Tässä
blogissa aiheena on Kampin Narinkan Laiturilla pidetty Helsingin
kaupunkisuunnittelua käsittelevä luentosarja. Mutta kuten pitkähköillä
luennoilla saattaa käydä, niin ajatus ryhtyy harhailemaan. Hetkellisesti
saattaa hieman huimata, Niin juuri minulle kävi ja nyt onkin pakko heti alkuun
kertoa tarina tunisialaisesta vakoojasta. Tämä tarina kerrottiin Muammar
Gaddafin aikaisessa Libyassa.
Diktatuureissa on kuolettava synti kertoa vitsejä
hallitsijasta. Ajatelkaa Neuvosto-Venäjää tai vaikkapa veljesmaata Viroa noina
diktatuurin aikoina. Virolaisilla ei silloin todellakaan ollut yhtäkään
poikkiteloista sanaa sanottavana venäläisistä, mutta nyt se purkautuu. Vai
luitko Rein Raudin jutun Hesarista 17.4. Yllättävää kyllä Libyassa oli
diktaattori Gaddafin aikaan tapana kertoa vitsejä hänestä itsestään tai
vaarattomammin vain maan tilanteesta. Keskusteluseura piti kylläkin valita
tarkasti. Muuten oli vaarana maanalainen vankila. No, kertoipa ystäväni minulle
tunisialaisen vakoojan kohtalosta.
Huippuvakooja ja sai tehtäväksi selvittää libyalaisten
mystistä hallintohimmeliä. Hän ylitti rajan Ras Jedirissä ja matkasi vapaasti
kohti Tripolia. Veljeskansoilla oli vapaa oikeus ylittää raja. Minäkin olen
ylittänyt rajan tuossa paikassa vähintään 150 kertaa. Olemme jopa suunnitelleet
tuon rannikkoa seuraavan valtatien rakentamisen moottoritienä. Vakoilijan
reitti pääkaupunki Tripoliin oli siis minulle varsin tuttu ja turvallinen. Hän
oli lähestymässä Libyan Suuren Sosialistisen Jamahiriyan salaisuuksia.
Tien suunnittelu
vaatii tutkimuksia. Tässä Matti Ovalo mittailee etäisyyksiä Libyan rantatien
varrelta, juuri sillä tiellä jota tunisialainen vakooja käytti mennessään
suorittamaan vaativaa tiedustelutehtäväänsä.
Vakoilijan kolme tehtävää
Vakooja lähetettiin rajan yli tutkimaan Libyan silloista
armeijaa, terveydenhuoltoa ja yliopistoja. Hän lähti matkalle, mutta katosi,
eikä palannut sovittuun aikaan. Tunisian tiedusteluviranomaiset olivat
huolissaan. Mitä oli tapahtunut heidän huippuvakoojalleen? Kului kokonainen
vuosi ennen kuin vakooja sitten palasi. Nyt oli aika purkaa tiedot.
Vakoojan kertoman mukaan hän aloitti armeijan tilan
selvittämisellä. Hän kertoi päässeensä korkeimpien everstien tuttavuuteen.
(Maassa ei ollut kenraaleita, sillä valtionpäämies oli eversti). Hän perehtyi
tarkasti eri aselajien kalustoon ja miesvahvuuteen. Mutta sitten hän ryhtyi
perehtymään puolustusstrategiaan ja liittoutumisstrategiaan ja kysyi
potentiaalisista vihollisista. Kuultuaan everstien selonteonhäntä alkoi äkkiä huimata
ja pää tuntui sekoavan. Hän ei pystynyt jatkamaan.
No, hän siirtyi seuraavaan tehtävään: oli selvitettävä
sairaalalaitoksen tilaa ja henkilökunnan saatavuutta. Olihan tunnettua, ettei
omassa maassa koulutettu riittävästi sairaala-alan osaajia. Hän tapasi maan
johtavia sairaalaviranomaisia ja huippulääkäreitä. Hänelle selvisi maan
sairaanhoitajien ja lääkäreiden puute ja ne maat, joista työperäisiä
maahanmuuttajia haluttiin. Mutta kun hän sitten ryhtyi selvittämään
sosiaalihuollon ja terveydenhuollon kokonaisuutta ja strategiaa ja kuunteli
viranomaisten selityksiä, hän tunsi äkkiä huimausta, eikä pystynyt hahmottamaan
kokonaistilannetta. Tehtävästä oli luovuttava.
Hän siirtyi kolmanteen tehtävään tuloksettomien kahden
tehtävän jälkeen. Kolmantena tehtävänä oli koulutus ja erityisesti yliopistot.
Vakoilija tapasi opetusministerin ja yliopistojen rehtoreita. Opetusministeri
kertoi ajatuksesta ammattikoulutuksen ja yliopistokoulutuksen
yhtenäistämisestä. Yliopistojen rehtorit valittivat naisopiskelijoiden
liiallista enemmyyttä ja talouselämän vähäistä panosta heidän rahoituksensa
turvaamisessa. Kun hän sitten tiedusteli kansainvälisyydestä, hän sai vastauksia,
jotka johtivat huimauskohtaukseen ja hänen oli lopetettava asian edelleen
käsittely.
Näin vakoojan koko pitkällinen tehtävä oli sortunut
mielenterveydelliseen ongelmaan: HE FELT DIZZY.
Miksi kerroin tämän jutun? Kerroin sen siksi, että olen
juuri ollut aktiivisena osallistujana Kampin Narinkkatorin Laiturilla
kuuntelemassa laajaa esitelmäsarjaa kaupunkisuunnittelusta ja erinäisistä
lieveilmiöistä, jotka aiheeseen liittyvät. Nimittäin nyt minulle kävi juuri
niin kuin tuolle tunisialaiselle vakoojalle: I FELT DIZZY!
Mikä innosti ja mikä
masensi?
Tiedän kyllä, että kaupunki tulee varustamaan asukkaansa
valtavalla tietopaketilla kaikesta kuullusta, ja siksipä minä keskityn vain
eräisiin yksityiskohtiin. Sillä täytyyhän tuosta tunisialaisen vakoojan
kokemustaustasta jotain oppia. Sanon nyt alkuun, että ajatus Laiturin viikon
kestävistä ”kaupunkisuunnittelumessuista” oli varsin erinomainen. Ilpo Aarniala
kaikessa hulluudessaan kommentoi blogissaan ansiokkaalla tavalla tilaisuuden
antia: http://hulluarkkitehti.fi.
Esitelmät ja keskustelut polveilivat asiasta toiseen.
Kävin oikein käsipäivää kiittelemässä lautakunnan puheenjohtajaa Risto Rautavaa
hyvästä hommasta. Mikko Aho oli saanut
kiitokset jo oman esityksensä jälkeen. Lautakunnan keskustelu oli sinänsä kiva.
He tuntuivat viihtyvän yhdessä. Ja mikä pahinta: olivat vielä samaa mieltä
monista kohtalonkysymyksistä. Kaikki
esimerkiksi kädet oikoisenaan pystyssä kun torneista puhutaan.
Lautakunnan jäsenet
Tom Packalén (ps), Matti Niiranen (kok), Risto Rautava (kok) Elina Moisio
(vihr), Jape Lovén (sdp) ja Eija Loukoila (vas) äänestivät puheenjohtajan
pyynnöstä. Kaikki halusivat Helsinkiin torneja Vancouverin malliin. Myös
Pisarasta olisi kysyttäessä tullut sama äänestystulos. Mitäpä sitten Malmin
lentokentän säilyttäminen historiallisessa käytössään? Kaikki muut paitsi Tom Packalen halusivat sen rakennusmaaksi. Kivinokka
nyt tuntui pikkuisen synnyttävän erimielisyyksiä. Kaupunkibulevardien puolesta
olisi noussut kaikkien muiden kädet paitsi komissario Packalénin. Rautavalla
tuntuu olevan yksimielinen porukka hanskassaan. Vielä muutan päivän
pääministerin, Alexander Stubbin ehdotus konsensuksen särkemiseksi ei ole näköjään
saanut suosiota minun kotikaupunkini poliitikoilta.
Tämän päivän Hesarissa oli iso tarina jujutsun
MM-voittaja Venla Luukkosesta. Hänen lanseeraamansa
ajatus sopisi hyvin kaupunkisuunnittelun ohjeeksi ja malliksi. ”Parasta on nujuaminen
ja mytyssä myllääminen.”
Nujuamista ja mytyssä mylläämistä valaistiin sarjalla
mielenkiintoisia esityksiä. Tutkijat ja muut kaupunkisuunnittelun
viiteryhmäläiset pitivät mielenkiintoisia alustuksia. Luennoitsijoina jäivät
mieleen professori Matti
Kortteinen, hän puhui täydennysrakentaminen ongelmista, tohtorikoulutettava Elina
Eskelä, hän kertoi mielenkiintoisella tavalla kansainvälisten osaajien
asumistyytyväisyydestä pääkaupunkiseudulla ja erikoistutkija Katja Vilkama, hänen
ajankohtaisena teemanaan oli muuttoliike ja alueellinen eriytyminen. Muuten tuon session helmiä olivat myös nuorisoasiainkeskuksen
toimistopäällikkö Ulla Laurion esitys sekä Mikko Ahon ”kaupunki-kaupunkilaiset”
-esitys.
Kasautuminen
Tämä sana tuntuu toistuvan kaikkien kaupunkikasvun
aposteleiden sanomassa. Eniten sitä jauhavat maantieteilijät ja taloustietieteilijät.
Rikhard Manninen, yleiskaavapäällikkö, hänkin kirjoitti 17.4 Hesarissa: ”Suurkaupungistuminen
synnyttää kaikkialla maailmassa niin sanotun kasautumisedun, joka nostaa
kaupungin taloudellisen toiminnan tuottavuutta merkittävästi”. Kun nyt
kaupungin koneisto haluaa tarkastella Helsinkiä nimenomaan vain sen rajojen
sisällä niin kai minäkin voin sen tehdä. Helsingin kaupungin maapinta-ala on 214
km2. Nykyinen asukastiheys on 2900 asukasta maaneliökilometrillä. Jos
asukasluvuksi saataisiin 860000 asukasta, tiheys olisi 4000 asukasta/maakm2.
Kasautuiko riittävästi? Verrataan sitä eräisiin maailman kaupunkeihin.
Helsingin kaupungin
alueen nykyinen asukastiheys 2900 asukasta/maakm2. Se on suurempi kuin Frankfurtin
Cityssä ja samassa luokassa Oslon, Varsovan ja Amsterdamin kanssa. Helsingin
yleiskaava pyrkii irrottautumaan tästä joukosta ja haluaa lähestyä Tokion,
Tukholman, Vancouverin ja Lontoon lukuja. Asukastiheys noissa ”kilpailija-kaupungeissa”
on noin 5000 asukasta neliökilomerillä. Köpis ja Milano edustavat hyvää 7000 asukkaan
tasoa per km2. New Yorkin City on tasolla 10000 asukasta/km2 ja Pariisi länsimaiden
tiheimpänä 22000 asukasta per km2. Manhattanilla on kyllä pari aluetta, joilla
tiheys kohoaa 40000 tasolle.
Kilpailukyky
Kilpailukyky on nykyajan mantra. Kaikesta kilpaillaan.
Kuinka monta kertaa näillä päivillä mainittiin kilpailukyky kasvun synonyyminä.
Mistä kilpaillaan? Kansainvälisten yritysten pääkonttoreista? Väestönkasvun
nopeudesta? Kyvystä kotouttaa? Kaupunkipöhinästä? Asuntorakentamisen volyymistä?
Turvallisuudesta? Joukkoliikenteen palveluista? Jäi epäselväksi!
Kivijalkapalvelut
Kivijalkakaupat ovat ihania. Yleensä ne ovat yhden tai
kahden ihmisen työpaikkoja. On kampaamoja, kynsihoitoloita, suutareita, kahvibaareja,
lukkoliikkeitä, luomukauppoja, laukkukauppoja, gallerioita, kukkakauppoja ja Siwoja
sekä K-Ekstroja. Elääkseen ne vaativat asiakkaita. Seminaareissa näitä
kaivattiin ja väitettiin tiivistämisen tuovan lähes kivijalkainvaasion.
Hauskaksi keskustelu meni kun Tero Vanhanen vetävään tyyliinsä kertoi innovoineensa
kivijalkoja jopa ilman niitä kauppoja. Muistelin vanhoja. Aikanaan Olaria
rakennettaessa urakoitsijalle annettiin lisää rakennusoikeutta jos tekevät
kivijalkakauppoja. Muutamia syntyikin.
Teron kivijalkaa
ilman kauppoja. Mutta käyttöäkin löytyy.
Laskin muuten huvikseen
paljonko uusi 10000 asukkaan asuntoalue toisi kivijalkaan sopivia toimipisteitä.
Jos kirkko ja vähittäistavarakaupatkin pantaisiin kivijalkaan, niitä voisi
tulla 20000 k-m2, eli 4 % kokonaiskerrosalasta. Jos asuintalot olisivat
8-kerroksisia, kivijalkaa olisi kaiken kaikkiaan tarjolla 50000 k-m2. Aika
sopivasti.
Nettikauppa ja
etätyö
Kummallista miten vähän nettikaupan ja etätyö merkitystä
on selvitetty. Kilpailukyvyn kannalta globaali nettikauppa on huono juttu. Vastapainoksi
suomalainen yritteliäisyys ei ole keksinyt juuri mitään kaupattavaa. Nyt kotimaisen
nettikaupan arvellaan kuitenkin mullistavan päivittäistavaroiden kaupankäynnin.
Mukana kuvassa on kotiinkuljetus. Kun tutkimuksia ei ole, väitän nettikaupan lisäävän
liikennettä. Etätyöstä kuulimme mielenkiintoisen esitelmän. Kim Väisänen kertoi,
etteivät hänen firmansa tirehtöörit maapallon eri puolilla lainkaan tapaa
kasvoista kasvoihin ja pääkonttorikin on Joensuussa ja päätirehtööri
Helsingissä. Firman toimiala on muuten innovatiivinen: turhan tiedon
hävittäminen. Ei kuitenkaan kelvannut esimerkki yleisratkaisuksi. Sairaanhoitajien,
opettajien ja bussikuskien on vaikea tehdä työtään etänä. Kaiken palveluhenkilöstön
ja rakennustyöväen osalta paikallisuus korostuu. Elokuva- ja TV-tähdillä etätyö
toimii, mutta teatteri ja ooppera edellyttävät yhteisiä paikkoja.
Etätyö, teletyö, nomadityö,
kotityö, nuo käsitteet ja työskentelytavat eivät ole vielä maailmaa muuttaneet.
Jotkut ovat laskeneet nykyisen etätyöosuuden olevan jossain tasolla 5-10 %.
Laiturin seminaarissa lanseerattiin Olli Hakasen ja Kalle Toiskallion toimesta
ajatus matka-ajan muuttamisesta työajaksi. (Mitä tuo oikein tarkoittaneekaan?)
Jenkeissä ovat tutkineet etätyön suorituspaikkoja. Näyttää siltä, että matkatyön
osuus julkisissa kulkuneuvoissa on vielä melko vaatimaton. Olisiko niin että
juuri julkisten kulkuneuvojen matkustajat tekevät enimmäkseen paikkaan sidottua
palvelutyötä?
Minulta jäi tässä paljon seminaarin pintaan nostamia asioita
kertomatta. Niitä ovat muun muassa bulevardit, kohtuuhintaiset asunnot ja
kansalaisvuorovaikutus Palaan niihin myöhemmin kuten olen tehnyt jo aiemmin.
Pena
VastaaPoistaLuin blogisi Helsingin kaupunginsuunnittelun luentosarjasta sekä Ilpo Aarnialan vastaavan blogin, johon viittasit. Mukavasti ne täydensivät toisiaan, niin kuin tekin Kampin Laiturin penkkirivillä.
Helsingin kaupunginsuunnittelun ongelma on se, ettei ole mahdollisuutta käsitellä pääkaupunkiseudun kaupunkialueen suunnittelua kokonaisuutena.
Aikoinaan 1968 tutustuin Creater City of Londonin suunnitteluun ja Lontoon ympäristön puutarhakaupunkeihin, kun sain Liikesivistysrahastolta apurahan vihervyöhykkeisiin tutustumisen Lontoon ja Glasgown ympäristöissä. On jollakin tavalla helpompaa tehdä yksiittäisiä päätöksia, kun kokonaisuus hahmottuu. Helsingin niemi ei ole muuta kuin osa kokonaisuudesta, katso vaikka Ilpon blogin metropolialueen karttaa. Ei varmaankaan olisi hullumpi idea koota lähikuntien suunnittelijoita ja poliitikkoja avartamaan mieltään vastaavanlaiseen tilaisuuteen. Tarvitaan varmaan messuhalli, mutta Bio-Rexin suuri salikin kelpaisi. Kun suunnittelijat puhuisivat härjistään, joilla kyntävät, niin pian huomaisivat, että kaivataan laajempia näkyjä, jotta kokonaisuus toimisi. Piru vaanii yksityiskohdissa. Niin se vaanii sellaisessa kaupunginsuunnittelussakin, jossa tuijotetaan vain yhtä niemennokkaa. Laajemman tilaisuuden asiantuntija-anti voisi piillä siinä, että jokainen pakostakin joutuu peilaamaan omaa tonttiaan tuohon laajempaan alueeseen ja kokonaisuuden toimivuuteen. Voisi tehdä poliittisille päättäjillekin hyvää tarkastella aluettaan vaikkapa ilmasta niin kuin Ilaskivi mieluusti aikoinaan teki. Siitä näkökulmasta siirtolapuutarhojen säilyttäminenkin vaikutti mielekkäältä ja Malmin.
Hyvää kevättä ja tupsulakki esille.
Kari Karanko