Tehtaankadulla kuhistaan

Tehtaankadun ala-asteen vanhempainneuvosto halusi saada julkiseen keskusteluun Tehtaankadun liikennetilanteen. He olivat lähettäneet kaupungille kirjelmiä kadun liikenneturvallisuustilanteen vuoksi. He myös toivoivat liikennevaloja. Kaupunki oli vastannut ikään kuin kielteisessä hengessä. Kadun käyttäjien vanhemmista se tuntui jopa ylimieliseltä. Tyyliin: ”Kaikki on tehty, eikä mitään voi tehdä!” Lasten turvallisuudesta huolehtiminen on vanhempien oikeus. Sitä ei voi vähätellä. Se voi mennä överiksi, mutta silti sitä ei voi vähätellä. Vetoaminen mustapistetaulukoihin ei vanhemmille riitä. Täytyy kädestä pitäen selvitellä ja keskustella. Sen pohjaksi on tiedettävä, tutkittava ja konkretisoitava. Sitä nyt saattaisi kutsua vaikkapa arjen tiedoksi. Vihaan tuota ”arki” sanaa, haluaisin mieluummin tehdä juhlan asioita.

Mutta niinpä nyt Tehtaankadulla, siellä oli suuren urheilujuhlan tuntua. Vanhempia oli kadulla niin tiuhaan, että lapsilla oli suuria vaikeuksia tunkeutua väkipaljouden läpi koulupihalleen. Oli toimittajia, oli Yleisradio, oli pysäköintitarkastajat, oli poliisi, oli poliitikkoja. Ainakin tunnistin vihreiden ryhmäpomon, ystäväni Otso Kivekkään. Tehtaankadusta keskustelu sujui, vaikka meillä Otson kanssa onkin sukset ristissä Keskuspuiston ja Malmin suhteen. Niin, olihan paikalla vielä liikennesuunnittelijakollega Leena Silfverberg. Hän muisteli vanhoja kampanja-aikoja, jolloin yläluokkalaiset olivat liikenteenohjaajina Tehtaankadun suojateillä.

Jouduin yhtäkkiä suunnittelijaksi. Minulla ei ole Autocadeja eikä muitakaan Novapointteja.  Jos jotain on piirrettävä, on se tehtävä Power Pointilla. Lastenlapseni, nuorimmat sellaiset, he kävelevät kouluun ja päiväkotiin pitkin Tehtaankatua. Tehtaankadulla meno on aivan jotain toista kun täällä Pakilan kotikulmilla. Kun Reetta sanoi Pirjontiellä kulkevan 200 autoa vuorokaudessa, niin Tehtaankadulla lukema on 7000 autoa vuorokaudessa. Lisäksi kadulla kulkevat bussit ja raitiovaunut. Kaikesta liikenteen läiskeestä huolimatta vanhemmat voivat olla onnellisia. Tehtaankatu ei ole Helsingin liikenteen mustapistealuetta.

Kaupunki tutkii ja analysoi

Liikenneinsinööri Taneli Nissinen kirjoittaa Helsingin kaupungin liikennsuunnitteluosaston muistiossa 28.10.2013 asiasta näin: ”Viimeisen kymmenen vuoden aikana Tehtaankadulla on tapahtunut kuusi liikenneonnettomuutta, jossa osallisena on ollut jalankulkija. Onnettomuuksista yksi tapahtui Laivurinkadun risteyksessä, kolme Kapteeninkadun risteyksessä ja yksi Laivasillankadun risteyksessä. Yksi onnettomuuksista tapahtui muualla kuin suojatiellä. Lapsille sattuneita onnettomuuksia ei viimeisen kymmenen vuoden aikana ole tapahtunut.”

Nissinen on oikeassa. Helsingin virkamiesten tekemässä vaarallisuusvertailussa Tehtaankatu on priimaa voittajaluokkaa. Tilastossa tarkasteltiin ala-asteiden oppilaiden tekemiä koulumatkoja ja näillä matkareiteillä tapahtuneita liikenneonnettomuuksia yleisellä tasolla. Ei siis kyseisten koululaisten onnettomuuksia. Tilastot eivät Tehtaankadun tapuksessa tue äitien murheita. Suunnittelijoiden resurssit on suunnattava muualle.  Mutta ei anneta periksi!

Innostuin tuosta ja ryhdyin sijoittelemaan vaarallisuuspisteitä kartalle.  Vihreät tähdet ovat kymmenen parasta. Punaiset täplät taas kymmenen huonointa. Hyvät vihreät näyttävät keskittyvän vanhoihin kantakaupunginosiin. Syynä lienee myös se, että lapset asuva näillä alueilla lähellä koulujaan eivätkä heidän koulutiensä kulje pitkin vilkasliikenteisiä pääkatuja.

Taneli  jatkaa: ”Tehtaankatu on katuluokitukseltaan paikallinen kokoojakatu, joka välittää alueen tonttikatujen liikenteen pääkatuverkkoon. Kadun keskivuorokausiliikenne vaihtelee 3700 - 6600 ajoneuvon välillä. Vilkkainta ajoneuvoliikenne on Laivurinkadun ja Kapteeninkadun välisellä osuudella. Kadulla kulkee nykyisin kolme raitiolinjaa sekä kadun länsipäässä yksi bussilinja. Kadun varrella on paljon liiketiloja, jotka tuottavat huoltoliikennettä. Kävelijöitä kadulla on runsaasti. Tapahtuneiden onnettomuuksien valossa Tehtaankatu näyttäytyy hieman turvallisempana kuin olosuhteiltaan vastaavat kantakaupungin muut kadut.”

Vanhempainneuvostoa kaupungin vastaus arveluttaa

Koulun vanhempainneuvosto on toivonut kadulle liikennevaloja. Heidän mielestään kadulla sattuu paljon ”läheltä piti” tilanteita. He eivät pidä kaupungin toteuttamia toimenpiteitä riittävinä. He ryhtyvät puhumaan keskustatunnelista ongelman ratkaisun avaimena. Säpsähdän, näinkö keskustatunnelin suosio nousee, juuri niiden ansiosta  joilla on kadehdittava oikeus asua kaikki hienon bulevardin ominaisuudet omaavan kadun varrella. Kadulla on raitiotie, siellä on kivijalkakauppoja, korttelit ovat tiiviitä umpikortteleita, nopeusrajoitus on 30 km/h. Ja juuri he toivovat keskustatunnelia. He ovat myös huolestuneita Hernesaaresta ja muusta laajamittaisesta kaupunkirakentamisesta kantakaupungin rannoilla. He pelkäävät Tehtaankadun idyllin tuhoutuvan lisääntyvän liikenteen vuoksi. Ja ovat pelossaan oikeassa.

Asukkaiden ja vanhempainneuvoston toivomuksiin liikennevaloista liikenneinsinööri Taneli Nissinen vastaa seuraavasti: ”Laivurinkadun risteyksen valo-ohjaus olisi poikkeuksellisen kallis ja aiheuttaisi suuret viivytykset kaikille kulkumuodoille. Poikkeuksellisen suuret viivytykset alentaisivat jalankulkijoiden kynnystä

kävellä päin punaisia, joka osaltaan heikentäisi risteyksen liikenneturvallisuutta. Kapteeninkatujen risteyksissä viivytykset ja kustannukset olisivat Laivurinkatua maltillisemmat, mutta silti huomattavan suuret saataviin hyötyihin nähden.”

Lopuksi Taneli toteaa: ”Tehtaankadun liikenneturvallisuuden parantamiseksi on käytetty monipuolisesti eri toimenpiteitä ja olosuhteet on saatu hyvälle tasolle. Tehtaankadun ala-asteen edustan rauhoittamiseksi voidaan tutkia mahdollisuutta siirtää automaattinen nopeusnäyttötaulu Tehtaankatu 32:n edustalta lähemmäksi koulua. Suojateiden näkemiä haittaavaan laittomaan pysäköintiin tulee puuttua tehostetulla valvonnalla. Liikennesuunnitteluosasto on asiasta yhteydessä poliisiin ja pysäköinninvalvontaan.”

Nämä hyvät lupaukset eivät tyydyttäneet äitejä eikä isiä

Äkkiä minä joudun peliin. Olenhan isoisä, jonka lapsenlapset kulkevat juuri tuota katua. Sain ensin sen käsityksen, että Laivurinkadun risteys on ihmisten ja vanhempainneuvoston mielestä se tärkein ongelmakohta. Niinpä siis vanhoja liikennesuunnittelijan oppeja virkistellen ryhdyin piirtelemään. Jouduin myös heti tutkimaan kaupungin uusimpia tulevaisuuden visioita sekä myös toteutettavaksi aiottuja suunnitelmia. Näitä olivat Helsingin polkupyöräteiden kehittämisvisio sekä raitiotieliikenteen uusi linjastosuunnitelma. Pyöräverkkoa halutaan kehittää niin, että Fredaa ja Albertinkatua yksisuuntaisina kulkevat pyörätiet tulevat toinen Viisikulmasta Laivurinkatua ja toinen Sepänpuiston läpi Tehtaankadun ja Laivurinkadun risteykseen matkalla Merikadulle. Siinä on ”tänka på”. Saman suuruinen ”tänka på” tulee uusista raitiotielinjoista. Tulevaisuudessa, jo aivan lähitulevaisuudessa, ykkönen tulee Viisikulmasta ja kääntyy Hernesaaren suuntaan Tehtaankadulle vanhoja ”vararaiteita” pitkin. Kolmonen kurvaa edelleen Tehtaankadulta kohti Viisikulmaa.

Ryhdyin ihmettelemään. Keskustelin ystäväni joukkoliikenneasiantuntijan kanssa. Hän on Simo Airaksinen, DI ja ammattimainen bussikuski. Tuntee siis asiat myös takalistonsa kautta. Siirtelimme pysäkkejä. Parhaalta tuntui yhdistää kaikki pysäkit Laivurinkadulle Viisikulman suuntaan. Toimenpide saattaa vaatia raiteiden siirtoa Laivurinkadulla. Ehkä ei. Viisaiden tutkittava. Suojatiet muuttuvat. Raitioteiden ”kolmiosta” ne joudutaan kokonaan poistamaan. Armfeltintien ja Laivurinkadun nousevan rampin kohdalle tehdään korotetut suojatiet. Tehdään myös ajoradan kavennuksia. Tällaisia mietittiin.

Asiasta tehtiin kolme vaihtoehtoa

Ykkönen on niistä meidän arviomme mukaan paras. Jos nyt jostain syystä Laivurinkadulle ei onnistuttaisi siirtämään kaikkien suuntien pysäkkiryhmiä teimme sitten kakkosen ja kolmosen. Niissä Tehtaankaulle suuntautuva pysäkki on yhteinen. Viiskulmaan suuntaa pysäkit ovat nykyisillä paikoillaan. Syntyy hajautettu systeemi.

  

Vaihtoehto 1.

Kaikki pysäkit siirretään Laivurinkadun Viiskulmaan johtavalle katuosalle. Raitiovaunujen kääntöalue kivetään tai ruohotetaan. Järjestelmä saattaa edellyttää Laivurinkadun pysäkkien ja raiteiden siirtämistä kohti puistoa, jotta saadaan tilaa pohjoisen pysäkille. Asia tutkittava. Toimiva juttu. Parantaa turvallisuutta ja selkeyttää pysäkkisysteemiä. Pienet jalkakäytävien levitykset suojateiden kohdilla ovat tutkimisen arvoisia. Armfeltintie risteysalue ja Laivurinkadun mäki kannattaa nostaa vinolla reunakivellä.

Vaihtoehto 2

Ehdotus jossa vain Laivurinkadun Viiskulman suunnasta tulevalla ajolinjalla on pysäkki. Tehtaankadun länteen suuntautuva pysäkki säilyy, samoin Tehtaankadun itään suuntautuva pysäkki uudessa paikassa  sekä Laivurinkadun pohjoiseen suuntautuva bussipysäkki. Erikseen on tutkittava ”kolmiojärjestely” – ajavatko autot ja bussit kuten raitiovaunut? Alustavasti ajateltuna se ei tunnu hyvältä.

Vaihtoehto 3

Idea perustuu kakkoseen muuten kuin ”kolmiojärjestelyn” osalta. Tämä on parempi kuin kolmio. Selkeämpi. Mutta tämäkin on selvästi huonompi kuin vaihtoehto 1.  Kaikissa kuvissa esitetyissä ratkaisuissa on hiomista – paljonkin. Toivoisin tilaisuutta hiomiseen!

Kohtalo toistaa itseään – jälleen viranomaisia vastustamassa

Näitä miettiessämme, tai oikeastaan sitten vasta kun olimme jo ”loppuun miettineet” saimme käsiimme  tuoreen viranomaissuunnitelman. Suunnitelma oli laadittu liikennesuunnitteluosastolla ja sen päiväys oli 2.12.2016 – siis lähes uunituore. Suunnitelman nimi oli ”Liikennejärjestelyt Tehtaankadun ja Laivurinkadun risteyksessä”. Suunnitelma oli Reetta Putkosen hyväksymä, se oli Leena Silfverbergin tarkastama ja tekijänä oli liikenneinsinööri Juuso Helander. Nämä olivat juuri ne kolme henkilöä jotka tulisin tapaamaan liikennesuunnitteluosastolla. Kaksi ensinmainittua suorastaan rakkaita ystäviäni. Nyt eivät lähtökohdat tuntuneetkaan kovin hyviltä. Luulin meneväni esittelemään ideaa Tehtaankadun ja Laivurinkadun risteyksen parantamisesta, mutta olinkin tosiasiassa menossa kritisoimaan kaupungin juuri viranhaltijapäätöksellä tekemää suunnitelmaa!

Tässä me kaikki istumme - Tehtaankadusta keskustelijat, juuri tällä päivämäärällä. Oikealla Reetta Putkonen, liikennesuunnittelupäällikkö, vasemmalla takana Leena Silfverberg, toimistopäällikkö, vasemmalla edessä Juuso Helander, alueliikenneinsinööri. Reetan takana lymyilen minä, vielä hieman itseeni uskoen. Tunnelma on hieno. Mehän tunnemme toisemme. Kaikki hymyilevät. Asia on yhteinen. Keinot hieman saksaavat.

Tässä se on minun kommenttiehdotuksenil liikennesuunnitteluosaston suunnitelmaan 6666. (Onneksi siinä on nuo neljä kuutosta!) Miten niin? No, luku 666 on Raamatun viimeisen kirjan mukaan merestä nousevan seitsenpäisen ja kymmensarvisen pedon luku, se on pelon luku. Minä en suoraan sanottuna valtavasti innostu tuosta Juuson, Leenan ja Reetan suunnitelmasta. Olen tähän kuvaan piirtänyt miten sitä muuttaisin. Poistaisin keskeiset suojatiet raitsikkakolmion alueelta. Veisin pohjoisen Laivurinkadun suojatien Sepänpuistosta tulevan kävelytien tasolle. Se tietää pidentyvää kävelymatkaa Tehtaankadun suunnassa. Mutta kuinka paljon? Lisäisin jalkakäytävien levennyksiä eli ajoratojen kavennuksia mm. Laivurinkadun ”suuaukossa” etelään sekä Tehtaankadulla Armfeltinkadun kohdalla. Raitsikoiden kääntöalueen päällystäisin jollain ”veistoksellisella” materiaalilla. Vaikkapa ruoholla. Tosiasia on että Viiskulmaan johtavan Sepänpuiston puoleisen raitiotien linjaa pysäkkien kohdalla on siirrettävä noin 1 metri puistoon päin. Se on mahdollista, mutta maksanee neljännesmiljoonan. Turvallisuus maksaa.

Juuso Helander oli tutkinut tarkasti minun ehdotustani. Kiitos siitä. Hän kirjoittaa: ”Muroleen ehdotuksissa on paljon samoja asioita, kuin mitä olemme liikennesuunnitteluosastolla käyneet läpi. Pysäkkijärjestelyissä on joitakin kehityskelpoisia pointteja, joita tosin tulee arvioida kaikista näkökulmista. Armfeltintien ylijatkettu suojatie on mahdollinen.  Toisaalta Muroleen ehdotuksissa jalankulkijan asemaa tietyllä tapaa heikennetään, kun yksi Laivurinkadun suuntainen jalankulun tärkeä suojatie ehdotetaan poistettavaksi. Lisäksi yleisesti kävelymatkat hieman pitenevät Muroleen ehdotuksessa. Lisäksi autojen ajolinjat ja kohtaamispaikat uhkaavat paikoin mennä todella kapeiksi ehdotettujen "patti-" ja pysäkkijärjestelyiden vuoksi.”  

Muuten näihin Juuson arveluihin liittyen laskin kuinka paljon Tehtaankadun pohjoisreunaa kävelevän matka-aika pitenee suojatien siirtyessä. Se on 7 sekuntia. Eniten matka-aika pitenee Laivurinkadun läntiseltä jalkakäytävältä Sepänpuistoon pyrkivälle. Siis juuri sellaisille joilta nykyinen suojatie poistuisi. Heillä matka-aika pitenisi 26 sekuntia. Paljon tai vähän, mutta turvallisuuden kustannuksella.

Ipanakapina uusiksi

Ipanakapina tapahtui 1. syyskuuta 1998. Leena kertoo: ”Liikennesuunnitteuosasto käynnisti 1990-luvun lopulla eri toimijoista koostuvia alueellisia liikenneturvallisuusryhmiä, joista Ullanlinnan liikenneturvallisuusryhmä (Ultra) oli yksi. Mukana olivat siis kaikki Helsingin niemen koulut, päiväkodit, kaupunginosayhdistykset (Eteläiset ry ja Punavuoriseura), Helsingin liikenneturvallisuusyhdistys, poliisit meidän suunnittelupoppoomme lisäksi. Totesimme yhdessä ongelmaksi, että autoilijat eivät tule ajatelleeksi miten paljon alueella on kouluja ja päiväkoteja ja että joka ikinen suojatie on osa lasten koulureittejä.”

Leena Silfverberg: ”Ideoimme koulujen profiilinnostokampanjan, jolle tuli nimeksi Ipanakapina. Kaikilla oli kivaa ja kapina sai toivottua huomiota, mutta jäi harmi kyllä ainutkertaiseksi”.  Nyt on hyvä aika uudelle ipanakapinalle. Tästä keskusteltiin. Leena näytti hienoja valokuvia. Tässä pari näytteeksi vuoden 1998 tapahtumista.

Sydän toimii

Tehtaankadun liikenneturvallisuuskampanja on saanut ansaitsemaansa julkisuutta. Asiasta on tehty ansiokkaita aloitteita jopa valtuustotasolla. Asioiden edistäminen edellyttää monitahoista toimintaa. Tarvitaan vanhempainneuvoston rakkausehtoista toimintaa lastensa turvallisuuden hyväksi. Tarvitaan alueellisten toimijoiden iloista hurmahenkisyyttä ipanakapinan tapaan.  Tarvitaan poliittisten päättäjien kiinnostusta ja tahtoa vaikuttaa luovalla tavalla – henkilökohtaisesti. Tarvitaan myös virkamiesten motivaatiota ja kykyä katsoa ytimeen. Ei napit vastakkain, vaan käsi kädessä. Kaupungin tulevaisuus ei ole vain ulkoisen kasvun supervyöhykkeillä. Se on vähintään yhtä suuressa määrin sisäisen kasvun sydänvyöhykkeillä.  Juuri sellaisilla alueilla kuin Bulsan eteläpuoleinen Helsinki parhaimmillaan on. Siis Stadi. Asiat ovat jatkuvassa muutoksessa – se tiedetään. Asiat ovat hyvin kantakaupungissa. Siksi sitä halutaan lisää. Mutta jos kuvittelemme se elävän omaa elämäänsä ilman huolenpitoa. Silloin erehdymme. 

Maunulan asukasillan jälkipuintia

Maunulan asukasilta sitten oli ja meni. En ollut paikalla kuten jo uhkasinkin. Sanoin, ettei pakilalaisen sovi mennä maunulalaisten ja pirkkolalaisten reviirille. Katselin kuitenkin tilaisuuden videolta. Positiivisena yllätyksenä havaitsin ettei upouuteen Maunulataloon oltu voitu pystyttää kaupungin viranomaisten yleisesti käyttämää presidiumia. Siellä he istuivat kaikki lähes samalla tasolla kuin kansalaisetkin. No oli sentään pieni ero, sillä byrokraatit olivat saaneet allensa korkeat baarijakkarat.

Näin sympaattisen tasavertaisesti istuivat virkanaiset ja –miehet ylipormestari Jussi Pajusen toistaessa tavanomaisen: ”Te kysytte, me vastaamme.”

Tilaisuus sujui Jussi Pajusen puheenjohdolla joviaalisti. Vanhoista vuorovaikuttamisen harjoitteluajoista muistamiani kiihkeitä avuttomuuden synnyttämiä vihanpurkauksia ei esiintynyt. Virkamiehet puhuivat hyvinkin selväkielisesti. Ainoa ongelma oli, että he eivät yleensä vastanneet kysymyksiin. Kun asukkaat kysyivät jotain omaan alueeseen liittyvää konkreettista, virkamiehet selvittivät pitkään ja monisanaisesti tavoitteita koko  kaupungin kannalta. He myös vetosivat siihen, että ne ovat ne valtuutetut, jotka ovat kaiken ajatelleet ja sitten päättäneet. Tilaisuuden lopuksi ylipormestari kehoitti meitä äänestämään, samaa ehdotti joku puhujista. Sillä tavalla asiat muuttuvat tai säilyvät – kuinka vain halutaan.  Äänestän kyllä. Mietin vain sitä, mitä mietti yleisön takarivissä Yrjö Hakanen. Hän oli vaiti. Hän ei valistanut minua eikä muita äänestämisen vaikutuksista kaupunkisuunnttelun tuotekuvastoon. Vaikka kyllä tietää!

Tiesin etukäteen että ystäväni ja kunnioitettu suunnittelupersoona professori Osmo Lappo tulee ottamaan kantaa ja kysymään Pirkkolan Elannon paikalle suunnitellusta osittain 5-kerroksisesta torahampaasta. 

Professori Osmo Lappo (89 v.) halusi kysyä onko missään ennen tehty sellaista temppua, että alueen ainoa kokoojakatu on kylmästi pantu poikki? Ja sitten vielä suunniteltu talo siihen poikittain. Tämä kun oli tehty Pirkkolassa, hänen kotikylässään.

Tiesin myös, että hänen mielestään Pirjontien katkaiseminen on kummallista ja vastoin yleisesti tunnettuja kaupunkisuunnitteluperiaatteita. Tietysti kuvittelin Raide-Jokerin nousevan puheenaiheeksi. Tai ei niinkään raitiotien sinänsä, vaan sen varrelle suunnitellun täydennysrakentamisen. Raitiotie sinänsä on meille lahja. Kukapa sitä moittisi. Mutta rakentaminen. Erityisesti rakentamista on ohjattu Pirkkolantien ja Maunulantien varteen nykyisen huoltoaseman paikalle. Keskustelussa puhenvuoron käyttäjä Lampuotilantieltä paheksui kaavan esittelyssä käytettyä mainintaa ”töölöläiskorttelista”. En yhtään ihmettele. sillä viisikerroksinen ”töölöläiskortteli” on tulossa parinkymmenen metrin päähän lähimmistä Lampuotilantien omakotitaloista. Lampuotilantien mies puhui jostain aiemmista visioista puurakentamisen osalta. He olivat myös tehneet kaupungille vastaehdotuksen. Tämän ehdotuksen toivon vielä saavani käyttöön ennen kuin panen pisteen tälle blogille. En saanut, mutta lisään myöhemmin jos jostain saan.

Reetta vastausvuorossa

Minun rakas ystäväni ja entinen työtoverini, Helsingin ensimmäinen naispuolinen liikennesuunnittelupäällikkö Reetta Putkonen, hän oli aikanaan tehnyt diplomityönsä liikennevaloista Kari Sanen johdolla. Kuinka ollakaan Reetta nyt sanoi, ettei hän halua liikennevaloja Pirjontien ja Pirkkolantien risteykseen. Hylkäsi oman oppinsa. Hänen mukaansa liikennevalot tarvitaan jos yhteys Pirjontielle säilytetään. 

PS. Reetta. Tutkin asiaa tarkemmin, olin ehkä kuunnellut väärin! Kyllähän teillä suunnitelmassa näyttää olevan valot.

Outoa muuten, ettei hän ollut katkaisemassa Maunulantietä. Sehän ylittää radan. Nyt katkaistiin Pirjontie, joka ei koskekaan rataan. Nyt arvoasetelmassa asukasluvultaan samansuuruisen uuden alueen tulevien asukkaiden tarpeet ajavat yli vanhan alueen jo olevien asukkaiden tarpeet. Olavi Veltheim, asemakaavapäällikkö sanoo kaupungin kasvavan. Siksi on rakennettava. Tilastotko meitä ohjaavat? Emmekö voi itse päättää missä on sopiva paikka kasvaa?

Kyllähän Pirkkolalla on kieltämättä aika outo liikenteensyöttöperiaate. Aluetta syötetään seitsemästä pisteestä pääkokoojakaduilta. Nyt jos Pirjontie katkaistaan ainoa oikeaoppisesti pääkatuihin liitetty yhteys poistuu. Uudessa tilanteessa liikenne joutuu suodattumaan alueelle kapeiden omakotikatujen kautta. No sanotaan suoraan: ei tämä nyt katastrofi ole, mutta ei se nyt mikään suunnittelutieteen kukkanenkaan ole.

Reetta sanoo: ”Pirjontien katkaisu on Raide-Jokerin toiminnan kannalta tarpeellista.” Tämä ei ole aivan totta. Raide-Jokeri kulkee itsenäisesti liittymättä Pirjontiehen, jopa ilman pysäkkiä tässä tärkeässä uudisrakentamiskohteessa. Kysymys on liittymästä ja risteysjärjestelystä. Raide-Jokerin suunnittelijoiden tekemä liittymäjärjestely näyttää melkoiselta hässäkältä. Siinä on jopa erityinen tasku esitetyn uuden kerrostalon huoltoliikennettä varten. Taloon on ilmeisesti toivottu kivijalkaliikkeitä. Niiden jakeluliikennettä ei sentään uskallettu ehdottaa Pirkkolan pikkuisille omakotikaduille. Ryhdyinpä siis hieman ihmettelemään tuota liittymää ja tarkistamaan Reetan sanojen todenperäisyyttä. Hieman tyhmänrohkeata kyllä, sillä Reetta sanoi sanottavansa vakaumuksen rintaäänellä ja hänellä on takanaan viisas virasto. ”Liikennevirasto”, niin kuin puheenvuoron käyttäjät tuntuivat Reetan putiikkia nimittävän.

Heureka! Ryhdyin hieman mittailemaan tuota jo minulle lapsuudesta tuttua  laajaa liittymäaluetta ja totesin kiertoliittymän olevan siinä kanavoitua parempi ratkaisu. Tilaa on sopivasti ja yhteys Pirjontielle voidaan säilyttää. Ratkaisu on selkeä. Yhtäkkiä ajatellen - huomattavasti liikennekollegojen ehdottamaa ja Reetan puolustamaa selkeämpi. Talot kuvassa ovat kaavaehdotuksen mukaisia. (No siis suurin piirtein, minun Power Point taidoillani sinne päin!) Vanhan Elannon paikalla olevasta rakennuksesta olen kuitenkin napannut pois korkeimman eli viisikerroksisen osan. Kadun vastapuolella, huoltoaseman paikalla talot on kaavaluonnoksessa ajateltu viisikerroksisiksi.

Kyllä viisikerroksinen palikka Elannon paikalle suunnitellusta rakennuksesta tulisi nappasta pois – vaikka kyllä se siihen mahtuisikin - jos se on jollekin arvokysymys. Niille jotka haluavat Pirkkolaan ”porttia”. Porttia halusi mm. Ode Soininvaara. Minä en halua, mutta kukaan ei kysy minulta. Aina kun tällaista kuvaa katson ihmettelen eikö siinä todellakaan ole raitsikkapysäkkiä - juuri tuon ”töölöläiskorttelin” kohdalla. Jos ei ole, niin ehdotan ”töölöläisyydestä” luopumista ja paikalle mittakaavaan sopivaa puurakentamista vanhan Puu-Maunulan muistoksi ja malliin.

Mitä nyt siis haluan?

Niin, siis mitä nyt haluaisin sanoa? Haluaisin sanoa, että Pirkkolan kaavaa tulisi hieman rukata. Minulle ei riitä se, että Pirkkolan vanhan Elannon paikalle rakennetaan Osmo Lapon mainitsema Leena Tuomisen ja kumppaneiden ”Pirjon krouvin” klooni. Minä haluan vanhan rakennuksen säilytettäväksi. Näyttäähän siinä nyt olevan tyytyväinen vuokraaja, kun asukasillassa niin kehui Helsingin kaupungin toiminnan maasta taivaaseen. Sitten haluan huoltoaseman tontille ja Maunulantien mäenrinteeseen tulevan korttelin suunnittelua ”tiiviin ja matalan” hengessä. Puurakentamisena. Kyllä siihen pienkerostaloakin sopisi kunhan korkeus ei liiaksi nouse. Sivukäytäväratkaisulla voitaisiin vielä hoitaa esteettömyys kohtuullisella määrällä hissejä. Jyrkkään rinteeseen sijoittuvalla rakenteella voitaisiin saavuttaa mielenkiintoista terassoituvaa rakennetta. Sanomattakin on selvää ettei Pirkkolantietä seuraavaa viherkaistaa tule rakentaa. No jos siihen on välttämättä jotain pantava, niin pannaan muutama samanlainen nappula kuin siinä takana jo ennestään on. Eihän nekään talot mitä ammuvainaan aikaisia ole – uusia ja vielä muutama vuosi sitten juuri sitä oikeata täydennysrakentamista.

Nyt jo hurjasti pelottaa miten käy seudun mahtaville Terijoen salaville? Meikäläinen lavean pensselin rakennuskulttuuri saattaa havaita niiden olevan liian lähellä raiteita ja joutavan kaatoon. Nuo salavat ovat puropuiston lisäksi yksi Pirkkolan hienoimpia identiteettitekijöitä. Ja sitten vihon viimeiseksi lopuksi tuo katuristeys. Yön yli mietittyäni tuli selväksi että kiertoliittymä on paikalle paras ratkaisu.

Siinäpä se voisi olla hyväksyttävä ratkaisu minulle niin läheiseen paikkaan. Liittymä Pirjontielle säilytetään ratkaisemalla risteys kiertoliittymällä, Maunulantien varteen rakennetaan ympäristön mittakaavaa kunnioittava puutalokortteli, Terijoen salavat Pirkkolantien varrella säilytetään, ja kruununa kaikelle vanha Pirkkolan Elannon talo säilyy meille muistona sota-aikojen kauppakulttuurista. Se on rakennuksena kaupparakentamisen helmiä.

Presidium asettuu korokkeelleen Maunulassa

Maunulaan on tulossa ylipormestarin asukasilta. Tavan mukaan virkamiehet taas ilmeisesti rakentavat valtaisan presidiumin. Se muistuttaa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Korkeinta Neuvostoa. Melkein hätkähdin kun näin tuo asetelman. Ajattelin noita ystäviä virkamiehiä, jotka joutuvat tuollaiseen asemaan. Kaiken yläpuolelle, absoluuttisen vallan haltijoiksi. Pieni alhainen ihminen sitten kysyy norsunluutornin asukkailta neuvoja. Oliko inhottavasti sanottu?

Minä katselin videolta useampia asukasiltoja. Kauhuni lauhtui. Ensin havaitsin ylipormestari Jussi Pajusen olevan todella hyvä ja miellyttävä puheenjohtaja. Sitten havaitsin norsunluutornin puhuvan varsin asiallisesti ja ikään kuin lempeästi. Ajatukseni muuttuivat. Asukkaat saivat runsaasti informaatiota. Se on yksisuuntaista. Sitä ei voi välttää. Yksisuuntainen katu. Mutta aika miellyttävä ajatusten bulevardi kumminkin. Selvyyden vuoksi, ettei tulisi erehdystä, ylemmässä kuvassa on Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidiumi vuodelta 1965. Alla on Helsingin kaupungin presidium eräässä syksyisessä asukasillassa. Jotenkin yllättävää, että tuo Neuvostoliiton presidiumi vaikuttaa huomattavasti touhukkaammalta!

Tykkitiet

Minä en mielestäni ole maunulalainen. En myöskään ole pirkkolalainen - vaikka minun osoitenumeroni on Pirkkolaa tai Maunulaa. Minä olen pakilalainen. Ei tämä –laisuus ole niin yksinkertainen asia. Ennen vanhaan pakilalainen tai pirkkolalainen ei voinut astua jalallaan Maunulaan.  Ei uskaltanut, koska turpiin tuli. Pakilan ja Pirkkolan aseveliakselin puolustuslinja kulki Viidenrajantiellä Plotin tykkitien kohdalla. Siihen oli kaivettu asemat. Maunulan lapsia vastaan kävimme lukemattomat nuolipyssysodat. Taisi siinä kivilinkojakin olla mukana. Venäjän aikaisia taisteluhautoja käytettiin hyväksi. Maunulalaisten taisteluasemana oli asema numero 3, osana maalinnoituksen tukikohtaa XXII. Pakilan puolella puolustauduimme taisteluasemassa 9, niin ikään tukikohdassa XXII.  Niinpä niin, tuo mitä mitä on väitetty, ettei linnoitusketjua käytetty kuin Leppävaarassa sisällissodan aikana punaisten taistellessa saksalaisia vastaan - se ei siis pidä paikkaansa. Kukaan pakilalainen nuori ei voinut kuvitellakaan menevänsä yksin illalla Maunulan kaduille. Minun ”kotiseuturetkilläni” Maunulassa oli aina mukana sodassa partiokoirana palvellut Rex. Koiran kanssa kävellessä saattoi uskaltautua jopa Metsäpurontien Puu-Maunulan vihamieliselle muukalaisalueelle.

  

Maunulassa toteutettiin aluksi Puu-Maunula vuosina 1946-1947 ja Maunulan läpikulkutalot (Kuusikkotie-Metsäpurontie) vuosina 1948-1951. Puu-Maunula purettiin 1950-luvun lopulla. Läpikulkutalot purettiin 1960-luvun lopulla ja tilalle valmistuivat vuonna 1972 Toivo Korhosen piirtämät punatiilitalot. Maunula oli muuttunut, mutta mittakaava säilyi. Vanhan-Maunulan kansanasuntojen rakentaminen alkoi aravalainoitettuna vuonna 1949 Viljo Revellin ja Keijo Petäjän suunnittelemina. Aluksi vuosina 1949-1953 rakennettiin 11 asuintaloa, lastentarha, “Saunabaari” sekä lämpökeskus. Revellin Saunabaari hämmästytti koulupoikaa uudenaikaisuudellaan. Maunula oli ensimmäinen asumalähiö Helsingissä. Professori Vilhelm Helander pitää Maunulaa suuressa arvossa. Hän kirjoittaa: ”Ekelundin Maunula on lähiörakentamisen ihanteiden parhaita toteutuksia, urbaanimpi kuin hienoja yksittäisiä asuntoryhmiä käsittävä, mutta hajanainen Tapiola. Ekelundin asuinalueet eivät jotakin ’puistokylien’ tapaista poikkeusta lukuun ottamatta, kuitenkaan ole maastoon siroteltua ’metsäkaupunkia’. Niissä on samalla kaupunkikulttuurin henki. Ekelundin arkkitehtuurissa on läpikäyvänä pyrkimyksenä yhteisöelämää kannustavien muotojen luominen. Niukastakin rakennusohjelmasta on yhteistilojen ja lähimyymälöiden lisäksi saatu syntymään tuulelta ja ajoneuvoliikenteeltä suojattuja aurinkoisia oleskelupaikkoja.“ No, ei tuo sitten kaikkia tyydytä. Vaimoni tytär kirjailija Laura Honkasalo selittää syitä, miksi perhe muutti Maunulasta Lauttasaareen meluisan kadun varrelle: ”Ei ollut päiväpaikkoja, ei kahviloita ja kirjastokin aukesi vasta puoliltapäivin, kaljaremmit häiritsivät ja oltiin liian kaukana keskustasta - ei metroa tai ratikkaa."

En siis uskalla pistää päätäni tuonne asukasiltaan. Se ei kuulu minulle. Synnyin erilaiseen Pakilaan kuin se nyt on. Silloin ei ollut Pirkkolaa eikä Maunulaa. Oli vain kosteita koivikko- ja kuusikkometsiä. Oli myös puroja ja risteileviä vanhoja tykkiteitä. Niin, nämä tykkitiet rakennettiin vuosina 1914-1916 osana Helsingin maalinnoitusta. Linnoituksella Venäjän tsaari ajatteli suojautuvansa saksalaisten hyökkäykseltä kohti Pietaria. Saksalaiset kyllä tulivatkin Helsinkiin 12. päivänä huhtikuuta vuonna 1918. He eivät kuitenkaan olleet matkalla Pietariin vaan he tulivat auttamaan Mannerheimia ja Suomen valkoisia Suomen punaisten kukistamisessa. Helsingin taistelussa punakaarti oli katkerasti tappiolla, sillä heillä oli 2000 miestä saksalaisten ja valkoisten 12000 vastaan. Ainoat jotka käyttivät hyväkseen tätä mahtavaa linnoitusketjua olivat punaiset, jotka ryhmittyivät saksalaisia vastaan Leppävaarassa.

  

Tykkitiet ja nämä Pakilan seudun linnoitukset tulivat lapselle ja nuorukaiselle tutuiksi. Tykkitiet palvelivat liikkumista kohti Helsingin keskustaa. Tykkiteitä pitkin liikuttiin myös nykyisen keskuspuiston metsissä. Mutta katsokaa tuota kuvaa. Se osoittaa miten mahtava oli tuo linnoitusketju. Oma ”komentajakallion” mäki tuntui lapsena mahtavalta, mutta kuvassa näkyvässä kokonaiskonstellaatiossa se vaikuttaa lähinnä kärpäsen paskalta.

Sota-ajan lapsi valitsi matkareittinsä ilman navigaattoria

Sota-ajan lapsen mieltä kiihottivat erityisesti bunkkerit. Sota-aikana ne olivat väestönsuojakäytössä, sodan jälkeen ne nopeasti otettiin  hyötykäyttöön. Meidän naapurissamme ollut bunkkeri oli metallivalimona. Nuori poika oppi siellä näkemään lähes hämmästyttävältä tuntuneen metallivalun ihmeen. Sota-ajan ihmeenä olivat myös kallioilla sijaitsevat valonheitinasemat.  Niistä ovat vieläkin muistona betoniset sokkelit. Se että ne ovat vielä jäljellä ja törröttävät yllättävinä ja ehkä nykykulkijalle tuntemattomina, se on mielenkiintoista.

  

Lapsen muistikuvina sota-ajalta ovat voimakkaimpina juuri nämä valoheitinten kiilat kirkkaalla talvitaivaalla. Ne ennakoivat pahaa. Ne ennakoivat ilmapommitusta. Paha ja arvaamaton uhkasi aina kuutamoisella ja kirkkaalla säällä. Tämä (omatekoinen) kuva kertoo siitä miltä Helsingin taivas näytti venäläisen pommituslentäjän silmin. Katselupaikka on Harmajan tasolla.

Pakila itsessään pelastui pommituhoilta. Mekin istuimme pommitusten aikana kellarissa, talon saunakammarissa. Mielikuvana on ainoastaan Haagan pelloilla nykyisen ammattikoulun kohdalla ollut suuri pommikuoppa. Pommit olivat sinne kantakaupungin ulkopuolelle roiskaistu ilmeisesti ilmatorjunnan pelossa – tavan mukaan.  Tein noista tähtikirkkaista öistä ja valoheitinten kiiloista blogin: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/01/taysikuu-ja-sotatalvien-varjot.html

  

Tykkiteitä pitkin kuljettiin Etelä-Haagan läpi H-linjan pysäkille rautatiesillan seutuville, josta matka jatkui yksivaunuisella H-skurulla Ruskeasuon päätepysäkille, missä siirryttiin ysiin, joka jatkoi Erottajalle.  Minä tosin hyppäsin ratikasta, tai oikeistaan raitsikasta, niin kuin sitä silloin sanottiin, Kansallismuseon kohdalla. Oli myös vaihtoehtoisia reittejä. Siihen aikaan noista reittivalinnoista päätti muuten ihminen itse. Päätöksentekijäksi ei tarvittu navigaattoria tai reittiopasta. Yksi paljon käytetty mahdollisuus oli fillaroida Pasilan kaatopaikan ohi Töölönlahdelle ja siitä Lemminkäisen patsaan ja Hesperian pesäpallostadionin ohi koululle. Ja kolmas ja talvisin käytetyin oli Oskari Saaren keltainen bussi Rautatientorilta Mäkelänkatua ”tervatielle” ja siitä Alkutietä Lepolantielle. Sotatalvina bussi oli ”puukenkä”. Puupaneloitu ja puukaasulla varustettu keltainen linjabiili. Siinä oli tunnelmaa. Bussi lähti Rautatientorilta Lucullus-ravintolan edestä. Ravintolan ihmeelliset mainosvalot  huokuttelivat pikkupoikaa synnillisiin ajatuksiin.

Pirkkola on naapurikyläni

Kylä rakennettiin välirauhan aikaan vuonna 1941. Talot olivat ruotsalaisia lahjataloja. Talot suunnitteli Helsingin kiinteistöviraston arkkitehti, myöhemmin kaupungianarkkitehti Lauri Pajamies. Ruotsalaisia taloelementtejä tuli Suomeen yhteensä 2000 taloa varten. Taloja pystytettiin 75 paikkakunnalle. Ne olivat tarkoitettuja karjalaisille siirtolaisille. Hanke rahoitettiin Ruotsissa suoritetulla rahankeräyksellä. Pirkkolaan alkuperäisiä ruotsalaistaloja pystytettiin 160 kappaletta.  Talot ovat vuokratonteilla. Vuosivuokra on nykyään 1500 euroa vuodessa. Pirkkolaan oli tehty jo messutalot ennen sotia. Yksi niistä on Ahlströmin tuotetta ja A. Aallon piirtämä. Toinen on Serlachiuksen tuotantoa ja kolmas Torasjoen sahan tuotantoa. Kaikkia taloja ja varsinkin Alvarin taloa on sitten melko hulvattomasti ”jalostettu” kohti piparkakkutyyliä. Minun ensimmäinen ystäväni Pirkkolassa oli tuleva puhelininsinööri Hirvo Salonen Papinmäentiellä. Hänen kanssaan rakensimme ensimmäisen yksityisen puhelinlinjan Pirkkolan ja Pakilan välille. Aluksi se toimi Ovomaltine-purkilla ja rautalangalla. Myöhemmin Hirvo rakensi oikean sähköisen patteripuhelimen.

  

Sellaisia ne ovat nämä Pirkkolan talojen elementit. Sahanpurua on kymmenen sentin verran. Nykyään seinä paksuuden tulee olla vähintään kolminkertainen. Työmaallakin saattaisi olla jonkinlaista nosturin tarvetta.

Pirkkola ei ole ekokylä

Minä olen ihmetellyt tätä energiaongelmaa ja erityisesti sitä, että Suomen vanha rakennuskanta on juuri tätä Pirkkolaa. Pirkkolan talot ovat teknisesti aikansa tasoa. Ne eivät ole lähellekään passiivitaloja tai nollaenergiataloja.  Seinässä on purua 10 cm ja katossa hieman enemmän.  Purut ovat sitten lasehtineet ja eristeenä saattaa olla pelkkää ilmaa. Useat ovat sitten myöhemmin lisänneet laudoituksia ja ehkä eristeitäkin. Menenpä kysymään kavereiltani tuota energiataloutta. Kysyn ensin Viidenrajantien varrella asuvalta kaveriltani miten heidän talonsa kuluttaa lämpöenergiaa. Talossa on 160 asuinkerrosneliötä ja 50 lämmitettyä kellarineliötä. Talossa on sähkölämmitys. Siinä menee niin valot kuin lämpökin samaan pakettiin. Energiasta syntyy laskua  15 euroa per neliö ja vuosi. Kysyn sitten vertailun vuoksi myös toiselta kaveriltani. Hän on Viidenrajantien pirkkolalainen. Hän asuu rintamamiestalossa, joka on niin kuin edellinenkin rintamamiestalotyyppiä. Talo valmistui vuonna 1946. Siinä on 130 asuinkerrosneliötä ja 100 lämmitettyä kellarineliötä. Heillä on kaukolämpö. Energiaa kuluu 47 MWh ja laskua tulee 13 euroa vuodessa per neliö. Vielä kyselen kaveriltani Papinmäentien  originaali-pirkkolatalossa - tosin laajennuksineen. Heillä on lämmitettyjä neliöitä asuinkerroksessa 100 m2 ja kellarissa 100 m2. Heillä on myös kaksi lämpöpumppua talon seinällä. Tulisijassakin on tulta. Sähköenergiaa kuluu vuodessa 22 MWh.  Neliötä kohti se tekee 15 euroa vuodessa. Vertaan nyt omaan talooni. Minun taloni on rakennettu vuonna 1931. Se on tehty vanhoista kierrätetyistä hirsistä. Seinissä on kyllä 5 cm lisälämpöeriste. Yläkerrassa on vain puruja seinissä ja katossa. Kellarissa ei kaikilta osin ole juuri mitään eristeitä sokkelia vastaan. Talossa on  122 asuinneliötä ja 42 lämmitettyä kellarineliötä. Kaukolämpönergiaa kuluu 30 MWh vuodessa. Energia maksaa siten lähes 12,5 euroa per neliö ja vuosi. Sellaista se on  tämä vanhojen talojen energiatalous.  Onhan minulla Tallinnassakin talo. Eristeet ovat vanhaan tyyliin lähes olemattomat. On paksua kiviseinää ilman eristeitä, mutta on myös iso kattopinta, jossa on vain 7 cm solumuovi.  Vuodessa kulutus on 40 MWh. Tallinnan hinnoilla kaukolämpöenergiaa kuluu 11 euroa per neliö. Vielä tarkistin ystävältäni, joka asuu Vuosaaressa 90-luvun kerrostalossa. Hän sanoi lämpöenergian kulutuksen olevan hieman alle 11 euroa neliöltä vuodessa. Ihmettelen hieman miten kuvitellaan päästävän asetettuihin energiansäästötavoitteisiin? Muuten lisäselvityksenä sanon, että kaikki nämä pientalot Helsingissä ja Tallinnassa ovat suojelukohteita. Lisäeristeiden asentaminen on siten hyvinkin haasteellista. Emme siis asu ekokylässä, emmekä edes sellaisen liepeillä.

Pirkkolan Elanto, tuo pieni talo – onko se yhdentekevää?

Pirkkolaa halutaan mahdollisuuksien mukaan hieman tiivistää. Jokeri-rata tulee kulkemaan pitkin Pirkkolantietä ja Pirjontietä. Siksi halutaan rakentaa vanhan Pirkkolan Elannon talon paikalle kerrostalo. Emeritusprofessori Osmo Lappo asuu alueella. Hän ei pidä Pirkkolan vanhan Elannon purkamisesta, eikä varsinkaan paikalle kaavaillusta ”viisikerroksisesta hampaasta”.  Hän ei myöskään pidä Pirkkolantien katkaisusta. Hän vetoaa alueen suojelukaavaan.  Olen tietysti Osmo Lapon kannalla. Tässä kuulette Osmon puhuvan:

http://www.helsinkikanava.fi/www/kanava/fi/videot/video?id=3327

  

Minä olen Jokeri-raitiotien innostunut kannattaja. Olen aina ollut. En kuitenkaan pidä kaavaehdotuksesta joka hävittää Pirkkolan vanhan Elannon talon. Se talo merkitsee minulle nuoruuteni ”supermarketia”. Maito ja leipä ja kala ostettiin noiden vasemmanpuoleisten ovien takaa. Mutta eldorado aukesi oikeanpuoleiseesa päädyssä. Siellä oli sekatavaraosasto. Nuo ovet ovat vielä jäljellä. Onko tuo kahva alkuperäinen? Sitä ihmettelen.

Kun kaupunkisuunnittelulautakunta käsitteli marraskuussa 2016 risteysalueen kaavaa ystäväni Ode Soininvaara kirjoitti blogissaan näin: ”Poljin katsomaan paikkaa. (Kiitos rakennusvirastolle, olivat harjanneet pääradan pyöräreitiltä sepelin pois) Tämä on hyvin ristiriitainen kaava. Kaiken järjen mukaan tuossa kohdassa pitää tiivistää, mutta onhan siinä aika iso ristiriita mittakaavassa vanhan (suojelu) omakotiasutuksen ja kerrostalojen välillä. Erityisesti entisen Elannon tontille kaavailtu korkeimmillaan viisikerroksinen talo on herättänyt vastustusta. On siinä naapuritontilla ihmettelemistä, mutta toisaalta arkkitehtoninen idea portista on hyvä.”

Toivon että Ode olisi antanut pirulle pikkusormen ja uskaltanut ottaa kantaa kultturiperinnön, mittakaavan ja harmonian puolesta, mutta ei sittenkään. Hän valitsi linjansa: toisaalta, toisaalta!

  

Kuvassa näkyy viisikerroksinen rakennus vanhan Elannon paikalla.  Liikenne tontille kulkee pienten asuntokatujen kautta, koska Yhteys Pirkkolan bulevardilta, Pirjontieltä Pirkkolantielle katkaistaan.

Jokeria täydennettävä ”Pikku-Jokerilla”?

Kuten väliotsikosta voi havaita en ole tyytyväinen vain ”perusjokeriin” haluan myös ”pikkujokerin”. Pikkujokeri veisi helsinkiläisiä Helsinkiin ja takaisin.  Esi-Jokeri eli 550 bussilinja syntyi vuonna 2003. Vuoteen 2013 linjaa ajettiin Jokeri-nimellä. Nyt se on vain 550. Se odottaa Raide-Jokerin suurta tulevaisuutta. Linjan voimakkaana puoltajana oli ystävämme Niilo Järviluoma.  Linjan matkustajamäärä on noussut huipussaan 30000 nousuun arkipäivässä ja 13 miljoonaan nousuun vuodessa. Tämä on ollut positiivinen yllätys niin Niilolle kuin meille muillekin poikittaisliikenteeseen hurahtaneille. Linja on tärkeä tekijä Helsingin poikittaisliikenteessä. Raitiovaunut tulevat ohittamaan Pirkkolan ja minun pysäkkini  5-7 minuutin vuorovälein molempiin suuntiin. Pirkkolan kohdalla matkustajamäärä on kutakuinkin sama kuin nyt Kehäradalla lentokentän kohdalla. Ei pikku juttu! Jokeri kulkee tulevaisuudessa Otaniemestä Itäkeskukseen. No, kysytään sitten onko minulla pakilalaisena syytä matkustaa Itikseen tai Otaniemeen.  No minun kohdallani Itikseen ei koskaan, joskus sentään hyvin harvoin voisin mennä Otaniemen kirjastoon. Mutta minun täytyisi päästä Helsinkiin. Se ei ilman vaihtoja onnistu Jokerilla. Mutta se voisi onnistua Jokeri-radan käytöllä.  Se onnistuu siten, että linjat yksi ja kymppi yhdistetään rengaslinjaksi. Tämä uusi ehdotettu linja tuo keskeisen Jokerin osaksi Helsinkiä. Esitin tätä ideaa esitelmässäni Infrapäivillä vuonna 2016. Ilahduin suuresti kun Ville Lehmuskoski,  HKL:n toimitusjohtaja, suhtautui asiaan ikään kuin myönteisesti. Se herätti toivoa. Siis nyt Pikku-Jokeria ajamaan! Hei vaalikone!

  

Raide-Jokeri on noin 22 km mittainen pikaraitiotie. Se kulkee Otaniemen metroasemalta Itäkeskuksen metroasemalle. Yhteisiä asemia rautateiden kanssa on vielä Leppävaarassa, Huopalahdessa ja  Oulunkylässä. Tämä on historiallista. Rata ei kuitenkaan ilman vaihtoja palvele meitä Pirkkolassa, Maunulassa ja Pakilassa - jos haluamme mennä keskustaan. Se voidaan nyt ratkaista yhdistämällä raitsikalinjat 10 ja 1. Niistä muodostuu rengaslinja, joka käyttää Jokeri-rataa. Matkustajapulasta kärsivä ykkönen saa piristysruiskeen. Kympin suhteen voi tulla ongelmia. Matkustajia on liikaa. No sitten voidaan palata vanhaan H-linjaan.

Olen iloinen siitä, että kaupungin virkamiehet tulevat lähelle kotikylääni. Toivotan heidät tervetulleiksi. Tulen myös videolta tarkkaan seuraamaan tilaisuuden kulkua Maunulan uudessa Kirjastossa. Uskaltaisikohan joku kysyä Reetalta tuosta Pikku-Jokerista? Voisin vielä ehtiä sen käyttäjäksi. Kerron vielä, että jo 50-luvulla puhuttiin tuosta kaivatusta raitiotiestä Maunulaan. Mutta silloin se oli menossa suoraan Helsinkiin. Herättää suuria toiveita, että meistä on tulossa kaupunkilaisia!

PS. En malta olla sanomatta kantaani Keskuspuistosta! Se liittyy meihin, tämän alueen aboriginaaleihin. On tehtävä Bulexit! Lue: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/12/yleiskaava-juristien-arvioitavana.html

Kesytetty riita

Petri Jalasto, hyvä ystäväni, hän lähettää minulle juuri valmistuneen diplomityön. Näitä nuorten tekemiä diplomitöitä ei voi muuta kuin hämmästyksellä ihailla. Miten on mahdollista, että diplarin tekijä on voinut perehtyä niin laajasti dipomityön aihetta sivuavaan taustamateriaaliin. Joskus nuo diplomityöt vaikuttavat lähes väitöskirjoilta. Minusta se on erittäin hyvä, että opiskelijat joutuvat kahlaamaan ns. teoriaa. Mutta jotain kummallista siinä teoriassa on ja ihmeellinen on tuo tieteellisen tutkimuksen maailma. Tärkeätä on, että tekstistä löytyy mahdollisimman monta sitaattia. Sitaatit ovat useimmiten kokonaisuudesta irrotettuja, irtonaisia ajatuksia tai lauseita. No, muuta ne eivät voi ollakaan. Sitten näistä irrallisista palikoista pinotaan johtopäätösten tai aksiomien ketjua, joka sitten useimmiten päätyy jonnekin tyhjään. En nyt ollenkaan sano, että näin olisi minun edessäni olevassa teksteissä. Sanon vain, että tämä taustatyö kuuluu ”tieteelliseen” metodiin, vaikka se joskus suunnittelijaa kummastuttaakin.

Minun edessäni on Aalto-yliopiston Insinöörititeiden korkeakoulussa helmikuussa hyväksytty Sauli Sarjamon diplomityö. Sen nimi on ”Helsingin yleiskaava ja kaupunkibulevardit seudullisessa monitoimijaympäristössä”. Työn valvojana on ollut professori Raine Mäntysalo ja ohjaajana diplomi-insinööri Petri Suominen. Työssä on 102 sivua, 25 kuvaa ja 122 lähdeteosta. Siinä on lisäksi runsaasti  lähdeviitteitä.

Diplarin esipuhe sanoo näin: ”Tämän diplomityön tavoitteena on muodostaa laaja ymmärrys Helsingin kaupunkibulevardien toteuttamiseen perustuvan yleiskaavan vaikutuksista ja asemoitumisesta seuduliseen monitoimijaympäristöön. Kaupunkibulevardiskenaariota tarkastellaan liikenteen ja maankäytön yhdistäviin malleihin ja teorioihin tukeutuen, joiden perusteella kaupunkirakenteessa tapahtuvaa muutosta pyritään jäsentämään ja ymmärtämään. Muutoksen merkitystä tarkastellaan erilaisiin ympäristöihin sijoittuvien ja erilaiset tavoitteet omaavien toimijoiden kannalta sekä pohditaan, mitä etenemisvaihtoehtoja seudullisessa maankäytön ja liikenteen suunnitteluyhteistyössä voisi olla.”

Diplarin viimeinen lause sanoo näin: ”Ehkä on vielä hyvä pysähtyä pohtimaan, mistä loppujen lopuksi puhutaan, kun puhutaan kaupunkibulevardeista.”

Etsimässä nykymaailman suunnitteluguruja

Hyvä juttu.Ehdottomasti. Hienosti tehty. Kahlaan diplarin läpi. Se on hyvä ja asiallinen, sai korkeimman arvosanan. Onnea! Mutta sitten ryhdyn kiinnostumaan lähdeviitteistä. Ensin katselin Sarjamon lähdeviitelistaa. Siinä oli 34 henkilöviitettä. Kakkosena listalla oli ystäväni Leo Kosonen.  Vielä hänen australialaiskollegansa kärkinelikossa. Ajattelinkin nyt viisastuvani, kun tutkin muutaman liikenne- ja maankäyttösuunnittelun diplomityön ja lasken niistä lähdeviitteiden kohteet. Sopivasti vielä minulla oli  koneella Seppo Lampisen väitöskirja. Sepon lähdeviitteet olisivat tässä mielenkiintoinen lisäarvo. Sillä tavalla pääsen selville siitä, keitä ovat nykyisin alan gurut.  Siis, että jos haluaisi olla nykymaailman ajatusten virrassa, niin mitä olisi luettava ja ymmärrettävä.

Omat viitteet aikojen takaa

Kirjoitin vuonna 1967 Rakennustekniikka-lehteen artikkelin ”Helsinki, Itämeren tytär”. Siihen aikaan suunnitteluideologiat etsivät kansainvälisyyttä. Tahdottiin oppia ja ymmärtää. Nähtiin ajan haasteet. Uusi tuntematon oli edessä. Eurooppalainen liikennesuunnittelu oli etsikkoaikansa alussa. Lähihistoriassa oli suuria ajatuksia ja suuria ajattelijoita. Keitä olivat ideologian isät tai äidit tuohon aikaan? Viidenkymmen vuoden takaisessa artikkelissani viitataan Ebenezer Howardiin, Corbusieriin, Jane Jacobsiin ja Heikki von Hertzeniin. Viittauksia on vielä Frank Lloyd Wrightiin, Buckminster Fulleriin ja Michael Webberiin. Bauhausin opetusta ei myöskään unohdettu. Tietysti Louis Kahn ja kaupunkitilaa muokkaavat pysäköintisiilot kiihdyttivät ajatuksen kulkua. Marshall MacLuhan oli julkaissut kirjansa “The Medium is the Message”. Christopher Alexanderin Kaupunki ei ole puu, (Alexander 1966, ”A City is Not a Tree”), opetti meitä katekismuksen tavoin. Edmund Baconin julkaisema Design of Cities, (1967 Thames & Hudson) ravitsi liikennesuunnittelijan mielikuvitusta suurenmoisella tavalla. Ja tähtenä taivaalla pääosin Colin Buchananin taiteilema Traffic in Towns (1963, UK Department of Transport). Buckminster Fuller saapui Suomeen luennoimaan. Ajatuksemme harhailivat hänen geodeettisessa kuvussaan.

Tässä niitä oli sen ajan raamattuja. Katselin vielä kirjastani henkilöviitteitä. Hupsista, siinäpä näkyikin olennainen ero nuorten tutkijoiden henkilöviitteisiin. Minä olen ollut koko pienen ikäni suunnittelija. Se näkyy henkilöviitteissä.

Tutkijoiden henkilöviitteet viittaavat tutkijoihin. Suunnittelijan henkilöviitteet näyttävät keskittyvän tilaajiin, työtovereihin ja sitten eräisiin guruihin. Tuossakin listassa ainoat ihmiset joita en henkilökohtaisesti tuntenut olivat Eliel Saarinen ja Wilbur Smith.

Seppo Lampisen väitöskirja

Seppo Lampisen väitöskirjan nimi on: ”Tässä tie, missä kaupunki? Liikennesuunnittelu ja yhdyskuntarakenteen hajautuminen.” Väitöskirjan tiivistelmän ensimmäinen kappale kuuluu näin: ”Tutkimuksen kohteena on liikennesuunnittelu erityisesti kaupunkiseutujen tieverkon suunnittelun näkökulmasta. Tulokulmanani tutkimukseen on näkemys siitä, että kaupunkiseuduilla liikennesuunnittelu on asemoitunut modernisaation hengessä luomaan edellytyksiä ensisijaisesti henkilöautoilla tapahtuvalle liikkumiselle tunnistamatta, mitä seurauksia tästä on kaupunkien kehitykselle. Henkilöauton sujuvaa käyttöä palveleva tieverkko on luonut yhdyskuntarakennetta hajauttavan kehityssuunnan, jonka yhteyttä tieverkon suunnitteluun ei ole haluttu nähdä tai kyetty näkemään – tai viime kädessä haluttu myöntää. Tästä näkökulmasta tutkimus pyrkii olemaan avaus liikennesuunnittelun perusteiden ja yhteiskunnallisten merkitysten tarkasteluun.” Lampinen kiittelee erityisesti Mari Vaattovaaralta ja Anssi Joutsiniemeltä saamaansa tukea.

Seppo Lampisen väitöskirja on hyvä ja kiintoisa. Siinä on myös muutakin kuin tutkijanäkökulma. Siinä on kokijanäkökulma. Omakohtainen kokeminen mitä on toimia bisneksen, byrokratian ja politiikan voimakentässä. Seppo sanoo väikkärinsä loppulauseessa näin: ”Muutoksen aikaansaaminen liikennesuunnittelussa edellyttää irrottautumista tai ainakin etääntymistä modernistisen kaupunkisuunnittelun ja tiensuunnittelun traditiosta, mikä voi tapahtua koulutuksen painopisteissä tehtävien muutosten kautta. Muutoksen aikaan saaminen tätä kautta on kuitenkin hidasta. Muutos voi tapahtua nopeammin, jos liikennesuunnittelussa havaitaan luonnontieteisiin perustuvan insinööritieteellisen lähestymistavan rajoitukset yhteiskunnallisten ilmiöiden tarkastelussa ja niihin kohdistuvassa suunnittelussa. Muutoksessa tarvitaan myös ymmärrystä liikkumisen nopeuden rajoittuneisuudesta ja suorastaan vahingollisuudesta suunnittelua keskeisesti ohjaavana muuttujana.” Mainiosti sanottu!

Tämä lista on mielenkiintoinen. Se on Lampisen väitöskirjan lista. Hänellä on kärkikolmikkona Wright, Corbusier ja Castells. Lapintie sitten kipuaa aina neloseksi. Knoflacher, Lefebvre ja Jacobs saavat parinkymmenen verran viittauksia. Antaa sentään vastaväittäjä Vaattovaaralle 10 viittausta. Mukavaa että näinkin monta suomalaista on listalla. Heitä on runsas puolet kaikista mainituista.

Minulla on tässä koneella Sauli Sarjamon diplomityön lisäksi kaksi muuta työtä. Toinen on Sonja Sahlstenin  työ otsikkonaan: ”Joukkoliikennemyönteinen yhdyskuntarakenne maankäytön  suunnittelun tavoitteena.” Työ valmistui vuonna 2012 ja sen valvojana oli Kimmo Lapintie. Ja toinen on Anna Hakamäen diplomityö vuodelta 2015 otsikolla ”Yhdenmukaista yhdyskuntasuunnittelua etsimässä”. Työn valvojana oli Trevor Harris. Olin hyvin kiinnostunut vertailemaan näitä nuoren polven töitä erityisesti viitehenkilöiden osalta. Laitoin sitten näiden kolmen diplomityön ja Seppo Lampisen väitöskirjan viitehenkilöt yhteen pakettiin ja tein ”viitteiden mestariluokan” ajanjaksolta 2012-2017. Muistutetaan vielä että näiden töiden valvojina olivat olleet meidän arvostetut professorimme Mari Vaattovaara, Kimmo Lapintie, Trevor Harris ja Raine Mäntysalo.

Aivan uunituore Sauli Sarjamon viitelista näytti tällaiselta.

Viitteiden mestariluokka

Listan kuninkaaksi selviää ystävämme Mika Ristimäki. Hän on Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija. Hänen tehtävänään ovat SYKEn nettisivujen mukaan SYKEn rakennetun ympäristön teeman koordinaatio, yhdyskuntarakenteen tutkimushankkeiden johtaminen, maankäytön suunnittelu- ja ohjausjärjestelmät sekä liikennejärjestelmät, GIS, seuranta. Mika siis valittiin tällä loisteliaalla tilastoanalyysillä kukkulan kuninkaaksi. Eihän siitä mitään haittaakaan ole. Onnea Mika!

Kakkoseksi listalla tulee Peter Newman. Kuka hän on? Hän on kolmanneksi sijoittuneen Leo Kososen kollega. Yhtälailla hän on seitsemänneksi päässeen Jeff Kenworthin työkaveri. Leo työskennellyt intensiivisesti mainitujen herrojen kanssa. He ovat kestävän kehityksen professoreita Curtin yliopistosta Perthistä Australiassa.  Leo itse työskenteli samaisessa paikassa lähes vuoden. Tässäpä onkin linkki blogiin jonka olen asiasta kirjoittanut:

http://penttimurole.blogspot.fi/2016/07/leo-ja-kaupunkikudokset.html

Kososen jälkeen neljänneksi tulee Michael Wegener. Hän on saksalainen arkkitehtuurin ja suunnittelun professori. Hän työskentelee Spiekermann & Wegener konsulttitoimistossa. Useiden viittausten kohde on Wegener & Furst raportti liikenteen ja maankäytön mallintamisesta. Siellä tulevat esiin Kari Lautson johtamat Propolis- ja  Spartacus-projektit. Hienoa muisteltavaa. Että mekin!

Viidentenä listalla esiintyy Frank Lloyd Wright ja kahdeksantena Corbusier. He tulevat Seppo Lampisen antamina. Suomalaisista Alppi, Schulman, Lapintie ja Mäntysalo ovat kunniakkailla sijoilla. Ovatpa ystävämme Kari Ojala ja Hanna Kalenoja myöskin ansiokkaasti onnistuneet.

Tässähän se on viitteiden mestariluokka. No, älkää nyt viisaat hermostuko. Leikkiähän tämä on. Mutta se on sellaista leikkiä, että hieman tajuaa näitä liikenteen ja maankäytön virtauksia. Hyvin ovat Ristimäen ja Kososen kaupunkikudokset paikkansa valinneet.  

Hännänhuipuksi agonismia

Diplomityössä törmään minulle täysin uuteen suunnitteluteoriaan. Se ei ole antagonismia, päinvastoin se on agonismia. Mäntysalon mukaan: ”Agonistisessa suunnitteluteoriassa ei tavoitella kokonaisvaltaista rationaalisuutta keinona konsensuksen muodostamiselle. Sen sijaan siinä hyväksytään erilaisten intressien osittainen yhteensovittamattomuus. Agonistisessa toiminnassa on tarkoitus keskittää huomio suunnittelun kykyyn käsitellä konfliktissa olevia vaatimuksia ja ristiriitoja. Hyödyllisessä agonistisessa toiminnassa konfliktin osapuolet tunnustavat molemminpuolisesti konsensuksen tavoitteluun liittyvät rajoitteet ja molempien asemat toistensa oikeutettuina vastustajina. Näistä lähtökohdista käsin konfliktiin pyritään löytämään ratkaisu molempia osapuolia kunnioittavalla tavalla.” Näin sanovat Raine Mäntysalo ja Pia Bäcklund. Diplomityöntekijä Sauli Sarjamo heihin viittailee. Ehkä ajattelee bulevardiratkaisun avaimeksi.

Herää kysymyksiä

 Onko tässä nyt menossa pyörän keksiminen uudelleen? ”Kesytetty riita”. Minusta kaupunkisuunnittelussa on aina ollut tuollainen kiihottava ilmiö. Aina se on ollut risti- ja eturiitojen sovittelua. Suunnittelijat suunnittelevat, byrokratia ohjelmoi ja käytännössä vaikuttaa laajasti sisältöön ja lopputulokseen, poliitikot päättävät. Kaiken taustalla on talouselämä ja bisneslobby. Taustakohinaa aiheuttavat vielä tiede ja kulttuuri. Kansa on aina ollut tässä pelissä sivustakatsoja. Kansa kurkistelee pelin tapahtumia median kautta. Olisiko tässä uudessa ”kesytetyn riidan”  prosessissa jotain eväitä meidän yleiskaavamme tulevaan kehittämiseen. Ehkä olisi analysoitava riidan aiheet.

Oswald Spengler on sanonut että ihmiskunnassa vallitse yleinen päämäärättömyys. ”Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi.” Hän taitaa olla oikeassa – on vain tuntemattomia voimia. Tässä voisi tuo riidan kesyttämisen agonistinen prosessin olla ehtaa tavaraa.

No, listataan niitä. Jotkut haluavat Helsingin kasvavan nykyisestään puolitoistakertaiseksi. Jotkut eivät pidä näin voimakkaasta kasvusta. Kasvu pelottaa erityisesti siksi että uusista nukkumalähiöistä on vaara tulla segregation pesäkkeitä ja slummeja. Ne jotka kasvua ihannoivat, he uskovat nykyisten moottoriteiden päälle rakennettavien kaupunginosien synnyttävän ihanaa pöhinää. Juuri tämä pöhinä on asia joka monia pelottaa. Tämä riita on nyt ensimmäinen kesyttämisen kohde. Kunhan ensin kunnioitetaan toisiamme, ennen kuin keskustelu alkaa. Näin: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/07/kasvun-paradigma-ennen-paha-nyt-hyva.html

Toinen tärkeä riidan kesyttäminen voisi tapahtua keskuspuiston suhteen. Jotkut ovat nimittäin sitä mieltä, että keskuspuisto muodostaa mainion maaresurssin,  oli sitten kysymys asutuksesta, jäähalleista tai kauppakeskuksista. Riidan toinen osapuoli ei taas haluaisi luovuttaa puoltakaan aaria edes melualueella olevaa kitukasvuista pusikkoa, ei edes uuden fillaribaanan rakentamiseen. Nyt kesyttäjät yhteen ja kesytys voi alkaa. Tuloksena on tietysti kompromissi. Mutta sehän ei olekaan kesytysmetodissa mahdollinen. Sellainen ratkaisu, ettei keskuspuistoa lainkaan rokoteta, se ei ole mahdollinen tämän uuden kesytysmetodin puitteissa. Mutta jos ihan vähän. Esimerkiksi: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/06/keskuspuisto-ja-bulexit.html

Malmin lentokentän kesytys olis aika kiva projekti. Pääsisikö siihen mukaan?

Siinä kesytettävää: http://penttimurole.blogspot.fi/2016/04/lisaa-selityksia-malmista-ja-idea.html

PS. Älkää hyvät ystävät, kesytetyn riidan prosessin kannattajat - hermostuko. Minusta siinä on kivaa järkeä!