Suomen Suuriruhtinaskunnan Keisarisalissa, mutta ukaasit ovat uudet

Paikallisliikenneliitto on kutsunut vuosikokoukseen Snellmaninkadulle. Paikka on Yliopistomuseo Arppeanum, Snellmaninkadun ja Hallituskadun kulmatalo. Paikka kiinnostaa, se on aivan tuntematon, vaikka sijaitseekin Suurkirkon varjossa, keskellä stadia. Paikallisliikenneliiton toiminnanjohtaja Pekka Aalto on juristi, mutta hänellä on eriomainen vainu löytää yllättäviä kokouspaikkoja. Muistissa on Vuorikadulla sijaitseva NMKY:n entinen kirkkosali - vai onko rukoushuone. Mutta nyt iski tulta. Kokouspaikan aamukahvit ovat ylimmässä kerroksessa. Ikkunasta näkyy Valtioneuvoston talon Hallituskadun julkisivu. Salimme taustaseinät täyttyvät miltei lattiasta kattoon ulottuvista Suomen suuriruhtinaiden muotokuvista. Olemme ”Keisarisalissa”. Aleksanteri II on nuorekas ja sympaattinen jatsarisaappaissaan. Kysyn itseltään mahtoivatko nuo salin ikkunat olla suomettumisaikaan peitettynä, etteivät naapuritalossa vierailevat naapurimaan vieraat olisi vahingossa huomanneet Keisarisalin asukkien valvovaa katsetta.

Insinööriä kiinnostaa tuon 1800-luvun puolivälissä valmistuneen talon Lontoosta tilattu valurautaportaikko - muun hienouden ohella

PSA-ukaasi

Keisareiden muotokuvat muistuttavat nykymenosta. Nytkin meillä on asetuksemme ja ukaasimme, mutta ne tulevat Pietarin sijaan Brysselistä. Salin vierasjoukko on käsittelemässä joukkoliikenteen PSA-ukaasia. Markkinataloutta on viime aikoina totuttu käsittelemään kielteisenä ilmiönä. Markkinat eivät toimi toivotulla tavalla - itseoptimoiden yhteiskunnan onnellisuutta. Ne optimoivat taloudellisia hyötyjä. Monet uskovat, että kaiken takana on salaliittoteorioita, mukana pelissä on musta käsi. Minäkin uskon tuohon mustaan käteen. 

Maaseudun joukkoliikenteessä on totuttu oman kylän busseihin. Nyt halutaan kuitenkin luoda joukkoliikennemarkkinat ja vapaa kilpailu. Markkinat tähtäävät aina suuruuden voimaan, ne keskittävät ja luovat tehoa. Tuotteet halpenevat. Mutta kivijalkakauppiaat, nämä mainiot miehet värikkäissä busseissaan – ne häviävät. Menestyksen takaa kansainvälinen tuotemerkki ja taustalla olevat resurssit, jotka mahdollistavat keskitetyt markkinaiskut. Sillanpääaseman voittamiseen kannattaa uhrata - se uhraa kenellä on varaa. Tilaisuudessa Lauri Rinta-Kanto pitää kiintoisan esitelmän pienen bussiyrittäjän uhkakuvista. Miksi muuten vallitsee sotatila uutta käytäntöä tuskaisesti valmistelevan virkamiehistön ja yrittäjien välillä?

Uskon uhkakuvien todellisuuteen. Virkamiehillä on armoton kiire ja suurempi vastuu kuin he ehkä pystyvät kantamaan. Virheitä varmuudella tehdään tulevassa kilpailutuksessa, pyörää ei sitten voidakaan kääntää takaisin ja ihanat miehet busseissaan ovat menneisyyden nostalgiaa. Näin ei saisi tapahtua. Rakkaat ”toimivaltaiset viranomaiset” käsitelkää hellävaraisesti tuota isien ja poikien perintöä, sillä on ainakin aineetonta arvoa jos on aineellistakin, vai eikö linja-auto olekaan maantien ässä - kuunnelkaa..

Linjuriauto on maantien ässä / jos olet jonnekin pyrkimässä / kättäsi heiluta auton tullen / kyydin se antaa sulle. / Rakkaus jättää ja lempikin pettää / linjuriauto ei hylkää, ei kettään / kaikki se ottaa, kaikki se nielee / jää vaikka ovenpieleen…

Tilaisuudessa on Laurin esityksen lisäksi muitakin hyviä esitelmiä ja vilkasta keskustelua. Itseoikeutettuna tai itsevelvoitettuna puhujana on ystäväni Marja Rosenberg. Hän puhuu asiallisen varmasti, mutta tuska näkyy ja hieman kuuluu. Matti Lahdenranta, ystäväni hänkin, miltei kuin oma poika, hän revittää raideliikenteestä marxilaisdialektiseen tyyliin. Hyvä esitys, mutta vielä anon Matilta, miltei kädet ristissä, jotain. Anon häntä lopettamaan Helsingin bussien ja raitiovaunujen maalailun. Miksi nuoret eivät saa maalata graffitejaan - ne ovat töhryjä, jos mainostajat saavat tuherrella kokonaisia raitiovaunuja? Kerron esimerkin: NYC:stä: New York City Bus on sinivalkoinen, puhdas ja tunnistettavia – mainoksiakin on, mutta ne ovat pieniä tilkkuja bussin kyljessä, mainoksen neliöhinta on vain suurempi.

Ihme juttu muuten, markkinatalouden ja mainoksen kehdossa NYC:ssä Metropolitan Transport Authorityn New York City Bus on puhdas ja tunnistettava, ylpeä väreistään, niitä ei ole rähmitty sekavilla mainoksilla, ne ovat kaupungin sinivalkoisia joukkoliikennevälineitä, ei mainoskylttejä.

Seuraava  blogin aihe silmien edessä

Mutta tauolla rävähtää. Näen seinällä Wallinin muotokuvan. Tuossa se on, Fredrik Cygnaeuksen kuvan vieressä, August Wallin, Turun Akatemian professori, Arabian matkaaja, suuri tutkimusmatkailija ja Mekassa käynyt kristitty, Koraanin taitaja ja ulkoalukija. Siinä on hänen muotokuvansa ja minulle seuraavan blogin aihe.

Pisara ei ole eläin, se on kaupunkia

Pisara ei ole eläin

Blogin luonteeseen kuulunee keskustelu – vaikkapa itsensä kanssa. Kai se on myös eräs tapa dokumentoida – eläkeläiselle, kun ei ole enää apulaisia jotka arkistoisivat, eikä projektia jossa muistiinmerkittäisiin.

Eilenpä istuin Laiturilla kuuntelemassa Pisara-radan esittelyä. Tiedotuksesta vastaava toimisto kysyi: mikä eläin Pisara olisi, jos se olisi eläin. Samaa kysyi toinen tiedotustoimisto minulta, mutta koskien vanhaa firmaani WSP:tä. Ettäkö näin yksinkertaista? Nyt on näköjään trendi olla eläin. Sinänsä ajatusleikki on hauska. Libyan hommissa taannoin päätettiin sovittaa jokainen siellä ollut suomalainen koiraksi. Se oli helppoa ja kivaa. Minusta tehtiin bernhardilainen, mutta kaulassa roikkuva konjakkitynnyri oli kuulemma juotu tyhjäksi.

Vuorovaikutus ei saa olla yksisuuntainen katu

Mutta mennään lyhyesti takaisin Pisaran tiedottamiseen. Se tuntui olevan yksisuuntainen katu. Hermostuin tuolla tilaisuudessa, kun Jukka Tarkkala, minun vanha arvostettu alaiseni, erämaan kivien oppimestari, kertoi esiteltävän suunnitelman olevan ikään kuin pulkassa. Minähän luulin vielä voivani vaikuttaa paremman ratkaisun löytämisessä. Tiedottamista ei kannata harjoittaa yksisuuntaisen kadun periaatteella, kieltämällä vastavirta tai poikittainen liikenne. Ei ainakaan vuorovaikutteiseksi ja avoimeksi mainostettua tiedottamista.

Hyväksytyssä yleissuunnitelmassa Pisaran keskusta-asema on tasolla -45, kuvassa uusi asema on osoitettu turkoosilla värillä, liukuportaat johtavat Perunatorille ja Stokkalle, Forumiin, Narinkatorille ja Kamppiin, ne on merkitty punaisella

Minun suosikkini

Olen väittänyt Pisaran keskusta-aseman suunnitelmaa kyseenalaiseksi. Sitä se on. Saattaa olla, että kahta asiaa pitäisi vielä tutkia. Vaihtoehto 1 olisi aseman sijoittaminen metron pohjoispuolelle, korkeustasolle  -30, vanhan rautatieaseman alle.  Silloin Pisaran asemalaiturilta noustaisiin nykyiseen mahtavan komeaan aseman sisääntulohallin, tai sen kellarikerrokseen, asematunnelin tasolle. Toisessa päässä aseman liukuporras johtaisi Lasipalatsin aukiolle. Pisara metron pohjoispuolella olisi erityisen hyvä ratkaisu siksi että asema on ylempänä, lyhentäen liukuporrasmatkoja ja että se liittyy tyylikkäästi olemassa olevaan kaupunkirakenteeseen. Erityisen tärkeää olisi hyvä yhteys Keskuskatuun, tulevaan Helsingin kävelykeskustan pääakseliin. Pikapysäköinnin poistaminen rautatieaseman edestä (ikuisuuskysymys) synnyttäisi aseman eteen hienon jalankulkualueen - kun siihen vielä istutettaisiin komeat puurivit, no laatikoihin, mutta silti.

Minun suosikkimallissani uusi asema sijoitettaisiin Saarisen päärautatieaseman alle tasolle -30, liukuportaat johtaisivat asemalaiturilta päärautatieaseman sisääntulohalliin asematunnelin tasolla, toinen liukuporras johtaisi Lasipalatsin sisäpihalle. Lisäksi tässä kuten kaikissa vaihtoedoissa yhteys metroasemalle alatasolla.

Toinen hyvä

Jos asema kuitenkin sijoitetaan tasolle -45, metron eteläpuolelle, niin kuin nyt on ajateltu, voitaisiin se saada nykyistä suunnitelmaa selkeämmin kytkeytymään olemassa oleviin kaupunkitiloihin siirtämällä asemaa hieman lähemmäksi metrorataa ja johtamalla liukuportaat Narinkatorille ja Kolmen sepän torille. Sijainti helpottaisi myös metroon vaihtoa, sillä eihän nyt voi olla totta, että Hakaniemi olisi metron ja junan päävaihtoasena, niin kuin hieman kökköinen video väittää.

Jos nyt kuitenkin harmaat eminenssit ovat päättäneet aseman sijoittamisesta metron eteläpuolelle, suuremmista kustannuksista huolimatta, yleissuunnitelman ratkaisua voisi parantaa sijoittamalla uusi asema hieman lähemmäksi metroasemaa ja rakentamalla liukuportaat Perunatorille ja Narinkkatorille, mahdollisuus olisi myös rakentaa liukuporras suoraan Keskuskadulle

Liukuportaita on vähennettävä ja keskitettävä, ihmiset haluavat kulkea kadulla

Molemmissa esitetyissä vaihtoehdoissa on vain kaksi pääliukuporrasta. Tämä on realistista. Nykyisen suunnitelman viisi pääliukuporrasta on aivan liikaa jo kustannussyistä. Asiaan liittyy toinenkin kummallisuus: mitä sanovat tulevan kävelykeskustan kivijalkaliikkeet kun kaikki matkustajat Pisaralta johdetaan suoraan keskustan suurtavaratalokortteleiden sisälle, eikä katutilaan, jossa ihmisten luulisi mielellään kulkevan. Huom! Kaikki eivät ole menossa shpopailemaan, kaupunkia on voitava kokea ilman tätä pakkoa!

Ajan salpietari

Havukka-ahon ajattelija puhuu ajan salpietarista. Osuvaa. Tommi Uschanov kirjoittaa Hesarissa 10.3 hauskan kolumnin: ”Kun mitään ei tapahdu”. Hän siteeraa Matti Mäkelää: ”Maailma ei ole dramaattinen paikka, maailma on Kouvola ja Hamina puoli neljän aikaan lauantaina iltapäivällä.” Kolumnisti viittaa Philip Tetlock’iin, Pensylvanian yliopiston psykologian professoriin. Tetlock on sitä mieltä, että karkeimmatkin ekstrapolaatiot ovat luotettavampia kuin ihmisten ajattelutyönä syntyneet ennusteet. Viitannee delfi-tekniikoihin - muun muassa. Tetlock lainaa Isaiah Berlin’in lainausta Arkhilokhos’in kreikkalaisesta tarusta siilistä ja ketusta: ”Kettu tietää montaa asiaa, mutta siili vain yhden ison asian”. (The Hedgehog and the Fox, London 1953).  Psykologi kategorisoi ihmiset siileihin ja kettuihin ja väittää ennusteidenkin menevän sitä myötä. Berlinin mukaan kettuja ovat mm. Aristoteles, Shakespeare, Goethe ja Joyce, siilejä taas ovat mm. Platon, Dante, Dostojevski ja Proust. Mietin mihin kategoriaan Katainen ja Urpilainen kuuluvat, tai Himanen. Siilejä ovat. Soini onkin varma kettu – oppii koko ajan lisää, hieman arvelen ketuksi tuota Niinistöäkin –velmuilevaa ilmettä myöten.

Nyt tämä ekstrapolaatio panee miettimään. Tetlock on mahdollisesti oikeassa, mutta todennäköisesti väärässä. Riippuu siitä mistä puhutaan. Ymmärrän, että hän haluaa sanoa tai sanoo muutoksesta puhujien olevan väärässä. Hän sanoo muutoksen olevan hidas tai olematon. Itse olen jankuttanut muutoksesta. Olen väittänyt että kysymyksessä on ilmiömäinen muutos. Ilmiöihin sisältyisi: pikkukaupunki-ilmiö, asumisilmiö, autoilmiö, logistiikkailmiö, syntyvyysilmiö, monikulttuuri-ilmiö, kauppailmiö, kolmas ikä –ilmiö, energiailmiö, perhepolitiikkailmiö, infrailmiö ja inkrementalismi-ilmiö.

Syntyykö epälineaarisesta menneisyydestä lineaarinen tulevaisuus?

Tulevaisuus on epälineaarinen

Olenhan jankuttamistani jankuttanut tulevaisuuden olevan epälineaarinen ja siksi trendit eivät voi olla ennustamisen perustana. Tulevaisuus on epälineaarinen ja trendit ovat taipuvaa tavaraa. Ajattelin tuota kuvan symboliikkaa esimerkiksi juuri julkaistussa tulevaisuusselonteossa. Se nyt ei suinkaan ollut ennustekuva muusta kuin heidän prosessistaan, niin lineaarinen, niin etenevä, ilman pelkoakaan prosessin aikana tulevista katkoista, rakenteen sortumisesta. Ei pelkoakaan, että valmisteltaessa ja ohjelmoitaessa oltaisiin pihalla niin kuin pääesikunta ja Marski ennen Tali-Ihantalan taistelua tai kaupungin virkamiesjohto ja Alvar Aalto ennen Töölönlahti-suunnitelman esittelyä.

Ennusteita on kahta lajia, on ns. virallisia ennusteita vrt. tulevaisuusselonteko, joita valtiot ja instituutiot tuottavat, ne ovat ennusteita siitä miten asioiden toivottaisiin olevan. On myös joitain pitkän ajan perusennusteita, joissa lyhytaikaiset heilahtelut ovat merkittäviä, mutta vuosikymmenten saatossa vaihtelua ei juuri huomaa – trendi ja ekstrapolaatio toteutuvat, ajan salpietarin pulputuksesta huolimatta.

Muutoksentekijät laativat omia tarkoitusperiään palvelevia ennusteita Ne voivat olla viattomia poliittisten puolueiden laatimia toivekuvia tai ne voivat olla Al Qaidan tai taloudellisten salaliittolaisten ennusteita omien tietoisten toimiensa seurauksista ja kriisivaikutuksista. Haluaisin nähdä Al Qaidan ennusteet Syyskuu 11. päivän terrorismi-iskun vaikutuksista. Olenhan joutunut osalliseksi tuon iskun seurauksena syntyneeseen muuttuneeseen maailmaan. Haluaisin myös nähdä kriisiennusteet osana tulevaisuudentutkimusta ja yhteiskuntapolitiikkaa. Nyt olemme ottaneet riskianalyysit osaksi prosessia, mutta ne eivät ole kriisianalyysejä.

Ajastaika ajastajalta ennustaminen on osoittautunut mahdottomaksi

Olisiko kukaan voinut ennustaa vuosituhannen vaihteen suurten keksintöjen huumassa Venäjän valtakunnassa alkavia levottomuuksia vuosikymmen puolessa välissä, olisiko kukaan voinut ennustaa vuonna 1910 Itävalta-Unkarin kruununprinssin Frans Ferdinandin murhaa Serbiassa ja siitä alkanutta toista maailmansotaa, Venäjän Saksan ja Itävalta-Unkarin keisarihuoneiden kaatumista plus 10 miljoonaa ruumista ja sitten Venäjän vallankumouksen luomaa uutta diktatuuria puolenkymmenen vuoden päästä, olisiko 30-luvun kulta-ajan alkuvuosina kukaan voinut ennustaa vuosikymmen lopun pörssiromahdusta ja maailmanlamaa, vuonna 1930 ei näkynyt ennusteita Hitlerin itsevaltiudesta ja Saksan taloudellisesta noususta, Molotov-Ribbentrop tuli kaikille ennustajille yllätyksenä, vuoden 1940 ennusteissa ei arvioitu  2 maailmansodan tulevien uhrien määrää: 25 miljoonaa sotilasta ja 50 miljoonaa siviiliä , vuonna 1950 elettiin toisen maailmansodan jälkitoreissa, kaikkialla oli raunioita, harva ennustaja pystyi näkemään 50-luvun jälleenrakentamisen voimaa ja ajan synnyttämää maaltapakoa ja siirtolaisuutta, vuonna 1960 ei voitu ennustaa Berliinin muuria tai Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen avaruusohjelmia, ei myöskään minihameita, 1970-luvulla iski ennustamaton ensimmäinen öljykriisi, myös  kansainvälinen terrorismi yllätti, vuonna 1980 ei yleisesti ennusteltu Neuvostoliiton hajoamisprosessia eikä kotitietokoneitten nousua vaikka IBM julkaisikin ensimmäisen PC:n jo 1983, vuosi 1990 oli täyden tietämättömyyden aikaa informaatiotekniikan kehityksen suhteen, vaikka sittemmin vuosikymmenen lopulla oli käytössä World Wide Web ja internet, ei myöskään arvattu matkapuhelimen invaasiota, vuonna 2000 ennusteet eivät tunnistaneet Irakin sotaa eikä vuosikymmenen lopun laajaa talouskriisiä.

Ennustamisen tuska

Mitä siis ennusteilla tehdään, jos ei edes kymmenen vuoden päähän ulottuvaa tulevaisuutta voida ennustaa? Onko Tetlock oikeassa? Kysyin pari vuotta sitten Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston johtavilta virkamiehiltä tulevaisuudesta. He vastasivat kysymyksiin näin:

MUUTTUUKO MIKÄÄN?

Teknologia muuttuu totaalisesti, politiikka ennallaan, byrokratia saattaa lisääntyä, business muuttuu vahvasti.

MITÄ TAPAHTUU IHMISELLE?

Ihmiselle ei tunnu tapahtuvan pelkkää hyvää. Yksinäisyys lisääntyy, tietoisuus hieman paranee, mutta syvempää suhdetta aineettomaan perintöön ei näytä syntyvän. Luontoa ehkä kunnioitetaan lievästi nykyistä enemmän. Yhteisöllisyys ei juuri parane, eikä kunnioitus ihmisten kätten töitä kohtaan paljoa lisäänny. Vapaa-aikatyöhön ei kumma kyllä uskota. Shoppailun ei missään tapauksessa uskota loppuvan. Kulttuurin kulutus säilyy ennallaan. Kulttuurien välisen yhteistyön uskotaan kuitenkin lisääntyvän.

MITÄ TAPAHTUU KAUPUNGILLE?

Kaupunkien ”city sprawl”, ryömivä kaupunki, sitä ei tunnu mikään estävän. Kaupunkikeskustojen vahvistumiseen kuitenkin uskotaan. Auto ei menetä asemaansa, mutta joukkoliikenne paranee selkeästi. Kävelykeskustat ovat huomispäivää. Etätyön ei myöskään uskota vähentävän liikennettä. Muutosta ei ehdottomasti voi ennusta. Surullista ettei liikennevälineiden saasteettomuuteen uskota. Liikenneonnettomuudet näyttävät olevan luonnonlaki, johon ei edes haluta vaikuttaa.

MITEN ASUMME?

Asuntorakentamisen teollistumiseen ja komponenttirakentamiseen uskotaan, samoin matalaenergiataloihin. Ääneneristyksen arvellaan paranevan. Kiinteä vapaa-aika-asuminen ei tunnu valtavirtaukselta. Laajenevaan omakotiasumiseen puutarhatontein uskoo puolet vastaajista. Tiivis ja matala on suosiossa. New Town’ien tulemista hieman epäillään. Usko kerrostaloasumiseen on vahva. Ranta-asuminenkin tuntuu tulevaisuuden haaveelta. Elinkaariasumisen ”joustotalot” epäilyttävät. Käkikellotaloille sanotaan selkeä ei!

KRIISIN AINEKSET?

Väestön uskotaan kasvavan. Uskonsotia hieman haikaillaan, mutta ei pelätä. Sota terrorismia vastaan on vastaajien mielestä jossain määrin uhkaava kriisin aiheuttaja. Rodullisen epätasa-arvon ei uskota aiheuttavan kriisiä. Lisääntyvät tuloerot vaikuttavat itsestäänselvyydeltä. Työttömyyden kasvua pelätään, vaikka ”työstä vapaa-aikatyöhön” ei olekaan uskottava muutos. Vapaa-aikatyöläisen muuttuminen vapaa-aikatyöttömäksi ei olisi vastaajien mielestä pelättävissä. Suuri kysymys ja kriisin enne on alueellinen eriarvoistuminen eli segregaatio.

Tässä ollaan tietämättömyyden ei-ennustettavassa tilassa

Byrokratia on hyvinkin toiveikas, vaikka tunnistaakin kriisin mahdollisuuden. Minä olen surullinen siitä, ettei yhdyskuntasuunnittelun metodiikkaan kuulu olennaisena osana vaihtoehtoisten tulevaisuuksien tarkastelu, kriisiskenariot mukaan luettuna.

Suunnittelu, onko se luomista, keksimistä vai prosessointia? Suunnittelu, onko se tavoitepolitiikan kehittelyä, innovatiivisten teknisten ratkaisujen tutkimista vai normitetun tuotteen piirtämistä? Suunnitelma, syntyykö se alitajunnan luovana prosessina, ryhmätyön tuloksena vai autocad-työskentelynä, puhtaaksi piirtämällä ja yksityiskohtia hioen? Suunnitelma, onko se tuote vai teos?

Grand Design kiikastaa Helsingin maanalaisten tilojen suunnittelussa

Ensin yhteistä historiaa Ragnarin kanssa

Minun blogini vaikuttaa aina sisältävän historiaosan tyyliin: ”Mitäs minä sanoin.” Niin nytkin: Ragnar Wikström oli ystävä ja kollega. Hän oli myös armoitettu kalliosuunnittelija. Hän tunsi Helsingin keskustan ruhjeet paremmin kuin omat taskunsa. Meillä oli yhteinen agenda: Helsingin keskustan maanalaisen tilan järjestys ja Grand Design. Virkavallan suunnitelmat eivät aina miellyttäneet. Tai, ei ehkä niinkään vaan, että niistä puuttui logiikka. Halusimme pistää lusikkamme puuroon. Puuro oli Helsingin kallioresurssien käyttö. Innostus kulminoitui keskustatunneliin ja kalliopysäköintiin. Yritimme koputtaa byrokratian ovia harrastustyönä tehdyillä suunnitelmilla. Kysyimme itseltämme, voiko tähän kaaokseen saada "kestävää logiikkaa"? Teimme myös ehdotuksia. Ensimmäinen yhteinen ehdotuksemme oli keskustatunnelin ratkaisu syvätunnelina. Pekka Korpinen tuki, liikennesuunnitteluosasto kaatoi.

Vieläkö mahdollinen ratkaisu? Kyllä.

Toinen yhteinen yrityksemme oli suunnitellun keskustatunnelin korvaaminen Aleksin huoltotunnelin paikalle tulevalla "keskustan kehäväylällä". Tunneli piti rakennettaman kaksikerroksisena yhdistämään Ruoholahti ja Sörnäinen. Liikennesuunnittelupäällikkö Olli-Pekka Poutanen taisi ensin hieman innostua, mutta vanha ystävämme ja kollega, Juhani Kajatie, kuitenkin kaatoi hankkeen.

 Vieläkö mahdollinen ratkaisu? Kyllä.

Mutta sitten asiaan ja nykypäivään:

Politiikka ja byrokratia yhteisellä asialla - totuutta etsimässä?

Risto Rautava, Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja, johtava kokoomuspoliitikko, hän sanoi Yhdyskuntasuunnitteluseuran metropolikeskustelussa Helsingin tarvitsevan keskustatunnelia. Hän sanoi keskustan maanalaisia tilaresursseja suurenmoisiksi ja halusi tämän resurssin tuntuvaa kehittämistä. Kari Ruohonen, Liikenneviraston ylijohtaja, Pisara-radan johtoryhmän puheenjohtaja, hän piti Rakennuslehden haastattelussa Pisaran rahoituksen kannalta tärkeänä maanalaista liiketilarakentamista, joka arvatenkin liittyisi Pisaran tunnelimaailmaan. Ilmassa on siis jälleen uusi ja entistä vahvempi pyrkimys maanalaisen liikerakentamisen suhteen tunnelinrakentamisen lisäksi..

 Kysymys kuuluu: ”Onko sellaisia resursseja olemassa vai ovatko ne jo vahingossa tulleet hotkaistuksi?”

Reikäjuusto

Helsingin maanalainen kalliotila on kuin reikäjuusto. Sen voit itsekin todeta katsomalla alla olevaa karttaa. Ja mikä pahinta, Helsingin maanalainen kalliotila on todellista ”bunkkeria”. Sen voi parhaiten todeta istumalla auton rattiin ja ajamalla Ruoholahdesta keskustan huoltotunneliin ja jatkamalla Stockmannin parkkiluolan ohi edelleen Aleksin alle, ohittamalla Stokkan valtavan maanalaisen huoltotilan, jatkamalla edelleen tunnelia Kluuviin - yllätys, yllätys, yksikään Aleksin kortteli ei ole siirtänyt huoltoliikennettään uuteen tunneliin Stokkaa ja Makkarataloa lukuun ottamatta - ja kurvaamalla edelleen Elannon alta - uskomattoman surkeata tunnelimaailmaa kokien - Kaisaniemenkadulle johtavaan ulosajoon. Matkaa kertyy 2,2 km. Herkkätuntoista voivat askarruttaa liikennemerkit: ”Työmaa-ajo sallittu”, mutta sakkojen uhalla jatka matkaa, mitään fyysisiä esteitä ei ole, ei myöskään työmaata, baana on auki. (Reitin voi kyllä ajaa myös päinvastaiseen suuntaan). Vaikea uskoa, että tuo mahtava yhdystunneli Stokkalta Kluuviin on julkisella rahalla rakennettua tilaa, ilma yhtäkään käyttäjää. keskustan huoltotunneli oheistiloineen maksoi yli 200 milj. euroa.

Keskustan kehäväylä

Keskustan kehäväylän vaihtoehtojen tutkiminen aloitettiin vuonna 1970.  Siinä minä sain kunnian olla tekijänä. Varsinaisen nyt tunnetiun keskustan kehäväylän eli keskustatunnelin suunnitelma oli vetäisty paperille 80-luvulle tultaessa. Suunnitelma oli syntyessään teknisesti kiistanalainen ja arkkitehtoniselta ilmeeltään toivoton. Kustannusarvio oli tasoltaan kolmannes oikeasta. Suunnitelma jäi kuitenkin elämään omaa kituliasta elämäänsä ja byrokratia hirttäytyi tuohon oljenkorteensa. Suunnitelma synnytti vaikeasti sulavaa todellisuutta. Kaikkien uusien hankkeiden varautumiset tuli kuitenkin tehdä tämän ”suunnitelman” pohjalta. Näin tehtiin ja näin tehdään, vaikka suunnitelma on poliittisesti kuopattu. Viranomaiskäsittelyssä suunnitelma elää ja vaikuttaa. Kustannukset liikkuvat nykyrahassa tasolla puoli miljardia euroa.

Mutta, minä lisään tähän: Tunnelista voidaan aina keskustella – selväähän se, kysymys on vain millaisesta tunnelista!

Pisara-rata

Pisara-radan idea syntyi Helsingin kaupungin liikennelaitoksen 100-vuotisjuhlien kunniaksi järjestetyssä suunnittelukilpailussa vuonna 1988. Kolmannen palkinnon saaneen ehdotuksen tekijä oli arkkitehti Timo Kallaluoto, Vantaan kaavoittaja. Hän oli piirtänyt idean Rapidograph-tussikynällä transparenttikopiolle. Idea eli huterasti, uskottiin, ettei radalle löydy maksajaa. Vähitellen kuitenkin kaupunkiratojen toteutuessa Pisara sai momentumia. Vuonna 1998 valmistui Pisara-hankkeen esisuunnitelma. Ensimmäisen kerran Pisara mainittiin Pääkaupunkiseudun liikennejärjestelmäsuunnitelmassa vuonna 1999 (PLJ 1998). Tällöin esitettiin tilanvarausta ja 300 milj. nykyeuron kustannusarviota. Pisaran suhteen ryhtyi tapahtumaan: Ratahallintokeskuksen ”Etelä-Suomen rautatieliikenteen visiotarkastelut 2050” -selvityksessä (2004) todettiin, että junatarjonnan merkittävä lisääminen edellyttää kaikissa tutkituissa skenaarioissa Helsingin ratapihan kapasiteettia lisääviä tai vapauttavia toimia. Vuonna 2006 valmistui Pisaran tarve- ja toteuttamiskelpoisuusselvitys (YTV ja RHK). Pisara-radan ympäristövaikutusten arviointiselostus valmistuu vuonna 2011 Liikenneviraston ja Kaupunkisuunnitteluviraston toimesta. Sito Oy toimii konsulttina. ELY-keskus antoi lausuntonsa heinäkuussa 2011. ELY-keskus ei kuitenkaan halunnut puuttua liikenteellisiin vaikutuksiin koska: ”Lakisääteisen  YVA-menettelyn  yhteydessä  ei  ole  kuitenkaan tarkoituksenmukaista paneutua tähän eri hankkeiden yhteisvaikutusten aihepiiriin, vaan sen tulee olla erillinen, jatkuva prosessi.” Pisara oli tietysti mukana pääkaupunkiseudun HLJ:ssä vuodelta 2011. Silloin kustannusarvio oli noin puolet todellisesta. Pisaran yleissuunnitelma hyväksyttiin maaliskuussa 2012.  Kustannusarvio ei kuitenkaan päivittynyt oikealle tasolle.

Pisaran suhteen kaikki vaikuttaa loistavalta projektijunailulta. Mutta, yhtä puuttuu, sanoi piru kun hyttysiä laski! Puuttuu suunnitelma.

Mutta, minä lisään tähän: Pisarasta voidaan aina keskustella – selväähän se, kysymys on vain millaisesta Pisarasta!

Kuvassa vaaleansiniset alueet ovat Pisaran maanalaisia tasoja ja punaiset vaaleansinisellä rajatut ovat Pisaran liukuportaita, oranssi ja kellertävä ovat metroa ja asematunnelia, keltaisella rajattu alue on Keskuskatu, Helsingin mahtava kävelykatu

Maanalainen rakentaminen on kaupungin rakentamista

Helsinki on kaunis kaupunki. Helsingissä on harmoniaa. Maanalaiset tilat ovat osa kaupunkia. Haluaisin nähdä suunnittelijanimiä ja suunnitelmia, minulle eivät riitä insinöörien tekemät YVA:t, yleissuunnitelmat tai projektisuunnitelmat. Minua ei myöskään vakuuta kaupungin laatima maanalainen kaava. Se kertoo kaaoksesta. Haluan nähdä tilat ja arkkitehtuurin. Haluan nähdä lastenlasteni ja lastenlastenlapsieni tulevaisuuteen. Nyt en näe sinne. Te armoitetut viisaat ylijohtajat, virastopäälliköt, projektinjohtajat, johtoryhmien puheenjohtajat ja päätöksiä vahvistavat poliitikot: laatikaa Grand Design, ennen kuin rikotte lisää Helsingin ikuiseksi tarkoitettua kallioperää. Se design puuttuu!

Maan päällä kaupunki on kaunis, harmoninen

Maanalainen kaava kertoo otteen kirvonneen

Viesti Heidille

Varoitus, tämä viesti ei liity harmaan talouden maan tapaan ja jokamiehen oikeuteen!
Suomen valtio karsii kehitysyhteistyörahoja

Ministerit puhuvat kehitysyhteistyön uudistamistarpeesta.  Olen samaa mieltä. Uudistaa pitäisi, ja erityisesti meidän tulisi osallistua innovatiivisella tavalla maailman kaupungistumisen ja slummien räjähdysmäisen kasvun luomien epäkohtien torjuntaan. Yritän löytää tilastoja tutkimalla Suomen kehitysyhteistyöstä tämän maailmanlaajuisen makro-ongelman käsittelyä. Etsin sitä myös kansainvälisten pankkien ohjelmista. Näen vain sirpaleita, osa-alueita, en ”isoa kuvaa”. (Muotisana, mutta tässä kohdassa pätevä). Suomalaiset ovat aina pitäneet itseään hyvän (tiedostavan) kaupunkisuunnittelun, toimivan vesihuollon ja häiriöttömän sähkövalon maana. Hallitsemme myös terveydenhuollon ja koulutuksen. (Emme tosin hallitse omaa metropoliamme tai sote-uudistusta). Mutta kehitysmaiden kaupungistuminen ja kaupunkien slummiutuminen - siitä on pidettävä sormet erossa. Kehittyvän maailman kaupungit ovat: "Mission impossible!"

Muutto kaupunkeihin on ihmisten suorittamista kansainvaelluksista suurin. Millaisiin kaupunkeihin he muuttavat? Köyhissä kehitysmaissa kohtalona ovat rajattomat aaltopeltislummit, rikkaissa kehitysmaissa kohtalona ovat betoniset pilvenpiirtäjälähiöt. Miksi emme halua osallistua tähän? Miksi emme halua muuttaa todellisuutta?

Suomi on kehitysavun köyhä, pienillä rahoillamme emme byrokratian luvattuna maana pysty paljoakaan demokratiavajetta poistamaan, sen sijaan saattaisimme pystyä kaupunkien ekologisen rakentamisen malleihin

Ihmiset muuttavat massoittain kaupunkeihin

Kaupungissa on toivo. Toivo työstä ja toivo lasten koulunkäynnistä. Kaupunkiin, Mongolian Ulan Batoriin, muuttavat 13 vuotias Udval, Udvalin äiti ja äidin serkku Gantumor. He muuttavat koska karja kuoli ankaran talven johdosta. Kaupunkiin muuttaa somali Mukhtar, joka oli joutunut jättämään kotiseutunsa kuivuuden tähden, hän muutti perheineen Mogadishuun Jidka Afgooye kadun varrelle, sukulaisten peltimajaan, mukana seurasi veli Abdivali, isoisä Abdi, vaimo Awa sekä perheen seitsemän lasta Mohammed, Hodan, Haweega, Sabrin, Intisaar, Magol ja Salah. Kaupunkiin muuttaa intialainen Raj, hänen kaksi veljeään Dhruv ja Rakesh, sekä eno Rahul, naiset ja lapset jäävät kotikylään. Kaupunkiin muuttaa kiinalainen Cheng, hänen vaimonsa Chan sekä heidän 2-vuotias poikansa Bao, isovanhemmat tulevat perässä heti kun saadaan kahden huoneen asunto. Kaupunkiin muuttaa Andien entisten pilvisotureiden jälkeläinen Luis vaimonsa Sandra Montoyan ja viiden lapsensa Angelin, Cecilian, Fernandon, Karinan ja Jimenan kanssa. Addis Abebaan muuttaa Lalibelan kirkkokaupungista köyhyyden vaihtoehtoa etsimään isä Ashenafi, äiti Eskedar,  tyttäret Hiwot, Sara, Eden sekä pojat Dawit, Biruk ja Henok jäävät isovanhempien kanssa Lalibelaan odottamaan hyviä uutisia.

Ylivoimaisesti eniten kaupunkiseuduille muuttavat Saharan eteläpuoliset afrikkalaiset. Urbaanin väestön vuosikasvu on huimaavat 4.5 %. Itä-Aasia ja Tyynenmeren alue, eli siis Kiina, Filippiinit, Koreat ja Japani selvänä kakkosena eli noin 3.5 % vuodessa. Latinomaailma ja arabimaailma ovat selvästi hitaammin urbanisoituvia, kasvuprosentti on kuitenkin valtava 2.5 %. Maailman nopeimmin kasvavia suurkaupunkeja ovat - kymmenen kärjessä: Surat Intiassa, Sanaa Jemenissä, Kabul Afganistanissa, Bamako Malissa, Dar Es Salaam Tansaniassa, (Suomen kehitysavun pääkohdemaa), Fardabad Intiassa, Lagos Nigeriassa, Toluca Meksikossa, Chittagong Bangladeshissa ja Lumumbashi Kongossa. Näiden kaupunkien asukasluvun vuosikasvu on 4-5 %. Kasvuprosentit ovat mielettömiä. 11 vahvimman kasvun kaupunkia kasvaa yli 4 % vuodessa. 30 kaupunkia kasvaa 3-4 % vuodessa ja yli sata kaupunkia kasvaa 2-3 % vuodessa.

 Maailman slummit tuovat epävarmuutta kaikkien elämään, ei vähiten siellä asuvien, Suomen kehitysyhteistyön pääkohdemaissa on useita superslummeja

Katso viereisiä kuvia ja vapise. Maailman kaupunkiväestön kasvu on huima. Vielä huimempi on slummeissa asuvien määrän kasvu. Kahdenkymmenen vuoden päästä slummeissa asuu 2 miljardia ihmistä eli 20 prosenttia kaikista ihmisistä. Slummiväestön kasvu on voimakkainta Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. UN-Habitatin vanhahkon ennusteen mukaan 5 %:in kasvu ei osoita laantumisen merkkejä. Länsi-Aasia on toinen kasvun huippualue, liikutaan 3 %:n vuosikasvun tasolla. Jopa niin sanotuissa kehittyneissä maissa slummiväestö lisääntyy prosentilla vuodessa. Euroopassa slummeissa asuu yli 30 miljoonaa ihmistä. Mitä tämä merkitsee? Merkitseekö se rauhaa ja tasapainoa meidän yhteisellä pallollamme? Voiko globaali markkinatalous muuttaa kaiken? Vai kasvihuoneilmiökö sen tekee? Milloin se tapahtuu? Kumpi juoksee nopeammin, etana vai ihminen?

Suomalaisen kehitysyhteistyön prioriteetit evät kohtaa kaupungistumisen painopistealuetta

Rakentaminen ja habitaatio ei ole ”hard ware”, se on turvallisuutta ja tulevaisuutta. ”Itserakentaminen” on perinteisen yhteiskunta-aktiviteetin ydin. Suunnitteluviennissä kehitysyhteistyön vuosittainen osuus on säilynyt hyvin vaatimattomalla tasolla. 90-luku, jolloin perustettiin useita konsulttialan vientiyhtiöitä, on ohi. Samalla on kadotettu tietoa kulttuureista ja taitoa paikallistekniikoista.  Korkeakoulujen ja yliopistojen tietoinen vientikoulutus on ohi, samoin ovat ohi erikoisalojen yliopistotason opetuskurssit kehitysmaainstituutioiden työntekijöille. Suomalaisten heikko osuus mm. EU:n rahoittamien infrastruktuurihankkeissa on seurausta rakentamisen joutumisesta sivuraiteelle suomalaisessa kehitysyhteistyöpolitiikassa. Esimerkkinä: Suomen perinteinen puurakentaminen sirkkelisahoineen, muine pientuotantoyksiköineen, tyyppipiirustuksineen ja itserakentamistaitoineen olisi juuri tällä hetkellä tarpeellista ja oikeata vientituotetta monilla ongelma-alueilla. Toivoa sopii, että alalla tapahtuu nyt nopeasti ja paljon. Meillä on perinteitä. Toisena esimerkkinä: Maineestaan huolimatta Suomen kaivohankkeet Afrikassa tuottavat terveyttä alueen lapsille, Uhuru jätti hyvät jälkensä. Kolmantena esimerkkinä: Pha Rungin korjaustelakalla korjataan laivoja. Neljäntenä esimerkkinä: Colombon keskussairaalan henkilökunta tekee työtään suomalaisten suunnittelemassa ja rakentamassa sairaalaympäristössä ja mikä tärkeintä, muistaen suomalaisten kollegojen antaman koulutuksen.

Kun kehitysyhteistyötä uudistetaan on harkittava suomalaisten mahdollisuuksia, niitä on ekologisen ympäristörakentamisen ja paremman infratsruktuurin sekä terveydenhuollon sektoreilla

Istanbulin Habitat – konferenssi  vuonna 1996 pyrki uuteen todellisuuteen ja antoi uskoa

Habitat konfenssin päätöslausuma alkaa näin:

We, the Heads of State or Government and the official delegations of countries assembled at the United Nations Conference on Human Settlements (Habitat II) in Istanbul, Turkey from 3 to 14 June 1996, take this opportunity to endorse the universal goals of ensuring adequate shelter for all and making human settlements safer, healthier and more liveable, equitable, sustainable and productive.

Oliko Istanbulissa toivoa? Uskottiinko kaikkien julistuksessa lueteltujen tavoitteiden toteuttamismahdollisuuksiin ja uskottiinko keinoja löytyvän? Vai oliko julistuksen teksti tyypillistä kehitysyhteistyön munkkilatinaa, jossa suuret päämäärät julistetaan ilman realiteettien tajua?

Istanbul-agendan seurantakokous  +5 YK:ssa vuonna 2001, suomalaisten johdossa, usko romahti!

Suomen valtio oli aktiivisesti mukana Habitat-seurantakokouksessa New Yorkissa 6-8. kesäkuuta vuonna 2001. Kokouksen puheenjohtajana toimii YK:n yleiskokouksen puheenjohtaja, valtioneuvos Harri Holkeri. Erityisistunnon avasi ministeri Kimmo Sasi, joka toimi myös Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana. Valtuuskuntaan kuuluu kuusi kansanedustajaa, mm. ympäristövaliokunnan puheenjohtaja Pentti Tiusanen sekä edustajia ulkoasiainhallinnosta, ympäristöministeriöstä, Valtion asuntorahastosta, Suomen kuntaliitosta ja kansalaisjärjestöistä.  Suomi oli siis paljon vartijana.

Istunnon tärkein tavoite oli sitoutua jatkotoimenpiteisiin, joita tarvitaan Istanbulissa hyväksyttyjen Istanbulin julistuksen ja yhdyskuntien kehittämiseen tähtäävän toimintaohjelman, Habitat Agendan, toteuttamiseksi. Ohjelman keskeiset tavoitteet ovat kelvollisen asunnon takaaminen kaikille, yhdyskuntien kestävän kehityksen edistäminen ja paikallishallinnon roolin vahvistaminen. Myös naisten aseman vahvistaminen, asumiseen ja yhdyskuntien kehittämiseen liittyvässä suunnittelussa mainittiin keskeisenä tavoitteena.

Earth Negotiation Bulletin, 11/6  2001 on epätoivoinen:

”Istanbulin seurantakokous jätti monet miettimään viiden vuoden seurantakokousten järkevyyttä. Istanbul +5 oli erityisen heikko esimerkki, koska sillä ei ollut poliittista kiinnostavuutta, eikä poliittista tukea - kukaan valtionpäämies ei halunnut siihen osallistua. Enimmäkseen yleiskokouksen edustajat käyttivät tilaisuutta poliittisten pisteiden keräämiseen sen sijaan, että olisivat antaneet tukeaan YK:lle Habitat Agendan soveltamiseen. Tilanne näyttää olevan menetetty mahdollisuus…”

Kiberan slummissa Nairobissa asuu 200000 ihmistä golfkenttien katveessa, asukkaita on noin 70 000 /km2. Se ei ole maailmanennätys.

Ulkoministeriö tiedosti ongelman – silloin, mutta pääasiassa demokratiavajeena!

Ulkoasianministeriön tiedotteessa sanottiin hallitsemattoman kaupungistumisen luovan ympäristöongelmia ja slummeja. Tiedote jatkaa: ”Räjähdysmäisesti kasvavissa kaupungeissa demokratiavaje kasvaa ja siitä tulee yksi hallitsemattomista uhkista. Eräs Habitat-kokouksen kiinnostavimmista ohjelmista onkin paikallisagendahanke, jonka avulla pyritään edistämään kaupunkien asukkaiden osallistumista päätöksentekoon. Julkisen vallan, kaupunkien ja kansalaisjärjestöjen sekä elinkeinoelämän yhteisin toimin pyritään kaupunkien hallittuun kasvuun ja suunnitteluun, jossa paikalliset ihmiset ovat mukana alusta alkaen.” Paikallisagenda ei tainnut tuottaa paljon villoja.

Viesti Heidille

Heidi Hautala, ystäväni, olet nyt tehtävän edessä - perinteet velvoittavat. Asiat eivät hoidu yksin demokratiavajeeseen kajoamalla. Tarvitaan kulttuurien ymmärrystä ja rohkeutta esittää sovellettua teknologiaa, tarvitaan karttoja, yhdyskuntasuunnittelua ja ympäristöteknologiaa, tarvitaan koulutusohjelmia ja erityisesti tarvitaan paikallisiin olosuhteisiin sovellettuja rakentamisen tuotantoteknologioita (low cost teknologiat), joissa toteutuu energian ja veden säästön periaatteet. On muitakin asioita, joissa voisimme auttaa, eräs niistä on liikenneturvallisuus – eräs kehittyvien maiden makro-ongelma, joka liittyy kaupungistumiseen ja vie paljon sairaanhoidon resursseja.

PS. Tampereella vesihuollon DI-tutkinnon suorittanut Hailemariam on nyt Etiopian pääministeri. Kannattaisiko tiivistää yhteistyötä Etiopiaan - supistamisen sijaan?

Kohtuus kaikessa, kohtuuttomuudessakin

Rakennuskelpoisen maan puute näyttää tämän päivän keskustelussa olevan tunnistettu syy kalliiseen asumiseen. Ministeri Krista Kiuru vaatii jälleen kohtuullisuuden nimissä Malmin lentokentän kaavoittamista asuntoalueeksi. Matti Visanti jo tuota työtä aloitti, mutta hanke pysähtyi uuden lentokentän tuskalliseen sijainninetsintään. Meidän firmammekin pääsi mukaan suunnittelemaan, tehtiin Porvoon seudun vaihtoehto (Backas), jota Jussi Tervala ryhtyi ajamaan. Hinnaksi tuli nykyrahassa ja hieman indeksoituna lähes 200 milj. euroa. Kivelle ajettiin. Paras vaihtoehto taisi lopulta löytyä nykyiseltä paikalta – kiitoradan suuntaa kääntämällä. Nyt kun Krista Kiuru avasi keskustelun ystäväni Maija Kairamo kaivaa taistelukirvestä, hän on tässä asiassa ”ilaskiveläisiä” – niin olen minäkin, Malmi on säilytettävä.

Hallitus asialla
Parikymmentä vuotta sitten, suuren laman aattohetkinä, Harri Holkerin hallitus pyysi Raimo Ilaskiveä selvitysmieheksi. Piti selvittää ”pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksia”, eli etsiä rakennuskelpoista maata kohtuuhintaisen asuntorakentamisen mahdollistamiseksi. Tuliko selväksi? Jussi-Pekka Alanen kirjoittaa vuonna 2009 (Polemia-sarja: Helsinki, kansakunnan pääkaupunki - ihmisten metropoli): ”Ilaskiven selvityksen keskeinen sisältö oli rakennuskelpoisen maan tarjonnan kasvattaminen ja sitä kautta tonttikustannusten pitäminen järkevällä tasolla. Luovutustilaisuudessa 31.5.1989 toimeksiantaja, pääministeri Harri Holkeri totesi, että hallitus ryhtyy ”ravakasti” työhön. Valtioneuvosto tekikin periaatepäätöksen pääkaupunkiseudun toimenpideohjelmasta budjetin yhteydessä 12.9.1989. Päätökseen sisältyi kaikkiaan 32 kohtaa. Mukana oli myös samalta päivältä pääkaupunkiseudun kaupunginhallitusten hyväksymä aiesopimus toimenpideohjelmasta, jonka kaupunginjohtajat olivat osaltaan valmistelleet ja allekirjoittaneet jo 24.5.1989, ennen selvityksen luovuttamista. Tulos oli periaatteiltaan ja sisällöltään näyttävä, mutta rivien välistä saattoi löytää vastatuulta. Maapolitiikan ja koko Uudenmaan läänin seutukaavoituksen kokoamisen osalta uudistustyö siirtyi jatkovalmisteluun. Pääkaupunkiseutu ei saanut omaa lainsäädäntöään. Uudistukset toteutettiin osana uutta valtakunnallista aluehallintoa ja rakennuslainsäädäntöä koskevaa valmistelua. Seudun erityisolot jäivät vaille huomiota. Myös maanhankinnan korkotuki raukesi jälleen.”

Hallituksen voimattomuus johti Ilaskiven selvitystyön metropolia muokkaavan vaikutuksen vesittymiseen, vaikka sen maankäyttöehdotukset ja liikennepoliittiset ehdotukset pienen pyristelyn jälkeen pääosin omaksuttiinkin. Holkerin hallituksen ministerilista oli muuten seuraava: pääministerinä Harri Holkeri, valtionvarainministerinä Matti Louekoski, sisäasiainministerinä Jarmo Rantanen, oikeusministerinä Tarja Halonen, ympäristöministerinä Kaj Bärlund ja liikenneministerinä Ilkka Kanerva. Nykyisen hallituksen ministerilista edustaa pääosin samoja puolueita - syntyykö villoja?

Asunnon hinta on suhteessa tavoitettavuuteen eli kaupungin kokoon, kaupunki on työn ja palveluiden markkinapaikka, mitä kuumempi sampo sen kovemmat hinnat, näin kertoo oheinen kansainvälisten vuokrien vertailu, ylinnä on Manhattan, alinna suomalainen pikkukaupunki

Mistä asunnon hinta muodostuu?
Tänään oli Rakennusfoorumi aiheesta kohtuuhintainen asuminen. Hyviä esitelmiä pitivät kaikki kutsutut puhujat: Annukka Lindroos (ihanan sympaattinen esitys rakkaudella), Tarja Laine (ihana Lalibelan lumoojattaren esitys räväkkyydellä) YIT:n Pekka Helin kertoi asiakaslähtöisyydestä ja näytti rumaa talon kuvaa ja lopuksi pankin räjäytti ETLA:n taloustieteilijä Niku Määttänen, hän arvosteli hitashenkisestä perunoiden alennusmyyntiä, joka nostaa lopuksi perunoiden hintaa. Lopuksi vielä Ego Kahri kertoi taitavan arkkitehdin pystyvän säätelemään asunnon hintaa alaspäin noin 300 euron verran neliöltä. Hän puhui hinnansäätelyn mikroskaalasta. Minä haluan puhua makroskaalasta.

Asuntoneliömetrin varsinainen rakennuskustannus on noin 2000-2800:-/k-m2. Tämä tarkoittaa, että huoneistoalaneliömetriä kohti hinnaksi tulee 2500-3500:-/h-m2. Kunnallistekniikka ja ulkoiset infrahankkeet nostavat hintaa 200-1200:-/k-m2. Pysäköinti maksaa toteutustavasta riippuen 500-1000:-/k-m2. Esirakentaminen pehmeiköillä tai ranta-alueilla voi maksaa 1500-2000:-/k-m2. Varsinaisen asunnon perushinnan (2000-2800/k-m2) lisäksi tulee siis väistämättömiä rakennuskustannuksia 700-4200:-/k-m2. Tämän päälle lisätään tontin markkinahinta, joka liikkuu rakennusoikeuden neliötä kohti paikasta riippuen tasolla 500-2500:-/k-m2. Näistä rahoista kunnan veronmaksajan huoleksi jää kunnallistekniikan ja muun erikoisinfran rakentaminen. Joskus valtio saattaa tulla mukaan teiden tai raideliikenteen rahoittajana. Kunta myös maksaa esirakentamisen. Asukas maksaa suurimman kakun. Oleellista on se, että asukas saa toisaalta myös omaksi hyödykseen yhteiskunnan tekemät perusinvestoinnit. Nämä kaikki näkyvät asunnon myyntihinnassa aikanaan. Kohtuullisesta asuntotuotannosta yhteiskunnallisessa mielessä ei voi kuitenkaan puhua, silloin kun varsinaisen asunnon hinnan päälle kertyy toinen mokoma paikkaan sidottuja erityiskustannuksia sekä vielä hyvän saavutettavuuden tuoma erikoisbonus. Tavoitettavuusbonus ei häviä vaan se kasvaa ajan myötä. Ostajalla on rahat "pankissa",

Varsinainen talon rakennuskustannus on huippualueilla alle kolmannes asunnon kokonaishinnasta

Asumis- ja liikkumiskustannusten summa on vakio
Kysymys kuuluukin voiko ”kohtuuhintaista” asuntotuotantoa toteuttaa kohtuuttoman hintaisilla alueilla, vai kuuluuko kohtuuden esivaiheeksi veronmaksajien tuottama subventio, jonka asukas voi myöhemmin muuttaa rahaksi? Vanha väittämä on se, että asumiskustannusten ja liikkumiskustannusten summa on vakio. Lähellä keskustaa liikkumiskustannukset ovat alhaisempia kuin kaukana periferiassa. Asunnot taas maksavat keskustassa tuntuvasti periferiaa enemmän. Tontin arvon muuttuva osa vastaisi väitteen mukaan asukkaan tulevia liikkumiskustannuksia noin 30 vuoden aikana. Onko tämä totta? Tottahan se on. Asunnon hinta riippuu siis etäisyydestä keskustaan. Sanotaan sen riippuvan myös etäisyydestä rantaan. Helsingin asuntohinnoista näkyy selkeästi saavutettavuuden vaikutus. Etäisyys rantaan vaikuttaa myöskin, mutta vain aivan rannassa sijaitsevien asuntojen osalta.

Etäisyys keskustasta näkyy asunnon hinnassa, niin myös etäisyys rannasta.

Kaupunkirakenteen hajoaminen on meidän suuri ongelmamme.
Tonttimaan hinta on hajoamisen merkittävin muutostekijä. Rakenteen hajoaminen on äärimmäisen kallista. Se johtaa infrastruktuurin epätaloudelliseen rakentamiseen ja suuriin liikennekustannuksiin. Kaavoituksen keinoin näyttää olevan mahdotonta estää ”ryömivää kaupunkia”. Kari Lautson johtamassa EU-tutkimuksessa päädyttiin vuonna 2004 seuraaviin toimintaohjeisiin taistelussa ryömivää kaupunkia vastaan:

• Esikaupunkialueiden (haja-asutusalueiden) asuntoalueita olisi erityisverotettava, yhdistettynä veronalennuksiin keskusta-asumisessa.
• Veroetuuksia tulisi antaa toimistoille, jotka sijoittuvat korkealaatuisen joukkoliikennejärjestelmän äärelle.
• Joukkoliikenteen taksoja tulee alentaa keskeisillä kaupunkimaisilla alueilla, alennuksia ei tule tehdä reuna-alueilla.
• Viranomaisten toimesta on harjoitettava suunnittelun ja hinnoittelun säätelyä, joka koskee maankäyttöä ja maanhintaa.
•  Maankäyttö- ja asuntosuunnittelun olisi kehitettävä kerros/rivitaloasumisen ja omakotiasumisen välimuotoja, avainkysymys on: miten tehdä tiiviistä asumisesta puoleensavetävää?
• Maankäyttö- ja liikennepolitiikkaa on kehitettävä monen toimintasektorin yhteistyöstrategialla.
•  Pehmeitä toimenpiteitä ja symbolisia operaatioita on tärkeää toteuttaa tietoisuuden kohottamiseksi ja yhteistyön rohkaisemiseksi.
• Erityisesti olisi luotava toimintamallit laajapohjaiselle organisaatioiden väliselle yhteistyölle ja keskustelulle sekä yhteistyöfoorumiksi tulisi aikaansaada ”instituutioiden näyttämö”.

Nykyajan sampoa takomassa

Olen jo kertaillut paria metropolialueen tulevaisuusvisiota. Kuvaan ovat päässeet Jörn Donner ja Matti Väisänen, mammutteja kumpikin.Lisää on tulossa. Tämä video kertoo ajatuksistamme Ilaskiven selvitysmiestehtävän ajoilta.Oliko projektin esittelyvideon loppulause enteellinen: "Kaupunki, myös tulevaisuuden kaupunki, on siis sampo, joka takoo kaikille asukkailleen paitsi leipää myös sirkushuveja ja tänään tehdään myös huomisen tivolia. "

Pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuudet 1989 from Anssi Joutsiniemi on Vimeo.
Kun nyt on tarpeen kaikkien filmien loppuun näyttää uuvuttava luettelo asianosaisista, tehdään se nyt, mutta luettelo on virkistävä, ei uuvuttava. Työryhmä Pentti Murole Simo Järvinen Pekka Wesamaa Petri Jalasto Avustajat Jorma Toivonen Kenneth Danielsson Tuuli Tiittanen Mirja Valtonen Marita Vuorenpää Konsultti Liikennetekniikka Oy sivukonsultteineen AV-toteutus Björn Silfverberg Jaakko Kyläsalo VTV-Kosonen Tuotanto JK-Audiovisuals Oy 1989