Arvokasta jalkapalloilua

PPJ:n 06 joukkue pelaa kaksi ystävyysottelua Espoon Mankkaalla. Mukana on Niilo, pojanpoika. Minä, siis isoisä, eli iskä, niin kuin meidän perheessä isoisää sanotaan, saan oikeuden mennä kaitsijaksi. Se on muuten ensimmäistä kertaa kun pääsen näihin isovanhemmille nykyään vakiona

kuuluviin kommandotehtäviin. Ennakkoluulot hieman ravistelevat, kun kuulen paikan nimen. Se on Ratiopharm Arena. Olen jo ihmetellyt Barona Arenaa ja Hartwall Arenaa ja nyt vielä tällainen nimi - jonka ääntäminenkin jo sekoittaa mielen. Olisipa nyt ollut edes Orion Arena, kun ollaan aivan vastapäätä tuota suomalaisen ikoniyhtiön pääkonttoria.

Suomalaiset ikonit, joukossa Orion – ne kiehtovat. Ja sitten taas tämä vanha ihmetys – miksi lääketehtaat ovat niin lähellä urheilua? Niin, nyt palaakin mieleeni totuusvitsi, jonka esitti jo manalle mennyt ystäväni, lääkäri, ja huippuunsa innokas ruumiinkulttuurin harjoittaja: ”Urheilukilpailuissa olisi avoimesti liputettava lääketehtaiden tallien nimeen, formuloiden mallin mukaan, siellä ovat autot ja miehet, tulos syntyy näin - oikeilla säädöillä. Muussakin urheilussa voisi selkeästi liputtaa lääkkeet ja urheilijat, oltaisiin rehellisillä jäljillä - oikealla annostuksella.” No miksi minä eksyin tähän dopingin totuusvitsailuun? Se ei liity tämän blogin aiheeseen. Aiheena on tuon ihanan ruman tapahtumatorin tunnelma, tuon oudonnimisen kuplahallin, koko tuon talon tunnelma.

Pojat pelaavat jalkapalloa. Onko tuo peli, sen tunnelmat ja henkinen ilmapiiri merkki suomalaisesta kohtalonyhteydestä? Onko lasten pelissä jokin viesti?

Yhteiskäyttö, monikäyttö, päällekkäiskäyttö, hybridikäyttö, ne ovat ajan suunnittelukielen sanoja. Mitä nuo sanat tarkoittavat? Liittyvätkö ne jotenkin palloiluun Ratiopharm Arenalla? Kyllä ja ei. Tuo rakennus on ruma. Se sijaitsee laajojen parkkipaikkojen keskellä. Alue vaikuttaa ”no man’s land’ilta”. Se ei ole osa Espoon kaupunkirakennetta. Se ei ole osa mitään rakennetta. Se on ilmentymä kaupunkisuunnittelun tutkimattomista kuvioista.

Miksi muuten merkittävän lääkekonsernin pääkonttori aikanaan ajautui juuri tuohon naapuriin? Aah! Miksi ihmettelen? Luokkatoverini oli aikanaan Orionin toimitusjohtaja. Kysynpä häneltä: luokkatoverini, kerro minulle miksi Orionin pääkonttori tuli aikanaan suunnittelutettua tuohon paikkaan? Irti bussireiteistä, irti kaupungista – tuohan oli Mankkaan peltoa – välialuetta, irti kaikesta?

Illuusio luokkatoverini vastauksesta saattaisi olla tarkka, rationaalinen ja todellinen, mutta ajatuksissani hän kiertelee, kaartelee. Lukiossa emme kierrelleet emmekä kaarrelleet. Hän ei varmaankaan muista, kun lukiossa, viimeisellä luokalla, saimme kotimuistutuksen esitettyämme koulussa kuorolausuntaa piirustuksenopettajallemme Kurt Matilaiselle. Runon kuolemattomat säkeet kuuluivat: ”Sinipunainen kapakalani mun, oot mulle kallista kuin pullo jallista, tulee mulle kauhee hiki, kun tuot ittes niin liki, oon ikuisesti sun, sinipunainen kapakalani mun.”

Kaupunki itseoptimoituu

Nyt kun lääketehtaan pääkonttorin sijoittumisongelmat on pysyväisesti ratkaistu, eikä luokkatoverini mielipiteillä enää tänään olisi ollut relevanssia ja kun vielä toteamme Länsimetron aseman sijoittuvan aivan urheilukeskuksen viereen ja suotuisalle kävelyetäisyydelle Orionin pääkonttorista, havaitsemme asioiden menneen sittenkin aivan oikein. Vai onko tässä kysymys tuosta kaupunkikehityksen mystisestä itseoptimoituvuuden ominaisuudesta? Jokin kyberneettinen koneisto tai näkymätön käsi ohjaa kehitystä ulos kaaoksesta, huolimatta huonoista suunnitelmista, virheinvestoinneista tai vääristä valinnoista poliittisen päätöksenteon ruletissa.

Espoon urheilupuisto on ennen kaikkea henkinen ilmapiiri. Sen tulee olla kulttuuria enemmän kuin liiketoimintaa, sen tulee olla nuorisokasvatusta enemmän kuin urheilua, sen tulee olla eettistä enemmän kuin poliittista. Kuvassa oleva metroaseman sisäänkäynti viestii kaltevasta pinnasta.

Asian clou on sittenkin kysymys tuosta rumasta talosta. Vai onko tuossa talossa sittenkin jotain tekniikan kauneutta? Voiko kuplahalli olla pysyvä? Voiko se olla kaunis?  Voitaisiinko kuplahallina tehdä Guggenheim tai parlamenttitalo? Siis onko kuplahalli ruma, riippumatta sen sisällä tapahtuvasta toiminnasta? Sanoiko joku, ettei kuplahallista voisi tehdä Guggenheimia?

Nyt katsotaan sisälle taloon, jossa Lukas, Daniel, Oliver, Otso, Kaius, Oskar ja Niilo pelasivat ystävyysottelua, tai kahta ystävyysottelua, Espoon Hongan junioreita vastaan. Lähestyt taloa, kaikki on suunnilleen tilapäisen näköistä. Reunakivet harittavat, pyörätelineet on murjottu - ehkä edellistalvena, siinä retkottavat, talon päätyyn on kuitenkin rakennettu kutsuva sisäänkäyntikaari. Värit ovat suoraan Miranolin perusvärikartasta. Kaikki kertoo tilapäisrakennuksesta ja väliaikaisuudesta. Liikuntaesteistä kohtaa heti portaikko. Lastenrattaat kehotetaan jättämään pihatasolle. Paavo on otettava syliin. Hissiä ei ole. Rohkeasti portaisiin. Kuluneenkeltaiset portaat kehottavat kipuamaan ilman arvokkuutta. Nouset aulaan, ylätasolle. Olet lähes perillä. Perunanlastut tuoksuvat. Lumous on alkamassa.

Lumous alkaa

Nyt tämä talolla pallottelu saisi loppua! Olisi keskityttävä jalkapalloon. Vaikka itse asiassa nuorten jalkapallon oli tarkoitus olla vain sivuvirta, tarkoitukseni oli nimenomaan keskittyä juuri tähän taloon -symbolina kaupungin tapahtumien ja toiminnan monikäytöstä ja yhteiskäytöstä. Jalkapallo nyt kuitenkin vangitsi.

Lähestyt taloa marraskuun lopulla 2013. Talossa ei näy häivääkään rakennustaiteesta. Parin vuoden päästä naapuriin asettuva metroasema haluaa flirttailla. Se tiedetään. Ei onnistu! Tällä talolla on sielu. Metroasemasta näyttää tulevan vain koristeellinen kone, vailla tunteita. Suhde ei onnistu.

On lauantai-ilta kello 19. Talo on hiljainen, mutta aktiivinen. Mitään suurta tapahtumaa ei ole menossa. Hessburgerin tiskit ovat kutakuinkin tyhjillään. Myyjät haikailevat asiakkaiden puutteessa – tunnin päästä talo sulkeutuu. HopLop kuitenkin elää. Paavo katselee kiehtovaa lasten näyttämöä 2-vuotiaan silmin. Silmät, ne kiiluvat innosta ja kiihkosta. On tapahtumassa jotain ainutlaatuista. Ei yhdessä paikassa tietokoneen videoruudulla vaan kolmiulotteisessa tilassa. Trampoliinit pomputtavat, jotkut kieppuvat, liukumäki purkaa ylös kiipeäviä – taas alas, kiipeilyradan tunneleista vilahtelee hahmoja, vanhemmat nauttivat lastensa ilosta - aidosti. Paavo haluaa iskää katsomaan - uudelleen, tätä ihmettä!

Ottelu alkaa

Jalkapallojoukkueet valmistautuvat. Kuusivuotiaat pyörittävät verryttelynä kukin omaa palloaan. Syntyy yhteisöllinen nuorten pyörre – pojat pyörivät, pyörivät. Ottelu lähestyy, erotuomari kokeilee pillinaruansa. Äidit kantavat pullakasseja ja termospulloja. Jännitys on sympaattista, vailla voittamisen kiihkoa, mutta se tuntuu ”proaktiivisena” lämpönä. (Heheh, paninpa tuon muotisanan tuohon). Valmentajat puhuvat suojateilleen hiljaa, arvostaen. Kukaan ei kilju, kukaan ei riehu.

Tässä kuvassa ottelu on jo päättynyt. Tinkimätön yritys, paikan vaihto ja maalin teko on onnistunut, alkaa arvokas elämä.

Alkutiedon lähteillä

Ottelu alkaa. Nyt kun pureskelemme ja imeskelemme kansallisen filosofimme tekstejä, tunnen olevani alkutiedon lähteillä. Juuri tämä ottelu, nämä lapset ovat niitä suomalaisia, joiden arvokkaasta elämästä on kysymys. Suomalaisten myyttinen kansallisominaisuus on sisu. Onko sellaista perinneominaisuutta, kansallista energiaa, mystistä yrittämistä enää olemassa? Jos se jossain näkyisi, sen pitäisi näkyä näiden lasten pelissä, tässä leikissä, jota olen juuri todistamassa.

Ja se näkyy ja tuntuu. Ilman aggressiota, ilman hihasta nykimistä, ilman jekkuja, ilman kompasanoja, nuo lapset – pikkunuoret, seitsemänvuotiaat – hikoilematta, ylirasittumatta, hengästymättä, he taistelevat pallon herruudesta. Outoa, miellyttävää, maalin syntyessä ei esitetä ylimääräisiä jitterbugeja. Mielialat ovat käsittämättömän hallittuja. Vanhemmat ja isovanhemmat kentän laidalla hilluvat (vähän), pelaajat säilyttävät tyyneytensä. Tämä on ihmeellistä – ihanaa. Nämä lapset, nuoret, jos he ovat tulevaisuuden Suomi – kaikki on hyvin!

PS. Tulipa innostuttua tuohon lasten jalkapalloon niin paljon, että tuo fantastinen talo rumuudessaan ja toiminnallisuudessaan jäi vaille tarkoitettua keskustelua, mm. kysymystä siitä miksi tuollaista taloa ei ole Töölönlahdella, kyllä kai talon toiminnallisuus aina tyhjän tekoestetiikan voittaa. Asiaan palataan pian.