Potemkinin kylät vai todellista kaupunkia?

Luokseni saapuu kanadalainen Karl, tai hän on oikeastaan vironkanadalainen, hänen isoisänsä pakeni Virosta Ruotsiin kommunistien rynnätessä Vironmaalle saksalaisten paettua vuoden 1943 tienoilla. Karl tekee väitöskirjaa Ottawan yliopistossa liikuntaa tutkivalla osastolla: School of Human Kinetics. Hän on asunut Helsingissä nyt väitöskirjatyönsä valmistelun aikaan. Hän haluaa tutkia Helsinkiä erityisesti sen liikunnallisuuden takia. Hän tutkii jokapäiväisen liikenteen terveysvaikutuksia. Hän ylistää Helsinkiä, sen joukkoliikennettä, sen pyöräteitä, sen jalankulkuteitä, ja erityisesti niitä ihmisiä, jotka näitä käyttävät. Hän kertoo myös ihailevansa Helsingin keskustan elävyyttä. Kanadan kaupunkien keskustoissa ei iltaisin liiku juuri kukaan – toisin on Helsingissä. Hän myös ihmettelee Oulun ja jyväskylän talvipyöräilyä. Kertoo vierailleensa vanhan ystäväni, kollegani ja Oulun liikennegurun, Mauri Myllylän luona. Kerron meillä ihailtavan erityisesti Vancouveria. Monet poliitikot haluaisivat juuri Vancouverin meidän malliksemme. ”Mitä?” sanoo Karl? Kanadassa ei ole missään sellaista joukkoliikenneosuutta ja sellaista pyöräilyä kuin Helsingissä. Kanadassa ihmiset ovat sitä mieltä, että heillä sää estää kävelyn ja pyöräilyn - jopa lumettomassa Vancouverissa. On turvauduttava yksityisautoon. Ja niin tehdään.

  

Karl Saidla vertaa kotimaataan Suomeen ja ylistää Suomea. Totta on, että Kanadasta löytyy maailman suuriliikenteisimmät moottoritiet. Yläkuvassa on 20-kaistainen Highway 401 Torontosta. Siinä olisi runsaasti bulevardisoitavaa. Alakuvassa on toinen näkökulma, siinä on Toronton metro- ja raitiovaunusysteemi. Sitä käytettiin aikoinaan Helsingin mallina: vihreä itä-länsilinja ja keltainen U-linja. Punaiset ratikkalinjat palvelevat keskustaa ja muodostavat ”sulkeutuvia kehiä”. Se on erityisesti minun mieleeni. Helsingissä sitä ei pidetä varteenotettavana periaatteena. Kunhan tehdään saparonpäitä.

Karl Saidla Ottawan yliopistosta on ihastunut Helsinkiin ja erityisesti täällä toteutettuun kevytliikenne- ja joukkoliikennepolitiikkaan. Helsinki on samankokoinen kuin Ottawa ja ilmastokin on lähes samankaltainen. Ottawassa ei kuitenkaan liikuta polkupyörällä ja joukkoliikenneosuuskin on selvästi alle Helsingin. Tästä Helsingin ihmeestä hän tekee väitöskirjaa ja haluaisi siirtää ihmeen kotimaahansa.

Moottoritiet bulevardeiksi

Mutta Helsingissä tapahtuu kummia. Moottoritiet aiotaan muuttaa bulevardeiksi. Prosessi alkoi tulla julkisuuteen syksyllä 2013. Tästä ajatuksesta oli pakko innostua, sillä se taisi olla juuri minä, joka kirjoitin Ilaskiven selvitysmiestehtävän raporttiin vuonna 1989 seuraavat sanat: ”Kaupunkiympäristöön rakennettavat suuret väylät tehdään kaupunkiympäristöön sopivina. Kehä I:n sisäpuolella olevat moottoritiet muutetaan kaupunkiympäristöön sopiviksi kaduiksi.” Eihän niitä nyt silloin Ilaskiven aikoihin juuri sillä tavoin ajateltu kuin nykyinen aate on. Silloin ajateltiin että Kehä I:n sisäpuolella olevat säteittäiset moottoritiet tulee muuttaa bulevardeiksi alentamalla niiden sallittua nopeutta, istuttamalla puita, lisäämällä joukkoliikennekaistat, rakentamalla jalkakäytävät ja pyörätiet, tekemällä eritasoliittymät tilaa säästävällä tavalla sekä soveltamalla ns. rinnakkaistie-periaatetta, jotta teiden varteen voitaisiin rakentaa taloja ja samalla turvata tonttiliikenteen ajoyhteydet. Meillä ei ollut tarkoituksena muuttaa teitä tonttimaaksi tai virkistysalueeksi. Mutta sittenkin asia hautautui byrokratian villaiseen syliin. Heikki Salmivaara ja hänen seuraajansa Olli-Pekka Poutanen pitivät ajatusta varsin kelvottomana. Erittäin typeränä sitä piti Martti Tieaho, nyt valitettavan aikaisin manalle mennyt ystäväni.  Martti sanoi: ”Kukaan ei voi olla niin hullu kuin insinööri, joka ehdottaa nyt valtion ylläpitämiä teitä kuntien kaduiksi – järjetöntä!” Vahvana vaikuttajana toimineen Tielaitoksen piirissä ajatusta pidettiin luonnollisesti täysin mahdottomana.

 

Tällainen kuva pyöri raporteissamme 80-luvun lopulla. Kuka tuon piirsi? Ilmoittaudu! Oliko se itse ystäväni Simo Järvinen? Siinä ei muuten suoranaisesti puhuta bulevardeista, vain väylien arkkitehtuurista.

Raija ja Jani remmissä – syvällä vakaumuksella

Itse asiassa kaikki Ilaskiven raportissa suositellut liikenneverkkoon liittyvät toimenpiteet toteutettiin. Vain tämä yksi ainokainen vaiettiin kuoliaaksi. Kunnes Raija Merivirta Liikennevirastosta kaivoi asian arkistojen pölystä ja pystytti pienoisen projektin: ”Kaupunkien pääväylien tulevaisuuden haasteita”. Hanke liikkui yleisellä tasolla. Esimerkkeinä käytettiin Hämeenlinnan väylää ja Kuopion keskustan ohittavaa moottoritietä. Kaikki sujui rauhallisen hallitusti. Jani Päiväsen johtama projekti onnistuttiin hautaamaan lähes äänettömästi, ilman että valtion ”tiejohto” sen paremmin kuin Helsingin ”liikennejohto” olivat edes huomaavinaan koko juttua. Mainitaan nyt mukana olleita. Edellä mainittujen Raijan ja Janin lisäksi projektissa vaikuttivat mm. Heli Siimes, Ilona Mansikka ja Lauri Virrankoski sekä Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastosta Matti Kivelä, Samuel Tuovinen ja Olavi Weltheim. Olisiko niin, että tämä projekti salaisesti yllytti Helsingin kaupunkia jatkamaan bulevardisoinnin aatemaailmassa?

Kaupunkisuunnitteluviraston raporteissa on mahtavia kuvia bulevardiympäristöistä ilmeisesti vuosilta noin 2075, sillä puut ovat mahtavia. Minun lastenlastenlapseni Ilona ja Lotta ja lastenlapsistani nuorin, Paavo ovat silloin hakeutumassa eläkkeelle. Vanhat ratikat näyttävät vielä olevan käytössä – ja nuo mainostaulutkin. Luulin mainostamisen jo siirtyneen tuossa vaiheessa pahvitauluista padeihin.

No, mutta sitten jyrähti ”bulevardisointi” täyslaidallisella

Mistä se tuli? Kuka sen ajatuksen oikeastaan keksi nykymuodossaan? Soittelen muutamalle.  Ei nyt kukaan näytä ottavan kunniaa itselleen. Vastustajiakin on.  Luen Ode Soininvaaran blogia. Ihailtavaa! Niin runsaasti mielipiteitä! Mutta ei saa selvää sieltäkään! Rikhard Manninen saa kyllä keskustelukumppaneilta ansaittua kunniaa rohkeudestaan. Että nyt pisti päänsä tuohon mehiläispesään. Onko idea ylipäätänsä toteuttamiskelpoinen? Mitä mieltä sitten itse olen? Eihän sekään näytä selviävän. Kun Katariina Baarman kerran kysyi minulta asiasta mielipidettä, en vastannut suoraan. Kiemurtelin ulos tuosta vastauksesta. Vetosin siihen, että minähän niitä aikoinani esitin, mutta en nyt tonttimaaksi sentään, vaan liikenneväyliksi Mäkelänkadun malliin. Minulla on rakkaussuhde Mäkelänkatuun. Olin koulupoikana käärmetalolla töissä sen valmistumisvuonna 1951 ja valoin omakätisesti kaikki Mäkelänkadun puolella olevat betonipilarit uimahallin jatkeella. Siinä ne seistä jököttävät vieläkin. Varasin tuolla itselleni puheoikeuden.

”ei, ei, ei”

Kollega Reetta Putkosen mies Jussi Putkonen Ylestä haastatteli minua tästä bulevardisoinnista viime vuoden puolella. Ja kun nyt näin jälkeenpäin kuunneltuna ulos tullut teksti vaikutti yllättävän myönteiseltä, niin panenpa linkin tuohon: https://soundcloud.com/pentti-murole . Mutta ei se nyt tuolla myönteisyydellä selväksi tullut. Ryhdynpä siis kriittiseksi.

Tämä kuva kertoo keskeisen bulevardialueen olemuksesta. Kuvassa näkyvät turkoosilla nykyisten moottoriväylien päälle/viereen rakennettavaksi suositellut korttelit. Harmaalla näkyvät muut yleiskaavavision kehittämisalueet. Massiivisinta rakentaminen olisi Hämeenlinnan väylän varrella. Keskuspuistosta haukattaisiin minunkin pyöräilyreittini. Pasilan rakentaminen ei nyt mielestäni ole tätä bulevardiprojektia. Mutta Tuusulantie on - samoin Vihdintie, kuten myös Lahdenväylä. Bulevardeja on vielä Turunväylällä, Länsiväylällä ja Itäväylällä.

Tehdäänkö Potemkinin kulisseja?

Ruhtinas Grigori Potjomkin, Katariina Suuren rakastaja, rakensi Katariinan kulkutien varteen hänen matkallaan Krimille kulisseja, jotka kertoivat alueen kylien vauraudesta. Niitä kutsuttiin, itse asiassa ei ”kulisseiksi”, vaan ”Potemkinin kyliksi”.  Myöhemmin joku on väittänyt koko tarinan olleen vain ilkeämielisyyttä keisarinnaa vastaa. Oli miten oli, mutta kun näitä yleiskaavavision bulevardisointisuunnitelmia katsoo, tulee mieleen: onko nyt edessämme nykyaikainen versio Potemkinin kylistä? Yritetäänkö nyt näillä kulisseilla tavoitella jotain muuta kuin mitä itse asiassa sanotaan? No, älkää nyt suuttuko, Rikhard ja muut, mutta minähän vaan noista kuvista olen näkevinäni jotain muutakin kulissinomaisuutta, kun vain tuota kaupunkiverhoa. Verhoa siksi kun tuo tonttimaa, se kun tuppaa jäämään aika kapeaksi.

Camillo Sitte, kaupunkirakennustaiteen mestari, hän saattaisi kääntyä haudassaan, jos hän joutuisi katselemaan näitä uusruutukaavailmiöitä. Hän nimittäin kirjoitti: ”Kaupungin rakentaminen on suurta ja vaikeaa työtä. Investoinnit suotavan vaikutuksen tuottavaan henkiseen pääomaan vaativat taitoa. Miten sijoittaa henkistä pääomaa johonkin moderniin lohkoruudukkoon? Aina kun tarkastellaan jonkun tunnetun vanhan kaupungin historiaa, voidaan havaita kuinka valtavia summia henkistä pääomaa on investoitu. Mutta jatkuvan korkotuottona ovat ihanat vaikutelmat.” Näin Camillo Sitte. Mitä vastaatte? Voiko?

Asiasta on tehty paljon selvityksiä vuoden aikana. On selvitetty ”Asuinkortteleita kaupunkibulevardien varrella”, 2014, tekijöinä Serum arkkitehdit ja Trafix. On selvitetty liikennettä, ja on selvitetty ”savuja”(saavutettavuutta). Sosiaaliset vaikutukset ovat ehkä jääneet hieman puutteellisiksi, mutta menköön! Vuorovaikutustoiminta on ollut ennennäkemättömän mittavaa. Asukasyhdistyksiä edustava Helka on ollut mukana seminaareineen. On jopa väitetty Helsingin kaupungin tehokkaan vuorovaikutusorganisaation varastaneen vuorovaikutuksen asukkailta. Vai minäkö niin väitin? Ei, kyllä se oli joku muu. Minä vaan siitä kirjoitin:

http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/helsinki-kaappasi-asukkailta.html .

   

Siinäkö ne ovat ne nykyajan potjomkinit? Panin vielä kuvaan omankin naamani vuoden 1989 muistoksi.

Kotifirma saa tilaisuuden todistaa

Uusin selvitys on juuri otettu uunista. Se on nimeltään: ”Kaupunkibulevardien tavoitelähtöinen vaikutusten arviointi”. Nimi ilmeisesti tarkoittaa, että tavoitteet ovat selkeät, valmiiksi ajatellut ja poliittisesti turvatut. Ne tuntuvat turvatuilta ainakin ystävieni Ode Soininvaaran ja Otso Kivekkään innostuneista puheista päätellen. Minä kun taas olen ollut ihmeissäni. (Sorry, nyt taas tämä sarkasmi!) Uusimman selvityksen ovat muuten laatineet minun arvoisat kollegani vanhasta kunnon WSP:stä Timo Kärkisen johdolla. Joten siis joutuuko tässä kaiken lisäksi omaa pesää likaamaan? Vai olenko jäävi? Parasta pohdiskella pitkään ja hartaasti, ettei astu omille varpailleen!

Bulevardisysteemiä tukemaan on ehdotettu laajaa raideverkkoa. Yksi linja kulkisi lentoasemalta Jätkäsaareen. Pisin linja kulkisi Kannelmäestä Vuosaareen Vartiosaaren kautta. Muitakin uusia linjoja testataan. Uusia ratikkalinjoja on 100 kilometriä.  Uusi metro ajaisi Jätkäsaaresta Pasilan kautta Malmille. Kaiken kaikkiaan ajatellut bulevardien raideliikenneinvestoinnit ovat 2,3 miljardia euroa ja kalustoon päälle parikymmentä prosenttia. (Kuulen jo korvissani kuinka Antero ja Late väittävät minun suurentelevan raitioteiden rakennuskustannuksia).

Kuva kertoo turkoosilla värjättyjen bulevardialueiden kerrosala-arvioita. Suurin volyymi on Hämeenlinnan väylän varrella 3,1 milj. k-m2. Tuusulantielle saataisiin 2,7 milj. k-m2. Lahdenväylällä olisi tilaa 2,3 milj. k-m2. Kun näitä lukuja vertaa esimerkiksi Jätkäsaaren toteutuvaan 0,9 miljoonaan kerrosneliömetriin tai Keski-Pasilan 0,5 milj. kerrosneliömetriin, niin joutuu hieman ymmälleen. Onko kaikki kohdallaan? Kuvassa punaiset alueet ja valkoiset luvut ovat Ilaskiven mietinnön kerrosalalukuja. (Otin ne paremman puutteessa vertailukohteeksi).

Suuret toiveet – onko rahaa?

Helsinki haluaa – tai yleiskaavan visio haluaa – rakentaa uusia ratikkakiskoja 100 kilometrin verran ja uutta metrorataa 25 kilometriä. Ratikkakiskoihin sisältyvät Jokeri I ja Jokeri II. Nämä raidehankkeet maksavat ilman kalustoa runsaat 3 miljardia markkaa. Kalustosta tulee pääle miljardin verran. Bulevardisuunnitelman raideliikennehankkeet vaativat siten HLJ 2015 haluamien hankkeiden lisäksi 2,3 MEUR. Vuotta kohden tämä tekee 60 miljoonaa euroa HLJ:ssä määritellyn noin 200 miljoonan vuosieuron päälle. Onko se paljon? Se on historiallisen paljon, mutta se ei ole absoluuttisesti paljon – jos kaupunki kasvaa. Tätähän minä juuri epäilen, ettei se kasva! Tähän on löydettävä parempia vastauksia! Vastaaminen on vastuun kantamista.

Uusia ratikoita kulkisi Jokeri-linjojen lisäksi Kannelmäestä Vuosaareen Vartiosaaren kautta, Munkkivuoresta ajettaisiin Korkeavuorenrantaan Laajasaloon uutta 250 miljoonan siltaa pitkin, Lentokentältä Jätkäsaareen päästäisiin pääasiassa Tuusulantietä pitkin, lisäksi vielä ajettaisiin Otaniemestä Munkkiniemeen ja Pasilan kautta Arabianrantaan ja sieltä edelleen rantoja pitkin keskustaan. Raitiotielinjat palvelisivat nykyisten moottoriteiden paikalle sijoittuvaa asutusta. Hieman outoa, nyt kun on jo vuosia korostettu poikittaisliikenteen tarvetta, ryhdytäänkin panostamaan laajasti säteittäisen, Helsingin keskustaan suuntautuvan liikenteen parantamiseen. Säteittäiset ”bulevardiratikat” kulkevat kadulla muun liikenteen seassa, nopeudet ovat alhaisia. Ne eivät ole ”pikaraitioteitä”. Lentokentältä keskustaan kestäisi reilusti päälle tunnin ja Munkkivuoresta Korkeavuoren rantaan saman verran. Metro on nopea. uusi ehdotettu metrolinja Jätkäsaaresta Malmin lentokentän kautta Malmin asemalle on 21 kilometrin mittainen. Sen päästä päähän ajaminen kestää puoli tuntia.

Raideinvestointien kuviteltu tarve on ajan mukana noussut. Pääkaupunkiseudun suunnittelussa ohjelmoitujen raideinvestointien kokonaispaketti pyöri 80-luvun lopulla nykyrahassa 1,5 miljardin euron nurkilla. Raidevisiossa minä taisin pistää hieman pökköä pesään ja ehdotin 6 miljardin euron tasoa. PLJ:t eivät tuohon aivan heti reagoineet, mutta nyt tekeillä olevassa HLJ 2015 suunnitelmassa ollaan jo vajaassa 6 miljardissa. Jos bulevardien raitiotiet satsataan päälle, saavutetaan lähes 8 miljardin euron taso.

Raideliikenteeseen on tällä hetkellä valtaisa panostus. Nykyrahassa mitattuna panostus on historiallinen. 1990-luvulla Ilaskiven mietinnössä raideliikenneinvestointien taso pääkaupunkiseudulla esitettiin nostettavaksi 100 miljoonaan euroon vuodessa, silloisen 50 miljoonan euron sijaa (nykyrahaa). Näin tapahtui. HLJ-2011 esitti Länsimetron ja Kehäradan samanaikaista rakentamista. Investointitaso nousisi hetkeksi 250 miljoonaan euroon vuodessa, sitten putoaisi. Minun mestaroimani Raidevisio vuodelta 2003 ehdotti tällaista tasoa pysyvänä investointitarpeena. (Valkoinen viiva oheisessa kaaviossa). Hyvä että ottivat onkeensa! Nyt uusin Helsingin seudun liikennejärjestelmäsuunnitelma HLJ-2015 arvioi oikeaksi investointitasoksi hieman alle tuon tarpeen. (Violetti viiva.) Bulevardisointi vaatii voimakkaita ratikkainvestointeja sekä yhden metrolinjan lisää. Juuri julkaistussa raportissa uusia investointeja HLJ:n päälle on esitetty noin 2,3 miljardin euron edestä. Se tekee vähintään 60 milj. euroa vuodessa. Taso pitäisi siis nostaa kuvan punaisen viivan korkeudelle.

Syntyykö bulevardeilla kohtuuhintaista asumista?

Bulevardien rakentaminen on joka suhteessa haastavaa. Syntyykö bulevardeilla ns. kohtuuhintaista asuntotuotantoa ja pudottaako bulevardeilla rakentaminen asuntojen hintatasoa. Pelkään pahoin, että bulevardeilla toistuu se mikä on tosiasia Helsingin keskustan ranta-alueilla. Esirakennuskustannukset nousevat hyvin korkeiksi, samoin myös hyvä saavutettavuus nostaa hintaa. Kunnallistekniikka tulee kalliiksi koska rakennetaan kapeata nauhaa olemassa olevan kunnallistekniikan ”lievealueilla”. Autopaikat on pääosin sijoitettava laitoksiin, sillä pyrkimyksenä lienee korkea tehokkuus (noin 1,5 arvaisin). Raitiotien rakentaminen korttelialueilla ei ole kallista. Teoreettisesti ja keskimäärin laskettuna ratikka maksaa kerrosneliömetriä kohden vain vaivaiset parisataa euroa. Siinähän siis Ode Soininvaara on julistuksessaan harvinaisen oikeassa, että raideliikenne on halpa investointi – kunhan se toimii ja on riittävän nopea kilpaileviin liikennemuotoihin verrattuna.

  

Asuntotuotannosta puhuttaessa päivitellään kohtuuhintaisten asuntojen puutetta. Jopa Helsingin kaupungin sisällä asuntojen hinnoissa on suurta vaihtelua. Halvimpia asuntoja voi ostaa mm. Oulunkylästä ja Vallilasta.. Velaton hinta on tasoa 3500-4000 euroa/h-m2. Itä Helsingistä löytyy asuntoja tätäkin halvemmalla. Kalleimpia asunnot ovat ydinkeskustassa, mm. Kluuvissa ja Kampissa vanhojen asuntojen hinta huitelee tasolla 6000-8000 euroa/h-m2 ja uusista saa maksaa 7000-10000 euroa/h-m2. Millaiseksi muodostuu bulevardeille sijoittuvien asuntojen hinta – jos sellaisia rakennetaan? Nyt kun on uudesta alueesta kysymys, hintaan täytyy laskea mukaan esirakennuskustannus, autopaikat, kunnallistekniikka ja vielä saavutettavuudesta paljon riippuva tontin hinta, eli rakennusoikeuden hinta per neliö. Jos kaupunki tapojensa mukaan huolehtii esirakentamisesta, radasta ja kunnallistekniikasta ostajalle jäänee maksettavaksi 4000-4500 euroa neliöltä. Kaupunki satsaa kuhunkin neliöön 1500-2000 euroa. Onko bisnes hyvä?

  

Ainoa todella selkeä korrelaatio vallitsee asunnon hinnan ja sijainnin välillä. Mitä kauempana keskustasta ollaan sitä kohtuullisemman hintaisia asunnot ovat. Sama pätee asuntovuokriin, oheinen kuva kertoo Helsingin seudun kovan rahan asuntojen hinnoista suhteessa etäisyyteen keskustasta.

2000 merkkiä tuli täyteen enkä päässyt vielä varsinaisesti asiaan. En siis vastannut kysymykseen bulevardisoinnin järkevyydestä. Ei se vastaus voi ollakaan yhden tyypin mielipide. Kyllä tai ei. Mutta jos jatkoprosessissa muistamme tuon Camillo Sitten lauseen: "Aina kun tarkastellaan jonkun tunnetun vanhan kaupungin historiaa, voidaan havaita kuinka valtavia summia henkistä pääomaa on investoitu. Mutta jatkuvana korkotuottona ovat ihanat vaikutelmat.” 

Naiset charlestonin pyörteisiin 1925 – mutta missä mekoissa?

Paul Poiret, muotiguru, lääkäreiden säestämänä, vaati naisia luopumaan korseteista. Argentiinalainen tango vaati notkeita taivutuksia, siihen eivät korsettien luut sopineet. Nyt puhutaan herrasväen naisista. Jazzin rytmi muutti naisen silhuetin. Korsetin muokkaama kohtalokas nainen ”femme fatale” hävisi. Tilalle tuli trimmattu tyyppi. Naiset halusivat ryhtyä muistuttamaan miehiä. Heidän piti uida, polttaa tupakkaa, juoda kuplivaa, tanssia foxtrotia ja charlestonia, ajaa autoa ja vieläpä ohjata lentokonetta. Heille piti olla tarjolla keskiyön partyja, Rolls Royce -autoja sekä miljonäärejä. Maailma oli myös kokenut geopoliittisen muutoksen. Kaikki se tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Uudet suurvaltojen alta vapautuneet maat korostivat omaa kulttuuriaan. Leninin valtiosta, suuresta ja mahtavasta Neuvostoliitosta, sivistyneistö emigroitui köyhtyneinä Eurooppaan ja erityisesti Pariisiin. Konstantinopoli ja Praha olivat myös väliaikaisesti suojapaikkoja. Naiset ryhtyivät ompelemaan. Folkloristiikka otettiin osaksi muotia. Käsin brodeeratut vaatteet saivat Coco Chanellin ja muut tulevat muotigurut innostumaan taidokkaista käsitöistä. Muotitaloja syntyi. Vaatteista tuli uuden ajan henkeä kuvaavia taideteoksia. Ornamentiikassa oli paljon bysanttilaista ja venäläistä perinnettä. Hame alkoi lyhetä vuodesta 1918. Lyheneminen jatkui vuoteen 1925, jolloin se pysähtyi polveen. Mutta samalla vyötärö ryhtyi laskeutumaan lantiolle. Kolmen vuoden kuluttua oli nähty riittävästi ja hameet ryhtyivät jälleen pitenemään.  Vuonna 1925 Pariisissa pidettiin näyttely, jossa esiteltiin sodan jälkeisen ajan inhimillisen nerouden tuotteita. Exposition internationale des Arts décoratifs et industriels modernes Muoti oli osa näyttelyä. Luovan aikakauden visuaalinen muoto sai geometrisia ilmiöitä. Tätä tehostivat pyramidit ja Tutankhamonin haudan löydöt. Ne ilmaantuivat muotiin. Hiuksissa ja make-upissa käytettiin pseudoegyptiläistä tyyliä. La Revue Nègre –kabaree ja Josephine Baker hurmasivat Pariisin yleisöä. Itse näyttelyssä art deco ja avant garde -modernismi olivat taistelevia suuntia.  Muodissa Art deco vallitsi, mutta arkkitehtuurissa modernismi työntyi esiin erityisesti Venäjän konstruktivistien ja Corbusierin liputtamana.

  

Pariisin taideteollisuusnäyttely 1925 oli suuri tapahtuma. Suomi riiteli itsensä ulkokehälle. Art Deco hallitsi muotia. Corbusier ja Venäjän konstruktivistit nostivat päätään. Josephine Baker hurmasi.

Suomalaiset sopankeittäjinä

Suomi osallistui Pariisin taideteollisuusnäyttelyyn 1925 - suurten riitojen jälkeen. Suomella oli käytössään pieni sali, jossa oli esillä vähäisessä määrin huonekaluja, tekstiilejä, erityisesti ryijyjä ja muuta taidetta, mutta ei varsinaisesti taideteollisuutta. Painotus kotimaisten ja ulkomaisten näyttelyiden tärkeysjärjestyksessä näkyi esimerkiksi siinä, että Helsingissä 1925 pidetty juustonäyttely sai valtiolta enemmän rahaa kuin Pariisissa pidetty kansainvälinen taideteollisuusnäyttely. Saattoiko olla niin, että Suomi halusi hieman peesata ensimmäisessä maailmansodassa hävinnyttä Saksaa, jota ranskalaiset eivät lainkaan, Euroopan pahantekijänä, kutsuneet näyttelyyn? Olikohan Suomella kunniavelkaa Saksalle, joka oli ratkaisevasti auttanut valkoisia Suomen sisällissodassa tai vapaussodassa. (Onkohan muuten kohta niin, että kun Putin aikansa riehuu tuota sotaa ruvetaankin taas pian kutsumaan vapaussodaksi?)

Suomalaiset onnistuivat sitten keittämään varsinaisen sopan tuon art deco –ajan huippunäyttelyn suunnittelussa. Kun hallitus oli ensin nirsoillut rahan kanssa tai jättänyt näyttelytoimikunnan käytännössä puille paljaille, tehtiin sopimus erään taidekauppiaan kanssa ryijynäyttelystä. Taideteollisuusliitto ja Ornamo ärisivät. Näyttelyssä piti esitellä vain uusia modernin ajan tuotteita! Ja nyt me esittelemme ryijyjä! Asia velloi. Riideltiin julkisuudessa ja suljettujen ovien takana. Ulkoministeri Hjalmar Procopé ja Pariisin-lähettiläs Carl Enckell olivat liemessä. Ranskalaiset kovistelivat. Näyttelytilaksi tarjottiin pääpalatsin eteissalia. Se oli jonkinlainen 'salon d'honneur'. Vihdoin taidekauppias potkittiin pois näyttelyprojektista ja siitä vastaamaan tuli arkkitehti Gustav Strengell. Suomella ei ollut tarjottavanaan mitään ajan hengen modernismia. Mitä siis tarjottiin? Vai oliko meillä sama tilanne kuin jenkeillä. He ilmoittivat ranskalaisille suorasukaisesti: ”There is no modern design in America”.

  

Suomen näyttely sijoittui hieman hätäisesti 1900-maailmannäyttelystä peräisin olevaan paviljonkiin, sen eteisaulaan. Näyttelyn sisällöllä ei ollut juuri tekemistä ”uuden ajan inhimillisen nerouden” kanssa.

Minna Harjunpää kirjoittaa Jyväskylän yliopiston gradu työssään Pariisin näyttelystä hyvin seikkaperäisesti (JUMALHAHMOJA, HEDELMÄNPOIMIJOITA JA KARHUNKAATAJIA, huhtikuu 2014). Hän kirjoittaa Suomen kansallisromanttisesta osastosta mm. näin: ”Suomen osastossa viitattiin taideteollisuustuotteiden kautta suomalaisen kansallisen identiteetin kirjallisiin kivijalkoihin, Seitsemään veljekseen ja Kalevalaan. Pariisissa yhteys Kalevalaan muodostui Henry Ericssonin kattomaalauksen kautta ja Seitsemään veljekseen viitattiin Hannes Autereen kuudessa puureliefissä. Näyttelyssä oli esillä myös Akseli Gallen-Kallelan kuvittama Seitsemän veljeksen laitos. No olihan siellä kattomaalaus Euroopasta, jossa Suomen rajat näkyivät. Vielä graduntekijä Minna kirjoitta tuulista:  ”Pohjoistuulta kuvannut hahmo oli puettu kokopitkään asuun, joka oli kiinnitetty solmittavalla vyöllä. Hahmolla oli päässään Väinämöisen hattua muistuttava päähine. Hahmon ympärillä ollut maisema oli hyvin kivikkoinen ja kuvaa rajasivat vasemmalla ikkunaton torni ja oikealla kota. Etelätuuli taas viittasi eteläiseen Eurooppaan: Antiikin ihmistä muistuttanut hahmo kallisti amforatyyppistä ruukkua ja hahmoa ympäröinyt maisema oli rehevä. Hahmon molemmin puolin oli kaksi kaurista.” Niinpä niin. Tässä oltiin samassa Art deco –näyttelyssä muuttuvassa maailmassa maailmansodan jälkeen, mutta ennen 20-luvun lopun suurta maailmanlamaa. Ehkä Suomi ei ollut silloin tuota muutosta vielä havainnut. Onko tuossa jotain samankaltaisuutta nykysuomen kanssa. Onko meillä kunniavelkaa jonnekin, vai onko meillä vielä myyttiset nokiahaamut tuulen vieminä. Ei päästä irti!

Kasimir Malevitsin kuuluisa musta risti kuvasi konstruktivistien hienoa yhdistelmää kurinalaisuudesta ja vapaudesta dualistisena eteenpäin vievänä voimana - jossa on herkkyys. Oikealla oleva Malevitshin suprematismi helisee. 30-luvulla tuo herkkyys eliminoitiin, tilalle tuli raaka peli. Myös seksuaalivalistus astui kuvaan. Kirjoitin noista totalitarismin asioista blogissani:

http://penttimurole.blogspot.com/2013/11/loosin-baarista-totalitarismiin.html

Vuoden 1925 aikaan Neuvostoliitossa taitelijat ja arkkitehdit uskoivat uuteen maailmaan.  Myöhemmin se usko heiltä riistettiin. Mutta 20-luvulla Kasimir Malevitch maalasi ristinsä ja Vesninin veljekset kehittivät huimaavaa konstruktivismia. Vuoden 1925 Pariisin näyttelyssä Venäjän valtiolla oli konstruktivismia edustava Konstantin Melnikovin suunnittelema paviljonki sekä Aleksander Rodchenkon suunnittelema ”Leninin työläisten klubi”. Ihmeellistä miten samanaikaisesti Pariisissa kukoisti venäläisten emigranttien luoma Art deco -muotimaailma ja toisaalta virallisen Venäjän näyttelypaviljongit edustivat konstruktivismin ja modernismin kärkeä.

 

Konstantin Melnikovin Pariisin 1925 näyttelypaviljonki oli suuri menestys - ja se valoi uskoa sosialismin tulevaisuuteen.

Aleksander Rodchenkon Leninin työläisten klubi jatkoi samaa linjaa.

Ja kaiken lisäksi tuossa näyttelyssä Corbusier esitteli Plan Voisin –suunnitelman (nyt vain Ode Soininvaaralta voisi irrota jotain noin korkealentoista). Ranskan näyttelypaviljonkina oli Corbusierin moderni villa L’Esprit Nouveau Pavilion. Ranskan arkkitehtiliitto ei tosin pitänyt sitä arkkitehtuurina, kun joku ehdotti siitä Grand Prix –palkintoa.

  

Corbusier esitteli modernismia arkkitehtuurissa Bauhausin ja CIAM:in hengessä. Hänen ja Pierre Jeanneretin L’Esprit Nouveau Pavilion rakennettiin näyttelyyn. Corbu esitteli myös samassa näyttelyssä Plan Voisin –suunnitelman, jolla keskeiset Seinen rannat uudisrakennettaisiin pilvenpiirtäjillä tehokkuusluvulla 7,2. Siinä oli bulevardisointia kerrassaan. Näin olisi Corbusierin mukaan voitu välttää Défensen tapaisten satelliittikaupunkien muodostuminen.

Muodista piti puhua

Eksyin aiheesta – vähän. Minun piti kehottaa teitä vierailemaan Tallinnan Kumussa. Siellä on meneillään hämmästyttävä näyttely. Tai siellä on oikeastaan kaksi katsottavaa näyttelyä. Jollain tavoin niille löytyy myös yhtymäkohtia. Ensin katsottava näyttely on: Taideteollisuuskoulusta taideakatemiaksi. 100 vuotta taideopetusta Tallinnassa (05.11.14–22.02.15 ) ja toinen loistelias näyttely on: Kadonneen maailman loistoa. Art déco -muotia Aleksandre Vassilievin kokoelmasta (11.10.14–18.01.15). Huomatkaa että Kumu on kiinni maanantaisin ja tiistaisin – ettei tule turhaa reissua.

  

Taiteen Pegasos kiidättää meitä ajasta aikaan. Aivan päivän välein saattaa aika muuttua toiseksi. Ajan mukana aatteet ja taideteokset. Taide kuten kaikki muukin näyttää alistuvan palvelemaan valtaa ja sen mukana rahaa. Pegasos on kai runoratsu ja Zeuksen nuolien kantaja, mutta kai sitä sitten käytetään kaiken taiteen sananviejänä. Vikkelään se ainakin tapahtuu.

  

Mutta nyt ollaan uskomattomassa maailmassa. En ole muotitietäjä. Siksi en tiedä miten taidokkaita tai aikaa vieviä nuo brodeeraukset ovat. Mutta tuo täydellisyys kiinnostaa. Ja samalla yllätyksellisyys! Miten ompelija X on voinut saada luovuuden jumalattarilta oikeuden tuollaiseen yllätyksellisyyden ja sopusoinnun harmoniaan – samassa esineessä?

  

Kaikkiin loisteliaisiin antiikkipukuihin on merkitty pukua kantaneen naisen nimi. Pukuja on eri puolilta Eurooppaa. On jopa runsaasti Bosporin salmen takaa. Joissakin puvuissa on ilmiselvää viittausta beduiinipaimentolaisten luonnonväreihin ja kuviointiin.

  

Miten puku voi loistaa ja samalla toistaa aikaansa? Miten tuo aika ensimmäisen suursodan jälkeen ja ennen seuraavaa suursotaa voi olla noin kaunis? Yllätyksellinen ja iloinen. Siis matkalle Tallinnaan ja Kumuun. Kertokaa sitten minulle jos ette yllättyneet ja jos ette pitäneet!

Tanssit kompassitorilla

Mikä on kompassitori? Kompassitori on läpikulkupaikka ja ohikiitävän hetken kulutuspiste. Se voi olla sovittu kohtauspiste tai maanalaisen Helsingin kiintopiste. Monelle se ei ole varsinaisesti mikään paikka. Kunhan on monttu kaupungin vatsassa. Voihan se olla jollekin ikimuistettavan ensirakkauden syttymiskohta - tai huonon uutisen kuulemiskohta. Se saattaa olla väsähtäneen hetkellinen lämmittelypaikka. Nukkumispaikka se ei ole. Miksi ei? No, Liisa suunnitteli sinne aikanaan pilareita kiertävät pyöreät penkit, joilla ei voi nukkua. Aah! Siinä täytyy siis olla minulle jotain henkilökohtaista. Sellaista mikä tekee sen tärkeäksi ja tämän blogin arvoiseksi? Niin on! Kummallista miten tällaiset asiat miltei unohtaa. Asiat jotka joskus merkitsivät paljon. Muuten tuo metroaseman lippuhalli ei liene viralliselta nimeltään ”kompassitori”. Vai onko oikea nimi ”Kompassitaso”. Sellaista nimeä tuntui Metro-lehti tarjoilevan. Hesari taas kirjoitti ”Kompassitorista”. Jää epäselväksi!

  

Tämä kiva kuva on tuosta yli 13000 kertaa katsotusta Sami Halmeen tanssivideosta. Sehän oli vihreiden show – kiva sellainen. Nyt tuottaa lähes ylivoimaisia vaikeuksia saada tuota videota tänne blogiin. Kun en ole edes Facebookissa - missä se pyörii. Auttakaa viisaat minua!

No, saatinhan se linkki tuohon:
 https://www.facebook.com/video.php?v=815726338468508&set=vb.100000934485317&type=2&theater

Ja vielä toinen kuva tansseista Metro-lehden nettisivulta otettuna.

Nyt kompassitorilla tanssittiin. Tori kohosi yllättäen erityiseen arvoon. Videota katsellessa ajatteli: miksei aiemmin? Miksei vaikka itsenäisyyspäivätanssit tai uuden vuoden tanssit? Juhannustanssit eivät sinne käy, puuttuu kesäyön valo. Katsokaa tuota videota. No, vihreät siinä pääasiassa tanssivat Ville Niinistön johdolla vapaasti valittavan parisuhteen puolesta. Näyttää tutulta. Ennen ahkeraan vierailluilla tanssilavoilla, kuten Jenkkapirtillä ja mahtavalla Eenokilla, ”lehmäparit” olivat varsin yleisiä. He yleensä aloittivat parafinoidun lattian kulutuksen miesten lämpenemistä odotellessa.

Eikä ainoastaan tanssittu, vaan toisella kertaa myös imetettiin pikkuisia. Mahtavaa! Paikka sai siis elää tuonkin! Tuo paikka!

Suunnittelusota

Oikeastaan käytiin kaksi suunnittelusotaa. Ensimmäinen sota oli siitä missä metron peruslinja kulkee. Kulkeeko se Kaivokatua tai Espaa? Toinen sota oli peruslinjan valinnan jälkeen Kaivokadun/Rautatientorin aseman kaksipäisyydestä tai yhden lippuhallin ratkaisusta. Mutta mikä se nyt oli se omakohtaisuus tähän Kompassitoriin liittyen? Aion nyt hieman kertoa siitä sodasta, kunhan pääsen asiaan.

  

Kesäkuussa 1971 Helsingin kaupunginhallitus päätti, että metroa kehitetään kaksilinjaisena. Peruslinja menee idästä länteen ja U-linja lähtee Huopalahdesta, kiertää niemellä ja jatkaa Pasilaan ja/tai Oulunkylään. Liityntäasemat ovat Kampissa ja Hakaniemessä.

Yleisesti metrosuunnittelun periaatteet olivat hallinnassa, sillä kaupunginhallitus oli päättänyt pitää jatkosuunnittelussa ja rakentamisessa ohjeellisena joukkoliikennejärjestelmän runkona ”Raideliikenteen perusverkkoa 1971”. Ajatuksena oli siis rakentaa kaksilinjainen keskustaverkko, ns. peruslinja Kaivokatua pitkin ja ns. Espan linja osana U-metroa.

Metropäätös oli tehty, mutta suunnittelussa velloi ankarana keskustelu keskustalinjan paikasta. Kaupunkisuunnittelijat kannattivat metron peruslinjan tuomista Aleksille tai Espalle. Metrotoimisto tutkitutti asiaa ja me laskimme tietokoneella linjalle optimipaikan.

Peruslinjalle tutkittiin erilaisia vaihtoehtoja Espan ja nykyisen paikan välillä. Ystävämme Mauri Heikkonen kehitteli jopa erityistä maankäytön ja asemasijoituksen simulointia linjoja vertailtaessa. Nykyinen paikka sitten valittiin kaupunkisuunnittelijoiden kauhuksi. Linjapäätökseen vaikutti hinta. Espan linja olisi tullut kalliiksi huonon maaperän ja useamman aseman vuoksi.

Tältä ajalta on muuten mielenkiintoinen video ”Metron sijainnista kiisteltiin pitkään”.

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/helsingin_metro_valmistui_vuosien_vaannon_jalkeen_80554.html

Keskustelijat olivat Jouko Rantanen, metrotoimiston rakennuspäällikkö, Henrik Kalliala, metrotoimikunnan jäsen, Veikko Heino, kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehti ja Seppo Sanaksenaho, kaupunkisuunnitteluviraston liikennesuunnittelija.

Varsinainen suunnittelusota alkoi sitten Kaivokadun asemalla, eli nykyiseltä nimeltään Rautatientorin asemalla. Asematunneli oli silloin olemassa ja kadun alla olivat valmiina betoniin valettuina Kaivokadun suuntaiset metroputket. Metro oli kuitenkin päätetty toteuttaa syvämetrona, joten nämä tunnelinpätkät toimivat squash-halleina. Kaivokadun ratkaisumalleja ja erityisesti yhteyksiä rautatieasemalle oli selvitelty useassa osaraportissa. Aluksi tutkittiin poikittaista asemamallia, jossa pohjoinen lippuhalli sijaitsi Kaivokadun alla asematunnelin länsipuolella ja eteläinen lippuhalli Ylioppilastalon aukiolla. Asemaan liittyvien geoteknisten ongelmien vuoksi ratkaisua etsittiin sitten yhden lippuhallin mallilla. Jalankulkuyhteydet ”perunatorille” ja rautatieaseman paikallisjunaraiteille toteutettaisiin rakentamalla maanalaiset liukukäytävät. Niin huomatkaa! Nämä maanalaiset liikkuvat jalkakäytävät Martinlaakson radan raiteilta perunatorille oli merkitty jopa asemakaavaan.

  

Poliitikot osallistuivat tuohon aikaan vilkkaasti keskusteluun. Erkki Tuomioja teki valtuustoaloitteen laajemmasta tutkimuksesta. Hän halusi tarkempia selvityksiä. Tämä, nykyinen, tanssihalli sitten voitti. Nyt suurisuuntaiset pisararatkaisut menevät läpi ilman halaistua sanaa, byrokratian voimin! EVVK.

Ketkä nyt sitten sotivat? Puolustustaistelua yhden lippuhallin puolesta kävimme arkkitehti Pentti Aholan kanssa. Hänen toimistonsa vastasi aseman arkkitehtisuunnittelusta. Mukana geimissä oli insinööri Kimmo Kaitila. Hän oli konsulttiryhmän projektipäällikkö. Rakkaita ystäviä, mutta molemmat jo pitkäaikaisia vainajia! Tuolloin kaupunkisuunnitteluvirastossa vaikuttanut arkkitehti Timo Niini oli päävastustajamme. Hän oli vakuuttunut siitä, ettei Rautatientorin asemaa – silloin Kaivokadun asemaa – tule kytkeä asematunneliin. Tai no, viiden metrin käytävällä korkeintaan. Asematunneli oli eräänlainen pahan symboli. Olivathan seurakunnatkin päättäneet luopua tunneliin sijoitettavasta kappelista. Olikohan Timo opiskeluaikojen Kristin Killan miehenä tämän taustalla? No ei, murra kunhan ilkeilen. Timo on hyvä kaveri.

”Sateenvarjo” tai sitten ei

Suunnittelijoina olimme tähän yhden lippuhallin ratkaisuun suorastaan intohimoisen ihastuneita. Kaupunkisuunnitteluvirasto oli kuitenkin toista mieltä. Taistelussa olin jäämässä yksin, sillä arkkitehti Pentti Ahola, rakas suunnittelukumppani ja yhteisesti luodun sateenvarjoteorian isäpuoli, sairastui ja kuoli juuri tämän taistelun kuluessa. Kuuman kesän lopulla 27.7.1972 kaupunkisuunnittelulautakunta vaati lisäselvityksiä, joiden avulla voitaisiin arvioida viiden erilaisen asemavaihtoehdon paremmuutta. Asiaan liittyi Erkki Tuomiojan valtuustoaloite 20.9.1972.

Suunnittelusotaa ratkaisemaan perustettiin kaupunkisuunnitteluviraston ja metrotoimiston yhteinen kaikkivaltias komitea. Puheenjohtajana oli virastopäällikkö Lars Hedman ja jäseninä liikennesuunnittelupäällikkö Heikki Salmivaara sekä metron puolelta apulaiskaupunginjohtaja Veikko Järvinen ja metron rakennuspäällikkö Olli Laine. No, moninaisten vaiheiden jälkeen saimme voiton. Siihen vaikutti ratkaisevasti Lars Hedmanin kanta. kiitos Lasse! Saimme tuon tanssihallin! Timo Niini oli sittemmin metron suunnittelupäällikkö ja valvoi tuon alkuun vastustamansa tanssihallin toteuttamista. Kiitos Timo sinullekin!

  

Tässä kuvassa vielä näkyy talvipuutarhan vehreyttä, suihkulähdekin taitaa solista. Nyt lippuhalli on myyty mainoksille. Se juuri pudottaa tilan arvoa. Mutta nytpä siellä tanssittiin! Se nostaa tilan arvoa. Liisa ei arvannut kompassia piirtäessään sen tulevaisuutta tanssilattiana.

Kompassia ja talvipuutarhaa

Mutta, suunnittelun edetessä aseman ankea laatu alkoi askarruttaa. Ahola oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Olimme siis vailla hänen sarvikuonomaista tukeansa. Ettekö tienneet? Ahola oli sarvikuono. Niinpä ryhdyimme Kimmo Kaitilan kanssa aivopesemään metrojohtaja Unto Valtasta, sarvikuono hänkin. Asemalle oli saatava jotain pehmeää, kiinnostavaa - taidettakin. Teimme pikasuunnitelman, jossa lippuhallin nurkkaan ideoitiin talvipuutarha, keskelle lippuhallin lattiaa sijoitettaisiin kompassi, liukuportaiden sisäänmenorintaukseen sijoitettaisiin näyttävää taidetta, mahtavat pilarit ympäröitäisiin istumaystävällisillä - ei makuuystävällisillä - penkeillä. Liisa Ilveskorpi piirsi ja miehet yllyttivät. Unto Valtanen uskoi ja innostui, hän vei ideaa eteenpäin. ”Pehmohankkeet” saatiin osaksi rakennussuunnitelmaa. Kaikki muu toteutettiin, paitsi taide jäi vaille ajateltua vaikuttavuutta. Niin, kyllä kilpailu joskus myöhemmin järjestettiin, mutta teos hukkui ajan virtaan. Miten toteutettiin? Tärkein asia - talvipuutarha - tehtiin väärin. Se ei ollut avautuva osa lippuhallia. Siitä tuli ”kasvihuone”, jonka raskaat rakenteet erottivat lippuhallitilasta. Lasit heijastivat ja erottivat. Hienoa vesiputousta tuskin näki heijastavien lasiseinien läpi. Tila piti myös ”hyödyntää”. Se vuokrattiin erilaisiin tarkoituksiin, aluksi kukkamyymäläksi, myöhemmin puhelinkaupaksi. Kysymyksessä oli taideteoksen yksityistämispyrkimys. Ei onnistunut! Nyt talvipuutarha vesiputouksineen on mitä on – ehkä jo purettu. Miksi? Alentavaa! Sitten vielä Helsingin mainosmyyjät ovat lopullisesti raiskanneet tuon ”suunnittelusotimalla” aikaansaadun kaupunkitilan.

Mutta nyt kaikki on pelastettu. Kompassitorista tuli tanssihalli. Tajusitteko, että tuollainen saattaa suunnittelijasta tuntua ihanalta?

Ryhdyin kuitenkin lukemaan Helsingistä kertovia paikkoihin liittyviä kommentteja. Pitääkö taas masentua, juuri kun olin tullut iloiseksi? Tämäkö nyt on sitä asukasvuorovaikutusta?

Teloittajat teloitetaan

Hevonen on eläin, joka mahdollisti liikkuvat sodat ja valloitusretket, härät hoitivat vielä isoisän aikaan vetotehtäviä. Auto ja moottoripyörät olivat ahkerassa käytössä kun Hitler toteutti salamasotaansa. Amerikkalaiset sitten jeepeillä tämän sodan voittivat. Venäjän suunnalla voittajaksi selvisi talvi ja toppatakki. Nyt kun ihmisillä on pelko sydämessään Ukrainan ja Isiksen täyttäessä uutisikkunat tuli mieleeni sinänsä älytön idea ryhtyä tutkimaan joukkojen ja rintamalinjojen siirtymisnopeutta erilaisissa sodissa ja kahakoissa. Isiksen pick-up –joukkojen kiitäessä pitkin asfalttia ja taas pysähdyttäessä, joukkojen räiskiessä taivaalle näennäisen tarpeettomasti, ja kun juuri muutama vuosi sitten oli katsellut samanlaista räiskimistä Libyassa -heräsi kysymys: Mistä on kysymys?

  

Suuret valloittajat ovat liikkuneet tuhansia kilometrejä. Tärkein väline on ollut hevonen. Valtioissa oli ennen vanhaan hevosia miltei tarkalleen yhtä paljon kuin meillä nyt on autoja. Hunnit olivat tehokkaita hevosen käytössä. He harjoittivat liikkuvaa ”hyökkää ja irrottaudu” taktiikkaa. Sama taktiikka on nykyään käytössä mm. ISIS-joukoilla. Panssaroimattomat, mutta tehokkaasti aseistetut pick-upit harjoittavat taistelussaan vanhaa hevosmiesten liikkuvaa taktiikkaa. Jopa Hitlerin motorisoidun armeijan pääasiallinen vetojuhta oli hevonen. Suomessa muistetaan ”karvaopeleiden” merkitsevä osuus korpisodankäynnissä. Kuvassa on keltaisella hunnien valloitukset, vihreällä mongolien valloitukset, punaisella Saksan valloitukset ja sinisellä Suomen valloitukset.

  

Kaaviossa on eräiden valloitusten rintamalinjan keskimääräisiä kulkunopeuksia. Viime vuosikymmeniä lukuun ottamatta hevonen määräsi kulkunopeuden. Kovinta vauhtia piti Napoleon palatessaan Moskovasta, Hitlerin hyökkäys Moskovaan piti suunnilleen samaa vauhtia eli noin 15 km päivässä. Suomen eteneminen jatkosodan korpimaisemissa oli vain kymmenes osa tästä.

Hunnit, 500-luvun valloittajakansa

Englantilaiset kutsuivat ensimmäisen maailmansodan aikaan saksalaisia hunneiksi. Se oli haukkumanimi. Hunnit olivat barbaareja, sivistymättömiä, raakoja, mutta sotatoimissa liikkuvia ja tehokkaita. Hevonen oli hunniarmeijan liikkuvuuden salaisuus. 90 % miehistä ratsasti kevyillä hevosilla ilman haarniskointia. Joukon johtajat olivat raskaammin liikkuvaa väkeä haarniskoiduin miehin ja haarniskoiduin hevosin. Pääasiallisena aseena oli jousipyssy. Lisäaseistuksena olivat vielä sapeli, keihäs ja lasso. Lasson käyttö oli hunnien erikoistaito. Vihollinen pudotettiin lassolla hevosen selästä ja sitten seivästettiin.

  

Ensimmäisen maailmansodan aikuinen brittien rekrytointimainos kertoi saksalaisista hunneina – barbaareina.

Hunnien taistelutaktiikkana oli nopea joukkojen ryhmitys ja jälleen nopea irtautuminen.  Tämä on sama taktiikka kuin mitä nykyajan pick-up taistelujoukot käyttävät, esimerkkinä ISIS. Väittävät hunnien kehittäneen jalustimen. Näin he pystyivät ratsastamaa seisoen ja ampumaan eteen, taakse ja sivuille. Oikeat hunnit suorittivat valloituksiansa 400 luvulla. Heidän Euroopan valloituksensa päättyi ratkaisevaan taisteluun roomalaisia ja gootteja vastaa vuonna 451. Attila hävisi silloin Catalaunian taistelussa (Chalon), Pariisin itäpuolella, germaanisille visigooteille ja Rooman armeijalle. Näin pelastettiin länsimainen kulttuuri – sanoo joku. Hunnien sotajoukkojen siirtymisnopeus ei näistä vuosikymmenten aikana tehdyistä valloitusretkistä selviä, vaikka kerrotaankin että hunnit ratsastivat yhtäjaksoisesti hevosta lennossa vaihtamalla pitkiä matkoja. Kerrotaan myös hunnien syöneen lihaa, joka valmistui mureaksi satulan alla. Tätä koulupoikana ihmeteltiin, vaikka lihaa ei juuri silloin ollut saatavilla kuin mustasta pörssistä maalaisserkuilta.

  

Hunnien valloitukset ja retket ulottuivat Kaspianmereltä idässä Pariisin nurkille lännessä. Vuonna 541 Attila kärsi ratkaisevan tappion tai tasapelin Chalonissa Pariisin itäpuolella. Hunnien etenemisnopeus oli hidas sillä Pariisin seutujen saavuttamiseen kului 60 vuotta, mutta matkakin oli pitkä eli 2400 km. Teoreettiseksi etenemisnopeudeksi saamme siis sata metriä päivässä.

Tšingis Khan ja Timur Lenk Euroopan kauhuina

Mongolien valtakunta oli laajimmillaan Tšingis Khanin aikana. Se käsitti Kiinan, Tiibetin ja Mongolian idässä ja ulottui lännessä Novgorodiin ja Puolaan. Mongolien satavuotinen valtakunta oli historian suurin valtio pinta-alaltaan. Mongolit vahvistivat valtaansa surmaamalla vastustajiaan armottomasti. Kiinan väestö väheni puoleen. Kaikkiaan arvellaan mongolien tappaneen valtansa turvaamiseksi 30 miljoonaa ihmistä. Mongolien valta kesti 1200 luvun alusta noin sata vuotta. Suuri valloittaja, Tšingis Khan kuoli vuonna 1227. Vasta hänen jälkeensä mongolit tunkeutuivat Eurooppaan. He poistuivat sitten Euroopasta vuoden 1290 tienoilla. Heidän jälkeensä eteläistä Venäjää, Mustalta mereltä Kaspianmerelle ja siitä pohjoiseen, hallitsi lähes 200 vuotta Kultainen Orda. Turkkilaiset olivat tuossa Ordassa harjoittelemassa tulevaa ottomaanien valtakautta. Ordan kukisti Timur Lenk 1300-luvun puolessa välissä. Hän oli itsekin turkkilaismongoli Samarkandista. Timur Lenk jatkoi mongolien valloittajaperinteitä..

  

Mongoliassa hevosia on ylivoimaisesti eniten väkilukuun nähden - nykyään ja varmasti myös ennen vanhaan. Nykyinen tilastoitu luku on 700 hevosta 1000 asukasta kohti. Tämähän vastaa jo kehittyneiden alueiden autotiheyttä. Tšingis Khan hallitsi jo 1200-luvun alkuvuosina hevosten voimin. Alla vasemmalla hän ottaa vastaan Kiinan politrukit.

Toisen maailmasodan aikoihin suomalaisia kutsuttiin länsivalloissa mongoleiksi – ei kuitenkaan hunneiksi. Tämä oli melkein yhtä paha loukkaus kuin viimeaikoina Amerikan lehdistössä esiintynyt uutinen Guggenheimista. Olihan uutisen mukaan tarkoitus rakentaa tuo paljon puhuttu laitos Helsinborgiin. Ja olihan valloittajamongoleissa ja valloittajahunneissa huomattavasti sekoittunutta turkkilaisuutta ja turkkilaiset taas pitävät itseään suomalaisten sukulaiskansana. Turkkilaisissa kouluissa muuten opetettiin 50-luvulla, että suomalaiset ovat maailman rehellisin kansa. Kiitos, mutta me kun luulimme olevamme jotain ugrilaisia, suorastaan Turkin vihollisia, ja ne taas uskovat noin hyvää meistä!

Pieni episodi: Olin Bakussa projektia tekemässä vuonna 2011. Vanha mies, parkkipaikan vartija, virastotalon edessä, kuuli minun olevan Suomesta. Hän puhkesi suunnattoman innostuneeseen puhetulvaan. Suomi, ainoa kansa joka pystyi panemaan Neuvostoliitolle hanttiin! Ei alistunut sortoon! Tarjosi minulle rikkinäisen tuolinsa istuimeksi. Jatkoi ylistystään suomalaisten erikoislaatuisuudesta. Tunsi historiamme 2 maailmansodan ajoilta. Sellaisia me olemme! Ei nytkään ole aihetta luimuilla, vai olemmeko kadottaneet taistelutahtomme?

Ottomaanien valtakunta – ikuinen valtakunta

Suoraa jatkoa turkkilaisosallisten valtaan oli ”Ikuinen valtakunta” eli ottomaanien suurvalta. Valtakunta pysyikin kasassa 600 vuotta. Se perustettiin noin vuonna 1300, ja laajeni sitten 35 miljoonan asukkaan islamilaiseksi valtiomahdiksi. Suurimmillaan ottomaanien valtakunta oli 1600-luvun lopussa. Jotkut ns. Raamatun tutkijat väittävät, että tämä islamistinen, tosin uskontojen suhteen suvaitsevainen ja sekauskoinen valtio olisi Raamatussa mainittu seitsemäs valtakunta, jonka jälkeen seuraa kahdeksas valtakunta (vuori). Tällöin valtaan kuuluu nousevan itse Antikristus, jonka Vapahtaja tulee lopuksi voittamaan. Luther kyllä piti Antikristuksena Rooman paavia, mutta hän lienee ollut väärässä.

  

Jotkut Raamattua tutkivat henkilöt väittävät ottomaanien laajaa valtakuntaa Ilmestyskirjan seitsemänneksi valtakunnaksi. Tämän jälkeen pitäisi syntyä itse Antikristuksen (666) hallitsema kahdeksas valtakunta. Tämän valtakunnan voittajaksi nousisi Vapahtaja. Se olisikin sitten se viimeinen valtakunta. Turkkilaisten johtama ottomaanien valtakunta oli vallassa 600 vuotta.

Napoleonin Grande Armée matkalla Moskovaan

Napoleonilla oli haaveena Moskovan valloittaminen. Hänellä ei todennäköisesti ollut varsinaista strategiaa siitä mitä hän itse Venäjänmaalla tekisi. ”Lebensraum”, elintila, ei ollut hänellä mielessä Hitlerin tavoin. Napoleonin Grande Armée aloitti 0,7 miljoonan taistelijan voimin etenemisen juhannuksen tienoilla vuonna 1812. Venäläiset ryhtyivät viivytystaisteluun ja panivat pystyyn varsinaisen poltetun maan taktiikan. Ranskan valtava armeija eteni suurella nopeudella useita eri reittejä pitkin ja saapui huoltovaikeuksien saattamana Borodinoon ja taistelun jälkeen Moskovaan. syyskuun puolessa välissä.

  

Talvi iski. Napoleonin armeija ei ollut talvivarustautunut. Miehiä ei kuollut niinkään taisteluissa. Heitä kuoli punatautiin. Puolet suuresta armeijasta kuoli. Moskova vallattiin, mutta se oli tyhjä. Talot paloivat. Kaupunki ei tarjonnut suojaa eikä ravintoa paleleville joukoille. Mitä nyt lyhytaikaista tulipalon lämpöä palavien rakennusten äärellä. Napoleon halusi neuvotella tsaari Aleksanteri I:n kanssa voittonsa noteeraamiseksi. Tsaari ei ollut paikalla. Mitä tehdä? Oli palattava kotiin. Alkoi tuskien taival. Venäläiset harjoittivat jatkuvaa häirintää. Surkea ja kukistettu, 200000 mieheen supistunut suuri armeija saapui Puolan rajalle joulukuussa 1812. Napoleonin valloitusretket saivat ansaitun surullisen lopun..

Napoleonin Suuri Armeija, Grande Armée oli voittamaton. 700000 miestä eteni Puolasta kohti Moskovaa ja saavutti sen 120 päivässä. Ratkaiseva taistelu käytiin syyskuun alussa Borodinossa, toista sataa kilometriä Moskovasta.. Taistelussa tuli tasapeli, mutta Aleksanteri I ei suostunut neuvotteluihin Napoleonin kanssa. Se teki Napoleonin neuvottomaksi ja hän päätti palata kotiin. Kuvassa Napoleonin armeijan marssi on esitetty valkoisella. Oranssi kuvaa Hitlerin vastaavaa retkeä. Napoleonilla oli 0,7 miljoonaa miestä, Hitlerillä 3,9 miljoonaa miestä.

Napoleon katselee jalka kipeänä (olisikohan kihti?) ja vihaisena Borodinon taistelun etenemistä Moskovan liepeillä 7. syyskuuta 1812. Tästä alkoi varsinainen takapakki. Napoleonin eteneminen hyökkäysvaiheessa oli huippuunsa nopeaa, Hän saavutti Moskovan 130 päivässä. Paluu oli vieläkin nopeampi. Siihen kului talven kiihdyttämänä vain 60 päivää. Hyökkäyksen nopeus oli 8 km päivässä ja vetäytymisen 16 km päivässä. Ennätysmäistä!

.

Hitlerin joukot etenevät 6 km päivässä itään, takaisin tultiin 2 km päivässä

Hitlerin sotaretki Moskovaan ja kaupungin valloitus oli tarkoitus suorittaa parissa kuukaudessa. Sateet, lieju, talvi ja routa tekivät raskaan kaluston kuljetukset vaikeiksi ja huollon lähes mahdottomaksi. Venäläisten poltetun maan taktiikka puri. Sitähän oli jo onnistuneesti harjoiteltu Napoleonin hyökkäystä torjuttaessa 130 vuotta aikaisemmin. Panssarikenraali Guderianin Sturm - rynnäkköpanssarit ja Zündapp - moottoripyöräjoukot etenivät hurjaa vauhtia.  Ilmaherruus oli hallussa, mutta ongelmana oli että jalkaväki ja tykistö eivät pysyneet perässä. Tämä kostautui sotaretken edetessä. Setäni majuri Matti Murole kutsuttiin Saksan itärintamalle neuvonantajaksi. Hänen piti antaa neuvoja talvisodankäynnissä. Hänen neuvonsa oli: ”Kaivakaa ojia!”. Saksalaisten mielestä ojan kaivuu oli sotilaille sopimatonta puuhaa. Rintaman siirtyminen Puolan rajalta pysähdykseen kesti 160 päivää. Saksan joukkojen etenemisvauhti oli noin 6 km päivässä. Itärintamalla joukkoja liikkui noin 9 miljoonaa henkeä, melkoinen trafiikki! Taistelijoista 1,1 milj. sai surmansa, tämä on 12 % miesvahvuudesta.

Länsirintamalla Saksa hyökkäsi jo vuonna 1940. Hollanti ja Belgia vallattiin 10 päivässä. Saksalla oli 0,8 milj. taistelijaa, vastassa oli sama määrä sotureita. Rintaman etenemisvauhti oli ennätyksellinen 15 kilometriä päivässä. Sankarivainajia tehtiin yhteensä 10000 henkeä. Lähes veretön offensiivi

  

Saksalaiset joukot liittolaistensa tukemana heilauttivat itsensä salamasodan periaatteella 160 päivässä Leningradin ja Moskovan porteille. Etelässä matkattiin kohti Bakua. Ratkaiseva perääntymiseen ja häviöön johtanut taistelu käytiin Stalingradissa vuonna 1942. Suomen rintaman eteneminen näkyy kuvassa sinisellä. Kun Saksan joukot matkasivat Euroopassa keskimäärin 1000 km, niin Suomessa mentiin vajaat 200 km. Rintaman etenemisnopeus oli Venäjällä 6 km päivässä ja Suomessa runsas 1 km päivässä

Suomen armeija eteni jatkosodassa 1,3 km päivässä, takaisin tultiin Kannaksella runsaat 3 km päivässä

Samassa kuvassa näkyy sinisellä Suomen rintama. tai pohjoisosiltaan Saksan ja eteläosiltaan Suomen vastuulla oleva hyökkäysrintama. Suomalaisia ja saksalaisia hyökkäsi yhteensä 0,7 milj. taistelijaa, vastassa oli 1,5 milj. taistelijaa. Rintama eteni 1,3 km päivässä. Kesto asemasotavaiheeseen oli 160 päivää. Sankarivainajia saatiin aikaan yhteensä 0,4 milj. henkeä. 17 % leikkiin osallistuneista sai surmansa. Ennätysmäistä sankaruutta! Tarkennettuna 10 % suomalaisista (+saksalaisista) ja 20 % neuvostoliittolaisista sai surmansa.

Olemme nykypäivässä, onko hunneilla seuraajia?

Vanhat eurooppalaiset pelkäsivät hunneja ja mongoleja – ulkopuolisia, vääräuskoisia ja siksi pelottavia, eikä syyttä. 30-vuotista sotaa käytiin ylpeinä Hakkapeliittojen taistelutahdosta. Kaarle XII Pultavan taistelu meni läpihuutojuttuna. Se kaikki tapahtui vuonna 1712 - sata vuotta ennen Napoleonin yritystä. Tuostapa taistelusta ja siihen osallistuneista olenkin kertonut blogissani http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/pietarin-suuren-hevonen-minun.html . Eikä siitä sen enempää.

Lähestymme nykyaikaa. Ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa jouduimme pelkäämään omiamme – samanuskoisia. Nyt olemme hämmentyneitä. Onko nyt nousemassa uusi islamilainen valloitusaalto. Onko ISIS ennakoimassa tällaista ilmiötä. Ovatko ISIS-taistelijat uusia hunneja tai mongoleja? Uhkaavatko he meidän elämäämme ja arvojamme. (Uskonnosta ei nykyään kuulune puhua, sillä emme tiettävästi enää usko). Ajattelin hieman katsoa Irakin ja Syyrian tilannetta ja jopa hieman Libyan tilannetta.

  

ISIS piirtelee karttoja. Isossa kuvassa on mustalla ISIS-joukkojen valtaama alue. Se kulkee teitä pitkin. Vihreä kuvaa amerikkalaisten suorittamaa Irakin valtausta vuonna 2003. Kalifaatin salaiset johtajat haaveilevat saavansa valtaansa koko islamilaisen maailman Indonesiasta ja Malesiasta Pakistaniin (uiguurit mukaan) ja Afganistaniin ja edelleen läpi Lähi-Idän, Turkista Pohjois-Afrikkaan. Afrikasta löytyy islamistisia valtioita päiväntasaajalle saakka. Turkki on ollut aina islamistisen maailmanvalloituksen keskus.  Mikään muu maa ei voi tuota johtotehtävää hoitaa. Turkkilaiset ovat viisasta väkeä, olisiko nyt kiirehdittävä heitä EU:n jäsenyyteen?

Amerikka liittolaisineen hyökkäsi Irakiin vuonna 2003. Ylivoimaisella ilmaherruudella tuhottiin Irakin sotilasmahdin lentokentät ja strategiset kohteet. Amerikkalaiset ”kävelivät” maahan käytännössä ilman tappioita. Kaatuneita oli yhteensä noin 20000, 95 % kaatuneista oli irakilaisia. Rintama eteni etelästä ja pohjoisesta noin 9 kilometriä päivässä. Maa oli valloitettu 70 päivässä. Myöhemmin miehityksen jatkuessa tappiot kohosivat. Kaiken kaikkiaan amerikkalaisia menehtyi 5000 henkeä.

Kalifaatista pahan symboli, teloittajat teloitetaan

ISIS, Islamic Caliphate of Iraq and Levanti, heistä on nyt tullut pahan symboli. Heidän johtajansa ovat Saddam Husseinilaisia, jotka älykkäänä vähemmistönä hallitsivat enemmistöltään shialaista Mesopotamian maata Saddamin aikana. He sitten nyttemmin joutuivat rangaistukseksi sivuun politiikasta – jenkkien tuella. He panivat viisaat aivonsa yhteen. Valta on saatava niille, joille valta kuuluu!. Irakilaiset ovat fiksua sakkia, mutta julmaa. Heidän maassaan on aiemminkin ollut yleinen tapa vetää vallasta syöstyn hallitsijan ruumista hevosella pitkin katuja - siinä touhussa ei muuten kauan pysy elossa. Aivoista oli puhe. Ja aivot keksivät islamilaisissa piireissä vallitsevan ylitarjontaa soturikandidaateista. Omassa ympäristössä ja vielä länsimaissa on työtöntä ja haasteita kaipaavaa nuorisoa yllin kyllin. Rekrytointi tuotti tulosta, Syyrian kriisi siivitti asiaa. Ja homma napsahti kasaan. Uskonnolla ei ole sinänsä mitään tekemistä asian kanssa. Kysymys on heimoyhteiskunnan rakenteista ja vallasta. Valta jakaa rahat. Valta ei ole itsetarkoitus. Raha on itsetarkoitus. Näiden aseistetuilla Toyota Hi-Luxeilla kaahaavien nuorten taustalla ovat todelliset oligarkit ja salaliittolaiset. Kaahaavat nuoret ovat vain palkkasotureita, jotka joutuvat aikanaan sivuun. Oikeasti vääräuskoiset uuskäännynnäiset teloitetaan. Heihin ei voi luottaa. Teloittajat joutuvat itse teloitetuiksi.

PS. Ystäväni Risto Pitkänen lähetti minulle ihmettelynsä siitä miten olin saanut suomalaisten joukkojen vetäytymisnopeudeksi Kannaksella vain 3 km päivässä. Hänen mukaansa vauhti oli ainakin kaksinkertainen. Se on totta, minä olin vetänyt hieman kotiin päin ja laskenut ajan kahdeksikymmeneksi päiväksi eli Tali Ihantalan päättymiseen. Jos lasketaan Viipurin valloitukseen niin aikaa kului vain 10 päivää ja venäläisten etenemisnopeus oli siten 9 km/h. Laitoinpa tähän kuvan tuosta tilanteesta.