Punainen viiva Sirtestä Jufraan

Kansainväliset uutiset kertovat Sirten ja Jufran kaupungeista Libyassa. Egyptin valtionjohtaja, kenraali Abdel Fattah al-Sisi on ilmoittanut punaisen viivan kulkevan näiden kaupunkien kautta. Minkä punaisen viivan? No, punaisen viivan, jonka ylittäminen tulee aiheuttamaan Egyptin puolelta sotilaallisen väliintulon. Punaisen viivan ylittäminen muodostaa uhan Egyptille. Siis, jos Libyan valtion johdossa on vihamielinen voima joka sitten ottaa haltuunsa Sirten ja Jufran kaupungit, syntyy tämä uhkatilanne. Punainen viiva sijaitsee noin 800 kilometriä länteen Egyptin rajalta ja 1500 kilometriä Kairosta. Egyptillä on toinenkin suuri murheenkryyni. Se on Etiopian rakentama pato Niilillä, noin 2500 kilometriä Kairosta etelään. Egyptin murheenkryynit ovat kaukana sen pääkaupungista Kairosta. Kaikki nämä matkat ovat läpi suuren autiomaan. Nyt käsitellään vain yhtä Egyptin murheista, Libyaa.

Satelliittikuvaotoksessa näkyvät Libyan, Egyptin ja Sudanin rajat. Suomi on kuvan vasemmassa alareunassa - mittakaavan vuoksi. Suomen pinta-ala on 19 % Libyan pinta-alasta ja 34 % Egyptin pinta-alasta. Libyan keskiosassa näkyvät Sirten ja Jufran kaupungit joiden kautta kulkee Egyptin valtionjohdon punainen linja. Karttaan on merkitty vihreällä Libyan öljykentät ja sinisellä Muammar Gaddafin rakentama Man Made River putkiverkosto pumppauskenttineen. Sinisellä näkyy myös Sudanin ja Egyptin alueella kulkeva Niili. Kuvan oikeassa alakulmassa on kiistoja herättänyt Etiopian rakentama jättimäinen voimalaitos Grand Ethiopian Renaissance Dam. Pato on nyt lähes valmis ja etiopialaiset haluavat ryhtyä täyttämään patoallasta. Egyptiläiset väittävät patoamisen leikkaavan 30 % heidän vesivaroistaan.

Millaisia ovat Sirte ja Jufra?

Sirte ja Jufra ovat uutisissa. Minä olen käynyt noissa kaupungeissa pari sataa kertaa. Meidän arkkitehtuuriin ja insinööritöihin keskittyneellä firmallamme oli noissa kahdessa kaupungissa pysyvää henkilökuntaa kymmenen vuoden ajan. Koko Libyan maassa pysyvää henkilökuntaa oli 25 vuoden ajan. Firman nimi oli Devecon Oy. Sen osakkaita olivat Arkkitehtitoimisto CJN Oy, Ekono Oy, Maa ja Vesi Oy ja LT-Konsultit Oy. Minä olin lähes pysyvästi Libyassa koko 90-luvun ja tiukkaan tahtiin jo 70- ja 80-luvuilla. Libyan työt alkoivat vuonna 1977, kun saimme tehtäväksi Tripolin Transportation Master Plan -suunnitelman. Tätä työtä paikan päällä johti DI Harri Leppänen. Suuri työ alkoi sitten vuonna 1982. Kysymyksessä oli Ras Lanuf New Town, 40000 asukkaan öljykaupungin suunnittelu ja rakentamisen valvonta. Suunnitteluprojektia johti DI Kari Lautso, ja rakennustyön valvonta oli DI Markku Piispasen käsissä. Ohessa tehtiin mm. rakennussuunnitelma rannikon moottoritiestä Tunisian rajalta Ras Jediriin sekä Misuratasta Abu Griniin. Tiesuunnitelmien vetäjänä oli DI Raimo Vuori. Tehtiinpä myös kaikkien Libyan merenrantakaupunkien rantasuunnitelmat.

Sirte ja Jufra tulivat ohjelmaan vuonna 1990. Valtiossa oli päätetty aloittaa hajakeskityspolitiikka. Sirtestä ja Jufrasta tehtäisiin vuorotellen maan pääkaupunkeja ja hallintokeskuksia, Jufra talvisin ja Sirte kesäisin. Molempiin rakennettaisiin hallintokeskukset ministeriöineen ja kongressikeskuksineen. Näihin tehtäviin meidät valittiin niin suunnittelun kuin rakentamisen valvonnan osalta. Saatatte arvata, oliko juhlaa? Suomessa iski suurlama ja me saimme suurtehtävän juuri samaan aikaan.

Tämä oli esipuhetta sille, että aion nyt kertoa, millaisia kaupunkeja nuo kaksi olivat silloin kun meidän työmme alkoivat vuonna 1990 ja millaisia ne olivat töiden valmistuttua vuonna 2000. Millaisia ne nyt ovat, se jää arvauksen ja satunnaisten satelliittikuvien ja uutiskuvien varaan. Nuo paikat ovat nykyään sellaisia, ettei niihin menemisessä ole asiaa. Mutta teille asiasta kiinnostuneille aion nyt aluksi antaa pienen historiakertauksen. Se on hyvä itsellekin.

Pikahistoriaa omalta Libyan ajaltani

Libyan kuningaskunta teki ensimmäiset öljylöytönsä vuonna 1959. Öljykenttien omistuksesta tehtiin sopimukset kansainvälisten öljy-yhtiöiden kanssa. Alkuvuosina Libya tuotti 3 milj. barrelia päivässä. Gaddafi teki vallankumouksensa vuonna 1969. Öljyntuotanto kansallistettiin ja ulkomaiset yhtiöt joutuivat lähtemään maasta. Nyt puhutaan sodanuhasta Egyptin ja Libyan välillä. Muistaako kukaan, että nämä maat kävivät neljän päivän sodan vuonna 1977. Minä muistan. Sodan syynä oli Egyptin presidentin kielteinen kanta maiden yhtymisen suhteen. Gaddafi oli ajanut liittovaltiota Syyrian, Egyptin ja Libyan välille. Ensin Syyria kaikkosi. Sitten Egypti. Sotaa käytiin rajakahakoina Tobrukin seuduilla. Anwar Sadat sitten suostui aselepoon ja kahakointi päättyi. Egyptin ja Libyan kahakoinnin aikaan meidän Tripolin projektimme oli päässyt hyvään alkuun. Tutkimukset oli suoritettu ja ennusteita ryhdyttiin kasaamaan. Meillä meni hyvin, mutta Libyan öljykenttien management oli joutunut heikolle tolalle ja öljyntuotanto laski jyrkästi.

Gaddafi hääri kansainvälisessä politiikassa varsin innokkaasti. Se ärsytti Ronald Reagania ja amerikkalaiset päättivät ryhtyä tositoimiin.  Alkusyynä kaikkeen oli Gaddafin aktiivinen tuki terroristijärjestöille. Tuen kohteina olivat mm. Irlannin IRA ja Italian punaiset prikaatit. Hänen epäiltiin olleen tukemassa myös eräitä lentokenttäiskuja sekä yökerhoiskuja. Gaddafin suuri ajatus oli perustaa arabimaiden ja Afrikan muslimimaiden liittouma. Kaikki nämä tekijät yhdessä muiden tekijöiden lisäksi johtivat Tripolin ja Benghazin pommituksiin 15.4.1986. Meidän väkeämme oli paikalla pommituksen tapahtuessa. Juuri silloin oli käynnissä massiivinen Ras Lanuf -projekti. Ranskan suurlähetystö noin yhden kilometrin päässä toimistoltamme tuhoutui. Pommituksia tehtiin 35 koneella. Yksi kone ammuttiin alas venäläisellä ilmatorjuntaohjuksella. Lukuisia Iljushin- ja Mig-koneita tuhottiin kentille. Pommi osui myös Gaddafin asuntoon. Hän oli saanut etukäteisvaroituksen Italiasta ja poistunut paikalta hieman ennen pommeja. Muutoin Gaddafin vahva ilmatorjuntasysteemi nukkui pommituksen aikana. Ohjuksia ammuttiin runsain mitoin pommittajien jo poistuttua.

Libyalaiset suorittivat sitten 1988 terrori-iskun pudottamalla Pan Am 103 lennon Skotlannin yllä. 214 ihmistä sai surmansa. 1990-luku ja 2000-luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat ulkonaisesti katsoen melko rauhallisia. Länsivallat katsoivat Gaddafin olevan hyvä suoja islamistiterroristeja vastaan. Libyasta toivottiin hyvää kauppakumppania. Terrorismin synnit oltiin valmiita unohtamaan, jos Libya tunnustaisi tekonsa ja suorittaisi korvauksia uhrien omaisille. Libya maksoikin vuonna 2008 3 miljardia dollaria amerikkalaisille uhreille Lockerbien lentoterrorismista ja Saksan yökerhoräjähdyksestä. Kauppasuhteet avattiin ja vanhat unohdettiin. Libya nimettiin jopa turvallisuusneuvoston jäseneksi 2008-2009.

Arabikevät Tunisiassa, Syyriassa ja Egyptissä alkoi vuoden 2011 alussa. Libyassa Benghazista 15.2 alkaneet mielenosoitukset levisivät ja johtivat vielä samana vuonna Muammar Gaddafin murhaamiseen ja vanhan vallan kaatumiseen 20.10.2011. Gaddafilaiset arvioivat maan joutuvan kaaokseen. Sinne se joutui ja syvään sellaiseen. Siellä se nyt on.

Kuvassa on pieni aikajana Libyan tapahtumista. Libyan öljyvienti oli huipussaan 70-luvulla. Silloin harvaan asutun maan kansantulokin asukasta kohti oli korkeampi kuin Suomessa tai Yhdysvalloissa. Nyt ollaan heikossa jamassa niin öljytuotannon kuin kansantulonkin suhteen.

Pitkä ja lyhyt historia

Libyan rannikkokaupungeilla ja sisämaan keidaskaupungeilla on takanaan historiaa antiikin ajoista ja roomalaisajoista alkaen. Sabrata ja Leptis Magna lienevät parhaiten säilyneitä roomalaiskaupunkeja. Ne ovat mahtavia. Yksi Rooman keisareista oli libyalainen. Hän oli nimeltään Septimus Severus (146-211). Libya oli Rooman vilja-aitta. Libyalaiset väittävät keksineensä makaronin. Ainakin syövät sitä antaumuksella. Ottomaanien ajan linnoja tavataan kaikissa Libyan kaupungeissa. Sittemmin ne olivat Italian siirtomaavallan sotilaallisia tukikohtia. Sirtessä oli ottomaanien linna ja sellainen on myös Jufrassa. Linnan rauniot ovat jäljellä. Sirten alueella asuu monia heimoja. Gaddafin Gadhadfa-heimon lisäksi siellä on perinteisesti asunut ainakin kymmenkunta tunnettua heimoa.  Nykyinen LNA-johtaja Khalifa Haftar on Sirten Ferjani heimoa. Libyan National Army on Haftarin johtama Benghazi-, tai oikeastaan Tobruk-johtoinen liittouma. Sitä tukevat USA, Jordania, Saudi Arabia, Egypti, Yhtyneet Arabiemiraatit, Kreikka, Venäjä ja Ranska. GNA on Tripoli-johtoinen hallinto, Yhtyneiden kansakunnat on sen tunnustanut, sitä tukevat mm. Turkki, Qatar ja Italia. Libyassa Misuratan kaupunki on vahva GNA-tukija. Mutta pelkkä tuki ei riitä. Pitäisi saada myös lisää valtaa. Misuratan militia oli Sirten ISIS-porukan tuhoaja, he olivat hetkellisesti sankareita. Myös EU tukee periaatteessa, mutta vain periaatteessa tätä hallintohaaraa. Onko kysymyksessä libyalaisten sisäinen valtataistelu? Heimojen sota heimoja vastaan? Tai kaupunkisota? No ei alkuunkaan. Tyhjää hiekkaerämaata ei kannata vallata, eikä taateliviljelmiäkään, vaikka jufralaiset väittävät taateleitaan maailman parhaiksi. Kyseessä on öljy.

Kansainvälisesti pelissä ovat siis Libyan öljy- ja maakaasuvarat. Todetut raakaöljyreservit ovat 48 mrd. barrelia. Se tarkoitta 3 % kaikista maailman öljyvaroista ja riittäisi 500 vuodeksi maan omaan käyttöön. Nykyisellä 1 miljoonan barrelin päivävientitahdilla öljyä riittäisi vietäväksi 130 vuodeksi. Kaasuvarat ovat 1,6 mrd. m3. Nykyisellä tuotannolla ne riittävät noin 90 vuodeksi. Puolet tuotannosta menee vientiin. Näistä kahdesta asiasta kaikki ovat kiinnostuneet. Kukaan ei ole niinkään paljon kiinnostunut väestöltään Suomen kokoisen pikkumaan kansasta. Tai retorisesti kyllä, mutta se häipyy taka-alalle. Offshore kaasuvarat ovat uusimman kiinnostuksen kohde. Kreikka, Kypros ja kumppanit haaveilevat kaasuputkesta. Turkki haluaa puolestaan tuon putken itselleen. Libyassa heimot, kaupungit, yksilöt ja militiat muodostavat sellaisen sisäisen pokerin, ettei siitä kukaan ulkopuolinen ota selvää. Taitaa jäädä libyalaisilta itseltäänkin epäselväksi. We hope, we hope, sanoo libyalainen ystäväni. On käynnissä todellinen power play. Eri maat syöttävät peliin lisää aseita ja ammuksia.

Ensimmäistä kertaa Sirtessä 1982

Ajoin ensimmäisen kerran Sirten kaupungin läpi vuonna 1982. Silloin valmistimme tarjousta Ras Lanufin kaupungin suunnittelemiseksi. Tilaajana oli Kansallisen öljy-yhtiön alainen Brega & Ras Lanuf Higher Committee. Tripolista oli matkaa Ras Lanufiin 670 kilometriä. Sirte on 470 km Tripolista ja siellä pysähdyttiin kahvilla. Miltä tuo hiekanvärinen kaupunki näytti? Oliko siellä jotain erityisen kauniita rakennuksia? Erityisesti halusimme nähdä Sirten rantabulevardin. Olimme kyllä pettyneitä. Mitään todellista Välimeren rantabulevarditunnelmaa ei löytynyt. Kaupungissa ei ollut myöskään jäljellä vanhaa kaupunkia basaareineen. Kaupungin keskellä pääkadun varrella oli Gaddafin hallinnon valkea, vihreällä dekoroitu telttamainen vallankumousmaja. Sen arkkitehtuuri epäilytti. Tuohon aikaan kaupungissa asui noin 90000 asukasta. Keskustassa oli muutamia korkeita kerrostaloja, pääosin kaupunki oli kaksikerroksista asutusta. Julkiset rakennukset olivat heikkotasoista ”egyptiläisarkkitehtuuria”. Selkeä provinssikaupunki. Ensimmäinen työmme Sirtessä olikin suunnitella vallankumousmajan viereisen torin pintakuviointi. Vihreää väriä käytettiin. Sittemmin Sirte tuli omien töiden myötä varsin tutuksi. Sirtessä sijaitsi tilaajaorganisaation päämaja. Sinne kuljetettiin pienoismallit ja tuhannet piirustukset. Siellä käytiin sadat neuvottelut ja kädenväännöt. Sirteen nousseet Sirt Bay hotelli ja valtaisa hallintokeskus olivat ansaitun ylpeyden aiheita.

Tässä on YK:n raporttia Sirtestä vuodelta 2018: https://unhabitat.org/sites/default/files/documents/2019-04/city_profile_of_sirte.pdf

Devecon Oy suunnitteli Sirteen Sirt Bay hotellin kongressitelttoineen sekä valtaisan kongressikeskuksen. Me myös valvoimme näiden töiden rakentamisen. Valvonnan kohteena oli myös suuri kerrostaloalue kaupungin keskustassa sekä jäteveden puhdistamo kaupungin länsilaidalla. Karttaan on punaisella tähdellä merkitty taisteluissa vuoteen 2018 vahingoittuneet alueet. Meidän kohteistamme mikään ei vahingoittunut ratkaisevalla tavalla.

  

Suomalaiset insinöörit Sirten keskustan kerrostalotyömaalla 1992. Vasemmalta Raimo Nurminen, kuka?, Jukka Tarkkala, Esa Koskelainen ja Aarne Tapanainen. Sirten valvontavaiheen aikana paikalla toimi yhteensä 13 suomalaista valvojaa. Jukka Tarkkalan tapaisia vierailevia asiantuntijoita kävi paikan päällä jatkuvasti. Sirten keskustan kerrostaloalueen urakoitsijana toimi turkkilainen MESA.

Sirten kongressihalli on mahtava rakennus. Ylemmässä kuvassa on rakennuksen pienoismalli. Se oli sijoitettu tilaajan rakennuttajaorganisaation ODAC:in toimistoon Sirtessä. Alemmassa kuvassa on satelliittikuva. Se on todellisuutta. Emme kuitenkaan tässäkään kuvassa voi arvioida taistelujen jälkien määrää, sillä kuva on ajalta ennen Gaddafin vallasta syöksemistä. Talon pituus on 340 metriä ja leveys 80-140 metriä. Sen korkeus on 30 metriä ja kerrospinta-ala 43 000 kerrosneliömetriä. Suuressa salissa on 4 500 istumapaikkaa ja neljässä pienemmässä salissa yhteensä 2 800 istumapaikkaa. Rakennuksen pääsuunnittelijana toimi arkkitehti Jussi Jauhiainen. Hänen lähimpiä apulaisiaan olivat arkkitehdit Kari Somma ja Jalo Virkki. Kalusteet suunnitteli Hannele Rågård-Helkama. Rakennesuunnittelusta vastasi DI Raimo Nurminen.  LVI-suunnittelun päävastuullisena oli DI Harri Ripatti. Sähkösuunnittelusta vastasi ins. Reijo Sarkkinen. Infran suunnittelua tehtiin DI Markus Saaren johdolla. Piha-alueet suunnitteli Arkkitehtuuritoimisto B&M Oy ja maisemasuunnittelua hoiti maisema-arkkitehti Veli-Markku Uski. Projektipäällikkönä kotimaassa toimi DI Markku Piispanen ja Libyassa se taisin olla minä itse. Rakentamista valvoi aluksi arkkit. Markku Nikkola ja pääosin DI Esa Laihonen. Kongressikeskuksen urakoitsijana ja toteuttajana oli italialainen Cogefar, Fiatin tytäryhtiö.

Taisteluissa Gaddafia vastaan 2011 talo sai vaurioita. Seinissä on singon reikiä, sisustus on tuhottu, osin varastettu. Hannelen huonekalut lojuvat kasoissa aulojen nurkissa. Tuskinpa sähköt toimivat tai ilmanvaihto. ISIS käytti salia valistustilaisuuksiensa paikkana. Kuvia niiltä ajoilta. Aikoivat ilmeisesti perustaa Sirteen tärkeän keskuksen toiminnalleen.

Jufrassa ensimmäistä kertaa vuonna 1990

Hajakeskitysperiaatteen mukaan Jufraan oli tehtävä hallintokeskus koko maata varten. Jufrasta oli määrä tehdä maan pääkaupunki talvikausiksi. Meidät valittiin ehdokkaaksi Ras Lanufin maineen perusteella. Jufran suunnittelukeisari Haffad Zaidan oli Ras Lanufin Anwar Sassin ystävä ja ihailija. Huhu kiersi hyvänä meidän taidoistamme.

Ensimmäinen matka Jufraan oli jännitystä täynnä. Millainen on libyalainen keidaskaupunki? Onko siellä ihanaa palmuromantiikkaa? Miten väki on pukeutunut? Miten he asuvat? Ajomatka Tripolista Jufraan oli 620 kilometriä. Rannikolla Misurataan saakka oli matalaa puustoa ja kylien kohdalla taatelipalmujen komeita rivistöjä. Hiekkaisilla pelloilla kasvoi mahtavia vesimeloneja. Niitä myytiin pick upeista tien varrella.  Misuratan jälkeen alkoi autiomaa. Yksittäiset puut sinnittelivät punaisessa hiekassa. Tällaista oli erämaa satojen kilometrien matkalla. Itse asiassa valtaisan hienoa.

Perille saavuttuamme majoituimme hotellin pahaseen kylän keskustassa. Kaupunkeja oli kolme, Suknah, Hun ja Waddan. Suuret palmupuuistutukset olivat kaupunkien äärellä. Hunissa on kiintoisa vanha kaupunki, tosin hyljättynä. Vain Afrikan siirtolaiset asuttavat raunioituneita taloja ilman sähköä, vettä tai viemäreitä. Suknasta oli juuri keritty purkaa erinomaisen kiinnostava perinteiseen ekologiseen asumiseen perustuva vanha kaupunki. Hunissa oli myös suomalaista jälkeä. Siellä oli Vise Oy:n rakentama ammattikoulu. Suomalaiset olivat myös tehneet alueelle yleiskaavaa jo ennen meidän tuloa paikalle. Mahtoivatko meidän paikalliset hallintoherramme lainkaan tietääkään näistä kaavaprojekteista, ei niistä aikanaan puhetta koskaan tullut.

Waddaniin oli rakenteilla lomailualue tekojärvineen. Geoterminen vesisuihku tarjosi maan uumenista kuumaa vettä. Huvittavaa kyllä, Waddanilla oli kylän keskellä oma lentokenttä, jonka kiitoradan pituus oli/on 2 km. Hunissa 20 kilometrin päässä on puolestaan sotilaskenttä, jonka kiitorata on 4 km. Hunin kenttä onkin juuri se, joka nyt on kansainvälisen keskustelun kohteena. Onko sinne lennetty venäläisiä koneita juuri nyt? Sitä ei satelliittikuva kerro, vaikka se kertookin alueella olevan useita neuvostoliittolaisia sotakoneiden romuja, jo 80-luvulla sinne jämähtäneitä. Kerroinkuin tuosta blogissani   http://penttimurole.blogspot.com/2020/01/virtuaalimatkoja-menneisyyteen.html

Hunin maisemaa. Palmut olivat ainaisen ihastuksen kohde. Nämä villit palmut toivottivat minut aina tervetulleeksi Jufraan.

Asukkaita alueen kolmessa kaupungissa oli noin 100000 henkeä. Ruokakunnat ovat suuria. Vain 20 % asukkaista oli ns. työssäkäyviä. Lasten määrä oli valtava, koulut pursuilivat. Työt pyörähtivät käyntiin.  Aloitettiin suunnittelemalla asemakaavat 2400 asunnolle. Noin kolmannes asunnoista oli kerrostaloja. Pian alkoi hallintokeskuksen suunnittelu. Näistä kaikista hankkeista onkin kuvaus tuossa bogissani, jonka linkin juuri ohitit.

Alueen rakentaminen on haaveissa. Mohandis Hafad Zaidan ja Dr. Youssef Dubeiba tarkkailevat maastoa yhdessä arkkitehti Pekka Rautimon ja meikäläisen kanssa. Tuohon maastoon olisi tehtävä asuntoalue 20000 ihmiselle. Olisi rakennettava asunnot, koulut, lastentarhat, kulttuurikeskus, souk ja vielä kadut, aukiot, vesitorni ja vedenpuhdistuslaitos. Hafad halusi irrallista ”esikaupunkia”, valtionjohtajaeversti oli toista mieltä. Hän oli ilmiselvä urbanisti. Toimeen ryhdyttiinkin ja kuuden vuoden päästä Hafadilla oli ensimmäinen kaupunginosa valmiina. Aika ystävälliset suhteet. Pidän kättäni Hafadin olkapäällä.

Jufran hallintokeskuksen arkkitehtuurista vastasivat Daniel Bruun ja Jussi Murole. Insinöörisuunnittelun koordinaattorina oli DI Mikko Kaasalainen. Rakennesuunnittelijoina toimivat DI Raimo Nurminen ja Kari Yrjölä, sähköstä vastasi ins. Arto Hellsten, LVI:n hoiti DI Seppo Saastamoinen, telestä ja turvallisuudesta vastasi DI Atso Vuorinen, infraa hoiti DI Andy Sadlak, ja maisemoinnista vastasivat maisema arkkitehti Veli-Markku Uski ja sis. arkkit. Liisa Ilveskorpi. Jufran hallintokeskuksen urakoitsijoina olivat turkkilaiset Baitur ja Yasar Özkan.

Punainen viiva – mitä se tarkoittaa?

Egyptin valtiojohtaja uhkaa punaisella viivalla. Turkin valtiojohtaja lähettää dronensa paikalle ja lupaa lisää sotilaallista apua. Ranskan valtiojohtaja syyttää Turkkia vaarallisesta pelistä ja sopimusten rikkomisesta. Donald Trump soittaa Haftarille ja antaa tukeaan. YK:n pääsihteeri sanoo, ettei sodilla koskaan ole ratkaistu mitään ongelmia. Putinin väitetään lennättävän koneita Jufraan, sodanko ehkäisemiseksi tai vai sananvallan lisäämiseksi. Libya on läkähdyttänyt itsensä kuolinkouristuksiin sisäisessä valtataistelussa. Kondorit liitelevät voihkivan yläpuolella.

Kunniataulu

Tässä lopuksi kunniataulu Libyassa 90-luvulla työskennelleistä deveconilaisista, he juuri olivat niitä Sirten ja Jufran veteraaneja.

Matkailulehti 1913 syrjäyttää hetkeksi kesäkirjat

Kesällä törmää usein kesäkirjoihin menneiltä ajoilta. Se on todella kiehtovaa. Menneet ajat ovat yhtä aikaa niin tavattoman kaukana, mutta samanaikaisesti aivan tuossa lähellä. Liisa katsasteli meidän kotimme kirjahyllyä iltalukemisen toivossa ja törmäsi hyllyssä vanhojen kirjojen joukossa tummanpuhuvissa kansissa lymyilevään Leo Tolstoin kahden teoksen kirjaan. Teokset olivat Tolstoin ensimmäisiä kirjallisia tuotteita. Kirja oli Forssan kirjaston vanhoja poistettuja teoksia. Miksi minun hyllyssäni on sellainen teos? Se on siksi että lasteni isoäiti oli Forssan kirjastonhoitaja. Teoksen etukannen sisäpuolelle on liimattu kirjaston käyttöohje. Pian palaan joihinkin tämän kirjan loisteliaan mielenkiintoisiin hienouksiin. Toinen hämmästyttävä kesäkirja-aihio oli netistä löytynyt Suomen matkailijayhdistyksen Matkailulehti joulukuulta 1913. Lehti löytyi Suomen kansalliskirjaston digitaalisesta aineistosta. Lehdessä kerrotaan matkailu-uutisia tsaarinajan Suomen suuriruhtinaskunnasta.

Hauskin juttu tuossa lehdessä on kertomus kemiöläisistä. Juuri niiden ihmisten lähi-esi-isistä joita tällä kesälomasaarella liikkuu. Palataan siihenkin. Kolmas kirja joka nyt herättää ruokapöytäkeskustelua on Jordan Petersonin ”12 elämänohjetta”. Teinipoika perheessä on innostunut psykologiasta ja lukenut kirjan. Nyt käydään keskustelua siitä, onko naisilla jo geenitasolla suurempi hoivavietti kuin miehillä. Feministikirjailija tätä vastustaa. Römpänukko sanoo, että näin saattaa olla syntymättömien lasten osalta, mutta syntyneillä asia on jo niin kuin Jordan sanoo ja teinipoika uskoo. Niin, onpa sitä tullut aina ihmeteltyä miten omatkin poikalapset, poikalapsenlapset ja poikalapsenlapsenlapset ovat kautta aikojen innostuneet paloautoista ja tyttölapset taas nukkevauvoista tai nykyään kai poneista.

Mitä Matkailulehti kertoo kemiöläisistä?

Ensiksi kirjoittaja toteaa ruotsalaisen saaristokansan kutsuvan tällaista saarta maaksi - tässä tapauksessa Kemiön maaksi: ”Kemiö on kaikkien ympäristöllä olevien saarien emä, sen kirkko emäkirkko ennen muita, se katselee muita kunnioitusta vaativin äidinsilmäyksin, sillä sen kulturi on vanhinta niillä tienoin. Ja Kemiönmaassa on paikka, missä virta on vuolain ja kulkee nimellä »Strömma" Virtala. Mutta kaikesta tästä huolimatta on kemiöläinen aito ruotsalainen, tyypillinen skandinavi.” Kirjoittaja ryhtyy sitten erittelemään tarkemmin kemiöläisten ja helsinkiläisten rodullisuutta: ”Kymmenkunta vuotta sitte ei Kemiön maalla kuullut ainoatakaan Suomen sanaa; nyt taas suomalaisia työmiehiä tapaa kaikkialla. Mutta tähän saakka ne eivät vielä ole ehtineet sulautua toisiinsa; rotu on puhdasta skandinavilaista. Niin ei ole asianlaita Helsingin ympäristöllä. Kun hiemankin rupeaa tutkimaan sukujen vanhoja vaiheita, tulee huomaamaan, että joskus muinaisuudessa on tipahtanut suomalaista verta suvun suoniin. Heidän kielissään vilisee suomalaisia sanoja ja lauseparsia. Joka taholla näkee sekarodun kirjavuutta.”

Sitten kirjoittaja ryhtyy laajemmin pohtimaan kemiöläisten ruumiinrakennetta: ”Toista on kun naapurini Kemiön maalta käyvät minua tapaamassa saarellani, silloin näen kohdastaan että minulla on rotupoikia edessäni. Näen merirosvojen kookkaita jälkeläisiä tallustelemassa hiekkakäytävilläni. Ruumis heillä on pitkä, kasvot pitkulaiset, ja heidän selkänsä ylimmät nikamat ovat hieman köyristyneet.” Tuo koukkuselkä antaa sitten aiheen pohtia ranskalaista Lingin voimistelujärjestelmää jonka avulla ”skandinavilainen korkea selkäpeili saataisiin suoraksi pitkin pituuttaan”. Kirjoittaja näkee tuon koukun niskan kaikilla ruotsinsukuisilla naapureillaan. Mutta on toinenkin tunnusmerkki, se on jyrisevä ääni. ”Kun nämät miehet päräyttävät suustaan »nää i" (suom. Ee—ei) niin kalliot kumisevat kotvan aikaa. Kun sattuu käheitä länsisuomalaisia seuraan, ei heillä ole sananvaltaa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei heidän äänensä jaksa päästä kuuluville, enemmän kuin hyttysen iniseminen paarman pöristessä.”

Näin juhannuksen aikaan sopii hyvin se tarina minkä hän kertoo Pedersön naisista juhannusjuhlissa: ”Heidän naisensa joikuvat kuin joutsenet, sillä äänet tulevat pitkistä kurkuista”. Hänpä sanookin pitävänsä tästä Kemiönmaan kansasta sen avomielisyyden, sen äänekkyyden ja sen hilpeyden takia.

Kirjoittajaa tuntuu askarruttavan kemiöläisten vanhoillisuus. Hän sanoo kemiöläisen olevan vanhoillinen joka alalla. Pelkää jopa sen estävän uudet aatteet ja hautatuvan vanhan alle: ”Hän asuu maalaamattomissa rakennuksissa ja huviloissa, hän pelkää isäinsä Jumalaa ja uskoo äitiensä vapahtajaan, käy uuraasti kirkossa ja ehtoollisella, ja halveksii kaikkia uusia oppia. — Kunpa vaan ei hautautuisi kaiken tämän vanhan alle; olisi vahinko näin kauniista, uljaasta rodusta. Rakastakoon ja kunnioittakoon vaan vanhoja aatteita, mutta pitäköön myös silmänsä auki näkemään kaikkea sitä hyvää, jota uusi aika, uudet ajatusvirtaukset tuovat mukanaan.”

Lopuksi kirjoittaja kertoo kemiöläisestä Nils Oskar Janssonista, Vretan opettajasta, Sagalundin perustajasta. Oskar kävi Helsingissä esitelmöimässä Kemiön erinomaisuudesta. Erityisesti hän kehui Kemiön kirkkoherrojen ansioita kansan hyväksi tehdystä työstä. Ei kuitenkaan kerro mitään siitä varhaisemmasta historiasta joka liittyy Kemiön kirkkoherran ja kruununvoudin aviovaimon rakkausseikkailuun, joka sitten päättyi kirkkoherran teilaamiseen Turun torilla ja edellisen kirkkoherran tyttären, kruununvoudin uskottoman puolison teloitukseen Kemiön kirkon edustalla. Syynähän oli se, että kirkkoherra Henric Florinus nuorempi (1699-1706) oli rakastettunsa kanssa yhteistuumin myrkyttänyt vaimonsa ja tapatuttanut rakastettunsa miehen. Tämähän kyllä tapahtuikin jo 1700-luvun alkuvuosina.   

Sagalundin museo sijaitsee Kemiönsaaren Vretan kylässä. Opettaja Nils Oskar Jansson perusti puutarhan vuonna 1886 Vretan kansakoulun yhteyteen.   Janssonin ihailun kohde oli Carl von Linné.  Sagalund on yksi maamme vanhimmista, ehkä vanhin, kotiseutumuseo. Se esittelee Suomen ruotsinkielisen rannikkoseudun talonpoikaista rakennusperinnettä ja asumiskulttuuria. Sagalundin kotiseutumuseon alueella on mielenkiintoisia rakennuksia. Muiden muassa käräjätalo. Sieltä on jäänyt mieleen tuomarin virkaistuin hänen tupahuoneessaan. Kun tuolin kannen nostaa niin istuimesta paljastuu potta. Virkamiehellä oli lyhyt matka potalle. Yksi rakennuksista on Tjudan koulurakennus. Se on Tjudan Pedagogio, jonka alkuperäinen sijoituspaikka on tullut minun blogini lukijoille tutuksi:

http://penttimurole.blogspot.com/2014/03/tjuda-pedagogi-ja-lapsimaestrot.html

http://penttimurole.blogspot.com/2016/07/alepposta-taalintehtaalle.html

Oskar puhuu matkailun kehittämisestä ja mainitsee kertojan mukaan lopuksi juuri ne vedet, joille olen nyt lähdössä moottoriveneellä ajelemaan: ”Herra Jansson kuvaili myöskin Kemiötä ympäröivän vesistön ihanuutta mainiten, miten näiden salmien väylät, jotka kiertelevät saaria ja kareja kulkien Strömmasta Paimionselälle, houkuttelevat lukuisia matkailijoita puoleensa.” Juuri nyt olen veneilemässä Strömman kanavan kautta, vanhaa kanavaa pitkin tietysti, Mathildedalia kohti, sitten Kokkilan lossipaikan ja Angelniemen kirkon ohi Lappfjärdin selälle ja edelleen Sandön ruotsalaisten ja venäläisten meritaistelupaikan kunnioittavasti sivuuttaen Paimionselälle. Näistä paikoista se puhui opettaja Oskar Jansson Helsingissä vieraillessaan runsaat sata vuotta sitten. Tämän päiväinen veneretkemme päättyy Stora Tjuvholmenille Paimion selällä. Tälle saarelle ovat useat veneretkemme päättyneet. Nyt sieltä löytyi jotain ihmeellistä. Siellä oli huussi, jonka käyttäjäksi toivotettiin tervetulleeksi saariston siisteyden nimissä. Hienoa.

Tässä sitä nyt ollaan kesäkuun helteessä Paimionselällä Stora Tjuvholmenilla. Suurena yllätyksenä parin hehtaarin saarelta löytyi laavu ja huussi. Olivat ilmeisesti Turun Merenkävijöiden paikalleen asettamia. Onko saari nykyään heidän? Aivan uusia ilmiöitä. Hiljaiselta näyttää Suomen merimatkailu juhannuksen jälkeisessä tilassa. Kolmen tunnin veneilyn aikana ja parin tunnin saarella olon aikana muita liikkujia havaittiin hieman toistakymmentä kappaletta.  Yksi ainutlaatuinen kohtaaminen kuitenkin tapahtui. Meitä vastaan tuli Teijon seutuvilla moottorihinurin vetämänä valtaisa tukeilla lastattu proomu.  Jotenkin virkistävää.

Itse asiassa olen noista paikoista ja purjehdusretkistä kirjoitellutkin: http://penttimurole.blogspot.com/2018/07/kemion-saarta-kiertamassa.html

http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/venematkalla-salon-torille.html

Lopuksi vielä suorastaan obligatorinen tilastokatsaus matkailuun

Nyt tapahtui se tavanomainen sotkeutuminen tilastoihin. Matkailulehdessä vuodelta 1913 oli tarinaa matkailun kehittymisestä. Helsingin ulkomaalaisten matkustajien määräksi sanottiin 90000 matkailijaa vuodessa. Nykyään Uudellemaalle tulee 2,4 milj. kotimaan matkailijaa ja 1,7 milj. ulkomaan matkustajaa vuodessa ja he yöpyvät majoitusliikkeissä 3,8 ja 3,2 milj. yötä. Koko maan majoitusliikkeisiin saapuu 9,1 milj. kotimaan matkailijaa ja 3,3 milj. ulkomaan matkailijaa vuodessa ja he yöpyvät 16,0 milj. ja 7,0 milj. yötä. Kotimaan matkailijat yöpyvät majoitusliikkeissä keskimäärin 1,8 yötä ja ulkomaan matkustajat 2,1 yötä. Matkailun osuuden lasketaan olevan noin 2,5 % Suomen bruttokansantuotteesta ja liikevaihto on ehkä jopa 10 miljardia euroa vuodessa. Suomi ei ole mikään turismin suurmaa. Ruotsissa turismin osuus on 7 % ja Espanjassa 12 % BKT:sta. Paljonkohan Suomi menettää suomalaisten ulkomaanmatkailun vuoksi? Ryhdyin siis hieman penkomaan tilastoja selvittääkseni itselleni matkailun kohdealueita Suomessa. Halusin tietää, onko maakunnilla suuri ero tässä suhteessa? Havaitsin matkailun Suomessa keskittyvän vahvasti Lappiin ja Uudellemaalle. No, kai tuo oli jotenkin tiedossa ja arvattavissa, mutta että niin selkeästi, se oli yllätys. Aivan kuin muulla Suomella ei olisi mitään tarjottavaa. En nyt voi lakata ihmettelemästä tuota seuraavaa matkailuyöpymisten jakaumapiirakkaa.

  

Matkailuyöpymiset keskittyvät Uudellemaalle ja Lappiin. Vuonna 2019 Suomessa oli 16 milj. kotimaan yöpyjää ja 7 milj. ulkomaan yöpyjää. 7 miljoonasta ulkomaan yöpymisestä Uudenmaan osuus oli 46 % ja Lapin osuus 23 %. Muiden maakuntien heikkous tässä yöpymisten kilpailussa ihmetyttää. Mitenkähän tilanne on suhteessa maakuntien asukasmäärään? Katsotaan.

  

30 % vuonna 2019 majoituslaitoksissa yöpyneistä oli ulkomaan matkailijoita. Maakunnan asukaslukuun nähden majoittuneiden määrä oli suurin Lapissa ja tätä suhdetta hyvin lähellä Ahvenanmaalla ja Kainuussa. Eniten matkailijayöpymisiä kerännyt Uusimaa jäi tässä vertailussa vielä Etelä-Karjalan, Etelä-Savon ja Pohjois-Pohjanmaan taakse. Nyt vielä kiinnostaa miten ulkomaan matkailijat jakautuvat kansallisuuksien perusteella.

Venäläiset olivat vuonna 2019 suurin matkailijaryhmä kansallisuuden ja yöpymisten määrän mukaan laskettuna. Lähellä ovat saksalaiset, ruotsalaiset ja britit. Kiinalaiset ovat nouseva matkailijaryhmä. Vuonna 2010 kiinalaisten osuus yöpymisistä oli 2 % ja vuonna 2019 osuus oli jo 7 %, venäläisten osuus on puolestaan laskenut, vuonna 2010 venäläisten osuus ulkolaisten yöpymisistä oli 24 %, kun se vuonna 2019 oli vain 12 %. Alempi kuva kertoo ulkomaalaisten suosikkikohteet maakunnittain. Lappi on etenkin brittien ja ranskalaisten suosikkikohde. Miksei myös saksalaisten ja muiden eurooppalaisten. Kiinalaistenkin yöpymisistä viidennes suuntautuu Lappiin. Japanilaisilla on saman suuruinen Lapin osuus. Ruotsalaiset ja tanskalaiset jättävät Suomen Lapin väliin. Niin tekevät myös virolaiset ja venäläiset. Norjalaisten matkoista sentään 34 % kohdistuu Suomen Lappiin. Venäläisillä matkailijoilla yöpymiset kohdistuvat luonnollisesti Itä-Suomen maakuntiin.

Miten käy matkailulle koronan jälkeen?

Matkailu on romahtanut kautta maailman. Kaikki indikaattorit näyttävät punaista. Onko ilmiö jossain suhteessa pysyvä? Siirrytäänkö enemmän kotimaan matkailuun? Vähentäisikö tällainen siirtymä kasvihuonepäästöjä? Turismin kasvihuonepäästöt ennen koronaa olivat noin 8-10 % kaikista kasvihuonepäästöistä. Ne olivat voimakkaassa 4-5 prosentin vuosikasvussa. Toisaalta turismin uskotaan tuovan kehitysmaille tarvittavaa elinkeinotoimintaa. Kansainvälinen turismiorganisaatio uskoi sen olevan jopa ratkaiseva asia Afrikan kehitykselle. Kirjoitin tuosta asiasta muutama vuosi sitten. 7 vuotta on kulunut. Pitäisikö kirjoittaminen aloittaa alusta?

http://penttimurole.blogspot.com/2013/06/turismi-tourism-turismo.html

Piti ja piti…

Minun piti kirjoittaa tähän blogiini tarinoita Leo Tolstoin kirjasta, joka kertoo hänestä itsestään nuorena miehenä ja sitten piti kirjoittaa Jordan Petersonista ja hänen kirjastaan, joka kertoo 12 elämänohjeesta. Ne eivät vielä mahtuneet tähän blogiin. Jatkoa seuraa.

Liisan konstruktioita menneisyyden ja tulevaisuuden rajapinnalta

Liisan taidenäyttely Hämeentien Galleria 68:ssa on saanut ihmeellisiä aikamuotoja. Taulut ovat riippuneet seinällä jo 12 viikkoa, vaikka näyttelyn oli sovittu kestävän vain 3 viikkoa. Kaikki tämä on koronan syytä tai ansiota. Galleria 68 joutui pitämään näyttelyn suljettuna alkuperäisenä avajaisajankohtana ja siitä saakka se on ollut suljettuna, kunnes ovet avattiin 4.6. Taulut oli ripustettu paikalleen alkuperäisenä ajankohtana, joka oli 19.3. Liisan kanssa kävimme ikkunan takaa ripustusta tarkastelemassa. Ripustuksen suoritti galleristipuoliso Reet. Uusiksi aukioloajoiksi galleristipuoliso Ismo Salonen esitti kesäkuun alkua ja sitten jatkoajaksi viikkoa juhannuksen jälkeen. Juhannusviikkona ovet ovat kiinni. Salaisena suunnitelmana on lopettajaisten pitäminen viimeisenä näyttelypäivänä 28.6. Itse asiassa kutsummekin nyt näin salaisesti kaikkia kiinnostuneita paikan päälle tuona päivänä viimeistään klo 16. Aikaisemminkin saa tulla, sillä Liisa on paikalla jo puolilta päivin.

Mistä tuo näyttely sitten kertoo? Galleria 68 suosii konstruktiivista taidetta. Se ei pidä ihmisistä, kasveista tai eläimistä. Kissataulut ovat ehdottomasti kiellettyjä. Näin arvelen. Liisan näyttely siis ohjeiden mukaan sisältää konstruktivismia sellaisena, kun Liisa sen näkee. Liisa on itse asiassa kirjoitellut ajatuksiaan näyttelyesitteeseen.

Näin hän kirjoittelee: ”Kaupunkitilan kokemisesta on tullut elämääni vahvasti määrittävä tekijä.  Sisustusarkkitehtuuriopintoni johdattivat minut kaupunkikeskustojen muutosprosessiin suunnittelijaksi. Kaupunkikuvan analysointi, kaupunkitilan kokeminen ja kaupunkielämän tulevaisuuden mielikuvat ovat edelleen jokapäiväisen elämänympäristöni havainnointia.

Teosteni aiheet liittyvät rakennetun ympäristön ja ihmisen vuorovaikutuksen sidoksiin. Taustalla ovat omat kaupunkikokemukseni, jotka ovat pysähdyttäneet miettimään ympäristömme kulttuurisuutta, sattumanvaraisuutta, elämyksellisyyttä sekä ihmisen vastuuta rakentajana ja tuhoajana. Haluan viedä katsojan sisälle kaupunkitilaan kokemaan ja pohtimaan omaa suhdettaan kättemme töihin.

Työt ovat suurimmaksi osaksi uniikkivedoksia. Miksi teen ne grafiikan tekniikalla, jonka perusidea on monistettavuus? Selitys liittyy ajan kokemiseen elämänrytmiämme määräävänä tekijänä. Viidenkymmenen vuoden aikana hektiseksi kehittyneen työuran jälkeen tuli mahdolliseksi valita hidas elämä ja tähän ikiaikainen käsityönä syntyvä grafiikka tarjoaa kiehtovan mahdollisuuden.

Koronapäivien omakuva

Teoksissa keskityn perinteisiin grafiikan tekniikoihin, akvatintaan, viivasyövytykseen ja kuivaneulaan. Koitan saada perinteiset tekotavat taipumaan kolmiulotteiseen tilakuvaukseen, jossa valo, kerroksellisuus ja toistuvuus luovat jatkuvuuden ja yllätyksellisyyden. Elementteinä ovat vuosien aikana tuotettu suuri määrä kuvalaattoja, joiden yhdistelmistä syntyy jatkuvasti uusia kombinaatioita pelkistyen lopulta viitteelliseksi kaupunkitilan konstruktioksi.

Olen Kemiönsaarella toimivan Arkipelag Workshop ry:n puheenjohtaja ja työskentelen Atelje Tjuda Pedagogin grafiikan työhuoneella kuuden taiteilijan työyhteisössä.” Vielä kerran, tämä oli Liisan kertomaa ja se oli kirjoitettu näyttelyesitteeseen.

Tämä kuva on minun punainen lemmikkini. Onneksi sitä ei kukaan näyttelystä ostanut. Kuvan nimi on Pietari, Tallinna, Venetsia, Como – talvi 2016 (Akvatinta, pehmeäpohja). On kysyttävä itseltä mikä tässä taulussa viehättää? Onko siinä jotain erityisiä merkityksiä? Miksi se on suosikkini? Kyllä siinä on henkilökohtaista. Näen siinä ihmiset Marinskin uuden teatterin aulassa, ihmiset eri kerroksissa, erityisesti tuon teatterin historiassa, Tallinnan Lennujaama muistuttaa tsaarien ajan rakennustaiteesta, kattoikkunat ja seitsemän sentin kattoholvi kertovat tekniikan taidoista, aina ihmetyttävät tuon ajan rakennustaiteen teokset, miten oli varaa ja miten oli taidot, sitten ne katosivat, vallankumouksen jälkeen konstruktivistit yrittivät panna paremmaksi, vanhoilliset Stalinin johdolla heittivät uudistuksen ihmeet  kaatopaikalle. Se loppui siihen. Venetsia, luku sinänsä, Arsenaalissa oli suuri laivatelakka, nyt hallit ovat näyttelykäytössä, hyvä arkkitehtuuri tuottaa monikäyttöisiä rakennuksia, taloa ei tarvitse purkaa, kun käyttötarkoitus muuttuu. Comosta kuvaan on päässyt vain vanha kirkko. Tästä kuvasta on pois pyyhkäisty usein Liisan aikasarjoissa esiintyvä funktionalismin huipputeos, Giuseppe Terragnin Comossa sijaitseva Casa del Fascio, fasistien talo. Liisan kuvassa hehkuu valtava punaisuus, se on Marinskin loistoa, nuo ihanat punaiset massat, ne ovat Marisnkin portaita, seiniä. Minusta tämä on loistava teos.

Tämä taas on Liisan mielestä hänen paras työnsä. Se nimi on Pietari-Venetsia-Como, talvi 2018. (Akvatinta, kuivaneula). Arja ja Harry taisivat löytää siitä mieleisensä. Liisa voihki, hän oli asettanut taululle niin kovan hinnan, ettei kukaan vain sitä ostaisi. Kuiskaan salaisuuden: voihki onnesta! Mitä siinä voin nähdä? Tai miksi yritän itse nähdä? Kysyn Liisalta. Liisa sanoo näkevänsä kuvassa ajan kulun ihmisten kätten töiden kautta vanhasta telakka-ajasta nykyaikaan. Kaikki muuttuu liian nopeasti, emme kerkeä miettimään vanhan merkitystä ennen kuin jo teemme uusia asioita. Liisa pelkää perinnön hukkaamista. Tässä kuvassa Liisa katsoo menneisyydestä tulevaisuuteen. Nykyaika on kuvan tekohetki. Menneisyyden hahmoina kuvassa häilyvät Comon vanha tuomiokirkko ja Arsenalin valtavat hallit. Liisa sanoo kuulevansa niissä vanhan työn kumisevan kaiun.

Näyttelyssä ovat esillä myös nämä kuvat joista toinen enteilee ei-toivottua tulevaisuutta. Kuva kertoo sivilisaation heiveröisyydestä ihmisten käsissä. Ihmiset eivät pidä siitä mitä ovat saaneet aikaan. He haluavat tuhota vanhaa ollakseen itse uuden airuita, tai vain tavoitellakseen rikkautta ja valtaa. Sarjan nimi on Apocalisse Firenze – Aleppo 2017, osat 1 ja 2 (Akvatinta, pehmeäpohja). Firenzen tuomiokirkolle johtaa kapea katu nimeltä Via dei Servi.  Liisa näkee kauhukuvia tuon kadun metamorfoosista. Onko meissä pahoja voimia jotka lopuksi tuovat Aleppon meidän kotiporteillemme? Saara ja Matti uskovat tulevaisuuteen. Uskaltavat uskoa Via dei Servin säilyvän. Muuten eivät varaisi taululle paikkaa omalla kotiseinällään.

 Liisa aloitti seikkailuleikkikenttien suunnittelijana 1972

Itse asiassa Liisa kirjoittaa aika kivasti. Hän aivan selvästi hellii muistoissaan tilaisuutta osallistua niin monen kaupungin kaupunkiympäristön kehittämiseen. Mitä niitä nyt on? Lahden Aleksanterinkadusta aloitettiin. Seurasi monia kaupunkeja: Pietarsaari, Jyväskylä, Kajaani, Oulu, useita asuntomessuja, useita maaseututaajamia taajamatieprojektin yhteydessä, Puotilan tori, Malmin tori, Kirkkonummen keskusta, Helsingin Aleksanterinkatu, Valkeakoski, Lappeenranta, Imatra, Heinola, Kemi, Hanko, Tampereen Ratina. No, kaiken väliin suunniteltiin usean vuoden aikana sairaaloita.  Mikä se nyt olikaan se vihon viimeinen? No, se oli Kehäradan ympäristökoordinointi.  Liisa siirsi sisustamisen ulkotiloihin. Hänestä ei kuitenkaan tullut ulkoistajaa vaan ympäristösuunnittelija. Muistan hyvin, miten tuo kaikki alkoi. Ensitapaaminen tapahtui Porin kaupungissa. Vuosi oli 1972. Olin hakemassa firmaamme leikkikenttäsuunnittelija. Eikä vaan minkä tahansa leikkikentän suunnittelijaa vaan seikkailuleikkikenttien suunnittelijaa. Seikkailuleikkikentät olivat tuon ajan suurta huutoa. Liisa ilmoittautui tehtävään halukkaaksi ja hänet valittiin. Seikkailuleikkikentille ei ollut kuitenkaan kysyntää ja Liisa aloitti Lahden Aleksanterinkadun suunnittelutehtävällä. Työt laajenivat teihin ja siltoihin, jopa valtakunnallisiin ohjekirjoihin. Libyassa Liisa oli mukana monen monessa. Joutui jopa piirtämään libyalaisen perinnekaivon.  Se rakennettiin Sirten hotellille. Siellä se seisoo pystyssä tälläkin hetkellä, vaikka sota on pyyhkinyt yli ja ohi.

Liisan useimmiten nähty teos lienee Rautatientorin metroaseman kompassi. Kuvassa näkyy myös samaan suunnittelutapahtumaan liittynyt nukkumiseen kelvoton pyöreä penkki ja taustalla häämöttävä hukkaan heitetty talvipuutarha vesiputouksineen. Oli kuulemma liian kallis ylläpidettäviksi. Tilalle tulivat mainosvalot ja -vitriinit julkisen tilan viihdykkeeksi.

Katsotaan vielä näyttelyä

Galleria 68 saa harvalukuisilta koronanäyttelyn katsojilta kiitosta. Tila on pieni, mutta sympaattinen. Se on todellinen vanha kivijalkakauppa vanhan Allotrian talon kivijalassa. Galleristit Ismo ja Reet Salonen sanovat aikovansa pitää näissä tiloissa 68 näyttelyä, sitten lopettaa. Nyt on menossa 54. näyttely. Minulla on mielessäni viime vuodelta lähinnä vanhojen tuttavien näyttelyitä: Sanaksenahojen näyttely, Veikko Vaskon näyttely ja Sakke Laitisen näyttely, on vielä Blomstedtin serigrafiat, Blomstedt itse ei kyllä ollut tuttavapiiriäni, mutta olihan paikalla Severi Blomstedt, poika ja ystäväni.

Elokuvakerho on lähes 30 vuotta kokoontunut porukka. Siinä on vakiokokoonpanossaan kymmenen jäsentä. Nyt elokuvakerho saapui parilla ystävällä täydennettynä näyttelyvieraaksi. Taitelijalle onneksi kullakin on omat mieltymyksensä, ei tule riitaa ratkottavaksi. Ja nämähän ovat painotuotteita. Niitä voi monistaa lisää. Liisa ei halua monistaa. Hän haluaa tehdä painotekniikalla uniikkitöitä. Se saattaa tuntua oudolta. Meneekö siinä tekniikka hukkaan? Ei sittenkään mene, sillä Liisa käyttää samoja laattoja useassa teoksessa, niitä eri tavoin yhdistelemällä, onhan se laattojen monikäyttöä.

Elokuvakerhosta lisää: http://penttimurole.blogspot.com/2014/12/elokuvakerho-kosmos.html

Halusin Liisan selittelevän enemmän teoksiaan. Ajattelin kysyä miksi tuossa on tuo oranssi? Mitä se tarkoittaa? Mikä se on? Mitä nuo lehden näköiset ovat tuossa maassa, keltaisella lattialla? Miksi tuo toinen ylhäällä on aivan erilainen kuin nuo kolme muuta? Mistä nuo kuviot tulevat tuon keltaisen neliön ympärille? Ajattelin tämän tiedon saatuani pystyväni selittelemään Liisan taiteen ihmeitä. Kysyin vain ensimmäisen kysymyksen ja silloin rävähti. Ääni kohosi ja äänen väri muuttui. Havaitsin kysymykseni epäonnistuneeksi. Taitelija piti kysymyksiä mielettömän tyhminä. Taiteilijan teoksille ei ole sanoin kirjoitettavaa selitystä. Ne ovat abstraktiota, tunnetta, sattumaa.

Liisa on tehnyt ja tekee paljon akvarellitöitä. Galleria 68 näyttelyyn ilmestyi oikeastaan aika outo sarja akvarelleja. Ne kuvaavat Tallinnan pilvelohkujien aluetta. Tuota epäonnistunutta kaupunkilaajentumaa muuten niin ihanan vanhan kaupungin äärellä. Halusiko hän näillä kuvilla etsiä yhtymäkohtia venäläiseen konstruktivismiin? En enää uskalla kysyä mitään, joudun siis vain epäilemään.  Ystäväni Ooke Lehtovuori hankki yhden näistä kuvista omakseen. Kysynkin häneltä: miksi ostit sellaisen kuvan? Hän vastaa: ”Kun tykkään Lissukasta.”

Hyvää juhannusta

Olen maalla, Kemiönsaarella. Pellot hehkuvat huimaavan vihreinä. Nurmikkoa ei raatsi leikata, se on täynnä pieniä valkoisia, keltaisia ja sinisiä kukkia, hehkuvat heinät huojuvat iltatuulessa, juhannusruusut ovat jo pois menossa, vaikka aatto onkin vasta tulossa, mikä ihmeen koiranputkivuosi tämä on, ne ovat kauniita ja muodostavat valkoisia muureja, kuusama tuoksuu huumaavasti, kohta saunan aikaan kuusama valtaa saunojan ilmatilan, lehdokit valmistautuvat omaan iltahetkeensä, sireenit ja voikukat ovat jo luovuttaneet, on kesä, juhannus, huomenna. Nyt uskoo mielellään vain hyvään.

Ollaanko liikenneinvestoinneissa kartalla?

Ennen vanhaan oli sillä tavalla, että valtion tiehankkeita suunniteltiin Tie- ja vesirakennushallituksessa ja raidehankkeita Valtionrautateillä. Kunnat sitten pyrkivät edistämään omia hankkeitaan kutsumalla virkamiehiä kyläilemään ja valjastamalla omia poliitikkojaan eturyhmätyöskentelyyn eli siltarumpupolitiikkaan. Suurimpia infrastruktuuri-investointeja olivat tietysti maantiet ja moottoritiet. Vanha kapea ja mutkainen kylätie ei kelvannut maantieksi, maantielle oli määritelty 24 metrin tiealue ja sellainen piti aikaansaada, jotta valtio ryhtyisi asiaa hoitelemaan. No, valtion tie piti saada, siinä ei sitten vanha kylämiljöö paljoa painanut, uusi rakennuskaava tehtiin ja tieaukko raivattiin. Kylä ikään kuin uudistui, vanha ja arvokas, historian muovaama, se katosi. Tämä suomalaisen kylämiljöön kadottamisen periodi oli 50- ja 60-luvun ja vielä 70-luvun heiniä. Siitä ei yhtä paljon puhuta kuin kaupunkien purkamisaallosta samaan aikaan. Sotien suuren mullistuksen jälkeen oltiin tähän vanhan tuhoamiseen ja uudella korvaamiseen valmiita. Moottoriteiden rakentaminen alkoi 70-luvulla. Suomeen rakennettiin 1000 kilometriä moottoriteitä. Moottoriteiden rakentamisessa ei suinkaan käytetty pohjana maakuntakaavoja tai silloisia seutukaavoja. Kaavat itse asiassa muovautuivat tiensuunnitteluprosessin myötä. Yhteistyössähän niitä tehtiin seutukaavaviranomaisten ja kuntien kaavoitusviranomaisten kanssa. Teitä suunnittelivat TVH:n virkamiehet. 70-luvun moottoriteiden suunnittelumaestroja olivat Veikko Hakola ja Pentti Hautala. Oli siellä Seppo Hirvonen ja Esko Hyytiäinen. Heitä ennen valtateitä piirtelivät Lasse Seppovaara, Gunnar Piponius ja kumppanit. Seppovaaran aikaan teiden piti olla mahdollisimman suoria – viivasuoria, yli mäkien ja männiköiden. Piponiuksen myötä käyttöön tulivat juohevasti kaarteilevat klotoidit. TVH:n sana painoi. Sieltä tulivat päätökset ja rahat. Kuntien oli parasta olla kuuliaisia. TVH:n korkein johto osallistui kuntien yleiskaavakokouksiin. No aivan nyt heti tulee mieleen pääjohtaja Niskalan ja rakennusneuvos Skogströmin osallistuminen Hämeenlinnan, Riihimäen ja Tampereen yleiskaavakokouksiin. Muistan ne hyvin, sillä olin itse liikennesuunnitelmaa tekemässä. Riihimäen kokous oli vielä siitä erikoinen, ettei korkeakoulun Elliotilla saatukaan pyöritettyä liikenne-ennusteita, oli kai jokin reikäkörttivirhe ja koko ajo meni makulatuuriin, niinpä jouduin kehittämään pääjohtajatilaisuuteen hatustavetoennusteen. Hyvin meni sekin kaupaksi, kasvuluvut olivat sitä luokkaa, ettei niissä voinut paljoa erehtyä.  Mitä pääjohtaja sanoi, se oli laki. Tierahojen vähäisyydestä on aina valitettu. Työttömyystöillä oli kuitenkin suuri merkitys teiden rakentamiseen. Jälkikäteen katsottuina suorastaan ihmettelee, miten Suomi on rakentanut näin loisteliaan tieverkon metsäautoteitä myöten.

Kun etsiskelin kuvia moottoritieaikaan, törmäsin tähän kuvaan Pekka Rytilän kirjoittamassa Tieyhdistyksen historiassa: ”Kaikki pyörii”. Kuva on Finlandiatalolla pidetystä katupoliittisesta iltapäivästä 80-luvulta. Eturivissä oikealla istuu Väinö Suonio – ystäväni. Hänen vieressään ja takanaan istuu maamme liikennepolitiikan vaikuttajahahmoja. Hän oli yhdistyksen puheenjohtajana kutsunut minut esitelmöitsijäksi. Kaikki näyttävät niin pelästyneiltä. Olen varma, että minun esitelmäni oli menossa juuri tuolla hetkellä.

Mikään ei siis varsinaisesti mennyt vikaan, lukuun ottamatta tuota suomalaisten kyläteiden ja siinä ohessa kylien hävittämistä, mutta sehän oli se 24 metriä - 12 metriä olisi pelastanut tilanteen. Kirjoittelin joskus blogin noista kyläteistä: http://penttimurole.blogspot.com/2013/08/kadotettu-kylatie.html

Kylmä-Korpelan hätähuuto

Eteeni aukesi nettiä selatessani entisen budjettipäällikön ja liikenneministeriön kansliapäällikön hätähuuto vuodelta 2006. Kysymyksessä oli tietysti Juhani Korpela. Hän sanoi pelkäävänsä ministeriöiden virkamiesjohdon politisoitumista. Hän muistelee kauhun hetkiä, kuinka 70-luvun alussa Sorsa-Virolaisen hallituksen aikana valtion kassa "humahti tyhjäksi hyvin nopeasti sellaisen talous- ja finanssipolitiikan tuloksena, ettei siitä muuta voinut seuratakaan". ”Se oli vahvasti poliittista aikaa. Hallitusyhteistyön nimissä sanottiin, ettei sitä tai tätä voi tehdä. Sieltä kuitenkin opin, että virkamiesten pitää vain yrittää jotain tehdä, kun nähdään, että selvästi menee pieleen”, Korpela kuvaa saamaansa oppia. Korpela heittää sosiaalidemokraattien ja keskustan suuntaan. Puolueet olivat vallassa 70-luvulla kuten ovat nytkin. Mitähän Korpela nyt ajattelee. Kiinnostaisi tietää. No, kun ei tiedä niin katsotaan mitä liikenneministeriö esitti vuonna 1993, suuren laman iskettyä kansantalouteemme. Korpelan johdolla Liikenneministeriö esitti 1993 tietullien käyttöönottoa pääkaupunkiseudulla. Tietullit olisivat korvamerkittyjä rahoja, jotka käytettäisiin kokonaisuudessaan Helsingin seudun tie- ja katuverkoston kehittämiseen. Samalla normaalia budjettirahoitusta voitaisiin käyttää enemmän joukkoliikenteen kehittämiseen. Ministeriön ehdotus seuraili ajatukseltaan Tukholmassa toteutettua Dennis-pakettia. Korpela sanoi haastattelussa Helsingin seudulle vuosille 1997-2013 tarjotun investointipaketin kooksi 10 miljardia markkaa eli nykyrahassa lähes 3 miljardin euroa. Rahaa olisi tullut 17 vuoden aikana noin kolmasosan enemmän kuin aiemmin oli tapana. Ministeriö laski tietulleilla kerättävän vuodessa nykyrahassa noin 80 milj. euroa ja ne rahat käytettäisiin Helsingin seudun liikenneinvestointeihin täysimääräisinä, lisäksi valtio avustaisi Helsingin joukkoliikennehankkeita samalla summalla vuosittain. 1980-luvulla Helsingin seudulla oli käytetty liikenneinvestointeihin noin 105 milj. euroa vuodessa, nyt määrä olisi noussut 160 miljoonaan nykyrahaeuroon. Todettakoon että PLJ-suunnitelmien investointirahat 1990-luvulla olivat noin 150 milj. euroa vuodessa, josta puolet raideliikenteeseen. Vuoden 2010 jälkeen raideliikenteen osuus kasvoi jo 200 miljoonaan euroon vuodessa. Tiemenot supistuivat. Aika mielenkiintoista. Olin jo tuon Korpelan tietulliehdotuksen unohtanut. Se taas taitaa johtua siitä, että noina vuosina minun aikani kului Libyan autiomailla ja keidaskaupungeissa. Ehdotuksen kariuduttua Korpela totesi tarjouksen olleen ainutlaatuinen, eikä sitä tulla uusimaan. Tietullin maksuksi rajanylityksestä silloin arvioitiin ruuhka-aikana 3 euroa ja muuna aikana 1,5 euroa. Maksu olisi kerätty älykorteilla. Nyt näyttää siltä, että tietullit ovat jälleen Helsingin Seudun Liikenteen toivelistoilla. Katso vaikka tästä: 

https://www.hsl.fi/sites/default/files/uploads/tiemaksut_a4aukeama_nettiin.pdf. Näyttävät arvioineen tietulleilla kerättävän 80 milj. euroa vuodessa. No, sehän on aivan sama määrä kuin Korpelan tarjouksessa vuodelta 1993.

Mennään kartalle

Minun oli jälleen pakko panna itseäni hieman kartalle. On merkillistä, miten sitä on koko ajan ja jatkuvasti ilman kokonaisuuksien tajua. Kun ministerit puhuvat ja hallintorouvat ja -herrat esittelevät slaidejaan tahtoo jatkuvasti pudota kärryiltä. Silloin täytyy kaivaa tilastoja esille ja suorittaa kokonaisuuksien kartoitusta.

Ensin kartoitetaan julkisen liikenteen kokonaismarkkina maassamme. Se on noin 3 miljardia euroa vuodessa. Bussiliikenne kattaa siitä 44 %, taksiliikenne 38 % rautatieliikenne 15 % ja Helsingin raitioliikenne ja metro 3 %. Asiakas maksaa rautatiematkoista 80 %, mutta vain noin 60 % bussi- ja taksimatkoista. Loppu on subventiota.

Sitten on vielä päiviteltävä matkojen määrää ja matkan hintaa eri kulkutavoilla. Matkojen määrän ja suoritetun kilometrimäärän suhteen henkilöauto on meillä johdossa. Henkilöautolla tehdään 77 % matkakilometreistä ja 59 % kaikista matkoista. Joukkoliikennevälineillä ja taksilla vastaavat luvut ovat 12 % ja 8 %. Nyt satsataan kävelyyn ja pyöräilyyn, kevyen liikenteen osuus matkakilometreistä on 4 % ja matkojen luvusta 30 %. Jos lasketaan matkan hintaa joukkoliikennevälineillä liikennemuodon liikevaihdon perusteella, havaitaan että halvin yksittäinen matka syntyy metrolla tai raitiovaunulla, matkan keskihinnaksi tulee metrolla ja ratikalla 1,4 euroa per matka, junalla tehdään pitempiä matkoja, matkan keskihinnaksi tulee 7,8 euroa, bussilla hinta on 5,1 euroa ja taksilla 30,6 euroa. Yhden kilometrin keskikustannus ratikalla ja metrolla on 14 senttiä, junalla 13 senttiä ja bussilla 27 senttiä. Vaikuttaako järkevältä? Suomen henkilöautokannan ”liikevaihto” on noin 14 miljardia. Henkilöautolla ajetun matkan keskikustannus on 4,8 euroa ja matkakilometrin hinta kuljettajalta ja matkustajalta 25 senttiä per kilometri. Hämmästyttääkö tämä?

Tilastotarkasteluun lisäsin vielä kokonaisluvut suomalaisesta tienpidosta ja kehittämishankkeista eli rakennusinvestoinneista. Havaitaan tienpidon Suomessa maksavan 0,7 miljardia vuodessa ja radanpidon vastaavasti 0,45 miljardia vuodessa. Kehittämiseen eli investointihankkeisiin käytetään valtion osalta tiepuolella noin 0,25 mrd. ja ratapuolella 0,15 mrd. vuodessa. Kunnat ovat valtiota suurempi rahankäyttäjä. Pelkkiin kunnallisteknisiin investointeihin käytetään vuodessa 1,2 mrd. euroa Siinä on silloin mukana muutakin kuin katuja ja siltoja. Tilastossa näkyy selkeästi uusien raidehankkeiden merkittävä osuus. Länsimetrosta, Raidejokerista ja Tampereen ratikasta valtio maksaa 30 % avustuksen, Kehäradasta valtion osuus oli 70 %. Raidehankkeiden kokonaisinvestointi onkin kymmenen viime vuoden aikana ollut keskimäärin 0,43 mrd. vuodessa. Siitä kunnat ovat maksaneet 40 %. Hurjia summia, mutta hurjemmaksi menee.

Vauhti kiihtyy, raideliikenne tuplaa

Rautateiden suhteen ei sotien jälkeisinä vuosina tapahtunut samanlaisia laaja-alaisia vallankumouksellisia tapahtumia kuin tieverkon ja moottoritieverkon rakentaminen sekä kuntien investoinnit katuverkkoihin. Paitsi nyt, aivan viime aikoina vauhtia on huimasti kiihdytetty. No, muistin virkistämiseksi luetellaan nyt vuonna 1971 avattu Parkanon oikorata, ensimmäiset lisäraiteet pääradalle ja rantaradalle, vuonna 2006 avattu Lahden oikorata, vuonna 2015 avattu Kehärata, unohtamatta Länsimetroa, jonka ensimmäinen osa Matinkylään saakka avattiin vuonna 2017 ja sitä seuraava jatko Kivenlahteen, joka avataan vuonna 2024. Pohjanmaan rataa on rakennettu vuosikausia. Vielä ovat rakennusputkessa Raide-Jokeri, joka avattaneen vuonna 2024 sekä vuonna 2021 avattava Tampereen ratikka. Huimaa menoa siis. Paljonko rahaa on kulunut viime vuosina raideliikenteen kehittämiseen? Lasketaan huvikseen ja karkeasti. Tarkkojen lukujen saaminen on liian aikaa vievää näin eläkeläiseltä. Sanotaan niin että rahaa on palanut viime vuosina raideliikenteeseen mukaan luettuna metro ja ratikat noin 450 milj. euroa vuodessa, valtion maksamia on noin 60 % ja kuntien loput. Nyt korona-aatteiden myötä luku haluaisi nousta kymmenen seuraavan vuoden aikana kaksinkertaiseksi, niin että vuonna 2030 raideliikennehankkeisiin pantaisiin 800 miljoonaa euroa vuodessa. Nyt voidaan kysyä, onko tämä raha liian paljon vai onko se vain riittävästi. Priorisointia ilmeisestikin tarvitaan. Lentoradan, Suomiradan ja Turun tunninjunan keskittyminen samalle aikajaksolle lykkää väistämättä Pisaran tai olisiko sitten korvaavan Töölön metron 2040-luvun puoleen väliin. Lapin radat ovat nekin ohjelmassa vasta 30 vuoden päästä.

Tässä se nyt taas on, kiva laatikkoleikki. Poliitikkojen tehtävä on siirrellä laatikoita aluepoliittisista lähtökohdista – no kokonaisuusharkinta mukana. Insinöörien ja taloustieteilijöiden tehtävänä on sanoa mikä olisi teknistaloudellisesti järkevää. Siirreltiin näitä kuinka tahansa tiedossa on, että investointeihin on löydyttävä rahaa tuplamäärä nykyiseen verrattuna. Sittenkin tunninjunahankkeet valmistuisivat vasta vuonna 2040. Pisara tai sitä korvaava Töölön metro olisivat käytössä vuonna 2045. Tuntuvatko nämä vuodet kaukaisilta? No, jos tuntuvat niin rahaa on saatava käyttöön vieläkin enemmän.  Tallinnan tunneli vaatimat rahat eivät tässä näy. Olen tunnetusti tuon hankkeen vastustaja. Omissa laatikkoleikeissäni olen siirtänyt sen aina vuoden 2050 jälkeiselle ajalle. Niinpä se ei mahtunut nyt tähän kuvaan ja muutenkin 3 miljardin euron vuosi-investointitolpat olisivat tehneet nuo muut tolpat lähes näkymättömiksi ja kokonaisuuksien hahmottaminen olisi ratkaisevalla tavalla kärsinyt.

Vai miltä tämä näyttää? Muuten nyt en kirjoittanut mitään Suomen CO2-päästöistä. Katso vaikka: https://penttimurole.blogspot.com/2020/03/korona-leikkaa-suomen.html

Ministerin ilosanoma

Ministeri sanoi tiedotustilaisuudessa neuvottelutuloksen syntyneen Helsingin, Turun, Tampereen ja Oulun kaupunkiseutujen kanssa. Tarkoitus saada MAL-sopimus aikaiseksi myös Jyväskylän, Lahden, Kuopion seuduilla. Tästähän valmistui tammikuussa 2020 Matti Vatilon Ympäristöministeriölle tekemä selvitys: MAL-sopimusmenettelyn laajentaminen uusille kaupunkiseuduille. Harakka sanoi nyt käytyjä MAL-neuvotteluja mutkikkaiksi ja historiallisiksi. Myönteisen neuvottelutuloksen seurauksena tekivät hänen mukaansa historiallisen suuren satsauspäätöksen. Toisti kahteen kertaan: ”historiallisen suuri satsaus”. Oli erityisien iloinen. Raideliikenteelle 500 milj. euroa, raitiotieliikenteelle 130 milj. euroa, käsittämättömän paljon kävelyyn ja pyöräilyyn. Suomirata ja Turun tunninjuna ovat osa tulevaisuuden toiveita. Niihin ei kuitenkaan rahaa vielä varsinaisesti tipahtanut.  Vihdintien pikaraitiotie yhdistää rantaradan ja Turun tunninjunan tehokkaasti Helsingin joukkoliikenteeseen, näin sanoi ministeri ja kutsui Vihdintien ratikkaa soteratikaksi, sillä se vie sairaanhoitajat Meilahteen. ”Kaikkialla Euroopassa joukkoliikenteen suurin haaste on palauttaa kansalaisten luottamus turvalliseen joukkoliikenteeseen”. Näin sanoi ministeri. Kaikkea hullua, mutta raideliikennerakastajana hyväksyn pienet hulluudet. Kannatan noita puheita.

Toivon kuitenkin järkeä peliin. Siksi haluaisin tuon laatikkoleikin viisaan harkinnan kohteeksi. Se ei mahdu 12 vuoden liikennejärjestelmäsuunnitelmaan. On vain uskallettava pohtia. Olisiko nyt jonkun tehtävä äkkiä 30 vuoden suunnitelma, että saataisiin tuo 12 vuoden suunnitelma tehdyksi.