Salon kaupunki teki aikoinaan ansiokkaan päätöksen veturitallin
saneerauksesta taidemuseoksi. Taisi olla juuri opiskeluaikojen tuttavani Lauri
Hollmén, joka piirsi taitavalla kädellä saneerauksen kohteen. Ja olikin. Nyt
istuskelen museon aulassa. Ulkotiloissa tehdään remonttia ja museo on
periaatteessa suljettu. Sisätilat ovat kunnossa. Näyttely on ripustettu.
Avajaiset ovat tunnin päästä. Kaikki vanhat veturilokerot tai oikeammin hallit
ovat täynnä maalauksia ja keramiikkaa, veistoksiakin. Luokseni kävelee yksi
Salon taiteilijaseuran veteraaneista Hannu
Nikander. Hän joutui pidättelemään päivällä avajaispäiväksi suunniteltua
Vuokatin matkaansa. Hannulla on esillä useita töitä. On vanhempia dramaattisia
ihmishahmoja ja on tutuksi tulleita suurpetoja, nyt suorastaan liikuttavia
jääkarhuja. Surumielisiä, aivan kuin surisivat ilmaston lämpenemistä ja oman
sukukuntansa tulevia kärsimyksiä.
Hannu kertoo ensimmäisestä näyttelystä alkuperäistilassa olleessa
veturitallissa. Rasvamontut olivat vielä paikallaan ja tietysti kiskot. Mietin
itsekseni, miten yleisön turvallisuus mahtoi olla hoidettu, olihan
putoamisvaara ilmeinen. Taisipa silloin olla kysymys suorastaan
radikaalitoiminnasta ja kansalaistottelemattomuudesta sillä juttujen mukaan
taiteilijaseura valtasi veturitallin käyttöönsä. Vuosi oli noin 1988. Seuralla
oli silloin 30-vuotis juhlanäyttely. Uusi taidemuseo veturitalliin valmistui ja
avattiin vuonna 1998. Seura piti siellä myös 50-vuotis juhlanäyttelynsä kaksi
vuotta sitten. Kirjoittelin siitä blogin, joka on luettavissa klikkaamalla
tästä:
Taiteilijaseuralla oli näyttely myös viime vuonna. Se oli kiven
sisässä Kiskossa. Siitä löytyy tällainen
teksti:
Salon seutu on kyllä muutenkin ollut blogieni aiheena.
Vietänhän kesiä Kemiönsaarella, ja venematka Salon torille tai rautatieasemalle
kuuluu vakiorepertoaariin. http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/venematkalla-salon-torille.html
Pop
uppia
Nyt avattu näyttely remontin alaisessa veturitallissa ei ole
virallinen näyttely. Virallista näyttelyä rakennustyön alaisessa tilassa ei
voitaisi pitää. Nyt on kysymyksessä pop up -näyttely. Hieman jännittävää. Millainen
on pop up -näyttely? Olisiko pop up -näyttelyssä jonkinlainen tilapäisyyden
leima? Hieman sekava tunnelma? Teoksia roiskittu sinne tänne? Osa lattialla
seinää vasten pystyssä, osa vielä pinossa ja käänneltävissä? Osa ehkä
avaamattomina arvoituksina paketissa?
Näissä mietteissä lähestyin museota. Liisa ryntäsi kokoukseen pohtimaan
seuralaisten kanssa taidelainaamotoiminnan saloja. Sellainen lainaamo toimii
Salossa Bizarre-kahvilassa. Jaa, törmäsimme kyllä ennen kokouksen alkua
näyttelyn kuraattoriin. Hän on hollantilaisalkuperäinen Riemer Kingma. Yritin sanoa käsipäivää, mutta sitten huomasimme –
ei kosketusta, on korona. Minä jäin yksin näyttelyä katselemaan. Riemeristä sen
verran, että hän on kumppaninsa Piiu Alénin kanssa kehittänyt You choose
-menetelmän, jonka tarkoituksena on vapauttaa ihminen elämää rajoittavista
esteistä, oppia tuntemaan oikean itsensä. He tarjoavat yksilöille ja ryhmille
asiaan liittyvää palvelua. Riemer on myös kuvataiteilija ja kuvanveistäjä.
Hänen suuret teoksensa miellyttivät erityisesti meidän teinipoikaamme. Näyttelyssä
tapahtui myös hauska kohtaaminen. Opiskelunaikojen ystäväni Jarkko Salmivaara
pyöri näyttelyaulassa vaimonsa Aila Salmivaaran seurassa. Ailalla on
näyttelyssä useita hienoja töitä, keramiikkaa ja maalauksia. Jarkko katseli
pörrötukkaista ukkoa ja näki jotain tuttuja piirteitä. Ei kuitenkaan uskaltanut
tulla juttelemaan ennen kuin sai vaimoltaan vakuutuksen ukon
henkilöllisyydestä. No, minä en Pekkaa parempi. Oliko edellisestä tapaamisesta
pitkä aika? No, selvisihän se, ystävien hautajaisissa vanhat ihmiset tapaavat!
Salon taiteilijaseuran
puheenjohtaja Sarit Peltonen piti
erittäin kauniin ja innostuneen avajaispuheen, näyttelyn kuraattori Riemer Kingma esitteli näyttelyä
tunteikkaalla tavalla oman taideteoksensa äärellä.
Pikakuvia puhelimella
Päätin ottaa puhelimella kuvan pikakatselun perusteella kaikista
äkkinäisesti kiinnostusta herättäneistä teoksista. Näyttely oli viralliselta
tuntuva, huolellisesti suunniteltu. Kaikki näytti olevan viimeisen päälle.
Mitään tilaispäispopuppia ei ollut
havaittavissa. Hyväksyin tämän. Aivan kuin juhlanäyttelyn tunnelmissa siirryin
veturilokeroihin. Aluksi meni hieman aikaa, kun ihailin arkkitehdin kattoon
jättämiä vanhoja savuputkia. Mietin mielessäni nostalgisesti höyryveturin taivaalle
puhaltamia valtaisia savupilviä. Jotenkin tuntui kummalliselta, miten savut
saatiin ohjattua tuohon mustaan putkeen. Tuo veturin savupilvi oli jokapäiväisen
elämän vanha kiehtova draama, nyt hävinnyt elämys. Siirrytään siis
taide-elämykseen.
Alkuun etsin kiihkeästi Liisan tauluja, tiesinhän ne, pieniä, lähes
miniatyyriakvarelleja Tallinnasta. Ne olivat minulta kätkettyinä. Ne löytyivät
vasta kysyttyinä. Olivat kätkeytyneet sivusuuntaiseen seinäkkeeseen. Aloitetaan
niistä, vaikka ne viimeiseksi näinkin. Omat asiat menevät usein tärkeämpien asioiden
edelle. Niin nytkin. Tai ei, totta puhuen, nuo Liisan kuvat ovat kyllä minulle
tärkeimpiä.
Nämä ovat
pienenpieniä akvarelleja tussilla tehostettuina. Useimmat niistä kertovat
Tallinnan tarinaa, yksi kuitenkin kuvaa Oksjärven mökkilaituria syksyn valossa
ja onhan Antti yllättävän surumielisenä Tallinnan matkaajana parin vuoden
takaisessa hahmossaan päässyt yhteen kuvaan.
Oiva Gillstenin veistokset eivät koskaan
jätä minua kylmäksi.
Kaiken
loistavan väri-ilottelun keskellä tämä vanhahtaviin kehyksiin kiinnitetty teos
kiehtoi minua. Se osoittautui Taiteilijaseuran veteraanitaitelijattaren tekemäksi.
Hänen nimensä on Laina Hutri.
Hannu
Nikander on mestari eläinten maalauksessa. Mestari muutenkin. Hänen jääkarhunsa
on surullinen. Ei tiedä tulevaisuudestaan.
Eeva-Kaisa Ailus on tehnyt tämän abstraktion.
Kiva juttu, onko siinä jokin sanoma, se jää mysteeriksi.
Hilkka
Laakkosen kuvat ovat minun kestolemmikkejäni.
Seppo
Lagom on aina yhtä kiehtova.
Jaana
Kähönen on taiteilijaseuran uusi tulokas. Häneltä oli esillä useita upeita
töitä.
Tämä
Keanne van de Kreeken teos on niin surumielinen.
Gloria
Badarau tarjoilee mystiikkaa.
Katja Öhrnbergin teos tuntuu kertovan
mielenkiintoista tarinaa.
Arja
Pykärin työt hehkuvat. Minä pidän niistä. En omalle seinälle pantaviksi, mutta
muuten.
Vielä
hurjaksi lopuksi Riemer Kingman jättiläismäisiä maalauksia pienoiskoossa.
Lopussa kiitos seisoo
Moni hieno teos jäi esittelemättä. Ne ovat tarjolla Salon
veturitallilla elokuun loppuun saakka. Loppusanoiksi
saattaisin sanoa suurkiitoksen Salon taitelijaseuralle ja Salon taidemuseolle
tämän näyttelyn järjestämisestä. Näyttely on mahtavan hieno ja tulee tuottamaan
suurta iloa kaikille kävijöille. Näyttelyssä käynti on ilmainen, joten sinne
voi ottaa koko suvun kotiseuturetkelle. Tuliaisiksi kotiin voi napata kainaloon
ihanan taideteoksen ja ripustaa sen iloksi olohuoneen seinälle. Minäkin päätin ostaa
Hilkka Laakkosen taulun, mutta en pistä sitä olohuoneen seinälle vaan ehkä
makuuhuoneen seinälle. Tämä tiedoksi Hilkalle. Taulun nimi on ”tuulen tanssi”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti