Kai Wartiaisen sanomaa kesäpuuhien keskellä

Kesä on ihanaa aikaa. Nyt on Kemiönsaarella kalkittu navetan sisäseiniä ja kattoa, maalattu lattiaa ja korjattu ladonovia. On vielä leikattu nurmikkoa, siivottu venettä ylettömästä siitepölystä. 130 kilometrin päässä pohjoisempana Tammelassa Oksjärvellä on korjattu laituri. Jäät nimittäin työnsivät laiturin kaikkinensa rantakivikkoon. Nyt Joonas ja Matias saapuivat laituriremontööreiksi. Toivottuna seurauksena jalkapuoli pääsi tänä kesänä heittämään talviturkit omalta laiturilta.

Ennen-jälkeen kuva laiturityömaasta Oksjärven rannalla Tammelassa. Nyt laiturista tuli vedenlainen koska vesi on neljännesmetrin normaalia korkeammalla.

Korona-aika on tuonut uudenlaisen elämän. Virikkeet ovat vähentyneet. Kerran kuukaudessa tapahtuneet Tallinnan matkat ovat jääneet. Toompean mäen tarinat ovat poissa. Tutuhesan ukkoporukan (naisia on selkeä vähemmistö, nuoria tuskin ollenkaan) kokoukset Tieteiden talolla ovat haikeaa virikemenneisyyttä. Ovat olleet poissa jo lähes puolitoista vuotta. Se on muuten vanhan ihmisen elämässä pitkä aika. Kun vanhenee, niin jäljellä olevien vuosien määrä tuntuu vähenevän suhteellisesti nopeammin kuin jälkeen jääneiden vuosien määrä kasvaa. Mitä tämä on tarkoittavinaan? Ei, mutta ihan totta. Kun tiedät jo ostaneesi elämäsi viimeisen auton tai kun olet hankkimassa ehdottomasti viimeistä ruohonleikkuria (moottorimiehiä aivan selvästi), tai kun tiedät ettet enää koskaan rakenna taloa, puhumattakaan siitä että matkustaisit perinteisiin suunnittelukohteisiisi, tiedät etteivät Aleppo tai Damascus elinaikanasi selviä matkakohteiksi, epäilet jopa, että satoja kertoja vieraillut Sirte ja Jufra eivät enää aukea silmiesi edessä Tripolista alkaneen tutuksi tulleen 600 kilometrin ajomatkan jälkeen. Jopa lomakohteena perinteiset Santa Margerita, Portofino ja Paraggi tuntuvat epäilyttävän saavuttamattomilta. No, pian kun Sanna Marin ja Kaja Kallas saavat välinsä kuntoon on sentään mahdollista suunnata kohti Rutu tänavaa ja Toompean mäkeä. Aah! Ehkä katsonkin Euroopan futismestaruuden loppuottelun Tallinnassa. Siellä on minun ainoa täyskokoinen Digi TV-vastaanottimeni. Hups! Sekään ei ole minun. Se on ystäväni Peeter Tiksin laite. Laite kun nykyään asuu minun talossani.

Nyt tämä lipsahti potkupalloiluun

Hei! Nyt juuri ryhdyin katselemaan Turkin ja Italian ensimmäistä matsia. Mitä ihmettä, kaikki Turkin pelaajat ja kaikki Italian pelaajat lauloivat kansallishymnit raikuvalla tavalla, suuta laajasti aukoen, ääntä säästelemättä. Turkkilaisten uskoin pelkäävän Erdogania ja laulavan ikään kuin pakosta ja pelosta, mutta italialaiset eivät olleet pekkaa pahempia, kaikki lauloivat sydämensä kyllyydestä, eikä vain pelaajat vaan valmentajat, apumiehet, johtajat ja pääkihot. Tämä oli jotain mahtavaa. Nyt jää odottelemaan huomista. Eniten kiinnostaa tuo pelaajien laulutaito tai sen teeskentely. Pelkään pahoin skandinaavista ”itsehillintää”. Ja varsinkin suomalaista kansallisuustunteen piilottelua, ei olla suomalaisia vaan ollaan eurooppalaisia tai suorastaan globaaleja. Voisihan sitä edes leikkiä karpaasihenkeä. Olisiko siitä mitään haittaa? Sekin olisi eräänlainen voitto. Palataan silloin.

Nyt palaan, yllätyin ja hämmästyin, meidän joukkueemme väki todella lauloi, siis Maamme laulua!  Jos nyt kysyt pitääkö aina voittaa, niin sanon että, joskus on kiva voittaa, vaikka vähässäkin. Vai meneekö tämä liioitteluksi. Johan me voitimme pelipaitakilpailun. Suomen lippu on ristilippu. Se on jokin symboli. Suomalaisten pelipaita on ainoa, jossa on selkeä ristikuvio, turkkilaisilla on rinnassaan puolikuu. Finnair poisti muutama vuotta sitten ristin peräsimestä, sen kun pelättiin loukkaavaan puolikuuihmisten identiteettiä. Nyt se on Suomen pelipaidassa. Loukkaako meitä puolikuu? No, ei vähääkään. Euroopan 59 lipusta ristilippuja on neljännes kaikista lipuista. Puolikuulippuja on vain Turkilla. Maailman noin 215 itsenäiseksi itsensä kuvittelevalla valtiolla ristilippuja on 18 kappaletta ja puolikuulippuja 14 kappaletta. Uskonnolliset symbolit eivät siten pohjoismaita lukuun ottamatta ole kovinkaan yleisiä maailman lipuissa.

Minun tarkoitukseni ei suinkaan ollut kirjoittaa mitään futiskatsausta. Varsinkin kun olen jo ennakkoon pahanilmanlintu ja epäilen karpaasien saavan pahaisen selkäsaunan juuteilta. Nyt tällä hetkellä, lauantaina klo 15 emme vielä tiedä tilannetta, joten näemme valveilla olijan unta. Sitä on Aristoteleen mukaan toivominen. (Toisin kävi, onnea Suomi!) Nyt juuri tällä hetkellä on Venäjän matsin odotukset. Uusia unia. Ja pettymys.

 

Kai Wartiainen Aurin kynsissä

Kesken jalkapallohuuman siirryn maanläheiseen. Suorastaan raskaan sarjan maanläheisyyteen. Betoniin ja tarkemmin betonilähiöihin. Kiinnostuin tästä, kun luin Auri Häkkisen mielenkiintoisen jutun. Hän oli saanut Kai Wartiaisen käsiinsä. Aloitetaan jostain kulmasta: Kaitsu moittii Helsingin suunnittelua ”designpainotteiseksi”. Hän sanoo ”planning-painotteisen” suunnittelun luovan mahdollisuuksia ja avaavan tietä uusille vaihtoehdoille, kun taas ”designpainotteinen” sulkee pois vaihtoehdot, tukahduttaa ne. Kaitsu sanoo, etteivät helsinkiläiset suunnittelijat tiedä näiden sanojen eroa. Sama koskee kuulemma ruotsalaisia. Jos tuo minkä Kaitsu sanoo, on totta niin minä olen noiden sanojen merkityksen suhteen ollut aivan harhateillä. Olen nimittäin joutunut ulkomaan töissä aikanaan vastakkain ”plannereiden” kanssa. Olen sanonut British Standardin tai American Standardin olevan pahinta minkä kaupunkisuunnittelija kohtaa. Juuri nuo standardit ovat ”plannereiden” työkalupakin sisältö. Kirjoitin joskus otsikolla ”Mittakaavaa etsimässä, suunnittelu vauhdissa” seuraavanlaista tekstiä:

”Arkkitehtiprofessori piirtää Tripolissa National Consulting Bureaun toimistossa asemakaavaa. Katuja, aukioita, puistoja - puutarhakaupunkimaista tilaa, jonka aikanaan tulisi täyttämään puut ja vihreys. Normitus on suoraan British Standardin mukaan. Suunnitelma on kuulemma Jufraa, aluetta, jonka suunnittelu tulee olemaan meidän vastuullamme. Syntyy ankara vastareaktio. Ilmoitan vastalauseeni. Meillä on kokonaan toinen käsitys libyalaisen erämaakaupungin mittakaavasta. Siellä korostuvat muurit ja niiden väliset aukot. Sinne ei rakenneta aukioita, joita peittää hiekka ja romuautot. Kun aukioita rakennetaan, ne ovat naisille ja lapsille. Niille aukioille ei autolla pääse. Kun sinne rakennetaan asuntokatuja, ne tehdään vanhaan tyyliin päättyvinä pussikatuina. Kadun leveys ei saa olla niin kuin ”kaikenbiblia”- British Standard, sanoo”. Lopputulos näkyy kuvassa.

No, tästähän ei Kaitsu puhunut. Hän puhui siitä, että Helsingin arkkitehtikaavoittajat rajoittavat liiaksi intomielisen disainariarkkitehdin vapausasteita. Sellainen se Kaitsu juuri on. Joskus niitä vapausasteita on hyvä rajoittaa. Aurin jutusta ilmenee, että Kaitsu oli halunnut pilkkoa Elielinaukion useaan erilliseen tonttiin. Tuo onkin mielenkiintoinen ja hyvä idea. Se olisi estänyt kilpailuehdotuksessa tuotetut mastodonttirakennukset. Olisi pilkkonut rakentamisen useaan talopalaan. Olisiko siihen sittenkään mitään aukiota jäänyt? Tuo välittävä aukio on kaiken a ja o ja siksi 40000 k-m2 mitoitus on nelinkertaisesti liian suuri. 10000 olisi sopiva palikkakoko Postin puolelle (minun mielipiteeni). ”Mastodontit” tässä yhteydessä lähtevät Alvar Aallon sanomisista. Hän nimitti entisen alaisensa Kale Hietasen Töölönlahdelle piirtämää liikenneterminaalirakennusta mastodontiksi. Se sijoittui nykyisen Oodin paikalle. Kun Kalen mastodonttia ei sitten tehtykään, niin nyt mastodontit ovat tekemässä uuden yrityksen ja hyppäävät Asema-aukiolle. Kaitsu kyllä haluaisi mastodontin, mutta viipaloidun sellaisen.

Kaitsu puhuu sienirihmastoista. Sanoo sienirihmastojen olevan hyvä malli kaupunkikehitykselle. No siinähän on edistytty. Joku on keksinyt sienten olevan parhaita liikenneverkkosuunnittelijoita.  Sienirihmastot eivät kuitenkaan suunnittele verkostokaupunkia, tekevät tuollaista 50-luvun Autogerechte Stadt -tyyliä. Siinä saattaisi olla ongelma.

Kaitsulle tiedoksi Oxfordin yliopiston tutkimuksista alkuliman käytöstä kaupunkisuunnittelussa. Siellä oli havaittu physarum polycephalum -alkulima mainioksi suunnittelijaksi. Sanovat liman tehneen sen päivässä mihin insinööreiltä olisi kulunut vuosia. Lima suunnitteli Tokion liikenneverkon.  Tiedemiesten mukaan limaa voitaisiin käyttää esimerkiksi sopeutuvien tiedonsiirtoverkkojen kehittämisessä. Ehkäpä lima pystyisi vielä sieniä paremmin kehittämään kaupunkihubeja. Saattaisi olla hyödyllistä vaatia myös Uber-kuskeja pitämään limaa mukana reitinvalinnan optimoimiseksi.

Eko soittaa minulle, haluaa tavata

Menemme Eliten pihalle. Koronakiellot ovat hellittäneet. Terassi on täynnä väkeä. Nytpä sattui. Ajoitus on mainio. Eko Miettinen oli tekemässä aikansa betonilähiötä, Matinkylää. Olin jo ryhtynyt tilastoimaan Helsingin seudun lähiöitä ja etsimään niistä erityisiä betonilähiöitä.  Eko tuo mukanaan Matinkylän historiasta kertovan 60-vuotisjuhlajulkaisun. Sitä tutkitaan. Ekon mielestä Matinkylä ei ole hirviöominaisuuksilla varustettu betonilähiö, vaan hienoa kaupunkia, ja koko ajan paranee.  Betonilähiöt ovat alituinen keskustelun aihe, kun vanhaa arvioidaan. Ystäväni Ode Soininvaara puhuu jatkuvasti ympäristörikoksesta. Kaitsu tuntuu olevan samalla linjalla ja lyttää betonilähiöt ja antaa kyseenalaisen kunnian Mauno Koivistolle ja Armas Puolimatkalle. Helsingin suurimmat betonilähiöt ovat idässä Kontula, Jakomäki, Myllypuro ja Pihlajamäki. Kovimpia rakentajia näissä olivat Haka ja Sato. Maunoa ja Armasta ei näkynyt mailla halmeilla. ”Betonilähiöissä” asuu pääkaupunkiseudulla 200000-300000 ihmistä.  Se on 17-27 % koko väkimäärästä. Helsingissä betonilähiöitä on 19 km2, Espoossa 6 km2 ja Vantaalla 5 km2. Helsingin osuus on siten noin 63 % betonilähiöistä kun väestön osuus on 55 %.

Tässä on lähiökartta, joka esittää tärkeimmät menneinä vuosikymmeninä suunnitellut ja rakennetut kerrostalolähiöt. Ovatko ne kaikki betonilähiöitä? Joidenkin mielestä saattavat olla. Joidenkin mielestä vain pesubetonielementeistä tehdyt talot edustavat betonibrutalismia. Olarin talot eivät ole betonilähiötä, mutta Matinkylän talot ovat sitä. Niinkö? Kuuluvatko 50-60-lukujen Siporex-talot joukkoon? Eikö? Vaikuttaako mittakaava ja kerrosluku. Onko Siltamäki aito betonilähiö? Ja sitten, ovatko Meri-Haka tai Itä-Pasila betonilähiöitä, betonia ne kyllä ovat, mutta kuuluvatko ne lainkaan tämän keskustelun piiriin. Ovat lähes keskustassa. Moittiko Kaitsu myös niitä, kun hän puhui betonilähiöistä?

1970-luvulla ”Veikot” kuvasi betonilähiöiden rakentamista näin. Siinäpä ne roikkuvat kaikki rakentajat ja heidän sponsorinsa. Pankit pitivät naruista. Rakentajat roikkuivat ylimmässä kerroksessa. Siellä roikkuivat rakennusalan vaikuttajat. Heidän naruistaan roikkuvat suunnittelijat. Näyttää itse Ervi olevan kuvassa mukana. Hän näyttää heiluttelevan Helsingin yleiskaavaa. Lautakunta, vai onko kaupunginhallitus, kopauttelee tyytyväisenä nuijaa. Onko jokin muuttunut? Sietääpä miettiä.

Merihaka-tutkimus

Betonilähiöiden sielua miettiessäni ja nettiä selatessani törmäsin viime vuonna tehtyyn Merihaka-tutkimukseen. https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/julkaisut/julkaisut/julkaisu-30-20.pdf Sieltäpä löytyikin tekijöiden mietteitä betonilähiöiden syynnyistä syvistä. Siteerattiin Kirmo Mikkolaa, joka perusteli syntymässä olevaa betoniarkkitehtuuria, kertoen tavoitteena olevan käyttäjäkeskeisen arkkitehtuurin joka on anonyymia, esteettisesti kontrolloitua ja loogismatemaattista. 

Siteerattiin myös Johanna Hankosta joka väitöskirjassaan Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta kirjoitti seuraavaa: ”Suuri yhteiskunnallinen ja taloudellinen rakennemuutos, johon liittyi muutto maalta kaupunkiin, toteutui näkyvinä jälkinä suomalaisessa maisemassa. Rakennemuutos toi mukanaan aivan uudentyyppisen yhdyskuntamuodostuman, joka koostui tehokkaasti rakennetuista betonikerrostalovaltaisista lähiöistä sekä henkilöautoilun tarpeisiin luodusta liikenneväylästöstä ostoskeskuksineen ja automarketteineen.”

Kaiken kukkuraksi Murole oli päässyt yhdeksi vaikuttajaksi. Siteerattiin hänen kirjoituksiaan Lappeenrannan keskustasuunnitelmasta sekä kompaktikaupungin ideologiaan liittyvää tarinaa kaupungin elämysintensiteetistä. Se kuulemma lähiöistä puuttui, mutta oli korjattavissa uudenlaisella suunnittelulla.

Kaitsun terveiset

Kaitsu lähettää terveisiä Helsingin uudelle pormestarille. Hän haluaa toistaa ylipormestari Ilaskiven aikanaan toteuttaman kaupunginkansliajohtoisuuden yleiskaavoituksessa. Hän haluaa myös rakennusvalvonnan itsenäiseksi, pois kaupunkisuunnittelun toimialalta.  Näin hän uskoo päästävän eroon toisiinsa sidoksissa olevista nykykulteista.  

Keskustelu tekee aina hyvää. Kai Wartiainen avasi hänelle tyypilliseen räväkkään tapaan keskustelun hanoja. Helsingin ja naapurikuntien lähiöt ansaitsevat huomiota ja ajatuksia. Niiden lisäksi myös tekoja. Kaitsun mielestä pientaloalueisiin ei pidä koskea. Tässä viittaan Ooke Lehtovuoren ajatuksiin. Hänen mielestään niihin juuri tulisi koskea. Koskea hellästi ja uutta luovalla tavalla. No, lukekaa: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html