Metsiä Saheliin ja Saharaan - kirje Sannalle

Ystäväni Eero Paloheimo on mielipiteissään ehdoton – senhän tiedämme. Entisenä eduskunnan shakkimestarina hän on myös kova strategi. Hän varoittaa meitä ilmastonmuutoksen katastrofaalisilta seurauksilta. Hänen kaatuvan kepin teoriansa ei kuitenkaan näytä vakuuttavan meitä. Hänen aloitteensa armeijoiden valjastamisesta Saharan metsitykseen ei tunnu sekään saavan vastakaikua. Nyt Eero on aloittanut uuden yrityksen. Hän on päättänyt vakuuttaa Suomen viranomaiset toimien tärkeydestä. Suomi on EU:n puheenjohtajamaa. Tämä antaisi mainion tilaisuuden nostaa kissa pöydälle. Kissan nimi on metsitys. Eero ei ole yksin metsityksen kanssa. Asiantuntijat ovat todenneet metsityksen olevan lähes ainoa kustannustehokas keino hiilen sitomiseksi. Maailman CO2-päästöt kasvavat vääjäämättömästi. Viimeisin julkistettu tilasto sanoo koko maailman hiilidioksidipäästöjen määräksi viime vuodelta 37 miljardia tonnia. Suomen osuus siitä on 0,15 %. Maamme asukasluku on maailman väestöstä 0,07 %.

Maittain ja asukaslukuun verrattuna erot ovat suuria. Maailman korkein CO2-vuosipäästö asukasta kohti on 44 tonnia. Se saadaan aikaan Qatarissa. Muutkin öljymaat Gulfin alueella ovat kärjessä tasolla 25 tonnia/asukas. Suomi on maailmantilaston 240 maasta sijalla 39. CO2-päästöjä Suomessa on 9 tonnia per asukas vuodessa. Viro on Suomea paljon heikompi palavan kiven polton johdosta. Norja öljymaana on Suomen tasolla. Ruotsin päästöt ovat vain 4,5 tonnia per asukas. Ruotsi on maailman keskimääräistä tasoa. Kiina on nousussa. Kohta Kiina on Suomen tasolla. Nouseeko sinne Intiakin, joka on vielä alle 2 tonnissa per asukas. Saharan eteläpuoleista Afrikkaa ei juuri voi päästöistä syyttää, sillä siellä ollaan tasolla 0,9 tonnia per asukas.

Tämä kuva kertoo hyvin maiden väliset erot kokonaisuutena ja asukasta kohti. Suomi on pieni tekijä maailman päästöjen suhteen. Tämä ei anna aihetta vähätellä asiaa, sillä se velvoittaa niin suuria kuin pieniäkin. Suomen metsien hiilinielut kiinnostavat. Meillä Metsähallituksen mukaan metsien vuosikasvu sitoo hiilidioksidia 27 milj. CO2 ekv tonnia vuodessa. Se on 48 % maamme päästöistä. Suomen metsät kyllä kasvaessaan sitovat hiilidioksidia 130 milj. tonnia vuodessa, mutta hakkuut pudottavat määrän viidennekseen. Nyt odotamme uusimpia laskelmia. Niiden pitäisi tulla julkisuuteen 16. joulukuuta. Maailmassa on metsiä 40 milj. km2.  Maailman metsien hiilinielu on suuruudeltaan 2,1 mrd. tonnia CO2 ekv. vuodessa. Suomen osuus maailman metsistä on 0,65 % ja maailman metsien hiilinielusta 1,05 %.

Mitä nämä konstit nyt ovat?

Maailmassa puhutaan toivorikkaasti uusista mahdollisuuksista. Uskotaan teknologian kehitykseen ja markkinavoimien mahtiin. Joku sanoo, että BECCS ratkaisee asiat, joku toinen sanoo DACCS:in olevan ratkaisun avain. Mitä nämä ja muut keinot tarkoittavat? Oli pakko tehdä itselleen pikakurssi. Tarjoan sen nyt teille: BECCS tarkoittaa bioenergian tuotannossa tai vaikkapa sellunkeitossa tapahtuvaa CO2-kaappausta ja varastointia. Hyödyiksi lasketaan kehittyvät markkinat, energiariippumattomuus ja teknologiakehitys, haittoina ovat ruokaturvallisuus, terveysvaikutukset ja biodiversiteetin arvellaan kärsivän. DACCS tarkoittaa suoraa CO2-poistoa ilmasta ja edelleen varastointia tai tuotekäyttöä. Hyötyinä ovat kehittyvä bisnes ja ennustettava CO2:n hinta markkinoilla, haittana taas suuri energiankukutus. AFFORESTATION tarkoittaa pitkään tyhjänä olleen maan metsitystä, RE-AFFORESTATION tarkoittaa ennen metsää kasvaneen alueen uudelleen metsitystä. Metsityksen hyötyinä pidetään työtilaisuuksia ja paikallisyhteisöjen elinmahdollisuuksia, haittoina taas maataloustuotannon supistumista ja metsien monokulttuuria. ENHANCED WEATHERING tarkoittaa maan parannusta silikaattikivijauheella. Hyötynä ovat lisääntyneet sadot ja haittana mahdolliset muutokset maaperässä. OCEAN FERTILIZATION tarkoittaa merien rautalannoitusta. Hyötynä ovat lisääntyvät kalansaaliit ja vaarana epäedulliset muutokset meribiologiassa. BIOCHAR tarkoittaa biohiilen lisäämistä maaperään. Hyötyinä ovat lisääntyneet sadot ja haittana lisääntyvä kilpailu biomassoista. SOIL CARBON SEQUESTRATION tarkoittaa viljelymenetelmiä joilla edistetään hiilen sitoutumista maahan. Hyötynä ovat parantunut viljelysmaa ja paremmat sadot, haittoja ei tunnistettu.

  

Sabine Fuss on laajan tutkijajoukon kanssa selvitellyt negatiivisten emissioiden kustannuksia, potentiaalia ja sivuvaikutuksia. Ylempi kuva esittää erilaisten toimenpiteiden vaikutusta maailman CO2-päästöihin, sitten kun nämä asiat on saatu todella käyttöön, ehkä siis vuoteen 2050 mennessä. Kuvassa on sinisellä esitetty minimivaikutus ja oranssilla maksimivaikutus. Suurimpia vaikutuksia uskottaisiin olevan hiilen sitomisella peltoihin (Soil carbon sequestration), maan parannuksella silikaattipitoista kivijauhetta lisäämällä (Enhanced weathering), hiilidioksidin poistamisella suoraan ilmasta (DACCS) ja metsityksellä (Afforestation). Metsittämällä 5 milj. km2 arvellaan poistettavan 0,5-4 mrd. tonnia hiilidioksidia vuodessa. Alempi kuva osoittaa tutkijoiden arvioita CO2-sitomisen kustannuksista. Metsittämällä kustannukset ovat yhtä CO2-tonnia kohti 5-50 euroa. Se on tutkijoiden mukaan selvästi halvin tapa sitoa hiilidioksidia. Mutta tuo metsitykseen arveltu 5 milj. km2- se tuntuu vaatimattomalta. Käytännössä se tarkoittaisi, että maailman metsiä lisättäisiin vain 13 %. Se ei riitä. Oikea tavoite olisi lisäystä vähintään 20 milj. km2 ja 50 %. Silloin metsien hiilinielu olisi hieman parantuneella nykytasolla 4,2 mrd. CO2 tonnia vuodessa. Jos mukaan saataisiin 8 milj. km2 kastelumetsiä nousisi hiilinielu jo 11 miljardiin tonniin vuodessa. Se olisi 30 % maailman päästötasosta.

Sabine Fussin ja muiden tutkimusta on selostettu tässä:  https://iopscience.iop.org/article/10.1088/1748-9326/aabf9f

Minäkin olen tuosta Saharan metsittämisestä kirjoittanut: http://penttimurole.blogspot.com/2018/01/sahara-sahara-sahara.html

Yritämme markkinoida hankkeen aloitetta Suomen viranomaisille

Olisi siis päästävä asiaan. Asia on se, että olemme Eero Paloheimon, Veli Pohjosen ja Eero Kontulan kanssa pyrkineet tapaamaan ministereitä tai ainakin heidän kansliapäälliköitään. Lauri Palojärvi on omalta osaltaan tehnyt ansiokaita lähestymisyrityksiä. Meillä on missio. Olemme lähettäneet kirjeen entiselle pääministerille. Emme saaneet siihen muuta vastausta kuin sen, että meitä kehotettiin olemaan yhteydessä ympäristöministeriöön. Olimmekin yhteydessä ja tapasimme virkamiehiä. Emme kuitenkaan ministeriä tai kansliapäällikköä. Tapasimme kuitenkin valtiosihteerin. Ympäristöministeriön edustajat totesivat, ettei jonnekin kehittyvään maahan suunnattu toimenpide kuulu heille. Se kuuluu lähinnä ulkoministeriölle. Niinpä sitten kolkutimme ulkoministeriön ovea. Ulkoministerillä oli ja on kiireitä. Kiirettä oli myös tapaamisehdokkaaksi suositellulla kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministerillä. Samoin kansliapäälliköillä ja erityisavustajilla vilskettä riittää. Saimme kuitenkin Afrikan osaston apulaisosastopäällikön kiinnostumaan meidän huolestamme. Esiteltyämme ideaamme saimme kuulla, että hanke voisi edetä vain ottamalla mukaan jokin metsäalan valtiollinen toimija. Ryhdyimme hermostumaan, meihin ei luotettu. Luottamus on Suomessa nykyään kova sana. Mehän olimme juuri ehdottamassa sellaisen pohjapaperin laatimista jonka avulla ministeriö voisi järjestää kilpailutuksen ja valita haluamansa tekijät. Olimme tietysti itsekin kiinnostuneita olemaan mukana ainakin sivustaseuraajan ja kommentoijan roolissa. Asia jäi roikkumaan löysään hirteen. Mutta, mitä kummaa? Hallitus vaihtui ja nyt on uusi pääministeri. Ennen viime vaaleja Sanna Marin kieltäytyi sanomasta omia mielipiteitään eräistä ympäristöön ja ilmastonmuutokseen liittyvistä asioista. Hän vetosi tieteeseen ja uskoi tieteen antavan vastauksia, kunhan niitä kysytään. Nyt hän on temppelin harjalla. Hän ei voi uskoa saavansa tieteeltä vastauksia. Hänen on luotettava vaistoonsa. Hänen on uskottava aloitteellisuuteen. Otettava riskejä vaistoonsa luottaen. Delegoitava. Näin hän tekee meidän asiassamme. Tämä ei kuitenkaan ole meidän asiamme.  Juna on syöksymässä tunneliin. Tunnelissa näkyy valoa. Vai onko se toinen juna?

Koko Saharan ja Sahelin alueen metsitys olisi maailmanhistorian suurin projekti. Siihen sisältyy suuria epävarmuuksia. Pohjaveden riittävyys, mikroilmaston kehittyminen, alueen poliittiset olot, kansainvälinen rahoitus. Mutta myös suuria mahdollisuuksia parantaa afrikkalaisten elinmahdollisuuksia, poistaa kolmasosa maailman hiilidioksidipäästöitä, luoda työmahdollisuuksia, rauhaa ja turvaa.

Missio elämästä ja yhteisöstä

Mikä missio? Meidän missiomme on pilottiprojektin aikaansaaminen Saharan metsityksen alkupaukkuna. Olemme ideoineet alueen suuruudeksi 100x100 kilometriä. Minne sen tulisi sijoittua tai voisiko sen jakaa osiin? Meidän mielestämme se olisi hyvä sijoittaa Sahelin alueelle varsinaisen Saharan eteläpuolelle. Sen voi jakaa osiin. Nyt alueella on kehitteillä kansainvälisenä yhtyeistyöprojektina Green Great Wall. Vihreä muuri on 7600 kilometriä pitkä ja 15 km leveä. Afrikan mittakaavassa se näyttää pensasaidalta. Tämä aita ei pysty estämään aavikoitumista. Meillä on suurempi visio. Koko Sahara olisi metsitettävä, tai ainakin 8 milj. neliökilometriä. Saharan metsitys olisi maailmanhistorian suurin projekti. Saharan metsityksen myötä 100 miljoona ihmistä saisi ansiotuloja, asuinpaikan, työtä, terveydenhoitoa ja koulutusta. Se ei olisi sosiaalihuoltoa ja kehitysapua, se olisi tuottavaa elinkeinotoimintaa. Sillä saisimme siepattua 30 % maailman CO2-päästöistä.

Pilot-projektin toteuttamiseen tarvittaisiin 10 miljardin euron laina. Sillä rahalla rakennettaisiin kylät ja kaupungit, porattaisiin kaivot, pystytettäisiin aurinkovoimalat ja istutettaisiin metsät. Lainan takaisinmaksu lisättynä käyttökuluilla olisi 500 milj. euroa vuodessa. Hiilidioksidia sidottaisiin vuodessa niin paljon että 35 euron hinnalla per CO2 tonni oltaisiin tukevasti voiton puollella. 100000 ihmistä saisi turvatun elinkeinon alueella. Jos yhden turvapaikanhakijan kustannuksiksi vastaan ottaville valtioille lasketaan 25000 euroa vuodessa, saadaan 100000 asukkaan väestön kustannuksiksi maanpakolaisina 2,5 mrd. euroa vuodessa. Tämä tosiasia lisää hankkeen kannattavuutta huimalla tavalla.

Me emme nyt kuitenkaan puhu koko Saharan metsityksestä, kun yritämme päästä suomalaisten ministerien puheille. Me puhumme pilotista, joka on yksi tuhannesosa koko Saharan metsityksestä. Me emme myöskään puhu siitä, että Suomen valtio rahoittaisi tämän 10 miljardin euron projektin. Me toivomme, että Suomi EU:n puheenjohtajamaana tekisi aloitteen tällaisen hankkeen aikaansaamiseksi. Hankkeena se olisi uraauurtava.  Keinokasteltuna agroforestry-hakkeena se avaisi laajan tutkimuksen ja kehittämisen paikallisdemokratiasta, hallintomallista, rahoitusmallista, elinkeinoista, manttaalijärjestelmästä, pohjaveden käytöstä, aurinkoenergiasta, kasvilajien valinnasta, ekokylien ja ekokaupunkien rakentamisesta, infrastruktuurin malleista, terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmästä. On tässä kosolti ongelmia. Eero Kontula pohtii, miten päästökauppa saadaan hyödyntämään itse viljelijöitä. Valtiot ottavat lainat ja saavat tulot kaupasta, mutta liikeneekö valtioilta halua osuuden jakamiseen viljelijöiden kanssa?

Jos kauppa onnistuisi, kaupanpäällisinä tulisi automaattisesti lisäarvona nostetuksi naisten asema ja tyttöjen koulutus keskiöön. Ilman heitä tämä yhteiskuntamalli ei kerta kaikkiaan toimi. Niin, epäilitkö ettei tämä pilot-projekti ole itsekannattava, epäilitkö että joudut maksajaksi. Teimme hieman laskelmia. Havaitsimme hankkeen hyväksi bisnekseksi.  10 miljardin investointi edellyttää lainanottoa. Laina maksetaan takaisin 25 vuoden aikana. Korkotasoksi arvioidaan 1 %. Vuosittain lainaa lyhennetään 450 milj. euroa. Käyttökustannuksia syntyy 50 milj. euron edestä vuodessa. Asukkaat saavat palkkaa ja maksavat vuokraa ja veroja. Tuloja lainan maksuun syntyy kansainvälisestä päästökaupasta. Edellytyksenä tietysti että sellainen saadaan todella toimimaan. Muttia riittää! Nyt CO2 tonnin hinta pyörii 25 euron tietämillä. se ei riitä hankkeen pyörittämiseen omaehtoisesti. On saatava 35 euroa CO2 tonnilta. Kaikkea tätä olisi mietittävä. Voisiko Suomi tehdä aloitteen tai pitäisikö Suomen tehdä aloite? Meidän mielestämme Suomi sopisi hyvin aloitteentekijäksi. Siksipä emme lannistuneet ja lähetimme taas kirjeen. Odotamme innostuneena onko kellään aikaa lukea kirjettä ja sitten vielä keskustella asiasta ja tehdä aloite!

Lähetimme kirjeen uudelle pääministerille

AVOIN KIRJE

Pääministeri Sanna Marin

Valtioneuvosto

Arvoisa Pääministeri,

Onnittelumme valinnastanne.

Me allekirjoittaneet lähestymme Teitä laajemman asiantuntijaryhmän edustajina. Ryhmämme on useiden vuosien ajan selvittänyt mahdollisuuksia Sahelin ja Saharan alueen metsittämiseksi. Metsitystä pidetään ilmastonmuutoksen torjunnan tehokkaimpana keinona. Kirjoitimme samasta asiasta edellisen hallituksen pääministerille, Antti Rinteelle 8.7.2019 ja toivoimme tapaamista asian johdosta. Kirjeemme johti runsaaseen viestittelyyn ja tapaamisiin ympäristöministeriössä ja ulkoministeriössä, mutta ei toistaiseksi konkreettisiin toimiin. Asian yksityiskohdat ja sen käsittely ilmenevät tämän kirjeen liitteen muistiosta. Voidaan ehkä tulkita asian olevan kesken. 

Toivomme kuitenkin, että uusi hallitus suhtautuu asiaan aktiivisesti sen kiistattoman painoarvon vuoksi. Hanketta on edellisen hallituksenkin piirissä pidetty tärkeänä ja ajankohtaisena, mutta siinä on nähty hallinnollisia ongelmia. Sen merkitys maailman ympäristötilanteelle lienee kiistaton, mutta näemme siinä myös mahdollisuuden, joka maamme tulevaisuuden kannalta on keskeinen. Aloitteen tekeminen asiassa saattaisi avata maallemme merkittävän, uuden teollisuuden alan: ilmastometsityksen kärkiaseman maailmassa. 

Tuusulassa, 10.12.2019

Pentti Murole, prof.

Eero Paloheimo, prof.

Veli Pohjonen, prof.

Sahara, Sahara – Sahara!?

Nyt on ajattelun väliviikko. Monenlaisia ajatuksia tunkee mieleen. Olisiko niistä blogiaiheiksi? Päällimmäisenä rassaa ystäväni Eero Paloheimon lanseeraama ajatus kirjasesta Saharan metsittämisen puolesta ja maailman hiilitasapainon oikaisusta. Nyt pitäisi seitsemänteen helmikuuta mennessä valmistella luento asiasta otsikolla: ”miten aavikot metsitetään”. Hyvä, onhan tässä samalla tilaisuus mainostaa tuota tilaisuutta. Tilaisuudella on juhlava nimi: ”Maapallon tulevaisuus – metsien merkitys ilmastonmuutoksessa”.  Se pidetään Pikkuparlamentissa, Eduskunnan Kansalaisinfossa, keskiviikkona 7.2. klo 16.30 – 19.00, osoite Arkadiankatu 3. Muina puhujina on mm. Eero Paloheimo, Leena Vilkka, Hanna Kosonen, Veli Pohjonen, Mika Anttonen ja Kari Silfverberg. Taattua joukkoa siis kaikki. On vielä huhuja, että Risto isomäki Sarasvatin hiekalta pääsisi paikalle esittämään painavat ideansa. Hänellä kuuluu olevan ajatuksia erityisesti veden käsittelyn suhteen. Minä kun pumppaisin pohjavettä ja Anttonen kun poistaisi suolan merivedestä niin Isomäki sprinklaisi suolavettä ilmaan ja vesisumu sitten laskeutuisi suolattomana metsää kastelemaan. Suola laskeutuisi suppealle alueelle lähtöpaikkaan.

Mutta ensin käydään äänestämässä Tallinnan Suurlähetystössä. Pressaehdokkaiden tentit Ylen kanavilla olivat hyvin kiinnostavia ja yllättäviäkin. Hyvin ne kaikki ehdokkaatkin pärjäsivät parin toimittajan ärsyttävästä haastattelumaneerista huolimatta. Ainakin hermot ovat kunnossa. Sodan todennäköisyyden jauhaminen vain harmitti. Olisin voinut äänestää useampiakin, mutta yksi sai ääneni. Pitääpä jopa erityisesti kehua tenttien emännän virkeätä esiintymistä. Hyvä ohjelma.

Jos nyt haluat katsoa hienosti tehdyn videon Saharasta katso tämä aluksi. Se liittyy myös Saharan pohjaveden käyttöön.

Libyan Sahara Water from the Desert - The Secrets of Nature

https://www.youtube.com/watch?v=b5dx7jQF1WQ

Tehdäänkö kasteluvettä suolanpoistolaitoksissa?

No niin, tässäpä se on sitten minun aiheeni. Miten kuljetetaan vettä Atlantin, Välimeren ja Punaisen meren rannoilta Saharan keskelle? Millaisia suolanpoistolaitoksia oikein tarvittaisiin, jos kasteluvettä jouduttaisiin tuottamaan 10000 milj. m3 päivässä? Koko mielikuvituksellinen metsitysprojekti sijoittuu ajalle 2020-2100. Vuosi 2100 tuntuu hyvin kaukaiselta. Tai ei niinkään, ovathan minun lastenlastenlapseni Ilona, Lotta ja Oliver silloin vasta juuri minun nykyisessä iässäni. Sehän ei tunnu kovin paljolta. Hieman päälle kahdeksankymppisiä. Niin, jos vettä tuotettaisiin suolanpoistolaitoksilla ja laitokset olisivat kukin kymmenen kertaa suurempia kuin nykyisin maailman suurin Saudi Arabian Ras Al-Khairin suolanpoistolaitos, laitoksia tarvittaisiin vuonna 2100 kaiken kaikkiaan 1100 kappaletta.  Jos niitä sijoitettaisiin 10000 kilometrin matkalle pitkin merenrantoja Punaiselta mereltä Välimeren rantoja seuraten Atlantille olisi laitoksia 9 kilometrin välein. Tuntuupa lähes huikean mahdottomalta, tai siis täysin mahdottomalta! No, kuka käskee niitä laitoksia sijoittamaan pitkin rantaa, voihan sitä merivettä kuljettaa sisämaahan ja rakentaa laitokset sinne. Aurinkovoimalat eivät tarvitse lauhdevettä.

Vettä tarvitaan koko Saharan ja Sahelin metsitykseen sitten kun koko istutusprojekti on valmis, eli noin vuonna 2100 ainakin 10000 milj. m3 päivässä. Se on 600 kertaa enemmän kuin New York tarvitsee tai 2500 kertaa enemmän kuin Shanghai tarvitsee. Se on muuten 10000 kertaa enemmän kuin Helsinki tarvitsee.

Laitosinvestoinnit putkineen olisivat metsityksen alkuvuosina 1000 mrd. euroa vuodessa. Loppuvuosina selvittäisiin sentään puolella tästä. Käyttökustannuksia tulisi nykyisillä energian hinnoilla noin 3800 mrd. euroa vuodessa. Mutta jos käytetään aurinkoenergiaa ja tuulienergiaa, eikä fossiilisia polttoaineita, selvittäisiin teoreettisesti ehkä puolella tästä. Vielä vertailun vuoksi suolanpoistolaitoksista: Maailman suurin laitos Ras Al-Khairissa tuottaa 1 milj. m3 vettä päivässä. Länsimaiden suurin suolanpoistolaitos on valmistumassa Kaliforniassa Carslbadissa. Käänteisosmoosina toimiva laitos tuottaa 0,2 milj. m3 päivässä. Maailmassa on myös yksi laitos, joka toimii aurinko- ja tuulienergialla. Se on Australiassa Perthissä. Laitos tuottaa 0,15 milj. m3 juomavettä päivässä. Australian laitoksessa veden tuottaminen maksaa 0,8 euroa kuutiolta. Myös Israelissa ovat rakentaneet uuden suolanpoistolaitoksen, jonka kapasiteetti on 0,6 milj. m3 päivässä. He sanovat laitoksen käyttökustannuksen olevan vain 40 senttiä kuutiolta. 

Verrattuna Saharan kastelun laitoksiin nämä ovat pieniä vesitehtaita. Saharassa tarvittaisiin meidän esimerkkimme mukaisia laitoksia jotka tuottavat 10 milj. m3 vettä päivässä. Tosin se ei olisi juomavettä vaan kasteluvettä jonka ominaisuudet suolan suhteen lienevät jossain määrin vähemmän haastavia. Me olemme laskeneet Saharan projektin veden tuottamisen kustannuksiksi, eli laitoksien käyttökustannuksiksi ja pumppauskustannuksiksi yhteensä 1 euroa per m3. Tämä tarkoittaa, että vesi tuotettaisiin noin 0,3 eurolla per m3, pumppaukseen kuluisi loput. Hinta lienee kohtuullisen siedettävä luku, sillä saudeilla veden hinta pääomakustannuksineen on 4 euroa per vesikuutio. Pääomakustannukset ovat tästä 2,9 euroa ja käyttökustannukset 1,1 euroa. Meillä Saharassa pumppausmatkat ja putkien jättiläismäinen verkosto ovat aivan toista luokkaa.

Tämä on Ras Al-Khair Saudi Arabiassa. Se tuottaa 1 milj. m3 päivässä juomavettä. Me tarvitsemme kymmenen kertaa tätä suurempia laitoksia 1100 kappaletta. Tosin me emme tuota juomavettä vaan kasteluvettä.

Ystäväni Eero käyttäisi maailman armeijoiden rahat tähän tarkoitukseen. Ne eivät riittäisi sillä armeijat kuluttavat nykyään 2000 mrd. euroa vuodessa. Maailman aseteollisuuden tuotanto on näistä armeijoiden kuluista nykyisin noin 500 mrd. euroa vuodessa. Mutta lähes päikseen menee. Sodat kuluttavat sitten lisää mielettömiä määriä rahaa. Jos sodat voitaisiin poistaa maailmasta, sotatoimirahat kyllä näyttäisivät hyvin riittävän maailmaa uhkaavan kasvihuoneilmiön taltuttamiseen.

Etkö tunne Eeron aloitetta? Lue tästä: http://penttimurole.blogspot.com.ee/2015/11/eero-paloheimo-ja-yhtyneet-armeijat.html

Pumpataanko uusiutumatonta pohjavettä?

Vai pumpataanko vettä Saharan valtavista pohjavesivaroista libyalaisten tapaan. Jos pumpataan libyalaisten tapaan, joudutaan kuitenkin hieman suurentamaan Gaddafin lempiprojektin mittakaavaa. Libyan Man Made River muodostuu viidestä läpimitaltaan 4 metrin putkesta joita syöttää 1100 kappaletta 300-650 metrin porakaivoa. Putkissa vettä olisi tarkoitus virrata 6,5 milj. m3 päivässä.   Saharan ja Sahelin metsityksessä tarvittava vesimäärä on 1600-kertainen Libyan systeemin tuottamaan vesimäärään verrattuna. Vettä ei kuitenkaan kuljeteta minnekään, se käytetään paikalla. Saharan metsityksen määrää tutkinut dosentti Veli Pohjonen metsittäisi aluksi ensimmäiset 20 vuotta Sahelia ja Saharaa 195000 neliökilometrillä vuodessa. Tuo neliökilometrimäärä on lähes sama kuin Suomen metsien pinta-ala. Vuodesta 2040 hidastettaisiin tahtia ja vuodessa metsitettäisiin 75000 km2.

Saharassa on valtaisat pohjavesivarat. Ne ovat kuitenkin uusiutumatonta fossiilista vettä. Etenkin Muammar Gaddafi kunnostautui veden hyödyntämisessä rakentamalla kuvan esittämän tuhansia kilometrejä pitkän vedensyöttöverkoston sekä poraamalla toista tuhatta lähes puolen kilometrin syvyistä kaivoa. Porakaivot ovat yksi mahdollisuus kasteluveden tuottamiseen - jos Saharaa aiotaan metsittää. Vesi on Sahelin alueella 50-100 metrin syvyydessä. Varsinaisessa Saharassa sitä joutuu pumppaamaan jopa 600 metrin syvyydestä. Teoreettisesti vettä on paljon. Mutta jos ilmastoon ei synny metsityksen jälkeen toivottua mikroilmastoa vesi tulee loppumaan. Se loppuu vuosisadan vaihteessa. Mitäs sitten?

Metsät kasvavat ja sitovat hiiltä. Hiili puolestaan sitoo hiilidioksidia. Sahelin ja Saharan metsien sitoman hiilen määrä olisi arvion mukaan 160 miljardia tonnia vuonna 2100. Tämä sidottu hiili olisi syönyt ilmakehästä 600 miljardia tonnia CO2-päästöjä. Sidotut päästöt olisivat lähes 20% maailman fossiilisten polttoaineiden ja sementin valmistuksen tuottamista päästöistä. Alempi kuva osoittaa vuosittain sitoutuvan hiilidioksidin määrän.

Yksi metsätila olisi metsityksen perusyksikkö. Tilan koko on 4 km2. Sen keskellä olisi kaivo josta vettä pumpataan 75 litraa sekunnissa. Energia tuotetaan aurinkovoimalalla jonka paneelien pinta ala on 700 m2. Energiaa varastoidaan akkuihin.  Vesi pumpataan säiliöihin joista se valuu painovoimalla tippukastelujärjestelmään. Metsätilalla asuu 20 ihmistä. Heistä puolet osallistuu työhön. 100 metsätilaa muodostaa rakentamisen ja toiminnan perusyksikön. Se on metsäkylä. Siihen kuuluu 100 metsätilaa. Siellä on terveyskeskus, koulu ja pieni hallinto. Metsäkylässä on 1500 asukasta. Metsäkylän pinta-ala on 400 km2. 100 mestaäkylän keskuksena olis metsäkaupunki.

Saavutetaanko metsityksellä jotain ja mihin hintaan?

Metsityksen liittyy kaksi isoa juttua. Ei ainoastaan tuo pelätty CO2. Siihen liittyy vahvana komponenttina väestö. Metsät eivät kasva ilman ihmisiä jotka hoitavat niitä. Metsiin liittyy näiden ihmisten viljelysmaat ja elinkeino. Metsiin liittyy heidän tulevaisuutensa. Metsien siivittämänä alueelle syntyy kyliä, kaupunkeja ja yliopistoja. Metsiin liittyy myös meidän tulevaisuutemme. Afrikassa syntyy vuosittain 30 miljoonaa ihmistä. Afrikka on ainoa maanosistamme, jossa lapsiluku merkitsee rikkautta. Juuri samoin kuin meilläkin vielä ajateltiin minun isovanhempieni aikaan. Niinkö siinä kävi? Hekin ovat matkalla tulevaisuutensa. Menneisyyteen on takamatkaa kaksi sukupolvea ja tulevaisuuteen etumatkaa kolme sukupolvea. Saharan metsitys ja siihen liittyvä asutus sitoo hiilidioksidia 600 miljardia tonnia, mutta se tulee sitomaan myös 80 miljoonaa ihmistä. Jo metsityksen ensimmäisenä toteutusvuonna on mobilisoitava 2 miljoonaa ihmistä. He ovat tietysti pääosin niiden maiden kansalaisia joissa metsää istutetaan. Joskus oma väki ei riitä ja myös ammattiväkeä tarvitaan. Jos Saharan metsitys on maailman ylivoimaisesti suurin rakennusprojekti - tuhat kertaa suurempi kuin mitään on koskaan koettu, niin on se myös maailman suurin rekrytointiprojekti. Tai ei, erehdys! Nyt tulee ilmeinen yhtymäkohta armeijoihin. Ne osaavat rekrytoinnin. Toisen maailmansodan alussa Euroopassa rekrytoitiin ja liikekannalle pantiin muutamassa viikossa miljoonia sotilaita. Suomessakin mobilisoitiin jatkosotaan 550000 suomalaista ja 220000 saksalaista. Venäjän puolella rajaa mobilisoitiin 1,5 miljoonaa sotilasta.  Siis jo Suomen rajan kahta puolta suoritettiin samanlainen mobilisointi kuin Saharaan nyt tarvittaisiin. Mutta Saharan mobilisointi ei jää tuohon. Ei synny mitään asemasotaa. On mobilisoitava jatkuvasti vuosittain tuo sama määrä.

Saharaan mobilisoitava väki asettuu metsätiloille jotka hallitsevat yhtä porakaivoa. Tiloja ja kaivoja on vuoisisadan lopulla 2,1 miljoonaa kappaletta. Osa väestä asuu metsäkylissä tai olisivatko ne oikeammin kauppaloita.  Kauppaloita on 21000 kappaletta. Niissä ovat koulut, terveyskeskukset ja kauppakeskukset. Kauppaloissa asuu vaikkapa 1500 ihmistä kussakin. Hallinto, terveydenhuolto, koulutus ja kauppa keskittyvät kaupunkeihin. Olen kutsunut niitä metsäkaupungeiksi. Niissä asuu tietysti paikasta riippuen vaihteleva määrä väkeä, mutta tässä teoreettisessa laskelmassa ne ovat 40000 asukkaan pikkukaupunkeja. Niitä on 200 kappaletta. Voi olla että 100 kaupunkia riittää. Silloin niissä asuu 80000 asukasta kussakin. Ovat Porin kokoisia.

Metsät jakautuvat Sahelin ja Saharan kaupunkeihin riippuen maiden koosta. Kyllä kai metsien sijoittumisen tulisi riippua muistakin tekijöistä, kuten väkiluvusta, maaperän laadusta tai pohjaveden syvyydestä. Näin tietysti on, mutta laskelmamme lähtee nyt vain pinta-alasta. Suvereenit valtiot sitten itse aikanaan päättävät omasta osuudestaan tässä globaalissa projektissa. Alueella on 11 valtiota: Marokko, Algeria, Tunisia, Libya, Egypti, Sudan, Tsad, Niger, Mali, Mauretania ja Länsi-Sahara.

Algerialla on edellytykset olla suurin metsittäjä. Seuraavilla sijoilla ovat Sudan ja Libya. Metsitys jakautuisi melko tasaisesti muille alueen maille, lukuun ottamatta Marokkoa, Tunisiaa ja Länsi-Saharaa. Asukasta kohti metsän määrällä on suuria eroja. Kun Suomessa on nyt 4 ha metsää asukasta kohti, tulisi Afrikan metsien määräksi Saharan ja Sahelin alueella 1,5 hehtaaria per asukas.

Onko tämä kaikki sitten kannattavaa?

Se oli yksi kysymyksemme. Kannattavuutta voi arvioida laskemalla tulojen ja menojen erotusta. Saharan metsityksen tapauksessa menot ovat kyllä laskettavissa, mutta tulojen tai hyötyjen arviointi on vaikeaa. Laskinpa tuossa huvikseni pohjaveden pumppausvaihtoehdon investoinnit kaikkine kaivoineen, kylineen ja kaupunkeineen ja rautateineen ja maanteineen, laskin sitten niille lainojen takaisinmaksuerät annuiteettina siten että laitteiden kuoletusaika oli 25 vuotta, korko 1% ja lisäsin vielä hoito- ja ylläpitokustannukset. Vertasin saatua kippuraa sitten CO2 päästöjen teoreettiseen hintaan. Siitä tuli alla oleva kuva. Näyttäisi siltä että 50 euron CO2-tonnin hinnalla olisimme aika hyvässä mallissa. Tässä ei ole nyt lainkaan laskettu hyödyiksi ilmeisiä hyötyjä. Ei ole otettu huomioon eurooppalaisten hyötyjä kun 80 miljoonaa afrikkalaista jää tulematta Välimeren yli, ei ole otettu huomioon 80 miljoonan asukkaan elämänlaadun parantumista, ei ole otettu huomioon hyötyjen heijastumista koko Afrikan hyvinvointiin, saatikka että olisi otettu huomioon maan arvon nousua tai omaisuuden arvoa niillä jotka hallitsevat näitä metsitettyjä 8,4 miljoonaa neliökilometriä.

Saharan metsittämisen hyötylaskema jää tekemättä. Siihen tarvitaan korkean luokan ekonomistia. Minä lopetan tällä kertaa tähän. Tämä kuva kertoo metsittämisen ja kastelun mahdollistamiseen otetun lainoituksen takaisinmaksun sekä ylläpito- ja hoitokustannukset (sininen viiva). Kustannuksia on verrattu hiilidioksidin teoreettiseen ”päästökauppahintaan”. Jos suorittaisimme kastelun suolanpoistomenetelmällä, puhuttaisiin suuremmista luvuista. Nekin mahtuisivat budjettiin jos kaikki hyödyt laskettaisiin mukaan.

Tervetuloa Pikkuparlamenttiin!

Bulevardisuunnittelun kiintoisa todellisuus

Nyt elämme mielenkiintoisia aikoja. Tai siis tarkemmin sanottuna minä elän varsin mielenkiintoisia aikoja. Niin. siis miksi mielenkiintoisia? No, siksi että bulevardien suunnittelu on tosissaan alkanut. Ei kaikkien bulevardien, mutta niiden bulevardien jotka jäivät jäljelle hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden käsittelyssä. Olen tuota vanhaa asiaa jo jauhanut aika monessa blogissani. Tosin olen lausunut myös kunnioituksen sanoja kaupunkisuunnittelun yleiskaavaväelle valtavasta määrästä ansiokkaita selvityksiä. Taisin verrata selvitysten määrää aikanaan Unto Valtasen mahtavaan selvityskokoelmaan metropäätöksen tueksi. No, varsinaisesti metropäätökseen taisi vaikuttaa enemmänkin Smith-Polvisen liikennesuunnitelman raportin sivuilla ollut kauhukuva Helsingin keskustan liikenneverkosta. Tuokin kuva oli hieman niin kuin vahingossa ja pikaistuksissaan syntynyt kun Veikko Heino yleiskaavaosastolta oli keksinyt yhden ohjelmassa mainitun kuvan puuttuvan. Se oli tuo 1:2000 kuva, joka sitten syntyi pikatoimituksena.

Taasko mentiin menneen kautta tulevaisuuteen? Minun tarkoituksenani ei ole jauhaa mennyttä vaan ihmetellä tulevaisuutta, mutta kuten tavallista katson aina taakseni. Ryhdyin nimittäin piirtämään karttaa Helsingin seudun metsistä. Nyt on käyty keskustelua metsistä. Sitä on käyty monella tasolla. On puhuttu Saharan metsityksestä. Luitko muuten blogini: http://penttimurole.blogspot.com/2018/01/sahara-sahara-sahara.html

Ensin Tiinan reviirillä

Paikallinen keskustelu liittyy Keskuspuiston metsänhoitoon. Virastossa on laadittu suunnitelma jossa metsiä olisi tarkoitus tehohoitaa, erityisenä tavoitteena parantaa metsien turvallisuutta siellä kulkevien ihmisten kannalta. Kummallista miten tuo turvallisuus särähtää korvaan. Viimeksi juuri luin Hesarista eläköityneen metsänhoitajan tekstin, jossa hän päivittelee lahopuiden pystyssä pitämistä ja varoittelee niiden päälle kaatumisesta. Olen puiston äärellä asuva ja siellä jatkuvasti pyöräilevä. Turvallisuus saattaa olla uhattuna, jos törmään holtittoman ajon seurauksena vastaantulijaan tai jos pyllähdän ojaan, mutta harvoin ajattelen turvallisuuteni olevan uhattuna kaatuvan puuvanhuksen vuoksi. Enemmänkin olen ollut kiusaantunut siitä, kun hienosti mutkittelevien metsäpolkujen kaarresäteitä pyrytään parantamaan nurkkapuita kaatamalla. Kaatavat kuulemma työkoneiden kulun helpottamiseksi. Totta puhuen Keskuspuistossa on paljon pusikoita, ryteikköä ja risukkoa. Kyllä sitä ehkä voisi hieman nykyistä enemmän hoitaa. Minusta Tiinan voisi päästää hommiin joillakin koelohkoilla. Tiinaa, minun entistä alaistani ja entistä firmamme ympäristöpuolen osastopäällikköä, nykyistä kaupungin metsänhoidon virkanaista, häntä sitä pidetään syyllisenä tähän tehohoitovimmaan. Katsottaisiin perään ja sitten toppuuteltaisiin, jos menee överiksi. Minä luotan Tiinaan. Ei hän meiltä keskuspuistoa vie – sitä haaveilevat aivan jotkut muut.

Piirsin Google Earth’ia käyttäen kuvan Helsingin ja naapurikuntien metsistä. Ehkä innostuin ajattelemaan metsiä, kun nyt ovat innostuneet puhumaan hiilinieluista. Siitä tuli kaunis kuva. Silmä on 65 kilometrin korkeudella. Nuuksio ja Sipoon korpi näkyvät selkeinä metsävyöhykkeinä. Myös Keskuspuisto on havaittavissa, jos tarkkoja ollaan. Saisiko metsien kasautumisesta paremman mainoskuvan Helsingin seudun kansainväliselle vetovoimalle kuin kaupunkipöhinästä? Kuvaan on piirretty orientoitumisen helpottamiseksi metrorata ja rautatiet sekä rantaviiva.

Hoitavatko metsät meidän kasvihuonepäästömme?

Laskin huvikseni, kuinka suuri merkitys näillä lähialueen metsillä on hiilidioksidin sitomisessa. Kuvan alueella on metsää noin 45000 hehtaaria eli 450 km2. Metsässä on hiiltä noin 7 milj. tonnia. Vuotuinen lähimetsien kasvu tuottaa hiiltä noin 0,15 milj. tonnia vuodessa ja sitoo hiilidioksidia vuosittain noin 0,3 milj. tonnia. Kuvan alueella asuu noin 1 miljoona ihmistä. Alueen CO2 päästöt ovat maan keskimääräisarvion mukaan 9 tonnia asukasta kohti vuodessa eli yhteensä noin 9 milj. tonnia CO2. Tästä määrästä kolmannes syntyy liikenteestä, kolmannes rakennuksista ja kolmannes muusta kulutuksesta. Laskelmani mukaan lähimetsät sitovat vain 3 % syntyvistä kasvihuonepäästöistä. On surullista todeta, etteivät meidän rakkaat lähialueen kaupunkimetsämme voi mitään meidän kulutustottumuksillemme. On siis tehtävä muitakin asioita kuin metsänkasvatusta. Ja sitä suuremmalla syyllä on suojeltava näitä lähimetsiämme. Muuten paljonko metsiä tarvittaisiin syömään miljoonan asukkaan kaikki kasvihuonepäästöt. No, teoreettisesti metsiä pitäisi olla 50000 km2. Se on alue jonka mitat ovat 230*230 kilometriä. Pääkaupunkiseudun kasvihuonepäästöt ovat siten muun Suomen huolena.

Suomen metsien vuotuinen kasvu on noin 46 milj. tonnia. Hakkuut ovat lisääntymässä ja saattavat olla 36 milj. tonnia vuodessa. 10 milj. tonnia jää kasvattamaan hiilinielua ja kompensoimaan kasvuhuonepäästöjä. CO2 tonneissa tämä merkitsee 21 milj. tonnia vuodessa. Kaikkea puuta ei polteta tai käsitellä biopolttoaineeksi. Sahatavarasta osa jää hiilinieluksi. Mikä on sen osuus? Ehkä se on 6 milj. tn CO2. Yhteensä metsien vuosittain syömä CO2 olisi silloin 27 milj. tn eli 45 % suomalaisten kokonaispäästöistä. EU-tasolla metsät sitovat 10 % kasvihuonepäästöistä. Hyvä Suomi ja Suomen metsät.

Hieman zoomattuna alemmaksi 32 kilometrin korkeuteen nähdään oranssilla Helsingin vuonna 1943 vielä olleet ja sitten hävinneet metsät, punaisella näkyvät vuoteen 1963 mennessä hävinneet metsät.  Suurimpia punaisella merkittyjä metsäalueita olivat Itä-Helsingissä Myllypuron ja Kontulan metsäalueet sekä Länsi-Vantaalla Myllypuron ja Martinlaakson metsäalueet. Huom! Vihreällä on merkitty vain metsät ei peltoja, kenttiä tai muita viheralueita. On valtava saavutus, että tuohon keskelle Helsinkiä on jäänyt suuri metsävyöhyke – meidän Keskuspuistomme. Eipä Espoon keskuspuistokaan mikään aivan mitätön saavutus ole.

Sitten Reetan reviirille

Nyt aioin kuitenkin siirtyä toisen entisen alaiseni, firmamme entisen liikenteen osastopäällikön eli nykyisen Helsingin liikenne- ja katupäällikön Reetan reviirille. Ryhdyn ihmettelemään jo alussa mainitsemiani bulevardeja. Korkeimman hallinto-oikeuden käsittelyn jälkeen bulevardikannasta hävisivät Länsiväylä, Turunväylä, Hämeenlinnanväylä ja Lahdenväylä. Jäljelle jäivät Vihdintie, Tuusulantie ja Itäväylä. Vielä jäi pätkä Laajasalontietä.  Kuinka paljon jäi ja kuinka paljon menetettiin, siitä on ilmeistä erimielisyyttä. Ode Soininvaara puhuu jopa 100000 asukkaan menettäneen ”kotinsa”. Toisessa yhteydessä hän puhuu 80000 kodittomasta. Mikko Aho on varovaisempi. Hän sanoo menetyksen olleen 60000-80000 asukasta. Pentti Murole taas väittää todellisen menetyksen olleen vain noin 30000 asukasta. Hän kun ei usko siihen, että bulevardien korttelitehokkuudessa koskaan olisi päästy lautakunnan haluamalle ek=1,8 tasolle. Sehän olisi edellyttänyt, että kaikki bulevardit olisivat olleet kauttaaltaan Mechelininkadun kaltaisia.

Kuvassa on sinisellä ympäröity ne liikenneväylät, joiden toteuttamisen KHO kumosi. Kuinka moni menetti kodin? Siitä kiistellään. Jotkut väittävät ”kodin menettäneitä” olleen lähes 100000 ihmistä. Murole väittää todellisuuden olevan lähempänä kolmeakymmentätuhatta. 

Tässä on bulevardien mittatikku. Mechelininkadulla korttelitehokkuus on ek=1,8. Huopalahdentiellä ollaan lukemassa ek=1,6. Mäkelänkatu ja Koskelantie ovat miellyttäviä bulevardikatuja. Korttelitehokkuus on ek=0,5-0,7. Helsingin nykyiset bulevardit ovat tässä. On vielä Munkkiniemen puistotie ja vaikkapa Pohjolankatu, on vielä pari muutakin vähäpätöisempää. Tehokkuus nykyisillä bulevardeilla on korkea. Mechelininkadulla ja Huopalahdentiellä on paikoin jopa 30000 asukasta + työpaikkaa neliökilometrillä. Jos Vihdintietä asutettaisiin käyttäen Koskelantien rakennustapaa Kaupintien ja liikenneympyrän välille voisi mahtua 8000 asukasta ja työpaikkaa. Ehkä aluetta sivusuuntaan pullistelemalla päästään lähemmäksi 10000 asukasta. Sehän olisi vallan mainiota. En nyt kuitenkaan lähde asukasmäärää arvioimimaan. Sen tekevät kaavoittajat.  Luotan asemakaavoittajiin hieman paremmin kuin poliitikkoihin ja yleiskaavoittajiin tässä asiassa.

Onko Vihdintien varrella jotain kiinnostavaa?

Nyt on siis käsittelyssä Vihdintien ja Huopalahdentien muodostama kokonaisuus. Vihdintien varresta on helppo aloittaa. Kaupunkiympäristön sivuilla Vihdintien aloitusosaa kuvataan seuraavasti: Suunnittelualue on Haagan liikenneympyrästä Kaupintielle. Liikenneympyrän alueella pyritään löytämään rakentamisalueita sekä asumiselle että työpaikoille. Liikenneympyrän alueelle tulisi myös tärkeä liikenteen vaihtoterminaali. Suunnittelualue ulottuu Valimon asemalle. Sinne halutaan kaupan ja kulttuurin keskus yhdistettynä tehokkaaseen rakentamiseen. Liikennesuunnittelijoiden tavoitteena on autoriippumaton asuminen ja liikkuminen. Tähän tavoitteeseen pyritään pikaraitiotiellä joka kulkee keskustasta Huopalahdentietä ja Vihdintietä Pohjois-Haagaan.

Kaupunkiympäristö tutkii Vihdintien ja Huopalahdentien kaavoituspotentiaalia. Metsä oli aloitusteemani. Vihdintien bulevardisointi haukkaa metsiä noin 20 hehtaaria. Asukkaat näyttävät olevan erityisen huolissaan Riistavuoren puistosta. Huopalahdentien varressa ei ole muita metsiä kuin Talin keilahallin viereiset metsäpalstat. Pinta-alaa on noin 6 hehtaaria. Kuvat kertovat kapeiden tiealueiden ja niihin liittyvien suoja-alueiden kaavoituksen haasteet.

Minä ryhdyn tietysti vanhoja kaivelemaan. Onko mitään sellaista vanhaa jota voisi kierrättää. Sellaista kysyin itseltäni. Kaikkein vanhin kierrätettävä asia näyttäisi olevan Eliel Saarisen Pro Helsingfors.

2010-luvun liikenneverkko ja päälle painettuna Jungin–Saarisen Suur-Helsingin asemakaavan verkko vuodelta 1915. Kaikki liikenne kaupungista ulos kulki kahden liikenneympyrän (nykykielellä ”kiertoliittymä”) kautta. Idän puolella Mäkelänkadun ja Koskelantien risteys ja liikenneympyrä muodostivat liikenteen solmupisteen. Vihdintien ympyrä oli lännen tärkeä solmupiste. Molemmat solmut ovat juuri nyt suunnittelupöydällä. Jos liikenneympäristössä olisi jotain säästämisen arvoista niin sitä olisivat nämä YMPYRÄT.

Haagan liikenneympyrä tai Vihdintien liikenneympyrä, miksi sitä kutsuttaneenkaan, on klassikko. Vaimoni Liisa sanoo kyllä sitä kaikin keinoin välttävänsä. Vaikka kaavat olivat ennakoimassa ympyrää jo vuosisadan alusta, rakennustöihin päästiin vasta 1960-luvulla. Ympyrä avattiin liikenteelle 1964. Ylemmässä kuvassa oikealla on Jung-Saarisen yleisasemakaava 1911. Alemmassa kuvassa Pro Helsingfors vuodelta 1918. Saarisella katuympyrän ulkohalkaisija oli noin 150 metriä, kun nykyisen ympyrän ulkohalkaisija on juuri se sama 150 metriä. Sehän on lähes Place de l'Étoilen eli nykyisen Place de Charles de Gaullen riemukaaren ympyrän kokoinen, Champs-Élysées ympyrän ulkohalkaisija on 165 metriä.  Alkuperäinen rakennettu 60-luvun Vihdintien ympyrä oli kaksikaistainen, myös kevytliikennealitukset puuttuivat, nykyisin kaistoja on pääosin kolme. Saarisen ympyrässä ajoradan leveys oli 30 metriä. Se on sama kuin riemukaaren ympyrässä. Kaistoja on kahdeksan.

Onko piironginlaatikossa jotain?

Ryhdyn availemaan piirongin laatikoita. Ensimmäisenä esiin tunkee suunnitelma Haaganväylästä moottoritienä. Suunnitelma laadittiin vuonna 1988. Sen tarkoituksena oli säilyttää Pasilan kautta kulkeva Hakamäentie katuna ja siirtää Lahdenväylää ja Turunväylää yhdistävä poikittaisorsi Metsäläntien ja Asesepäntien tasalle, Pasilan pohjoispuolelle. Suunnitelma sai aikanaan poliittista kannatusta, mutta kaupungin liikennesuunnittelijoiden mielestä väylä ajautui liiaksi pohjoiseen. Minusta väylää kannattaisi vieläkin tutkia vaihtoehtona, varsinkin nyt kun Pasilan kehittäminen on saanut vahvan momentumin.

Haaganväylä kulki tunnelissa Turunväylältä Vihdintien liikenneympyrän kautta Haagan ammattikoululle. Metsäläntien - Asesepäntien pintaosuuden jälkeen sukellettiin tunneliin Käpylän aseman kohdalla ja Lahdentiehen liityttiin Viikinrannan kohdalla. Ratkaisu oli halvempi kuin nyt yleiskaavaan merkitty yhteys Turunväylältä Hakamäentielle ja edelleen Hakamäentieltä Kumpulan alitse tunnelissa Koskelan hallien liittymään Lahdenväylälle.

Vihdintien liikenneympyrä muodosti merkittävän terminaalin. Ympyrää oli laajennettu ovaalimaiseksi. Se oli myös tiiviisti rakennettu. Nyt ei ole harkinnassa tunneliväylää tähän kohtaan, mutta on harkinnassa Jokerirata. Rata tulee Pitäjänmäentieltä ja kääntyy Eliel Saarisentielle.  Risteävä rata olisi sitten Huopalahdentieltä Vihdintielle kääntyvä bulevardiratikka. Miten solmu ratkaistaan? Vaihtoyhteys on tärkeä. Aika näyttää. Tehtävä ei ole yksinkertainen. Sen tekee vielä ongelmallisemmaksi, jos tuo vanha idea liikenneväyläksi nousee haamujen yöstä. Ehkä kuitenkin kannattaisi testata. Paperille rakentaminen ei paljoa maksa.

Ei metriäkään puroa putkeen!

On minulla muitakin huolen aiheita, tai ei, pikemminkin toivomusaloitteita. Yksi liittyy Valion pääkonttoriin. Toinen liittyy erääseen suureen ideaan Pohjois-Haagan aseman seutua kaavoitettaessa. Vielä yksi. Se liittyy Mätäojaan. Aloitetaan päinvastaisessa järjestyksessä. Helsingin seudulla on eräitä vesiväyliä tai mitä lienee vesinoroja joita on kaavoituksessa kohdeltu huonosti. Olemme saaneet enimmäkseen kuulla entisen Mätäpuron, nykyiseltä nimeltään Haaganpuron ongelmista. Ongelmat johtuvat alueen firmojen huolimattomasta tai sitten tarkoituksellisen välinpitämättömästä öljyisten jätevesien käsittelystä. Minä en puhu siitä. Puhun purojen putkittamisesta. Monikonpuro Leppävaarassa on hyvä esimerkki huonosta puron kohtelusta ja epätoivoisesta yrityksestä pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Minä asun Pakilassa. Keskuspuiston pelloilta tulee oja, joka aikanaan pantiin putkeen Pakilan kohdalla, minun naapurissani.  Se oli kunnon oja, siinä pyörivät pikkupoikien vesimyllyt villisti. Onneksi puro tulee esille ennen Pirkkolaa. Pirkkolan läpi se virtaa iloisena pitkin puropuistoa päätyen sitten Pirjontien varressa Haaganpuroon matkalla Huopalahteen.

Tämä kuva on todisteena puron hyötykäytöstä. Olemme juuri kaverini kanssa olleet myllyjä rakentamassa. Systeri on tullut katsomaan kaupunkitamineissaan.

Kysyn vain miksi Pakilan kaavoittaja aikanaan teki tuon tempun. Miksen kysynyt silloin. Tunsinhan hänet. Olimme töissä samassa virastossa. Saatan vielä ihmetellä miksi tekivät saman tempun Espoon Suurpellossa. Panivat Lukupuron putkeen puolen kilometrin matkalla. Yritimme Dyniksen kanssa ankarasti vastustaa. Ei auttanut. Nyt kysynkin ajoissa ja pyydän. Vihdintien kaavoituksen edetessä vastaan tulee Mätäjoki. Rumasta nimestään huolimatta se kiemurtelee ihanasti Vihdintien itäpuolella ja Kaupintien pohjoispuolella jatkaen Kehä I:n alta Kartanonhakaan ja Kaarelanpuistoon. Pyydän: ei metriäkään putkeen!

Varoittava esimerkki

Toisena asiana tuo suuri idea. Teimme Kirmo Mikkolan kanssa Pohjois-Haagan asemakaavaehdotusta. Meillä oli suuria ajatuksia tiiviistä kaupungista ja korkeista rakennuksista – aivan nykymalliin. Meillä oli myös vastustajamme. Virkistysalueiden menettämisestä ja suunnittelun ”väkivaltaisuudesta” kirjoitti Metsähallituksen ylijohtaja, professori Viljo Holopainen.

Hänen artikkelinsa nimi oli Haaga-Vantaan kaupunkikuume (Uusi Suomi 16.9.1971).  ”Kaupunkisuunnittelussa on joukko teknillisiä ja muita erikoisongelmia, joihin alaan perehtymätön ei voi puuttua. Siihen liittyy kuitenkin yleisinhimillinen puoli, jonka osalta suunnittelu tulee lähelle jokaista kaupungin asukasta ja johon entistä suurempien väestöpiirien tulisi ottaa kantaa. Tähän kuuluu mm. kysymys siitä, rakennammeko kaupunkimme ja nimenomaan sen asuntoalueet Manhattan-tyyppisiksi kivimuuriyhdyskunniksi – jollaisia ovat paljolta aiemmin rakennetut Helsingin keskusta, suuri osa Töölöä ja Sörnäistä.”

Tällaista meiltä kysyttiin. Väitettiin myös Helsingin olevan matkalla kohti ekologista itsemurhaa. Huolimatta näistä suurista ajatuksista meillä oli eräs pienempi ja hyvinkin toteuttamiskelpoinen ajatus. Se oli suorastaan fixidea. Sen haluaisin markkinoida Vihdintien bulevardin kaavoittajille.  Ideana oli tehdä Pohjois-Haagasta ”Suomen moderni Bologna”. Katujen varrelle olisi saatava jatkuvat arkadit. Tätä periaatetta sitten noudatettiinkin Pohjois-Haagassa ja Malminkartanossa. Nyt sama periaate olisi hyvä lanseerata naapurialueelle.

Ja vielä vihonviimeinen toivomus!

Suunnittelualueella on yksi rakennus, tai oikeammin yksi rakennus ympäristönsä osana, rakennus jonka voisi sanoa edustavan rakennustaiteena aikansa ilmiötä huippuunsa viedyllä tavalla. Se on Valion pääkonttori.

Miksi minä sen nyt otan esiin? Minä otan sen esiin koska sain tilaisuuden asetella katukivet, asvaltin ja autopaikat tuon rakennuksen ympäristöön. Rakennus sijaitsee Valimon aseman välittömässä läheisyydessä. Siitä tulee osa kehittyvää kaupunginosakeskusta. Pyyntöni on: antakaa tuolle rakennukselle sen ansaitsema tila ja paikka. Jos sen nykyinen käyttötarkoitus aikanaan muuttuu, se saa muuttua ja se voi muuttua. Se on ihmeellinen rakennus.

http://penttimurole.blogspot.com/2017/05/in-memoriam-mattikoo-minulla-ei-ole.html

Trump – aidanrakentajien eliittiä?

Meksikon aita ei suinkaan ole aitojen maailmassa uniikki. Meksikon aita on kuitenkin Donald Trumpin retoriikassa uniikki. Hän on aivan ilmeisesti pyrkimässä suurten aidanrakentajien kunniakkaaseen joukkoon.

Näin hän sanoi: “Minä rakentaisin mahtavan vallin, ja kukaan ei rakenna valleja paremmin kuin minä, uskokaa minua, ja minä rakennan sen uskomattoman halvalla – minä rakennan mahtavan, mahtavan vallin meidän eteläiselle rajallemme. Ja minä panen Meksikon maksamaan sen vallin. Kuulkaa sanojani!”

Tämä vaikuttaa varsin kirkolliselta. Päätin tästä innostuneena sitten hieman ihmetellä maailman aitaprojekteja. Niitä löytyi yllättävän paljon. Aiemmin olin jo käsitellyt suuria ”muureja”. Nyt puhun aidoista.  Jätin myös Berliinin muurin toiseen kertaan – vaikka se olikin historiallinen aita.

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/02/rajojen-kirot.html

Aidoilla on pituuseroja, mutta on myös laatueroja. Joskus ne ovat pelkkää piikkilankaa, joskus todellisia ”linnoituksia”. Maailman kaikkein köyhimmät maat ovat tarvinneet rajoilleen aitoja. Sellaisia ovat Bangladesh, Länsi-Sahara, Syyria, Zimbabve ja Meksikko. Rikkaammat tarvitsevat suojaa köyhyyttä vastaan. Terrosristien kulkureitit ovat muualla.

Espanjan/Marokon ja Länsi-Saharan ennätysmäiset aidat ja vallit

Länsi-Sahara on yksi meidän nykymaailmamme aidatuista alueista. Alue on aikanaan ollut Espanjan alusmaana. Suuri Afrikan jako toimitettiin vuonna 1884, hyvissä ajoin ennen ensimmäistä maailmansotaa. Jako suoritettiin Saksan keisari Otto von Bismarckin johtamassa kokouksessa, jossa läsnä olivat mm Itävalta-Unkari, Belgia, Tanska, Ranska, Yhtyneet kuningaskunnat, Italia, Hollanti, Portugali, Espanja, Ruotsin ja Norjan unioni, Ottomaanien valtakunta ja Yhdysvallat. Mitähän nuo skandinaavitkin siellä tekivät, eivät kuitenkaan saaneet ”laillisuuden” jaossa mitään käteensä? Kongressissa jaettiin nimittäin ”lailliset oikeudet” valtaan ja omistukseen. Afrikkalaisilta ei kysytty.

Suurimmat palat Afrikkaa sovittiin jaettavaksi briteille ja ranskalaislle. Belgia sai Kongon ja Italia osan Libyaa sekä paloja Eritreassa ja Somaliassa. Saksan osaksi tulivat Tansania, Namibia ja Kamerun. Portugali nappasi Angolan ja Mozambikin. Espanjalle ei paljoa herunut. Sen osaksi jäivät vain Länsi-Sahara ja rannikkokaupungit Melilla, Ceuta sekä muutamia saaria.

Espanjan saamassa Länsi-Saharassa asui silloin ehkä 100000 henkeä. He olivat paimentolaisia , berbereitä. Erilaisten itsenäistymispyrkimysten jälkeen ja varsinkin Marokon, Algerian ja Mauretanian itsenäistyttyä 1960-luvun alussa, YK määräsi Espanjan luopumaan reservaatistaan. Espanja ehdottikin autonomiaa, mutta sitten Marokko ja Mauretania ryhtyivät omimaan aluetta. Myös alueen asukkaita ”edustanut” Polisarion sissiliike Algerian päämajastaan käsin vaati aluetta omaan hallintaansa. Marokko oli saanut parhaan jalansijan alueelle ja sai vielä tukea länsimaiden lisäksi mm. Israelilta ja Saudi-Arabialta. Polisario jäi heikolle hapelle. Marokko sitten turvautui nykyaikana levinneeseen villitykseen ja ryhtyi rakentamaan miinoitettua hiekkavallia estääkseen sissien liikeen. Vallia rakennettiin 1980-luvulla yhteensä lähes 3000 kilometriä. Google Earthista voi seurata muurin kulkua ja sen varrelle rakennettuja pikku linnoituksia. Näitä muurien reunustamia ja muutamalla kivirakennuksella varustettuja kohteita on noin 2-3 kilometrin välein. Useat näyttävät olevan hiekkadyynien alle hautautuneita. Mahtava aitaprojekti sinänsä. Samalla se on maailman pisin miinakenttä. Maailman huippua. Ehdotammeko Trumpille opintomatkaa?

Länsi-Afrikassa aidan rakentajina ovat kunnostautuneet Espanja ja Marokko. Marokossa aidat on rakennettu erottamaan toisistaan Espanjaan kuuluvat rannikkokaupungit ja Eurooppaan pyrkivät maahanmuuttajakandidaatit.Tällaisia aitoja on parikymmentä kilometriä. Ne ovat tehokkaan näköisiä korkeita kaksoisaitoja piikkilankoineen ja valvontalaitteineen.  Länsi-Saharassa aita tai valli pyrkii pitämään Polisarion sissit poissa Marokon hallitsemalta rannikkoalueelta. Tämä aita ei ole uskon aita. Se on poliittinen aita. Mutta mahtava rakennelma se on. Pituutta kertyy monista eri kehitysvaiheista ja versioista noin 3000 km. Nyt miehitetty ja valvottu ”Minurso” aita linnoituksineen on 1300 kilometrin mittainen. Se on myös miinakentällä vahvistetu.

Belfastin muurit erottelivat katolisia ja protestantteja

Aidoilla tai muureilla on historiansa. Pohjois-Irlannissa rakennettiin katolisten ja protestanttien välisten kahakoiden hillitsemiseksi ”rauhan linjoja” tai ”rauhan muureja”. Ensimmäiset muurit rakennettiin vuonna 1969. Muurit osoittautuivat hyödyllisiksi ja niitä laajennettiin, niin että niitä on nyt noin 34 km. Viime vuosina on käyty keskustelua muurien purkamiseksi. Yllättäen ilmeni, että ihmiset olivat niiden antamaan ”turvaan” tottuneet ja ehdotettu purkaminen lykättiin vuodelle 2023.

Belfastin muurit ovat 8 metrin tai tarkemmin 25 jalan korkuisia. Tämä taitaa olla kansainvälinen standardi sillä Israelin muurit,  Marokon muurit ja Meksikon muurit ovat omaksuneet tämän saman mitan.

Uzbekit vaarana naapureilleen

Aitauutisia maailmalta kuuluu on kuulunut enemmänkin. Kazakstan rakenteli 35 kilometrin aitaa Uzbekistanin rajalle tarkoituksena estää islamistien tunkeutuminen maahan. Turkmenistanista kuului myös huhuja 1700 kilometrin piikkilanka-aidan rakentamisesta Uzbekistanista tulevien torjumiseksi.

Vuonna 2001 Turkeministanin kuulu presidentti Saparmurat Niyazov, hän jonka kultainen patsas kääntyi (Huom! Ei enään!) aina auringon suuntaan, hän lausui: “Meidän on rakennettava tämä aita, 1700 kilometriä. Se on tehtävä valmiiksi tämän vuoden loppuun. Me tarvitsemme sen välttääksemme riidat ja estääksemme rikollisia saapumasta maahamme. Koska olemme itsenäisiä valtioita emme voi enää pitää rajojamme avoimina!”  Vaikuttaa tutunomaiselta tekstiltä. Onko tuo todella Niyazov?

Afrikan ”karja-aitoja”

Botswanan ja Zimbabven välinen 500 kilometrin mittaiseksi suunniteltu aita on tunnettu afrikkalaisaita. Aidan rakentaminen aloitettiin botswanalaisten toimesta. Mugaben maan meno pelotti rikkaamppia ja menestyksekkäitä botswanalaisia. Aidan tarkoitus oli poikkeuksellisesti pitää kurissa sekä ihmisiä että eläimiä. Piikkilanka-aita lienee helposti läpikuljettava, eikä sillä taida olla läheskään tuota aiottua pituuttakaan.

Intian ja Pakistanin Line of Control 740 km

Intian ja Pakistanin välinen Line of Control on hyvä esimerkki tehokkaasti toimivasta aidasta tai muurista – kuinka vain. Linjan tarkoitus on estää salakuljetusta ja pakistanilaisten separatistien maahantunkeutumista. Linja on pituudeltaan 740 km. Aidan rakentaminen alkoi 1990-luvulla ja se saatiin täysin valmiiksi vuonna 2004. Aidassa on kaksi 2,4-3,7 metrin korkuista aitarakennelmaa ja kolmella kiekolla rakennettu piikkalankaeste. Aita on varustettu elektronisilla liikkeentunnistimilla ja lämpökameroilla. Aitojen väli on miinoitettu. Pakistan on vastustanut aitaa, mutta YK on sen hyväksynyt.

Intialaisten rakentama Jammun ja Kashmirin aita erottelee toisistaan intialaisia ja pakistaneja. Uskonto ja raha ovat erottelevia tekijöitä. Indo-Pak raja on kaiken kaikkiaan pituudeltaan 3200 km. Koko raja, eli käytännössä 2000 km aidattavissa olevaa rajaa, aiotaan aidoittaa vuoteen 2020 mennessä. Kuten kuvasta näkyy alue on hyvin vuoristoista. Nyt aitaa on runsaat 700 km. Raja on kauttaaltaan valaistu. Öisessä satelliittikuvassa rajan oranssi valo hehkuu astronauteille.

Palestiinalaiset aidan taakse

Israelin ja Palestiinan Länsirannan ”yhteinen” aitaprojekti on edennyt vauhdilla. Aidan rakentaminen aloitettiin Ariel Sharonin aikaan vuonna 2001. Oikeastaan aidan alkusanat lausui Isak Rabin  jo 1990-luvun alussa. Hän tuli päämisteriksi vuonna . Aita seuraa ”Vihreätä linjaa” tai sitten Länsirannan rajaa. Israelilaisten mielestä kysymyksessä turvallisuusaita terroristien pitämiseksi ulkopuolella. Palestiinalaisten mielestä  se on apartheid-aita tai rodullisen erottelun aita. Outoa tuo rodullinen erottelu. Eikö se ole niin, että juutalaiset ja palestiinalaiset ovat lähinnä rodullisesti serkkuja? Kyllä, geneettiset tutkimukset osoittavat että juutalaisten lähimpiä sukulaisia ovat palestiinalaiset, Israelin beduiinit ja druusit. Suku on pahin, tämä tiedetään. Ollaan jakamassa yhteistä perintöä.

Israelin aitaprojekti kietotuu Länsirannan palestiinalaisalueiden ympärille. Ne eivät ole Israelia. Ne ovat miehitettyä aluetta. Kenen maata? Siinäpä kysymys. Israel valloitti alueen arabien tyhmyyksissään aloittaman kuuden päivän sodan aikana 1967. Kuten kuvasta näkyy palestiinalaiset ovat jotuneet varsin ahtaalle entisessä kotimaassaan. Länsirannalla entisessä Transjordaniassa (muistan koulusta) asuu 1,6 miljoonaa palestiinalaista ja neljännesmiljoona juutalaista siirtokuntalaista.

Suuri kansainvälinen kohu on nyt päällä. Israelin parlamentti Knesset on juuri hyväksynyt lain jonka perusteella Israel voi pakkolunastaa Länsirannalla palestiinalaisten maita. Asiasta riidellään israelilaisten kesken. Joku sanoo lakia varaslaiksi. Länsirantalaisilla ei ole äänioikeutta  parlamenttiin, mutta silti hallinto katsoo oikeudekseen pakkolunastaa maita miehittämillään ”ulkomailla”.  Tämä on kai sitten kansainvälisen oikeuden vastaista. Pakkolunastaa maita ”ulkomailta”. Netanjahu pidätteli lakia peläten Obaman reaktiota, mutta nyt Trumpin aikaan uskotaan USA:n tukeen ja laki vietiin päätettäväksi. Aitoja tarvitaan siis lisää.

Insinöörinä aidan rakenne kiinnostaa. Vaikuttaa siltä että aitojen rakenteessa on tapahtumassa yhdentymistä. Olisko niin että joku on oikeasti tehnyt aidalle tyyppipiirustukset. Aidoilla on kyllä eroja riippuen sijainnista. Kaupunkialueilla halutaa tehdä betoniaitaa, kun taas maaseudulla suositaan tuplaverkkoaitaa. Israelin ohjeissa vuodelta 2013 sanotaan näin: ”Turvallisuusaita on monikerroksinen komposiittirakenne, joka koostuu usesita elementeistä: ”Oja ja kuuden piikkilankakerän muodostama pyramidi itäpuolella, länsipuolella pelkkä piikkilanka. Polku joka mahdollista Israelin turvallisuusvoimien liikkumisen aidan molemmin puolin. Keskellä aita jossa on tunkeutujan elektroninen tunnistus detektoreineen. Aidan kanssa samansuuntainen hiekkavyöhyke jalanjälkien havaitsemiseksi.Aidalla on kuitenkin variaatioita. Betoniaita on 8 metrin korkuinen. Vartitornit ovat jo 12 metrin korkeudessa.

Aidan rakentaminen alkoi toisen intifadan aikaan vuonna 2000. Aidan pituus on tällä hetkellä noin 700 km. Aita on YK:n yleiskokouksen tuomitsema äänin 150-6. Tämä tapahtui vuonna 2004 kansainvälisen oikeuden ensin tuomittua aidan. Yhdysvallat ei tuominnut aitaa. Myös Australia oli aidan kannalla.

Israelin aidan ”founding father” on Yitzak Rabin. Hän oli pääministerinä 1992-1995. Ariel Sharon pani sitten toimeksi. Hän rakensi virka-aikanaan 2001-2006 350 km aitaa. Olmertin aikana oli varovaista. Nykyinen pääministeri Netanjahu on jatkanut operaatiota ja kaksinkertaistanut aitojen määrän.

Trump rakentamassa ”mahtavan vallin”

Trump sanoi rakentavansa mahtavan vallin. Keskustelussa saa jopa sen kuvan että USA:n nykyinen presidentti olisi aidanrakentamisen varsinainen ”founding father”. Totuudellinen liioittelu menee tässä tosiasioiden edelle. Mutta, toisaalta, Trumpista voi tulla oiva mies tähänastisten aitamiesten joukkoon. Hänestä tulee sellainen, jos hän rakentaa nykyisen 1000 kilometrin lisäksi loputkin aidattavasta osuudesta. Rio Grandea ei voi aidata, joten aidattavaksi jää ehkä toista tuhatta kilometriä, ja vielä vanhan aidan parantelua. Meksikon aita ei siis ole uusi asia. Sitä ovat olleet rakentamassa useat USA:n presidentit.

Jos nyt jostain ottaa selvää, niin tosiasia on, että Meksikon raja-aidan varsinainen rakentajamaestro oli George Bush Jr.  Isä-Bush jo aloitteli San Diegossa parillakymmenellä kilometrillä. Clinton kyllä osoittautui aidanrakentajaksi, mutta hän ei saanut aikaan aitaa juuri 100 kilometriä enempää. Varsinaisina ”perustajaisinä” olivat Richard Nixon ja isä-Bush. Barack Obama sitten presidenttikautenaan hillitsi. Hänen tiliinsä ei juuri aitakilometrejä tullut.

Vuonna 1990 USBP eli USA:n rajavartiosto alkoi rakentaa aitaa San Diegon seudulla. 20 km pituinen aita rakennettiin erityisesti laitonta maahanmuuttoa ja huumesalakuljettajia torjumaan. Aita oli osa USA:n lanseeraamaa ohjelmaa nimeltä ”Prevention Through Deterrence”. USA:n presidentti tuohon aikaan oli George Bush vanhempi. Hän oli ennen presidenttikauttaan ollut Richard Nixonin ”War on Drugs” –ohjelman johdossa. Nixon julisti tuon ohjelman vuonna 1970.

George Bush nuorempi ajoi läpi asetuksen turvallisuusaidasta vuonna 2006. Asetuksen mukaan aita olisi 1100 km pituinen. Asetus salli myös tämän aidan lisäksi ajoneuvoesteiden ja tarkastuspisteiden rakentamisen. Lisäksi oli mahdollista käyttää elektronisia laitteita ja satelliitteja kontrollin parantamiseksi.  Kongressi hyväksyi aidan tekemiseen 1,2 miljardin euron budjetin. Kriitikot sanoivat aidan vaativan 6 miljardia taalaa. Aitaa ryhdyttiin rakentamaan. Havaittiin kuitenkin, että laittomat tulijat olivat löytäneet uusia reittejä. Vuonna 2006 tehtiin esitys kaksinkertaisen aidan rakentamiseksi. Ehdotus ei mennyt läpi. Vuonna 2009 aitaa oli tehty 860 km. Vuonna 2010 senaattiin tuli uusi ehdotus aidan laajentamiseksi 600 kilometrillä.

Vuonna 2011 Barack Obama sanoi aidan tulleen käytännössä toteutetuksi. Aitaa oli syntynyt 800 mailia. Se ei kuitenkaan ollut kaksinkertaista aitaa niin kuin väitettiin asetuksen 2006 tarkoittaneen. Kaksinkertaista aitaa oli vain 80 km. Lisäksi huomattava osa aidasta oli vain autojen esteeksi tarkoitettuja pollareita. Vuonna 2012 aidan tilannetta tutkittiin ja havaittiin ettei töitä oltu saatettu loppuun vuoden 2006 asetuksen mukaisesti. Syyksi sanottiin riittämättömät resurssit. Rahaa ei ollut tullut lisää tuon 1,2 miljardin päälle.

Rajalla toimii kuitenkin valtava määrä agentteja. Heidän määränsä sanotaan olevan 3200 kilometrin mittaisella rajalla 22000 henkeä. Kanadan 9000 km rajalla selvitään 2000 agentilla. Meidän 1300 kilometrin rajalla, paljonko lienee ”agentteja”? Hieman toista tuhatta luulisin. Kilometriä kohti agentteja olisi Meksikon rajalla 9 henkeä, Kanadan rajalla 0,2 henkeä ja meidän itärajallamme ehkä 1 rajamies per kilometri – jos kaikki asettuisivat jonoon työvuoroista välittämättä.

Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaalikamppailun aikaan aitakeskustelu kuumeni. Trumpista tuli aidan apostoli. Hillary taas vähätteli aidan merkitystä. Hän oli kuitenkin kannattanut aitaa. Totuuden etsijät havaitsivat Bill Clintonin rakentaneen 500 km aitaa. Todellisuudessa Bill Clinton rakensi vain toistasataa kilometriä.

George Bush nuorempi, hän se oli aidanrakentaja. Aitaa syntyi 800 kilometriä. Obaman aikana aitaa rakennettiin varovaisesti lisää. Hillary oli tätä tukenut. Nyt ryhdyttiin riitelemään siitä, kuinka suuri ero pituudessa on nykyisen presidentin ehdottamalla aidalla verrattuna hänen kilpailijansa kannattamaan aitaan. Todetaan ettei eroa ole paljoa. Ota tästä kaikesta selvää! Näyttää siltä että “totuudellista liioittelua” esiintyy puolella, jos toisellakin. Totta on kuitenkin se, että kaikki presidentit Nixonista alkaen ovat olleet aitaamisen kannalla. Toisaalta kaikki ovat tienneet, ettei tuollainen fyysinen aita ole pysyvä ratkaisu sen paremmin maahanmuuttoon kuin huumeiden salakuljetukseenkaan. Vai miten se asia onkaan? Miksi nuo vanhanaikaiset aidat ovat niin suosittuja? Ovatko ne sittenkin tehokkaita? Berliinin muuri on ehkä kuuluisin ”aita”. Se kaadettiin. Belfastissa rakensivat aitoja omien kansalaistensa uskontoriitojen vuoksi. Siihen ei tarvittu islamisteja, omat kristityt saivat tämän aikaan. Belfastin aidat on päätetty purkaa. Miksi espanjalaiset vahvistavat aitoja Marokossa olevien  kaupunkiensa ympärillä? Miksi Marokko vahtii tuhansien kilometrien maavallia Länsi-Saharan erämaissa? Miksi intialiset haluavat pitää miinoitetulla aidalla pakistanit bangladeshit ulkopuolella? Mistä on kysymys Botswanan ja Zimbabven rajalla? Saudit juuri rakentavat aitaa Jemenin rajalle – muslimeita kahta puolta rajaa. Heillä on myös suuri muurinsa Irakin rajalla. Miksi unkarilaiset, itävaltalaiset, bulgaarit ja serbit aitaavat omia rajojaan?

Aitoja tehdään maavalleista ja piikkilangasta. Aitamuurien pituudesta päätellen piikkilankatehtailijoilla on hyvä bisnes. Osa muureista on hyvin teknillisesti korketa laatua. Berliinin muuri oli tässä ”genressä” aloitteen tekijä. Israelilaisten muuri palestiinalaisia päin, Saudien muuri Irakia päin ja turkkilaisten muuri Syyriaa päin ovat teknisesti viimeisen päälle. Sellaisia ovat myös Melillan ja Ceutan muurit marokkolaisia päin. Botswanassa riittää pelkkä piikkilanka. Sellainen ei riitä jenkkien muurissa meksikolaisia päin.

Trumpin muurin kustannukset ovat keskustelun keskiössä. Tiedetään muurin tulevan hinnaltaan halvemmaksi, jos meksikolaiset työntekijät sen rakentavat ja jos meksikolaiset sementtifirmat toimittavat materiaalin. Muurin rakentaminen olisi sitten meksikolaisten bisnes. Kustannuksista kiistellään. Alkuperäinen raha oli Bushin hallinnon aikaan 1,2 mrd euroa. Jossain väitetään että rahaa kuitenkin kului 4 mrd. Mistä lienee löytynyt? Sillä tehtiin aitaa 900 kilometriä. No paljonhan tuosta aidasta on vain pelkkiä teräspollareita autoilun estämiseksi. Nyt lisäaidan arvellaan maksavan jotain 8 miljardin ja 12 miljardin välillä. Sehän on ”peanuts” USA:n kokoiselle valtiolle. Miksi siitä kiistellään? Jos on tehtävä muuri, niin tehdään muuri! Sillä siisti! Meidän Länsimetromme hinnalla rakentaisi jo 500 km uutta aitaa helpompiin kohteisiin. Meidän Tallinnan tunnelimme maksaa saman verran kuin koko Trumpin ajattelema muurin parannus ja pidennys ja me puhumme siitä ikään kuin tosissamme.

MOT. Trumpilla ei pitäisi olla mitään huolta – vaikka ei tuolla aidalla Guinnesin ennätyskirjaan päästäkään!