Loosin baarista totalitarismiin

Elämän mittaan on tullut tavaksi löytää eri kaupungeissa mieluisa - lähes pakollinen - käyntipaikka, jota ilman vierailu tuntuu vain arvottomalta pikakäynniltä. Tukholman vierailuilla menneiden vuosien pakollinen visiittipaikka oli vanhan kaupungin jazzklubi Stampen. Kööpenhaminassa oli käytävä Amagerin sataman krouvissa, siellä piti juoda Jubileum akvaviittia. Tämä oli ystäväni Pentti Aholan suosituksesta säännöllisesti noudatettu tapa. Moskovassa oli pyrittävä gruusialaiseen ravintolaan. Muistankin kuinka isäntämme Nikita Mihailkov painui keittiöön valvomaan aterian valmistusta. Ateria oli erinomainen. Pariisissa vakiopaikaksi tai suorastaan pakolliseksi vierailukohteeksi valikoitui ravintola Roger La Grenouille latinalaiskortteleissa, Rue des Grand Augustin -kadun varrella. Nimikin kertoo sammakoista. Ravintolan omistaja Monsieur Roger oli Armas J. Pullan ystävä. Ravintolasta löytyy Sac du Finlande, siellä on Pullan kirjat ja ravintolassa vuosien mittaan käyneiden suomalaisten käyntikortit. Milanossa on käytävä Galleria Vittorio Emmanuelessa capuccinolla. Vakiotemppuihin kuuluu härän kikkelin hierominen kengän kärjellä, onhan halu palata takaisin. Sitten ajatus ryhtyy harhaileman tarussa arkkitehdista, joka teki gallerian vihkiäisissä itsemurhan hyppäämällä alas parvekkeelta keisarin moitteiden jälkeen. Näin päädymme arkkitehteihin ja Wienin American Bar’in tunnelmiin. Adolf Loosin baari on pikku pyhiinvaelluksen kohde. Hän kutsui Wieniä Potemkinin kaupungiksi. Hän lausui myös syntysanoja Bauhausin tulemiselle: “Kulttuurien kehitys liittyy ornamenttien poistamiseen hyötykäyttöön tarkoitetuista esineistä.” Pakostakin nyt ajattelen onko tuo Pekka Himasen “arvokas elämä” juuri tällainen ornamentti?  Joka tapauksessa Loosin baarista syntyy hyvä aasinsilta kaupunkisuunnittelun ilmiöihin vapauden ja diktatuurin aikoina.

Monarkiasta demokratian turbulenssiin

Ensimmäisen maailmansota oli käännekohta. Syntyi poliittisen turbulenssin aika, mutta myös taiteiden, arkkitehtuurin ja kaupunkirakentamisen suurten ideoiden aika. Sitä kesti Neuvostoliitossa ja Saksassa 10 vuotta. Tuskallista aikaa, mutta silti täynnä ristiriitaista toivoa.

Totalitarismi saavutti kulminaation 10 vuoden sisäänajon jälkeen ja tuhosi aatteen lennon ja vapaan innovaation. On yllättävää miten voimakkaana vapaus eli ja miten jyrkästi se kuoli. Eihän tuota totalitarismia tehnyt Stalin tai Hitler yksin, sen tekivät Stalin ja kansan enemmistö yhdessä sekä Hitler ja kansan enemmistö yhdessä.

Venäjän vallankumous synnytti 20-luvulla suuria toiveita, mutta vähän tekoja. Neuvostoliitossa debatti kaupungeista oli kuumaa. Kaupunkeja puolustavat urbanistit olivat aatteellisessa taistossa häviöllä ”kaikkialle leviävää ei-kaupunkia” kannattavia disurbanisteja vastaan. Neuvostoliiton 20-luvun johtava kaupunkisosiologi Leonard Sabsovits uskoi ihmisen muuttuvan kaupungin vaikutuksesta. Hänen ihannekaupungissaan asukkailla oli kuuden hengen makuuhuoneet miehille ja naisille erikseen. Perheasumista ei pidetty suotavana. Lasten hoidossa yhteiskunnan uskottiin olevan parempi kuin paraskaan äiti. Näin lapset oli syytä erottaa vanhemmistaan. Seksi ei kylläkään ollut kielletty. Neuvostoliitossa julkaistiin hyvin perusteellinen kuvallinen seksiopas ryhmäseksitemppuja myöten. Ilmeisesti tämä opas oli vallankumouksen kehitysvaiheiden myötä hukkunut maailman pyörteisiin, sillä vientikaupan vuosina kaiken laatuinen porno osoittautui kiinnostavaksi huviksi neuvostoliittolaisia suunnittelukollegoita tavattaessa. Mutta palataanpa pornosta kaupunkeihin.

Kasimir Malevitsin kuuluisa musta risti kuvasi konstruktivistien hienoa yhdistelmää kurinalaisuudesta ja vapaudesta dualistisena eteenpäin vievänä voimana - jossa on herkkyys. Oikealla oleva Malevitshin suprematismi helisee. 30-luvulla tuo herkkyys eliminoitiin, tilalle tuli raaka peli. Myös seksuaalivalistus astui kuvaan.

Saksassa oli myös 20-luvulla vahvoja voimia, jotka uskoivat vallankumoukseen. Maata yritettiin moneen otteeseen muuttaa neuvostotasavallaksi. Sosialistit taistelivat keskenään, entiset sotilaat ja työväestö liittoutuivat, Hitler kehitteli vankilassa ”laillista valtaan nousuaan”, kenraalit haaveilivat monarkiasta. Aika Weimarin Saksassa oli poliittisen vehkeilyn kulta-aikaa. Poliitikoilla ei ollut kaiken tohinan ja vallan tavoittelun keskellä energiaa kiinnittää huomiota yhteiskunnan ”sivuvirtoihin”.  Olisiko juuri tästä syystä, että vapaa ajattelu taiteessa ja arkkitehtuurissa sai kehittyä – niin Neuvostoliitossa kuin Weimarin tasavallassa? Kaikki sitten törmäsi kuin seinään totalitarismin pantua kuriin liiallisen ajattelun vapauden. Neuvostoliitossa tämä tapahtui Stalinin otettua haltuunsa sosialistisen realismin nimissä kirjallisuuden, maalaustaiteen, arkkitehtuurin, kaupunkisuunnittelun ja taiteen utopiat. Hitler teki saman tempun Saksassa. Bauhausin modernistiset aatteet ”likvidoitiin” ja rakennustaide muuttui ”kansan” makuun sopivaksi.

Bauhaus käytännössä karkotettiin 30 – luvun alkuvuosina. Sen toiminta loppui Hitlerin saatua täyden vallan. Tällöin luotiin ”Fuhrerwohnungsbau”, johtajan omien mieltymysten ja kansan maun tulkinnan mukaan.

Ajatusten yhteyksiä

Saksalaisten ja neuvostoliittolaisten välillä oli mielenkiintoisia ajatusten yhteyksiä kaupunkirakentamisen suhteen. Yksi yhteinen tekijä oli fordismin suunnaton ihailu. Sekä Hitler että Stalin kuuluivat Henry Fordin ihailijakaartiin. Molemmat diktaattorit pitivät Henry Fordin ehdotonta valtaa ja itsenäistä päätöksen tekoa itselleen sopivana mallina. Fordismin uskottiin olevan tapa, jolla asuntojen massatuotanto voidaan ratkaista: ”Rakennetaan asuntoja niin kuin autoja!”

Natsi- Saksa julisti: "Henry Ford on jo 20 vuoden ajan esimerkillisellä tavalla harjoittanut voimakasta johtajuutta, ollut riippumaton sionistisesta pääomasta, kehittänyt palvelukonseptia työntekijöiden sitouttamisen suhteen, sekä toiminut anti- semitismin ja anti -marxismin periaatteita noudattaen."  Natsi-Saksa luovutti korkeimman kunniamerkkinsä Henry Fordille vuonna 1938. Ford ei suostunut palauttamaan sitä edes Saksan sodanjulistuksen jälkeen. Saman kunniamerkin saivat myöhemmin Saksan liittolaisten johtajat, mm. Risto Ryti. Kaikki kunnia Risto Rytille, mahtoiko hänkään tuota prenikkaa palauttaa, mutta teki tempun niin kuin tehtävä oli.

Albert Speer otti haltuunsa Kolmannen valtakunnan arkkitehtuuri-ideat. Berliiniin suunniteltu maailmanhallinnon keskus palasi hänen uniinsa Spandaun vankilassa vietettyjen 20 vuoden aikana.

Stalin puolestaan sanoi fordismista näin: ”Amerikkalainen tehokkuus on lannistumaton voima, joka ei välitä tai tunnista esteitä; joka jatkaa aloitetun tehtävän suorittamista - pienenkin tehtävän - kunnes se on valmis. Yhdistelmä venäläistä vallankumouksen kiitoa ja amerikkalaista tehokkuutta on leninismin olennainen sielu." Stalin ei muuten hyväksynyt oman maansa arkkitehtien ”modernismia”. Hän uudisti arkkitehtuurin syrjäyttämällä 20-luvun visionäärit.

Venäjän suuri urbanisaation idealisti ja byrokraatti oli sosiologin koulutuksen saanut Leonard Sabsovits. Myöhemmin 30-luvulla hänet syrjäytettiin, ajatuksineen kaikkineen. Hän sijoitti työläiset asuinkommuuneihin, joissa oli 6 hengen miesten makuuhuoneet ja samankokoiset naisten makuuhuoneet. Lapset oli suotavaa pitää yhteiskunnan hoidossa, sen uskottiin olevan parempaa kuin yksikään äiti pystyisi tarjoamaan. Vasemmalla on Vesninin veljesten suunnittelema Kuznetsin kaivoskaupunki. Sehän kelpaisi suoraan meidän kaupunkikehitelmiemme malliksi. Keskellä on Nikolai Kuzminin suunnittelema hiilikaivoskaupungin mallikortteli 3000 työläisen asuinkommuuniksi, vuodelta 1929. Malli on tyylikäs, mutta se oli asumiskone. Oikealla on 1100 asukkaan asuinkommuuni Kuznetskiin. Projekteissa asukastiheys oli noin 200 asukasta hehtaarilla ja korttelitehokkuusluku arviolta e=1.

Mielenkiintoinen kaupunkisuunnittelun yhteys Saksan ja Neuvostoliiton välille syntyy saksalaisen arkkitehti Ernst Mayn kautta. Hän oli 20-luvun loppuvuosina Frankfurtin kaupunginarkkitehti. Hänen johdollaan rakennettiin 12000 asunnon Neue Frankfurt projekti. Hankkeeseen kuului perusteellinen asumisen tarpeiden analysointi. Lähtökohtana oli puutarhakaupunkiaate. Erikoisuutena oli julkisen ja yksityisen rahan rahoitusjärjestelmä. Projektin palveluksessa oli ajan huippuarkkitehteja kuten Walter Gropius ja Adolf Meyer. Natsit eivät pitäneet Mayn modernista rakentamisesta, he kutsuivat Mayta saksalaisen arkkitehtuurin Leniniksi. Hanke pysäytettiin. Natsien silmissä Bauhaus edusti väärää vasemmistolaisuutta ja juutalaisuutta.

Ernst May keräsi ryhmän arkkitehteja ja sai kutsun Neuvostoliittoon suunnittelemaan neljää kaupunkia vuonna 1930. Unelma sosialistisesta paratiisista oli vielä elossa. Mayn ”Bauhaus prikaati” aloitti Magnitogorskin suunnittelun. Tehtävään kuului kolme muutakin kaupunkia. Asiat menivät kuitenkin pieleen ja yhteistyö loppui 1933. Venäläinen hallintobyrokratia ei antanut tilaa Mayn prikaatille ja voisipa kuvitella myös rahan ja aatteiden yhteen sopimattomuutta. Kaupunkisuunnittelun uudistaja May putosi kahden diktatuurin välimaastoon.

   

Pienen odottelun jälkeen konstruktivismin huippuedustajat voivat kääntyä haudassaan ja todeta tulleensa osaksi tätä päivää. Näin on ilmeisestikin käynyt Yakov Chernikoville.  Niin samanlaisilta näyttävät monet nykypäivän suunnitelmat. Vaarallisen läheltä liippaa meilläkin.

Lukekaa tänä kirja: