Käsittämätön motivaatio

Minulla on yksi kahden ja puolen kuukauden sairaalakokemus ja kaksi yhden viikon mittaista sairaalakokemusta. Minulla on myös omaisia, joilla on viikkojen sairaalakokemuksia. Nyt juuri kuluneella viikolla olen ollut sairaalassa omaistani katsomassa. Ja joka kerta yllätyn!

Tällainen liikennemerkki kertoo sairaalasta. Tässä blogissa ihmetellään sairaalaväen käsittämätöntä motivaatiota.

En ylläty siitä, että huippumodernissa sairaalassa WC- altaan viemäri on tukossa. Enkä siitäkään, että vessan oven sulkija on niin voimakas, ettei rollaattorilla kulkeva vanhus pääse ovesta ilman apua. En myöskään ylläty siitä, että näillä helteillä potilashuoneen oven välissä on pidettävä vierailijoille tarkoitettua jakkaraa, koska ilman väkisin auki pidettyä ovea huoneeseen tulee tukahduttavan kuuma - vieras sitten seisoskelee nurkassa tai istuu potilaan sängyllä.

Tekniikka pettää, ihminen ei

Miksi minä näistä yllättyisin, nämähän ovat kaikki vain tekniikkaa. Ne ovat myös helposti korjattavissa, kunhan vain joku kerkiäisi tai ajattelisi. Miksi muuten ei tällaisia yksinkertaisia asioita saada toimimaan – nehän ovat vain tekniikkaa? Kyllä kai me yleisesti ajattelemme että tekniikka pelaa, ihmiset vain pettävät.   Nyt kuitenkin jälleen vaikuttaa siltä, että kaikki on toisin!

Jos ovet eivät toimi tai jos ilmastointi ei toimi tai jos viemäri ei vedä – hyväksymme tuon. MIKSI?  Mutta sairaalassa on valtava arsenaali lääkinnällisiä laitteita. Niiden on toimittava. Ne toimivatkin, mutta vain jatkuvan huolenpidon alaisina. Tekniikka näyttää pettävän siinä missä ihminen kestää.

Kädestä pitämisen vallankumous

Mutta nyt pääsemme otsikon asiaan, lähes käsittämättömältä tuntuvaan tosiasiaan: järjestään ja kaikissa minun kokemissani paikoissa sairaalahenkilökunta on huippuunsa ystävällistä. He hymyilevät, he puhuvat ystävällisesti, he vastaavat kysyttäessä ja kysyvät vastatakseen - jos joku näyttää kysyvältä. Viimeksi tänään minua auttoi punkkiepäilyksissäni terveyskeskuksen ihastuttavan varmaotteinen ja samalla hersyvästi naurava terveydenhoitaja. Samoin tänään kohtasin sairaanhoitajan, joka oli juuri saanut kylvetettyä lähiomaiseni paraatikuntoon. Hänen oli täytynyt pakottaa omaiseni suihkuun – ”kun minulla oli siinä pieni väliaika – nyt menenkin sitten varsinaisiin työhommiin”. Siis väliaikatyönä rollaattoripotilaan täyspesu!

 Sairaaloiden ja terveyskeskusten henkilökunnan asennemaailma on lähes käsittämätön. He ovat kehittäneet kädestä pitämisen vallankumouksen. Ihan itse! Vai luulitteko, että jokin koulutuspalvelu tarjoava nettikoulutuksen tai kirjekurssien (Hups! Se oli ennen!) kansainvälinen pörssiyhtiö oli tuon motivaation tarjoillut? Hyvä kysymys kuuluu: onko se kuitenkin totta, että kysymys on kutsumuksesta?

Miten ihmiskoneisto voi saada tällaisen käyttäytymismallin? Miten tuollaisen käyttäytymismallin syntyminen on mahdollista jättimäisessä organisaatiossa?  Sama malli tuntuu myös toimivan päiväkodeissa ja VR:n junissa.

Minun kokemukseni päiväkodista ovat kuitenkin tosin hyvin vähäisiä, ne rajoittuvat isovanhempien päivään. Ja isovanhempien päivänä tapaa yllättäen toisia isovanhempia. Isovanhempien kohtaaminen saattaa olla riemastuttavaa. Lapset voivat siinä hetkeksi jäädä sivurooliin. Todisteena:
http://penttimurole.blogspot.fi/2013/03/paivakoti-onnelassa-tapaat-tuttuja.html

Vanhainkoteja on paljon moitittu, samoin pitkäaikaissairaiden sairaalaosastoja. Minun vierailijakokemukseni noissa paikoissa ovat hyviä.

VR:n junissa ystävällinen kondari saattaa olla positiivisen aamunavauksen ratkaiseva laukaisija. Ehkä kaikki toimii tuo toimii myös verovirastossa ja poliisiasemalla? Verovirastossa ja poliisiasemalla käynnit ovat kuitenkin meikäläisellä hyvin harvinaisia, joten tuo ehkä pantakoon satunnaisten arvausten piikkiin. Vanhainkodista tulen saamaan kokemuksia aikanaan. En siis ole kypsä omakohtaisiin kommentteihin tulevaisuuteni sijoitusympäristön osalta.

  

Jos nyt jonkin alan sähköposteja tulee jatkuvana virtana, palomuureista huolimatta, ne ovat koulutusta. Sinua ollaan valmiita kouluttamaan kirjoittamaan, puhumaan, neuvottelemaan, olemaan stressivapaa, joogaamaan, mitä vielä? No vaikka mitä. Koulutuksessa saatetaan arpoa tavoitteita, Fingerporin malliin, mutta siellä saatetaan myös kouluttaa muodin visuaalista markkinointia, toimittajan etiikkaa, tulevaisuuden ennakointia tai portaali-ilmeen suunnittelua, puhumattakaan selfie-kuvien ottotekniikasta tai ripsienhoitokursseista.

Minulla sairaalassa ainoa todellinen ongelma oli piuhoihin sotkeutuminen

Noin vuosi sitten tapahtuneen sairaalareissuni ongelma ei suinkaan ollut hoito tai paranemisen hitaus. Eikä missään tapauksessa henkilökunta. Se oli piuhoihin sotkeutuminen. Jos siviilielämässä ihminen sotkeutuu erilaisiin piuhoihin, niin sairaalaelämässä tämä on saletti. Tavanomaisten kännykän laturipiuhojen ja vanhojen vääräpiikkisten laturien piuhojen, silmälasipiuhojen ja tietokoneen laturipiuhojen ja niihin sotkeutuneiden hiiripiuhojen lisäksi tulevat sängyn säätimen piuhat, hoitajan kutsukellon ja radion piuhat, hengitystukilaitteen piuhat sekä hengitystukilaitteen varsinaiset letkut. Nuo kun vielä sekoittuvat ”sorsan” hieman ruosteelle vivahtavaan peltikoriin. Valokatkaisin on tuntemattomassa paikassa – ulottumattomissa. Kun kytket tietokoneen laturin asianmukaisesti seinään alkaa vikavirtahälytys ja ikään kuin ilmastointilaitteen humina. Kaikki mikä on teknistä, on sotkussa. Onneksi tuossa sotkussa ei ole varsinaisia lääketieteellisen hoidon piuhoja – ainakaan paljoa. Siis jälleen se oli tekniikka, joka oli solmussa. Hoitsut sen sijaan ovat ihania, keskustelevia, hoitavat, paijailevat, lepertelevät – kaikkea sopivina annoksina.

  

Jos nyt tietokoneen akun latauksen lasku synnyttää todellisen parkourin, niin samanlaisia seurauksia saattaa olla kännykän laturin katoamisesta pyykkikoppaan tai Ipadin kätkeytymisestä sanomalehden alle, puhumattakaan Nintendon putoamisesta kesämökin ulkomakkiin. Tätä ei kuitenkaan voi verrata sairaalan potilashuoneiden johtovyyhdistä selviämistaisteluun. Kaikesta katastrofista huolimatta ihana hoitoväki vain hymyilee ja pitää kädestä! Kiitos heille tuosta käsittämättömästä motivaatiosta.

Nyt en voi sinne mennä!

En voi olla ajattelematta paikkoja joissa kuljin. Ne ovat nyt tulleet riivatuiksi. Siksi tunnen haikeutta. Haluaisin mennä niihin paikkoihin, olla ja tuntea samaa rauhaa ja turvallisuutta – elämän makuista oloa.  Mutta nyt en voi noihin riivattuihin paikkoihin mennä!

Riivattu Tripolin Medina Kadima

Ajattelen Tripolin ihanaa Medina Kadimaa – vanhaa kaupunkia. Siellä kuljin joka ilta jalan tai pyörällä kapeilla kujilla, vanhan kaupungin sokkelokäytävillä, mutta myös sortuneiden rakennusten raunioiden välissä, kävin tunnistamassa outoutta vanhassa raunioituneessa roomalaiskatolisessa kirkossa, kävin myös kurkistamassa toimivaan ortodoksikirkkoon kaariholvin alla, kävin vesipiippua polttelemassa paikallisten iloisessa joukossa ”Fellini kahvilassa”, nautin vihreätä teetä varjoisten kattojen alla vanhan moskeijan vieressä, kävin tutkimassa perinteisiä hopeakoruja kultasoukin pursuvan nykykultakorupaljouden häikäisemänä, marhailin myös basaarikauppiaiden myyntipöytien välissä ja vain katselin vanhan kaupungin muurilta hieman öljyisenä kelluvalle merelle. Ihmiset hymyilivät ja olivat ystävällisiä. Nyt en voi sinne mennä!

 

Tripolin vanha kaupunki oli päivittäinen iltakävelyn kohde. Se oli myös viikonloppupyöräilyn säännöllinen kohde. Tunsin sen kaikki kujat ja teekahvilat. Tunsin myös vesipiippupaikat.Nyt en voi sinne mennä!

 Riivattu Algerin Kasbah

Ajattelen Alger’in vanhaa kaupunkia – kasbahia -vuoren rinteellä. Mietin pieniä ravintoloita ja runsaslukuisia kahviloita vuorta ylös luikertelevan pääraitin varrella. Äkillisesti tulee mieleen myös paikalliset naiset. He eivät olleet ”telttaan” pukeutuneita libyalaisten sisartensa malliin. Heillä oli paljaat nilkat ja sievät tupsukengät – joskus korkeakorkoiset. Heidän kasvojaan peitti nenän päältä leukaan ulottuva pitsireunainen niskan taakse sidottu lappu. Tukka oli usein vapaana ja silmät vahvasti maalatut. Voi, en ikinä unohda niitä tummia silmiä. Algeriassa kaupungit olivat hyvin hoidettuja. Julkisivut hohtivat valkoisina, ovet vihreinä. Perinteistä rakentamista täydensivät ranskalaisen siirtomaa-arkkitehtuurin helmet. Ihmeellistä miten ranskalaiset panostivat julkiseen rakentamiseen kaikissa siirtomaissaan. Haluaisin kivuta Alger’in jyrkkää katua kohti Madagaskarin kuningattaren valkeaa palatsia – silloista Suomen suurlähetystöä. Haluaisin pysähtyä jättimäisen plataanipuun alle ja halaisin katsella merelle. Nyt en voi sinne mennä!

Algerin Kasbah kuhisi ihmisiä. Jotkut nousivat mäkeä, jotkut laskeutuivat. Useat pysyttelivät samalla tasolla. Minä rakastin kulkea tuota rinnettä ylös ja alas. Nyt en voi sinne mennä!

Riivattu Damaskoksen Suora katu

Damaskoksen keskustassa on Raamatustakin tuttu Suora katu -  Via Recta, roomalaiselta nimeltään. Tuon kadun varrella on yli tuhat vuotta vanha kylpylä. Maa on noussut ja kylpylän mahtava pääaula sijaitsee monta metriä nykyisen kadun pinnan alapuolella. Näen edessäni tuon kylpylän vaatimattoman sisäänkäynnin, laskevat portaat ja kassaluukun. Siihen kun roposi annat, ja astut sisään, koet elämyksen. Aina uudestaan.  Kun astut katedraaliin, astut tilaan, joka on tehty Jumalan kunniaksi. Mutta, kun astut kylpylän pilarihalliin, astut tilaan, joka on tehty sinun kunniaksesi. Perinteiseen asuun puetut miehet ryntäävät luoksesi. He ohjaavat sinut valtavan kattoholvin alla olevalle ”alttarille”. Leposohvat on päällystetty kilim-kankailla ja matoilla. Sinulle tuodaan pyyhkeet, vaatteesi kiikutetaan säilöön. ”Haluatko teetä jo ennen kylpyä?” ”Ei, olen kanta-asiakas, muistatko, olen usean kerran käynyt täällä, tiedän tavat, nautinnot oikeassa järjestyksessä.” Kylpy aloitetaan kevyellä peseytymisellä, sitten vetäydytään höyrysaunaan ja vilvoitellaan pyöreän suihkulähteen ympärillä lekotellen, vuorojärjestyksen mukaan seuraa pesu, vanttera painijan oloinen mies aloittaa omassa loosissaan riuskaotteisen pesun, kaikki tapahtuu lattiatasolla kaakeleiden kauniisti kirjomalla ja höyryn lämmittämällä lattialla, pesun jälkeen vielä käynti höyrysaunassa ja sitten jääkylmään altaaseen. Seuraavana on vuorossa hieronta. Se tapahtuu veden solistessa ja iloisten kulkijoiden katseiden alla. Hieronnan jälkeen seuraa vielä huuhtelu ja siirtyminen moniin pyyhkeisiin käärittynä valtaisaan keskusaulaan. Aloitetaan rentouttava teehetki. Tervehditään tuttavia ja kiitellään kylvyn ihanuudesta. Nyt en voi sinne mennä!

Siinä se on, Damaskoksen Suoran kadun maaginen kylpylä, tai kylpylän ovi, jonka takaa ihmeet ja nautinnot paljastuvat. Miksi en voi mennä sinne?

Riivattu Bagdad ja Tigrisin rantapuisto

Bagdadin iltaelämä keskittyi Tigrisin rantapuistoihin. Irakilaiset olivat loistavia tyyppejä, maa oli ilmeinen kulttuurin kehto. Irakilaisilta puuttui monille muille arabikansoille ominainen alemmuuden tunne, se joka on öljytulojen myötä ”aateloinut” heidät ja tehnyt heidät arroganteiksi, omaan itseensä vetäytyviksi. Irakilaisten roteva olemus ja leveät kasvot, heidän rohkeutensa ja itsevarmuutensa, kaikki se tuntui niin erilaiselta kuin mihin oli tottunut monien muiden kanssa. Tästä oli mahdollista nauttia Tigris-virran rantojen lehtevissä ravintoloissa.  Ruoka oli aidosti Kaksoisvirran maan perinnettä. Ruokajuomana nautittiin useimmiten hyvää paikallista olutta. Rakkaat ystäväni, missä olette? Nyt en voi sinne tulla!

Tuossa internetistä löytyneessä Karadat Maryamin kuvassa ei näy ihmisiä. Kuva on otettu Tigrisin rannalta, aikanaan tutuksi käyneeltä ravintola-alueelta. Nuo tutut ovat kadonneet.  En voi mennä sinne!

 Riivattu Kairo Nile Hiltonin takamailla

Suomalainen seurue on koolla Nile Hiltonissa. Kansainvälisen tiefederaation eli IRF:n kokous on alkanut. Nyt pohditaan iltaohjelmaa. Joku ehdottaa tiivistä pysymistä hotellin yökerhon turvallisissa maisemissa, joku ajattelee pyramidien äärellä olevaa napatanssitelttaa. Minä ehdotan kävelyä vanhan kaupungin tunnelmallisilla kaduilla. Väitän, että siellä voisi törmätä paikalliseen kulttuuriin. Keskustelijat pitävät tuota liian riskialttiina. Tarinat noilta kujilta pelottivat.  Vain yksi isosta seurueesta halusi lähteä kanssani. Hän oli Väinö Suonio, TVH:n ylijohtaja. Lähdimme marssimaan ohittaen Eiffelin kuuluisan sillan - varmaan hänkin oli aikanaan tutustunut viereisiin kortteleihin. Etenimme kapeille kujille. Talot ja tunnelma olivat kiehtovia. Pysähdyimme teelle ja vesipiipulle. Seuralaiseni luuli kysymyksessä olevan huumeiden poltto. Ei, se oli puhdasta omenatupakkaa. Jatkoimme matkaa ja törmäämme voimakkaaseen musiikkiin ja kapealla kadulla vellovaan ihmisjoukkoon. Kukkona tunkiona heiluu pistoolia heiluttava valkopaitainen nuori mies. Hei, mikä tuo on? Onko parasta ottaa jalat alle? Ei, ne ovat häät! Pistoolimies huitoo meitä luokseen, toivottaa tervetulleeksi – hääiloon parhaimmillaan. Meille tuodaan kiireesti jakkarat ja käteen isketään teekupit. Mutta, ei vierailua ilman vastapalvelusta. Meidän olisi laulettava! Jotain omaa ja kansallista! Tuosta tuntemattomasta maasta: Firlanda! Keskelle kapeata katua on pystytetty tornimainen esiintymislava. Lavaan on kiinnitetty suuri ämyri, josta tulviva arabimusiikki täyttää melun tunnusmerkit. Kyllä, tietysti, haluamme osallistua hääiloonne – laulamme. Minä olen ammuvainaan nuottinen. Väiski taas laulumiehiä. Pohjanmaan miehenä hän aloittaa ”Härmästä poijaat me kotoosin ollaan….” Minä auon suutani arabimusiikin joikkhaavassa nuotissa, Väiski sovittaa laulunsa säestyksen mukaiseksi. Suosio on taattu. Kädenpuristukset ovat lujia ja sydämellisiä. Nyt en voi sinne mennä!

Olen varma, että ohitimme Väinö Suonion kanssa juuri tuon sinisen talon Kairon vanhassa kaupungissa. Lähistöllä osallistuimme laulamalla hääjuhlaan yön pimeydessä. En voi mennä sinne!

Mistä tässä kaikessa on kysymys?

Maailma tuntuu olevan täynnä paikkoja, jonne en voi mennä. Paikkoja, jonne oli hyvä mennä, turvallista mennä, mielenkiintoista mennä.  Outoa, että nuo paikat ovat sellaisia, joihin on juuri viime aikoina viety demokratiaa. Aseilla, painostuksella, internetillä. Kansa on kaiketi sitä tahtonut ja tarvinnut? Kansa ei kuitenkaan ole ollut valmis. Valmiita ovat sen sijaan olleet samanlaiset valtaan pyrkijät kuin juuri sieltä karkotetut. Koska en ole löytänyt pitäviä ennusteita ryhdyin jälleen tutkiskelemaan tuota Aleksis Kiven ennustetta, tai oikeastaan sitä minkä Simeon näki saapasnahkatornista pirun kanssa maailmaa tarkastellessaan. Näinhän tuo Simeoni kertoi Juhanille ryyppyreissuaan ankarasti katuessaan:

Juhani: Voimiesi mukaan, veljeni, vaikkei niin kuin vaatisi aineen ankaruus.

Simeoni: Koettaa tahdon. – Niin kuuhun tultiin, ja vei minut saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vieläkin korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän edellä ja minä hänen jäljestään, ja kauanpa astelimme pitkin ympäri-wingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudesta allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mitä on tuo, joka näkyy tuolla allamme sywyydestä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti

puoleeni wastasi hän: ”Sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele.” Niin hän sanoi, ja minä nyt huoaten rupesin visusti katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin waltakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan waltakunnan, Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti häwittäwän kaikki; ja hänen jäljestään asteli se suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmissukua maan äärestä maan ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja

Amerikan waltakunnan.

Voisitteko ystävällisesti kertoa minulle jonain totuuden hetkenä mielipiteenne kahteen kysymykseen: Ovatko nuo paikat minulle ikuisesti suljettuja? Onko Kiven ennuste pätevä?

Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918. Siinä kerrotaan jostain todentuntuisesta. Kuva on Akseli Gallen-Kallelan kyseiseen teokseen ”somistama”.

Sähköpyörien ”kestotesti”

Olen kirjoitellut puolentoista vuoden aikana puolitoistasataa blogitekstiä. Niistä ylivoimaisesti luetuin on teksti nimeltä ”sähköpyörä”. Ehkä olen nyt kiinnostuneille velkaa pitkäaikaistestin tulokset pyörien toiminnasta. Ensimmäinen pyörä on mallia Helkama 2800. Se tuli ostettua vuonna 2010. Olin joutunut kesällä 2009 moottoripyöräkolariin. Auto teki u-käännöksen edessäni ja törmäsin auton kylkeen. Ilmalennon aikana mietin tulevaisuuttani. Outoa! Ihmisethän sanovat, että tällaisessa tilanteessa elämä kulkee filminä ohi. Ei, ainoa ajatus oli itsekkäästi: millainen Murole tuolta nousee? No, asfaltilla havaitsin olevani tajuissani. Oikea jalka oli kuitenkin kuin tulessa – lonkaluu oli irronnut kupistaan. Seurasi kolmen kuukauden sairaalareissu.

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/05/sahkopyora.html

Moottoripyöräkolari johti sähköpyöräilyn ihanaan maailmaan. Sinne se jäi Scarabeo Veturitien varteen ja mies kuskattiin Töölön vanhaan punikseen. Mutta tästähän on jo viisi vuotta.

Polttomoottorista sähkömoottoriin

Hetkinen, tässä ei ollut tarkoitus kertoa kohtalokkaasta kolarista, tarkoitus oli kertoa sähköpyörästä. Selitys: sähköpyörä liittyy kolarin jälkeiseen tilaan! Kainalokepeillä kävellessä liikkumisen reviiri putosi pariin sataan metriin. Talvella tosin potkurilla oli mahdollista laajentaa reviiriä noin yhteen kilometriin. Siinä oltiin kuitenkin rankasti sään ja hiekoittajien armoilla. Hassu huomio: liikuntavirasto on huomattavasti rakennusvirastoa tehokkaampi hiekoittaja. Ulkoiluteillä on täysin mahdotonta liikkua potkurilla – niin tehokas on lenkkeilypolkujen hoito. Kevät tuli ja reviirin kanssa oli ongelma. Tavallisella polkupyörällä ei pystynyt liikkumaan. Jalka ei noussut satulan yli, eikä ylämäessä pystynyt polkemaan seisomaan nousten. Tähän ongelmaan löytyi ratkaisu: sähköpyörä. Marssin – hetkinen, en kyllä marssinut, linkkasin kepin kanssa Käpylään Velosportin asiantuntevaan huomaan. Kunhan ensin lausuin tuon vakiokutsun: ”Missähän se Nieminen on?” Ja Raimo saapui paikalle. Kaupat tehtiin heti. Pyörän hinta oli vajaat 2000 euroa.

  

 

Helkama 2800 Panasonicin moottorilla on käyttäjäystävällinen sähköpyörä. Etuhaarukka on jousitettu, mutta myös satulatangossa on joustoa.

Pyörä saapui ja alkoi uusi elämä

Elämä johon kuului moninkertaistunut liikkumisen reviiri. Minulla normireitti kulki kotoa, Pirkkolan urheilupuiston ääreltä Pitkäkoskelle, Vantaanjoen vartta Ruutinkoskelle, Ruutinkoskelta Torpparinmäkeen ja sieltä jälleen Pakilaan kotitanhuville. Tuohon reittiin taisi aika usein sisältyä myös vakio-osa pitkin Pirkkolan puropuistoa professori Lauri Kettusen entisen huvilan ohittaen. Kettusen talo on Lars Sonckin piirtämä, ehkä Pakilan ainoa arvorakennus, Pakilahan oli työväen seutua, köyhän kansan seutua, ei siellä ennen vanhaan herrat asuneet – nythän se on eräs Helsingin hyvätuloisimpia alueita – vaikka ei päältä näy!

Uskotteko että tuo omakohtainen mahdollisuus laajentaa pyöräilyn kautta reviiriä oli äärettömän arvokasta, suorastaan huumaavan arvokasta. Niin arvokasta, että luulisi sähköpyöräilyn olevan huonosti kävelevien liikunta- ja kuntoutustoimintana enemmän esillä. Ja vieläkin enemmän luulisi havaitun, että pyöräily antaa henkistä vireyttä ympäristön kokemisen mahdollisuuden kautta.

Ruokahalun kasvaessa hankittiin toinen pyörä. Nyt olimme Liisa ja minä Kemiön pyöräretkillä tasa-arvoisia jyrkkien mäkien nousun suhteen.

   

Cannondale on pyörien aatelia. Hollantilaisen musta väri haluaa ilmaista asenteita. Siis mitä? Minä olen tuohon sähköiseen naisten pyörään rakastunut.

Suosittelen pyöräilyä jalkakäytävillä

Pyöräily sähköpyörällä kaupungissa on erittäin mukavaa. Jalkakäytävillä pyöräily on kuitenkin lähes välttämätöntä. Puolentoista jalan voimin pyöräily edellyttää pysähtelyn mahdollisuutta, eikä vanhuksen ryppyjen peittämissä silmäkulmissa ole riittävän avaraa tilannenäköä autoilunopeuksiin sovellettavissa. Tästäpä pääsenkin rienaamaan kaupunkipyöräilyn ystäviä tuosta alinomaisesta jalkakäytävällä pyöräilystä jankuttamisesta. Miten ihmeessä tuo asia voi olla niin tulenarka? Minusta lasten ja vanhusten oikea pyöräilypaikka on jalkakäytävä – varsinkin silloin kun pyörätie puuttuu. Työmatka-, retki- ja kilpapyöräilijät sopivat hyvin ajoradalle. Mopot eivät missään olosuhteissa sovi pyöräteille. Kertokaa minulle pyöräilyn ystävät miksi tuo jalkakäytävällä tapahtuva hidas pyöräily on teidän hampaissanne?

Sivuhuomautus: Asuimme Liisan kanssa muutama vuosi sitten pari kuukautta New Yorkissa, Brooklynillä. Pyöräilimme Manhattanilla ja Brooklynissä tuona aikana lähes 300 kilometriä. Siitä 90 % jalkakäytävillä. Vasta viimeisenä pyöräilypäivänä poliisipartio pysäytti meidät. Erikoistehtävänä oli torua jalkakäytävillä pyöräileviä. Antoivat ulkomaalaisille anteeksi.

Sankarimatkailija Hudsonin rannalla NYC:in pyöräilyretkillä. Ajaessa käytettiin kyllä kypärää ja säästä johtuen villalapasia. Silloin pyöräiltiin jalkakäytävillä.

Käyttötestin tulokset

Sähköavusteisesti ajettavan matkan pituus on tietysti kiinnostava asia. Tehtaat ilmoittavat houkuttelevan pitkiä sähköavusteisesti ajettavia matkoja. Onko kysymys samasta kun euronormien mukainen autojen kulutusmittaus? Todellinen kulutus on reippaasti ilmoitettua suurempi. Esimerkiksi siihen tapaan kuin nyt minun uusi plug-in hybridini ilmoittaa kulutuksekseen 1,9 l/100 km ja todellinen kulutus mökille ajettaessa on 5,8 l/100 km.  Kaupungissa taas kun ajan yhden päivän ajot latausten välillä bensan kulutus on nolla.

Kyllä, pyörissä on samaa harhaanjohtavaa informaatiota sähköavusteisen ajomatkan suhteen. Minä tarvitsen jalkapuolisuuden vuoksi täyttä avustusta – joka Canondalessa kulkee nimellä ”turbo”. Turbolla voin ajaa mukavasti 60 km, vaikka tehdas ilmoittaa ”normaaliajomatkaksi” sähköllä reilusti toistasataa kilometriä, jopa 150 km. Taas tuo pienemmällä akulla toimiva Helkama lupaili alkuun noin 65 kilometrin ajomatkaa. Todellinen matka Helkaman maksimiavustuksella oli akun tuoreina aikoina 35 km ja nyt kuihtuneella akulla 25 km. Tuohon tilanteeseen voi sopeutua, kunhan sen tietää. Normaalijalkaisen pienemmällä avustuksella ajomatkat ovat tietysti kaksin-, kolminkertaisia. Täysin riittäviä. Liisa ei ajaessaan sähköpyörällä käytä koskaan täyttä avustusta – ei kuulemma muuten maistu lainkaan pyöräilyltä.

  

Cannondalen mittaristo on vaikuttava. Tässä näkyy nyt kolme asiaa: ajettu matka, matkalla käytetty keskinopeus ja matkalla käytetty maksiminopeus.  Lisäksi mittari näyttää jäljellä olevan sähköavusteisen kilometrimäärän, kellonajan ja matkaan käytetyn ajan. Pidän aina esillä sähköavusteisesti ajetttavaa kilometrimäärää eli akun kestoa. Mittari näyttää myös akun lataustilan sekä käytetyn poljinvoiman. Sähköavusteisuuden taso voidaan säätää neljälle tasolle ja vielä 0-avustustasolle.

  

Helkaman ”mittaristo” ja säätölaitteet ovat yksinkertaisempaa tasoa. Ylempi palkki kertoo jäljellä olevan akun kapasiteetin, alempi palkki taas osoittaa avustuksen tason. Vaihtoehtoja on kolme.

Molempien ajossa olevien pyörien tekninen taso on korkea – kunhan muistaa aika-ajoin kiristellä kuusioavaimella monipuolista kiinnitysruuvien valikoimaa. Vaihde on myös hyvä oppia säätämään kohdalleen. Siis pitäkääpä taskussa kuusioavainsettiä.

Jarrujen teho Helkamassa on hyvinkin heikko, kun ajelee Tallinnassa Toompean jyrkkiä alamäkiä. Sekin saattaa olla suhteessa kuskin painoon. Cannondalen levyjarrut ovat taas hyvin ärhäkät ja tehoa riittää. Etujarrua ei kannata vetää vahingossa lukkoon – seurauksena on kuperkeikka!”

Renkaiden suhteen olen hieman ihmetellyt näitä nykyajan kumeja. Cannondalessa on Schwalben laaturenkaat, mutta miksi ne tyhjenevät itsekseen niin nopeasti? Aina viikon välein saa olla pumpun kanssa heilumassa. Jos rengas on hiemankin tyhjä, se nuljahtelee 120 kilon painoisen pyöräilijän alla ilkeästi. Meikäläiselle uudenlaiset venttiilit tuottivat myös alkuvaikeuksia.

Jatkuvassa kuljetuksessa auton peräkoukkuun kytkevässä pyörätelineessä on ongelmansa. Thulen teline on erinomainen sinänsä, mutta kahden sähköpyörän yhtäaikainen kuljettaminen synnyttää ahtautta kiinnityksessä. Auton katolle ei tällaisia raskaita pyöriä voi nostella. Lähinnä jarruvaijereiden ja sähköjohtojen suhteen on perätelinelastauksessa oltava huolellinen. Poliisi ei onneksi ole koskaan puuttunut takarekkarit peittävään pyörälastaukseen.

Summa summarum: sähköpyörä on erinomainen laite!

Suomen Kuvalehti 1930 – juo kirkasta vettä!

Vanhat lehdet ovat aarteita - joissa on yllätys.  Mene siis kirppikselle ja osta sieltä vanhoja lehtiä. Lue niitä ja aina yllätyt. Toisaalta yllätyt niiden maailmankuvasta, toisaalta yllätyt siitä, että niissä kerrotaan juuri sellaisista asioista, joita itse olit mielessäsi haikaillut. Siis, esimerkiksi mitä? No katsotaan nyt mitä Suomen Kuvalehdellä on tarjottavaa vuosien 1930 ja 1934 muutamassa kellastuneessa numerossa. Ne löytyivät Sauvon Vintagesta. Sopivaa kesähellelukemista.

G. A. Serlachius uskoi itseensä

No, aloitetaan Mäntästä ja Serlachiuksesta. Edellisessä blogissani kirjoitin Mäntän ja Serlachiuksen Gösta –museosta: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/07/poptaidetta-linjalla-toivakka-mantta.html  Nytpä sitten vuoden 1930 Suomen Kuvalehdessä törmään teollisuusserlachiusten kantaisään G. A. Serlachiukseen. Hän oli yrittäjä, joka otti jatkuvasti riskejä. Hänellä ei ollut mahdollisuutta valittaa logistiikasta tai työvoiman koulutuksesta. Kun hän aloitti hiomon rakentamisen Mäntän kosken partaalle vuonna 1888, oli hänellä matkassaan kuusi kirvesmiestä ja 20000 markkaa rahaa. Hiomo valmistui vuodessa, kosken jauhaessa energiaa. Valmiit tuotteet eli massapaalit kuljetettiin alkuvuosina kirkkoveneillä Kuoreveden etelärantaan, sieltä ne vietiin hevosilla kolme penikulmaa Länkipohjaan, täältä laivalla 60 km Valkeakoskelle, sieltä edelleen hevosilla niemen poikki Vanajanselän rantaan ja taas laivalla Hämeenlinnaan. Täältä löytyi rautatie. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin idearikkaus, suunnitelmallisuus ja luja usko – ja vähän rahaa. Tosin rahakin tuppasi ajoittain loppumaan. Minkäänlaista koulutusta ei vanhalla Serlachiuksella ollut – Kuopion lukiota lukuun ottamatta. Hän oli ”pillerinpyörittäjä”, apteekin pitäjä – ilman varsinaista koulutusta siihenkään. Syntyi teollisuus (ja dynastia) – toivottavasti jälkipolvi huolehtii tehtaasta eikä vain taiteesta. Toista ei ole ilman toista.

  

Kuvassa G. A. Serlachius patseeraa tehtaassaan Axel Gallen-Kallelan ikuistamana. Lehti kirjoittaa: ”Kuopion lukion kahden luokan oppimäärä ei riittänyt antamaan hänelle edes tyydyttävää oikeinkirjoitustaitoa, mutta siitä huolimatta hän sanomalehtikirjoituksilla ja lentokirjasilla taisteli väsymättömästi uraauurtavien liike-elämän uudistusten puolesta. Hän on mm. talvisatama- ja jäänmurtajakysymysten isä ja vielä nykyisessä eduskunnassa (1930) on käsittelyä odottamassa erinäisiä rautatiealoitteita, jotka Serlachius esitti maan rautatieverkoston laajentamista koskevassa lentokirjasessaan jo yli 40 vuotta sitten.” Oikeanpuoleisessa kuvassa on massapaalien uskomaton reitti tehtaan alkuvuosina: kirkkoveneillä, hevosella, laivalla, hevosella, laivalla reilusti yli 200 km.

 Liikaa estetiikkaa ja arkkitehtuuria

Suomen osastolla Antwerpenin maailmannäyttelyssä oli liikaa estetiikkaa ja arkkitehtuuria.  Näin ainakin Suomen Kuvalehden mukaan. Arkkitehti Harry Röneholm piirsi Suomen koivufaneerista rakennetun näyttelypaviljongin maailmannäyttelyyn, joka pidettiin Antwerpenissa vuonna 1930. Artikkeli mainitsee paviljongin arvokkaaksi ulkonäöltään ja hyvin sisäisesti järjestetyksi. Sittenpä artikkeli ottaa Suomen osaston ruotiakseen kovin sanoin: ”Minusta tuntuu, että liika estetiikka ja arkkitehtuuri on niellyt näyttelyn päätarkoituksen: mainoksen maan hyväksi. Onhan meillä sekä hyvää arkkitehtuuria että hyvä maku yleensä, mutta emme me sillä elä. Ja kaupan tekoon – erityisesti Suomen kanssa – siihen saa näyttelystä turhaan etsiä mitään kehotusta. Tuntuu että näytteille asettajalla on epäinhimillisen korkea käsitys esineitten kyvystä puhua omasta puolestaan.”

Suomen paviljonki Antwerpenissä oli koivufaneerista tehty tyylikäs luomus. Suomen Kuvalehti ensin hieman kiittelee, mutta sitten teilaa – osasto osastolta. Lehti teilaa koska liian paljon jätetään katsojan mielikuvituksen ja luovan kiinnostuksen varaan. Edellytetään asioiden yhdistelyä ja ahaa-elämyksiä. Lehden mukaan Suomea ei saada maailmankartalle tyylittelemällä. Pitää sanoa selkeästi: ”Tämä on parasta, osta tätä!”

Belgian suuri näyttely koostuu emämaan Belgian osastosta ja siirtomaan Kongon ”erikoispalatsista”. Teksti kertoo: ”Käymällä vain Kongon erikoispalatsissa saa täydellisemmän kuvan koko Afrikasta kuin matkustamalla siellä monta kuukautta. Tietysti siellä ennen kaikkea nähdään mitä hyvää Belgia on Kongolle tehnyt, samoin kuin Hollannin hyvyys Jaavaa kohtaan tämän osastolla. Englannilla on hiukan kylmän mahtava imperium-otteinen osasto. Saksan osasto soittaa, että maa on taas jaloillaan ja hyvässä menossa ylös- ja eteenpäin.”

Tässä nyt kyselee itseltään, että oliko Suur-Suomi –aate sukulaisuussuhteessa ajan globaaliin hyväntekeväisyyteen eli kolonialismiin. Minun käsissäni olevissa Suomen Kuvalehden numeroissa on useita artikkeleita Aunuksesta. Olisivatpa nuo olleet käsissäni kun tein blogia http://penttimurole.blogspot.fi/2014/06/laivassa-aanisjarvelle-ja-petroskoihin.html

Suomi Aunusta jalostamassa

Suomen Kuvalehden aloitus on dramaattinen: ”Railona aukeaa raja Suomen ja Venäjän välillä. Sen toiselle puolelle ei silmämme kanna, silloin tällöin vain rajan yli päässeet ryysyiset pakolaiset antavat lohduttoman todistuksensa Inkerin kurjuudesta, Aunuksen ahdistuksesta ja Vienan-Karjalan pakkotöistä. Neuvosto-Venäjä tosin mainostaa kiihkeästi itseään, lähettää maailman lehdistöihin komeita tiedonantoja taloudellisesta ja henkisestä nousustaan. Mutta heimokansojen kohtalo on liian kirvelevä haava Suomen sydämessä, että me voisimme edes vakavasti suhtautua tuon uuden vapaan maailman ylistykseen. Melkeinpä ainoa ala, jossa Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä on vuorovaikutusta, on kauppa.” Artikkelissa mainitaan neuvostoliittolaisten halunneen apua Suomelta karjanjalostuksen suhteen.

Sitten päästään asiaan. Artikkeli kertoo mielenkiintoisella tavalla tsaarinajan yhteistyöstä karjanjalostuksen suhteen, suomalaisten opastamasta maanviljelysseuratoiminnasta sekä Povenitsin mallitilasta. Suomalaiset toivat alueelle kantakarjaa ja ensimmäiset kantakirjat Venäjällä tehtiin suomalaisen mallin mukaan. Lehmät olivat kyyttöjä. Kuuluisa suomalaissonni oli nimeltään Jänö.

  

Kuvassa on vuonna 1907 Aunukseen viety kyyttösonni Jänö jälkeläisineen. Suomalainen agronomi Almus Hagman työskenteli alueella yhdeksän vuotta. Hän joutui lähtemään vallankumouksen jälkeen. Kyläläiset muistivat häntä seuraavilla sanoilla: ”Paljon saitte pohtia, työskennellä, vieläpä toisinaan taistellakin kuntalaistemme keskellä vallitsevaa tietämättömyyttä vastaan, mutta samaten kuin auringossakin tavataan pilkkuja, samaten meidänkin seurassamme on tomppeleita.”

Nykyaikainen draama

Suomen Kuvalehdessä on runsaasti automainoksia.  Suomessa oli tuohon aikaan noin 40000 autoa ja kuolemaan johtaneita onnettomuuksia sattui noin 200 eli siis yksi kahtasataa autoa kohti vuodessa. Nykyisin liikenteessä on 5 miljoonaa autoa ja kuolleita on 300 vuodessa.  Onnettomuuksia on siis yksi 16000 autoa kohti vuodessa.

Buick mallia 1930 näyttää jämäkältä ilmestykseltä. Mainos sanoo: ”Kaikkialla, kaupungissa ja maalla, kuulee yhtä innostuneita lausuntoja Buickista, kun tulee puhe autosta. Sen matalat ääriviivat herättävät imartelevaa ihailua. Kaikki huomaavat sen pitkäin, sulavain piirteiden ilmaisevan luontaista nopeutta. Ajaessanne sitä itse tulette tuntemaan Buickin ehtymättömät voimavarat…”

Mutta myös kritiikki elää. Lehti julkaisee Helvi Jaakkolan runon - mahtavan grafiikan täydentämänä.

Katu. Auto.

Suuri. Vihreä auto.

Paiskaudun maahan.

Tyhjää –

mustaa—

Verta!

Kirurgi.

Kiiltävää lasilevyä.

Valkoista liinaa.

Leikkauspöytä.

Viisituhatta markkaa.

  

SK 1.11.1930 julkaisi nykyaikaista – senaikaista draamaa. Auto oli todella melkoinen peto tuohon aikaan.

Juokaa kirkasta vettä!

Alkavan raittiusviikon kunniaksi Suomen Kuvalehti julkaisee koko sivun grafiikan ”viinan villitys”. Suomeen julistettiin kieltolaki 31. lokakuuta 1907. Suomen ensimmäisen yksikamarinen eduskunnan hyväksymää kieltolakia ei kuitenkaan Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II tuolloin vahvistanut. Pelkäsi ilmeisesti Gorbatsovin kohtaloa.  Lain vahvisti 29. toukokuuta 1917 ruhtinas Lvovin johtama Venäjän väliaikainen hallitus, joka määräsi sen astumaan voimaan kaksi vuotta myöhemmin, 1. kesäkuuta 1919. Näin sitten tapahtuikin, vaikka tällä välin Suomi oli jo saavuttanut itsenäisyyden ja oli jo omahallintainen. Kieltolain ajasta Ilmari Kianto kirjoitti: ” Suuretkin herrat herkuttelivat, pienet narrit napsuttelivat, maanisätkin maiskuttelivat." Alkoholin kulutus kieltolain aikana saattoi olla noin 3 litraa puhdasta pirtua asukasta kohti vuodessa, kun se tällä hetkellä on noin 10 litraa puhdasta pirtua asukasta kohti vuodessa.  Vuonna 1930 poliisi takavarikoi miljoonaa litraa pirtua. Tuo poliisin koukkuun jäänyt salakuljetusviina saattoi olla kymmenes osa käytetystä alkoholista. Kieltolaki kumottiin Joulukuun 29.–30. päivänä vuonna 1931 pidetyssä kansanäänestyksessä. Kysymys kuuluu: mitä aikaa elettiin silloin kun Suomen Kuvalehti tämän komean ”juo vettä” grafiikan julkaisi. Kuva oli lehdessä marraskuussa 1930. Silloin siis elettiin vielä kieltolain aikaa.

Raittiusviikon aattona, vielä kieltolain aikaan 1.11.1930, Suomen Kuvalehti julkaisi tämän kuvan. ”Pelottava toveri, viekas ja katala, ystäviensä myrkyttäjä, kotien hävittäjä, yhteiskunnan vihollinen. Mies otti ryypyn, ryyppy otti toisen ryypyn ja lopuksi ryyppy otti miehen.”

Väkiluku vähenee – varattomat lisääntyvät

Suomen Kuvalehti kirjoittaa: ”Maaseudulla asuville lapsirikkaille perheille, jotka eivät kykene tätä omin voimin aikaansaamaan, luodaan yhteiskunnan avustuksen, oikeammin lainan kautta sellainen pieni viljelmä, joka antaa perheelle likipitäen koko ravinnon.  Eri asteet tässä kehityksessä ovat seuraavat: 1) Ensimmäisenä vuonna tuotetaan riittävä peruna ja vihannekset koko vuodeksi: 2) seuraavana vuonna järjestetään mahdollisuus lehmän pitoon hankkimalla sille rehut perheen oman toiminnan kautta, ja viljelyspintaa laajennetaan samaan aikaan siinä määrin, että 3) kolmantena vuonna perunaa voidaan kasvattaa paitsi ihmisille myös lihotussialle ja lehmällekin sekä ohraa tai muuta viljaa jonkin verran: 4) neljäntenä vuonna laajennetaan viljelyksiä edelleen päämääränä vaikkapa koko tarvittavan viljamäärän tuottaminen ja 5) viidentenä vuonna kylvetään jo osa viljapellosta heinänsiemenellä kylvöheinän aikaansaamiseksi. Lehmän ja lihotussian lisäksi hankitaan pari lammasta ja muutamia kanoja. Kaunis haave, mutta käytännössä mahdoton, sanovat ”kylmän todellisuuden miehet”.

  

Suomen Kuvalehden artikkelissa (1934) ideoidaan vähävaraiselle maalaisväestölle annettavaa pientä lainaa, joka mahdollistaisi itsenäisen elämän oman viljelmän tuotteilla - omavastuun ja työnteon kautta. Siis nimenomaan työnteon, johon osallistuisi koko perhe, aikuiset ja lapset. Tämä on nykyajalle niin vierasta, että artikkeli kiinnostaa. Eikä tuota maaseudun suuriperheistä kansaa ole enää olemassakaan! Paitsi miljardikaupalla kehitysmaissa.

Niin, agronomi Erkki Kinnusen juttu jatkuu – hän yrittää keksiä keinot vähävaraisen maatalousväestön nostamiseksi. Tämä kaikki on mielenkiintoista – mutta yllättävän pitkäjänteistä. Nyt on maailma muuttunut. Tuollaista väestöä ei enää meillä ole. Mutta tuo ajattelutapa ja tuo prosessi, soveltuuko se kehitysmaiden miljardeille? Minä en tiedä. Sanokoon se joka tietää. Ehkä se onkin jo normaali käytäntö jossain. Mutta vielä tuo pitkäjänteisyys – viiden vuoden prosessi, että alkuun päästään – kasvattaako nykymaailma sellaisia ihmisiä?

Poptaidetta linjalla Toivakka - Mänttä

Hyvä ystäväni jäi leskimieheksi yli puolen sadan avioliittovuoden jälkeen. Siunaustilaisuus pidettiin Toivakan kirkossa. Kirkkoherra kehotti ihmisiä miettimään vainajan hyvää elämää – ei nyt poismenon aiheuttamaa surun hetkeä. Hyväpuheinen pappi. Hautajaisissa oli vanhan ajan tunnelmaa. Arkku kannettiin kirkkoon sisään ja kirkosta ulos. Kirkkomaa oli puistoinen ja väljä. Siellä ei ollut urbaanin kivikokoelmahautuumaan tuomaa ahtautta. Tuntui hyvältä jättää vainaja sinne.

Alvar Aalto oli mukana Toivakan vuonna 1888 rakennettua kirkkoa uudistamassa. Vasemman puoleinen kuva esittää hänen omaksumaansa kirkkotunnelmaa vuodelta 1923. Oikealla puolella on Pellervo Lukumiehen hippiraikas 70-luvun näkemys. Nyt kattomaalaukset täyttävät 40 vuotta ja ovat Toivakan tärkeintä näytettävää. Maalari itse asuu kirkon läheisyydessä ja täyttää ensi vuonna 80 vuotta.

Toivakan kirkko Aallosta Lukumieheen

Mutta kirkko. Toivakan kirkko on saanut myöhäistä kuuluisuutta. Kuuluisuus syntyi kun sotavuosien ja sodan jälkeisen ajan kirkkoherran poika Pellervo Lukumies pääsi maalaustöihin. Hän maalasi kirkon kattoon fantastisen kuvasarjan - sanan mukaisesti. Jotkut luulivat häntä lankkumaalariksi ja kylätaiteilijaksi, mutta ei - hän oli Ateneumin kuvataidekoulua käynyt taiteilija, ollut itsensä Sam Vannin oppilaana.  Kuvat syntyivät vuosina 1971-1973. Silloinen kirkkoherra Leevi Vironmäki erosi virastaan. Hän ei voinut saarnata tuollaisten kuvien alla. Mistä on kysymys?

 Leevi Vironmäki, kirkkoherra ja Lukumiehen maalausten vihaaja (1916-1991) oli tuottelias kirjoittaja. Hän julkaisi 4 uskonnollisaiheista kirjaa. Kustantajasta päätellen hän oli lestadiolainen, eikä voinut hyväksyä Lukumiehen maalauksia. Hänen kirjoittamansa kirjan kansi esittää salaperäisiä naisia. Outoa ettei hänelle Lukumiehen nymfit kelvanneet.

Pirkko Tamminen kirjoittaa kivasti Toivakan kirkon kattomaalauksista Tosimies -lehdessä. Jos olet joskus menossa Toivakan kirkkoon tämä teksti kannattaa ehdottomasti lukea:

http://www.tosimies-lehti.fi/juttu607_2.html

Pieni ote Pirkko Tammisen tekstistä:

”Vieraillessani Toivakan kirkossa 2007 kiinnitin katseeni Pellervo Lukumiehen Mustalaisenkeli-maalaukseen. Vierellä olevat Kiinalainen enkeli, Egyptiläinen enkeli ja Idän hinduenkeli muodostivat kokonaisuuden, kuin ennusmerkin aikamme etnisyyskeskustelusta maassamme.

  

Alttaritaulun yläpuolella katossa on Jeesus ja viisi viisasta neitsyttä. Neitsyet ovat arvatenkin ne viisi viisasta, jotka ottivat lamppuihinsa myös öljyä. He odottivat ylkää tulevaksi. Ylkä saapui uljaissa hippivetimissä. Neitsyet edustavat viittä kansaa ja rotua.

Taiteilija Lukumiehen kuvissa Raamatun henkilöt Aatami ja Eeva ovat tummaihoisia, apostoli Pietarilla on perinteisesti taivasten valtakunnan avain. Apostoli Johanneksen vatsasta purkautuu Raamatun tekstejä; Mooses näyttää egyptiläiseltä ylimykseltä, ja profeetta Elia on arabi, kerjäläinen ja kulkuri. Valheprofeetta Sidkian – Lukumiehen oma luomus – tunnistaa rautaisista sarvista, jotka ovat pakanuuden muistumia. Kati Josefiina, stetsonhattuineen ja moottoripyöräilijän suojalaseineen edustaa 1970-luvun muotia ja on samoin taiteilijan oma luomus. Jumalan luonnon ylistyksestä kertovat simpukkasoitin, lumihaikara, tulppaanit, sienet, köynnösruusut, liskolintu, liuskameduusa ja palmupuu. Mukana Pellervo Lukumiehen kuvaamassa maailmassa ovat myös vasta ja kahvipannu – toivakkalaisten naisten iloksi. ”

Eeva näyttää hemaisevalta tahitilaistytöltä. Hänellä on kuitenkin saunavihta moraalisten paikkojen peittona. Eipä ihme, että tuosta lipsahdettiin syntiä tekemään. Mikä muuten teki heidät synnillisiksi? Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa 2. 3. 16.  kerrotaan Jumalan sanoneen Eevalle: ”Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva”.

Lukumies on maalannut katon keskelle avaruudesta (taivaasta) laskeutuvan uuden Jerusalemin. Kuva tuo tällä hetkellä pikemminkin mieleen vanhan Gazan.  Lukumies filosofoi: ”Luin apokryfikirjat. Siellä on sellaisia lauseita, että ei pirua ole luotu, eikä se ole syntynyt. Kaikki pakanatkin vaeltavat kirkkaudessa, eikä yksikään ole katoava. Ei niin tyhmää olekaan, joka hylätään.”

Muistojen Mänttä

Lukumiehen teos on pop-taidetta oivallisessa ajan hengessä. Emme ilmeisesti tulleet siitä ylikyllästetyiksi, sillä matka jatkui kohti taidekaupunki Mänttä – Vilppulaa. Näin muuttuvat asiat. Minä tunsin Mäntän nuoren insinöörin praktiikassa: 1960-luvulla matkustelimme yhdessä rakennusneuvos Heimo Kautosen kanssa Mänttään. Tekeillä oli Mäntän keskustan kaavoitus. Kautonen oli patruunoiden hoviarkkitehti. Matkaa tehtiin Heimon harmaalla Opel Kapitanilla. Niinpä nytkin halusin ensin ajaa ihailemaan Kautosen tehdasfasadia Mäntänkosken partaalla. Ihana tuo tehtaan koneiden humina keskellä kaupunkia. Se ei voi olla melua. Se on työn ääni. Ennen tuo kaupunki oli ilmiselvä teollisuuspaikka – kaupunki, no ei kai sentään: kauppala, nyt se on muuttunut taidekaupungiksi. Kaikki muistot eivät suinkaan ole näin kaukaisia. Viimeisin muisto on vuosilta 2005. Silloin teimme Markku Komosen ja Mikko Heikkisen kanssa Mäntän taidekaupungin kehittämissuunnitelmaa.  Taidekaupunki-idea oli nousemassa vahvasti pinnalle ja mikä tärkeintä: näin tapahtui. Erästä ilmiötä tästä prosessista olemme juuri tällä retkellä ilolla toteamassa.

  

Taidekaupunki Mäntän kehittämissuunnitelmaa vuodelta 2005 tehtiin Arkkitehtitoimisto Komonen-Heikkisen johdolla. Me pääsimme mukaan, Jukka ja minä. Keskeiseen risteykseen ja katutilaan esitettiin ristin muotoista valoteosta. Tuon teoksen aika ei ole vielä tullut. Silloin ajattelimme, että siinä olisi aineksia taidekaupunki Mäntän symboliksi.

Arkkitehtikilpailu – Katalonia kaataa Suomen

Hetkinen, tuo ihailemani teollisuusarkkitehtuuri, se sai hetkeksi valtaansa. Tosiasiassa matkan tarkoitus oli Serlachiuksen uusi Gösta-museo.  SAFA:n sääntelemä arkkitehtikilpailu järjestettiin vuonna 2010 ja voittajat julkistettiin 22.6.2011. Palkintolautakunnassa olivat ammattijäseninä arkkitehti Jouko Koskinen, kaupunginarkkitehti Sirkka Sortti, sekä SAFA:n edustajina arkkitehdit Sari Nieminen ja Riina Palva. Kilpailuun saatiin peräti 579 ehdotusta, se oli ennätys. Voittajaksi valikoitui barcelonalainen MX_SI. Heillä tämä rakennus oli ensimmäinen kokemus puurakentamisesta. Suunnittelusta toimistossa vastasivat arkkitehdit Héctor Mendoza, Boris Bezan ja Mara Partida. Videohaastattelussa nuori espanjalainen sanoo, että oli järkevämpää rakentaa suomalaisesta puusta kuin tuoda puu Brasiliasta tai Afrikasta. Olipa laittamattomasti sanottu! Jouko Koskinen sanoo heidän olleen intohimoisen innostuneita tehtäväänsä. Suomessa kuitenkin tarvitaan paikallista osaamista. Sen hoiteli ilmeisen kunnioitettavalla kunnialla arkkitehtitoimisto Huttunen-Lipasti-Pakkanen. Vaativasta rakennesuunnittelusta vastasi  A-Insinöörit Oy. Urakoitsijana toimi paikallinen Jämsän Kone- ja Rakennuspalvelu Oy. ”Urakoitsija halusi näyttää ja onnistui siinä erinomaisella tavalla”, näin sanoo Jouko. Rakennus vihittiin käyttöönsä 14.6.2014. Uunituore siis! Vielä yksi tyhmä kysymys: ”Onko sellainen rakennus, jossa on teräspilarit ja betonivälipohjat ja vain tietyt kattopalkit ja seinien ulkovuoraus puuta, onko sellainen rakennus puurakennus?

  

Mäntän uusi Gösta-museo kätkeytyy metsän siimekseen. Se on kuin pärekori sienimetsässä. (Hyvällä, ei pahalla!)

Kun nyt katselin kilpailussa pärjänneitä ehdotuksia, totean että ystävilläni Komonen-Heikkisellä oli komea ehdotus. He saivat toisen palkinnon. Mutta oli siinäkin jotain outoa! Kummallisia siltoja ja ramppeja risteilee vanhan päärakennuksen kupeella? Istuessani Gösta-museon ravintolan kapealla ulkoterassilla, ilman varjoa tai sateen suojaa - jotka eivät varmaankaan soveltuneet arkkitehtuuriin, nauttimassa erinomaista ”fine dining” kesäkeittoa - hyvän sään sattuessa - soitankin Joukolle ja kysyn tyytyväisyyden astetta avatun museon suhteen. Jouko oli sekä palkintolautakunnassa että rakennustoimikunnassa. Jouko vakuuttaa yleistä tyytyväisyyttä. Hän kuitenkin kertoo kannattaneensa Heikkisen – Komosen ehdotusta, mutta totesi joutuneensa palkintolautakunnassa vähemmistöön. Näin siis kaatui sellainen legenda, että Jouko olisi väkisin ajanut polveilevaa puurakentamista kilpailun voittajaksi. Onnea kaikille, vaikka kansallisromantikkona toivonkin aina suomalaisten voittoa, puusta tai muusta - niin kotona kuin ulkomailla. Tässä se oli lähellä, mutta niin tavoittamattoman kaukana.

SuperPop! Serlachiuksen Gösta - museossa

Pääsenkö vihdoinkin näyttelyyn? Kun on pop – taiteella aloitettu niin jatketaan. SuperPop! -näyttely on Serlachiuksen Gösta – museon tämän kesän päänäyttely. Nyt voimme verrata Lukumiehen teoksia varsinaisiin poptaiteen kulttinimiin. Vai mitä sanotte kun näyttelyssä on esillä vaikkapa Andy Warhol, Damien Hirst tai Roy Lichtenstein. On siellä myös vanha tuttava Paul Osipow - usealla teoksella, puhumattakaan kaikista muista merkittävistä tekijänaisista tai tekijämiehistä. Näyttely on hieno, koska siinä on esillä kansainvälisyys ja suomalaisuus – samanaikaisena kohtaamisena.

Tästä linkistä löydät lisätietoja: http://www.serlachius.fi/fi/museomme/gosta/

  

Paul Osipow, Kolari, 1965

Ette voi kysyä minulta mistä pidin tuossa näyttelyssä. Näyttely on kokonaisuus ajasta, jolloin taide muuttui. Sen tajusi Pellervo Lukumies, mutta sen tajusi myös Andy Warhol - jo ennen Pellervoa! Hän muutti Marilyneineen ja säilykepurkkeineen arkipäivän ikonit ja supermarketin purkkirivistöt arjesta juhlaksi. Ihminen ei ollut aina aivan väärässä. Mutta toisaalta kaikkeen sisältyy loppu. Se on todellista rakkaudessa ja surussa, mutta myös elämässä itsessään. Voi tulla kolari tai seinä voi kaatua päälle.

Jiri Geller, Don’t Touch the Artwork, 2009

En ajattele ohjusta, vaikka jatkuvasti ja koko ajan ajattelen niitä ihmisiä malesialaiskoneessa. Ajattelen kieppuvan koneen rungon sisällä kauhusta huutavia lapsia, lapsiaan hamuilevia vanhempia, viimeistä ajatusta rakastetusta - ja muutamassa minuutissa: loppu. Tuossa lopun ajatuksessa, se mikä tuntuu hauskalta katsoessa tolpan alle jäänyttä Mikki Hiirtä, se ei tunnu samalta kun näppäilee puhelimestaan Yle uutiset, Ukraina.  http://yle.fi/uutiset/