Ajattelun mammutin metropoliajatuksia

Jörn Donner kirjoitti "Mammutin" (Otava 2013). Mutta Mammutti pieneksi aikaa syrjään, sillä minua kiinnostaa Donnerin metropolipolitiikka, Hän kirjoitti asiasta lähes 50 vuotta sitten teoksessaan Uusi maammekirja 1967 (Otava 1967). Donnerin metropolipolitiikka kiinnostaa siksi, että juuri eilen olin Metropoliseuran tilaisuudessa kuuntelemassa alan viimeisimpiä tuulia. Siellä Rolf Paqvalin esitteli miellyttävällä tavalla – lievällä sarkasmilla – selvitysmiestyönä laadittuja kolmea metropolimallia. Oli ”kansalaisten mallia”, ”kuntien mallia” ja ”vahvan metropolin mallia”. Eero Paloheimo piti hienon kriittisen  puheenvuoron. Hän penäsi arviota tulevaisuuden kaupunkilaisesta ja tulevaisuuden kaupunkielämästä - pohjaksi visioille. Hän ei hyväksynyt ”kansainvälistä kilpailukykyä” mallien pääkriteeriksi. Hän ehdotti sen sijaan ”onnellisuutta”.

Mutta nyt Jörn Donneriin - vuonna 1967 hän kirjoitti:

”Lienee hedelmällisintä valita lähtökohdaksi Helsinki noin puolentoista miljoonan asukkaan kaupunkina ja kuvitella yksi tai kaksi satelliittikaupunkia, sopivan välimatkan päähän Helsingistä. Niiden asukasluku voisi olla von Hertzen’in ihanne, 100 000 henkeä, tai Ruusuvuoren ajatuksen mukaan hiukan suuremp,i tai oman henkilökohtaisen käsitykseni mukaan 200 000 ja 300 000 hengen välillä." (Tuota New Town -ideaa penäsi Olavi Syrjänen Metropoliseuran tilaisuudessa, siihen minäkin olen uskonut, mutta ei ole ottanut tulta).

Simo Järvisen kanssa suunnittelimme 80-luvulla kuvan esittämää metropolimallia. New Town -visioita oli Kirkkonummella ja Sipoossa, nauhakaupunkia Nurmijärvellä. Lahti, Hämeenlinna, Porvoo ja Lohja olivat mallissa mukana

Donner epäilee, että monet sodan jälkeen metsiin rakennetuista asuntoalueista olisi edullisinta räjäyttää maan tasalle. Näin siksi, että korjaus- ja hoitokustannukset kohoavat hyvin suuriksi. Tarpeellisilta osin vanhojen metsälähiöiden hävittäminen antaisi tilaa suurimittaiselle asuntotuotannolle: ”Taloudelliset laskelmat osoittavat yksiselitteisesti suurimittaisen yhdyskuntasuunnittelun edullisuuden."

Donnerin ”kliseemäinen” suunnitelma edellytti vahvoja poliittisia päätöksiä, sillä hänen mukaansa Uudellamaalla kaikki kaupunkirakentamiseen tarvittava maa on pakkolunastettava ja kuntien yläpuolelle on muodostettava päätöksentekoelin, joka tekee kaavoituspäätökset. Donner uskoo, ettei päätöksiä synny elleivät Helsingin poliittiset voimasuhteet muutu. Niiden tulee muuttua. Kaupunkitutkimukseen ja suunnitteluun on saatava laajassa mitassa sosiologian ja sosiaalipsykologian asiantuntemusta. Donnerin mielestä uusien kaupunkien on ilman muuta oltava demokraattisen päätöksenteon puitteissa.

”Asutus voi tietenkin jatkuvasti levittäytyä nykyisellä tavalla, jos enemmistö sitä toivoo, ja muodostaa Porvoosta Tammisaareen ulottuvan suurkaupunkialueen. Mutta niiden, jotka mainostavat tällaista suunnitelmatonta vaihtoehtoa, on myös kiinnitettävä väestön huomio sen haittoihin. Asunnon ja työpaikan välimatkat kasvavat kasvamistaan, keskusta-alueen vaihtelevat toimintamahdollisuudet pysyvät liian kaukana.”

Donner rinnastaa Heikki von Hertzenin ”kahdeksan kaupungin” suunnitelman ja Ervin ”ruohikkofilosofian”. Hän valittaa, ettei voi esittää mitään uutta ohjelmaa. Hänen käsityksensä oikeasta suurkaupunkifilosofiasta perustuu kuitenkin Gropiuksen ja Corbusierin lausumiin ajatuksiin tekniikan aikakauden kaupungin olemuksesta. Toisaalta hän katsoo mainittujen herrojen joutuneen väärinymmärryksen kohteeksi niinä vuosikymmeninä, jotka ovat kuluneet 20-luvulta.  Nämä väärinkäsitykset ovat syynä siihen, että Suomessa on hyväksytty puutarhakaupunki ”ainoana suunnitelmattomuuden vaihtoehtona”.

Donnerin mielestä asemakaavapäätökset ovat olleet sokeita. Donnerin uskoo tietokoneiden auttavan suunnittelijaa paremmin ymmärtämään tulevaisuutta. Tämä usko on Donnerin suusta hieman yllättävä, mutta myös ajalle tyypillinen. Donner kirjoittaa: ”Tietokoneet ovat tehneet mahdolliseksi sen, että ihminen hallitsee tilastoja ja pystyy määräämään tulevaisuuden muotoutumisen. Tällaisissa oloissa on myös poliittisten elinten tiedettävä, mitä ne tahtovat."

Donnerin mielenkiintoinen kaupunkipoliittinen ajatus kulminoituu toriin tai markkinapaikkaan yhteisöllisyyttä luovana tekijänä. Näin hän kirjoittaa vuonna 1967:

”Olen vakuuttunut siitä, että nykyinen elämäntapamme elpyisi aistillisemmaksi ja välittömämmäksi, elleivät yksilöiden kanssakäymistä hallitsisi vain perhe, työpaikka ja eri alojen etuja ajavat yhdistykset, vaan ihmiset voisivat tavata toreilla ja markkinapaikoilla (katon alla ja lämpimässä). Donner toivoo, että tällaisia tiloja luotaisiin ihmisiä varten. Näin lisättäisiin luottamusta ja halua elää avointa elämää. Hän pitääkin perusteluita tiheään rakennetun kaupungin puolesta osin järkiperäisinä, osin tunnepohjaisina. ”Mutta olen siinä määrin vakuuttunut omista kyvyistämme, että voin kuvitella meidän pystyvän säilyttämään sen, mikä nykyisissä suurkaupungeissa on kelvollista tulevaisuutta ajatellen, ja hylkäämään kurjuuden, slummin, typeryyden.” (Maahanmuuttajista Donner ei tuohon aikaan maininnut sanallakaan. Heistä taas Rolf Paqvalin puhuu alituiseen - heissä on tulevaisuutemme.)

Donner jatkaa: ”Vuoden 2000 suomalainen on kaupunkilainen, ehkä suurkaupunkilainen. Siihen on tällä hetkellä 33 vuotta.”

Nyt tuosta kirjoitushetkestä on 46 vuotta. Suomalainen on muuttunut paljolti kaupunkilaiseksi, sillä lähes 70 % ihmisistä asuu nyt kaupungeissa. Taajamissa asuu 84 % asukkaista. Varsinaisissa kaupungeissa tai kaupunkimaisessa ympäristössä asujia on ehkä 40- 50 %. Kaikkihan riippuu siitä mitä kutsumme kaupungiksi. Eero Paloheimo halusi metropolimallin perusteeksi kuvaa yhteiskunnasta 50 vuoden päästä. Jörn Donnerin ihminen on ehkä hieman välittömämpi ja aistillisempi, perhe ja työpaikka kuitenkin hallitsevat tehostettuna moniperheisyydellä ja työpaikattomuudella. Eri alojen etua ajavat yhdistykset ovat tainneet vaihtua televisioviihteeseen ja toreilla tapaaminen kaiken täyttäviin ostoshalleihin.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeata - mahtiajattelijoillekin – saatikka sitten metropolihallintoa uudistaville komiteoille. Tulevaisuutta kun ei ole – sitä vasta tehdään.

Luovuuden esteenä on kolme muuria

Pekka Himasta myöten kaikki julistavat luovuuden kaikki pelastavaa mahtia: ”Meidän on haettava aktiivisesti uusia luovan talouden alueita. Vaikka ei pidä fiksoitua liikaa joihinkin tiettyihin aloihin, Suomen kannalta hyvä mahdollisuus ovat tietoyhteiskuntakehityksen toisessa vaiheessa nousussa olevat isot alat eli kulttuuri ja hyvinvointi". Himasen paperi jatkaa: ”Kyse on tuottavuuden lisäämisestä innovatiivisuudella eli teknologisten ja prosesseja (verkostomaista organisaatiota) koskevien innovaatioiden yhdistelmällä.” Ja edelleen: ”Viime kädessä valtio voi tietenkin vain antaa puitteet luovuudelle. Luovuus ei tapahdu valtiollisilla päätöksillä.”

Aika mielenkiintoista tuo ”luovan talouden etsintä”. Yhdyskuntasuunnittelun piirissä luovuutta on ajateltu laajemmin. Siinä ei ole etsitty ”taloutta”, vaan ratkaisuja. Goethe puhui todellisuuden monisärmäisyydestä. Hän sanoi: ”Todellisuus on liian monisärmäinen ja sellaisena salaperäinen. Siksi emme pyrikään olemaan liian yksiselitteisiä. Käsitteistön selkeydestä ja logiikan ankaruudesta tulee muuten helposti liian pinnallinen tapa kuvata kaupungin kaltaista ajan ja tilan taideteosta, jossa totuudesta ja valheesta luodaan kolmas elementti, jonka olemus lumoaa meidät."

Yhdyskuntasuunnittelussa kiehtoo tuo ”carta blanca”. Miten tyhjästä ajatuksettomasta tilasta syntyy tyhjälle paperille ratkaisu. Taitelijalla ratkaisun rajat syntyvät pääosin hänen omilla ehdoillaan. Niitä rajoittavat ehkä eniten sovinnaisuuden rajat. Yhdyskuntasuunnittelijan kädet ovat sidotut. Hänen on toimittava tiukasti säännellyssä ympäristössä. Hänen on ylitettävä kolme korkeata muuria päästäkseen yhteyteen sen todellisuuden kanssa, jota hän kuvittelee lähestyvänsä. Olemmehan systeemivankilassa. Ajatustemme vankilaa ympäröi kolme muuria: välinpitämättömyyden muuri, byrokratian muuri ja normien ja standardien muuri. Systeemi itse toimii kiitollisena siitä, että oppineet väittelevät karheistetun teorian ja kaiken teorian välisestä ristiriidasta. Systeemi on myös kiitollinen siitä, että keskustelu etiikasta ei ylitä edes sitä ensimmäistä ympärillämme olevaa ajatusten vankilan muuria, välinpitämättömyyden muuria. Muureista seuraavaa, byrokratian muuria, vain harvat rohkenevat lähestyä, ja niillä harvoillakin on edessään luovuuden kahlehtimiseksi rakennettu normien ja standardien muuri. Vasta näiden kolmen muurin ylittäminen luo yhteyden. Yhteyden niihin, joiden hyvinvoinnista arvelemme pyrkivämme huolehtimaan. Toisaalta systeemi tietää, ettei ole niin korkeata muuria, ettei kullalla lastattu aasi sitä ylittäisi. Niinpä siinä kiihkeässä yhteyden kaipuussa saatamme hypätä aasin selkään.

Suunnittelua suunnitellaan. Suunnittelu ei saa rikkoa mitään jo suunniteltua. Jo suunniteltua pidetään itseisarvona, vaikka se tosiasiassa on tuhansiksi sirpaloitunut meteoriittien joukko. Sitä pitää koossa byrokratian luoma vetovoimakenttä. Vetovoimakentän koossapitävä voima on päätösten verkko. Päätösten verkko ei ole taidokas kuin hämähäkinseitti, vaan sotkuinen, epäorgaaninen, itseään ruokkiva ja elinvoimaa tuhoava. Päätösten verkkoa ei koskaan haluta tai voida purkaa. Pöytää ei voida puhdistaa. Prosessi kulkee vääjäämättömästi. Byrokratia etsii tukea politiikasta sitouttamalla itsensä luomaansa verkkoon. Syntyy näennäisvallan sirkusteltta, jossa pikkubyrokraatit toimivat hyväntahtoista esittävinä klovneina ja pääbyrokraatit silinterihattuisina sirkustirehtööreinä. Joskus itse kaupunginjohtajatkin sijoittavat silinterin päähänsä. Ennen vanhaan sen tekivät myös kaikkivaltiaat vuorineuvokset. Heidän hattunsa alla asui yhtä aikaa valta ja vastuu. Sivistyskin. Asiantuntijakillat ja korporaatiot piiloutuvat yleisön joukkoon. He haluavat olla näkymättömiä. Bisneslobby vuorostaan esiintyy sirkuksessa taikurin, käärmenaisen tai trapetsitaiteilijan hahmossa. Byrokratialle bisneslobbyn taituruus on kuin huume, katsojien myötä byrokraatit hämmentyvät ja kiinnostuvat. Eikä syyttä, tähän pyritään. Näyttämö on liian suuri, laajakankaalle mahtuu liikaa tapahtumia, ihminen on pieni, kollektivisoituva ja yhteisöllisesti kyvytön kaiken merkityksettömän tapahtumisen kaaoksessa. Meillä on kuitenkin demokratia kaiken sirkuksen keskellä. Demokratia on parasta mitä olemme keksineet. Byrokratian, bisneksen ja politiikan kolmiyhteys toimii näennäisen hyvin. Kansa kuitenkin joutuu tirkistelemään – fokusoimaan. Sen se tekee median tuottamasta aukosta. Media on yksipuolistunut ja kaupallistunut. Se on väistämättä bisneslobbyn osa. Mutta medialla on vaikeuksia. Media on yksisuuntainen katu, sen on miltei mahdotonta luoda todellista vuoropuhelua. Tieto on kuin katu, jonka hyvyyttä arvioidaan sen pituussuuntaan menevän virran määrällä, ei vastavirtaan tai poikkisuuntaan syntyvillä yhteyksillä. Internet on meille upouusi foorumi. Sekään ei kykene luomaan kaikkien nähtäväksi tulevaisuutemme julistusta.

Aatteet ovat kaupallisia. Moniarvoisuus sykkii. Ihmiset puhuvat, kukaan ei kuuntele. Ihmiset kirjoittavat, kukaan ei lue. Me tiedämme, että eräs kehityksen imperatiivi on sosiaalitieteiden ja teknologiatieteiden yhtymien. Tätä yhdistelmää ei voi viedä eteenpäin asiaklikkeihin jaetulla päätöksenteolla, yhdenasian lautakunnilla. Tarvitaan kokonaisuuksien hallintaa - laajempia foorumeita, jatkuvaa keskustelua, median uudelleensuuntausta. Ihmisillä on takuuvarmasti aikaa ja halua keskustella kaupungistaan ja ympäristöstään, kun heille annetaan siihen tilaisuus. Siis, omasta, sekä lastemme ja vanhuksiemme elinympäristöstä, sen sijaan että käytämme uskomattoman suuren osan ajastamme television ohjelmasarjojen virtuaaliympäristöissä. Onko tuo virtuaalimaailma meidän arvomaailmassamme todellisuutta tärkeämpää? Ei!

Heikki Metsäranta kirjoittaa kivan kirjeen

Terve! Olet tehnyt hienon ja arvokkaan työn koostaessasi kokemuksia ja näkemyksiä mielenkiintoiseksi ja runsaaksi opukseksi! Olen sitä lueskellut vähin erin parisen kuukautta, ja huomannut sen erinomaiseksi teokseksi pelkästään siinä mielessä, että sieltä löytyy kronikkaa ja yksityiskohtia ja nimiä, joita voi tarpeen mukaan innostua penkomaan jostain muualta tarkemmin. Näin ammatillisin silmin. Toinen kiehtova ja kiinnostava puoli on toki monet henkilöön ja henkilöihin ja tapahtumiin liittyvät kuvaukset ja havainnot. Mukavaa kevättalven jatkoa toivotellen, Heikki

Pysäköintiä autottomille

Pienet (tärkeät) asiat synnyttävät valtaisan keskustelun. Suuret kaupunkisuunnittelun kohtalonkysymykset ovat liian vaikeita keskusteltavaksi. Ihailen Ode Soininvaaran blogin keskustelua. Yksi viimeisimmistä koski asukaspysäköinnin järjestämistä. Laskelmieni mukaan mielipiteitä kertyi Jätkäsaaren asukaspysäköinnin kirvoittamana runsaat puolitoistasataa kappaletta. Ode antoi kymmeniä vastauksia. Selvisikö asia? No ei! Asian luulisi olevan helposti hoidettavissa – mutta ei. Asemakaavamääräysten ja rakennustapaohjeen soveltaminen ei onnistu autottomien eduksi. Autottomien on maksettava osa autopaikoista. Olin itse aikoinaan vuonna 1962 perustetun Sisäasiainministeriön Autopaikkatoimikunnan sihteeri. Todistimme silloin autopaikkojen rakentamisen tulevaisuudessa välttämättömäksi. Autopaikkavaatimusten tekohetkellä autoja oli reilusti alle 100/1000 asukasta. Perhekoko oli suuri. Joka neljännellä perheellä oli auto. Meidän ennusteemme arveli automäärän Suomessa kohoavan tasolle 500/1000 asukasta. Kaupunkikeskustoissa ehdotettiin mitoittavaksi automääräksi 350/1000 asukasta. Emme kuitenkaan arvanneet perhekoon dramaattista pienenemistä, silloin Helsingissä 3,0 (koko maa 3,3), nyt 1,8 (koko maa 2,1), emmekä asumisväljyyden dramaattista kasvua, silloin 27 k-m2/asukas, nyt 50 k-m2/asukas. Helsingin keskustakortteleissa autotiheys on kuitenkin nykyisin juuri tuo runsaat 300 autoa/1000 asukasta. Nyt puolella perheistä on yksi tai useampia autoja. Alkuperäisessä normiehdotuksessa suosituksenamme oli 1 autopaikka 90 asuinhuoneistoalaneliömetriä kohti. Tuohan olisi vastannut 1 ap/120 k-m2. Komitea halusi sitoa normin myös asuntojen lukumäärään ja lisättiin tuo kohtalokas vähimmäisvaatimus 1 ap per asunto. Nuo normit olivat hienoviilausta, ratkaisevaa olisi ollut - ja vieläkin on: järjestelmä. Autopaikkatoimikunta ehdotti isompiin kaupunkeihin perustettavaksi kunnallisen pysäköintitaloyhtiön, jotka sitten möisivät parkkipaikkojen vapaaksiostoa rakentajille. Tällöin rakentajan olisi ollut mahdollista vapautua täysin autopaikkavelvollisuuden omakohtaisesta toteuttamisesta. Pysäköintiyhtiö olisi vastannut ”säädetyn” tarpeen tyydyttämisestä liikennepolitiikan mukaisesti. Tämä ei Suomessa toteutunut. Syntyi nykyinen markkinatilanne. Kukin kiinteistö ratkaisee parkkipaikkojen rakentamisen yksilöllisesti. Tapahtui juuri se mitä pelättiin. Byrokratian ja politiikan myllyssä asiat jäivät puolitiehen. Edettiin helpomman kautta vaikeampaan. Toisin oli Göteborgissa. Siellä kunnallinen pysäköintilaitos perustettiin 70-luvulla. Yhtiö on täysin kaupungin omistama. Yhtiö hoitaa 139 000 pysäköintipaikkaa ja omistaa 39 000 pysäköintipaikkaa.. Vuonna 2010 yhtiön liikevaihto oli 25 milj. euroa ja voitto 14 % liikevaihdosta. Yhtiö toimii ajan hengessä. Pysäköinnin hoidon tavoitteiksi on asetettu: • Pysäköintipolitiikka tukee kaupungin kestävää kasvua. • Pysäköintipolitiikka suosii tasa-arvoisesti pyöräpysäköintiä ja autopysäköintiä. • Pysäköintipolitiikka asettaa ympäristön kaikessa suhteessa pysäköinnin edelle. • Pysäköintipolitiikka toimii julkisen liikenteen kehittämisen ja pyöräilyn hyväksi. Göteborgin ideologiasta emme autopaikkatoimikunnan aikoihin osanneet vielä uneksia. Osaammeko nytkään? Noihin kohtalonkysymyksiin palataan myöhemmin.

Haluammeko todella arkea – emme juhlaa?

Ministerien suulla etsimme arjen strategioita. Kun Jumala oli kuudessa päivässä saanut luomistyönsä päätökseen, hän lepäsi. Näin sanoo meidän suuri kirjamme. Näinkö vai toisinko? Vanha raamatunkäännös sen sijaan sanoo, että seitsemäntenä päivänä Jumala juhli: ”Sitten Jumala lepäsi, hän pysähtyi nauttimaan ja juhlimaan kättensä tekoja.” Tämän hetken tilanteessa näemme arkipäivän – emme juhlaa. Olemmeko arjen etsinnässä kadottaneet jotain, joka ennen oli? Onko arkkitehtuuri kadottanut materian ja valon? Onko kaupunkisuunnittelu kadottanut mittakaavan ja harmonian? Onko tekniikka kadottanut koordinaation? Onko liikennejärjestelmä kadottanut toimivuuden? Onko talotekniikka kadottanut fysiikan lainalaisuudet? Suunnittelu muuttuu. Tekniikka katoaa talonpoikaisjärjen ulottumattomiin. Käsitteet sirpaloituvat ja hämärtyvät. Luovuutta perätään. Luovuuden sanotaan olevan ainoa luonnonvara joka meidät nostaa suosta. Luovuutta kuitenkin rajataan – se halutaan tehdä riskittömäksi ja sen resurssit kilpailuttaa minimiin. Suunnittelijat muuttavat turvallisille vesille, heistä tulee tutkijoita. Luovuus on kokeilevaa. Se sisältää väistämättä riskejä. Riskien siirtyessä asiakkaalta suunnittelijalle luovuuden edellytykset kutistuvat. Silloin rakennustaiteesta ja rakennustaidosta saattavat yhdyssanojen jälkimmäiset osat haihtua taivaan tuuliin. Tilaaja ei saa innovaatiota pyynnöistään huolimatta. Innovaatio menee kortille Suunnittelun juhla on lokeroitu arjen laatikoiksi: Tahtotila, elinkaari, visio, strategia, laatujärjestelmä, pääsuunnittelija, tuoteosa, käytettävyys, esteettömyys, kaupunki kaikille, ympäristövaikutukset, sosiaaliset vaikutukset, hyötykustannus ja kaiken pisteenä SWOT. Laatikkoleikki saattaa normittaa ja kahlita. Uskotaan, että nykyinen prosessisysteemi toimii takuuvarmasti. Byrokratia on siihen - itseensä - tyytyväinen. Saattaa myös olla, että suuret teokset jäävät syntymättä. Syntyy prosessilaatua. Prosessilaadun tason määrää heikoin lenkki. Saattaa olla, että kriisiin ajetusta suunnittelusta tulee juuri heikoin lenkki. Suunnittelusta on tehty arjen draamaa – juhla on eliminoitu, samalla on poistettu luomistyön suurin palkinto. Lokeroidut sanat kertovat. Ne kertovat kriteereistä, normeista, standardeista, suunnitteluohjeista ja itsekontrollista. Ne kertovat pyrkimyksestä yhtenäistää ja kontrolloida. Ne saattavat lisätä tuoteturvallisuutta, mutta ne saattavat estää innovaatiota. Rengas suunnittelijan ympärillä kiristyy. Nyt olemme nimettömiä. Firmanimiä. Pörssiyhtiöitä. Sankarisuunnittelijoista on tullut digitaalikonsultteja, joilta palautevirkamiehet tilaavat asukasvuorovaikutteiset SWOT -analyysit rakentamisen visioista! Hyvät viisaat – antakaa meille tilaisuus luomisen juhlaan!

Vanha SYK kohtalon käsissä jälleen – aineeton perintö koetuksella (kohtalo = ihmiset, päättäjät ja asiantuntijat)

Aineeton kiinnittyy aineeseen – joskus tai aina! Hyvä rakennus on kuin hyvä kaupunki. Ne molemmat säilyttävät aineetonta perintöä. Aineeton perintömme on uhattu luonnonvara. Aineeton perintö uhkaa kadota jos se ei löydä kiinnityskohtaa. Aine antaa aineettomalle perinnölle elinvoimaa. Se voi syntyä kosketuksen, puusta putoavien lehtien tai tuoksun kautta. Sen voi synnyttää kirkon aidan messinkinuppi, jota isoäidinäiti kosketti. Harvemmin se on pelkästään – miltä näyttää. Pelkkä talojen fasadien säilyttäminen ei riitä – niin syntyy vain elottomia kulisseja. Tai ehkä sekin on tyhjää parempi. Vai mitä ajattelemme vanhan Wulffin kulman Stokkan seinästä tai Helsingin kaupungintalon julkisivukuorista? No, sovitaan, että nekin ovat parempia kuin totaalisaneeraus!

Kuorisaneerauksen kohteeksi joutui aikanaan myös koulumme Nervanderinkadulla. Käyttöikää ei kertynyt kuin runsaat 30 vuotta. Talo edusti 30-luvun koulurakentamista parhaimmillaan. Se oli onnistuneesti istutettu Töölön ”sitteläiskeskiaikaiseen” kaupunkirakenteeseen. Uusi ja vanha viihtyivät yhdessä - harmoniassa. Me viihdyimme koulun ympäristössä.

60-luvulla Museoviraston käyttövaatimukset tuhosivat koulun sisäisen arkkitehtonisen rakenteen - ajan rationalisointihengessä. Arkkitehti Vähäkallion luoma taidokas sisätilan ja ulkotilan yhteys katosi arkkitehti Laurilan käsissä. Normituksen taustalla oli ilmeisestikin Rakennushallitus suhdelukuineen. Samaan välinpitämättömyyteen katosivat myös koulun juhlasali näyttämöineen, urkuineen ja parvekkeineen, aulasta puhumattakaan. Muistattehan sen tunnelman!

Mutta sitten, yhtäkkiä kuin salaman taivaalta, kuulimme armon vuonna 2012, koulurakennuksemme uudesta tulemisesta. Musiikkikulttuuristaan vahvasti perinteinen koulumme oli saamassa Sibelius Akatemian asukikseen. Aine ja aineeton olivat jälleen yhtymässä. Olimme suuren mahdollisuuden äärellä! Niinpä meidän kerran kuussa kokoontuva vuoden 1953 ylioppilasluokkamme - eräiden matkanvarren luokkatovereiden vahvistamana – havaitsi tarpeekseen tehdä jotain. Eeva Somerto liitti nimemme koulun ennallistamisen puolesta tehtyyn nettiadressiin. Nyt loppiaisena adressissa on 776 nimeä. Se on paljon ja vähän. Laadimme myös oman kirjeemme. Se ei ylittänyt julkisuuskynnystä, joten se pääsi nyt tähän minun kirjablogiini.

Vetoomus Nervanderinkatu 13 saneeraajille Helsingissä 28.11.2012

Arvoisat päättäjät, virkamiehet, rakennuttajat, arkkitehdit ja insinöörit, te jotka uudistatte vanhaa kouluamme Nervanderinkadulla. Me, SYK:n vuoden 1953 ylioppilasluokka, juuri välirauhan aikana koulumme aloittaneet, haluamme esittää tämän vetoomuksen teille, rakkaan koulurakennuksemme muokkaajille.

Sukupolvet syntyvät, elävät ja poistuvat. Kaupungit ja rakennukset ovat osa kiertokulkua. Muurit ja niissä olevat aukot ovat kuitenkin ihmistä pitkäikäisempiä. Ne ovat osa perintöämme. Aineellisena perintönä ne saattavat kertoa arkkitehtuurista ja menneiden aikojen käsityötaidosta. Aineettomana perintönä ne palauttavat mieleemme menneen arvokkaita hetkiä, ihmisiä, tuoksuja, ääniä ja materian kosketusta. Suomalaisen Yhteiskoulun koulurakennus Nervanderinkadulla on luonut kehykset meidän aineettomalle perinnöllemme – olihan se opinahjomme 11 vuotta. Haluaisimme vahvistaa aineettomuutta, mahdollisuudella kokea jotain siitä vanhasta, joka meidät ympäröi elämämme nuoruusvuosina. Olemme hyvinkin tietoisia, ettei meille voida antaa samaa mahdollisuutta tuntea, katsoa ja koskettaa, kuin on eräillä naapurikoulujemme entisillä oppilailla. Heidän koulutalonsa eivät joutuneet kulttuurihistoriallisen tuhon kohteeksi – niin kuin meidän koulullemme kävi. Mutta nyt näemme pienen valon pilkahduksen. Koulumme vapautuu Museoviraston käytöstä ja sitä uudistetaan. Nyt on tilaisuutemme anoa ja vaatia. Anomme ja vaadimme, että entisen koulumme merkittävät tilat palautetaan entiselleen. Juhlasali ja juhlasalin aula ovat näitä tärkeitä tiloja. Nämä tilat olivat koululaisten keskeisten tapahtumien kehyksenä. Ne edustivat loistavalla tavalla aikansa yksinkertaista tyylikkyyttä. Jatkosodan aikana sali ja aula tuhoutuivat pommituksessa. Koulu suljettiin ja me etsiydyimme evakkoon. Nyt alkavassa koulun uudistamistyössä on tilaisuus korjata juhlasali ja aula entiselleen – tämä oli mahdollista sodan ankeina aikoina – miksei siis nyt! Sibelius-Akatemian oppilaat voivat sitten jatkaa aineettoman perintönsä kartuttamista perinteen rikastuttamissa tiloissa – entisöitynäkin.

Allekirjoittajina vuoden 1953 ylioppilasluokan oppilaita: Meri Saikku, Antti Melajärvi, Päivi Kalistaja, Aivi Gallen-Kallela-Siren, Irma Sulonen, Irmeli Kaario, Pirkko Mäki, Mariaana v. Knorring, Tuula Spolander, Sakari Almi, Eeva Kentala, Eeva Somerto, Kalevi Ant-Wuorinen, Leila Kara, Matti Multamäki, Pentti Murole

Tällainen oli koulumme pommituksen jälkeen 1944. Juuri tämä pihalle ja puistoon aukeava korttelirakenne ja kaartuvat sivukäytävät sekä kattopuutarhan luoma kerroksellisuus olivat Wälikankaan rakennuksessa kiehtovinta arkkitehtuuria – tärkeämpää kuin Nervanderinkadun julkisivu

.

Halusin vielä lisätä muistin virkistämiseksi nämä laadultaan heikot kuvat juhlasalista, uruista ja aulasta. Kuvat ovat peräisin Minkun, Anna-Liisa Sohlbergin kirjasta SYK - elämäni koulu, Otava 1976. (Kirja on muuten huippuhieno, kannattaa kaivaa pölyiseltä hyllyltä ja lukea).Urkuja muuten soittelee Arja Sohlberg.

Kun olemme ihmetelleet miksi koulu hylkäsi Nervanderinkadun, tässä Minkun antamat syyt: "Samalla (kokeilukoulua kehitettäessä) osoittautui välttämättömäksi toteuttaa uuden koulutalon rakennussuunnitelmat yhä tehostuvan kokeilutyön jatkamisen mahdollistamiseksi. Vanhasta koulusta oli pakko siirtyä pois tukalaksi käyneen ahtauden ja vanhentuneiden sisustusratkaisujen tähden."

Micke Sundman antaa tunnareita ja tarkentaa "He suunnittelevat Suomea"

Olen lähes toiveikkaasti odottanut kriittisiäkin kannaottoja kirjassani esitettyihin tarinoihin. Mikäänhän ei ole totta - vaikka asioita totena esitettäisiinkin. Totuuden paljastamiseksi tehdyt kommentit antavat hajua ja makua itsestäänselväksi luullulle totuudelle. Micke Sundman ja Ville Helander kirjoittivat alle kolmekymppisinä paljon luetun pamfletin "Kenen Helsinki". Tuo kirja puhuu sen ajan todellisuutta, mutta myös tämän päivän todellisuutta. Micke halusi täydentää pamfletin syntyhetkeä ja lähetti tämän viestin: "Mahtava modernin suunnittelun historia. Imponoiva kuvakavalkadi. Näin freesiä kaupunkisuunnittelun kuvakoonnosta ei ole koskaan julkaistu pohjoismaissa. Pieni lisätieto ”Suomi rakentaa 4” -jutusta. Jouko Koskinen halusi järjestää "virallisen vastanäyttelyn" ja otti yhteyttä Ville Helanderiin ja minuun. Hanke kariutui, koska emme halunneet taipua museon vaatimuksiin. Simo Rista tuli mukaan ajatukseen tehdä ”He Rakentavat Suomea” -näyttely Vanhalle. Se koostui nonstop diakavalkadista ja Simpan ironisista Finlandia-talon avajaiskuvista, joita rinnastettiin Sköldvikin parakkitodellisuuteen. Näyttely sai hyvin paljon julkisuutta ja sitä katsottiin paljon: olihan se ihan ydinkeskustassa. Pekka Suhonen ehdotti sen perusteella meille pamfletin tekemistä ja siitä se ”Kenen Helsinki” sitten lähti." terv Micke Sundman