Goethe, Westö, Jansson ja Pääskynen kaupunkisuunnittelijoina

Johann Wolfgang von Goethe:

Puolivapaasti tulkittuna: ”Todellisuus on liian monisärmäinen ja sellaisena salaperäinen. Siksi emme pyrikään olemaan liian yksiselitteisiä. Käsitteistön selkeydestä ja logiikan ankaruudesta tulee muuten helposti liian pinnallinen tapa kuvata kaupungin kaltaista ajan ja tilan taideteosta, jossa totuudesta ja valheesta luodaan kolmas elementti, jonka olemus lumoaa meidät.”

Mielenkiintoista. Mitä kaupunkisuunnittelu erityisesti vaatii, jotta voitaisiin täyttää Goethen lumoavan kaupungin ehdot? Yksiselitteinen ei saa olla. Tulee olla moniselitteinen – ehkä mystisyyteen saakka. Ei ainakaan voi kuvitella, että logiikan ja käsitteistön selkeys työohjelman sisällössä tai hyväksytyssä käsitteistössä takaisivat luotettavan lopputuloksen. Miten saadaan aika näkymään tuossa muuttuvassa taideteoksessa? Eihän suunnitelmassa yleensäkään tarkastella muutosta ajassa. On vain nykyhetki ja ”ohjetilanne”. Aika on varmaankin keskeinen tekijä tuossa totuuden ja valheen yhdistelmässä, josta ”lumoava elementti” syntyy. Tilan kuvaaminen on käsitteistössämme olemassa, mutta ehkä se ei sittenkään ole Goethen tarkoittamaa tilan määrittelyä.

Miltä tuntuisi kaupunkisuunnittelun sisältökuvaus: ”Moottoritiemäisestä ympäristöstä jalostettu bulevardimainen kaupunkitila, joka toimii ajan ja tilan taideteoksena. Erityisenä tavoitteena on, että kaupunkitilassa vallitsevat totuus ja valhe synnyttäisivät asukkaille lumouksen kaltaisen tilan?”

Kjell Westö:

”Och ibland stiger en plötslig värme från gatan där vi går: Det är minnet av alla andra människor som gått där och älskat och hatat och hoppats och plågats”. (Där vi en gång gått, Otava, 2006).

Katu on monen tarinan aihe. Kadun kriteerit kertovat tekniikasta, mutta kuka ajattelee kadun alla olevia putkia, kaapeleita ja kaivoja kadulla liikkuessaan? (Kuiskaan salaa, toivottavasti kukaan ei kuule: minä ajattelen ja erityisesti ajattelen kaivon kansia – maanalaiseen tuntemattomaan avautuvia kadun ovia ja ikkunoita, mutta minähän olenkin insinööri.)

  

Miltä tuntuisi katusuunnittelijan tehtäväkuvaus: ” Kadun on täytettävä kaikki tekniset normit, sen lisäksi kaikki kadun syvyyksiin johtavat ikkunat on huolella suunniteltava. Lisäksi on huolehdittava kaikkien kadulla kulkeneiden, rakastaneiden, vihanneiden, toivoneiden ja kiusattujen jälkeen jättämän lämmön hehkumisesta tuleville kadun kulkijoille.”

Kerran, muinoin 70-luvulla näin Pariisin konferenssissa tämän tekstin, se sopii tähän yhteyteen. Voisiko tämä teksti Westön aforismilla täydennettynä olla vakio-osa kadunsuunnittelijan speksiä?

Katu on valoa, melua, liikettä, kävelyä,

kohtauspaikka, nimettömyys, yksinäisyys,

yhteisesti omistettu tila, valvottu vapaus.

Katu voi olla kaikki, kadun tulee olla kaikki, mutta katu ei ole mitään.

Katu on me, katu on he,

askelten jakso, jakso paikasta toiseen, pysähdysten jakso, odotusten jakso,

jarrujen painalluksen jakso, uuvuttavan etenemisen jakso.

Katu on myös

tarpeiden, toiveiden ja toimien summa,

arkipäiväisten tapahtumien summa,

sanomalehden osto, penkille istuminen,

lehden pois heittäminen, ajan tietäminen,

puhelimella soittaminen, kirjeen lähettäminen,

bussin odotus, auton parkkeeraus, koiran pissattaminen,

leikki.

Katu on roska-auton kuljettajan ja palokuntalaisen reitti,

taksinkuljettajan odotuspaikka.

Katu on välttämätön käytön väline ja kohde, jokapäiväinen yhteys ja tuttavuus.

Kadun tehtävä on yhdistää, valaista, peittää, suojata,

viestittää, tukea, rajoittaa ja sulkea.

Melkeinpä naurattaa tuo hilpeys millä Birgitta Kronström esittää jatkosodan käynnistyttyä joulukuussa 1941 George de Godzinskyn Katupoikien laulun Teuvo Särkän elokuvassa ”Onnellinen ministeri”. Eipä siinä juurikaan tunnu Sörkan laitakaupungin karheus. Onko tuolla ”iloisella asenteella” salattuja yhteyksiä nykypäivään? Jos olet vakavalla mielellä älä klikkaa! Mutta uskon, että olet iloinen ja ymmärrät, siis klikkaa.

Jan-Magnus Jansson:

"Kaupunki on perinteisesti tila, jonka samanaikaisesti täyttävät tuottava työ, teokset ja juhla. Tänään kaupunkia hyödynnetään, siinä käydään, avoimet tilat ja kadut ylitetään, mutta niitä ei koeta enää tilana. Nykyaikaiselle elämänkuluttajalle ne ovat vain pysäköintipaikkoja ja kulutuspisteiden sisäänkäyntejä. Monitoimisina ulkotiloineen ne ovat menettäneet merkityksensä. Kaupunki on menettänyt sisältönsä."

Mielenkiintoista. Jansson osui oikeaan. Katujen olennainen arvo ei ole niiden rakenteissa ja estetiikassa, olennainen arvo tulee niistä kohtaamisista, siitä elämästä, jonka katu luo. Siinä nuo rakenteet ja tuo estetiikka ovat myötävaikuttajia.

Kaupunkien paikat ovat omaleimaisia, ne eroavat toisistaan. Ne saavat luonteensa kanssaihmisistä, sosiaalisesta ympäristöstä, liikenteestä, esteettömyydestä, näyteikkunoista, tavarasta, kaupallisuudesta, valosta ja varjosta, pinnan kaltevuudesta, korkeuseroista, arkkitehtuurista, pintamateriaaleista ja väreistä sekä maasta voimansa imevästä vihreydestä. Kanssaihmiset ja sosiaalinen ympäristö vaikuttavat enemmän kuin tekninen viimeistely tai estetiikka.

Kaupunkitilasta taistellaan. Tilalla on valloittajansa. Se täyttyy autoista, pysäkeistä, liikennemerkeistä, kioskeista ja mainoksista. Se täyttyy melusta, pakokaasusta, roskista ja hajuista. Yksinäinen puu, suihkulähde, tyhjä pinta, hiljainen paikka, ne taistelevat olemassaolostaan. Ne taistelevat tilasta, valosta, maasta, vedestä, ilmasta ja hiljaisuudesta.

Tässä on Liisa Ilveskorven, rakkaan vaimoni kuolematon lause. Sitä olen jatkuvasti toistanut. En ole kuitenkaan havainnut, että yhteiskuntataloudellisessa hyöty/kustannus laskennassa olisi päästy näin pitkälle. Yleensä kaupunkitaloudellisena hyötynä esiintyy vain liikenteessä säästettyjen sekuntien arvo – no marginaalisesti myös liikenneonnettomuuksien arvo. Kuva on Tuileries’in puistosta Pariisista.

Unohtuneet sanat

Helsingin yleiskaavavisiossa on kirkas ydinviesti. Helsinki halutaan kehittää nopeasti kasvavaksi raideliikenteen verkostokaupungiksi. Urbaanilla kaupungilla olisi laajentuva pääkeskus ja muita kehittyviä keskustoja. Lähijuna ja metro tarjoaisivat nopeat säteittäiset yhteydet pääkeskuksen ja muun seudun välillä. Pikaraitiotiet täydentäisivät liikennejärjestelmän korkealaatuiseksi verkostoksi. Kaupunki tiivistyisi erityisesti poikittaisten runkoyhteyksien varrella, laajentuvissa keskustoissa sekä nykyisillä moottoritiemäisillä alueilla. Ennen kaikkea Helsinki olisi ihmisen mittakaavainen kaupunki. Kaupunkitila suunniteltaisiin jalankulkijan – ei henkilöautoliikenteen – ehdoilla. Tekijät puhuvat hauskoista kaupungeista, joissa eläminen on mukavaa, arki sujuvaa ja mahdollisuuksien kirjo jatkuvasti laajentuva.

Helsingin yleiskaavan 2050 visio-raportissa on paljon ihastuttavan hienoja kuvia, mutta myös paljon sanoja

Minua kiehtoo tuo eri asioita priorisoivien sanojen määrä. Olenhan jo aiemmin ihmetellyt sitä, että Pekka Himasen Sinisessä Kirjassa ei mainittu lainkaan sanoja: kaupunki, urbanisaatio, maahanmuuttaja, tekniikka, entropia, tulonsiirto tai veroparatiisi. Mutta myös Helsingin yleiskaavavisiosta näyttää puuttuvan sanoja, siinä ei lainkaan mainita sanoja: ulkomaalainen, maahanmuuttaja, segregaatio, ikääntynyt, vanhus, no annetaan anteeksi tuo vanhusten mainitsemattomuus kun lapsi on sentään mainittu yhden kerran.

Montako kertaa sana mainittiin? Sanat ja niiden esiintyminen virallisessa tekstissä kuvastavat priorisointia tai tahallista unohtamista. Minua kiehtoo tällainen vertailu. OK, joku voi sanoa, että se on triviaalia semantiikkaa eikä kerro mistään mitään! Sanat voivat aivan helposti vain unohtua. No, katsotaan Pekka Himasen Sinistä Kirjaa ja Helsingin yleiskaavan visiota. Minulle ainakin kertoo jotain se, että Himanen ei kirjoita kaupungeista eikä yleiskaavaosasto maahanmuutosta. Niin, tuosta maahanmuutostahan kumpikin taho vaikenee, vaikka se on maamme kasvukuntien merkittävin kulttuurinen muutostekijä hyvässä ja monen mielestä pahassa. Pitääkö siitä vaieta? Sekö hoituu itsestään?

Kaupunkisuunnittelu on tyhjän tilan suunnittelua. Tyhjä tila on rakastettu ilmiö. Tyhjän tilan puolustajat ryhmittyvät asemasotaan helpoin perustein. Muutos koetaan vaarana. Tyhjä tila on osa meidän identiteettiämme. Onnistumistamme ja epäonnistumistamme – päivää ja yötä.  Ilmiö lepää salatun päällä. Kaupunki myös valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon (Gogol). Markku Pääskynen väittää, ettei mikään muutu: ”Kaikki on jo tehty ja se vallitsee.”

Markku Pääskynen:

”Maailma ei ole matala, ei syvä, ei korkea, ei sana, ei luku. Me palaamme alkuumme takaisin. Menneisyys on edessä koska sen näemme, tulevaisuus jää selkämme taakse, ei taaskaan uutta, miksi pitäisi. Kaikki haluavat lähteä, mutta kukaan ei liikahda. …Syntymä ja kuolema, onnettomuus ja siunaus, voitto ja häpeä, pysyvyys ja rappio, ihmissuvun kohtalo joka on kaikkivoipaisten kolmevuotiaan lapsen tasolla olevien jumalten käsissä. Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee. Taivaan ja maan, ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin. Raitiovaunu pysähtyy. Nykyhetki käy ylitseni tavalla jota en käsitä. Aika ei ole suora eikä ympyrä. Aikaa ei ole. Materia vain muuttuu, hajoaa, yhtyy ja palaa alkuunsa. Mikään ei häviä, mikään ei synny, mitä väliä.” (Pääskynen Markku: Vastaavuuksia, Tammi, 2008).

Onko siis niin, että mikään ei muutu? Uskonhan minä Markkuun. Tuo ihmisten ja kolmivuotiaan tasolla olevien jumalten yhteistyö ei suju, puhumattakaan suhteestamme maahan tai taivaaseen. Mutta ympärillämme näyttää kuitenkin olevan muutosaineksia. Yksinäisyydessä olemme jo saavuttaneet maailman huipun, monikulttuurisuus on vasta alkutekijöissään, lapsemme ja lastenlapsemme opiskelevat moniperheisyyden saloja, monia asioita emme halua kuulla, emme nähdä, emmekä varsinkaan puhu. Siitä kertovat nuo kolme apinaa.

Mutta lopuksi eräitä ilmiöitä ympärillämme:

Eriarvoistuminen – ihmisten elinehdot muuttuvat ja sosiaalitaloudellinen epätasa-arvo lisääntyy.

Byrokratisoituminen – markkinatalous ei tunnu pysäyttävän hallintokoneistojen laajentumista.

Monikulttuuristuminen – nuoret ovat jo nyt jakautuneet elämäntapakulttuurin heimolaisuuteen.

Väestön ikääntyminen – harmaiden panttereiden ”kolmas elämä” muuttaa opiskelua, viihdettä ja kulttuuria.

Lapset ja perhe – ”uusioperheily” vie lapset syvemmälle virtuaalimaailmoihin ja tunnesiteet korvautuvat aikuisten ostamalla urheilulla, viihteellä, tavaralla.

Rahan loppumaton puute – raha jakautuu epätasaisesti, mutta sen suhteen vallitsee yhteinen loppumaton puute.

Työn muuttuminen tekotyöksi – työ muuttaa luonnettaan, yhä suurempi osa työstä on ”tekotyötä”, joka ei tähtää tuotantoon, vaan vapaa-ajan mielekkääseen kuluttamiseen.

Viihteen maksullisuus – kaupallinen viihde, maksettu urheilu, subventoitu korkeakulttuuri ”disneyfioivat” identiteettiämme, pian olemme osa maailmaa?!

Onko tähän mitään sanottavaa?