Yleiskaava 2050 visio – herättää ajatuksia!

Istun Toompean mäellä, hyvän illallisen jälkeen, kuuntelen La Bohèmen säveliä Anna Netrebkon tulkitsemina, takkatuli roihuaa - kaiken pitäisi olla tasapainossa. Mutta olen rauhaton, hämilläni. Seuraavassa hetkessä herää taistelutahto; nyt on pantava asiat oikeisiin suhteisiin! Mutta kuitenkin emmin.. Nyt ei pidä heittää lasta pesuveden mukana. Viraston porukka on tehnyt hienoa työtä – nyt pitää tukea, ei lannistaa. Ja olinhan minä juuri ehdottamassa ns. Ilaskiven raportissa moottoriteiden muuttamista bulevardeiksi. Mikä siis nyt stressaa? Mistä on kysymys? Saattaa olla milteipä hilpeätä, miten Helsingin yleiskaavan visio 2050 nyt on kietonut miehen pinteeseen. Olen jo kaksi kertaa kirjoittanut blogiini tästä asiasta.

http://www.yleiskaava.fi/ 

Ensin otsikoin aiheen: ”Helsinki kasvaa – miksi?” Olin siis todella yllättynyt tuosta tavoitteesta mahduttaa Helsingin rajojen sisälle yli 700000 asukasta. Ryhdyin ajatuskokeena ihmettelemään MAL -neuvottelukunnan selvittämiä varantoja. Pääkaupunkiseudun realistinen tonttimaavaranto v. 2010 vastaa vain noin 6 vuoden keskimääräistä rakentamistarvetta 30 vuoden keskimääräisellä rakentamisvolyymillä. Kerrostalotonteilla vastaava realistisen varannon riittävyys on noin 4 vuotta ja pientalotonteilla runsaat 10 vuotta. Erityisesti kerrostaloissa tämä merkitsee erittäin niukkaa rakentamismahdollisuutta. Kun Helsinki on MAL -sopimuksen mukaisesti nostanut asuntotuotannon 4500-5000 asuntoon vuodessa, uudet rakentamismahdollisuudet loppuisivat nykyisellä varannolla vuosikymmenen loppuun mennessä. Näin ollen Helsingillä tulee olemaan erittäin suuria vaikeuksia yltää tavoiteltuun tuotantotavoitteeseen. Helppoa ei ole myöskään naapurikaupungeilla, Vantaalla ja Espoolla.

Nyt sitten ajatuksissani halusin suhteuttaa vanhoja asioita ja uusia asioita. Tein kuvan.

Kuvassa historia havisee. Ensin on vasemmassa yläkulmassa nähtävissä Eliel Saarisen ja Bertel Jungin Pro Helsingfors. Kaupunki oli kasvamassa ulos kantakaupungista ja Julius Tallberg näki bisnesmahdollisuuden. Seuraavana suurempana vaiheena Yrjö Harvia teki 30-luvulla laajan ja huippuunsa kiinnostavan analyysin Helsingin kasvun edellytyksistä ja tarpeista. Kaikki tähtäsi alueliitoksen toteuttamiseen. Liitos tapahtuikin vuonna 1946. Silloin Pakilan pojasta tuli helsinkiläinen. Helsingin kaupunki ryhtyikin sitten sodan jälkeisinä vuosina yleiskaavan suunnitteluun. Kiinteistövirastossa ”teekkaripiirtäjänä” toimiva nuori mies näki tulevaisuuden alan: se on liikennesuunnittelu! Väkiluvuksi arvioitiin tuolloin hieman runsas 0,7 miljoonaa asukasta. Aikaa kului ja Pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuudet joutuivat ylipormestari Ilaskiven kiikaroitaviksi vuonna 1989. Seutukaavaliitto ja tilastokeskus olivat päätyneet pääkaupunkiseudun kasvun pysähdykseen. Talouskasvun myötä uskottiin voimakkaaseen väljyyskasvuun. Kaavavarantojen tutkimisen jälkeen päädyttiin vajaan 0,5 miljoonan asukaslukuun. Mukana olivat Jätkäsaari ja Kalasatama. Vuoden 2002 yleiskaava löysikin sitten uusia maaresursseja ja tiivistämisen. Näin arvioitiin asukasluvuksi 0,6 miljoonaa asukasta. Upouusi yleiskaava 2050 visio panee asiat uuteen uskoon. Väkiluku voisi kasvaa reilusti aiemmin ennustettua enemmän. Tässäpä tuo ihmettelyn aihe.

Sitten hieman viisastuneena halusin uudelleen pöllyttää asiaa. Kyselin taas asioita blogissani. Minua ilahdutti yksi monikulttuurisuutta koskeva kommentti.

Blogi kulki nimellä ”Helsinki 860 000 – miksi?” Siellä kyselin: ”Sain luettavakseni  3.10 sanomalehdestä Helsingin yleiskaavapäällikön ajatuksia 860 000 asukkaan Helsingistä. Pahaan aikaan olin juurisilloin kirjoittanut blogiini skeptisiä ajatuksia Helsingin pyrkimyksistä laajentua hieman yli 700000 asukkaaseen. Epäilin tuota lukua liian suureksi ja nyt sainkin lukea sen liian pieneksi. Taisin ajatuksissani moittia yleiskaavapäällikköä kasvun apostoliksi? Sitten valkenee: Murole taitaa olla nyt pudonnut täysin kärryiltä. Mies ei tajua muutosta ajassa, eikä sen paremmin muutosta ihmisissä. 

Mutta vielä kertaalleen pyöritetään lukuja: Mitä siis tarkoittaisi kerrosalassa tuo 860000 asukasta? No suurin piirtein se tarkoittaisi, että nykyinen noin 28 milj. kerrosneliömetrin asuntokanta kasvaisi 60-65 % nykyisestään. Vuonna 2050 meillä olisi Helsingin rajojen sisällä noin 45 milj. k-m2 asuntokantaa. Jos yhden hengen perhe-ilmiö jatkaa momentumia, osa asunnoista saattaa olla nykyistä selvästi pienempiä, lukumäärä taas olisi suurempi, mutta toisaalta maahanmuuttajien suuri osuus uudessa asuntokannassa vaatii isojen perheiden vuoksi isoja asuntoja. Näin siis kaikessa rakentamisen monimuotoisuudessa asuntokanta 860000 asukkaan Helsingissä tulisi olemaan rajoissa 45-50 miljoonaa kerrosneliömetriä. Kaikilla tavoilla lisäystä on paljon. Onko se enemmän mitä Helsinki pystyy vastaanottamaan? Ovatko vaadittavat kerrosalan lisäystoimenpiteet liian kovaa lääkettä NIMBY:lle (Not in my backyard)? ”

Metropolihallinto tulee – tiivistyykö viisaus?

Helsingin seudulle on tulossa jonkin asteinen metropolihallinto. Asia on odottanut aikaansa vaikka se ei olekaan uusi. Kirjoitin blogissani: Tilastomiehet pyörittävät – kuka uskoo?

”Tällä hetkellä ollaan kritiikittömästi kilpailukykyyn vetoavien tilastomiesten ja tiivistyvän kasvun apostoleiden talutusnuorassa. Kuulun kasvun skeptikoihin. Haluan hieman pyöritellä numeroita. Haluan myös kysyä onko 14 kuntaa juuri se oikea kasvun alue? Vai olisiko kasvualuetta laajennettava ottamalla siihen mukaan lähietäisyydellä olevia todellisia kaupunkeja? Olisiko siis laajennettava MAL-liittoumaa kytkemällä siihen mukaan ”seitsemän kaupunkia”. Seitsemän kaupunkia olisivat Riihimäki, Lahti, Hämeenlinna, Porvoo, Loviisa, Lohja ja Raasepori. Näin voitaisiin kierrättää Heikki von Hertzenin keksimä hieno nimi hänen ikiomalle 60-luvun suunnitelmalleen. Hänellä nuo seitsemän kaupunkia olivat: Helsinki ja siihen liitetyt Espoo ja Vantaa, Riihimäki-Hyvinkää, Porvoo-Loviisa, Raasepori, Porkkala, Lohja-Karkkila ja Tuusula.”

 

 

Helsinki on ympäristönsä osa. Helsinki, Pietari ja Tallinna ovat tämän ympäristön suvereeneja keskuksia. Kaikilla on omaleimaiset esikaupunkinsa ja maaseutunsa. Liikenneverkot yhdistävät. Mutta keskuksen identiteetti leimaa ihmisten elämää. Ihmisiä eivät hallinnolliset rajat kiinnosta. Oma kotikatu ja oma kylä kiinnostavat. He ovat yksilöitä.

 

 

Helsingin seudun kunnat ovat muodostaneet MAL -yhteisön. Kuvassa MAL-  yhteisö on osoitettu punaisella viivalla. Se on liian ”yksikeskeinen”. Verkostokaupunki vaatii verkon solmuja. Helsingin lisäksi ei ole todellisia itsenäisiä solmupisteitä. Ne on jätetty verkoston ulkopuolelle. Nyt kun seudun yhteiset ongelmat kasvun myötä kirkastuvat, on aika vahvistaa yhteisöä, vai onko kysymys muotisanasta ”voimaannuttaa”? Tämä voitaisiin tehdä liittämällä todelliset, oikeasti itsenäiset kaupungit osaksi ”onnen tähteä”.

Mitä tuo tarkoittaa? Tarkoittaako se mitään? Juuri se tarkoittaakin kilpailukyvyn kannalta jotain. On muuten mielenkiintoista, että Helsingin kasvuvyöhykettä ympäröi lähes samansuuruinen ”ulkokehä”. Ennustettu asukasmäärä 1,5 miljoonaa, silloin kun MAL -alueella on 1,8 miljoonaa. Myönnettyjen patenttien määrässä tuo ”ulkokehä” edustaa 27 % Suomen patenteista kun Helsingin ikioma vaikutusalue edustaa 35 %:a.

Helsingin metropolialkiolla on voimakas ulkokehä. Tämän kehä olisi saatava mukaan metropolikeskusteluun. Silloin vasta syntyisi verkostokaupunki.

Miksi siis Helsingin metropoli, jonka suurin ongelma ei tule olemaan rikkaiden asuttaminen, vaan köyhien asuttaminen, jonka suurin ongelma ei tule olemaan työperäisten maahanmuuttajien asuttaminen, vaan sosiaalisesti syrjäytyvän väestön asuttaminen, jonka suurin ongelma on maan puute, jota puutetta laaja vaikutusalue ei koe, miksi tämä Helsinki, metropolin keskus, pyrkii imaisemaan itseensä massiivisella tavalla tulevan yhteiskunnan keskeisen ongelman: sosiaalisen ongelman.  Tämä halutaan tehdä kasvattamalla asukaslukua keinotekoisella tavalla. Perusteena on tähän kasvukonseptiin sopimaton ideologia jalankulkukaupungista tai joukkoliikennekaupungista. Liikenne ja liikenteen järjestäminen mikrotasolla on näin muodostunut pelastavaksi enkeliksi koko metropolistrategialle. Mielenkiintoista, hauskaa, toisaalta yllättävää ja yhtäkkiä ajateltuna mahdotonta. Kuitenkin niin vallankumouksellista, että sitä ei voi sanoitta ja teoitta syrjäyttää. Olisiko siinä sittenkin??

Ehdotus: Helsingin resurssit ovat riittämättömät ystäviensä ja liittolaistensa Espoon ja Vantaan tukemana ratkaisemaan Suomen tulevaisuuteen liittyvää sosiaalisen syrjäytymisen ongelmaa. Sen ongelman ratkaisussa ei vähimmässäkään määrin tule tukea kasvupaineissa kamppailevilta haja-asutusta helliviltä kehyskunnilta. Ainoa todellinen mahdollisuus on uusi ”seitsemän kaupungin suunnitelma”. Se voi olla seutumme ”onnen tähti”.

Seitsemän sokeaa miestä norsua tunnustelemassa on monien itämaisten uskontokulttuurien tarustossa. Tunnustelu muistuttaa todellista elämää. Tai se muistuttaa päivän politiikkaa. Erityisen paljon se muistuttaa yhdyskuntasuunnittelua. Yksi tunnistaa kärsää, toinen vatsaa, kolmas korvaa, neljäs häntää, viides jalkaa, kuudes selkää ja seitsemäs silmää. Yksi tunnistaa kilpailukykyä, toinen paikkatietoja, kolmas väestötilastoja, neljäs investointeja, viides infrastruktuuria, kuudes lainsäädäntöä ja seitsemäs  kaupunkisuunnittelua:

O how they cling and wrangle, some who claim

For preacher and monk the honored name!
For, quarreling, each to his view they cling.

Such folk see only one side of a thing.

Piruako tässä seinälle maalataan?

Niin, voit sanoa, että maalaan pirua seinälle. Totta, niin maalaankin. On parempi, että piru on nyt seinällä, kuin että se täyttää lastenlastenlapsieni koko olemassaolon huoneen.

Olemassaolon ja ympäristön identiteetti - paikan henki - on sosiaalisen elämän tärkein edellytys. Se on immateriaalinen arvo, sitä ei voi mitata ekologialla, saavutettavuudella tai tehokkuusluvuilla. Tässä asiassa pieni on kaunista! Olemassa olevan torin, urheilukentän ja terveyskeskuksen ympärille voi luoda identiteettiä. Kirkko tai seurakuntasali voivat muodostua sellaisiksi, mutta vasta sitten kun huomaamme kaiken hengellisen olevan yhtä ja samaa. Lidl ei luo identiteettiä. Identiteetin sydän ja voima tulee kohtaamisesta ja myötävaikuttavista palvelevista ihmisistä. Suuri sulatusuuni ei palvele.

Tämän vuoksi, ja uudelleen, esitän alamaisen pyynnön: kun meillä vielä kaikki on alussa, voimmeko mitenkään pohtia vaihtoehtoisia sosiaali- ja kaupunkipolitiikan strategioita? Vai syöksymmekö suoraan maailmalla raskaasti koettuihin ”lähiökatastrofeihin”?  Tai vielä pahempaa, ja kaikissa kulttuureissa koettua, nytkin koettua, ryhdymme innoissamme kaupunkimuodon suunnittelijoiksi  - ja siinä innostuksessamme unohdamme paremman puutteessa elämän?