Urbanistin suojarokotus

Kuluvina aikoina melkein masentuu. Kysyy onko Pekka Himanen sittenkin oikeassa? Nokia onnistutaan tyhjäksi tekemään, silloin kun kilpailijat Koreassa vetävät pitkän tikun, Talvivaara oli toiveiden tynnyri, silloin kun entinen vihreän kullan maa luovutti kaivosteollisuutensa ja mineraalinsa muille markkinoille, nyt siihenkin tynnyriin tuli vakava vuoto. Pekka Himanen sanoi Suomessa olevan henkisen kulttuurin lama. Idealuovuus tulisi muuttaa bisnesluovuudeksi. Samalla pitäisi lopettaa pyrkimys vähentää pahoinvointia, sen sijaan tulisi lisätä hyvinvointia. Ihmisille tulisi saada tunne arvokkaasta elämästä. Mitä tarkoittaa, että yliopistojen rehtorit Suomessa saavat 0,2 miljoonan vuositulot, kun yritysten teknologiajohtajat vetävät jopa viisinkertaisia summia?  Mitä merkitsee palkka? Miksi taiteilijat eivät saa miljoonatuloja, jos kerran teollisuuspamput niitä ansaitsevat. Anteeksi, saavathan nuo taiteilijat hyviä tuloja, vai mitä tarkoittaa, että laulutaiteilija Madonna ansaitsee 80 miljoonaa vuodessa, hänen nettoarvonaan pidetään 450 miljoonaa euroa, Luciano Pavarottin nettoarvo on vastaavasti 350 miljoonaa euroa. Puhumattakaan urheilijoista: Tiger Woods tienaa 45 miljoonaa, kun Kimi Räikkönen vetää vain runsaat 10 miljoonaa euroa vuodessa. Lionel Messi sentään yltää 30 miljoonaan euroon ja Rafael Nadal tuohon nähden milteipä surkeaan 20 miljoonaa euroon vuodessa. Usain Bolt on alennusmyynnissä, hän tienaa vain 15 miljoonaa euroa vuodessa. NHL:n lätkänpelaajilla huippuansiot on nyt rajoitettu 8 miljoonaan euroon vuodessa ja Teemu Selännekin tienaa nykyään vain vaatimattoman 3 miljoonaa vuodessa. Uransa aikana hän on kerännyt palkkatuloja 50 miljoonaa euroa. Niin, mitähän tuo Aalto yliopisto rehtori saikaan vuodessa? Hän sai viime vuonna noin 0,20 miljoonaa vuodessa. Helsingin yliopiston rehtori veti puolestaan 0,22 miljoonaa euron vuosipalkkaa. USA:ssa yliopistojen presidenttien keskimääräinen palkka 0,3 miljoonaa euroa vuodessa, tosin joissain tapauksissa palkka voi olla kolminkertainen. Suomen suurituloisimmat bisnesnaiset/miehet, kuten Jane Erkko, Björn Wahlroos ja Antti Herlin tienasivat 6-9 miljoonaa vuodessa. Veroihin heiltä meni runsaat 30 %. Pekka Himasen vuositulot olivat vuonna 2012 0,15 miljoonaa euroa . Yritysten teknologiajohtajat tienaavat moninkertaisesti yliopistojen rehtoreihin tai pekkahimasiin verrattuna.

Näitä ihmetellessä, ja Suomen onnettomuutta ihmetellessä, ryhdyn valistamaan itseäni oikean kaupunkitiheyden suhteen. Kaupunkitiheys on kasvavan pääkaupungin mielenkiintoinen dilemma. Nyt halutaan rakentaa ”oikeata kaupunkia”.

Town and Country -kaupunki ja Ciudad Lineal

Historian tunnettuja kaupunkiuudistajia olivat puutarhakaupunkeihin uskovat Arturo Soria ja Ebenezer Howard. Ebenezer Howard kehitti New Town ideologian vuosina 1898-1902 esittelemällä oman kuuluisaksi tulleen kaupunkimallinsa teoksessa Garden Cities of To-morrow (1902). Howardin ”kolmen magneetin” Town and Country -kaupungin koko oli 250 000 asukasta. Se muodostui 58 000 asukkaan keskuskaupungista ja sitä ympäröivistä kuudesta 32 000 asukkaan kehäkaupungista.  Kaupunki oli ”slummiton ja savuton”. Keskuskaupungin asukastiheys oli 6400 asukasta neliökilometrillä. Kehäkaupungeissa tiheys oli 4200 asukasta neliökilometrillä. Koko kaupungin asukastiheydeksi tuli 800 asukasta/km2. Tiheys oli siis varsin alhainen. Helsingissä ollaan tasolla 2000 asukasta per km2.

Toinen vuosisadan vaihteen suuri kaupunki-idea oli Madridin Ciudad Lineal. Perusajatuksena oli kehämäinen rautatie, joka yhdistäisi nauhamaisen kehäkaupungin osat. Arturo Sorian suunnitelma syntyi vuosina 1890-1900. Toteutukseen päästiin pienessä mitassa. Kuitenkin niin huomattavassa, että ollessani 50-luvun lopulla harjoittelijana Madridissa asuin juuri siinä osassa Madridin esikaupunkia, jolla oli nimenä Ciudad Linea,l eli juuri se pala tuota ”viivotinkaupunkia”, joka oli toteutettu. Tällä hetkellä Ciudad Lineal täyttää ”oikean kaupungin” tiheysvaatimukset jopa Helsingin kasvuajatusten puitteissa.

 Vasemmalla näkyvä Ciudad Lineal oli Madridiin suunniteltu kehäkaupunki.  Kaupunkikehä kiersi noin 10 kilometrin etäisyydellä keskustasta. Arturo Soria oli radan varteen sijoitettavan kaupunkinauhan idean isä ja suunnittelija. Hän myös toteutti 1890-luvulla noin 5 kilometrin osuuden katua, joka nytkin vielä - tosin täysin muuttuneena - kantaa hänen nimeänsä. Ciudad Lineal oli asuinpaikkani vuonna 1958. Rataa ei koskaan rakennettu, vaikka asuntokorttelit seuraavatkin pieneltä osin Sorian Ciudad Lineal –konseptia (sininen alue).

Oikealla on Ebenezer Howardin kolmen magneetin Town and Country -kaupunki vuodelta 1902. Kaupunki suunniteltiin 250 000 asukkaalle. Hämmästyttääkö miten nuo kaksi projektia ovat niin sama kokoisia?

  

Ciudad Linealin sydämenä on bulevardi. Katutila on leveä ja puistomainen. Kadulle suunniteltiin aikanaan pikaraitiotie. Nyt kun Helsingissä puhutaan bulevardeista, joku saattaisi kuvitella tuolla käsitteellä tarkoitettavan Calle Arturo Sorian tapaista ihanaa puistomaista katua.

Letchworth ja ”Halpojen Majojen Näyttely”

Ossian von Konow, maamme intohimoinen ”puutarhakaupunkimies”, entinen Järvenpään yleiskaava-arkkitehti, nyt ja manan majoille siirtynyt herrasmies - viimeksi kun hänet näin, hänellä oli upeat liituraitahousut ja värikäs kaulahuivi rennosti kietaistuna Pekka Himasen malliin. Niin, Ossian mainitsi jokaisessa esitelmässään Letchworthín. Se oli hänen mielestään symboli sille, miten Suomeakin pitäisi rakentaa. Tietysti vielä nämä puutarhakaupungit tulisi yhdistää toisiinsa rautateillä. Letchworth oli Britannian kaupunkisuunnittelun ensimmäinen vastaisku kaikkialle ulottuvaa ”ryömivää kaupunkia” vastaan. LetchworthIssa järjestettiin myös ensimmäisen kerran asuntomessuja ennakoivat ”Halpojen Majojen Näyttelyt” vuosina 1905 ja 1907. Letchworthissa asuu 30 000 asukasta. Kaupungin asukastiheys on 2 000 asukasta neliökilometrillä. Kysymys ei siis ole mistään tiiviistä ja matalasta vaan aidosta puutarhakaupungista. Letchworthissa ei ole yhtenäistä toisiinsa liittyvää puistojen järjestelmää. Ei myöskään erillistä kevyen liikenteen järjestelmää. Ensimmäisen kerran sellainen idea tuli esiin vasta 20-luvun lopulla Radburnissa, New Yorkin läntisessä esikaupungissa New Jerseyssä.

  

Letchworth ei sinänsä tee suurta vaikutusta asemakaavallaan. Katuverkko muodostuu lenkeistä ilman sen parempaa järjellistä logiikkaa. Sollershott on pääkatu, joka yhdistää lenkkejä. Mutta siellä onkin yllätys: Britannian ensimmäinen kiertoliittymä, Sollershott Circus. Rakentamisvuosi on noin 1909. Esikuvana oli käytetty Pariisin Riemukaaren ympyrää - näin arvellaan.

Radburn on ihana paikka

 Radburn sijaitsee New Yorkin läheisyydessä Hudsonjoen itärannalla. Nostalgia herää kun dieseljunalla jyskyttää usean tasoristeyksen kautta Manhattanilta Radburnin asemalle. Kummallista miten nuo puomit ja valot herättävät kiihottavaa nostalgiaa. Alueen rakentaminen aloitettiin suuren laman alla, vuonna 1929. Suunnittelijoina olivat Clarence Stein, Henry Wright ja maisema-arkkitehtina Marjorie Sewell Cautley. Suunnittelijoiden tarkoituksena oli toteuttaa englantilaista Garden City-esikuvaa Ebenezer Howardin ajatuksen mukaisesti. Radburnin tärkein idea oli liikenteen erottelu siten, ettei jalankulkijoiden tarvitse ylittää samassa tasossa pääteitä. Myös rautatieasema sijaitsi aivan kylän keskustassa. Pussikaduin toteutetuista suurkortteleista tuli malliesimerkki ”moottoriajan kaupungista” (Town for the Motor Age).

  

Radburnin sanotaan olleen Sven Markeliuksen esikuvana Vällingbyn suunnittelussa. Radburnin uskotaan olevan myös Maunulan ja muiden ensimmäisten suomalaisten lähiöiden suunnittelun esikuvana. Myös Otto-Iivari Meurman ja Heikki von Hertzen käyttivät Radburnin periaatteita Tapiolan suunnittelussa. Radburnin malli ei ole tosiasiassa soveltunut kovinkaan hyvin mihinkään näistä 50-luvun mallilähiöistä. Radburn on selvästi pientalovaltainen alue. Kaksi hienoa ”elielsaarismaista” kerrostalokorttelia porttikonkiholveineen on aseman läheisyydessä. Muutoin pussikatujen varsilla olevat rakennukset ovat rivitaloja tai 2-3 kerroksisia yhden perheen taloja.

Radburnin johtavana periaatteena on liikenteen erottelu. Turvattujen koulureittien tai kortteleiden välisten kävelykujanteiden periaatetta ei ole valitettavasti osattu toteuttaa Tapiolassa. Sitä ei ole myöskään osattu toteuttaa Maunulassa, Pohjois-Haagassa tai Puotilassa.

20-luvun malleja

Nuo äskeiset olivat 10-luvun malleja. Nyt siirrytään 20-luvun malleihin. Pariisi oli Corbusierin mielestä slummi. Hän päätti muuttaa todellisuuden. Hän julkaisi vuonna 1921 suunnitelman nimeltä Ville Contemporaine. ”Tulevaisuuden kaupunki” eli ”Ajan kaupunki” oli tarkoitettu 3 miljoonalle asukkaalle. Kaupungin mottona oli: ”Mitä tiheämpiä kaupunkeja teemme, sitä lyhyemmäksi tulevat matkat. Moraali on sen vuoksi oltava kaupunkikeskustojen tiivistämisessä.”  (Kuulostaa tutulta tarinalta tämän päivän Helsingissä). Hän teki myöhemmin tästä laajasta suunnitelmasta Pariisin keskustaan sovitetun osan: ”Plan Voisin”. Pariisin keskusta, ja tiivein osa eli 11 Arondissement, olivat kyllä tiiviitä, sillä asukkaita oli tuohon aikaan lähes 50000 asukasta  neliökilometrillä. Corbusier halusi kuitenkin muuttaa tuon ”terveydelle vaarallisen ja slummiutuneen” kaupunkiympäristön paremmaksi. Hänen suunnitelmassaan asukastiheys oli keskeisellä pilvenpiirtäjäosuudella 200000 asukasta neliökilometrillä. Corbusier sijoitti Pariisin keskustaan 18 kuusikymmentäkerroksista pilvenpiirtäjää.  Plan Voisin ei taida kuitenkaan käydä esikuvaksi Helsingin tiivistäjille. No, eipä se käynyt myöskään pariisilaisille – he onneksi päättivät säilyttää kaupunkinsa mittakaavan ja tunnelman.

   

Le Corbusierin Uudenajan kaupungin suunnitelma on tyrmäävä. Hän näki kuitenkin suunnitelmansa hyvin vihreänä ja sympaattisena. Hänen suunnitelmansa oli hätähuuto auringon ja vihreyden puolesta. Pilvenpiirtäjät olivat 60-kerroksisia.  Asukastiheys olisi pilvenpiirtäjäalueilla ollut 300000 asukasta neliökilometriltä. Ympäröivillä alueilla olisi oltu huomattavasti kohtuullisemmissa tiheydessä eli 30000 asukasta neliökilometrillä.

Corbusierin suunnitteluideologiaa haluttiin kokeilla myös Venäjällä. Hän teki vuonna 1930 Neuvostoliiton pyynnöstä Green City -suunnitelman ammattiyhdistysliikkeen lomakaupungiksi. 1924 julkaistuun Ville Radieuse -suunnitelmaan perustuva Green City -homma ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen. No, totta puhuen, olihan Corbusier huomattava rationalisti venäläisiin konstruktivisteihin verrattuna, mutta 30-luvun alussa ajat muuttuivat ja utopiat luhistuivat.

  

Corbusier sovitti Ville Contemporaine -suunnitelmaa Pariisin keskustaan julkaisemalla Plan Voisin -suunnitelman vuonna 1925. Corbusier suunnitteli kaupungin valon ja terveyden ideologialla. Tutkimukset ovat sittemmin osoittaneet hänen syvärunkoiset pilvenpiirtäjäkaupunkinsa hyvin epäedulliseksi valon kannalta. Vanha perinteinen umpikorttelikaupunki on parempi.

Oikea kaupunki, mitä se on?

Tämä ”oikean kaupungin” rakentamisen ideologia nyt vain kiinnostaa, koska meillä käydään nyt ja tullaan käymään jatkossa kaupunkipoliittista keskustelua asiasta. Millainen on oikean kaupungin tiheys ja rakenne? Saattaa olla niin, että se mikä tuntuu hyvältä, ei olekaan hyvä! Suomen kaupungit ovat harvaan asuttuja. maa-ala on suuri ja asukasluku on pieni.

Suomen tiheimmät kaupunginosat löytyvät Helsingin keskustasta. Ne eivät kilpaile maailman tiiveimpien kaupunkien kanssa, eivätkä myöskään Corbusierin unelmien kanssa, mutta ne eivät myöskään ole mitään ”surkeita maalaiskyliä”. Helsingin suurin asukastehokkuus on Torkkelinmäessä, se on kansainvälisestikin suuri luku - 25000 asukasta neliökilometrillä. Toiseksi kirii Punavuori. Asukkaita on noin 20000/km2. Torkkelinmäki ja Punavuori ovat kunniakkaassa luokassa, sillä samaan asukastiheyteen pääsevät Pariisin keskustassa 11 Arondissement, Norrmalm Tukholmassa ja Manhattanin kuuluisa Greenwich Village. Miksi kuuluisa? No, siksi että Jane Jacobs aikanaan julisti sen asuinalueiden aateliksi.

Kunnioitettavassa 15000 asukkaan luokassa neliökilometrillä ovat Alppiharju, Etu-Töölö, Linjat ja Kruununhaka. Kaikkia näitä mainittuja voi nimittää todelliseksi kaupungiksi. Asukkaiden lisäksi alueilla on myös huomattava määrä työpaikkoja. Mainituissa ”kaupunkitapauksissa” se vaihtelee suuruusluokassa 5000-10000 työpaikka per km2.

Varsinaisen ”kaupunkiluokan” jälkeen havaitaan ”kaupunkimaiset lähiöt”. Tuo kunniakas luokka on tiheydeltään runsaat 5000 asukasta neliökilometrillä. Joukon johtajina ovat Taka-Töölö ja Herttoniemenranta ja hyvinä seuraajina Ylä-Malmi, Kannelmäki, Pohjois-Haaga, Maunula ja Aurinkolahti. Myös Vanha-Munkkiniemi  ja Munkkivuori kuuluvat ryhmään. Työpaikkoja on tässä ryhmässä vähemmän, vain noin 500 neliökilometrillä.

Helsingissä on paljon laajoja harvaan asuttuja pientalo- tai rivitaloalueita. Tyypillinen esimerkki on minun Pakilani. Länsi-Pakilassa asuu 2900 ihmistä per km2, mutta Vartioharjussa vain 2500 asukasta /km2.  Kulosaaressa asukkaita on tätäkin vähemmän eli 2100 asukasta/km2, huolimatta siitä, että Kulosaari ei olekaan pientaloalue. Paloheinä on onnistunut tiivistymään tasolle 3500 asukasta/km2. Se on hyvä luku.

 Kaavio kertoo Helsingin erilaisten alueiden asukas- ja työpaikkatiheydestä neliökilometriä kohti. Valitut peruspiirien osa-alueet eivät edusta kaupungin koko aineistoa, ne on valittu esimerkkeinä.

Niin, kysynkin miten nuo minimaalisen pienet erot väljien kerrostalolähiöiden ja pientaloalueiden välillä ovat mahdollisia? Äkkiä ajateltuna se johtuu lähiöiden puistoista. Ne antavat tietysti tilaisuuden täydennysrakentamiseen, mutta NIMBY ei tuosta ajatuksesta pidä. Helsingin tilastollisia suurpiirejä tarkasteltaessa puistojen ja metsien osuus on hyvin suuri esikaupunkialueilla. Antavatko nämä asukkaiden arvossa pitämät alueet sittenkin tilaisuuden asukasluvun huomattavaan kasvattamiseen? Vai syntyvätkö nämä resurssit yleisten teiden tiealueista ja suoja-alueista?

Helsingissä on paljon tyhjää maata. Klassinen juttu on Raimo Ilaskiven lentokoneesta havaitsema väljyys ja sen seurauksena tehty ”Pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksien” selvitysmiestehtävä. Tämä kuva kertoo maan, puistojen, metsän ja muun maa-alan määrästä asukasta kohti Helsingin eri suurpiireissä. 500 m2 maata per asukas tarkoittaa asukastiheyttä 2000 as./km2. Tiheimmilläänkin ollaan luvussa 5000 as./km2, se on 200 m2 maata per asukas.

Pyöritän tätä juttua, koska haluaisin ymmärtää!

Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleiskaavaosasto on lanseerannut idean ja synnyttänyt kiintoisan alustan keskustelulle. Siis keskustelen – vaikka itsekseni. Virasto ei kommentoi yksinpuheluani. Sitä eivät kommentoi myöskään kollegani.  Minun keskustelunaiheeni on keinovalikoima luoda rakennusmaata Helsingissä, MAL-alueella tai laajemmalla vaikutusalueella. Minun keskustelunaiheeni olisi myös metropolialueen laajentaminen. Mutta loppukoon tämä keskustelu tällä kertaa nyt pieneen asukastiheystulkkiin.

Maailmalla suurimmat asukastiheydet ovat luokkaa 50000 asukasta neliökilometrillä. Helsingissä suurin asukastiheys on Kalliossa Torkkelinmäellä, siellä päästään lukuun 25000 asukasta/km2. ”Oikean kaupungin” asukastiheys ei edellytä korkeata rakentamista.

Kaupunkisuunnittelu on riemukasta puuhaa. siinä siirrellään miljoonia kerrosneliömetrejä ja satojatuhansia asukkaita liikenneverkon luomassa viitekehyksessä. Mutta, suunnittelijan ongelmana on kuitenkin se, että kaikki tapahtuu liian hitaasti. Kaupunkien kerrosala kasvaa Helsingissäkin vain vaivaiset 1 % vuodessa. Enemmän vipinää on asuntojen vaihdossa. Ainakin kymmenesosa asunnoista vaihtaa vuosittain omistajaa (?). 3 % asukkaista muuttaa vuosittain sisään ja lähes saman verran ulos. Uusista asukkaista kaksikolmasosaa on maahanmuuttajia. Yllä olevissa kuvissa esiintyy ”maankäytön massoittelua” eri ajoilta. Vasemmalla on Helsingin seudun aiempien suunnitteluvaiheiden maankäyttöpotentiaalin ”verikarttoja”. Turkoosilla näkyy viimeisin minatyyrimainen ”moottoriteistä bulevardeiksi” –työmaa. Oikealla on muistelukuva yhteistyöstä Simo Järvisen kanssa. Siinä siirrellään ”liikkuvia kerrosalavolyymeitä”.