Design Studion kesäretki

Minä ilmoitan heti alkuun, että tämä blogi on aivan henkilökohtainen eikä mitenkään yhteiskunnallinen. Yhteiskunta tulee vastaan silloin kun se sattuu olemaan tullakseen. Tämä siksi että jokin satunnainen lukija ”oikotiedon” poliittisten blogien sivustolta huomautti kerran siitä, että poliittisten blogien julkaisualustalle ei tulisi lähettää henkilökohtaisia juttuja. En ole sinne mitään lähettänyt, ovat sieltä sivustoilta napanneet blogini listalle. Siinäpä se. Nytkin tulee aivan henkilökohtaista.  Tämä koskee pääasiassa Design Studion kesäretkeä tänne meidän kesäkulmillemme Tjuda Pedagogion vieraaksi.

Öisiä ajatuksia kaupunkitilan kuvaamisesta

Uneksin tässä pari yötä sitten jonkinlaisesta maalaustaiteesta kaupungin ilmiöiden tai ympäristön kuvaamisessa. Taiteilijat pystyvät kuvaamaan valtavia tunnetiloja, säätä ja meren kuohua, he pystyvät kuvaamaan henkimaailman juttuja, jopa itse jumalan kiikkumaan enkeleidensä kanssa pilven longalla. Ajattelin unessa ja ajattelen nytkin, eikö kaupunkitilaa voisi esittää maalauksen tai grafiikan voimin? Voisiko sitä esittää musiikin voimin? Ajattelen värejä ja tekstuureja, mitkä voisivat kuvata kaupungin rakennusten välille jäävää tyhjää tilaa, toriaukioita, suurten katujen melua ja rauhattomuutta, samalla eteenpäin vievää liikettä, rannan muuttuvaa tilaa, sillan jännittymistä veden ylle, puiston hiljaisuutta tai metsän majesteettisuutta, valoa ja varjoa. Ajattelen nyt jotain muuta kuin minkä havainnekuvilla ikään kuin näköiskuvina tehdään. Niin, kysymys jäi ilmaan. Voisiko tällaisia kuvia tehdä, jotka näyttäisivät sen, millainen kaupunki on, ei vain sitä, miltä se näyttää? Albrecht Dürer teki mahtavia grafiikoita, jopa Danten helvetin eri tasoilta puhumattakaan joka kodin paksusta perheraamatusta. Itsellänikin ainoat Raamattu-kokemukseni ovat hänen kuvansa. Melankolia I on Dürerin vuonna 1514 tekemä kuparikaiverrustyö. Se kuvaa nimensä mukaisesti melankoliaa.

…ja melankoliasta

Joku väitti heinäkuun loppupuolen merkitsevän kesän päättymistä ja syksyn ankeuden läheisyyttä ja siitä syntyvää melankoliaa. Että nyt siis keskellä intiaanikesää olisimme juuri siinä tilassa. Havaitsin myös Kari Rydmanin kirjoittaneen asiasta blogin: http://karirydman.blogspot.com/2010/07/melankolia.html.

Se on erittäin kaunis kirjoitus. Kaiken ohella siinä kirjoitetaan rakkaudesta ja ajasta. Alun lopusta ja lopun alusta. ”Aika itsessään on surullinen asia, nimenomaan sen vuoksi, ettemme kykene sitä hallitsemaan kuten kolmea muuta ulottuvuutta. Πάντα ῥεῖ καὶ οὐδὲν μένει. ’Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikoillaan’. Emme voi kahdesti astua samaan virtaan. Olemme ja emme ole, samanaikaisesti. Emme voi kokea mitään asiaa uudestaan ensimmäisen kerran.” Kari Rydmanin blogissa esiintyi tuo mainittu Dürerin kuva.

Dürerin grafiikassa masentuneen oloinen enkelhahmo on monen rakentamiseen viittaavan työkalun keskellä, esineissä löytyy vasara, höylä, saha, hohtimet, viivoitin, harppi, kompassi, vaaka ja tiimalasi, lattialla on nauloja sekä palkeiden suukappale, koirakin siellä makailee rakentajaenkelin jaloissa. Hahmo tuijottaa omituisen mittaista hakattua kiven kappaletta. Miettiikö miksi tuollainen tuli tehtyä? Pikkuenkeli istuu myllynkiven päällä ja räpelöi jotain kännykän näköistä, mutta kännyköitä ei tuohon aikaan tainnut vielä olla, joten veikataan rihvelitaulua. Tekee laskelmia kiven sielusta. Taustalla on maisema kaupungista vuorten juurella ja meren äärellä.  Masentunutko? On myös väitetty kysymyksessä olevan luovuuden hetken. Tyhjä tila on täyttymässä. Nuo silmät ja tuo ilme kertovat ilosta ja innostuksesta, eivät suinkaan melankoliasta. Katso tarkemmin. Zoomaa kuvaa. Kirkkaat silmät. Suu hymyilee.

Dürerin kuvassa on vielä eräs erikoisuus. Se on maaginen lukutaulu 4x4. Laskepa tuosta taulusta vaaka- tai pystyrivit tai diagonaalit, saat aina 34. Laskepa sitten symmetriapisteet yhteen, saat aina 17. Dürer oli pannut tauluun myös teoksen maalausvuoden 1514.

Ilosta ja innostuksesta

Melankolia oli tämän blogin harhapolku. Varsinaisesti kysymys on ilosta ja innostuksesta. Saimme nimittäin Kemiönsaaren Tjudassa tilaisuuden tarjota WSP:n designtiimin työntekijöille pienen virkistysretken. Tai siis Tjudan Arkipelag Workshop sen tarjosi. Kysymyksessä oli taidetuokio työpajan muodossa ja ekskursioita paikkakunnan kulttuurikohteisiin. 

Taidetyöpajan ohjaajana toimi taiteilija Sara IIveskorpi. Hän on kokenut kuvataiteilija ja opiskelee Aalto yliopistossa taiteen laitoksella kuvataidekasvatusta ja valmistuu taiteen maisteriksi. Sara oli ideoinut kolmivaiheisen taidetyöpajaohjelman. Työn alussa kukaan ei tiennyt maalausharjoituksen aihetta. Niin, maalaus se valmis työ ei sinänsä ollut, vaan kysymyksessä oli monotypia. ”Monotypia on teknisesti yksinkertaisin taidegrafiikan muoto, jossa tasaiselle laatalle maalatusta tai telatusta kuvasta saadaan painettua ainoastaan yksi ainutkertainen vedos. Tummapohjaisella menetelmällä saadaan aikaan kuva telaamalla väripinta suoraan laatalle, ja poistamalla siitä ylimääräinen väri esimerkiksi rättiä, sivellintä tai puutikkua avuksi käyttäen. Vaaleapohjaisella menetelmällä kuva maalataan suoraan laatalle. Molemmat menetelmät vedostetaan joko prässillä tai käsien hiertäen”, näin sanoo Wikipedia. No, prässillä tietysti, kun Tjudassa oltiin. Käytettävissä oli pienempi käsikäyttöinen prässi sekä jyhkeä konekäyttöinen Haleprässi.

Tekijät ovat ryhmittäytyneet omakuvaa valmistelemaan. Kuva piirretään muovikalvolle, josta se prässätään monotypiana paperille. Pöydän ympärillä Oona, Jokke, Ari ja Tuomas. Kaikilla näyttää olevan omaehtoinen tyylinsä.

Työ alkoi leikkisästi piirtämällä sokkona pään päällä pikkuinen kuva ympyrästä, kahdesta pikkuympyrästä ison ympyrän ylänurkassa sekä pikkurinkulalla keskellä isoa ympyrää ja vielä kuvaa täydennettiin poikkiviivalla. No, hupsista, mistä oli kysymys? Oli kysymys omakuvasta. Tuossa vaiheessa minä olisin pelästynyt. Omakuva on mielestäni ehdottomasti riskialttein maalaustehtävä. Jokaisella on omasta kuvastaan hieman ruusuinen käsitys. On siihen tottunut ja sen hyväksynyt. Näkee jotain hyvää. Jos ei aina piirteissä, mutta ikään kuin katseessa tai säteilevässä älyssä, joita ei aina kuvassa näy. Miten ne saisi näkymään omatekoisessa kuvassa? Olisiko parasta luovuttaa jo kättelyssä? Kukaan ei luovuttanut.

Pään päällä sokeasti piirretyt ”silmä, silmä, nenä, suu” -kuvat olivat mielestäni todella hauskoja. Ne ovat jo itsessään huippuunsa hienoja omakuvia, vaikkei piirtäjä vielä kuvaa taiteillessaan tiennytkään tulevaa tehtävää.  Mutta olivathan omat kasvot lähellä, kun kuvaa päälaella piirrettiin. Yksi puuttuu, sanoi piru kun hyttysiä laski.

Haptinen omakuva

Seuraavassa vaiheessa jatkettiin haptiseen eli tuntoaistipohjaiseen omakuvaan. Silmät suljettuna oli koiteltava omia kasvojaan, hartaasti ja tarkasti, ja sitten piirrettävä tuntemansa sokeasti paperille. Joku miehistä löysi yllättäen kasvoiltaan takkuista partaa. Joku taas havaitsi tukevat kulmakarvat. Toimivatko miehet tässä toisin kuin naiset? Onhan yleisesti kuviteltu naisten tuntevan kasvonsa hyvin. Kulmakarvoja nypitään, silmäripsiä jatketaan, huulia punataan ja luomiin lisätään tehosteväriä, poskiväreistä ja puutereista puhumattakaan.  Miesten pikaisella parturilla käynnillä ei juuri tukan kuosista välitetä, poikki halvalla ja nopeasti. Naisten kampaajalla käynti on toista maata. Lähes kuin juhlaa. Nyt kun paikalla oli useita valaistussuunnittelijoita, jollakin saattoi välähtää mielessä presidentti Trumpin huoli ihon oranssiksi värjäävistä valoista. Se oli ehkä turha pelko, sillä koko sessio pärjättiin luonnonvalolla navetassa pidettyä loppunäytöstä myöten.

Haptinen omakuva kelpasi kvasipsykologisen analyysin kohteeksi. Naiset piirsivät kasvojenkoettelusession aikana sokkona hyvinkin monimuotoisia ja abstrakteja kuvia. Aika mielenkiintoista, he ikään kuin tutkivat itseään ja löysivät mahdollisesti uusia piirteitä. Miehet olivat taas varmoja omista kasvoistaan. Siinähän ne ovat ja ovat aina olleet. Yläkuvat Heinin ja Mian, alakuvat Jokken ja Ilarin.

Monotypia

Mutta ennen kuin päästiin loppunäytökseen, oli tehtävä varsinainen harjoitustyö, tuo omakuva. Kuva tehtiin muovialustalle monotypiaväreillä. Se voitiin telata, maalata siveltimellä, levittää lastalla tai raappia puutikulla. Useimmat käyttivät pensselimaalaustekniikkaa. Hyvää tuli. Omaehtoiset näkemykset vaihtelivat. Juuri kukaan ei näyttänyt pyrkivän näköisyyteen. Pyrittiin ehkä pikemminkin luonnenäköisyyteen. Sara oli erittäin tyytyväinen töiden laatuun. Hän oli jopa yllättynyt. Hän oli yllättynyt erityisesti valtavasta motivaatiosta. Sanoi nähneensä osallistujien ammattimaisuuden suhteessa ideointiin ja esittämiseen.

Tekemisen riemua, Annukka telaamassa. Mia lastahommissa.

Näyttely navetassa

Lopuksi töistä järjestettiin näyttely. Se pidettiin tavanomaiseen tapaan Tjudan suuressa navetassa. Ripustus oli uhkea ja tilaa oli riittävästi. Teokset esiintyivät edukseen hyvässä valaistuksessa. Navetan vanhat betonilattiat hohtivat puhtauttaan.

Aluksi työpajan tirehtööri Sara Ilveskorpi kävi tepastelemassa teosten edessä ja vakuutti edellä sanomaansa töiden laadusta. Teokset esiteltiin taiteilija kerrallaan. Tässä esittelyvuorossa Mia.

Sitten saapui koko iso delegaatio. Liisa piti aloituspuheen ja tervetuliaispuheen taideyhteisön puolesta ja Sara jatkoi kurssilaisten ansioiden kehumista. Sitten esiteltiin tekijöiden toimesta kaikki työt. Esittelyt ja työt palkittiin runsain kättentaputuksin. Jäi kiva olo. Varmasti homma virkisti, vaikka takana saattoikin olla valvottu yö. Mutta henki virkistyi, ruumiista ei nyt ollut niinkään väliä. Ei, totta puhuen kaikki olivat pirteitä ja iloisia, minä vain muistelen vanhoja. Ajat ovat muuttuneet.

Kuvassa ovat esitetyt teokset. Tyylillisesti ne ovat monipuolisia. Kaikki olivat tyytyväisiä omiin teoksiinsa – ainakin siltä näytti. Se oli tärkeintä. Toivottavasti kuvat pääsevät kotona olohuoneen seinälle. Halusitko vielä tietää taiteilijoiden nimet. No, ylhäältä vasemmalta: Pia, Mia, Ilari, Oona, Heini, Antti, Jokke, Ari, Annukka ja Tuomas.

Ruoka ja juoma

Hyvää ekskursiota ei synny ilman maittavaa ruokaa ja helmeilevää juomaa. Tällä kerralla kokkina oli 17-vuotias Eemeli. Nuori kokkimme on saanut koulutuksensa Teemulta. Teemu taas on Design Studion sähköinsinööri ja kaiken lisäksi minun tyttärenpoikani. Näin ollen tiimi sai osittain kiittää itseään retken tarjoiluista.

Pöydässä istuttiin ihanassa kesäillassa, aurinko paistoi, ei hyttysiä, ei käärmeitä, eikä lepakoita. Kaikki olivat iloisia. Myös kokki, sillä hän sai paljon kiitosta. Jopa käyntikorttia kyseltiin.

Liisan kesäpaikan nurmikolla nautitun illallisen ruokalista oli seuraava:

Eemelin leipoman leivän päällä rapuja, smetanaa, mustaherukoita ja tilliä

Kurpitsakeitto, jonka päällä pekonimurua

Siikaa, perunamuusia, tillivaahtoa, herneitä ja kurkkua

Poroa ja kukkakaalipyrettä, päällä ruiskaunokkeja

Pannacottaa ja itsetehdyn keksin murua, päällä oman puutarhan lakritsiyrttiä

(Kasvissyöjälle oli omat versionsa)

Ai niin, kysyikö joku mitä juotiin? Juotiin hyvää ja kohtuuhintaista Steininger Riezling Kamptalia sekä meidän kotipöydässämme tavanomaista Masin Campofiorin -punaista. Hyvää kesän jatkoa kaikille. Erittäin hauskaa muuten oli, että opin tuntemaan nimeltä kaikki nämä kesäretkeläiset. Sen verran on sentään lukkarinrakkautta vanhaan firmaan.