Ketä voi kiinnostaa kanihöystö?

Nykyajan FB-maailma on vanhalle tallaajalle vieras. Entisaikaan haluttiin pitää kotiasiat salaisuutena. Nyt on toisin. Nyt ihmiset haluavat ”jakaa” tavaransa ja tunteensa yhdessä koettaviksi.  Minä en ole sortunut naamakirjan uhriksi, tai totta puhuen olen ihan vähän. Minulla on siellä yksi ystävä, sen on tyttärenpokani Teemu. En kuitenkaan kirjoita sinne tai lue sieltä mitään. En edes tiedä salasanaani. Saatat kysyä, onko tuossa mitään ylpeilyn aihetta? No eipä liene. Nyt olen kuitenkin päättänyt paljastaa kaikelle kansalle minun salaiset harrastukseni joulun ja loppiaisen välillä. Niihin kuuluu etupäässä syöminen liittyen joulun viettoon Pakilassa ja uudenvuoden viettoon Tallinnassa. Juomisesta en aio tarkemmin tehdä selkoa. Siinä joutuu helposti juopon kirjoihin.

Olemme joutuneet kulinarismin koekaniineiksi. Ei niin, etteivätkö kulinaariset kotikeittiönautinnot olisi olleet meidän perheemme vakiotavaraa, mutta nyt nuorempi polvi on ryhtynyt tositoimeen. Onhan tälle asialle hieman perinteitä. Kaikki alkoi silloin kun tyttärenpoikani Teemu kilpaili Master Chefin ensimmäisessä jaksossa. Hän putosi loppukahinoissa kakkoseksi. Tämän jälkeen hän on kehittänyt taitojaan harjoittamalla oman sähköinsinöörintyönsä ohella cateringpalvelua.  Vähintään pari kertaa vuodessa olemme saaneet nauttia hänen upeista Fine Dining tuotteistaan. Viimeisimmästä kesäateriasta teinkin blogin: http://penttimurole.blogspot.com.ee/2017/08/illallinen-ruohikolla-teemun-tapaan.html

Koekaniineiksi kanihöystöllä

Nyt olemme siis koekaniineita. Kokkeina ovat harrastelijat. Kanit ovat kotoisin Saran farmilta Kemiönsaarelta. Ne ovat kasvaneet mahtavan ukkokanin valvonnan alla luomuruokaa syöden. Aatonaaton kokkaajiksi olivat valikoituneet Timppa ja Eemeli. Timppa on kokenut ruoanlaittaja. Eemeli, Liisan tyttärenpoika on taas meidän uusi 14-vuotias kokkikandidaattimme. Hän katsoo innokkaasti ruokavideoita. Sanoo oppivansa niistä ja sanoo ei katsovansa reseptejä.

Aatonaaton alkuruokana oli kylmä kurkkukeitto, pääruokana nautiskelimme kanihöystöä eli kanipataa, höysteenä oli uunissa haudutettu pinaattikikhernepata. Maukasta kania täydensi kokkien leipoma tuoreen herkullinen pita-leipä. Jälkiruokana söimme suussa sulavaa appelsiinihalvaa. Aterian innoittajana oli kokkien, Timpan ja Eemelin juuri käymä Marttojen Lähi-Idän ruokakurssi.

Jouluaaton ateria oli hieman tavallista vaatimattomampi. Olihan joulupöydässämme tänä vuonna vain neljä ihmistä. Edellisten vuosien ankeriaat on nyt unohdettu niitä kohdanneen kadon vuoksi.  Alkuruokana oli Liisan taikoma Julies-tattivuoka. Pääruokana nautiskelimme kauppahallista pienen etsinnän jälkeen löytynyttä kinkkurullaa. Se oli minun toivomukseni. Kinkut ovat nykyään rasvattomia. Vanhan kansan mies haluaa rasvaa maiskuteltavaksi. Höysteenä oli kunnon omatekoista lanttulaatikkoa ja sienisalaattia.   Jälkiruokana maistelimme karamellisoituja päärynöitä.

Joulupäivänä keskityimme perinteisiin kalaruokiin. Liisan valmistamat silakka, siika ja lohi ovat jokajouluisia herkkuja. Nyt erikoisuutena oli maanmainio lohicarpaccio. Aivan ihana! Jälkiruokana   saimme maistella mielettömän hyvää konjakkiluumua mantelinlastuilla ja vaniljakastikkeella.

Tallinnassa uuden vuoden aattona

Oleskelumme vaihtui Pakilan huvilamiljööstä Tallinnan Toompean mäelle.  Uusi vuosi Toompealla on muodostunut jo lähes perinteeksi.  Kaikki on niin helppoa. Matka ilotulituksen katselupaikalle on 30 metriä.  Niin, siis nythän menin sitä katsomaan. On Viron itsenäistymisen 100-vuotisjuhlavuosi. Ilotulitus ”Kurkistus keittiöön”-tykkitornin äärellä antaa erikoisen hienot puitteet räiskeen katselemiselle. Viime vuonna valitin tätä pauketta ja rytinää. Kuuntelin siinä pommitusten ääniä. Nyt hyväksyin tuon jytinän symbolina itsenäisyyden ilolle. Presidentti piti uudenvuodenpuheensa Vapautuksen aukiolla, konsertin jälkeen. ennen puoltayötä. Koko mäki oli täynnä väkeä.  Venäläiset turistit tapaavat valloittaa Tallinnan pakkasukon vierailuaikaan. Myös vironvenäläiset suosivat Toompean mäkeä juhlahumussa. Se antaa tunteen entisestä mahdista. Ihmiset ottavat selfie-kuvia marmorikyltin kanssa, jossa kerrotaan Pietari Suuren vierailusta Tallinnassa 1711. Silloin virolaiset alistuivat yli 200 vuodeksi tsaarin valtaan. Suomessa alkoi isonvihan sortokausi. Vuonna 1918 Viro sai itsenäisyyden yhden sukupolven mittaiseksi ajaksi. Sitten seurasi kaksi sukupolvea tsaarien jälkeläisten kurimuksessa. Nyt on aihetta juhlia. Presidentin juhlapuheen jälkeen tapahtuu kummia. Ihmisten ei annetakaan laulaa maammelaulua: Mu isamaa, mu önn, mu rööm…  Syyttelevät tapojen häväistyksestä nuorta viehättävää presidenttiä. Sanovat häntä ”Orissaaren sienestäjäksi – mikähänennimensänytolikaan?” Kehuvat (!?!?) sitten jopa Putinin uudenvuodenpuhetta. Sanovat sen olleen puhetta kansan sydämeen. Ja sitten vielä kehuvat Rigan uudenvuoden yötä. Siellä 120000 ihmistä sai laulaa Latvian kansallislaulun yhdessä ja sydämestä. Viron laulukansalta laulut jäivät nyt jotenkin niin kuin vahingossa tai vaatimattomuutta laulamatta. Minä kuitenkin onnittelen Viron presidenttiä. Hänen nimensä on Kersti Kaljulaid. Onnittelen myös kaikkia virolaisia. Heidän on todella syytä olla ylpeitä ja iloisia niin maastaan kuin presidentistään.

Uudenvuodenaaton illallinen syötiin kahdeksan hengen voimin. Aluksi syötiin punakaalisalaattia ja viiriäisen muna, sitten seurasi punajuurijogurttikukka, seuraavaksi tuli portobello-sieni ja sienikastike, sitten syötiin kalalautanen joka sisälsi kampasimpukkaa, tonnikalaa, kurkkuvaahtoa, kurkkusuikaleen, palsternakkapyreetä, hernepyreetä, merileväsalaattia, mätiä sekä nuudeleita, liharuokana oli naudan filee, punaviinikastiketta, bataattikurpitsapyreetä, vihannessekoitus sekä hillottuja punasipuleita, jälkiruokana oli täytetty kirsikka-ananas ja piparmintun lehtiä. Nämä kaikki ainekset ovat kokki-Eemelin minulle tarkasti luetteloimia.

Valokuvakilpailu vanhassa kaupungissa

Eräs perinteinen ohjelma Tallinnassa on ollut valokuvauskilpailun järjestäminen nuorille. Ensimmäinen kilpailu taisi olla vuonna 1997. Silloin kuvat otettiin minun upouudella digikamerallani, jossa oli muistina 1 megan korppu. Kuvat sitten printattiin paperille. Nyt kaikilla oli älypuhelimensa, joissa muistia oli vähimmillään 18 gigaa. Parhaimmillaan ehkä 120 gigaa. Kuvat laitettiin puhelimista salaisuus säilyttäen minun koneelleni arvostelua varten.

Kilpailu on yleensä järjestetty lapsille, mutta joskus siihen ovat mukaan tunkeutuneet myös vanhemmat. Niin kävi tänä vuonna. Kilpailijoita oli yhteensä viisi, kaksi aikuista ja kolme nuorta miestä. Kaksi nuorinta Antti ja Niilo muodostivat kuitenkin yhteisen kuvaustiimin. Näin kilpailijoina olivat Liisa, Lalla, Eemeli ja kahden hengen nuorisotiimi. Minä toimin kaikkivaltiaana jurynä. Kilpailusarjoja oli kolme: 1. katumiljöö, 2. Katudetalji ja 3. Julkinen rakennus. Kaikille luvattiin tossurahana kahdenkympin palkkio. Varsinaisen palkinnon sanottiin olevan tässä blogissa tapahtuva tulosten julkistaminen.

Kilpailutulokset

Kuvat sarjassa katumiljöö palkittiin siten että Liisan kuva lempikadultaan Aidalta sai ykköspalkinnon. Suomalaiskarjalainen graniittinen katukivi hehkuu Lallan 2. palkinnon saaneessa kuvassa. Eemeli nappasi kolmannen sijan kuvallaan Pikk-kadulta.

Detaljisarjan voitto meni Liisalle. Hän kuvasi Lai-kadulla Linnateatterin portaanpylvään ja ikkunan. Omenat kuvassa näyttävät oikeilta. Ovatko ne sitä? Parasta käydä katsomassa. Liisa sanoo panostaneensa tähän kilpailuun. Se näkyy. Toisen palkinnon sai Lallan löytämä hauskanveikeä ovenkolistin. Virnistelee tulijalle. Kolmas palkinto meni Antin ja Niilon löytämälle hienolle ovipaneelille. Eemeli sai lunastuksen modernimman ajan katutaiteesta.

Julkinen rakennus oli hyvinkin luonnollisesti kirkko. Lallan ensimmäisen palkinnon saaneessa kuvassa kirkko oli taka.alalla. Kuvaa dominoivat Tallinnalle tyypilliset kattomuodot, vindskaapit ja korsteenit. Nigulisten kirkontorni häälyy taustalla. Hieno kuva tammikuun sumussa. Naiset jylläävät. Liisa voitti toisen palkinnon Olavisten kirkontornin jylhällä nousulla lähikadun korttelia uhmaten. Nuoret miehet Antti ja Niilo ottivat hienon kuvan sumuun nousevasta Nigulisten tornista. Lunastus koitui Eemelin kuvalle Aleksanteri Nevalaisen kirkosta.

Toompean iltakävely

Lähdin pienelle iltakävelylle Toompean mäelle. Tämä mäki on minulle tuttu jo kahdenkymmen vuoden takaa. Vuodesta 1995 saakka on minun toinen kotini ja urbaani lomamökkini sijainnut tällä mäellä. Olen kirjoittanut Virosta ja Toompean mäestä useita tarinoita. Laitan niitä tähän blogiin linkkeinä. Minua on moitittu siitä, että kirjoitan liian pitkiä juttuja. Nyt en kirjoita. Laitan vain tämän iltakävelyn valokuvat ja lisäksi nuo linkit. Tervetuloa Toompealle kanssani 2.1.2018.

Tämä kuva on eilispäivältä. Se on otettu uudenvuoden yönä noin klo. 00:15. Silloin päättyi Tallinnan ja Viron juhlavuoden ilotulitus. Eestin itsenäisyys sisältää dramaattisia kertomuksia. Vuosi sitten itsenäisyyspäivänä sain Toompealle kaksi puhelinsoittoa. Voit aloittaa niistä. Sitten jatkamme kävelyä.

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2015/12/itsenaisyyspaiva-kaksi-puhelinsoittoa.html

Pitkä Hermanni on symboli. Sinimustavalkea nousi ensimmäistä kertaa Pitkän Hermannin huipulle 12. joulukuuta 1918. Lippu poistettiin 21. heinäkuuta 1940 Neuvostoliiton miehitettyä maan. Seuraavana päivänä sinimustavalkea pantiin takaisin yhdessä punalipun kanssa. Se sai olla ylhäällä viikon päivät, sitten se katosi.  Saksa valtasi Tallinnan 28.elokuuta 1941, silloin ei tainnut vaihtua kuin punalippu hakaristilippuun. Vuonna 1944 sinimustavalkea pääsi torniin jälleen kahdeksi päiväksi. Tämä ihme tapahtui 20-22. syyskuuta. Silloin oli hakaristilippu laskettu, sinimustavalkea liehui 2 päivää ja punalippu nousi tilalle. Punalippuvaihetta kestikin sitten 45 vuotta kunnes sinimustavalkea nousi Pitkän Hermannin huippuun 24.helmikuuta 1989.

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2016/01/kahdesta-eri-maailmasta.html

Tämän portin takana lepää tai oikeammin elää vastuu Viron itsenäisyydestä. Portti johtaa Viron parlamenttiin. Portin läpi ovat kulkeneet ensimmäiset itsenäisen Viron vallankäyttäjät. Heidän kohtalonsa oli traaginen. Juri Vilmsin kohtalo yhä askarruttaa. Hänet surmattiin Suomessa.

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2016/02/iseseisev-eesti.html

Tuomikirkon ensimmäiset osat on rakennettu 1200-luvulla. Kirkon edessä olevalla aukiolla saksalaiset ritarit surmasivat Tanskan kuninkaan vasallit. Murhatyöt jatkuivat kirkon alttarille saakka. Saksalaiset aatelissuvut hallitsivat maata satoja vuosia, kunnes Hitler heidät komensi kotiin.

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2014/03/eilgasse-katson-ikkunasta.html

Tässä talossa asui herra Carl Mothander. Talossa asui myös runsaasti erittäin mielenkiintoista väkeä. Muiden muassa talossa asui suomalainen kreivitär, joka omisti Tallinnan suurimman koiran. Se oli Tanskandoggi. Oli yleisesti tunnettua, miten koiran kanssa taistelu oli kreivittären hyvän kunnon ja sorjan vartalon salaisuus. Talossa oli myös kummitus, jota pakoon juostessaan ranskalainen upseeri kaatui kuolleena maahan huutaen: ”La dame blanche, elle me poursuit, elle me poursuit!”

Toompean talojen räystäillä kasvoi ruohoa ja lähes kaikki rakennukset olivat rappiolla silloin kun minä ryhdyin suorittamaan Toompean iltakävelyjä. Jotkut ihmiset kuten naapurini Tiina Mägi tekivät kansalaistyötä vanhan kaupungin hyväksi. Hän vaati erityisesti nuorisoa julkisten tilojen siivous- ja kunnostustöihin. Nyt pappien ja aateliston Toompeasta on tullut diplomaattien ja hallinnon kaupunginosa.  Katselen ikkunastani kadulle ja mietin oloja silloin kun Pietari Suuri teki ensivisiittinsä vuonna 1711. Hänen hevosensa asui minun olohuoneessani.

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2014/03/pietarin-suuren-hevonen-minun.html

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2016/03/pietari-katariina-ja-rakastettu-lisette.html

Toompean kierroksen vakiopaikkoja ovat kaksi katselupaikkaa. Nyt on pakkasukon kausi, ja Toompea täyttyy vierailijoista. Katselupaikat ovat tulvillaan vierasta väkeä. He katselevat sitä samaa ihmettä joka minutkin hurmaa: muuttumattomuutta.

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2016/10/ihastelen-muuttumattomuutta-tallinnassa.html

Todellisuudessa Tallinna ja Toompea ovat kokeneet täydellisen muutoksen. Viro on nyt itsenäinen maa ja tulee sellaisena säilymään. Kuitenkin on hyvä muistaa mennyt.

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2013/08/rakkaudesta-tallinnaan.html

Iltakävely on päättynyt ja lähestyn kotikatua. Ikkunasta hehkuu valoa. Kiitos että olit seuranani.

Joulukirjoja etiketin perusteella (?)

Eletään joulun ja uudenvuoden välistä aikavyöhykettä ja ollaan siirtymässä kohti loppiaisen jälkeisiä selkäviikkoja ja reikäleipiä. Joulu kirjalahjoineen tuo mukanaan elämänmullistuksen. Lahjakirjat tulevat pieneltä osin yllätyksenä, mutta useimmat kirjat tulevat pikaostorynnäkkönä. Ennen joulua on kyllä luettu kirja-arvosteluja ja haikailtu mielenkiintoiselta näyttävien teosten ostamisella, mutta kirjakaupassa havaitaan tällaisten listojen puuttuvan, unohtuneen ja jääneen tekemättä. On siis ostettava hieman kuin viinejä – etiketin perusteella. Kirjankansitaide ei kyllä nykymuodossaan houkuttele. Arkistokirjastoista napatut kuvat yhdistettyinä outoon yritykseen kuvata kirjan tapahtumia tai jotain sen merkittävää tapahtumaa ikään kuin kollaasina tekee meidän kirjankansistamme käsittämättömän vaatimattomia. (Kirjoitin ensin kelvottomia, mutta se on liikaa sanottu!) Anteeksi, tämä oli minun mielipiteeni.  Näyttää siltä, ettei päivä ala kunnolla, jos ei pääse jostain asiasta marisemaan. Nyt se on tehty. Loppujuttu onkin sitten pelkkää kehumista.

Niin he puhuvatkin onnistuneimmista kansista – ei kauneimmista tai taiteellisimmista kansista. Ymmärrän kyllä, että onnistumiseen kuuluu myyntimenestys. Jokainen näemme kyllä yleisistä kauppatuotteista, ettei mainosten taiteellisuus ole tavoite. Sillä ei ole tekemistä myyntimenestyksen kanssa. Vai onko sittenkin?  Mieleeni tulevat aivan superhienot automainokset. Samaa ei voi sanoa asuntomainoksista tai matkailumainoksista.  Mikähän siinä on? Jotain kummallista!

Ville Hänninen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ovat aikaansaaneet ihanan kirjan: ”Kirjan kasvot”, SKS, 2017. Kirjan esitetekstissä sanotaan: ”Teos kertoo unohdettuja tarinoita jopa ikonisten, kaikkien tuntemien kirjankansien synnystä. Se tuo esiin myös ihmisiä kansien takana - suomalaisen kirjataiteen mestareita.” Tuo kirja on ehdotonta kulttuurihistoriaa. Se on valtavan mielenkiintoinen, kaunis ja lukemisen arvoinen. Kirjan tekijä Ville Hänninen on myös Suomen kirjataiteen komitean arvosteluraadin puheenjohtaja. Komitea valitsee vuosittain Suomen kauneimmat kirjat ja onnistuneimmat kirjankannet.

Hyppäänkin tästä heti joulukirjojen kasaan. Hipelöin kirjoja tietämättä mistä aloittaisin. Teen pieniä kurkistuksia kirjan keskelle ja kirjan alkuun. En milloinkaan katso loppusivuja. Pelkään että murhaaja paljastuu. Silloin kirjan lukeminen muuttuu tarpeettomaksi.

Kirjakasan kimppuun

Ryhdyn heti selailemaan ”Ihmisen lyhyttä historiaa”.  Se näyttäsi pokkarina soveltuvan hyvin yölukemiseksi. Toinen kiinnostava pokkari on Arne Nevanlinnan ”Isän maa” Siltala, 1994. Tunsinhan minä Arnea ainakin vähän, ja kävihän hän samaa oppikoulua, tosin muutamia vuosia ennen meikäläistä. Tämä kirja on hänen ensimmäisensä. Myöhemmin arkkitehdista tuli kirjailija aina Finlandia-ehdokkuuteen saakka. Putinin sisäpiiri houkuttaa, mutta Liisa ehtii väliin - siis myöhemmin. Veljekset Rein ja Mihkel Raud ovat tehneet ansiokkaita ja riemukkaitakin teoksia. ”Rapa roiskuu” on tietysti huippua.  Tässäpä onkin linkki uuden vuoden blogiin Tallinnasta yhden vuoden takaa, siinä on tarinaa Raudin veljeksistä. http://penttimurole.blogspot.com.ee/2016/01/kahdesta-eri-maailmasta.html

Rein Raudin ”Täydellisen lauseen kuolema” imaisee selailemaan ja hieman lukemaankin. Irrottaudun kuitenkin kirjasta 15 sivun jälkeen. Lukeminen on paras suorittaa oikeassa ympäristössä eli Toompean mäellä. ”Antiikin myytit” ja ”Matka muinaiseen Suomeen” ovat ilman muuta asioita jotka vangitsevat vanhan ihmisen mielen. Siirtyvät kuitenkin myöhempään ajankohtaan, vaikka Liisa jo minulle kommentoi herkkupaloja. Juha Tarkan ”Muistumia” lymyää sinisenä kasan alla – aikanaan, mutta jonon loppupäässä. Jykevänä itseään tarjoilee Lasse Lehtisen Tanner-eepos: ”Itsenäisen Suomen mies”. Luettavaksi tulee ilman muuta. Onhan Lasse tarinamiehiä. Muistan hyvinkin Kuopion yliopistollisen keskussairaalan rakennustoimikunnan Tarinaharjun kokoukset hänen johdollaan.  Kasaan on vielä joutunut mustasta Helsingistä kertova ”Helsinki Noir”. Etualalla kirjakasassa lojuu Juha Hurmeen ”Niemi”. Se kyllä kiinnostaa suuresti. Aamulehti sanoo kirjailijan sanoneen halkopinoltaan: ” –Kun opetan fiksuja nuoria tyyppejä Teatterikorkeakoulussa, heillä on hirveän hatarat käsitykset vaikkapa evoluutiosta. Mielestäni se on aika vaarallista, että ollaan tiedollisesti ihan hötön päällä.” No, on kiva ajatella, että tämän kasan kun lukee niin höttö hieman tiivistyy.

Joulukirjakasa on hieman yksipuolinen. Siinä ei ole varsinaisia romaaneja, ei runoutta eikä lyriikkaa. Niin, -siis yllättävääkö? - kaikki kirjat käsittelevät menneisyyttä. Eipä haittaa, mitä Markku Pääskynen kirjoittikaan? Hän kirjoitti teoksessaan ”Vastaavuuksia”: ”Syntymä ja kuolema, onnettomuus ja siunaus, voitto ja häpeä, pysyvyys ja rappio, ihmissuvun kohtalo, joka on kaikkivoipaisten kolmevuotiaan lapsen tasolla olevien jumalten käsissä. Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee, taivaan ja maan,

ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin.” Hän jatkaa: ”Maailma ei ole matala, ei syvä, ei korkea, ei sana, ei luku... me palaamme alkuumme takaisin. Menneisyys on edessä koska sen näemme, tulevaisuus jää selkämme taakse, ei taaskaan uutta, miksi pitäisi?”

Arne Nevanlinnan ”Isän maa”

Katsokaamme siis menneisyyttä. 30- ja 40-lukujen menneisyydestä kertoo Arne Nevanlinnan kirja ”Isän maa”, WSOY 1994. Arne oli sotaakäynyt mies. Hän syntyi vuonna 1925 ja kuoli 91-vuotiaana 7.8.2016. Hän on Neoviusten, Haahtien ja Schildtien sukua puhumattakaan Ehrnrootheista. Hänen isänsä Rolfin nimi oli luettavissa koulun Algebran oppikirjan päältä.  Oliko se ”Nevanlinnan algebran oppikirja”? Arne itse muuntui arkkitehdista kirjailijaksi. Minun muistoni hänestä ovat pienimuotoiset. Ne liittyvät arkkitehtuuriin. Hän oli mukana, kun yritettiin muotoilla teoriaa rakennusten sisäisen henkilö-, tieto- ja materiaaliliikenteen suunnittelulle. Tai muistanko väärin? Olimmeko sittenkin tulossa projektivientiä koskevasta Olli Kivisen kokouksesta.  Matkalla Otaniemestä Helsinkiin ohitimme Lauttasaaressa Vulcanin mäelle valmistuneen uudisrakennuksen. Se oli harmaanoloisena kadunvartta laskeutuva liikerakennus. Haasteena oli jyrkänne ja rakennuksen sovittaminen paikkaan. Arnen mielestä tulos oli huippua. Siinä oli dynamiikkaa. Nyt hänen ylpeytensä on purkutyön kohteena. Aika kulkee ja tarpeet muuttuvat. Vain tarpeeksi suuri suunnittelijanimi voi suojella rakennuksen purkamiselta. Arnen nimi ei riittänyt rakennuksen suojeluun tai uusiokäyttöön. Muitakin esimerkkejä löytyy. Ei riittänyt Aarne Revellin perintö ja Castren-Jauhiainen-Nuuttilan suunnittelutyö pelastamaan Pasilan hienoa rautatieasemaa. Ajelen autolla ohi purkutyön alaisen aseman. Kyydissäni on professori Osmo Lappo. Asemaraiskion tullessa näkyviin hän huudahtaa: ”Miksi tuota ei voinut säästää! Se olisi voinut jäädä uuden rakennuksen sisään, jalkojen väliin.”  Olin hiljaa surrut tuon rakennuksen tuhoa. Nyt sain lohdutuksen sanoja.

Kaksi häviävää tai oikeastaan jo hävinnyttä taloa. Vasemmalla on Pasilan rautatieasema. Ehkä minulla on lukkarinrakkautta. Olin tekemässä aikanaan aseman perustamissuunnitelmaa. Sitten Marja Nuuttila ja Yki Sahlstedt tekivät hienon aseman. Ystäväni Teuvo Kolunen oli tilaajan edustajana hankkeen toteutuksessa. Kaikkea ei purettu. Laituritaso sentään jäi. Siellä näkyy hienoa elementtitekniikkaa ja laadukasta betoninvalua. Oikeanpuoleisissa kuvissa on Arne Nevanlinnan ylpeys. Tai oli. Nyt juuri se tuo mieleen lähinnä Aleppon.

Onneksi Eliel Saarisen nimi riittää sentään suojelemaan minun ensimmäisen sisätyöpaikkaani. Se oli Rautatiehallituksen loistava rakennus tai oikeastaan sen itäinen siipi.  Muistan tilojen yksityiskohdat, hienot käytävät ja ovet, porraskäytävät, erityisesti muistan vessat. Muistojani kiihottaa myös tieto siitä, että sama talo oli isäni ensimmäinen työpaikka. Minä harjoitin insinöörioppilaan työntekoa ratapihajaostolla 50-luvun puolessa välissä. Isä oli puolestaan tekemässä rautateiden ensimmäisiä sähköistämissuunnitelmia kone ja sähköosastolla 20-30-lukujen vaihteessa.

Ilmari Murole rautatiehallituksen lamppujen varjossa.

Nyt talosta ollaan tekemässä hotellia. Onnea arkkitehtikilpailun voittajille. He ovat tuttuja nuoria miehiä. Muistakaapa pidellä kynää herkin sormin. Huonoja esimerkkejä on paljon, hyvät ovat harvassa. Liittykää tähän harvojen joukkoon – muuten teidät piru perii!

Jos jokin rakennus on mieleenpainuva, niin minulle se on tämä talo. Nuoren teekkarin työelämä alkoi tämän talon suojissa. Ylempi esimieheni oli Aarno Peitsara, ratateknillisen toimiston päällikkö. Hänen huoneeseensa ei insinöörioppilas useinkaan päässyt. Asiaa hieman auttoi se, että hän oli ollut töissä jo isäni työskentelyaikana. Oli siis pientä eteen ottoa.  Pääjohtaja vaihtui Harald Roosista Erkki Aaltoon. Ensimmäisenä työpäivänäni vaihtui myös jaoston päällikkö. Sain juoda läksiäiskahvit ja tuliaiskahvit. Työtoverit olivat mahtavia. Erityisen herkästi muistelen rakennusmestari Jääskeläistä ja rouva Helena Brusiinia. Siellä ne pyörivät piirustussalissa tyttöset Kaarina Suonio ja Leena Brusiin, Helenan lapset.

  

Arne ja SYK

Tapahtui taas jotain tavanomaista. Minun piti kertoa joulukirjoista, mutta sorruinkin purettaviin rakennuksiin ja ratapihajaoston kaarevien ikkunoiden äärelle. Jatkan kuitenkin hieman. Arne Nevanlinnan ensimmäinen kirja on todella hauskasti polveileva ja mielenkiintoisesti etenevä. Suosittelen ehdottomasti. Hauskuudessa aivan ylivoimaista antia on tarinointi Arnen lapsuudesta. Joskus jutut ovat niin railakkaita, ettei niitä aivan tahdo uskoa todeksi. Heittää nyt vedellä täytettyjä paperipusseja kadulla kulkevien päälle. Tai kiusaa kotiapulaisia panemalla pienoiskiväärinluoteja kakluuniin. Tai naulaa opettajan kalossit lattiaan. Vai oliko se jo isä Rolf, joka sellaisia teki. Sitä paitsi SYK:n lattiat olivat kiviaineisia. Ei niihin naula olisi pystynyt. Arne kertoo kaverinsa kanssa rikkoneensa fysiikanluokan marmorisen kojetaulun jo ennen kuin koulu oli varsinaisesti päässyt täyteen käyttöön. Kyllä minäkin sen valkean taulun muistan. Mutta oliko se vielä rikki? Sitä yritän muistella.

SYK oli minulle tietysti koulu, mutta se oli myös osittain koti. Asuivathan koulutalossa isovanhempani. Mummu oli keittolan emäntä ja isoisä oli vahtimestari. Olipa vielä mummun veli koulun talonmies. Arne Nevanlinna muistelee kirjassaan kouluansa. Joskus hän herkeää ilkeäksi. Eräät opettajat joutuvat inhokeiksi. He saavat pahan merkin otsaan. Liian pahan. Oppilaatkin saavat osansa. Hän kirjoittaa oppilaiden ”yläluokkaisuudesta” ja siitä että luokkatovereistaan oppilaat lähinnä miettivät heidän vanhempiensa asemaa ja vaikutusvaltaa yhteiskunnassa – kateellisinakin. Tuo on outoa. Arnella on kaksisuuntainen mielialahäiriö sukunsa suhteen. Toisaalta vihaa ja toisaalta rakastaa. Mutta että hän syyllistää meidät tavalliset tallaajat tuohon kademielisten joukkoon. Se menee väärin. Minun luokallani oli useita kulttuurisukujen edustajia. En muista siitä koskaan olleen heille suurempaa haittaa. Mitä nyt ehkä joutuivat hieman keskimääräistä enemmän koulukiusatuiksi. Siitäkään ei näyttänyt olleen heille haittaa. Näyttävät pärjänneen elämässään aivan mainiosti.

Arne lopettaa muisteluksensa SYK:n rakennuksen tuhoamisoperaatioon.  Hän kritisoi koulun muuttoa keskustasta periferiaan. Joillekin oikeille kaupunkilaisille Etelä-Haaga on jo sitä. Minä en ole oikea kaupunkilainen. Olen pakilalainen. Yhdyn kuitenkin Arnen mielipiteeseen. Koulun siirto oli virhe. Vielä suurempi virhe oli koulurakennuksen tuhoaminen, ensin lähes totaalisesti museoviraston toimesta, sitten toistamiseen tosin hieman edellistä katastrofia silotellen Sibelius-Akatemian toimesta. SYK:n ”saneeraus” voisi olla hyvänä huonona esimerkkinä myös rautatiehallituksen saneeraajille. Ehdotan opintomatkaa. Opinnot voi aloittaa lukemalla minun blogini asiasta:

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2015/04/tuotit-pettymyksen-vanha-syk.html

  

Toivotan täältä Tallinnan Toompean mäeltä kaikille Raikasta Uutta Vuotta!

Ministerin lähtölaskenta?

Maailmanmeno hämmentää vanhaa tallaajaa. Hesari julkaisee ikään kuin mielenkiintoisena uutisena puolustusvoimiemme vakoiluorganisaation seurantamenetelmiä. Tuntuu suorastaan vallankumouksellisen huvittavalta lukea magnetismimittauksista, joilla voidaan arvioida raudan liikkeitä rajan takana olevissa korpimetsissä. Tai lukea radioliikenteen seurannasta joka suorastaan paljastaa radioaaltojen liikkeitä esiintyneen lähes kaikissa ilmasuunnissa. Outoa ettei jutussa julkaistu malliksi vakoilukameroiden satelliittikuvia joista voisi arvioida viholliseksi oletettujen varusmiesten geeniperimää ihonvärin spektrien kautta. Olen todella vanhanaikainen. Ajattelin jopa, että koko tämä juttu onkin tiedusteluosaston liikkeellepanema ovela veto tarkoituksella harhauttaa vastavakoilu kuvittelemaan suomalaisen kyberasiantuntemuksen ja käytössä olevien menetelmien olevan juuri tuossa jutussa esitetyllä alkeellisella tasolla. Olisiko se voinut jopa liittyä kansainvälisen kyberturvallisuuskeskuksen tuloon maahamme. Jopa entisen puolustusministerimme Ilkka Kanervan ja häntä peesanneen kyberturvallisuuden professorin järkyttyneenomainen esiintyminen television A-studiossa viittasi kyllä jonkinasteiseen bluffaukseen.

Hesarin päätoimittaja taas toistamiseen vakuutteli Sauli Niinistön lausuntoon viitaten, ettei itse asiassa mitään oleellista tullutkaan julki. Kaikki oleellinen on kuulemma hyvässä turvassa toimituksen salaisissa lähdesuojatuissa kätköissä. Nyt vastavakoilu varmaan kiinnostuu. Kansainvälinen vakoilu tuskin on huolissaan potentiaalisen vihollismaan lähdesuojatuista ”myyristä” – niin kuin Ilkka Kanerva heitä kutsuu. Olen varmaan väärässä, mutta minusta näytti, että Kanerva jossain vaiheessa hieman hihitteli hihaansa.

Jos firma menee huonosti tai jos salaista tietoa vuotaa, silloin pomo lähtee tarpeen vaatiessa vaikkapa saranapuolelta. Meilläkin on uhreja tullut tiuhaan tahtiin. Juuri muutama päivä sitten vaihtui lääketukkuri. Tuuli on käynyt kaivosgurujen ja rakennusfirmojen johdossa. ”Tomee ”-tyypit näyttävät lähtevän suorastaan ovet rytisten ja heittämällä.

Lähtölaskenta on alkanut?

Hesarin juttuun liittyen tarkoitan nimenomaan puolustusministeriämme. Jos nyt on todellakin tapahtunut sellainen ratkaiseva ja paljastava tietovuoto joka vaarantaa Suomen valtakunnan puolustuksen ja sitä myötä turvallisuuden - kuka silloin lähtee? Ei asioita saada muuttumaan pikkumyyriä häkittämällä tai toimittajia kärventämällä. Johto on vastuussa! Puolustusministeri lähtee ja lennossa. Jos en pian kuule puolustusministerin eroanomusta, uskon entistä enemmän kaiken Hesarin jupakan olevankin ajan henkeen kuuluvaa trollausta.

Viro jää ilman apua?

Televisiossa oli myös toinen outo keskustelu. Presidenttiehdokkaamme pantiin keskustelemaan turvallisuudesta. Aihe kiteytettiin heti toimittajien toimesta suhtautumiseen Venäjän tulevaan hyökkäykseen veljesmaahan Viroon ja muualle Baltiaan. Onko Venäjä ilmaissut viime aikoina halua tällaiseen tekoon? Saattaisiko tällainen provosointi panna jopa ajattelemaan tuon teon mahdollisuutta? Jos naapurit sellaisesta luontevasti keskustelevat, niin kai sitä Putinin marsalkat voisivat hekin luontevasti pohtia strategian osana? Ja niin tekevätkin.

Pressaehdokkaat ilmoittivat Suomen keskittyvän oman maansa puolustamiseen. Apua ei siis Viroon liikene. Olivatko tosissaan vai valehtelivatko? Onhan vanha totuus, ettei sodassa ja rakkaudessa mikään ole totta.

Suomella ja Virolla on perinteitä toistensa auttamisesta.  Suomalaiset lähtivät Viron vapaussotaan 3800 miehen voimalla. Suomi ja Englanti tukivat sitten virolaisia huomattavalla aseavulla. Toisen maailmansodan aikana soomepoisid tulivat meitä auttamaan 3200 miehen voimalla. Vihollinen tuli molemmissa sodissa pääosin idästä. Virolaisilla tosin oli valloittaja molemmissa sodissa myös etelästä. Suomalaiset joutuivat poistamaan samaiset entiset aseveljet sotimalla Jäämeren suuntaan. Niin, olin siis sanomassa, että lienee itsestään selvää, että Suomi auttaa kaikin käytettävissä olevin keinoin veljeskansaansa Viroa. Käytettävissä olevin keinoin tarkoittanee tiedusteluapua, aseapua ja vapaaehtoisia taistelijoita. Emme pane pahaksi soomepoikiakaan – jos tarvetta on.

Annos historiaa:

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/12/itsenaisyyspaiva-kaksi-puhelinsoittoa.html

Metsakalmistussa, Piritan lähellä, on laaja Soomepoisid - sankarihautausmaa. Se tuo mieleen Suomeen jatkosodan aikana saapuneet 3200 virolaista vapaaehtoista. He ottivat osaa menetyksellä mm. Kannaksen torjuntataisteluun.

Oikotie kansan sieluun

Nyt kun jouduin kokemaan kaksi näin provosoivaa keskustelua, ajattelin hieman tarkemmin perehtyä venäläiseen sielunelämään. Eihän kansan sielunelämä muutu sukupolvessa eikä kahdessa. Kansa valitsee johtajansa, vai päinvastoinko se menee? Joka tapauksessa valitsin tähän analyysiin lähdekirjoiksi F. M. Dostojevskin ”Kirjoituksia kellarista” sekä Ilmari Kiannon ”Mies on luotu liikkuvaksi”. Dostojevski mietiskeli asioita kellarimiehen hahmossa 1860-luvulla. Kianto taas kuuli ääniä vuoden 1910 paikkeilla.

Kiannon miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho

”Niin ikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista rajalinjaa, selän takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan sielussa kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille perustuksille järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta toiseen, vuosituhannesta vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa, eikä raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko maassa. Mutta, tämä vuosituhansia paikoillaan päilyminen on siittänyt aste asteelta kypsyvän kärsimyksen, joka kohoaa kuin sininen raskas savu ylös lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se liitää, leijailee ilmassa ikään kuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivan kuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu – ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu...” http://penttimurole.blogspot.fi/2015/03/miljoonien-molekyylien-yhteinen.html

  

Vuonna 1908 Ilmari Kianto ajeli porolla Vienan Karjalassa. Hän kuunteli idästä salaperäistä huminaa. Outoa, tuo humina kuuluu nytkin! Tätäkö huminaa Suomen tiedustelu ja Naton tiedustelu nyt kuuntelevat? Onko humina muuttunut runsaassa sadassa vuodessa? Ainakin välineet ovat nyt paremmat, mutta sittenkin epäilen: voiko Tikkakosken tekoäly tunnistaa nuo kuulumattomat sävelet ja kuuluvatko ne ylhäältä vaiko sittenkin alhaisuuden alapuolelta?

Dostojevskin kellarimies moitiskelee itseään romanttisuudesta

”Yleisesti ottaen meillä venäläisillä ei ole milloinkaan ollut typeriä tähtien takaisia romantikkoja saksalaisten tai varsinkaan ranskalaisten tyyliin, romantikkoja joihin ei tehoa mikään, vaikka maa halkeaisi heidän allaan, vaikka koko Ranska tuhoutuisi barrikadeilla, -he pysyvät ennallaan, eivät muutu edes säädyllisyyden vuoksi, ja laulavat vain omia tähtien takaisia laulujaan, hautaan asti, sillä he ovat hölmöjä. Meillä Venäjänmaalla ei ole hölmöjä. Sehän tiedetään. Juuri siinä eroammekin muista maista. Tästä seuraa, ettei meillä esiinny tähtien takaisia luonteita niiden puhtaassa muodossa…

Päinvastoin meidän romantikkomme ominaisuudet ovat täysin ja aivan vastakkaiset kuin tähtien takaisen eurooppalaisen romantikon, eikä häneen sovellu yksikään eurooppalainen mitta. Meidän romantikkomme ominaisuuksiin kuuluu ymmärtää kaikki, nähdä kaikki ja usein nähdä verrattomasti selvemmin kuin kaikkein positiivisimmat aivomme näkevät. Olla sopeutumatta kehenkään tai mihinkään mutta samalla olla myöskään hyljeksimättä mitään. Kiertää kaiken, antaa periksi kaikelle, asennoitua kaikelle poliittisesti. Pitää kaiken aikaa mielessä hyödyllinen käytännön päämäärä (kaiken maailman valtion asunnot, eläkkeet, kunniamerkit) nähdä tuo päämäärä yli kaikkien entusiasmien ja lyyristen runoteosten ja samalla säilyttää itsessään ”kaunis ja ylevä” rikkumattomana hautaan saakka ja edelleen pitää itsensä pumpulissa – kuin jonkun koruesineen – vaikkapa samaisen ”kauniin ja ylevän” hyväksi. Meikäläinen romantikko on avara ihminen ja   kaikkein suurin – sen voin vakuutta teille jopa omasta kokemuksestani.”

Fjodor Dostojevski eli vuosina 1821-1881. Uudistusmieliset mielipiteet aiheuittivat hänelle valeteloituksen ja karkotuksen viideksi vuodeksi Siperiaan vuonna 1849. Hallitsijana oli silloin Nikolai I. Hän kirjoitti kellarimiehen jutut vuonna 1864. Silloin hallisijana oli Aleksanteri II. Rikos ja rangaistus ilmestyi vuonna 1866, Idiootti vuonna 1869 ja Karamazovin veljekset vuonna 1880.

”Meikäläinen romantikko tulee ennemmin hulluksi (mitä muuten sattuu hyvin harvoin) kuin rupeaa syljeksimään, ellei hänellä ole toista uraa näköpiirissä, eikä häntä milloinkaan potkita pellolle, korkeintaan suljetaan ”Espanjan kuninkaana” hullujenhuoneeseen ja tämäkin vain, jos hän on seonnut kovin pahasti.

Loputon määrä romantikkoja ylenee myöhemmin huomattaviin virkoihin. Kerrassaan tavatonta monipuolisuutta! Ja mikä kyky kaikkein ristiriitaisimpiin tuntemuksiin. Juuri siksi meillä onkin niin paljon ”avaria luonteita” jotka eivät edes kaikkein pahimman romahduksen jälkeen menetä ihanteitaan. Ja vaikka he eivät pane rikkaa ristiin ihanteensa hyväksi ja vaikka kysymys olisi vihoviimeisistä roistoista tai varkaista he silti kunnioittavat alkuperäistä ihannettaan kyyneliin asti ja ovat sielustaan tavattoman rehellisiä. Niinpä niin, vain meidän keskuudessamme kaikkein pesunkestävin konna voi olla sielultaan suorastaan ylentävän rehellinen lakkaamatta silti hiukkaakaan olemasta konna.

Toistan: meikäläisten romantikkojen riveistähän lähtee yhtenään toimeliaita kelmejä (käytän kelmi-sanaa kaikella rakkaudella) jotka osoittavat niin suurta todellisuuden ja positiivisen tajua, että typertynyt esivalta ja yleisö vain tuijottavat heitä suu auki.”

Aivan oikein! Juuri niin se näyttää olevan. Nykypäivää kaikki. Onneksi valtiota johtaa juuri nyt ilmeinen romantikko. Se on parempi kuin kenraali tai psykopaatti.

Niin, päästiinkö mihinkään?

Oliko ainoa tulos puolustusministerin erottaminen? Jotain selvisi kyllä Venäjästä. Lähdeteosten mukaan se ei ole muuttunut eikä se ole muuttumassa. Kiannon sanojen mukaan: ”Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa, eikä raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko maassa.”

Minusta Dostojevskin ja Kiannon tekstit luovat turvallisuuden tunnetta. Muuttumattomuus luo turvallisuutta. Ehkä me voimme unohtaa tuon saksalaisten tähtien takaisten romantikkojen luoman välivaiheen – huolimatta siitä, että sen kesto olikin kolme sukupolvea. Tuo välivaihe kohteli Suomen ja Karjalan heimoa pahoin.  Nyt olemme palanneet vanhaan aikaan. Kiantohan puhui vuosituhansien paikoillaan päilymisestä. Sitä toivomme. Sen säilyttämisessä meilläkin on osamme. Emmehän mekään halua muuttua. Menikö ajatus perille? En muuten ole aivan varma oliko mitään ajatusta?

Toompean Fine Dining

Toompeanmäen ruokapöytä odotti kutsuvana nuoren kokkikokelaan aikaansaannoksia. Oli itsenäisyyspäivän jälkeinen olotila. Oli juhlittu Suomen 100-vuoden itsenäisyyttä.Oli ihailtu virolaisten meille järjestämää ilotulitusta. Televisiosta oli katsottu koko kansan suosikkiohjelma: pressanlinnan juhlat ja varsinkin juhlallinen kättely. Tavanomaisesti tuli voihkittua naisten luomuksia (hyvässä ja pahassa) ja miesten kömpelyyttää heidän yrittäessään kaapata seuralaisensa mukaan illan kuningattaren edestä. No, eipä nuo vuokraamon frakitkaan liiveineen pystyneet verhoilemaan kantajansa kaljamahaa. Todellakin, puuttuuhan meiltä kuninkaallisen käyttäytymisen kokemus ja säännöt. Jotkut sentään niiaavat. Miehet eivät osaa kumartaa. Eivät kumarruksen luulotellut ammattilaiset – upseeritkaan. Outoa, olemme ilmeisesti heippakulttuurin sydänmaa. Yksi antoi käsisuudelman. Säikähdin. Kuvittelin sen lailla kielletyksi.

Kokkimme oli 14-vuotias Eemeli. Hän teki ensimmäistä Fine Dining illallistaan. Aiemmin olimme perheessä tottuneet tuntemaan hänet sushikokkina – aloittelevana tietysti. Älkää nyt kuvitelko liikoja meidän luuloistamme tai varsinkaan hänen itsensä luuloista. Mutta nyt siis oli kysymyksessä uusi aluevaltaus. Hän oli katsellut lukuisia kokkiohjelmia älypuhelimestaan ja laatinut ruokalajeista piirrokset ja miettinyt raaka-aineet. Ostokset tehtiin Tallinnan Stokkalla. Se oli ainoa, mikä kokille kelpasi, vaikka me olimme jo ostoksissamme ryhtyneet käyttämään muita kauppoja.

Fine Dining ruokailussa on ainakin yksi hyvä puoli. Usean ruokaljin kesto johtaa pitkään istuntoon. Se johtaa pakosti myös keskusteluun ja vuorovaikutukseen. Nuo asiat ovat harvinaista herkkua nykyisenä kapula-aikana. Ruokapöytä on ehkä ainoa paikka jossa kännykän näpelöinnin voi ymmärrettävästi kieltää – ja olla itsekin siihen helmasyntiin sortumatta. Nyt siis odotimme vesi kielellä kokin ilmoitusta aterioinnin alkamisesta. Kynttilät sytytettiin ja tunnelma alkoi kohota. Tiedossa oli aloittelevan kokin taikomana kuusi ruokalajia. Aikuisille oli tarjolla laatuviinit. Lapset joivat paikallista limonaadia. Huom! Juomana ei ollut kokis. Jotain rajaa! Nyt lopetan selittelyn ja voimme ajautua ruokien pariin kokin antamien tuoteselostusten mukaisesti.

Menu à la Eemeli

Keittiön tervehdys

karamellisoitu porkkana

Keitto

maa-artisokka, peruna, suola, herneen varsi

Tartar

kaktushedelmä, keltuainen, tuore jauheliha, persilja, ilmakuivattu kinkku, vuohenjuusto, sinapinsiemen, Limen sukuinen hedelmä, salaatti

Siika

maitoliemi, siika, vihreä kastike, sitruuna, tilli, peruna, kurkku, punajuuren verso, chili

Liha 

lampaan sisäfilee, avocado-tahna, bataatti-kurpitsapyree, puolukka, retiisi, punasipulihilloke, basilika, pippuri

Jälkiruoka

paistettu pähkinämurska (cashew), persikka, valkosuklaa

Ateriointi kesti kaksi tuntia. Se oli nautinnollinen. Keskustelimme ruoasta ja meille tarjotuista annoksista. Olimme kylläisiä. Olimme myös kiitollisia meille tarjotusta nautiskelun hetkestä.

Kuvia otti Laura Honkasalo ja minun puhelimeni. Nyt aion hankkia puhelimen jolla saa parempia kuvia kuin minun nykyisellä runsaan satasen luurillani.

Tekoäly – siinäpä päivän mantra

Ilman tekoälyä tulemme olemaan teknologian orjia. Jotkut ovat sitä mieltä, että nimenomaan tekoäly voi pelastaa meidät digitalisoitumisen vaaroilta ja nimenomaan tekoälyn itsensä luomilta vaaroilta. He sanovat tekoälyn ratkaisevan puolestamme suuren osan meidän jokapäiväiseen elämäämme liittyviä asioista, tarkoittaen nimenomaan asioita jotka nyt sitovat meidät kännykkäämme, tablettiimme ja tietokoneeseemme. He tarkoittavat että sitten kun tekoäly on ottanut meidät valtaansa emme enää havaitse sen olemassaoloa. Joku taisi verrata tuota uutta olotilaamme sähkövalon tuloon ympäristömme osaksi. Aluksi ihmiset pitivät valoa vaarallisena ja visuaalisesti häiritsevänä. Öljylamppu oli turvallinen ja lampun valo oli ystävällinen. Sitten kuitenkin muutamassa vuodessa ihmiset unohtivat sähkövalon olemassaolon ja sen vaikutukset käyttäytymismalleihin. Samalla tavalla tulee käymään kaikelle sille joka nyt pakottaa meidät pitämään kännykkäämme valmiustilassa tai jatkuvan huomiomme kohteena.

Olikohan tuo vertailu relevantti? Se muistuttaa hieman nykyistä viranomaisten ja poliitikkojen ajattelua fyysisen liikenteen muuttamisesta bittiavaruuden kaltaiseksi. Kysymys on laskutuksesta. Keskitetyn järjestelmän puitteissa maksut tipahtavat pankkitilille aivan huomaamatta, näkymättä. Ilmeisesti tekoäly tulee huolehtimaan tästäkin ongelmasta. Kun tili tyhjenee kaupparobotti lastaa dronen tuomaan kauppakassiin vain rahan sallimat kalorit. Pahimmassa tapauksessa se matkustaa Hurstin jakopaikkaan kauppakassin hakuun.

Autolla ajellessani kuulen radiokanavilta vanhemman herrasmiehen toistavan Suomen tulevaisuuden tärkeimmäksi rakennuspuuksi tekoälyn. Hän toistaa tekoäly, tekoäly, tekoäly. Saattoi olla vielä neljännenkin kerran TEKOÄLY. Ajattelen ja ihmettelen, kuka se nyt näin on huimaantunut. Hän on suuren suomalaisen kauppayhtymän eläkkeelle siirtynyt toimitusjohtaja, joka näin julisti, suorastaan uskonoppineiden malliin. Oli tullut uskoon. Tekoälystä puhuvat myös RAAD-ihmiset, jota julistavat kuolemattomuutta ihmiselämän suurena tavoitteena. Ja ilmeisesti uskovat vanhan testamentin aikaiseen suurten patriarkkojen lähes tuhannen vuoden ikään jo lähitulevaisuudessa. Josko sitten ikuinen elämä olisi toisen asteen tavoitteena. Niin, selvyyden vuoksi en nyt puhu kuolemanjälkeisen ikuisen elämän tavoitteesta vaan aivan oikeasti tämän raadollisen ihmisolennon elävänä muumioimisesta.

Maapallo muuttuu asuinkelvottomaksi tulipalloksi vuoteen 2600 mennessä, sanoo fyysikko Stephen Hawking. Tärkeimmät syyt ovat ylikansoittuminen ja energian liikakäyttö. Hän ei tuossa yhteydessä mainitse tekoälyä.  Ehkä tekoäly onnistuu tuhoamaan meidät jo ennen tuota hetkeä. Hawking, Bill Gates, Elon Musk ja liuta muita tieteen ja teknologian supertähtiä ovat toistuvasti varoittaneet, että tekoäly voi olla ydinaseita paljon vaarallisempi.  Ainakin Gates ja Musk ovat aktiivisesti tekoälyä kehittämässä ja rahoittamassa. Olisiko heidän ideanaan pelotella muita pois loistavalta bisnesapajalta? No hyi! He ovat vilpittömimmistä vilpittömimpiä.

USA:n sotilasteollisuuden tutkimuslaitoksen DARPA’n kuvauksen mukaan tekoälyn kehityksessä on kolme vaihetta: käsityönä koottu tieto, tilastollinen oppiminen ja sisällön ymmärtäminen. Kauppamiehet sanovat tekoälyn nykyongelmana olevan mainosten kehittäminen, jotta saataisiin myytyä tavarat, joita valmistetaan. Tulevaisuudessa tekoäly auttaa kauppiaita tekemään tuotteita joita ihmiset haluavat. Oliko lievää tekopyhyyttä tai kaksinaamaisuutta?  Sotateollisuuden älykkään taisteluvarustuksen kiinnostuksen kohteena eivät niinkään näytä olevan suuret taistelulaivat ja lentävät linnoitukset. Kiinnostavia näyttävät olevan ampiaisen kokoiset ja nanokokoiset taistelurobotit.

Fujitsu-johtaja Joseph Reger varoittaa tekoälyn vaaroista – "voi olla ihmiskunnan kauhistuttavin ase". Koneoppiminen ja tekoäly liittyvät itseohjautuviin autoihin, kyberhyökkäysten laitteisiin ja ohjelmistoihin, sairaaloiden ja terveydenhuollon robotteihin ja jopa sodankäynnin robotteihin. Tekoälyn kehitys etenee eksponentiaalisesti kolmessa vaiheessa. Nyt ollaan ensimmäisessä, eli kapean tekoälyn vaiheessa. Tietokone pystyy suorittamaan hyvin yksinkertaisia tehtäviä nopeammin ja tarkemmin kuin ihminen suurista datamassoista. Toisessa vaiheessa, johon voi mennä vielä kymmeniä vuosia, puhutaan yleisen tekoälyn tasosta. "Silloin tietokone suoriutuu melkein mistä tahansa päättelystä paremmin kuin ihminen." Tämä kehitysvaihe on varmasti tulossa, mutta sitä ei voida sanoa, kestääkö siinä 20 tai 30 vuotta vai pidempään. Tulevaisuudessa voi häämöttää vielä kolmas vaihe. "Tästä en ole aivan varma, mutta pidän sitä mahdollisena." Kolmas vaihe on supertekoäly. "Tämä tunnetaan myös singulariteetin nimellä." "Tässä vaiheessa tekoäly suoriutuu kaikesta laskennasta ja päättelystä paremmin kuin ihminen."  Reger sanoo, että kolmas vaihe tarkoittaa sitä, että tekoäly pystyy luomaan uutta tekoälyä. "Tässä vaiheessa tietokone alkaa harkita, tarvitseeko se enää ihmistä avukseen." Tässähän tulevat väkisin mieleen Terminator-elokuvien robotit ja SkyNet-verkot, jotka aloittavat sodan ihmiskuntaa vastaan. "Jotta emme joudu koskaan sellaiseen maailmaan, meidän on ajoissa pistettävä rajat, säädettävä rajapinnat ja määrättävä lailla pelisäännöistä."

Nanoteknologia tuntuu nyt pelottavalta

Mielikuva älykkäistä roboteista seisomassa liukuhihnan ääressä kiristämässä jakoavaimilla uusien robottien muttereita tuntuu lähinnä hupaisalta. Siksi tekoäly liitetäänkin usein toiseen lähitulevaisuuden lupaukseen ja eksistentiaaliseen uhkaan, nanoteknologiaan. Pelätään nanorobottien valtaavat planeetan. Jos robotti on hyvin pieni, vaikka hyönteisen tai bakteerin kokoinen, se pystyisi ottamaan kaiken tarvitsemansa raaka-aineen ilmasta, maaperästä ja eliöistä – kaikissahan on samoja atomeja, hieman eri suhteissa vain. Robotin ei edes tarvitse olla kovin älykäs, kunhan se vain osaa valmistaa kopion itsestään. Grey goo, harmaa mönjä: yksi robotti, kaksi, neljä, kahdeksan… ja kohta koko maapallo on peittynyt niihin.

Nanorobotti häärimässä verisolujen lääkintätoimissa. Se on hyvä tulevaisuus. Paha tulevaisuus näyttäisi olevan lentävien robottien armeijat jotka kuvan ja kielentunnistuksella varustettuina nappaisivat tekoälyn kuolemaan tuomitsemia kuin kärpäsiä.

12 mahdollista maailmanloppua - tekoäly suurin vaara

Oxfordin yliopisto ja ruotsalainen Global Challenges -säätiö julkaisivat vuonna 2015 ensimmäisen tieteellisen tutkimuksen ihmiskuntaa uhkaavista riskeistä.  Sadan vuoden aikana suurimmaksi vaaraksi arvioitiin tekoäly, joskin haarukka oli suuri, jossain nollan ja kymmenen prosentin välillä. Muiden ilmeisten vaarojen lukemat jäivät prosentin osiin, eikä ihan kaikkien todennäköisyyttä pystytty arvioimaan. Ohessa riskit.

■ Tekoäly 0–10 prosenttia

■ Tuntematon vaara 0,1 prosenttia

■ Ilmastonmuutos 0,01 prosenttia

■ Synteettinen biologia 0,01 prosenttia

■ Nanoteknologia 0,01 prosenttia

■ Ydinsota 0,005 prosenttia

■ Asteroidi-isku 0,00013 prosenttia

■ Globaali pandemia 0,0001 prosenttia

■ Supertulivuoren purkaus 0,00003 prosenttia

■ Ekokatastrofi Ei arviota

■ Sivilisaation romahdus Ei arviota

■ Ihmiskunnan huono johto Ei arviota

Lähde: https://globalchallenges.org/

Global Challenges Säätiö teki analyysin maailmaa uhkaavista suurimmista vaaroista.  Riskien rajoittamisen ongelmia arvioitiin tekniikan ja yhteistyön tasoilla. Teknologian kannalta vaikeimmin rajoitettaviksi arvioitiin tulivuoren jättipurkaus, ekologinen lajien romahdus ja tekoälyn uhat. Poliittisen yhteistyön tasolla vaikeimmin torjuttavia olivat tekoälyn uhat, maailmanlaajuinen pandemia ja nanoteknologiaan perustuva sodankäynti. Vähiten huolta torjuntamielessä aiheuttivat huono hallinto tai ydinsota.

Ketjureaktiosta on kysymys

Erward Teller (1908-2003) unkarilaisyhdysvaltalaisen tiedemies piti mahdollisena ydinsodan seurauksena syntyvää ketjureaktiota. Ilmakehän vety syttyisi vetypommin ketjureaktiossa ja sytyttäisi maapallon ilmakehän tuleen ja tuhoaisi meidät. Teller itse oli vetypommin kehittäjä. Teoria on sittemmin kumottu. Teorian kumosi kehittäjä itse. Hän kirjoitti kumppaneidensa kanssa raportin LA-602. Vetypommin ketjureaktio ei siis laajene ilmakehän vetyyn ja pyyhi meitä kerralla pois maapallolta. Hyvä, siis selvisimme tuosta itsetuhon autuudesta. Teller taisi olla muuten ensimmäisiä, joka varoitti kasihuoneilmiöstä. Vuonna 1957 hän varoitti fossiilisten polttoaineiden nostavan ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta ja sulattavan arktisia jäätiköitä. Vuonna 1998 hän kuitenkin allekirjoitti julkilausuman, joka piti ilmastonmuutosta virhearviona - ilmeinen takinkääntäjä siis. Yhdestä asiasta hän oli varma: hän piti ydinvoimaa ja ydinaseita maailman pelastajina. Ydinvoima pelastaisi meidät fossiilisilta polttoaineilta ja ydinaseet pelastaisivat meidät kommunisteilta.

Toinen koneaika – mielen vallankumous

Sanovat tekoälyn tuovan mukanaan vallankumouksen. Teollinen vallankumous toi meille mekaanisen voiman, nyt tämä uusi vallankumous, toinen koneaika, tuo meille mentaalisen voiman. Sanovat että tieto mahdollistaa älykkyyden. Meillä on intuitio. Emme pysty opettamaan sitä koneille. Siinä onkin tämän uuden vallankumouksen suuri ongelma. Niiden on itse se opittava. Hurjaa! Nyt ne ovat – vai pitäisikö jo varmuuden vuoksi sanoa HE OVAT vastasyntyneen vauvan tasolla. Opettelevat huomaamaan painovoiman vetävän esineitä suoraan alaspäin. Oppivat myöskin nesteen vetäytymisen vaakatasoon. Tämä kaikki tapahtuu itseoppimalla, ilman opetusta. Kissan ja koiran eroista ne eivät vielä tuossa vaiheessa tiedä mitään. Kunhan nyt ensin tutkivat kuvien pikseleistä viiksikarvojen eroja. Vauva oppii seuraavan neljän, viiden vuoden aikana kuvan, puhutun kielen ja kirjoitettujen sanojen merkitykset. Ihmelapset ovat säveltäneet sinfonioita kymmenvuotiaina. Nyt kuvitellaan tekoälyn olevan samalla tiellä. Ja äärimmäisen  nopeasti.

Zuse'n Z3-tietokone oli ensimmäinen täysin automaattinen digitaalinen tietokone. Z1 laskukone valmistui jo ennen sotia. Tuosta ajasta on kulunut miltei 80 vuotta.

Kaiken mahdollistaa tietokoneen operaatioiden äärimmäinen nopeus. Konrad Zuse (1910-1995) rakensi 1941 ensimmäisen toimivan tietokoneen Berliinissä. Se pystyi tekemään yhden operaation sekunnissa. Kymmenen vuoden päästä saman hintaisella koneella voitiin tehdä 100 operaatiota sekunnissa. 30 vuoden päästä voitiin tehdä yksi miljoona operaatiota sekunnissa ja tänään 75 vuoden päästä voimme saman hintaisella laitteella tehdä triljoona operaatiota sekunnissa. Jotkut uskovat, että yhden tai kahden vuosikymmenen päästä meillä on pieni laite, joka pystyy tekemään saman määrän operaatioita kuin mihin ihmisaivot kykenevät. Kun mennään vielä 50 vuotta eteenpäin, meillä onkin jo pieni laite, joka pystyy laskemaan nopeammin kuin kaikki 10 miljardia ihmisaivoa yhteensä.  Hieman outo vertailu. Suurin osa ihmisaivoista pohtii vain arkipäivän asioita. Milloin syötäis? Pissattaako? Naitattaako? Nukuttaako? Milloin treenit? Mistä fyrkkaa? Suurimman osan ajasta ihmisaivot todella lepäävät. Tietokone taas kutsuu alinomaa väsymättömänä ympäristöään. Väsymättömästi, siihen hetkeen asti, kun virta loppuu. Voisko sellainen katastrofi tapahtua?

Superhuman kävelee yli ihmisen

Meillä on jo nyt ”superhuman” laitteita jotka ajattelevat asiat paremmin kuin inhimilliset alan huiput. IBM:n Deep Blue tietokone voitti shakin suurmestari Garry Kasparovin vuonna 1996. IBM:n Watson –tietokone menestyttyään sairauksien diagnostiikassa ja online shoppingissa voitti Jeopardy!:ssa kaksi pelin mestyaria vuonna 2011. Googlen Deepmind AlphaGo taas hakkasi vuonna 2017 Aasian maailmanmestari Lee Sedolin kiinalaisessa GO-pelissä. Tämä oli lähes järkyttävä uutinen. Tapahtui jotain täysin odottamatonta. Pokeria on aina pidetty bluffauksen mestariteoksena – kaiken muun intuitiivisen lisäksi. Vuonna 2017 tammikuussa Carnegie Mellon yliopiston professori Tuomas Sandholmin luoma Libratus tekoälyohjelmisto peittosi Teksasin pokeriturnauksessa neljä ammattipelaajaa. Taisipa kone voittaa vielä lähes kaksi miljoonaa taalaa.

Tämän vuoden aikana tapahtui kaksi humanismia järkyttävää tapahtumaa. Suomalaisen Tuomas Sandholmin tiimin tekoäly nimeltään Libratus hakkasi pokerinpelaajien huippuja ja vielä uskomattomampana pidettiin, kun Googlen Deepmind-tekoäly peittosi maailman huipun Lee Sedolin GO-pelissä. Viimeisimpänä uutisena havaitsen koneiden välisessä kisassa Deepmindin hakanneen jonkin toisen tekoälyn. Nyt ovat koneet ryhtyneet pelaamaan keskenään, kun ihmisistä ei enää ole vastusta.  Onko tämä nyt merkki tuhon alusta?

Tuomas Sandholm sanoi uskovansa tekoälyn purevan usealla alalla. Hän mainitsi business-to-business yhteistyön, kyberturvallisuuden, talouden ja lääketieteen. Niin ja lähes kaikki asiat jotka voidaan mallintaa peleinä. Hän uskoi että nyt kun on osoitettu tekoälyn ylittävän ihmisjärjen kyvyn toimia strategisen järkeilyn keinona - silloin kun tieto on epätäydellistä, olisi aika firmojenkin ryhtyä käyttämään tekoälyä toimintansa suunnittelussa. Huomasitte varmaan nimen ”Tuomas”. Kyllä, hän on alkuaan Suomen kansalainen, nyt myös kaksoiskansalainen. Tuomas valmistui diplomi-insinööriksi Otaniemestä vuonna 1991. Hänellä on mahtava ura tekoälyn kehittäjänä. Nyt yhtäkkiä muistankin hänen nimensä. Hän oli maailmanmestaruustason surffaaja. Noina vuosina, kun minäkin harrastin surffausta, Sain palkinnon viimeisenä maalinpäässeenä Lauttasaaren ympärisurffauksessa. Tuomas taisi olla voittaja. Tai sitten muistan väärin. Katso tästä, kun Tuomas kertoo algoritmeistaan: https://www.youtube.com/watch?v=1ki1sTarlmM

Joku sanoo teknologisen evoluution olevan miljoona kertaa nopeampi kuin biologinen evoluutio.  Hieman huvittaa, kun näkee tekoälyn tuottavan esineitä jotka näyttävät luonnon tuottamilta. No, sepä johtuukin tekoälyihmisten mielestä siitä, että tekoälyn algoritmit toimivat juuri evoluution tavoin – ilmeisesti kokeilevat erilaisia mutaatioita. Nyt tekoälyä käytetään tai ajatellaan käytettäväksi erityisesti ihmisen hyväksi, hänen elämänikänsä pidentämiseen tai hänen terveytensä ylläpitämiseksi. Tuottaakohan tuo evoluutio ihmisen näköisiä olioita? Kuvassa on dronen runko tekoälyn tuottamana ja oravan lantio aivan luonnontuotteena.

Onko tekoäly salainen markkinamanipuloija?

Tekoälyä taidetaan käyttää myös ihmisten addiktoimiseksi heidän älypuhelimiinsa.  Jaa, siinäpä taisi todella ensimmäistä kertaa kolahtaa. Tekoäly toimiikin jo nyt meidän joukossamme, mistä muuten voisi johtua, että bussissa, hautajaisten muistotilaisuudessa, juhlissa tai jalkapallokentän reunalla vain kolme kymmenestä on irti kännykästään. Kun paikalla on lapsia, jokainen yli kolmivuotias roikkuu kännykässään. Kaksivuotiaat hamuilevat lähimmän kännykän suuntaan. Totta, ei ihmisäly olisi voinut keksiä mitään noin älytöntä. Sen on täytynyt olla tekoäly.

Meillä oli kylässä italialaisia sukulaisia. Lapsia tai nuoria oli ikäkarsinassa 2-14 vuotta noin kymmenen kappaletta, etelästä ja pohjoisesta, Milanosta ja Helsingistä. Yhteinen seurustelu tapahtui varsin yhdenmukaisen kaavan mukaan. Kaikki muut paitsi alle 3-vuotiaat seurustelivat oman kännykkänsä kanssa. Vain jalkapallo olisi voinut kiihottaa nuo kaikki yhteen. Mutta kun satoi loskaa.

Meillä on ollut työkaluja kivikirveestä alkaen jo vuosimiljoonia. Ne ovat olleet tottelevaisia.  No, kotieläimet ovat kyllä olleet jo aivan ajatteleviakin, kyllähän nekin ovat ihmisen työkaluja. Mutta niiden oppimiskyky ei ole yltänyt yli ihmisen. Kummallista, miksi näin ei tapahtunut? Onhan niillä ollut aikaa vuosimiljoonia oppia ihmisten tekemisestä. Nythän tuo tekoäly aikoo sen tehdä aivan käden käänteessä. Tällä hetkellä on menossa kuvista oppiminen ja asioiden tunnistaminen kielellisesti. Sataa. Sen jälkeen hakukoneet osaavat ehdottaa sinulle läheisintä sateenvarjokauppiasta. Kivaa, voimme nähdä kännykästämme tuon säätilan muutoksen ja jos olemme unohtaneet sateen kastelevan, saamme varoituksen tästäkin suoraan kämmeneemme.  Piip! Kolmen minuutin päästä kastutte.

Jossain vaiheessa kirjoittelin:

http://penttimurole.blogspot.com.ee/2017/08/alypuhelin-aivojen-moottorina.html

Yritykset uskovat tekoälyyn

Jenkeissä tänä vuonna suoritettu tutkimus osoitti tällä hetkellä 15% yrityksistä sellaisiksi jotka sanoivat tekoälyn vaikuttavan heidän toimiinsa paljon. Viiden vuoden päästä 60% yrityksistä kuvitteli tekoälyn suuresti vaikuttavan heidän prosesseihinsa. Itseasiassa vain 5% yrityksistä on sellaisia joissa tekoälysovellutukset toimivat laajasti, 18% käyttää hieman ja 23% pilotoi. Runsas puolet vielä odottelee. Markkinaennusteet ovat mahtavia. Kun markkinan arvellaan olevan tänä vuonna 4 miljardia kasvaisi se vuoteen 2025 mennessä 60 miljardiin euroon. Verrattuna maailman aseteollisuuteen olisi tuo pehmeä teknologia silloin jo viidesosa aseteollisuuden markkinasta. Raha pyrkii rahan luo. Aseteollisuus on suuri markkina, mutta terveydenhuolto on vielä moninkertainen armeijoihin verrattuna. Se on ehdottomasti markkina, joka on tekoälylle suotuisa. En puhu nyt diagnostiikasta ja hoidon robotisoinnista puhun siitä, että miljardit ihmiset ryhtyvät omiksi lääkäreikseen. Heillä on älypuhelimensa ja sensorinsa ja he tarkkailevat itseään alinomaa. He lääkitsevät itseään ja douppaavat itseään. He valitsevat ruokavalionsa ja viihteensä. Tai ei – he eivät valitse vaan tekoäly valitsee – markkinaehtoisesti. Toiset kaksi suurta kustannuskenttää ovat sosiaalihuolto ja koulutus. Tekoälylle on mahtavia tehtäviä. Sanoin tuon ironisesti. Näemmekö pian, kun teddykarhun näköiset silkkikarvaiset robotit syöttävät meidän vanhuksiamme hoitokodeissa, juttelevat heille mukavia, määräävät heidän nukkumaanmenoaikansa, jakavat lääkkeet ja silittelevät heidät uneen.

Ilman ironiaa – opetus on jo muuttunut ja muuttuu lisää. Jotkut sanovat, että opettajat muuttuvat valmentajiksi. Outi, tiedän tämän sinua suuresti ärsyttävän. olethan opettaja. Nyt sinulla on tilaisuus sanoa tähän opettajan roolin muutokseen painava sanasi. Odotan sitä.

Millaisiin kaupunkeihin tekoäly meidät asuttaa?

Huh. Nyt väsähdin. Minun tarkoitukseni oli ryhtyä arvuuttelemaan sitä, millaisia kaupunkeja tekoäly suunnittelee sitten kun oppivat koneet ovat hieman harjoitelleet kaavoitusta, tehneet nuo virheensä ja sitten oppineet ne välttämään ja vihdoin kolmen päivän itsenäisen työskentelyn jälkeen iskevät pöytään tilastot, ennusteet ja renderoidut visionsa tulevasta ympäristöstämme. Eikä vain visionsa vaan tarkkaan detaljoidut suunnitelmat valmiina 3D tulostimien ravinnoksi. Tässä prosessissa meidän triviaalit home-ongelmamme tai energiankäytön ongelmat ovat menneen talven lumia. Puhumattakaan liikenneongelmista. Tekoäly ohjelmoi meidän vapaa-aikatyömme laadun ja luo meille etäläheisyyden ja tarjoaa meille oikein ajoitettuna itseohjautuvan nojatuolin, jolla liikumme tapaamaan tuttaviamme tai kuljettamaan lapsiamme treeneihin – edellyttäen että tekoäly oli meille tällaisia tarpeita optimoinut.

Onhan meillä malleja tulevaisuuden kaupungeiksi. Niitä on vuosikymmenten takaa. Ainoa mitä en ole vielä nähnyt olisi tekoälyn suunnitelma kaupungiksi. Kummallista miten vähän tekoälyihmiset ovat kiinnostuneet kaupungeista. Olen katsonut kymmenittäin TED-esitelmiä tekoälystä. Kukaan ei puhu kaupungeista! Niin tai puhuuhan Elon Musk Marsiin tehtävästä siirtokunnasta. Siitä on tuo alakuva oikealla. Onkohan tekoälyn tekemä?

Vihdoinkin sitten ihmettelen asiaa, jota kohti olen ollut koko ajan ajatuksissani menossa, mutta kun en ole ymmärryksessäni päässyt vielä heikon tekoälyn alkeisasteelta ylemmäksi. Se on kysymys kaupungeista, joita tekoäly suunnittelee. Millaiselta ne mahtavat näyttää? Haluan miettiä tuota, mutta nyt ei näyttänyt vielä olevan aika.