Kestävä kaupunki koetuksella

Kirjoitin joskus: ”Kirjahyllyt pursuavat arkistoituja raportteja. Raporttien sivut näyttävät sileiltä. Niissä ei ole alleviivauksia tai käännettyjä kulmia. Raportit siirtyvät suoraan painokoneista hyllyille. Hyllyt täyttyvät ja arkistot paisuvat. Konsultit suoltavat uusia raportteja. Tilaajat miettivät uusia tarpeita. Raportin ilmestyessä painosta uudet ajatukset valtaavat mielen. Ei ole enää aikaa analysoida analysoitua. Ajatusten mylly sykähtelee. Poliitikot päättävät. Heillä ei ole aikaa pyörittää ajatusten myllyä. Heidän tietonsa on luottamusta byrokratian valmisteluun. Systeemi perustuu ennen tehtyyn - päätösten ketjuun.  Uusien ajatusten matka ajatusten myllyyn on lähes mahdoton. Muuttuvassa yhteiskunnassa myllyyn pitäisi syöttää uutta tavaraa - reagoida muutosilmiöön. Myllystä tulee ulos vain mitä sinne syötetään. Mylly jauhaa. Uutta tavaraa ei löydy. Mikä olisi paras menetelmä löytää myllyyn uutta tavaraa?”

Silloin aikanaan sanottiin, että skenaariot. Ne ovat nykyäänkin vielä muotia. Skenaarioita tuppaa mitä ihmeellisimmillä tekonimillä varustettuna. Juuri nyt edessäni on melkoisen uusi raportti nimeltään Kaupungistumisen käännekohdat; Skenaarioita Suomen kaupungistumisen tulevaisuudesta. Siinä skenaariot oli kyllä onnistuttu nimeämään varsin asiallisesti. Ne olivat: Skenaario 1: Perusura 2039 - Kehitys jatkuu nykyiseen suuntaan eikä suuria poliittisia interventioita tehdä; Skenaario 2: Muuttovoiton tahdittama maa 2039; Skenaario 3: Pirstaloituneen työn metropolialue; Skenaario 4: Tunnin teknologia-Suomi 2039. Raportissa sanotaan: Skenaariot ovat ajattelun apuvälineitä.  Ne kuvaavat ympäröivän maailman ilmiöitä ja niitä kehityskulkuja, jotka määrittävät missä puitteissa tulvaisuutta suunnitellaan. Niitä käytetään usein tilanteissa, joissa epävarmuus keskeisten ilmiöiden tulevasta kehityksestä on tunnustettava. Skenaarioiden on tarkoitus antaa eväitä päätöksenteon tueksi ja helpottaa epävarmuuden kanssa elämistä. Demos Helsingin työstämä raportti oli tehty yhteistyössä Suomen Akatemian rahoittamien URBI ja BEMINE hankkeiden kanssa. Raportissa mainitaan yhteiskunnallisina muutosvoimina: muuttuva työelämä, maahanmuutto, infrainvestoinnit, kiinteistömarkkinat, asumisen preferenssit ja kaupunkiattraktiot. 

No, mitenkä sattui? Olen juuri kirjoittamassa esseetä Pietarsaaren kaupunkirakentamisen ohjelmaan. Tämä painomusteelta tuoksuva Demoksen ja kumppaneiden raportti on hyödyllinen ja sattui aivan oikeaan aikaan. Ei siis pidä paikkaansa, että raportin ilmestyessä painosta uudet ajatukset valtaavat jo mielen. Hetki ei näiden käännekohtien suhteen ole vielä mennyt. Kirjoitinpa hieman tämän raportin ja siihen liittyvän URBI:n esittelystä edellisessä blogissani.

Tuohon mainitsemaani Pietarsaaren paperiin kirjoittelin mm. näin: ”Muutospaineiden pommitus on tullut monimuotoisemmaksi. Siihen sisältyy sosiaalinen muutos. Väestö ikääntyy ja yksinäistyy. Väki vähenee. Monet kulttuurit porisevat samassa padassa. Keitto ei tahdo kypsyä. Nytkö emme tee virheitä? Teemme niitä tukuittain. Niitä tekevät kaikki yhteiskunnan vaikuttavat lobbyt: poliitikot, byrokraatit ja bisneksentekijät. Kansa tarkkailee median ja somen luomasta tirkistysreiästä. Näkymätön käsi liikuttaa tuntemattomia voimia. Tulevaisuudentutkijat sanovat, että digitalisaatio, etätyö, netissä muodostuvat organisaatiot, uudet oppimisjärjestelmät, jakamistalous, yhteiskuntapelit, 3D tulostus ja robotiikka - itseajavine autoineen, pelastavat meidät kaikelta. Uskotko tuohon pelastussanomaan? Ehkä siinä on liian vähän ihmistä, yhteisöllisyyttä? Ilmastonmuutos on yksi tärkeimmistä torjuntatehtävistä. Ilmastonmuutoksen torjunnassa keskeisellä sijalla on kulutus. Kulutuksen muutos on yksistään vahvasti yhteisöllinen tapahtuma. Saadaanko se tapahtumaan rauhanomaisesti ja vapaaehtoisesti? Jos se tapahtuu väkivaltaisesti kriisien kautta, se on pakkoa ja sopeutumista ilman valinnan oikeutta.

Nyt siis haluan visusti painaa mieleeni kaikki tarjolla olevan viisauden. Tarjolla olevan viisauden erikoisuus on, että se on ajankohtaista. Ei varastosta homeisena poimittua. Se onkin sivupointti. Olin nimittäin juuri firman varastossa pelastamassa joitain vanhoja, jo homehtuneita raportteja ikään kuin pyhäinjäännöksinä menneiltä ajoilta. Firma nimittäin muuttaa ja eläkeläiseltä on sinne jäänyt jotain tavaraa. Tähän aiheeseen eli raporttiarkeologiaan palaan tarkemmin seuraavassa blogissani.

Seminaari tieteiden talolla alkaa

Tästäpä pääsenkin hyppäämään viimeisinpään seminaarikokemukseeni. Eteeni tuotiin uutta raportointia ja ansiokasta tutkimusta Virve Hokkasen ja Emma Terämän toimesta. Eteeni asteli myös Matti Visanti hersyvän hauskalla kuvasarjalla, joka kertoi Matin omia tarinoita suunnittelijan arjesta kaikkien ohjeiden, määräysten, tutkimusten, väitöskirjojen, skenaarioiden ja raporttien ristipaineessa. Hän sanoi näin minulle lähettämässään sähköpostissa: ”Oikeastikin minua töissä vielä ollessani askarrutti erilaisten valtion ja kuntienkin korkeatasoisten ja käsitteellistä kieltä sisältävien ohjelmien vaikuttaminen käytännön toimiin. Päättelin monen raportin kohdalla niiden ohjelmien teon sinänsä olevan päämäärä, joka antoi tekijöilleen antoisaa ajateltavaa.”

Matti Visanti pohti suunnittelijan ongelmaa. Seinätaulu sanoo, että kaikki seikat on huomioitava. Suunnittelija pohtii suunnitelman putkahdusta. Taitaa olla Matti itse.

Tutuhesan seminaari oli nimeltään: Kaupunkien tulevaisuus: Hyvinvointi ja kestävä kehitys. Erkki Aalto Tutuhesan uutena vetäjänä on onnistunut kehittämään mielenkiintoisia keskustelunaiheita. Tieteiden talon salit tuppaavat suorastaan täyttymään ja audienssissa näkyy muitakin kuin meitä vanhoja kääkkiä. Nyt olimme saaneet esitelmijöiksi kaksi nuorta naista. Heitä olivat Kestävä kaupunki -ohjelman ohjelmapäällikkö Virve Hokkanen ympäristöministeriöstä ja kansallisen kaupunkistrategian valmistelua johtava tekniikan tohtori Emma Terämä valtiovarainministeriöstä. He molemmat olivat hyviä ja tomeran tuntuisia esittäjiä. Vastasivat terävästi kommentteihin.

Ympäristöministeriö ja kestävä kaupunki

Ympäristöministeriö ajattelee kestävyyden vaativan teemojen ja toimijoiden kohtaamista. Tämä on oikein. Virve näytti slaidin, jossa hän viestitti:

·        Resurssiviisaassa kaupungissa jätettä syntyy vähän, kierrätys ja uudelleenkäyttö tuovat päästövähennyksiä ja säästöjä. Mökkimatka hoituu yhteiskäyttöautolla, etätyöt jaetussa työtilassa ja rahaa käytetään omistamisen sijaan enemmän elämyksiin ja palveluihin. Yhteisöllisyys lisääntyy, kun tavara ja fiksut käytännöt kiertävät verkostoissa.

·        Yhteisöllinen kaupunki syntyy osallisuudesta, välittämisestä, vuorovaikutuksesta ja sosiaalisesta turvaverkosta. Avoin viihtyisä ja esteetön julkinen tila mahdollistaa kohtaamiset. Osallistumisen kynnys on matala ja yhteisiin asioihin ja ympäristöön voi vaikuttaa. Yhteistyö kannustaa tavoittelemaan yhteistä etua.

·        Vihreässä kaupungissa rannat ovat virkistys- ja kohtaamispaikkoja. Viherverkosto tukee terveyttä, lisää viihtyisyyttä, turvaa luonnon monimuotoisuutta, vähentää tulvia ja tarjoaa puitteet ympäristökasvatukselle. Vihreän hyödystä nautitaan myös viherseinien ja kattopuutarhojen muodossa.

Tässä ovat kestävän kaupungin teemat ympäristöministeriön ohjelman mukaan. Kyllä kai se niin on, että meidän on oltava yhtä aikaa kaikkea, vähähiilinen, älykäs, sosiaalinen ja terveellinen.

Virve Hokkanen uskoi kestävän kehityksen toteutuvan kaikissa kuntien ja kaupunkien toimissa yhteistyön voimin valtion ja muiden toimijoiden kanssa vuorovaikutusta ja kumppanuutta kehittämällä, uusilla käytännöillä, paremmalla johtamisella, uusilla toimintatavoilla, laaja-alaisuudella ja poikkileikkaavuudella. Minun ongelmani on, että nuo kaikki olisi siis saatava työnnettyä siihen Pietarsaaren ohjelmaesseeseen.

Kokeilussa mielenkiintoisia kohteita

Ympäristöministeriöllä on käynnissä viisivuotinen kokeilu, johon vuosina 2019-2023 käytetään ministeriön toimesta päälle 4 milj. euroa. Siihen kuuluvat kokeilujen lisäksi haastekimpputyöt, kestävyyden johtaminen ja hyvien käytäntöjen skaalaus. Olipa hauska sana tuo ”haastekimpputyö”. Sellaista mukavaa ei entisaikaan ollut, sellaiseen olisi kiva päästä mukaan, eikä tuo nykyinen kaiken sana ”skaalaus” ollut myöskään kielenkäytössä. Virve sitten kertoi kokeilutoiminnasta. Kertoi meneillä olevista 19 kokeilusta. Poimin niistä eräitä kiinnostavia. Olisikohan jotain jo valmiina niin voisi viisastua tuohon mainittuun Pietarsaaren esseeseen? Yhtä jäin kaipaamaan. Yhtään kokeilua ei ollut joka liittyisi meihin vanhuksiin. Tässä poimintoja:

Jyväskyläläisten kokeilu: Parannetaan vieraskielisten ja kulttuuritaustoiltaan moninaisten asukkaiden mahdollisuuksia osallistua lähiympäristön kehittämiseen ja saada tietoa ympäristössä tapahtuvista muutoksista.

Kangasalan kokeilu: Kehitetään nuorten osallistumista lisäävä avoin menetelmäpakki, jolla saadaan tietoa nuorten kokemuksista kaupunkitilassa, kutsutaan heidät mukaan suunnitteluun ja edistetään vähähiilistä ja terveellistä liikkumista.

Hämeenlinnan kokeilu: Tarjotaan lapsille ja lapsiperheille loma-aikoina terveellinen puistolounas ja sen yhteydessä perhekeskuksen palveluja. Hanke vahvistaa osallisuutta, luo yhteisiä alustoja kaupungin palveluille ja rakentaa maahanmuuttajille työllisyyspolkua.

HSY:n kokeilu: Kehitetään kestävän asumisen kummitoiminnan malli ja kokeillaan sitä nuorten ja pitkäaikaisasunnottomien kohteissa. Kummitoiminnassa kestävän arjen neuvontapalvelut yhdistetään asuinyhteisöjen asukaslähtöiseen kehittämiseen.

Rauman kokeilu: Kehittää kestävän kehityksen visuaalista ja digitaalista tiekarttaa laajasti osallistavan prosessina hengessä ”luanikas viherkäine Rauma”.

Hämeenlinnan toinen kokeilu: Kehittää työttömiä nuoria työllistävää ja ammatillisen osatutkinnon tarjoavaa pyöräpajatoimintaa.

Kansallista kaupunkistrategiaa valtionvarainministeriössä

Virven jälkeen lavalle astui Emma. Hän on aikaisemmin työskennellyt Suomen ympäristökeskuksessa kestävän kaupungistumisen strategisen ohjelman parissa. Tammikuun alusta alkaen Emma Terämä johtaa valtiovarainministeriössä kansallisen kaupunkistrategian valmistelua. Hän on siis monipuolisesti perehtynyt kestävän kaupungin filosofiaan. Emman luento oli vauhdikas ja terävä. Joskus niinkin vauhdikas ettei vanhuskuuntelija oikein pysynyt kärryillä siitä mikä oli pointti. Hän kertoi valtionvarainministeriön kaupunkistrategian kunta- ja aluehallinto-osastolla olevan kolme toimintayksikköä: hallinto-, rakenteet- ja talousyksikkö, kuntapolitiikka-, toimintatavat ja toimeenpanoyksikkö sekä rahoitus-, arviointi- ja tietoyksikkö. Yksikön tehtäviin kuuluu kunta- ja kaupunkipolitiikan valmistelu ja toimeenpano, toiminnan kehittäminen ja digitalisaatio, hallinnon yhdyspintojen hahmottelu, palvelujärjestelmän arviointi ja ohjaus, hallinnon rakenteiden uudistaminen, toiminnan ja talouden suunnittelu ja seuranta sekä henkilöstöhallinta ja viestintä.

 Emma puhui SDG:stä. Mikä on SDG? Vuonna 2015 YK:n yleiskokous hyväksyi 2030 Agendan kestävästä kehityksestä. Siihen sisältyi 17 tavoitetta. Agenda liittyy vahvasti ”kaupunki kaikille” –periaatteeseen. Henkilöt joilla on rajoitteita korostuvat hengessä ”leaving no one behind”. Uusi agenda korostaa myös kokonaisvaltaista kestävän kehityksen lähestymistä kaikille. Suurena päämääränä on muuttaa maailma. Tutustu tavoitteisiin: https://www.ykliitto.fi/yk-teemat/kestava-kehitys/kestavan-kehityksen-tavoitteet

Emma siirtyi sitten kaupunkien ja kuntien indikaattorivertailuun. Hän esittelee Mayorsindicators-palvelua. Vertailu oli rakennettu suoraan SDG:n tavoitteiden pohjalle. Luen netistä seuraavaa: MayorsIndicators -palvelu tarjoaa kestävän kehityksen ratkaisuja kunnille ja kaupungeille, mahdollistaen kestävän kehityksen seuraamisen ja vertailun. Palvelusta vastaa MSDI Oy ja se on kehitetty Tekesin Cleanweb -ohjelman tuella. Indikaattorivertailu löytyy lähteestä https://mayorsindicators.com/. Kuntia vertailevissa indikaattoreissa on 17 tekijää. Ne ovat täsmälleen samat kuin Agenda 2030 Development Goals: Ei köyhyyttä; ei nälkää; terveyttä ja hyvinvointia; hyvä koulutus; sukupuolten tasa-arvo; puhdas vesi ja sanitaatio; edullista ja parasta energiaa; ihmisarvoista työtä ja talouskasvua; kestävää teollisuutta; innovaatiota ja infrastruktuureja; eriarvoisuuden vähentäminen; kestävät kaupungit ja yhteisöt; vastuullista kuluttamista; ilmastotekoja; vedenalainen elämä; maanpäällinen elämä; rauha, oikeudenmukaisuus ja hyvä hallinto; yhteistyö ja kumppanuus. Kunkin indikaattorin alaindikaattoreina on yksi tai useampia asioita. Laaja juttu. Kiva juttu. Mikä tykkään erilaisista indikaattoreista, vaikka en tiedäkään miten niitä varsinaisesti hyväksikäytetään. Kestävä kaupunki indikaattori näyttää vastaavan noin 10 prosentista kuntakohtaisesta pistesaaliista. Se ei näytä siis käsitteenä olevan kovin tärkeä osaindikaattori.

Katsoinkin heti, miten Pietarsaari on menestynyt tässä indikaattoreiden kokonaisvertailussa. Otin vielä vertailuun mukaan 4 suurta kaupunkia ja 6 pienempää tuttua kaupunkia. Tulokset näyttävät tällaisilta: Helsinki 972,72, Tampere 995,02, Turku 939,92, Oulu 983,49, Pietarsaari 831,97, Kerava 889,14, Mikkeli 866,62, Rauma 897,2, Kajaani 883,98, Salo 850,55. Tampere näyttää voittavan tämän sarjan. Esseekohteeni Pietarsaari häviää kaikille muille valituille paitsi Salolle. Täytyypä tutustua tarkemmin näihin MSDI Oy:n hallinnoimiin monialaisiin indikaattoreihin. Sanoin tykkäävääni näistä, mutta ihmettelin myös niiden käyttöä. Siinä numerot ryhtyivät ratkaiseman ikäänkuin tekoälyn tapaan ihmisten ympäristöä – aivot ja tunteet jäivät taka-alalle.

Kestävät kaupungit ja yhteisöt indikaattoriluettelo koostuu seuraavista asioista:

• Ilmanlaatu (NO2)
• Ilmanlaatu (PM10)
• Henkilöautokanta
• Sähköisten ajoneuvojen latauspisteet
• Joukkoliikenteen kannattavuus
• Päivittäistavarakauppojen saavutettavuus
• Ilmanlaatu (väestöpainotettu PM2,5)
• Ahtaasti asuvat lapsiperheet
• Asukkaiden osallistaminen kunnan palveluiden suunnittelussa ja kehittämisessä
• Asukkaiden osallistumiskeinot julkaistu verkossa
• Taajama-aste
• Kodittomuus
• Pyöräilykuntien verkosto
• Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt
• Sisäilman radonpitoisuus

Klikkaamalla näitä näet indikaattoreiden perusteet.

Emma Terämä esitti monitasoperspektiiviä. Se tarkasteli toimintaa eri tasoilla. Ylhäältäpäin johtaminen jotenkin korostui, johtuko se sitten puhujan asemasta tai minun väärinymmärryksestäni?

Emma jatkoi luentoaan kertomalla tarpeesta laatia kansallinen kaupunkistrategia, jolla vastataan kaupungistumisen mahdollisuuksiin ja haasteisiin YK:n kaupunkikehitysohjelman laaja-alaiset tavoitteet huomioon ottaen. Hän viittasi Sanna Marinin hallitusohjelmaan 10.12.2019. Sanna Marinin hallitusohjelmassa sana kestävä on keskeisessä asemassa. Se mainitaan 235 kertaa. Kaupungit ovat myös keskiössä, sillä sana kaupunki mainitaan 53 kertaa. Kestävästä kaupungista kirjoitetaan 4 kertaa. Yhteiskunta mainitaan 138 kertaa, mutta ihkatavallinen kunta ei saa yhtä suurta painotusta, sillä löysin vain runsaat kymmenkunta mainintaa kunnista. 

Kerroin edellisessä blogissanin tuosta ihanasta käsitteestä KASVAA PIENEKSI. Näillä seminaarieväillä olen siis huomattavasti vahvempi, kun yritän kehittää esseeideoita kasvusta pieneksi. Se on huomattavasti suurempi haaste kuin kasvaa suureksi. Kaikki tuntuvat nyt vain keskittyvän tuohon kolmen suuren kuntakokonaisuuden kasvun ihmeeseen ja jättävän vähemmälle haasteen kasvusta pieneksi. Se haaste vallitsee kaikissa muissa kunnissa ja kaupungeissa tuon kolmen suuren haasteiden ohella.

  

Loppukaneetiksi ja ihmettelyn aiheeksi vielä Matti Visannin kuva vihreydestä ja ahneudesta.

Kaupungistumisesta kyberturvallisuuteen ja väyliin sekä mausteena ”harakan lento”

Nyt oli jälleen mahtava seminaariviikko. Se alkoi RIL-senioreiden hernekeittoesitelmällä Suomalaisella klubilla, jatkui Domus Academican tiloissa Demoksen vieraana ja päättyi Finlandiataloon Väylän seminaariin.  Nyt kysymys kuuluu: opittiinko jotain? Vastaus on myönteinen. Ainoa asia joka jää epäselväksi on aiheellinen epäily siitä mihin kolmannen iän kansalainen tätä kaikkea oppia tarvitsee. Onko vain viemässä istumapaikkoja nuorilta?

Kirjoitin tammikuussa vuosi sitten blogin, jossa mielestäni ansiokkaasti käsittelin kolmannen iän erinomaisuutta. Blogi oli nimeltään Kolmas ikä – ihmiselämän täyttymys! Blogin löydät tästä linkistä: http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/kolmas-ika-ihmiselaman-tayttymys.html . Lokakuussa jatkoin harmaiden voimien käsittelyä uudella blogilla:  http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/harmaat-voimat-hyokkayksessa.htm . Olin varma noiden aiheiden kiinnostavan joitakin, ainakin meitä vanhoja. No kiinnostivat ne muutamaa harvaa, analysoivathan ystäväni Kari Karanko ja Lauri Nordberg tätä dilemmaa ja luokkatoverinikin kertoi uuden kielen opettelusta eläkeiällä, mutta se suuri kiinnostuneiden keskustelu jäi tulematta.  Kolmannen iän blogissani ihmettelin ilolla myös Antti Wallinin väitöskirjaa Tampereen yliopistolta. Hänen väitöskirjansa nimi oli: Eläkeläisten tila: kaupunkitilan ja eläkeläisten sosiaalisen toiminnan tarkastelua. Hän kirjoitti: ”Eläkeläisten lisääntyvä valta kaupunkitilan merkityskamppailussa alkaa vaikuttaa tilallisiin käytäntöihin, kun kaupalliset toimijat, kaupunkisuunnittelijat ja muut kaupunkilaiset mukautuvat eläkeläisten tilankäyttöihin.” Hän kirjoitti vielä näin: ”Eläkeläiset tekevät yhteistoiminnan avulla asuinalueestaan mieluisamman”. Jos näin on, silloinhan eläkeläisten tulisi olla tarkkana, seurata aikaa ja olla valmiina. Muuten käy niin että joku muu päättää puolestamme.

Minun pääpointtini noissa kirjoituksissa oli eläkeikäisten osallistuminen työelämään tai ainakin vapaa-aikatyöhön sekä opiskeluun ilman palkkatyön haavetta. Varsinaisesti vielä yritin tarjota harmaata voimaa nyt ajankohtaiseen työntekijäpulaan. Todisteeksi esitin tilastoja jotka kertovat ruotsalaisten ikäihmisten meitä suuremmasta työaktiivisuudesta.

Ruotsissa 65-74- vuotiaista työelämässä on kiinni 17 %, Suomessa luku on huomattavasti alhaisempi. Se on 11 %.  Kaavioista näkyy, että ikäihmisten työhön osallistuminen on molemmissa maissa reilusti lisääntynyt viimeisenä kahtena vuosikymmenenä. Suomessa työelämässä kiinni olevia 65-74-vuotiaita on 70000 henkeä. Jos osuus olisi sama kuin Ruotsissa saataisiin 50000 työhön osallistuvaa lisää. Se on tuntuva luku, vaikka nyt osapäiväisenäkin.

No, miten tämä eläkeläisaihe nyt liittyy minun seminaariviikkooni? No ei suorastaan, mutta välillisesti. Ensimmäinen seminaariaihe käsitteli tietokoneistumista, älypuhelimia ja kyberturvallisuutta. Siihen meidän vanhempien elämä liittyy uudella tavalla. Tavalla joka ei ollut olemassa silloin kun opiskelimme eikä kovinkaan pitkään silloin kun teimme työtä. Nyt meitä varoitellaan. Toisen seminaarin aihe oli kaupungistuminen. Ikääntyvä väestö mietiskelee asuinpaikkaansa, suree omakotitalonsa hupenevaa arvoa ja ihmettelee liikkumista kauppareissuilla kävellen ja polkupyörällä, kun tuskin parkkipaikalle tai bussipysäkille jaksaa kasseineen kävellä. Lumitöitä ei nyt tarvitse ihmetellä, kun ilmasto lämpenee. Kolmas seminaari esitteli Suomen liikennettä ja liikenteen tulevia haasteita. Väylä-viraston päällikkö puhui liikenneverkostosta ikään kuin verisuonistona, joissakin puheenvuoroissa suonisto vaikutti enemmänkin suolistolta.  Hyviä tilaisuuksia kaikki kolme. Nyt aion hieman valaista teitä saadun annin suhteen. Tai enemmänkö vain haikailen jotain syntynyttä vaikutelmaa.

Suomi kaupungistuu

Kaupungistumista käsittelevä seminaari järjestettiin Domus Academican reviirillä Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan entisen kirjaston tiloissa Mechelininkadulla. Rakennus valmistui vuonna 1955. Arkkitehti Einari Teräsvirta oli voittanut kohteesta järjestetyn arkkitehtikilpailun nimimerkillä ”Seitsemän veljestä”. Hän oli kutsukilpailussa voittanut Aarne Ervin ja Pauli Salomaan. Talo on nyt vuokrattu toimistoksi ja ajatushautomo Demos on onnistunut vuokraamaan hienot tilat käyttöönsä. Paikka seminaarille oli siis mitä komein. Suuri joukko kutsuttuja vieraita oli ryhmittynyt entisen korkean lainaushallin parveketasolle. Kysymyksessä oli Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman URMI-tutkimushankkeen päätösesittely. Esittelijöinä toimivat Aleksi Neuvonen ja Kaisa Schmidt-Thomé Demos Helsingistä ja professori Panu Lehtovuori Tampereen yliopistosta. URMI-hankkeen taustalla on ollut laajoja voimia: Turun yliopisto, Åbo Akademi, THL, Tarton yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto, Siirtolaisinstituutti ja Demos Helsinki. Työssä laadittiin skenaarioita. Haukuskelin joskus blogissani skenaariotekstejä pamfletinomaisiksi kirjoituksiksi. http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/rypsipellolta-kaupunkikehityksen.html

  

Einari Teräsvirran suunnittelema kirjastosali tarjosi hienot puitteet URMI-projektin esittelylle.

Nyt kuuntelin mielenkiinnolla. Skenaariot eivät oikeastaan sen paremmin sytyttäneet, eivätkä esitellyt ajurit. Jotenkin ajan henki oli jo etukäteen tiedossa. Muuten tuo ajuri on hauska termi. Ajurihan yleensä ohjaa niin diligenssiä, vossikkaa tai sirkuskolonnaa kohti ennalta määrättyä tavoitteeksi asetettua osoitetta tai päämäärää. Jos nyt ajuriksi oli asetettu: ”Digitaalinen talous keskittyy tiiviisti asutetuille alueille”, niin tarkoittako tämä sen olevan juuri tavoitteena vai ajopuunako sinne ajaudutaan? Pitääkö sitä vastaan taistella ja miten?  Yksi asia jäi kiintoisana mieleen. Se ei ollut mikään neljästä pääskenaariosta eikä mikään ajureista, vaan se oli degrowth, pieneksi kasvu. Käyttikö noita ihania sanoja Mikkelin Soile Kuitunen? Meillä on pääosalla kaupungeistamme ja kylistämme edessään pieneksi kasvu. Tuolla suomalaisella käännöksellä on suurempi sisältö kuin alkuperäissanalla kutistuminen. Sana on hieno keksintö. Kuulin sen sanan ensimmäistä kertaa. Maistelen sitä vielä: PIENEKSI KASVU. Pieneksi kasvun strategia, se on nyt huomattavasti tärkeämpi asia kuin kasautumisteoria tai suureksi kasvu. Se koskee valtaosaa Suomen kylistä ja kaupungeista.

Senioriesitelmä kyberturvallisuudesta

RIL senioreiden seminaarit ovat aina taattua tavaraa. Ne pidetään jokaisen kuun jonain torstaina Suomalaisella Klubilla. Torstai takaa hernekeiton ja pannukakun. Nyt juuri viime viikolla seminaari pidettiin keskiviikkona. Pelästyin – hernekeittoa ei olekaan saatavilla. Mutta onneksi erehdyin, jotkut säännöt eivät olekaan ehdottomia. Suomalainen klubi on arvokas ja kaunis seminaarien pitopaikka. Turun akatemian perustajat marssivat salin peräseinällä jäljennöksessä Albert Edelfeltin triptyykistä.  Klubi perustettiin vuonna 1876 nimellä "Luku- ja Konversationi -klubbi Helsingissä". Kansakoulukadulla oleva nykyisen rakennus toteutettiin vuonna 1959 ja sen suunnitteli arkkitehti Olli Saijonmaa. Olen kirjoittanut blogeja useastakin senioriesitelmästä. Viimeisin kuultu seminaari keskittyi kybernetiikkaan. Esitelmän nimi oli: ”Uhkia ja mahdollisuuksia kybermaailmassa”. Puhujana oli professori ja sotatieteen tohtori Matti Lehto Jyväskylän yliopistosta. Hänen esityksensä havainnollisti sitä lyhyttä ajanjaksoa, jona koko digitalisoitumisen prosessi tapahtui. Kaikki alkoi Yhdysvaltojen armeijan tutkimuslaitoksen ensimmäisestä internetprotokollasta vuonna 1983. Olemme nyt 37 vuoden päässä tuosta tilanteesta. WWW keksittiin 1989 ja ensimmäinen websaitti perustettiin 1991. Nyt 58 % maailman väestöstä käyttää Internetiä, 67 % väestöstä käyttää matkapuhelinta, päivittäin lähetetään yli 200 miljardia sähköpostiviestiä ja 500 miljoonaa twiittiä. Googlen hakukonetta käytetään yli 3,5 miljardia kertaa päivässä ja Facebookissa on 2,3 miljardia käyttäjää. Luennoitsija kertoi meille kyberrikollisuudesta. Se on tuottanut rikollisille viime vuosina 1500 miljardia dollaria vuodessa, ja summa kasvaa rajusti. Rikollisuuden suurimpia haaroja ovat laiton verkkokauppa, liikesalaisuuksien varkaudet ja datakauppa. Onko tuo määrä suuri? No suurihan se on, sillä se on saman suuruinen kuin maailman armeijoiden yhteenlaskettu vuosibudjetti. Sotatieteen tohtorina hän kertoi pommituslennon menevän aina perille. Samoin menee kyberrikollisuus aina suojaustoimenpiteiden edellä. Älypuhelimista saimme paljon tietoa. Kaikki on yhteistä omaisuutta. Vain pankkisalaisuus näytti pitävältä. Hän kertoi meille sopimuksesta, jonka olemme tehneet Google Mapsin tai Google Earthin kanssa. Tiesitkö muuten tehneesi tällaisen sopimuksen? No, minulla varmaan sitten sellainen on koska käytän jatkuvasti Google Earthia. Mitä olen sopinut, sitä en tiedä. Matti Lehto lopetti esitelmänsä kertomalla meille asioista mitä pitäisi muistaa henkilökohtaisen turvallisuuden takaamiseksi:

1.      Käytä luotettavia suojausjärjestelmiä ja hoida päivityksesi

2.      Kaikki nettiin laitettu on siellä ikuisesti

3.      Kaikki salaus- ja suojausasetukset ovat murrettavissa, käytä kuitenkin hyvää salasanaa – äläkä tallenna sitä selaimeen

4.      Hoida raha-asioita vain oman tutun pankkisi kanssa

5.      Älä ole yhteydessä tuntemattomiin netissä

6.      Älä avaa epäilyttäviä posteja, erityisesti liitetiedostoja

7.      USB-tikut ovat riskitekijä

8.      Toteuta toimiva varmuuskopiointijärjestely

9.      Se mikä tuntuu netissä tosi upealta, on erittäin todennäköisesti huijausta

10.   Kaikessa nettityöskentelyssä tarvitaan tervettä epäluuloa

Väylät Finlandiassa

Kolmas seminaari pidettiin Finlandiatalolla. Se oli Väylä- viraston sidosryhmäseminaari nimeltään Väylä 2020. Hyvä seminaaripaikka juhlistaa seminaarin kuin seminaarin. Alvar Aallon kongressisali on lyhyt ja leveä. Salin Mannerheimintien puoleisella seinällä on vaikuttava ikkunarivi. Nykyaikaiset digitaaliset näyttötaulut eivät vaadi verhojen sulkemista. Valoa riittää. Esitelmiä katsoessasi voit samalla lepuuttaa aivojasi katselemalla ihanasti kiemurtelevien lehmusten grafiikkaa. Näet myös Kansallismuseon tornin, nyt eilen auringonvalossa. Olet yhtä aikaa ulkona ja sisällä.  Seminaarilla on monumentaaliset puitteet. Puhenaisena toimii Anna Jokela, Väylän tiedotusjohtaja. Mahtavat videoesitykset neljällä näyttötaululla kertovat viraston vastuullisesta toimintakentästä. Tilaisuuden aloitti ministeri Timo Harakka. Hän puhui väyläverkostosta alustana – muodin mukaan. Alustana kaikelle sille toiminnalle jota väyläverkon päälle voisi syntyä. Hän puhui myös uudenlaisista palvelumalleista arjen haasteiden tyydyttämiseksi. Heillä on yhtälö ratkaistavana. Hiilineutraalisuus 2035 on haaste, liikenteen päästöt puolitetaan 2035 mennessä. Hän uskoi erityisesti kaupunkiseutujen mahdollisuuksiin ja ihmisten halukkaaseen siirtymään joukkoliikenteen käyttäjiksi. Ministeri uskoi myös MAL-sopimusten auttavan. Sanoi meillä olevan hyviä vaikutusarviomenetelmiä. Halusi myös uusia malleja. Tiiviisti ollaan työskentelemässä suurten raidehankkeiden kanssa. Osakassopimusten osalta ollaan pääsemässä sopimukseen tuota pikaa ja rahoitus näyttää löytyvän. Kertoi EU-rahoituksen ahkeroinnista.

Harakka on hyvä puhuja. Se on liikenneministereiden hyvä perinne. Anne Berner oli loistava puhuja, hän jopa puhui ilman papereita. Joskus olisi ollut hyvä olla paperi. Nyt Harakan suuhun oli kirjoitettu melkoisen toivorikasta tekstiä. Hän luki sen ansiokkaasti. Olen pessimisti. En tahdo millään uskoa, vaikka olenkin raideliikennerakastaja. Haluaisin ministereiltä enemmän todellista ratkaisulähtöistä pohdintaa, ongelmien analyysiä, riskianalyysiä. Toivon parasta, pelkään pahinta. Erityisesti tuo kaupunkien ja kuntien osallistuminen suuriin raideliikenteen investointihankkeisiin, se askarruttaa. Jollain maankäyttömahdollisuuksilla ja rakennusoikeuden myynnillä ei saada kuin pieniä pennosia ja ne rahat kaupungit tarvitsevat oman infrastruktuurinsa kehittämiseen. Valtio on nyt rahoittanut metroa ja ratikkaprojekteja kolmanneksella. Mitä jos kaupungit rahoittaisivat samalla osuudella näitä uusia ratahankkeita? No, ei tule kuuloonkaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kunnat toivovat valtion tekevän Pisaran, Espoon kaupunkiradan, Lentoradan ja osallistuvan lisäksi moniin muihin hankkeisiin. No, sanotaan että valtiolta toivotaan 5 miljardin panostusta tälle alueelle. Siinä ei ole mukana varautumisia Vesterbackan tai muidenkaan Tallinnan tunnelivarauksiin. Nyt pitäisi vielä rakentaa 3 miljardin tunninjuna Turkuun ja 6 miljardin tunninjuna Tampereelle. Viitisentoista miljardia olisi haussa. Paljonkohan kaupungit olisivat tästä valmiita maksamaan? Kysyn vaan. Tulipa tästä pikku linkki myös URBI-seminaarin keskusteluun. Ode Soininvaara totesi siellä tunninjunien olevan liikennetaloudellisesti auttamattoman heikkoja, mutta koko kannattavuus muuttuu toiseen valoon, kun saadaan kaupunkien välistä saavutettavuutta ja matka-aikaa vähennettyä ja tietotyöläiset pääsevät pienemmällä ajankäytöllä kommunikoimaan. Syntyvä lisäarvo tekee hankkeet kannattaviksi. Niinpä niin, mielenkiintoista, mutta vaikutusarviot ja laskentamenetelmät eivät ole sillä tasolla, että ne pystyisivät vastaamaan tämän tason kysymyksiin. Pitäisikö kehittää?

Laskeskelin taannoin huvikseni sitä, että siirtäisimme jopa 10 % henkilöautoliikenteestä ja saman verran tavaran maantieliikenteestä raiteille ja sain tulokseksi, että päästöt vähenisivät nykytilanteeseen verrattuna 11 milj. CO2 tonnia 30 vuodessa.  Raideliikenne kasvaisi silloin matkakilometreissä nykyisestään runsaasti kaksinkertaiseksi. Kysymys kuuluu kuinka paljon kannattaisi investoida, jos kysymys olisi vain kasvihuoneilmiön hillinnästä. Kansainvälisessä päästökaupassa jotkut puhuvat 100 euron hinnasta CO2-tonnille.  Jos nyt olisi toteutettava Suomessa nuo raideliikenteen kautta saatavat 11 milj. tonnin päästöjen säästöt raiteisiin kannattaisi satsata yksi miljardi. Ei siis suinkaan sitä 15 tai 30 miljardia joista nyt puhutaan ikään kuin kasvihuoneilmiön torjuntana. Kysymys on jostain muusta. Ei raideliikenteellä yksin voi kasvihuoneilmiötä torjua. Tarvitaan huomattavasti rajumpia temppuja. Pessimistinen ennusteeni ei myöskään näytä toteuttavan hallituksen toiveita päästöjen puolittamisesta vuoteen 2035.

Esitelmät etenivät komeiden videovälähdysten soinnittamina. Väylän pääjohtaja Kari Wihlman kertoi vaikeita päätöksiä olevan edessä ilmastonmuutoksen vuoksi. Hän oli huolissaan tulevan taakanjaon oikeudenmukaisuudesta. Hän myös kehui suurten HCT-rekkojen käyttöönottoa. Toisaalta hän sanoi kevyen liikenteen väylillä olevan suuri yhteiskunnallinen tilaus. Pääjohtaja keskittyi laajasti talvikunnossapitoon ja meriväylien jäätalviin. Väylien korjausvelka on suuri haaste, nyt se on noin 2,8 mrd. euroa, on myös kymmenien miljardien kehittämistavoitteet. Hänen mielestään infrahankkeita ei voida toteuttaa ilman kuntien ja alueiden osallistumista. Wihlman toivoi MAL-sopimusten tuovan ratkaisun rahaan. Esitys päättyi digitaalisuuden mahdollisuuksiin erityisesti rautatieliikenteen kehittämiseksi.

Paneelissa kuorma-autoliiton toiminnanjohtaja vaati väylien mitoituksen väljentämistä suurten rekkojen johdosta. Varustamoiden edustaja korosti 92 % viennistä kulkevan meritse. Pyöräliikenteen edustaja korosti pyöräilyn merkitystä nyt ja tulevaisuudessa. (Pyöräliikenteen osuus valtakunnallisista henkilökilometreistä on nyt 2 %). VR:n pääjohtaja iloitsi rautatieliikenteen matkustajamäärien noususta viime vuosina. Kolmen viimeisen vuoden aikana matkustajamäärä on noussut 10 % vuodessa. (Rautatieliikenteen osuus valtakunnallisista matkustajakilometreistä on nyt 6 %). Hieman erikoista oli, että paneelissa esiintyivät vain rautatieliikenteen, merenkulun, kuorma-autoliikenteen ja pyöräilyn edustajat. Missä oli ylivoimaisesti suurimman henkilöliikennemuodon edustaja? Henkilöautoilun osuus on 80 % Suomen henkilökuljetuskilometreistä.

Saimme kuulla myös European Green Deal aloitteesta. Minna Kivimäen esitykseen ja Green Dealin palaan myöhemmin.

Seminaariviikko siis päättyi. Olin viikkoon erittäin tyytyväinen. Olin oppinut paljon. Römpän ukko minussa heräsi vain siinä, että yletön toiveikkuus pyrkii tuhoamaan haasteen. Jos ei uskalleta olla kriittisiä ja realisteja tavoitteiden ja toiveiden vuolaassa virrassa ja jos ei uskalleta ottaa kriisiä yhdeksi tulevan todellisuuden todennäköisyyksistä joudutaan Jaan Krossin kirjassaan ”Pietarin tiellä” esittämään tilanteeseen – sen tosiaan kuviteltiin tapahtuneen jo 1700 luvun melskeissä, mutta sopii nykyhetkeen: ”Mitkä ovat kohtaloita määräävien tapahtumien tuntomerkkejä ja mittapuita? Niitä mittapuita ei ole olemassa inhimillisten oletusten ulkopuolella, ja ne taas arvatenkin perustuvat historian kokemuksiin. Mutta se, mitä me oletamme tapahtumien tulevasta vaikutuksesta, on toisen kokemuksen mukaan väärääkin väärempi, liian usein väärä, jotta vastuuntuntoisempi suhtautuminen yleensä saattaisi uskoa mihinkään eteenpäin viittaavaan. Sillä liian usein tapahtumat, joita me niiden sattuessa tuskin huomaamme, osoittautuvat perästä päin läheistemme tai meidän itsemme olemassaolon tienhaaroiksi ja vedenjakajiksi. Mutta tapaukset jotka tuntuvat muuttavan toiseksi, ellei sentään valtakuntien, niin ainakin maakuntien ja kaupunkien elämänkulun, eivät muuta tosiasiassa maailmaa sen enempää kuin harakan räpistelevä lento.”

Jörn Donner – kaupunkisuunnittelija

Jörn Donner kuoli muutamaa päivää ennen 87-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänen käsittämättömän laaja uransa liikkui taiteen ja kulttuurin lisäksi politiikassa: kansanedustajana, meppinä ja kunnanvaltuutettuna. Vielä vuonna 2017 hänet valittiin Helsingin kuntavaaleissa valtuutetuksi 980 äänellä. Hän oli toiminut vuosikausia Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan puheenjohtajana aina vuoteen 2008 saakka. Vuonna 1990 valmistui ns. Donnerin komitean Kulttuuri-Helsinki-ohjelma. Ohjelmassa suositeltiin mm.  Kaapelitehtaan, Tennispalatsin ja Lasipalatsin ottamista kaupungin kulttuurikäyttöön. Maailmantalokin tehtäisiin ja Töölönlahden kulttuurirakennukset tuli toteuttaa pikaisesti. Donnerin lautakunta toimi aloitteentekijänä mm. Malmitalon, Maunulan ja Herttoniemen monitoimitalojen ja Kanneltalon rakentamiseksi. Donner puheenjohtajana näytti siis uskovan myös rakennusten voimaan kulttuurin tyyssijana.

Vielä 27.9.2017 kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginvaltuutettu Jörn Donnerin toivomusponnen: "Kaupunginvaltuusto edellyttää, että kaupungin toimesta selvitetään mahdollisuutta pikaisesti perustaa laaja-alainen komitea joka luo visioita kulttuurin edistämiseen Helsingissä tähtäimenä tehdä kaupungista monimuotoiseen kulttuurin tekemiseen ja tuottamiseen innostava ilmapiiri lähimmän kymmenvuotiskauden aikana."

Ensimmäisen kerran hänet valittiin SKDL:n edustajana Helsingin kaupunginvaltuustoon vuonna 1968, myöhemmin hän edusti sekä demareita että ruotsalaisia - vaihtelevasti. Tuolloin nuorena valtuutettuna hänellä oli selkeitä mielipiteitä kaupungin kehittämisestä, olihan hänen teoksensa Uusi maammekirja julkaistu juuri vuotta ennen valintaa, vuonna 1967. Kirjaa tehdessään Jörn Donner oli 34-vuotias. Nykyään pääministeritkin ovat sen ikäisiä, mutta kirjan julkaisuaikaan pääministerinä oli Raafael Paasio 67 vuoden iässä ja presidenttinä saman ikäinen Urho Kekkonen.

”Aamua kaupungissa” oli Jörn Donnerin vuonna 1954 tekemä lyhytelokuva heräilevästä kaupungista. Se kannattaa katsoa: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/10/10/donner-seurasi-helsingin-heraamista-vuonna-1954

60-luvulla tapahtui

Kirjassaan Jörn Donner otti hauskan värikkäällä tavalla kantaa moniin kotimaan ilmiöihin. Mitä ne nyt olivat? Mitä oli tapahtumassa 60-luvulla? Aloitetaan kuitenkin maailmalta: Kylmä sota kiristi otettaan. Berliinin muuri pystytettiin vuonna 1961. Kuuban kriisi nousi otsikoihin vuonna 1962. Ydinsodan uhka oli konkreettinen. Kauhun tasapaino hallitsi maailmanpolitiikkaa. Suomessa väestösuojelunormit astuivat voimaan ja väestösuojia rakennettiin kerrostalojen kellareihin. Kennedy murhattiin marraskuun 11. päivänä vuonna 1963. Koteihin ilmestyneet televisiot toivat mustavalkoisena tämän tragedian olohuoneisiimme. Vuonna 1964 alkoi Vietnamin sota. Kiinan kulttuurivallankumous oli käynnissä ja Ranskan opiskelijamellakat olivat koettavissa Pariisin matkoilla keväällä 1968. Mieleen jäi Place St. Michélin poltettu elokuvateatteri ja iskulause: ”Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste”. Juri Gagarin oli tehnyt avaruuslentonsa jo vuonna 1961. Neil Armstrong johti Apollo 11 kuulentoa 20.7.1969. Vuosikymmen toi mukaan rockin, feminismin, LSD:n, hippiaatteen, muovin invaasion ja autoilun. Beatles ja Bob Dylan valloittivat. Mutta myös Erkki Junkkarinen ja komisario Palmu. Televisiossa ”Jatkoaika” viihdytti kansaa. Keskioluen saapuminen kauppojen hyllyille oli eräs merkki muutoksesta. Nuorisokulttuurit ja vapaus nousivat haluttuun ja hyväksyttyyn asemaan. Tšekkoslovakian miehitys tapahtui 21.8.68. Saman vuoden marraskuussa Vanha vallattiin. Sosiologi Erik Allardt erotteli 1960-luvulla neljä suomalaisen yhteiskunnan perusvastakohtaisuutta. Vastakkain olivat maalaiset ja kaupunkilaiset, työväenluokka ja porvaristo sekä kommunistit ja kaikki muut. Neljäs vastakohtaisuus oli suomen- ja ruotsinkielisten välinen - kuitenkin näistä vaarattomin. Helsingissä elettiin purkukautta. Kallio, Sörnäinen, Alppiharju ja Punavuori olivat saneerauksen kohteina. Puu-Käpylä synnytti vastareaktion.

Uusi maammekirja

Nyt referoin Jörn Donnerin mielipiteitä hänen vuonna 1967 julkaistun kirjansa pohjalta. En lainkaan ota kantaa siihen, miten hänen mielipiteensä ovat myöhemmin muuttuneet. Saattoivat muuttua paljonkin, sillä hänen kunnallispoliitikon uransa alkoi vasta kirjan julkaisemisen jälkeen. Ehkä suorastaan latistuivat, vaikka sitä en usko. Jörn Donner oli kantakaupungin ystävä ja nukkumalähiöiden vihaaja. Hänen kaupunkifilosofiansa tähtäsi suurkaupunkistrategiaan. Erityisesti Aarne Ervi joutui hän polemiikkinsa kohteeksi. Ervi, meidän huippuarkkitehtimme oli perustetun kaupunkisuunnitteluviraston ensimmäinen johtaja vuosina 1967-1969.

Näin nuori Donner kirjoitti: ”Ervi voitti aikoinaan Tapiolan keskustan suunnittelukilpailun ja hän on puutarhakaupunki-idean innokas kannattaja. Olen jo viitannut hänen ihanteeseensa: kaupunkilaisen täytyy voida avata ovensa ja tuntea ruoho jalkojensa alla. Suomalainen ihminen viihtyy Ervin mukaan lähellä luontoa.” Hän sanoo Ervin asuntofilosofian olevan: ”sarja kuvitelmia, tyhmyyksiä ja kohtalokkaita virhepäätelmiä." Hän jatkaa: ”Helsingin todellisuus ei millään tavalla vastaa Aarne Ervin unelmia. Tapiolaa lukuun ottamatta ei ole olemassa ainoatakaan johdonmukaisesti suunniteltua asuntoaluetta. On aivan turha luetella kaikkia vanhoja erehdyksiä - helsinkiläiset ovat niistä muutenkin hyvin selvillä. Toivon vain, että tulevat helsinkiläiset pääsevät asumasta näissä nukkumakaupungeissa.”

Donner rinnastaa Heikki von Hertzenin ”seitsemän kaupungin” suunnitelman ja Ervin ”ruohikkofilosofian”. Hän valittaa, ettei voi esittää mitään uutta ohjelmaa. Hänen käsityksensä oikeasta suurkaupunkifilosofiasta perustuu Gropiuksen ja Corbusierin lausumiin ajatuksiin tekniikan aikakauden kaupungin olemuksesta. Toisaalta hän katsoo mainittujen herrojen joutuneen väärinymmärryksen kohteeksi niinä vuosikymmeninä, jotka ovat kuluneet 20-luvulta. Nämä väärinkäsitykset ovat syynä siihen, että Suomessa on hyväksytty puutarhakaupunki ”ainoana suunnitelmattomuuden vaihtoehtona”. Donnerin mielestä asemakaavapäätökset ovat olleet sokeita.

Corbusier julkaiisi Plan Voisin -suunnitelman vuonna 1925. Corbusier suunnitteli kaupungin valon ja terveyden ideologialla. Tutkimukset ovat sittemmin osoittaneet hänen syvärunkoiset pilvenpiirtäjäkaupunkinsa hyvin epäedulliseksi valon kannalta. Vanha perinteinen umpikorttelikaupunki on parempi. Le Corbusierin Uudenajan kaupungin suunnitelma on tyrmäävä. Hän näki kuitenkin suunnitelmansa hyvin vihreänä ja sympaattisena. Pilvenpiirtäjät olivat 60-kerroksisia. Alimpana on Walter Gropiuksen Berliinin lähiö Gropiusstadt. Rakastiko Donner tällaista kaupunkiajattelua? En usko. Uskon hänen rakastaneen Corbun ja Gropiuksen filosofiaa, ei kaupunkeja jotka sen pohjalta olivat aikeissa syntyä ja pienessä mitassa syntyivätkin. Hän ei myöskään rakastanut Heikki von Hertzenin seitsemän kaupungin suunnitelmaa eikä Uusimaa-suunnitelmaa vuodelta 1966.

Jörn Donner ohjasi ja käsikirjoitti kesällä 1965 elokuvan nimeltä: ”Täällä alkaa seikkailu”. Helsinki on filmissä pääosassa. Harriet Andersson näytteli ruotsinmaalaista matkailijaa, jolle löytyi kaksi ihailijaa Helsingissä. Matti Oravisto esitti arkkitehtia, joka oli toinen heistä. Filmissä hänen toimistonsa oli Aarne Ervin toimisto Kuusisaaressa.  (Kuvakaappaus filmistä). Hauska juttu. Juurihan sitten kirjassaan Donner parin vuoden päästä panee Ervin puutarhakaupunki-ideologian maan rakoon. Donnerin filmin voit katsoa klikkaamalla tähän: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/08/08/taalla-alkaa-seikkailu-oli-donnerin-viilean-vahva-rakkaudentunnustus

Donnerin uskoi tietokoneitten auttavan suunnittelijaa paremmin ymmärtämään tulevaisuutta. Tämä usko oli Donnerin suusta hieman yllättävä, mutta myös ajalle tyypillinen. Donner kirjoitti: ”Tietokoneet ovat tehneet mahdolliseksi sen, että ihminen hallitsee tilastoja ja pystyy määräämään tulevaisuuden muotoutumisen. Tällaisissa oloissa on myös poliittisten elinten tiedettävä, mitä ne tahtovat."

”Auto jokaiselle”

Puutarhakaupunki oli selvästi tuon ajan puheiden paha henki tai hyvä henki. Olipa toinenkin mielenkiintoinen aihe, se oli auto. Henkilöauton suhteen nuori Donner (34) ja hieman vanhempi Ervi (57) olivat samaa mieltä. Ervi sanoi 50-luvulla pidetyillä insinööripäivillä: ”Suuret muutokset ovat tulossa. Sen ajan, minkä ihmiset nyt käyttävät juniin tai maanalaisiin metropoleissa, käyttävät tulevaisuuden työssäkävijät miellyttävään hetkeen autolla ajoon ja tehokkaampaan vapaa-ajan viettoon. Ajokillaan he asioivat nopeasti ja viihtyisästi, jos liikenne on tarkoituksenmukaisesti järjestetty.”

Donner kirjoittaa autosta: ”Historia on tulvillaan väärinymmärrettyjä, näennäisiä päämääriä. Maailman kansoilta on kysytty perin harvoin, ovatko ne sitä mieltä, että niiden yhteiskuntajärjestelmät ja uskonnolliset normit on istutettava muihin kansoihin. Myös tekniselle kehitykselle halutaan mielellään antaa korkeimman tarkoituksen hohdetta. Eräs suomalainen esimerkki on auto.  Yksityisautojen määrä asukasta kohti on puolta pienempi kuin Ruotsissa ja neljännes Yhdysvaltain autotiheydestä. Hallitus ilmaisee huolestumisensa autojen tuonnin vuoksi ja määrää korkean tuontiveron, osaksi maksutaseen vuoksi, osaksi sen perusteella, että kaikki eivät ’tarvitse’ autoa.”

Donner kannattaa Arvo Saloa: ”Auto jokaiselle! Monet tuntuvat olevan sitä mieltä, että yksityisauto on kuljetusväline, jonka ei tarvitse muodostua liian yleiseksi. Riittää ehkä, että ministereillä ja valtion yritysten johtajilla on käytettävissään suuret virka-autot; huonot venäläiset autot, joita valtion on pakko ostaa, voidaan antaa poliisille.  Arvo Salon ajatus, että valtion pitäisi hankkia autot kaikille aikuisille, on mielestäni täysin oikea. Auto merkitsee jo sinänsä vapautta. Eräs osoitus yhteiskunnan vapaudesta on ihmisten liikkuvuus. Suomea uhkaa alituisesti eristäytyminen, ei vain ulkomaista vaan myös maan rajojen sisäpuolella. Auto on eräs keino tämän eristäytymisen murtamiseksi.  Hyväksykäämme päämääräksi se, että ihmisten on voitava muuttaa paikasta toiseen ja nähdä niin paljon teitä kuin suinkin, jos niin haluavat."

Donner uskoo sähköautoon ja pintaliitäjiin, mutta myös ihmisen luovuuteen: ”On luultavaa, että nykyisellä tavalla konstruoitujen autojen määrä tulee vähenemään. Sähköauto tulee luultavasti soveltumaan kaikkein parhaiten heiluriliikenteeseen. Uusia lentokoneita kehitetään jatkuvasti ja pintaliitäjät tulevat valtaamaan suuren osuuden talvisessa ja runsasjärvisessä maassamme. Uudet julkiset liikennevälineet tulevat lyhentämään tulevien suurkaupunkimuodostelmien välisiä välimatkoja aina Imatralta Poriin.” Hän kuitenkin nostaa luovuuden tekniikan mahdollisuuksien yläpuolelle: ”Nämä ovat teknisiä kysymyksiä. Väitän, että ne ovat myös yhteiskunnallisia ja elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Vapauden sisimpiä arvoja ei voi mitata rahalla. Valintamahdollisuuksien aiheuttaman piristyksen ei tarvitse näkyä ihmisten kasvoilta. Onnelle ei tarvitse asettaa päämääriä, koska nämä päämäärät perustuvat yksilöllisiin arvostuksiin. Tekniikka antaa meille mahdollisuuden pystyttää rakennuskivet yhteiskuntaa varten, jossa yksityiset ihmiset voivat harjoittaa luovaa toimintaa kykyjensä mukaan.” Donner haluaa valtiosta rationaalisen: ”Eli lainatakseni jälleen Karl Popperia: Sen enempää luonto kuin historiakaan eivät voi neuvoa meille, mitä meidän tulisi tehdä. Luontoon ja historiaan tuomme mielekkyyttä vain me. Ihmiset eivät ole samanlaisia, mutta voimme päättää taistella tasaveroisten oikeuksien puolesta. Inhimilliset instituutiot, kuten esimerkiksi valtio, eivät ole rationaalisia, mutta voimme päättää tehdä niistä rationaalisempia.”

Ihana huoltoasema

Käsiteltyään alkoholipolitiikkaa ja alkoholitutkimusta laajasti ja ansiokkaasti ja todettuaan, ettei alkoholin tutkimukselta Suomessa tule milloinkaan puuttumaan kohteita, Donner löytää hyvän aasinsillan autoiluun. Hän uskoo autoilun vähentävän alkoholin kulutusta. Donner kirjoittaa: ”Autoilu ja raskaat kuljetukset ovat kymmenen vuoden aikaan saaneet aikaan teiden vallankumouksen. On syntynyt uusi yhteiskunnallinen elämänmuoto. Maanteistä on tullut Suomessa se, mitä rautatiet olivat aikaisemmin ja vesireitit niitä ennen.  Huoltoasemia on siellä täällä pitkin maisemaa, usein täysin suunnittelemattomasti. Merkit ovat suurelta osin samat kuin Euroopan länsiosissa: Shell, Esso ja Gulf, mutta myös venäläisten omistama TB sekä Kesoil ja Union. Asemien eleganssi lisääntyy vuosi vuodelta. Jotkut niistä ovat kuuluisien arkkitehtien piirtämiä. Tarjolla on kahvia ja ruokaa. Uusia motelleja rakennetaan. Siltä näyttää Amerikka, siltä näyttää Eurooppa, siltä tulee Suomikin näyttämään… Vanha maantie oli idylli. Ojan pientareella kasvoi korkeaa heinää, tiellä oli hevosen kakkaroita. Bussit ja harvalukuiset yksityisautoilijat etenivät varoen. Hevosajoneuvot olivat enemmistönä. Moottorisivilisaatio on uutta, kaupunkikulttuuriakin tuoreempaa. Maa on osittain varustettu tätä tulevaisuutta varten. Viisikymmenluvun suuri työttömyys hoidettiin tietöillä… Mutta ihmiset eivät vielä ole oppineet elämään teillä. Heidän asenteensa on maaginen ja arkaainen.  He pitävät autoa vielä osittain statussymbolina. Suomessa on myös poliittisia piirejä, joiden mielestä auto ei ole välttämätön osa uutta sivilisaatiota. He ovat unohtaneet, että yksityisauto suo vapauden, jota ei aiemmin ollut olemassa. Hallitus on huolissaan maksutaseesta, kunnalliset viranomaiset julkisesta liikenteestä… Huoltoasemat, joilla syön ja ruokin autoni kertovat, että Suomi on siirtymässä metsien ja toivottoman maanviljelyksen ajasta kohti uutta kautta. Maalaiskauppojen yksinäiset pumput, joita on käytettävä käsin, ovat muistoja ajalta, jolloin monet ihmiset eivät koskaan olleet istuneet autossa. Rakastan tätä teiden ja huoltoasemien, värikkäiden ja idioottimaisten mainoskylttien, sinapin tahrimien papereiden ja rutistettujen savukepakkausten sekasotkua. En ymmärrä miksi luontoa olisi pidettävä kauniimpana kuin bensiinipumppua, kirkkoa arvokkaampana kuin voiteluhallia. Huoltoasemilta saa ostaa monenlaisia tarvikkeita, nestettä tuulilasin pesulaitteisiin, halpoja sateenvarjoja, arvottomia aurinkolaseja, tuulettimien remmejä, pölyhuiskia.  Asemien sisällä haisee, lattialle on vuotanut öljyä. Tuhkakupissa on tusinoittain litistettyjä natsoja. Katson tiikereitä, jotka mainostavat bensiinin mieletöntä voimaa, kiiltäviin haalareihin pukeutuneita naisia, jota kehuvat miestensä olevan supermiehiä.”

Maailmankaupungit ja Helsinki

Donnerin pohdiskelu on äärimmäisen kiinnostavaa ja ajankohtaista. Erityisesti Helsingin seudun koko ja hallinto ovat monien mielenkiintoisten ajatelmien kohteena: ”Lienee hedelmällisintä valita lähtökohdaksi Helsinki noin puolentoista miljoonan asukkaan kaupunkina. Ja kuvitella yksi tai kaksi satelliittikaupunkia sopivan välimatkan päähän Helsingistä. Niiden asukasluku voisi olla von Hertzenin ihanne, 100 000 henkeä, tai Ruusuvuoren ajatuksen mukaan hiukan suurempi tai oman henkilökohtaisen käsitykseni mukaan 200 000 ja 300 000 hengen välillä." Donner epäilee, että monet sodan jälkeen metsiin rakennetuista asuntoalueista olisi edullisinta räjäyttää maan tasalle.  Näin siksi, että korjaus- ja hoitokustannukset kohoavat hyvin suuriksi. Tarpeellisilta osin vanhojen metsälähiöiden hävittäminen antaisi tilaa suurimittaiselle asuntotuotannolle. ”Taloudelliset laskelmat osoittavat yksiselitteisesti suurimittaisen yhdyskuntasuunnittelun edullisuuden." Donnerin ”kliseemäinen” suunnitelma edellyttää vahvoja poliittisia päätöksiä, sillä hänen mukaansa Uudellamaalla kaikki kaupunkirakentamiseen tarvittava maa on pakkolunastettava ja kuntien yläpuolelle on muodostettava päätöksentekoelin, joka tekee kaavoituspäätökset. Donner uskoo, ettei päätöksiä synny, elleivät Helsingin poliittiset voimasuhteet muutu. Niiden tulee muuttua. Kaupunkitutkimukseen ja suunnitteluun on saatava laajassa mitassa sosiologian ja sosiaalipsykologian asiantuntemusta.

Tori ja markkinapaikka yhteisöllisyyden symbolina

Donnerin mielenkiintoinen kaupunkipoliittinen ajatus kulminoituu toriin tai markkinapaikkaan yhteisöllisyyttä luovana tekijänä. Näin hän kirjoittaa vuonna 1967: ”Olen vakuuttunut siitä, että nykyinen elämäntapamme elpyisi aistillisemmaksi ja välittömämmäksi, elleivät yksilöiden kanssakäymistä hallitsisi vain perhe, työpaikka ja eri alojen etuja ajavat yhdistykset, vaan ihmiset voisivat tavata toreilla ja markkinapaikoilla (katon alla ja lämpimässä).” Donner toivoo, että tällaisia tiloja luotaisiin ihmisiä varten. Näin lisättäisiin luottamusta ja halua elää avointa elämää. Hän pitääkin perusteluita tiheään rakennetun kaupungin puolesta osin järkiperäisinä, osin tunnepohjaisina. ”Mutta olen siinä määrin vakuuttunut omista kyvyistämme, että voin kuvitella meidän pystyvän säilyttämään sen, mikä nykyisissä suurkaupungeissa on kelvollista tulevaisuutta ajatellen, ja hylkäämään kurjuuden, slummin, typeryyden. Vuoden 2000 suomalainen on kaupunkilainen, ehkä suurkaupunkilainen. Siihen on tällä hetkellä 33 vuotta.”

Greater Helsinki Vision yritti yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin päästä visioissa  Donnerin tasolle tai ylikin. Siitä ei saatu aikaiseksi varsinaisia villoja ja jos jotain saatiinkin, se oli 14 kunnan ja valtion yhteistyö MAL-sopimuksen puitteissa. Hyvä sekin, mutta vielä ei ole ylletty Jörn Donnerin visioiden tasolle.

Auton pakkovalta – vieläkö voimassa?

Olen siteerannut tekstejä, joita kirjoitti nuoruudessaan eräs suuri suomalainen 60-luvulla. Eikä vain eräs suuri suomalainen, näin kirjoitti nimenomaan suuri suomalainen Jörn Donner. Samoihin aikoihin perustettiin Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö. Yhdistyksen jäsenet  julkaisivat sitten pamfletin Alas auton pakkovalta. He olivat aiheesta huolissaan auton pakkovallasta.  Osoittautuivatko kirjoittajien päätelmät vääriksi tai suorastaan liian toiveikkaiksi? Olihan aatemaailmoissa jotain eroa kun vertaa Donnerin ajatuksiin samalta ajlata. Oltiinko umpeensa pessimistejä? Kaikki tuntuukin toimivan kohtalaisesti. Vai toimiiko? Jörn Donnerin ja alkuaan Arvo Salon toivomus autosta kaiken kansan välineenä on nyt totta. Auto ei ole asettanut veljeä veljeään vastaan, eikä isää poikaansa vastaan. Kemiallinen sodankäynti on saanut uusia muotoja. Auto on vielä käytössä vuonna 2019, eikä käytön vähenemisestä näy juuri merkkejä. Auto ei ole muuttunut teknologialtaan vanhanaikaiseksi. Miltei tuntuu siltä, että juuri autoteollisuus onkin ainoa taho, joka kehittää ja innovoi. Yhteiskunta, suunnittelijat ja poliittiset päättäjät eivät ole kyenneet samaan. Kaupungit eivät ole muuttuneet. Ryömivä kaupunki laajenee vääjäämättömästi. Ruuhkamaksuja tai ”tungosmittareita” ei meillä vain saada aikaiseksi, vaikka niiden hyödyt olisivat ilmeiset. Ollaanko lähtöpisteessä? Vai loppupisteessä? Jörn Donner ei enää ole kanssamme näitä asioita pohtimassa. Onneksi on hänen kirjansa - ei haittaa vaikka se on 50 vuoden takaa!