tiistai 19. marraskuuta 2013

Perkele, saatana, mister Murole


Puhelin soi yöllä kello 3. Näen soittajaksi Haffadin, libyalaisen henkiystäväni ja entisen asiakkaani. Hän oli ja on kaupungin kunkku, kaukana Välimeren rannikolta, Al Jufran keidaskaupungista. Yörauhan vuoksi en vastannut puheluun. Tiesin ennakkoon puhelun pitkäkestoiseksi.  Viesti sitten piippaa, kuulen ystäväni sanovan: ”Perkele, saatana, Mr. Murole, haluan, että lähetät minulle sähköpostissa Master Plan -kartan Jufrasta.” Ajatus kiertyy vanhaan aikaan 10-20 vuoden takaa. Olen käynyt tuossa maassa 240 kertaa. Ensimmäiset visiitit tapahtuivat vuonna 1976 - 7 vuotta Gaddafin vallankumouksen jälkeen. Olen myös asunut tuossa maassa. Asuinpaikka oli Tripolin keskustassa M’Gariaf -kadulla, Algeria-aukion äärellä. Kadun arkadikäytävät johtivat turkkilaisperäisen punaisen linnan äärelle ja sen aikaiselle ”Vihreälle torille”. Ensimmäisen vierailun aikaan tori ei kuitenkaan vielä ollut saanut tuota vihreätä maalipintaa eikä värillistä nimeään. Toinen pitkäaikainen asuinpaikka oli lentokentän lähellä Gargareshissa. Tuota vanhaa YIT:n campiä NATO luuli ilmeisesti armeijan alueeksi, koska nyt Google-kuvia katsellessa havaitsee alueen rakennukset hajalle pommitetuiksi. Samanlaisia alueita löytyy eri puolilta maata. Meidän rakennuskohteemme ovat kuitenkin kaikki säästyneet.

Kyllä, torista puheen ollen, se on juuri se sama, joka näkyy kaikissa Libyan asioista kertovissa uutislähetyksissä. Ensimmäisten vierailuvuosien aikaan torin keskellä oli pieni moskeija, ja torin laidalla 10-luvun tyyliin siirtomaa-ajan italialaisen pankin pääkonttori, sittemmin pääministerin toimisto. Nämä kaksi rakennusta kertoivat tuhoutumisellaan vallankumouksen aatteista. Moskeija räjähti eräänä yönä yllättäen – juuri remonttitöiden valmistuttua. Tämä tapahtui noin vuonna 1979.

Lähes 20 vuotta myöhemmin jälleen tapahtui. Pääministerin toimisto oli virallisesti siirretty Sirteen. Tripolilainen pääministeri käytti kuitenkin vastoin ohjeita vanhaa toimistoaan. Meidän firmamme Devecon suoritti tuohon aikaan talon remontin valvontaa. Paikalla oli suomalainen arkkitehti ja suomalainen insinööri. Eräänä aamuna töihin tullessaan kollegamme huomasivat koko rakennuksen hävinneeksi. Se räjähti taivaan tuuliin yllättäen vuonna 1996. Torin seutu oli muuttunut hyvin autioksi.
  
  
Kaikessa yhteistyössä kiinnostavinta ovat ihmiset. On ilo havaita, että suomalaiset osaavat yhteistyön. Meillä oli joskus laajaa yhdyskuntasuunnittelun yhteistyötä. Miksi sitä ei ole enää? Emmekö nyt enää osaakaan yhteistyötä vai olemmeko me myyneet globalisaatiomme?

Equilibrium
Sanoin kerran libyalaiselle arkkitehtiystävälleni: "Miksi täällä Tripolissa ei voida edes siivota katuja, miksi roskaa ja roinaa ja jätettä on joka puolella julkisessa tilassa? Se ei olisi vaikeata hoitaa, sen osaisi tyhmempikin - jos vain joku komentaisi!" Tähän vastasi ystäväni Adel: "Hei Pena, tässä maassa on terveydenhoito retuperällä, ei ole libyalaisia sairaanhoitajia, eikä edes libyalaisia lääkäreitä riittävässä määrin, sairaalarakennukset kaipaavat remonttia. Systeemi ei toimi. Armeija on täysin retuperällä. Aseistus on vanhentunutta, lentäjät ovat vailla koulutusta, sotilaskuria ei ole, upseerit ovat kelvottomia tositoimiin. Senhän näytti jo Nigerin pikkusota. Koululaitos ei vastaa nykyaikaisia vaatimuksia. Opettajista on pulaa, kielten opetus on laiminlyöty. Yliopistoissa pääosa opettajista on pakolaisia muista arabimaista, heidän oli pakko mielistellä oppilaitaan. Kansallinen oppimisen kulttuuri puuttuu. Oppilaat tekevät ”kulttuurivallankumousta”. Tässä tuli esimerkkejä. Etkö ymmärrä, että oikeassa yhteiskunnassa asiat ovat tasapainossa, balanssissa, equilibriumissa. Yhtä asiaa ei voi nostaa ylitse muiden. Katujen siivous ei voi olla yksin prioriteetti. Kaikki nousee yhtenä rintamana tai sitten kaikki makaa - ymmärrätkö ystäväni?" Ymmärsin.
 

Ras Lanuf -öljykaupunki Välimeren rannalla oli ankean 80-luvun merkittävä tehtävä suomalaiselle suunnittelijakunnalle. Projektin päällikkönä toimi Kari Lautso ja rakentamisen valvonnan päällikkönä Markku Piispanen. Olli Kivinen oli kaavoittajana. Vasemmalla alhaalla Devecon Oy:n paikallispomo, Harri Leppänen tutkii karttoja arkkitehti Ali Miludin kanssa.

Libya oli 70-luvulla merkittävä suomalaisten rakentajien markkina-alue. Aktiivisia toimijoita olivat mm. Perusyhtymä, YIT, VISE, Vesi-Pekka, OMP, Puolimatka ja Are Oy. Suomella oli Tripolissa suurlähetttiläs vuoteen 1991 saakka ja asiainhoitaja vuoteen 2002 saakka. Meidän firmamme, Devecon Oy aloitti vuonna 1977 Tripolin liikennetutkimuksella. 80-luvulla suunniteltiin Ras Lanuf’in 40000 asukkaan öljykaupunki. Kaupungista on rakennettu runsaat puolet. 90-luvulla suunniteltiin Sirten ja Jufran hallintokeskukset. Molemmat rakennettiin valmiiksi asti suomalaisten insinöörien ja arkkitehtien valvonnassa. Kumpikin näistä kaupungeista oli aikansa maan ”pääkaupunkina”. Hallitsijan aatoksissa oli jo varmaan silloin tällä hetkellä havaittava maan herkkyys kahtiajakautumiseen tai jopa kolmiajakautumiseen. Pääkaupunki oli siis saatava jonnekin keskivaiheille.

Kehitys johti väistämättömään. Kaikilla diktatuureilla on esiintynyt taipumus kaatumiseen – ennen pitkää. Gaddafin diktatuuria kesti 42 vuotta. Kaatumista vauhditti lännen aktiivinen ilmasotatoiminta. Menetelmää oli kokeiltu Irakissa. Molemmissa tapauksissa jälkihoito jäi tekemättä ja ongelmat ovat käsissä. Kansa uskoi diktatuurin kaatumisen muuttavan oloja – parempaan suuntaan. Libyassa kansa uskoi hallitsijan sukulaisineen säilyttävän öljydollareita konteissa, ne kun avattaisiin, kansan olot paranisivat. Irakissa taas amerikkalaiset todella kuljettivat dollareita konteissa maahan ostaakseen liittolaisia.

Google Earth on hyvä tapa tarkastella maailman menoa. Libyasta on tarkkoja kuvia tiheään tahtiin. Tässä kuvassa näkyy manan majalle menneen diktaattorin asuin- ja komentoalue Tripolissa – ennen ja jälkeen pommitusten, vuosina 2008 ja 2012. Oikeanpuoleisessa kuvassa tankkisuojat ja rakennukset ovat muruina. Tarkkaa hommaa tuo täsmäpommitus - aidan takana olevat talot ovat ehjinä.

Soitan ystävälleni Alille. Soitan hänelle vähintään kerran kahdessa viikossa. Haluan kuulla, onko hän hyvissä voimissa? Haluan tietää, miten hänen poikansa voi? Poika on nyt yliopistossa. Vielä muutama kuukausi sitten poika heilui Kalashnikovin kanssa poistamassa maan diktatuuria. Nyt työ on tehty, mutta yliopisto on suljettu – väliaikaisesti. Ali, pojan isä ja kolmen sisaruksen isä, oli nuorena arkkitehtina vastuussa maan hallintokeskusten suunnitteluttamisesta. Hän valitsi suomalaiset - meidät. Työt aloitettiin vuonna 1991. Alkupaukkuna oli matka Lappiin. Siellä tehtiin ensimmäiset luonnokset kelomökin saunakammarissa. Metsien miesten ja arojen miesten henkiset yhteydet paljastuivat kun taksikuskin joikhaaminen ja arabialaispojan ”Makhbardaija” osoittautuivat lähes identtiseksi samankaltaisen sielunmaiseman tuotteeksi. Näin Helsingin mies (minä) sai Lapin mieheltä ansiotonta arvonnousua tulevaan tehtäväänsä Libyan keitailla.
  

Jufran hallintokeskus rakennettiin keidaskaupunki Hun’iin vuosina 1992-1995. Rakentajina olivat turkkilaiset urakoitsijat, arkkitehtina Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy, valvojana Devecon Oy. Jufra oli pääkaupunkina parisen vuotta. Nyt ovat parkkipaikat tyhjiä. Yökuva on Jussi Tiaisen. Yösoittaja Haffad on Jufran poikia. Hänen hellimänsä rakennukset tyyliin "this is our heritage" eivät vaurioituneet taisteluissa.


Sirten hallintokeskus sisälsi kaikki ministeriöt ja suuren kongressipalatsin, suuressa salissa istumapaikkoja oli kansankongressin edustajaluvun mukaan runsaat 4500 jakkaraa. Arkkitehtina oli Arkkitehtitoimisto CJN Oy. Insinöörityöt olivat muiden Devecon Oy:n osakastoimistojen tehtäviä. Urakoitsijana oli italiailainen Fiatin Cogefar. Rakennukset säilyivät pienin vahingoin, vaikka Sirtessä taisteltiin rajusti.

Toivorikas ystäväni
Niin, kun nyt eilen puhuin puhelimessa ystäväni Alin kanssa, hän oli toivorikas – kuten aina. Hän sanoi armeijan ja poliisin tulevan kaduille. Hän kertoi myös synnyinkaupunkinsa miesten – misuratalaisten - lähdöstä. Misuratalaiset ovat nyt saaneet pahan tahran kilpeensä. Heidän tulituksessaan kuoli kymmeniä ihmisiä ja satoja haavoittui juuri viime viikonvaihteessa. Libyalaiset eivät rakasta naapuriheimoja, eivätkä siis tripolilaiset misuratalaisia. Mutta nyt Gaddafin vallasta syöksyn yhteydessä misuratalaiset ovat saaneet sankarin maineen. Misuratalaisten taistelutahto oli lopullinen niitti diktaattorin kaatamiselle. Misuratalaisten ja tripolilaisten välillä on kuitenkin rästissä vanhoja 80-luvun jalkapalloriitoja. Misuratalaisten johdettua kotiottelua, tuomari sitten diktaattorin pojan käskystä määräsi pari rangaistuslaukausta ja peli menetettiin. Tästä seurasi jalkapallokahakka, jonka seurauksena misuratalaislta kiellettiin pelaaminen pariksi vuodeksi. Sekin on hampaankolossa.

Summa summarum
Maassa ei tapahtunut sitä, mitä kansa odotti. Palkat eivät nousseet, terveydenhuolto ei parantunut, opettajia on jatkuvasti liian vähän, liikenneruuhkat eivät lauenneet, asuntorakentaminen ei lähtenyt käyntiin, kauppoihin ei tullut länsimaisia tuotteita, juuri yliopistosta valmistunut poika ei saa työtä, ulkomaille ei pääse harjoittelijaksi, katto vuotaa jatkuvasti näin sadeaikaan, tiesulut haittaavat liikkumista, lampaanliha kallistuu, sähköt katkeilevat ja bensaa joutuu jonottamaan.

Tottapa tuo arjen kurjuus onkin. Öljytuotanto on kolmannes normaalista, alle 0,5 miljoonaa tynnyriä päivässä. Öljy on lähes ainoa tuote, josta maa saa vientituloja: 95 % vientituloista tulee raakaöljystä. Maassa on lähes täydellinen työttömyys: työttömiä on puoli miljoonaa. Neljännesmiljoonaa miestä on nyt militiaryhmien palveluksessa.  Valtio maksaa militiaryhmille palkkaa korvauksena ”turvallisuuspalveluista”. Ystäväni sanoo, että jo ensi viikolla armeija ja poliisi tulevat kaduille - toivottavasti. Näin toivotaan rauhan palautuvan. Maksetaanko senkin jälkeen?


Taskut tyhjät? Vaikka tuo kuva on kyllä minun muistivihkostani, se kuvaa vientimiestä taskut tyhjänä ja piippu suussa.

Massa on tehty lähes sata laitonta teloitusta, kohteena on ollut poliisikomentajia ja muita viranomaisia. Pari viikkoa sitten maan pääministeri pidätettiin Tripolin keskustassa olevasta hotellista. Toissapäivänä turvallisuuden varaministeri kidnapattiin lentokentän parkkipaikalla. Sunnuntaina Sirtessä ryöstettiin valtionpankin raha-autosta 50 miljoonaa taalaa. Militiaryhmät ovat sulkeneet öljyteollisuuden ja suuren osan satamista.

Diktaattorin kukistumisen jälkeen oli suuria toiveita. Nyt maa on täynnä aseita. Täynnä turvattomuutta. Rakennusteollisuus on lamassa. Työttömyys huipussaan. Koulut ja yliopistot kiinni. Heimoyhteisöt spekuloivat kolmen alueen itsenäisyydestä: itään Cyrenaica, etelään Fezzan ja länteenTripolitania. Näkymätön karvainen käsi on poistunut, mutta lukuisia uusia käsiä on tullut mahdollisuuksien äärelle. Maa kiehuu vallan ja rahan liemessä – palaako pohjaan?

2 kommenttia:

  1. Pena,
    olet unohtanut Sconmedexin ja Nokia Engineeringin.
    Hoidin 9 sairaalan ja verenluovutuskeskuksen sisustamisen - ne juuri ovat pommitettujen joukossa.
    Siirryttyäni Nokian leipiin oli pakko vetää matalaa profiilia, koska 35 vuoden allekirjoitettu vaitiolo- lupaus kahlitsee infoa.
    Kadafin Kunnaat kirjan vastapainoksi voisin nyt kirjoitella "veijaritarinoita" 70-luvun 4 vuoden asumisesta Tripolissa.
    Terveisin
    Heikki

    VastaaPoista
  2. Hyvä Blogi sinulla.
    Honissa nuorena poikana olleena 70-luvulla. Muistot kuin eilisiä.

    VastaaPoista