jäi epäselväksi pitäisikö rakennusvalvonnan valvoa suunniteltujen ja rakennuslupaa hakevien rakennusten kauneutta ja sopivuutta ympäristöön? No, kyllä se varmaan jossain sanotaan. Googlaamalla törmäsin Ilmajoen kunnan rakennusvalvonnan nettisivulle. En tiedä kuinka tuo kunta on kyläkuvansa hoitanut, mutta sivuilla sanottiin ainakin näin komeasti:

Rakennusvalvonnan toiminta-ajatus

”Utilitas, firmitas, venustas - käyttökelpoisuus, kestävyys, kauneus. Rakennusvalvonnan tehtävänä on huolehtia osaltaan turvallisen, terveellisen, viihtyisän ja kauniin rakennuskannan ja ympäristön muodostumisesta sekä säilymisestä. Huomioon on otettava rakentajan, naapurin, ympäristön ja yhteiskunnan velvollisuudet ja oikeudet. Tähän pyritään ohjauksella, neuvonnalla, lupapäätöksillä ja valvonnalla siten kuin rakennuslainsäädännössä edellytetään.”

Tietolaarini täydentyi kun tunnettu rakennusvalvontamies antoi minulle tiedoksi pykälän 117 momentti ykkösen. Siinä sanotaan:

117 §

Rakentamiselle asetettavat vaatimukset

Rakennuksen tulee soveltua rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset

Siinäpä se oli. Tuli selkeästi tinattua. Ehkä tämä on suomalaiseen lainsäädäntöön vahingossa pujahtanut säädös, sitä kun ei juuri todellisuudesta tunnista?

Retki alkaa kunnantalolta

Mikko Laaksonen kaivaa pullistelevasta selkärepustaan ryppyisen lippukasan. Hän innostuu repäisemään kasasta kaksi eläkeläislippua a 5 euroa. Muita retkeläisiä on kiitettävällä tavalla parikymmentä henkeä. Sade vihmoo.  Mikko Laaksonen aloittaa esittelyn tuulessa ja sateessa, kädet heiluvat, lippalakki ei pysy päässä, se lentää omille teilleen.  Yleisö on selvästi innostunutta. Mikko puhuu sujuvasti kahdella kielellä. Hän ei unohda sanomaansa saatikka että sekaantuisi sanoissaan tai unohtaisi jotain. Ensimmäisenä kohteena on kunnantalo.

Kemiön kunnantalo seisoo arvokkaasti Suomen sypressien eli komeiden tuijien takana. Puiden reunustama etupiha antaa rakennukselle arvoa. Sivurakennukset puiden avustamina sulkevat pihatilan. Niin helppoa ja niin hienoa, kun sen vain ajattelee. Päärakennuksen julkisivussa näkyvät heijastukset Italiasta. Bryggman oli italialaisen arkkitehtuurin ihailija. Ihanaa että hän toi heijastuksiaan Kemiön kirkonkylään. Kemiön kunnantalo –italialainen palatsi!

Retkemme pysähtyi professori Pekka Pitkäsen valkoisen rakennuksen äärellä. Pekka Pitkänen oli Bryggmanin teekkariorjia. Tästä yhteys. Siinä ihmeteltiin pankinjohtajalle alkuun tarkoitettua ikkunatonta huonetta.  Ikkuna sitten saatiin, kunhan se piilotettiin betoniseinämän taakse. Tosin pankinjohtaja ei tästä ikkunastaan nähnyt kadulle.  Pikku kuriositeetti, ikkuna josta et näe ulos.

Pankkipalatsille

Matka jatkui sadan metrin päässä sijaitsevan Bryggmanin Kemiöön suunnitteleman pankkipalatsin edustalle. Palatsi kohoaa korkealle kadun pinnasta. Sen edessä on nurmikkoluiskaa ja epämääräistä kadun reunatilaan avo-oja kaivantoineen. Vastapäätä sijaitsee minun suosimani maali- ja autotarvikekauppa. Siinä on myös piskuinen Joren grilli ulkoterasseineen. En ole koskaan nähnyt paikalla yhtään myyjää sen paremmin kuin syöjääkään. Grillin takana lojuu röykkiö autonrenkaita. Vasemmalla näkökentässä on moniovinen autotallirakennus. Oikealla on kuntosali ja pitkä näyteikkunarivi. Kolarin jälkeen kävin siellä kuntoutuksessa. Tuttu paikka. Joka puolella on harvinaislaatuisen heikkoa rakennuskantaa.  Kaunotar yrittää elää hirviöiden ympäröimänä.

Tihkuttaa vettä. Kipuan asvaltilta nousevat graniittiportaat kohti ihanaa palatsia. Vetäydyn sateen suojaan palatsin sisäänkäynnin holvistoon.

Mikko Laaksonen panee tuulessa putoilevan piponsa repun suojiin. Hän aloittaa. Kaikki höristämme korviamme. Hän sanoo talon noudattavan italialaista palatsiperinnettä. Alakerrassa on palvelutiloja ja varastoja. Niinpä niin. Venetsian palatsien ensimmäinen kerros saakin varautua ”aqua alta” -hyökkäyksiin, jolloin tulvavesi valtaa ensimmäisen kerroksen. Kemiössä ei ole tätä vaaraa, sillä entinen pankkirakennus, nykyinen Tingshuset, tuleva ????? sijaitsee korkealla mäenrinteellä. Pankkitalossa asiakaspalvelutilat sijaitsivat alakerrassa. Pankinjohtajan asunto oli sitten varsinaisessa palatsiosassa. Kierrämme taloa. Talon julkisivut elävät ja viestittävät kaikkiin suuntiin. Se on mestariteos.

Emme päässeet taloon sisään. Vain ikkunaverhot ja suuret ranskalaiset ikkunat kertovat meille palatsin saleista. Pankinjohtajan yksityistä sisäänkäyntiä ihaillessa tapahtuu hauska yllätys. Kiertueella mukana oleva punatakkinen rouva kertoo olevansa pankinjohtajan tytär.  Hän on asunut talossa. Hän kertoo patiosta pankinjohtajan yksityisoven äärellä. Hän on iloinen. Muutkin iloitsevat kuulemastaan. Emme pääse sisään vaikka meillä olisi hyvä opas. Saisimme kuulla missä hän nukkui. Missä isä poltteli paperossia. Missä syötiin. Saisimme nähdä keittiön. Emme päässeet katsomaan. Se jäi kaihertamaan. Mutta hyvä näln, että edes ulkoa. Mutta vieläkin tuo sisäänkäynti, Se on ihana. Se on kuulunut etuoikeutetulle. Mikko muuten kertoo Bryggmanin leikitelleen klassisismilla. Hän pyytää katsomaan pylväiden päähän. Kapiteeli on lipsahtanut epäkeskeiseen paikkaan. Se oli Bryggmanin leikkiä. Niin Mikko sanoo.

Entisen osuuspankkirakennus, nykyinen oikeustalo, tuleva ???,  eroaa nykyisestä tavasta rakentaa. Ainakin mitä tulee suomalaisiin kirkonkyliin. Talo on kaunis jokaiseen ilmansuuntaan. Kaikki julkisivut ovat tutkittuja ja harkittuja. Ei ole takapihaa. Ehkä tässä edesauttaa se, ettei ole tarvinnut varautua parkkipaikkoihin. No, onpa ihanasti yksi autotallin ovi, joka johtaa pankinjohtajan autotalliin. Vuonna 1924, jolloin talo rakennettiin, Suomessa oli sentään 5000 henkilöautoa, joten pankinjohtajille riitti yksi auto kullekin - luulisin.

Sankarihautausmaalle

Kierrokseen Kemiössä kuuluivat vielä hautausmaa ja seurakuntakeskus. Bryggman teki sankarihautausmaiden suunnitelmia sekäniihin liittyviä monumentteja useaan kohteeseen. Hänen suurtöitään olivat tietysti Turun hautausmaan Ylösnousemuskappeli (1941) ja Paraisten hautausmaan kappeli ( 1930).

   

Kemiön kirkolla sankarihautausmaa sijaitsee arvokkaasti ja samalla vaatimattomasti kirkon sisäänkäynnin äärellä suurten puiden varjostamana.  Sijoituksesta puuttuu kaikki mahtipontisuus ja tekopyhä monumentaalisuus. Vainajat ovat ikään kuin kotona. Varustukseen kuuluvat risti ja kivipaasi, nekin elävät omaa lähes näkymätöntä elämäänsä luonnonkivistä ladotun piazzan äärellä. Ristit puhuvat hiljaista kieltä.

Jatkan matkaa Salon kaupunkiin

Retki Kemiössä jatkui seurakuntakeskukseen. Siellä Mikko Laaksosen tutkijamielenkiinto kohdistui lähinnä Bryggmanin osallistumisen asteeseen seurakuntakeskuksen kehittyessä nykyiseen muotoonsa.  Se ei ratkaisevassa määrin kiinnostanut minua. Niinpä suuntasin Salon kaupunkiin. Siellä tiesin kaksi kohdetta. Ne ovat entinen elokuvateatteri Kino Kiva, nykyinen Kulttuuritalo Kiva, sekä entinen suojeluskuntatalo, nykyinen Sininen Talo.  Jälleen yllätyin. En yllättynyt ensisijaisesti rakennusten julkisivuista, yllätyin niiden sijoituksesta ja suhteesta ympäristöön. Molemmat ovat mahtavilla paikoilla Kiva talo Salonjoen rannalla, Sininen talo Vähäojan puron verralla, kumpikin puistomaisessa ympäristössä ja mikä hienointa, taloilla on monta ilmettä, riippuen katselusuunnasta. Oliko tämä ajattelu Bryggmanille ominaista, oliko hän erityisen kiinnostunut rakennustensa suhteesta ympäristöön? Tätä jäin miettimään, samalla kun ihmettelin miten vähän hänen jälkeensä tulleet ovat piitanneet uusien rakennustensa suhteesta Bryggmanin luomaan asetelmaan.

http://www.bryggman.fi/suomi/erik-ja-carin-bryggman/erik-bryggman/rakennuskohteet/varsinais-suomessa/

Bryggmanin suunnittelema elokuvateatteri oli nimeltään Kino Kiva. Talo valmistui vuonna 1938. Elokuvaprojektorit poistuivat tuosta talosta vuonna 1964. Ne siirtyivät 11 vuoden odottelun jälkeen toiseen salolaiseen teatteriin. Sittemmin Kivassa on kuulemma nyrkkeilty ja jumpattu, tanssittu ja ryypätty. Talo oli 70-luvulla Pub Kiva. Se oli myös purku-uhan alaisena. Talo on aarre. Kiitän ja kumarran niitä ihmisiä jotka saivat talon säästymään. Täytyisi ehkä kaivaa jostain vanhan tuttavan, Salon entisen kaupunginarkkitehdin ja rakennuksen saneeraajan Lauri Hollmenin Kiva-kirja. Se on lehtitietojen mukaan julkaistu tämän vuoden kesäkuussa. Ei näy vielä antikvariaateissa. Talon omistuskin näyttää siirtyneen uudelle yrittäjälle kaupungin lakattua sitä vuokraamasta. Toivon menestystä - puitteet sen ansaitsevat.

Toinen Salon ihme on Bryggmanin vuonna 1924 valmistunut suojeluskuntatalo. Hän suunnitteli talon ensitöikseen, nuorena miehenä. Aika yllättävää miten Kemiön pankkitalon uusklassinen funktionalismi ja Salon suojeluskuntatalon pohjoismainen klassisismi osuivat samaan aikaan. Olikohan se niin että suojeluskuntalaiset halusivat juurevan juhlallista puurakenteista suomalaisuutta, ei italialaista palatsiperinnettä. Yhteisenä piirteenä olivat kuitenkin amphorat molemmissa taloissa. Tosin Kemiössä amphorat ovat hävinneet parempaan talteen. Sotien jälkeen kun suojeluskunnat lakkautettiin talo toimi mm. kutomakouluna ja terveystalona. Bryggman-säätiön sivuilla sanovat ettei Bryggman liittänyt suojeluskuntataloa työluetteloonsa 60-luvun loppupuolella. Ei kai se nyt suomettumista ollut, kai se oli vain tyylistä kysymys?