Kohtuuhintaistamaan tai halpuuttamaan?

Televisiossa A-studion Talkissa keskusteltiin asunnoista ja niiden hinnoista: Miten asua kohtuuhintaan? Paikalla olivat Silvia Modig, Antti Kurvinen, Tiina Heikka ja Mari Vaattovaara. Aihe ei ole suinkaan mikään uusi, mutta se on kiinnostava. Klikkaa tuohon jos haluat kuunnella:  https://areena.yle.fi/1-4233727 Aiheesta on aina keskusteltu. Ja aina on päädytty sellaiseen lopputulokseen, että asuminen on liian kallista. Sen taas sanotaan johtuvan asuntojen uudistuotannon korkeista hinnoista. Uudistuotannon korkeiden hintojen taas sanotaan johtuvan kysynnän ja tarjonnan epäsuhteen luomasta markkinatalouden luonnonlaista. Se on se pieni kolmio. Olen sen yksinkertaisesta totuudesta joutunut aiemminkin kiistoihin. Pieneen kolmioon uskovat viisaat kuuluvat nyt sanovan, että jos uudistuotantoa pystyttäisiin lisäämään ja ylläpitämään korkealla, niin hinnat sitten putoaisivat ja muuttuisivat kohtuullisiksi. Uudistuotannon osuus kaikista vuosittain myydyistä asunnoista maassamme on nyt noin 40 %. Asuntokauppaa tehdään koko maassa 17 miljardilla eurolla vuodessa. Pääkaupunkiseudulla asuntokaupan määrä on noin 8 mrd. euroa vuodessa. Uudisasuntojen kauppaa siitä on noin 4 mrd. euroa. Helsingin uusista vuoden 2017 asunnoista valtion tukemia ARA-vuokra-asuntoja on 23 %, takauslaina-, asunto-oikeus- ja hitasasuntoja on 18 %, loput 59 % ovat vapaarahoitteisia kovan rahan asuntoja.

A Studion Talk-raati pohtii sillipurkkiasumista Annika Damströmin johdolla. Lapinjärven kunnanjohtaja Tiina Heikka hurmasi. Kuvakaappaus.

Asumista tuetaan

Julkinen sektori tarjoaa kohtuuhintaista (alennettuhintaista) asuntoa tai sitten antaa rahallista asumiseen korvamerkittyä tukea. Molemmat tukimuodot ovat tietysti tulonsiirtoa. Asumistuki lisää julkisen sektorin menoja, kohtuuhintaistetut kohteet taas vähentävät julkisen sektorin tuloja. Maassamme on nyt kohta miljoona asumistuen saajaa. Tarkkaan sanottuna juuri nyt heitä on 0,9 miljoonaa. Keskimäärin yleistukea maksetaan himpun päälle 300 euroa kuussa. Eläkkeensaajilla maksettu tuki on noin 200 euroa kuussa.  Vielä tulee opiskelija-asumisen tukea. Vuosisummaksi saadaan sitten runsaat 2 miljardia euroa. Helsinkiläisten saama asumistuki on puolisen miljardia euroa vuodessa. Niinpä niin, sehän on kaksi ja puolikertainen verrattuna Helsingin veronmaksajien maksamaan joukkoliikenteen subventioon. Noin 50000 helsinkiläistä ruokakuntaa saa asumistukea. Puolet ruokakunnista on yksinasuvia. Tukea maksetaan korkeintaan 80 % todellisista asumiskuluista. Joku väittää näiden tukien maksamisen olevan ARA-rakentamista järkevämpää. On läpinäkyvää, sanovat. Joku taas sanoo tukien nostavan asumisen hintaa. On syntynyt maksuautomaatti.  Tämä on aikamoinen mylläkkä. Se ei helposti uppoa meikäläisen kalloon.  Ihmettelenkin tätä nyt vain ymmärtääkseni. Minulla ei ole tähän mitään viisautta annettavana. Kunhan pähkäilen.

Mari sanoo, että suunnittelu olisi pitänyt aloittaa jo 30 vuotta sitten

Asuntojen hintojen vaihtelusta puhutaan hyvin vähän. Fanitan kyllä Mari Vaattovaaraa, mutta hän sanoi tuossa telkkariohjelmassa oudosti. Hän sanoi, ettei asuntotilannetta ole helppo korjata nyt. Hän sanoi, että kaupunkien ja asumisen suunnittelu olisi pitänyt aloittaa jo 30 vuotta sitten. Hän sanoi että Vapaavuoren ”huuto” olisi pitänyt esittää jo 30 vuotta sitten. Milloin oli 30 vuotta sitten? Se oli vuonna 1988. Eikö silloin suunniteltu kaupunkeja? Tietysti suunniteltiin. Helsingin sotienjälkeisten aikojen ensimmäinen yleiskaava valmistui vuonna 1960. Seuraava yleiskaava valmistui vuonna 1970 ja seuraava sitten 1992. Sitä seuraava vuonna 2002. Ilaskiven mietintönä tunnettu Harri Holkerin hallituksen tilaama ”Pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksien selvitys” valmistui vuonna 1989. Se ei ollut Vapaavuoren huuto vaan Ilaskiven huuto. Asuntotuotantoa pohdittiin tuon ajan selvityksissä varsin laajasti. Raimo Ilaskivi tosin puhui hyvin pettyneenä asioiden tilasta syyskuussa 1990. Hän kritisoi erityisesti valtioneuvoston ja asuntoministeriön toimimattomuutta. Hän totesi ”suomalaisen asuntopolitiikan surkean koko kuvan”.

Näin hän sanoi: ”Nyt kun on käytettävissä oma selvitystyöni ja muita samanaikaisesti valmistuneita raportteja, on olemassa valmiit lakiesitykset ja päätösehdotukset, valtioneuvoston tulisi lyödä nuija pöytään ja lähettää paperit eduskuntaan päätettäväksi tai virkakoneiston ratkottaviksi. Tällaista poliittista tahtoa ja päätöksentekokykyä ei hallituksella ole. Sama virkakoneisto sen alapuolella, joka on luonut asuntopoliittisen umpikujamme saamattomuudellaan, on jälleen ottanut todellisista päätöksentekijöistä täydellisen ylivallan. Se on suomalaisen asuntopolitiikan surkea koko kuva!”  

Ilkeyttäni haluan nyt julkistaa, ketkä siinä valtioneuvossa istuivatkaan ja toimettomia olivat - erityisesti asuntopolitiikan suhteen. He olivat: pääministerinä Harri Holkeri, valtionvarainministerinä Matti Louekoski, sisäasiainministerinä Jarmo Rantanen, oikeusministerinä Tarja Halonen, ympäristöministerinä Kaj Bärlund ja liikenneministerinä Ilkka Kanerva. Ilaskiven mukaan tällä hallituksella ei ollut poliittista päätöksentekokykyä eikä tahtoa. Kovia nimiä siis, mutta tahto todellakin puuttui. Hallitus ryhtyi laman torjuntaan ja pääministeri tarjosi aamiaispöytään silakkaa kaupunki- ja asuntopolitiikan sijaan. Saattaa myös olla, että Ilaskivi oli hallitukselle persona non grata. Ministereillä saattoi olla vaikeata määritellä, millä kohtaa yhteiskuntapolitiikan kentässä selvityksen tekijä varsinaisesti liikkui.

Tarkemmin ottaen Ilaskivi sanoi vielä näin: ”Runsas vuosi sitten tein valtioneuvoston kanslian kutsumana selvitysmiehenä ehdotuksen pääkaupunkiseudun rakentamisedellytysten turvaamisesta. Sen kuten myös vuosina 1988-1989 tapahtuneen muun asuntopoliittisen valmistelutyön taustalla oli asuntojen hintojen voimakas kohoaminen sekä pula vuokra-asunnoista. Liian nopeasta rahamarkkinoiden vapauttamisesta johtuen patoutunut kysyntäpaine purkautui markkinoille, missä ei ollut juuri nimeksikään tarjontaa. Tilanteen kriittisyys tuli selvimmin ilmi aravatuotannossa. Kun valtiovalta syksyllä 1980-luvun alkupuolella oli kitsastellut pääkaupunkiseudun asuntomäärärahojen jaossa, niin nyt valtion lupaamia 5 000 arava-asuntoa ei pystytty ottamaan vastaan.” Ilaskivi korostaa rakentamisen olevan pitkäjänteistä toimintaa.

Ilaskivi pitää aravatuotannon nostamista ja asuntorahaston perustamista myönteisinä toimenpiteinä. Hän jatkaa: ”Valtion korkotuki uusien vuokra-asuntojen rakentamiseen on myös oikean suuntaista. Asuntorahaston toiminnasta on kuitenkin annettu liian myönteinen kuva. Esimerkiksi investointivarausten käyttöä vapaarahoitteiseen vuokra-asuntotuotantoon ei ole saatu aikaan, vaikka ehdotus tästä sisältyi selvitysmiesraporttiini ja varausten käyttö kesällä vapautettiin. Valtioneuvoston mielestä kaikki muut käyttötarkoitukset ovat siis edelleen vuokra-asuntotuotantoa tärkeämmät!”

Ilaskivi epäilee tiukkasanaisesti tuotantoprosessin halua alentaa asuntojen hintoja. ”Onko suunnittelijoiden ja rakennuttajien saamat korvaukset oikeassa suhteessa tehtyyn työhön tai kehittämispanokseen? Kilpailevatko rakennusliikkeet keskenään vai onko kilpailu pitkälti näennäistä? Mikä on rakennusaine- ja tarviketeollisuuden osuus? Ottaako verottaja useita päällekkäisiä veroja? Onhan väitetty, että tavalliseen arava-asuntoon sisältyisi erityyppisiä veroja 40-50 %. Tämä on tutkittava! Mallia saadaan Ruotsista.”

Mallia Ruotsista

No, otetaan sitten vähän mallia Ruotsista – mutta nykyhetkestä. Katsotaan mitä ruotsalaiset nyt diskuteeraavat – vai aivanko julistavat. Rakentamiskustannukset Ruotsissa ovat Euroopan kalleimmat. EU 28 keskihintaan verrattuna vuonna 2017 Ruotsissa oltiin tasolla +66 %. Ruotsalaiset kommentaattorit epäilevät yhtenä korkeiden kustannusten syynä olevan rakennusmateriaaliteollisuuden olemattoman kilpailutilanteen. He myöskin epäilevät neljän mahtiurakoitsijan tahallaan säätelevän markkinoita ja varastoivan maata. He myös syyttävät kaavoituksen hitautta. Ruotsissa kuulemma ottaa kaksi vuotta samanlaisen kaavan hyväksyminen kuin mikä Suomessa hoidetaan yhdessä vuodessa ja Saksassa neljässä kuukaudessa. Rakennuskelpoisen maan puute, kilpailun puute ja kapasiteetin puute ovat tiivistettyinä ne tekijät jotka ovat lähes kaksinkertaistaneet asuntojen hinnat kymmenvuotiskaudella.

Tässä hieman lisätietoa Tukholman seudun asuntopolitiikan tavoitteista: http://penttimurole.blogspot.com/2018/03/tukholman-ja-helsingin-asuntostrategian.html 

Suomi oli rakennuskustannusten suhteen listalla neljäntenä. Asuntojen rakennuskustannukset olivat +32 % Euroopan keskitasoon verrattuna. Vuonna 2017 Ruotsissa valmistui 36000 kerrostaloasuntoa ja 12000 pientaloasuntoa. Kaikkien asuntojen (myös vanhojen) keskimyyntihinta oli € 3900 per m2. Suomessa valmistui 27500 kerros- tai rivitaloasuntoa ja 7400 pientaloasuntoa. Kaikkien myytyjen asuntojen keskimyyntihinta oli € 2600 per m2. Tukholmassa luvut olivat 5200 kpl ja € 6900 per m2 ja Helsingissä 4900 kpl ja € 4800 per m2. Ruotsin asuntotuotannon raju hyppäys ylöspäin näyttää pelottavan alan ammattilaisia. Asuntoja ei ole saatu kaupaksi riittävän nopeasti. Pelätään vaikutusta hintoihin. Joku sanoo tässä potkittavan sellaista, joka jo makaa maassa. Erityisesti Tukholmassa tarjonta lisääntyy rajusti. Mitä käy hinnoille? Joku sanoo, että korkealta on varaa pudota.

Tässä kuvassa on osoitettu Tukholmassa ja Helsingissä valmistuneiden asuntojen määrä sekä hintakehitys. Hinnat ovat kaikkien myytyjen asuntojen keskihintoja vanhat asunnot mukaan luettuna. Katkoviivoilla on esitetty asuntohintojen hintakehitys vuodesta 2007 jos se seuraisi rakennuskustannusindeksiä tai elinkustannusindeksiä. Havaintoja: asuntojen tuotantomäärän ja myytyjen asuntojen keskihinnan välillä ei näy riippuvuutta. Osittain tämä on selvääkin, sillä uusien asuntojen kauppa on vain 40 % kaikista asuntokaupoista. Tukholmassa asuntojen myyntihinnat ovat karanneet yleisestä kustannuskehityksestä. Meillä Helsingissä ollaan maltillisemmilla linjoilla. Hintakuplaa ei ole päässyt syntymään. Tukholmalaiset ovat ihmeissään kuplansa kanssa. Monet uskovat hintaromahdukseen. Siitä on saatu esimakua viime vuonna, kun Tukholman myyntihinnat romahtivat 10 %. Nyt tilanne on kuitenkin tasaantumassa ja hinnat nousemassa vanhalle tasolle. Meklareista kaksi kolmannesta uskoo hintojen nousevan, kolmannes uskoo hintojen putoavan. Ota tuosta selvää.

Asuntojen tarve on ilmeinen

Yhteiskunta tukee asunnontarvitsijoita. Suomessa myydään vuosittain 100000 asuntoa. Niistä 60000 on vanhoja, käytettyjä asuntoja, lähes 40000 on uusia asuntoja. Uudistuotannosta yhteiskunnan tukemia ARA-asuntoja on noin 8000.  Asuntomarkkinat ovat tällä hetkellä noin 17 miljardia euroa vuositasolla. Helsingin osuus näistä kaupoista on noin 21 % eli runsaat 3 miljardia euroa

Helsingissä myytävän kerrostaloasunnon keskihinta oli vuoden 2018 toisella kvartaalilla 4900 €/m2. Halvimmillaan Helsingistä saa vanhan asunnon Jakomäestä tai Kontulasta. Siellä ne maksavat 2000 €/m2. Uudesta asunnosta Helsingissä joutuu maksamaan keskimäärin 5300 €/m2. Kalleimmat asunnot löytyvät Eirasta ja Kaivopuistosta. Hintaa on 7900 €/m2. Hinnat putoavat muualla maassa rajusti. Uudenmaan ulkopuolella käytettyjen kerrostaloasuntojen hinnat ovat 1500 €/m2 ja uusien asuntojen hinnat 2800 €/m2. Haarukkaa siis löytyy kohtuuhintaiselle asumiselle kaikkialla – jopa Helsingin sisällä. Kuvasta havaitsee Helsingin osuuden maan asuntokaupasta olevan 21 % ja Uudenmaan asuntokaupasta 36 %.  Vastaavat väestöosuudet ovat 12 % ja 39 %. Riittääkö ohjausvaikutus? En oikein usko, että Helsingin rakentamisella voitaisiin vivuttaa koko maata. Uusien asuntojen kauppa on runsas 1 % koko asuntokannasta, siitä ei pitkää vipuvartta synny. 

Pääsenpä nyt sitten lopuksi väittämään, ettei asunnon hinnan kohtuullistamista voi synnyttää varsinaisia talonrakennuskustannuksia halventamalla. Ennen tästä puhumista havaitsen kyllä käsittäneeni väärin sen mitä Anni Sinnemäki ja muut tarkoittavat, kun he puhuvat kohtuuhintaisesta asumisesta. He eivät tarkoitakaan halpuutettua asunnon hintaa vaan he tarkoittavat subventoitua asumista. Joten palataanpa nyt tähän halpuuttamiseen kohtuuhintaistamisen sijaan. Ensiksi talonrakennuskustannukset ja väite, että sieltä voisi syntyä halpuutusta. No ei paljoa, sillä parinsadan euron teoreettiset säästöt rakennuskustannuksissa yhtä neliötä kohti ovat asunnon hinnassa hyvinkin marginaalisia. Kohtuullistamista ei voi myöskään synnyttää tehokkuuslukua kasvattamalla ja aluetta tiivistämällä, esimerkiksi rakentamalla torneja – sehän on nyt helsinkiläisten poliitikkojen erityissuojeluksessa. Rakennusoikeutta lisäämällä maan arvo nousee ja siirtyy asunnon hintaan. Talon rakentaminen maksaa noin 3000 euroa neliömetriltä. Tontin tekninen hinta esirakennuskustannuksineen, kunnallistekniikkoineen, ratikkainvestointeineen ja parkkipaikkoineen saattaa nousta pariin tonniin per asuntom2. Sitten on tuo sijainnista riippuva virtuaalinen hinta, tontin hinta - aineeton arvo. Sehän nyt näyttää huitelevan kalleimpien asuntojen hinnoissa selvästi korkeammalla kuin rakennuksen hinta tai tontin tekninen hinta.  Asunto Kaivopuistossa maksaa tätä nykyä € 8000 per m2, Kalasataman torneissa vilahtelee lukuja € 12000 per neliö. Muuten lueskelin äskettäin Rakennusteollisuuden aikanaan VTT:ltä tilaamaa rakentamisen verotusta koskevaa selvitystä. No, siitä selviää, että verot muodostavat asunnon hinnasta lähes puolet. Suurimpana pottina arvonlisäverot. Ja kylläpä kai siinä asunnon ostoon tarvittavan rahan tienaamisessa on verottajalla iso käpälänsä mukana. Teoriassa asunnon hintaa pystyttäisiin parhaiten halpuuttamaan verotusta keventämällä. Mutta hupsista, silloin tulisivat ”bernerit”. Suuri markkinahäiriö. Jaa, taisipa Ilaskivi tuosta verotusasiasta puhella. Siitä puhuvat myös Tukholman asuntomeklarit.

Asumisen osuus suomalaisten kotitalouksien kulutuksesta on vähentynyt. Koko Suomen tilastoissa asumisen kustannus vuonna 2016 kotitaloutta kohti oli € 11600 vuodessa, Helsingissä kustannus oli € 13000 per a. Kotitalouksia maassa on 2,7 milj. ja heidän kaikkien asumiskulunsa ovat yhteensä 31,3 mrd. euroa vuodessa.  Asumistuki on runsaat 2 miljardia. Se on 6,5 % asumiskuluista. Kaikki toimet asuntojen kustannustason pitämiseksi kohtuullisella tasolla ovat tarpeen. Luksusta ei voi tehdä halvalla. Tiivis asuminen on kalliimpaa, mutta tuo säästöjä liikenteessä. Asia ei kuitenkaan näy yllä olevasta tilastokaaviosta. Sen mukaan Uudenmaan kotitalouksien liikennekustannus oli € 6200 per kuukausi, kun luku koko maassa oli € 5800 per kk. No, kyllä Helsingin sisällä erot näkyvät paremmin. Minun vanha teoriani on se, että asumiskustannukset ja liikennekustannukset yhteenlaskettuna ovat kaupunkialueella vakio. Vanhasen Nurmijärvellä asuminen on halpaa ja liikenne kallista, Helsingin niemellä juuri päinvastoin. Mutta yhteissumma on sama! Köyhän on asuttava kaukana ja joutuu vähittäismaksamaan liikkumisella. Tai sitten tinkii asumisestaan.

Niin, se oli siis juuri melkein tarkalleen 30 vuotta sitten kun Ilaskivi näitä madonlukujaan saneli. Asiat eivät menneet putkeen. Mari Vaattovaara taitaa siis olla oikeassa. Vai onko hän väärässä? Hän väitti, että suunnittelu olisi pitänyt aloittaa jo tuolloin. Keskusteluista päätelleen se oli valtioneuvoston, poliitikkojen ja virkamiesten tietoinen valinta, että toimittiin niin kuin toimittiin, ikään kuin suunnitelmien ja tahdon mukaan. Sellaiseksi suunnitelmaksi ei hyväksytty Helsingin ylipormestarin tekemää selvitystä ja asuntotuotannon aktivointia.

Samalla kun lähetän terveisiä ihailemilleni asuntopolitiikan taistelijanaisille Annille ja Marille liitän tähän loppuun Mauno Koiviston sanailun koskien aikaa ja suunnittelua: ”Yhteiskuntasuunnittelu ja arkkitehtuuri ovat vain osittain arvosteltavissa sen mukaan, onko osuttu oikeaan vai ei. Arvostelu on nähdäkseni primitiivistä silloin, jos menneiden polvien rakentajia arvostellaan siitä, etteivät he tietäneet sitä mitä he eivät tietäneet, arvostelu on primitiivistä, jos oletamme jonkun keskeisen seikan voivan olla toisin kuin se nyt on ilman, että moni muu seikka olisi toisin ja jos esiinnytään arvosteluissa objektiivisuuden vaatimuksin silloinkin, kun oman erillisen edun mukanaolo on ilmeinen.”

Suomi - auttaisiko Musta Saara?

Mielenmaisema taitaa nyt olla hieman sekaisin. Pihamaisema on sen sijaan järjestyksessä, sillä lehdet on osin haravoitu ja osin murskattu ruohonleikkurilla. Syksy on valtavan kaunis. Ruska hehkuu vielä haavanlehdissä ja tammenlehdissä. Koivut vielä pidättelevät lehtiään. Lopullinen pihan haravointi voidaan vasta viimeistellä sitten kun tammi ja koivut päästävät irti lehdistään. Niin, mielenmaiseman sekaisuudesta oli kysymys. Se meni sekaisin, kun olimme katsomassa Kansallisteatterin ja Pirkko Saision musiikkinäytelmää Musta Saara.  Näytelmä ei varmaankaan ollut sekaisin käsikirjoittajan päässä eikä ohjaajan aivoissa, mutta se meni sekaisin minun päässäni. Osittain se johtuneen vanhan ihmisen heikosta kuullun ymmärtämisestä. Näyttelijät lauluineen yrittivät parastaan pitääkseen sanoman selväkielisenä. Mutta sanoman ja sanojen runsaus oli liikaa meikäläiselle. Nyt jälkeenpäin on ryhdyttävä arvailemaan. Ajattelen, pitäisikö soittaa Saikille ja pyytää tekstiä luettavaksi? Liisa tuossa torjuu tällaiset toiveet. Sanoo näytelmän käsikirjoituksen olevan näytelmää varten. Ei erikseen luettavaksi. No, jätän Saikin rauhaan. Miksi minä nyt ryhtyisin arvostelemaan tuota hyväksi ja vauhdikkaaksi havaittua maailmanmenon kuvausta? Niin, vauhdissa ei kyllä puuttunut. Meno oli jatkuvasti niin hulvatonta, ettei sekaan mahtunut yhtään mietiskelyn hetkeä. Ei yhtään hiljaista surun tai haikeuden hetkeä. Minä kun olen pakolaisista ja maailman kansainvaelluksista blogeja kirjoitellut, olen silloin joutunut pysähtymään näiden ihmisten harkinnan hetkiin ja hitaiden päätösten hetkiin, vuosikausia kestävän matkailun ja matkalla pysähtymisen hetkiin, ajatusten epävarmuuden hetkiin ja jälleen odottamisen pitkäksi venyviin hetkiin, ilman sukulaisten tukea, ilman äidin hellyyttä ja ilman isoäidin lämpöä. Vanhemmat ovat kaukana ja isovanhemmat vielä kauempana.  Olet matkalla kohti tuntematonta. Pelottaa, itkettää, on näyteltävä rohkeaa.

Mustan Saaran mustalaiset ovat keskeisenä symbolina syrjinnälle. Samaistettiinko heidän kohtalonsa jotenkin juutalaisten vainoon tai muihin kansanmurhiin ja etnisiin puhdistuksiin? Rinnastettiinko suomalaiset romaaniheimot jotenkin kaduillamme kerjääviin Romanian romanikansalaisiin? Ovatko pakolaiset jollain tavoin samassa asemassa kuin armenialaiset ottomaanien suorittamissa puhdistuksissa, kuin Saksan juutalaiset Hitlerin puhdistuksissa, kuin Balkanin vääräuskoiset vääräuskoisten puhdistuksissa tai vielä kuin Suomen punaiset ja valkoiset toistensa puhdistuksissa? Tulevatko pakolaiset orjiksi Eurooppaan tietoisena tulevasta orjuudestaan, siis haluavatko he tänne orjiksi? Onko orjana Euroopassa parempi kuin vapaana ja köyhyyteen tuomittuna heidän omassa kotimaassaan? Oli pakko ryhtyä hieman mietiskelemään noita onnettomia tapahtumia ja ihmiskohtaloita, ja niiden syitä ja seurauksia, suhteessa meidän kärsiviin vähemmistöihimme.

Kotoutus?

Niin, siis en aio tehdä teatteriarvostelua saatikka että lähtisin repostelemaan tuota näytelmää. Ryhdyin ajattelemaan tuon näytelmän kaaoksessa (kivassa sellaisessa) kuulemaani sanaa kotoutus. Se kai tarkoittaa, että paikasta pitäisi tehdä koti. Koti taas tarkoittanee jotain omaa ja suojeltua. Se ei kai tarkoita, että muutan johonkin vieraaseen kotiin ja otan vastaan sen kodin ihmiset, tavat, murheet ja ilot. No, jos he siis saavat perustaa oman kotinsa, ryhdyin miettimään, minkälaisen ympäristön tarjoamme heidän omalle kodilleen.  Asia ei ole yksinkertainen. Olenpa tainnut tuota asiaa mietiskellä jo aiemminkin. Enkä ole pystynyt neuvomaan muita. Ainoa mitä olen yrittänyt sanoa, että myöntäkää nyt edes tuon kysymyksen olemassaolo. Tuohon sanottuun ympäristöön eivät kuulu ainoastaan kadut, talot ja puistot, siihen kuuluvat ne ihmiset jotka toimivat kaupoissa, terveyskeskuksissa, kouluissa ja julkisissa kulkuvälineissä. Me kantasuomalaiset seitsemän kahdeksasta sekä vielä Helsingin kaduilla ne yksi kahdeksasta jotka ovat erilaisia kuin sinä, mutta eivät suinkaan sinun veljiäsi tai sisariasi – vaikka heillä onkin takanaan sama siirtolaistausta.

Aikoinaan tein listaa maamme huonosti menestyvistä tai kärsivistä. Se oli Tampereen pikkumellakan aikaan. Kirjoitin siitä blogissani https://penttimurole.blogspot.com/2013/12/totta-ei-ole-totta.html . Nyt päivitin tuon listan ja vedin hatusta oman mieleni mukaan erilaisia kärsivien ryhmiä. Tällä halusin todistaa itselleni, että on muitakin kärsiviä ja kärsimättömiä kuin vain rasismista kärsivät, meetoosta kärsivät tai masennuksesta kärsivät.

  

Syrjäytyminen, yksinäisyys, vakava sairaus, vuodepotilaaksi joutuminen, työttömyys, rahattomuus, alkoholismi, huumeet, homeesta kärsiminen, asunnottomuus ja rasismin kohteeksi joutuminen ovat nyt pikaistuksissa tehty lista tavallisimmin puhutuista ihmistä kohtaavista onnettomuuksista. Vedin sitten tukasta arvioita listan mukaisista ongelmista kärsivien määrästä. Eihän noita asioita voi suoraan verrata, onnettomuudet myös usein kasautuvat, mutta teen tämän epätieteellisen tarkastelun vain asian havainnollistamiseksi itselleni. Jos se sinullekin jotenkin havainnollistuu, niin eipä siitä ole haittaakaan. 

Kerran pyysin suurperheeni lapsia ja vanhuksia listaamaan ihmisten murheet. Listasta tuli niin hyvä, että kyllä se tuntuisi yhtä tieteellistä tutkimusta tai väitöskirjaa vastaavan. Raadollinenhan tuo lista on, kun se alkaa rahan puutteella. Mutta sitten tulevatkin yksinäisyys ja terveys. Niitä ei voi rahalla ostaa tai korvata. Mihin olinkaan menossa? Olin menossa hieman tutkailemaan sitä ympäristöä mihin nuo ihmiset ovat tulossa.

Mikä ympäristö?

Vuonna 2017 Suomessa asui 385 000 ulkomaalaistaustaista henkilöä. Heistä ensimmäisen polven ulkomaalaistaustaisia oli 84 % ja toisen polven 16 %. Vuonna 2017 Suomessa solmittiin lähes 4 300 sellaista kansainvälistä avioliittoa, joissa Suomessa vakituisesti asuva Suomen kansalainen meni ulkomaan kansalaisen kanssa naimisiin. Kaikkien Suomessa solmittujen avioliittojen määrä oli noin 20000, niinpä ulkomaalaistaustaisten kanssa solmitut liitot muodostavat yli 20 % kaikista liitoista.  Miehet ja naiset solmivat näitä avioliittoja tasapuolisesti. Naisten suosituimpia kumppaneita ovat irakilaiset. Tällaisia avioliittoja solmittiin viime vuonna yli 300 kappaletta. Turkkilaiset olivat kakkossijalla. Afrikassa suosituimpia ottomaita olivat Gambia, Marokko ja Ghana. Miehet puolestaan solmivat eniten avioliittoja thaimaalaisten ja venäläisten kanssa. Seuraavana listalla ovat Filippiinit, Viro, Kiina ja Vietnam.  Kun naiset solmivat yhteensä 2200 avioliittoa ulkomaalaistaustaisten miesten kanssa, oli heillä myös 900 avioeroa. Miehillä vastaava luku oli 800. Naiset erosivat eniten turkkilaisista miehistään. Miehet taas erosivat eniten entisestä Neuvostoliitosta tai Thaimaasta tulleista vaimoistaan. Kun Suomessa vuosittain erottuja avioliittoja on 65 % solmittujen määrästä, ulkomaalaistaustaisten suhteen eroja on vain 40 % solmittujen määrästä. Mitähän tästä olisi sanottava? Ulkomaalaisten kanssa solmitut avioliitot ovat hitusen kestävämpiä tässä parisuhteiden hurlumheissä.  Muuten vielä tiedoksi, että ulkomaalaistaustaisten keskinäisiä avioliittoja oli vuonna 2017 oin 1400 kappaletta.  

Miksi näin pitkä selostus näistä maahanmuuttajista? No siksi että Suomen ja suomalaisten kärsimysten väitetään usein liittyvän liialliseen maahanmuuttoon. Maahanmuuttajilla kärsimykset liittynevät enimmäkseen suomalaisiin. Mutta se, että suomalaisten avioliitoista 20 % tapahtuu ulkomaalaistaustaisten kanssa, vaikka heitä on maassa vain 7 %, osoittaa kyllä suhteiden kuumenemista kansainvälisyyteen viittaavalla tavalla. Markkinat siis toimivat. Hyi tämä oli ilkeätä. Vedän takaisin.

Menevätkö työpaikat maahanmuuttajille?

Työpaikat ovat keskustelumme kohteena. Monet kritisoivat ajatusta työperäisestä maahanmuutosta koska maassamme on omasta takaa parisataatuhatta työtöntä. Sosiaali- ja terveysministeriö laati vuonna 2017 maahanmuuttoasioista tutkimuksen nimeltä: ”Mitä tiedämme maahanmuuton taloudellisista vaikutuksista? Selvitys maahanmuuton taloudellisten vaikutusten kokonaisuudesta.” Tutkimuksen tekijänä oli Jere Päivinen. Johtopäätöksissä sanotaan kysymyksen maahanmuuton synnyttämistä kustannuksista (tai laajemmin julkisen talouden vaikutuksista) olevan siinä määrin ongelmallinen, että siihen ei ole mahdollista esittää yksioikoisen selvää vastausta. Tutkimus päätyy toteamaan, että maahanmuuttajan taloudellisen vaikutuksen kannalta merkitsevin yksittäinen tekijä on työllisyys. No tämä johtopäätös ei kylläkään korkeampaa matematiikkaa vaadi. Mikä se työllisyys sitten nykyään on ja mihin se pitäisi saada nousemaan? Asiasta ei tunnu saatavan selvää. Ehkä tässä on vaikutuksensa työtekoon liittyvillä kulttuuritekijöillä. Ei haluta nostaa yhden tai kahden etnisen ryhmän piirteitä vertailuun muiden kanssa, toiset nimittäin pärjäävät työelämässä paremmin, toiset huonommin.

Eräs asia ihmetyttää. Tutkimuksessa todetaan elinkaareen perustuvan laskentatavan olevan ainoa joka antaa oikean kuvan eritaustaisten ihmisten saldosta talouden suhteen. Se mikä ihmetyttää on sitten näiden elinkaaritutkimusten puuttuminen. Ministeriön julkaisussa referoidaan vuoden 2011 tutkimuksia. Eivätkö ne ole hieman jälkijättöisiä? Suuria pakolaisvirtoja tuli maahamme vuonna 2015. Missä ovat tutkimukset? No saman tien voi tietysti kysellä missä ovat pääkaupunkiseudun maankäyttötutkimukset ja sosiaalisten vaikutusten tutkimukset jotka liittyvät seudun kasvun siirtolaisvaikutteisuuteen. Mutta ne taas olisivat aivan muiden kuin STM:n heiniä. Niin kai muistatte, ettei Helsingin uudessa yleiskaavassa ole lainkaan pohdittu siirtolaiskysymystä alueelle muuton valtavirtana. Uusi kaupunkistrategia sitten kyllä näkee kehityksessä myönteisiä piirteitä. Ratkaisut jäävät kyllä esittämättä. Se johtuu siitä että kukaan ei tiedä ja kukaan ei arvaa tarttua.

Suomessa oli vuoden 2015 lopussa 2,25 miljoonaa työpaikkaa. Maahanmuuttajien hallussa oli 120000 työpaikkaa. Kantasuomalaisista työpaikka oli 38 prosentilla. Maahanmuuttajilla työpaikka oli 32 prosentilla. Työperäisen maahanmuuton kannalta EU 15 maista ja Yhdysvalloista ja Kanadasta tulleiden 10 % osuus on huolestuttavan pieni. Virolaisia ja venäläisiä on yhteensä 42 %. Ministeriön raportissa puhutaan vahvasti kotouttamisen myötä saatavista uusista työntekijöistä. Minun pikalaskelmani mukaan, jos nyt teoreettisesti yhtäkkiä saataisiin kaikki ylimääräinen olemassa oleva maahanmuuttajapotentiaali töihin, uusia työntekijöitä olisi valmiina maassa noin 50000. He olisivat valtaosaltaan kouluttamatonta työvoimaa. Kuva vasemmalla kertoo työvoiman nykyisestä jakaumasta. Kuva oikealla kertoo, kuinka suuri osa työpaikoista on maahanmuuttajataustaisilla henkilöillä. Siivoojista, kotiapulaisista ja puhdistustyöntekijöistä kolmannes on maahanmuuttajataustaisia. Hoivapalvelun ja terveydenhuollon työntekijöistä 5 % on maahanmuuttajataustaisia.

Tässä kuvassa näkyy maahanmuuttajien hallussa olevien työpaikkojen marginaalinen määrä. Niitä on 5 % kaikista työpaikoista. Toinen kuva kertoo maahanmuuttajien työhön osallistumisesta. 

Ministeriö tutkii vuotta 2011

Ministeriön tutkimus on hengeltään positiivinen - niin kuin asiaan kuuluu. Hieman pessimistinen on kuitenkin toteamus turvapaikan saaneen henkilön pitkästä tiestä. Tällaisen henkilön taloudelliset nettovaikutukset muuttuisivat mahdollisesti positiivisiksi 10-15 vuoden maassaolon jälkeen. Muuten nyt maassa olevista maahanmuuttajista positiivisen saldon tuottavat ainoastaan saksalaiset. Oikeastaan noita tutkimusraportin tuloksia olisi mukava pyöritellä laajemminkin mutta niiden ajoittuminen vuodelle 2011 ärsyttää.

VATT:in kuva, joka on ilmeisesti laskettu vuosikymmenen alkuvuosien hinnoilla, kertoo, miten kantaväestö ensin takoo nuoruusvuosinaan 5000-10000 euroa vuodessa miinusta, sitten työelämä ja veronmaksu alkavat. Parhaimmillaan keskimääräinen mies takoo plussaa 20000 euroa vuodessa. Naisella huippu jää 15000 tasolle. Maahanmuuttajalla ei ole noita nuoruudenajan koulutuskustannuksia meidän kontollamme.  25-vuotiaana saapunut keskiarvomies sitten takoo plussaa kymppitonnin tasolla vuodessa. 35-vuotiaana saapunut ei oikein ehdi messiin. Parhaimmillaan hän tuottaa 7500 euroa vuodessa.  Naiset eivät osallistu paljoa työelämään, heillä saldo näyttää parhaimmillaan +5000. Eläkkeelle mennessä keskimääräinen kantaväestömies raksuttaa miinusta 15000 vuodessa. Nainen hieman vähemmän. Maahanmuuttajat raksuttavat puolestaan 10000 miinusta vuosittain. Niin kai muistat, että nämä luvut ovat muutamia vuosia vanhoja. Ne pitäisi korjata oikealla indeksillä.

Suomi – hyvä maa?

Suomen luulisi olevan hyvä maa – jos kansainvälisiä vertailuja tarkastelee. Olemme maailman onnellisin kansa, olemme tasa-arvossa maailman huippua, koulujen PISA testeissä menestys on ollut loistava. Nyt kun myllerrämme sote-maailmaamme, on hyvä hiemaan kurkistaa tuolle alueelle. Se on varmaan juuri se minkä maahanmuuttaja ensimmäiseksi kohtaa. Niin itse asiassa minulla onkin edessäni OECD-raportti nimeltä Health at a Glance 2017. Siellä on mahtava tietopaketti maailman terveydenhuollosta.  Raportti on kätevä myös käyttäjän kannalta, sillä jokaisen kuvan alla on linkki jolla kuvan voi tulostaa Exceliin. Niinpä joudut nyt muutamalla kuvalla tutustumaan meidän todellisuuteemme kansainvälisessä vertailussa, etsiessämme vastausta otsikon kysymykseen. Tuota vastausta muuten etsii jokainen potentiaalinen maahanmuuttajakin, istui hän sitten Saharan hiekalla, Kongon sademetsässä tai Pariisin Sorbonnessa.

Suomessa 17 % yli 15-vuotiasita polttaa tupakkaa. Ollaan maailman keskitason paremmalla puolella. Turkki ja Kreikka ovat Euroopan tupakanpolton hännänhuippuja lukemalla 27 %. Islanti ja Ruotsi ovat ykkösiä vajaa 11 prosentilla.  Alkoholin käytön sanotaan olevan yksi suomalaisen terveystilanteen paha peikko. Meillä alkoholia käytetään OECD:n tilastotietojen mukaan 8,5 litraa vuodessa per yli 15-vuotias. Eniten alkoholia kuluu Belgiassa, Itävallassa ja Ranskassa. Noissa maissa liikutaan 12 litran maisemissa.  Suomi on toiseksi heikoin hedelmien syöjä maailmassa Latvian jälkeen ja kolmanneksi heikoin salaatinsyöjä Saksan ja Hollannin jälkeen. Eniten vihreätä syödään Australiassa ja Koreassa. Liikunnassa suomalaiset ovat Euroopan hyvää keskitasoa. 70 % suomalaisista yli 15-vuotiaista sanoo harjoittavansa kevyttä liikuntaa viikoittain. Surkeimpia liikkujia ovat italialaiset ja espanjalaiset, ahkerimpia taas muut pohjoismaat.

Suomi on tekemässä suurta terveydenhuollon uudistusta. Suuria säästöjä ennustetaan. Kun katsoo tätä tilastoa, havaitsee Suomen olevan hyvillä halsseilla. Lukemat ovat OECD:n raportista Health at a Glance. Tiedot ovat tuoreempia kuin STM esittelee julkaisussaan. Voiko tästä vielä säästää? Eliniänodote ei näytä riippuvan terveydenhuollon panostuksesta. No, Kiinassa, Venäjällä ja Virossa roikutaan melko alhaalla. Sama pätee myös Yhdysvaltoihin. Niin kai huomaatte, että hinnat ovat ostovoimakorjattuja.

Älä väsähdä. Laitan vielä pari kuvaa, kun nyt niitä kahlasin. Liikalihavuutta pidetään yhtenä pahimpana kansanterveyden heikentäjänä. Suomi ei ole tässä hyvässä jamassa. 65 % kansasta on liikalihavia. Liisa on kyllä aivan normitilassa, sillä BMI on 24. Meikäläinen on surkean ylilihava. BMI on 35. Jotain olisi tehtävä.

Liikalihavuus on Suomessa ongelma. Olemme tilastossa Euroopan läskihuippua. Pulskia eli BMI >30 on suomalaisista 18 %.. Maahanmuuttajanaiset Lähi-Idästä ja Afrikasta ovat selkeästi pulskia. Miehet taas ovat suomalaisia hoikempia. Aasialaiset ovat laihoja – niin miehet kuin naisetkin. Mutta minun BMI, se oli 35! Kyllä se on nyt se kuntopyörä hankittava!

Toinen tilasto joka sävähdyttää. Olemme erittäin depressioherkkä maa. Yhdessä Saksan kanssa olemme Euroopan heikossa päässä. Hieman outoa. Ranskalaiset ja italialaiset kärsivät depressiosta puolta harvemmin, vaikka juuri heitä ajattelemme temperamentiltaan kuumakalleiksi. Myös veljeskansaltamme virolaisilta puuttuu tämä taipumus. Enkä se on se temperamentti joka purkaa masennusta? Mutta onko virolaisilla joku erityinen kuuma temperamentti? Sitä en ole huomannut.

Kaavioita kyllä riittäisi, mutta nyt tulee viimeinen. Se kertoo ilmastamme. Voimme olla onnellisia, sillä hengitämme Euroopan puhtainta ilmaa. Kaavio kertoo Ruotsin ja Suomen olevan ykkösiä pienhiukkaspäästöjen suhteen. Toisaalta hieman epäilen? Miten Tanskassa 79 % altistuu, mutta Ruotsissa 0 % ja Suomessa 1 %? Ollaan niin kauan ylpeitä, kun joku korjaa luvut. Tämän hienon raportin Health at a Glance Voit lukea tästä klikkaamalla: https://www.health.gov.il/publicationsfiles/healthataglance2017.pdf

Tämä Mustan Saaran innoittama katsaus päättyy nyt. Ehkä tämän voisi panna tiedonannoksi maahanmuuttosivustoille niin voisivat vielä harkita, onko maa ja ovatko ihmiset niin hyviä miltä näyttävät. Minulle nämä tilastot ja niissä kahlailu menivät kyllä hyvin kaaliin, paitsi että nuo neljätuhatta avioliittoa vuodessa ulkomaalaisten kanssa, ne kyllä jäivät hieman kaihertamaan. Lopuksi tähän klikattavaksi eräitä pakolaisasiaa käsitteleviä blogejani:

http://penttimurole.blogspot.com/2015/12/milloin-aloitetaan-ensi-vuonna.html

http://penttimurole.blogspot.com/2015/12/pakolaiset-poroerotuksessa.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/03/terrorismin-pikkupirut.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/07/alepposta-taalintehtaalle.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/12/aleppo-kuolema-vai-uudelleensyntyminen.html

Tallinnalainen nauraa

Sain juuri lahjaksi kuvakirjan Tallinnan hymyistä. (Tallinlane naerab, Perioodika,1989.) Tässä hauskassa kuvakirjassa tallinnalaiset nauravat tallinnalaisille. Mitkä mahtoivat olla suurimmat naurunaiheet juuri ennen Eestin Sosialistisen Neuvostotasavallan lopun alkua? Tuo tasavalta oli voimassa 21.7.1940-20.8.1991. Viron neuvostotasavallan suvereenisuusjulistus ja irtoaminen Neuvostoliiton lainsäädännöstä oli annettu jo 16.11.1988. Se tapahtui laulavan kongressin aikoihin. Viron tasavallan uudelleen asettaminen tapahtui laillisesti 20.8.1991 Viron korkeimman neuvoston ja Viron komitean päätöksellä. Venäläiset sotavoimat poistuivat Virosta vasta vuonna 1994. Miksi nämä päivämäärät. No, nämä vain siksi että saisin päivitettyä tuon kirjasen vitsit maan tilanteeseen. Päivitys kertoo niiden edustavan ESN:n ankeata aikaa. Nyt on toinen aika.

Kirjassa sanotaan näin: ”Tämä kirja esittelee valikoiman pilapiirtäjiemme näkemyksistä kaupungistamme. Piirtäjiltä ei puutu aiheita muinaisen, mutta nopeasti kasvavan pääkaupunkimme tapahtumista. Yhteinen kulttuurinen muisti, teollistuminen ja urbanisaatio valoineen ja varjoineen; virheelliset päätökset jokapäiväisissä asioissa, joissa tarpeet ovat aina suurempia kuin mahdollisuudet; riidat vanhan säilyttämisen ja uuden rakentamisen välillä – kuinka paljon ja millä tavalla; argumentit tulevaisuudesta – nämä kaikki antavat aihetta satiirille ja pilalle.”

Mistä pilailijat pilailevat?

Outoja sanoja. Mitä tarkoittaa pilapiirtäjä? Ehkä heitä pitäisi kirjan mukaan kutsua karikatyristeiksi. Mutta kyllä sitä meidän kaikkien aikojen voittamatonta Kari Suomalaistakin kutsutaan pilapiirtäjäksi. Minkä me kielellemme voimme.

Minä etsin kirjasesta pilapiirtäjien suhdetta kaupunkiin. Ja löydän toivomani. Selvä kritiikki on kohdistunut korkeaan rakentamiseen. Kritiikin kohteeksi on myöskin joutunut autojen pakkovalta. Silloin kun tämä kirja julkaistiin, Lasnamäki oli jo pitkälle rakennettu. Voimakkainta tämän yli sadan tuhannen asukkaan ”mikroalueen” rakennusbuumi oli 70- ja 80-lukujen vaihteessa. Mustamäki, jota jotkut kutsuvat Tallinnan Tapiolaksi, oli valmistunut jo 70-luvun puolivälissä. 

Autot valtaavat tilaa. Autoistuminen kehittyi vahvasti. Kun tätä kirjasta piirreltiin, Tallinnassa oli 50000 autoa.  Nyt niitä on kolminkertainen määrä ja autokanta on kyllästynyt ja vakioitunut. Tilanne ei ole lainkaan niin paha kuin pilapiirtäjät ennakoivat. Kävelykeskusta toimii ja pyöräilykin on helppoa. Kukaan ei aja vanhusta pois jalkakäytyviltä. Tosin hurjaa kaahaamista esintyy merkkinä nuoruuden hulluudesta.

Nämä hauskat kuvat rakentamisesta kolahtavat jotenkin meidän nykypäiväämme. Meillä kun nyt halutaan kaupunkia kovasti tiivistää ja vielä höystää kaupunkikuvaa korkeilla torneilla. Tallinnan varsinaiset nykypäivän pilvelohkujat olivat tietysti tämän kirjan taiteilijoille tuntematonta tulevaisuutta. Tosin meidän rakas Viru-hotellimme sai jo osansa Elle Tikerpäen pilakuvassa. Sen katolta kurkotettiin tähtiin. Toisessa kuvassaan hän ilmeisesti toivoo jotain jäävän tarjottimelle. Olavi Vaher kiinnittää kuolleen taiteilijan muistolaattaa asunnon seinään kaiken kansan ihmeteltäväksi. Huugo Hiibus ihmettelee rakentamisen rubikin kuutiota. Vaikka miten kääntäisi niin aina samat hrustshovskat.

Kaja Pöder ei hyväksy kansalle tarjottavia kulisseja. Huugo Hiibus näkee korkean rakentamisen rahapiirongin. Olavi Vaher asettaa ”innit” arvojärjestykseen. Eduard Tüürin labyrintistä löytyy yksi viherpiha.

Kävikö Tallinnassa niin pahasti kuin karikatyristit piirustuksissaan enteilivät?

Jossain määrin kyllä, mutta se kaikki oli jo itse asiassa tapahtunut silloin kun kirjasta koottiin. Itsenäinen Eesti ryhtyi panostamaan vanhojen huolenpitoa vailla olevien alueiden saneeraukseen kiitettävällä tavalla. Otetaan esimerkeiksi vaikkapa Kalamajan tai Kassisaban alueet Tallinnassa. Oikeastaan suosittelen Tallinnan kävijöille ekskursioita näille alueille. Ihmeellistä miten samalla kadulla voit kohdata käsin kosketeltavina 20-luvun puutalon ja huipputyylikkään uudisrakennuksen – hienossa harmoniassa. Tallinnalaiset välttivät totaalisaneerauksen uhan. Mikä siihen pakotti. Ehkä se oli köyhyys, josta oli noustava. Kiitos köyhyydelle, nyt se on muuttumassa rikkaudeksi. Tässä on hieman tarinaa Kassisabasta: http://penttimurole.blogspot.com/2016/03/tallinnan-kissanhanta.html

Vielä suurempi ihme, kuin noiden ihanien puutaloalueiden säilyminen, on varsinainen vanha kaupunki. Se on todella ihmeiden tynnyri. Voit kulkea uudelleen ja uudelleen ympäriinsä ja kokea hämmästyttäviä elämyksiä. Voit liikkua päivän valossa tai yötaivaan hehkussa turvallisesti ja näkemästäsi nautiskellen. Nyt koulujen syysloma antoi taas aiheen viipyä Tallinnassa viikon ajan. Nuorisolle on keksittävä tehtävää. Muutoin kädet ovat aamusta iltaan näppäimillä. Silmät vetistyvät. Mikä kiinnostaa? Tallinnassa kyllä kiinnostaa kylpyläelämä, sillä aivan muutaman minuutin matkan päässä on loistava kylpypaikka monen sortin altaineen ja saunoineen.

Siellä polskuttelevat vauvat äitiensä kanssa, mummot ja papat lastenlastensa kanssa, nuoret komeat miehet ja sievät naiset palloilevat saunojen ja altaiden välillä, ehkä pistäytyvät myös kuntosalilla, vanha ukko voi pysähtyä baaritiskille ottamaan brandyn ja samalla ihailla hymynviehkeätä jumppatyttöä joka ohjaa mummojen vesiliikuntaa. Kuntouintia tai vesijuoksua ei kylpylässä juurikaan harjoiteta. Käytössä on vain kaksi parinkymmenen metrin rataa - siellä nautitaan. Sen nimi on Braavo. Suosittelen – vesi on lämmintä ja kylmää – toiveiden mukaan. Nyt juuri on  puilla lämmitettävä suomalainen sauna remontissa, mutta saunoissa riittää. Suolasauna on suosikkini.

Valokuvauskilpailu aiheena tornit

Mutta uloskin on mentävä. Valokuvaaminen on hyvä optio, sillä jokaisella on kamera taskussa. Täällä on tullut tavaksi järjestää valokuvakilpailuja jo vuosien ajan. Nyt aiheeksi pannaan Tallinnan linnoitusmuurit ja erityisesti tornit. Lisätehtävänä on opeteltava ulkoa kaikkien tornien nimet. Niitä on vain 26 kappaletta. Uskon vahvistukseksi asianomaisille, kerroin että ystäväni Eero Paloheimo testasi oppimiskykyään painamalla mieleensä 100 maailmanmenoon eniten vaikuttaneen ihmisen nimet. Sanoi sen olleen yllättävän helppoa. Meillä pärjätään nyt neljänneksellä tuosta muistisuorituksesta.

Muureja ja torneja olivat kuvaamassa Liisa (73), Eemeli (15) ja Antti (12). Torneja kuvattaessa on luonnollista, että majesteettisuus löytyy. Tornit seisovat Tornien aukiolla mahtavana rivistönä. Toompean linnan tornit kurottavat korkeuteen jyhkeältä muurialustalta. Mutta toisaalta monet tornit integroituvat ympäri syntyneeseen rakennusmassaan. Ne kurkistelevat ja pilkistelevät. Niitä ilmestyy näkyviin yllättävästi. Joskus niitä ei tahdo etsimälläkään löytää. Portit ovat muurien jalokiviä. Porteista sisäänmeno tai ulostulo muuttaa tilan ja näkymän. Ajattelen mitä ne merkitsivät satojen vuosien aikana niiden kautta kulkeneille ihmisille. Yritän pinnistää mielikuvitustani. Miksi en saa näkyviin kuvaa tasan 500 vuoden takaa? Kosketan sitten kädelläni kiveä, joka tuolloin muuriin asettui. Se auttaa uneksimaan.

Jokaisella tornilla on oma historiansa. Jossain tapauksessa se alkaa 700 vuoden takaa. Tallinnan kaupunkilinnoitus poistettiin virallisesta maalinnoitusten luettelosta vuonna 1857. Siihen saakka linnoitukset olivat sotilaiden valtakuntaa. Tuo rakennuksiin integroituminen on luonnollinen, mutta aina yllätyksiä tuottava ilmiö. Onhan yksi ilmainen seinä kannattanut käyttää, eikä ole ollut suojeluihmisiä asiaan puuttumassa. Nyt heitä kyllä tarvitaan ja ovat tehokkaita. Minultakin kielsivät Veluxin kattoikkunan käytön, oli tehtävä vanhan mallin mukainen vindskaappi. Naapuri taas joutui riipimään pois valmiiksi asennetun Rannilan aaltopeltikaton. Saumattu pelti sen pitää olla.

Tässä se nyt sitten on se oppimisraamattu. Kuvassa on nimetty kaikki pystyssä olevat tornit. Ennen seuraavaa Tallinnan matkaa sinun kannattaa opetella tornien nimet. Sitten voit yllättää tuttavasi toimimalla asiantuntevana oppaana. Meidän porukkamme osaa nyt nuo nimet ja minäkin opin ne uudelleen parinkymmenen vuoden unohduksen jälkeen. Silloinhan se oli vuonna 1995 kun tänne Toompealle asetuin ja tornien nimet opettelin.

Palkitaan voittajat: Liisan paras kuva, Eemelin paras kuva ja Antin paras kuva. Kuvien välisestä paremmuudesta voimme järjestää äänestyksen, jos kansalaiset niin haluavat. Ajattelin että sen voisi yhdistää eduskunnan seuraavaan luottamusäänestykseen. Asian tärkeys nousee lähes samaan luokkaan kuin viime aikojen äänestykset Arkadian mäellä.

Katutaide ja –tekniikka Tallinnan kaduilla

On vielä käsiteltävä yksi aihe. Se on ystäväni Ain Waldmanin reviiri. Ain on Tallinnan katujen ja kunnallistekniikan pomo. Tallinnan vanhan kaupungin kaduilla on tehty ihmeitä. Työn laatu ja suunnitelmien hienostuneisuus ovat korkeata luokkaa. Kaivot ovat kuvainnollisia ikkunoita kadunalaiseen maailmaan. Kaivo on useimmiten pyöreä. Kaivon kaunis asentaminen on katupojan ammattitaitoa parhaimmillaan. Sitä taitoa voit ihailla Tallinnan kaduilla. Myös kuvioiden ja materiaalien harmonia on ihailtava. Onnittelen Sinua ja suunnitteluporukkaasi Ain! Näitä katuja eivät tallinnalaiset naura. He ovat niistä ylpeitä.

Niin, tiesithän tämän vanhan katutyttöjen ja katupoikien totuuden: kun otat käteesi katukiven, sinulla on kädessäsi koko kaupunki!

Kierrän tornikeskustelua niin kuin kissa kuumaa puuroa

Haluaisin kirjoittaa tähän kuumana käyvästä tornikeskustelusta. En voi kirjoittaa näin, sillä mitään tornikeskustelua ei ole käynnissä, saatikka että se olisi kuumaa. Ystäväni Ooke Lehtovuori, vanha jäärä, hänkin sanoi Pasilan tornien olevan oikeassa paikassa, jos torneja nyt rakentaa pitää. Ja hänen mielestään ehkä pitää, sillä muistan hänen myös jossain vaiheessa puhuneen myönteisesti Kalasataman torneista. Jos tämä rationaalisen pientalorakentamisen apostoli ja keskuspuiston piirtäjä hyväksyy tornit osaksi Helsingin kaupunkikuvaa, niin mikä minä maan matoinen insinööri olisin vastaan väittämään. Ihmettelihän Arkkivahtikin kerran, miten minä, ilman arkkitehtikoulutusta ryhdyn Töölönlahden arkkitehtuurista toimittajien kanssa puhumaan. (Jos nyt luulet minun olevan riidoissa Tarjan kanssa, erehdyt.)  Kaikki muutkin keskustelukumppanit ovat hiljaa hyväksyneet Pasilan torniehdotuksen. Pekka Salminen ylistää kolmiomuodon autuutta. Meillä ei ole lainkaan syntynyt pariisilaista keskustelua à la Tour Montparnasse. Kukaan ei ole piirtänyt demarkaatiolinjaa Helsingin suojelemiseksi torneilta. Ajattelen kauhulla ystävieni ALA-arkkitehtien tornia Perämiehenkadun korttelissa. Silloin toivoin, että olisi ollut parempi, jos eivät olisi alkaneetkaan Kristiansandin voitettuaan, olisivat päättäneet LOPETA. Alkoivat kuitenkin ja hyvää on syntynyt ja nyt syntyy Töölönlahdelle. Oikeastaan tuosta Töölönlahdesta tuleekin sellainen paikkahässäkkä kuin nykyinen elämäkin on. Kiasma, Musiikkitalo, Sanomatalo ja Oodi ovat rykelmä taloja Eduskuntatalon edessä. Ne eivät muodosta mitään harmonista aukiota tai paikkaa. Eivät mitään torimaista tilaa tai arvokasta ympäristöä. Mutta jokin ”paikan henki” siitä syntyy. Tietty kaaos ja arvaamattomuus, sekasorto ja suunnan puute. Se kuvaa aikaamme.

Miksi Töölönlahti säilyi torneilta?

Ehdottiko kukaan aiemmin torneja Töölönlahdelle? Saarisella Pro Helsingfors –suunnitelmassa rautatieaseman nurkalta lähtevän Kuningas avenuen varrelle sijoittuvat talot olivat 5-6 -kerroksisia. Oiva Kallio ja Elsi Borg ehdottivat 8-10 -kerroksisia taloja. Sen jälkeen kaikki on pysynyt matalana. Pienenä poikkeuksena Jallis Jallinojan keskustakilpailussa 1985 esittämä torni nykyisen asemahotellin paikalle. Onko siis varmaa, ettei joku joskus ehdota mahtavaa maamerkkiä tähän paikkaan tai sitten Kaisaniemen puiston puolelle? Sekin kai voitaisiin perustella kansainvälisellä kilpailukyvyllä. Muuten näistä Helsingin niemen korkean rakentamisen jutuista kirjoitin joskus blogin: http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/donner-vastaan-ervi-ja-muita-60-luvun.html

Yläkuvissa JuliusTallbergin ja Eliel Saarisen Pro Helsingfors 1918 -suunnitelma Töölönlahden täyttämisestä ja keskellä Oiva Kallion ja Elsi Borgin suunnitelma vuodelta 1927 mahtavasta Töölönlahden ”Kuningas Avenuesta”. Eduskuntatalon piirtänyt J.S. Sirén osallistui aukion ideointiin vielä 1950-luvulla. Keskustakilpailun yksi voittajista Janne Söderlund porukoineen ehdotti Eduskuntatalon eteen istutettua aukiota. Nyt meillä on syntymässä lopulliseen asuunsa uusi ”kansallisaukiomme”. Yllättävää kyllä kukaan ei ole ehdottanut paikalle tornitaloja. Tai ehdottipa Jallis Jallinoja siihen vuoden 1985 keskustakilpailussa ”kansalaistaloa”. Ehdotuksesta tuli vain kunniamaininta. Jos kilpailu olisi järjestetty nyt olisi toinen ääni kellossa. Niin ovat tornit muodissa

Pasilaa on suunniteltu 70 vuotta

Mutta nyt ei ole suinkaan kysymys Töölönlahdesta. On kysymys enemmänkin Pasilasta ja korkeasta rakentamisesta siellä. Siirrymme siis asiaan. Minusta on mielenkiintoista katsella vanhoja suunnitelmia. Eläkeläisen osa on vanhojen muistelu. Mikäpä siinä. Pasilan suhteen vanhin ja majesteettisin on Julius Tallbergin ja Eliel Saarisen Pro Helsingfors vuodelta 1918. Tätä suunnitelmaa seurailtiin sotien jälkeisiin aikoihin. Ensimmäinen yritys löytää uutta oli Helsingin keskustakilpailu vuonna 1948.  Voittajaksi tuli ruotsalainen A. O. Bengts. Hän ehdotti Itä-Pasilaan suunnilleen nykyisen laajuista kerrostaloaluetta.  Lännessä hän säilytti Puu-Pasilan. Kolmannen palkinnon kilpailussa sai Aarne Ervin, Pentti Aholan ja Tapani Nirosen työryhmä. He ehdottivat rautatieaseman siirtoa Laaksoon. Kilpailuehdotukset vaiettiin kuolleiksi. Seuraavan tilaisuuden sai professori Yrjö Lindegren 50-luvun alussa. Ehdotus valmistui vuonna 1954, Lindegrenin jo kuoltua. Työn saattoi loppuun Erik Kråkström. Rautatieasema pidettiin paikallaan. He eivät puuttuneet Pasilaan. Vain suuri pääteitä yhdistävä liittymä peitti hehtaarikaupalla Länsi-Pasilan kallioita. Tämä liittymä oli minun diplomityöni kohteena. Alvar Aallon keskustasuunnitelma pantiin alulle vuonna 1959. Vuonna 1961 kaupunginhallitus päätti laajentaa suunnittelutehtävän käsittelemään myös Pasilan aluetta. Vaikuttaa siltä, ettei Aalto ottanut Pasilaa kovinkaan vakavasti. Hän suunnitteli Itä-Pasilaan laajan julkisten rakennusten komposition. Länsi-Pasilassa suuren osan aluetta söivät liittymäjärjestelyt. Hänen ehdotuksensa käsittelee lähinnä vesitornien aluetta. Kaupungin taholla Pasilaa koskevia suunnitelmia alkoi ilmestyä 1960-luvun lopussa. Muotomaailma oli muuttunut ajan hengen mukaan tiiviiksi ruutukaavaksi. Itä- ja Länsi-Pasila yhdistettiin toisiinsa kansirakenteella. Tämä periaate oli voimassa Vuosaaren satamapäätökseen saakka. Päätös mullisti Pasilan kehittämismahdollisuudet.

Eliel Saarinen oli Pasilan ensimmäinen todellinen kehittäjä. Hänen suunnitelmansa oli hieno. Kaikki oli järjestyksessä liikennettä myöten. Vuoden 1948 keskustakilpailussa Aarne Ervi, Pentti Ahola ja Tapani Nironen saivat kolmannen palkinnon. He siirsivät aseman Laaksoon. Ehdotus ei ollut vakuuttava. Alvar Aalto teki ehdotuksensa vuonna 1961. Sekään ei vaikuta loppuun mietityltä. Hänellä oli riesanaan myös laaja liittymäjärjestely Länsi-Pasilassa.

Helsingin kaavoittajat panostivat Pasilaan 1960-luvun lopun jälkeen. Alvarin suunnitelma oli hylätty ja nyt keskityttiin ruutukaupunkiin. Kompakti kaupunki oli saanut momentumia. Ehdotuksia valmistui tiiviissä tahdissa. Vuosaaren satamapäätös 2001 ja alaratapihan vapautuminen raiteista muutti suuntaa. Nyt palaamme kuitenkin vuoteen 1985.

Pääjohtajan idealamppu

Rakennushallituksen pääjohtaja Mattikoo istui tyylikkäästi kalustetussa virkahuoneessaan Hakaniemen Ympyrätalossa, Hän näki ikkunastaan junien lipuvan Helsingin keskustaan. Hänen silmiensä edessä aukeni Töölönlahti ja sen takana Finlandiatalon valkoinen marmori. Paikka oli todellinen pääkallonpaikka. Kamppi -Töölönlahti aatekilpailu oli juuri ratkennut nahkapäätökseen. Kolme voittajaa tasapelissä samassa kilpailussa. Kaikki ehdotukset vielä sellaisia, että Puutarhakadun demarkaatiolinja rikottiin vakavalla tavalla. Pääjohtaja oli selkeästi sitä mieltä, ettei Töölönlahdelle pidä rakentaa mitään Puutarhakadun linjan pohjoispuolelle. Radat poistuvat aikanaan ja silloin helsinkiläisille avautuu loistelias ”Central Park”. Asiat olivat menossa keskustan suhteen siis hyvin huonoon suuntaan. Sitten oli vielä Pasilan onneton suunnittelutilanne. Ratakraatteri erotti Pasilan puoliskot toisistaan. Aallon vaisun yrityksen jälkeen yleiskaavaosasto oli laatinut varsin vaatimattomia suunnitelmia kraatterin ratkaisemiseksi. Erkki Juutilaisen suunnitelma vuodelta 1976 jatkoi Itä-Pasilan rakennetta länsipuolelle. Jallis Jallinoja teki Micke Sundmanin tilauksesta kraatteria korostavan suunnitelman. Väitettiin Micken sanoneen, että ratakuilu on kuin virtaava Seine. Sitä ei saisi hävittää. Pääjohtajan mielestä harmaata ajattelua! Pääjohtaja tahtoi, muut eivät.

Pääjohtaja oli tunnetusti torneja vastaan. Alituiseen hän voihki Ruoholahden tornista. Mutta Pasila, sinne voisi tehdä Helsingin portin. Pasilaan voisi myös ohjata arkkitehtien suuren himon tehdä pilvenpiirtäjiä. Torneja ei voi tehdä etelämmäksi, mutta Pasila oli riittävän pohjoisessa. Tämä Pasila tuntui muutenkin valtion mandaatilta. Siellä oli suuret virastokeskukset ja valtion ratamaat. Jos ei Helsingin keskustaan päästetty puuttumaan, niin nyt olisi oikea aika ja paikka panna alulle jotain kuolematonta. Pääjohtaja ei voinut tehdä asian hyväksi arkkitehtuuri- tai kaavaselvitystä, ne kuuluivat kaupungin mandaattiin. Mutta hän voi yhteistyössä valtionrautateiden kanssa tehdä teknistaloudellisen selvityksen. Tästä hän sopi ratavaltion pääjohtaja Herbert Römerin kanssa. Työhön tarvittiin insinööritoimisto. Arkkitehti olisi alikonsulttina. Tekijäksi hän valitsi minut. Hurraa! Arkkitehdiksi oli saatava Pekka Salminen. Juuri niihin aikoihin Pekka oli saanut Tiedekeskuskilpailussa jaetun ykkössijan. Hän oli myös tekemässä lentoasemaan alkuvaiheita ja saanut valmiiksi loistavat kattorakenteet. Pekan toimistolla oli maamme paras visualisointiarsenaali. Sekin painoi vaa´assa. Rakennushallituksen pääjohtaja piti hänen konstruktivismiaan suuressa arvossa. Ryhdyimme töihin. Minulla pääapurina oli Markku Piispanen ja Pekalla Vesa Honkonen. Tilaajaa edusti Heikki Ravila ja Helsingin kaupunkia Reijo Korhonen. Arkkitehteja ei kaupungin puolelta ollut mukana, sillä kysymyksessä oli teknistaloudellinen selvitys.

  

Keski-Pasilasta muodostuisi merkittävä liikenteen vaihtoterminaali. Siellä kohtaisivat rautatie, metro, raitiotiet sekä bussit. Alueelle sijoittuisi myös autojunaterminaali. Huomatkaa! Tässä vaiheessa päätös Vuosaaren satamasta oli vielä ilmassa. Raiteet Pasilassa olivat tarpeellisia. Ne olivat kannen alla.

Kysymys ei ollut vain kaksoistorneista ja ”Helsingin sormesta”. Tornit kurottuivat taivaalle ja sormi kurottui Eläintarhan kentän sivustaan ja suuntasi Töölönlahdelle. Kaikki integroitui sisätilakeskustaan joka olisi vapaa-aikatoimintojen suurkeskus uimahalleineen, sisäurheilutiloineen ja talvipuutarhoineen. Mukaan olisi mahtunut myös vapaa-aikaan liittyvää kaupallista toimintaa hotelleineen.

Voisiko torneista tulla pahan symboleja?

Pentti Tuovinen, arkkitehti ja tekniikan lisensiaatti, oli ensimmäisiä Pasilaa kyseenalaistavia mielipidekirjoittajia. Hän oli huolestunut asukkaiden vaikutusmahdollisuuksista. Hän uskoi tornin voivan olla asukkaita yhdistävä, positiivisia mielikuvia synnyttävä elementti. Toisaalta hän kysyi voiko hyvä symboli muuttua pahaksi diaboliksi. ”Voin kuvitella, että jos torniin sijoitetaan toimistoja ja ne luovutetaan jollekin ylikansalliselle yritykselle ja tornista tulee tuon yrityksen mainostorni, osa asukkaista kokee torniin liittyvät merkitykset kielteisinä. Ylikansallisten yritysten kasvava yhteiskunnallinen vaikutusvalta koetaan omaa vaikutusvaltaa supistavana ja siten kielteisenä.”

Paula Holmila kirjoitti Kunta-lehden numerossa 18 vuodelta 2009 seuraavasti: ”Esimerkiksi Pekka Salminen esitti 1987 Helsingin porttia, kahta 30-kerroksista tornia Keski-Pasilaan. Näistä torneista silloinen Keski-Pasilan ideoija, rakennushallituksen pääjohtaja emeritus Matti K. Mäkinen vieläkin sanoo, että 'ne tornit sentään olivat arkkitehtuuria', joiden tasolle italialaisarkkitehti Cino Zucchin tornit eivät hänestä yllä. Kaupunkisuunnittelu on pitkäjänteistä toimintaa. Tänä päivänä esitettävät ideat saattavat toteutua vasta ensi tai seuraavalla vuosikymmenellä. Kaupunkisuunnitteluun kuuluu paitsi rakennusten ja viheralueiden paikan ja volyymin suunnittelu, myös liikennejärjestelyt. Tämä kaikki tekee asioista niin monimutkaisia, että kansalaisosallistumiseen tarvitaan välttämättä välittäjiä, asiantuntijoita, toimittajia, jotka osaavat ja haluavat kertoa suunnitelmista ymmärrettävästi ja 'lähdekriittisesti' kaupunkilaisille. Kaupunkisuunnittelukeskustelun hankaluus on siinä, että voidakseen vaikuttaa asioihin kansalaisten pitäisi osata ottaa kantaa suunnitelmiin jo varhaisessa vaiheessa. Toteutuksen lähestyessä ollaan jo myöhässä.”

Paula Holmila jatkaa ja kysyy, miten nykyiset ideat kestäisivät? ”Kaupunkisuunnittelun ongelma on, että nykymuoti ei välttämättä ihastuta 30 vuoden päästä. 1960-luvun kansirakentamisideat harvoine toteutuksineen (Meri-Haka ja Itä-Pasila) puistattavat useimpia. Toisaalta historia on täynnä esimerkkejä suunnitelmista, jotka kestävät ajan. Torneja tunnutaan haluttavan rakentaa eri puolille Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua. Käynnissä olevasta kansalaiskeskustelusta käy kuitenkin ilmi, että Keski-Pasila lienee juuri se paikka, jonne tornit Helsingissä sopivat.

Hanke kuolee, jos poliittinen intressi puuttuu

Pasilan torneilla ei ollut kaupunkisuunnittelulautakunnassa yhtään puoltajaa. Yleensä rakennusoikeudet jaettiin Hakan, Saton ja Polarin välillä. Myös Elanto valvoi etujaan toimitusjohtajansa voimin. Elannon toimitusjohtaja kun sattui olemaan lautakunnan puheenjohtaja. Kellään heistä ei ollut omaa mandaattia tähän hankkeeseen. Niinpä sellainen puuttui myös poliitikoilta. Valtion edun ajaminen ei kuulu kuntapoliitikoille. Hanke kuoli hiljaa ja vikisemättä.

Vanhojen setien visiot liikkuvat Pasilan tornimaisemissa. Tässä piirtelemme Mattikoon ja Pekka Salmisen kanssa torneja Pasilaan. Kuvan nappasi Auri Häkkinen meitä haastatellessaan nelisen vuotta sitten.

Kuumaa puuroa

En pääse asiaan. Kiertelen sitä kuin kuumaa puuroa. Tarkoitus oli kommentoida Pasilan korkeaa rakentamista. En pidä siitä. Olen antanut huutia ”kaksoiskaupunkimme” surkeille saavutuksille tällä alalla. Toisaalta olen ihaillut Manhattanin tunnelmaa. Olin juuri elokuvakerhomme kanssa katsomassa surkeata filmiä Singaporen biletyksestä. Jouduin näkemään miltä näyttäisi palata Rafflesin terassille ja nähdä tuo kaikki. Ei kiinnosta.  Ajan Pasilan ohi päivittäin. Mietin tulevaisuuttani. Pasilan Tripla alkaa jo näyttää komeutensa. Se yllättää positiivisesti. Toivottavasti yllätys on pysyvä. Nyt on vain toivottava, että asuntojen omistus- ja vuokrasuhteet ovat sellaisia, ettei alueesta synny ghettoa. Rautatieasemien ympäristökortteleilla on vanhastaan paha kaiku. Helsinki on hoidellut onnistuneesti näitä segregaatioasioita. Toivottavasti vire pysyy, vaikka ongelmat lisääntyvät. Nyt olisi otettava kantaa korkeaan rakentamiseen. Rainer Mahlamäki puhuu videolla innostuneesti. Hän on varma onnistumisesta. Ohuet kolmiomaiset tornit ovat jotain muuta kuin minkä olemme maailmalla nähneet. En ole varma. Mutta en voi vaikuttakaan. On otettava vastaan se mikä on tulossa. Ryhdyin hieman vertailemaan. Helsinki tulee peittoamaan naapurikaupunkinsa kirkkaasti 180 metrin tornillaan. Tukholman korkeimmat rakennukset ovat 125 metrisiä. Kööpenhaminan korkein asuinrakennus on 102 metrinen. Oslossa on 117 metrinen hotellitorni. Pietari sentään vetää pisimmän korren 462 metrisellä Lakhta-tornillaan. Euroopassa on kahdeksankymmentä 200 metristä tornia. Niistä 29 on Moskovassa. Olemme siis kansainvälisillä vesillä.

Laitoin tuohon kuvaan ensin Pariisin tornit. Pariisin tornien rakentaminen päättyi tuohon Montparnassen torniin kohdistuneeseen mielipidemyrskyyn. Nyt niitä rakennetaan La Défenseen Pariisin ulkopuolelle. Siellä on Euroopan suurin tornirykelmä. En viihdy niiden juurella. Haluan sieltä pois. Pasilan tornit ovat ohuita puikkoja Défensen torneihin tai Montparnasseen verrattuna. Se on hyvä, mutta miksi ne ovat noin korkeita. Pariisin alueella saattaa nykyisin saada oikeuden rakentaa sadan metrin tornin. Se olisi hyvin riittänyt Pasilaankin. Tai jos nyt annetaan vähän periksi, niin sanotaan sitten maksimikorkeudeksi Gizan pyramidin korkeus. Se on 139 metriä. Maailman korkeimmat tornit alakuvassa ovat jotain aivan muuta kuin Pasilan tornit. Pasilan tornit ovat niihin verrattuna nysiä. Onko kansainvälinen kilpailukykymme vaarassa?

Tallinnan korkein rakennus on Olevisten kirkontorni. Se on 124 metriä korkea. Sitä pidettiin ylärajana. Nyt raja on höltymässä. Tallinnassa on useita satametrisiä rakennuksia. Tornirykelmä on kaikkea muuta kuin kiehtova. Korkein torni on 117 metrinen. Tilanne katutasossa on masentava. Mahlamäki sanoo, ettei näin olisi Pasilassa. Uskon häntä ainakin vähän. En aivan. Pahinta on mittakaavan musertavuus. Juuri se mikä näkyy tuossa Laura Honkasalon eilisellä kävelyretkellä ottamassa kuvassa.

Ajelen huomenna fillarilla tuonne Tallinnan tornien juurelle. Saan siellä lisää esimakua! Laitan kuvia Instagramiin. Voit katsoa niitä osoitteessa https://www.instagram.com/penttimurole/