maanantai 30. heinäkuuta 2018

Kemiönsaarta kiertämässä


Ystäväni Timo lähetti minulle viestin juuri kun olin kiertämässä Busterilla Kemiönsaarta. Hän kertoi Kemiön saaren kierrosta kovasti kehutun. Hän myös ihmetteli, ettei sellaista kierrosta ole järjestetty veneettömille kesävieraille ja muille turisteille. Minä olen sellaisen kierroksen tehnyt lukuisia kertoja ja siis jälleen olin saarta kiertämässä. Syynä on tietysti se tosiseikka, että olen jo parikymmentä vuotta viettänyt kesiäni tällä saarella. En ole mikään varsinainen merenkulkija. Teinipoikana sain kuitenkin tuntuman mereen, kun vierailin kesäisin Lyökin luotsiaseman tuntumissa serkkujeni luona. Se oli suurta hurmaa. Kanoottiretket Kräkön saaren ympäri ja purjehdukset Kare-nimisellä pienellä matkaveneellä ovat mielenmaiseman suuria hetkiä. Sain myös tilaisuuden osallistua meripoikaleirille Säpin majakalla heti sodan jälkeen. Leirin johtajana toimi kuuluisa merikapteeni Martti Juutilainen. Hän oli ollut mukana kahdella Suomen Joutsenen valtameripurjehduksella 30-luvulla. Ajattelin itsestäni merenkulkijaa ja purjehtijaa. Monet opiskelutoverini harrastivat purjehdusta kilpapurjehdukseen saakka. Minun kohtalokseni tuli autokerho. Outoa että tuo veneily jäi.

Pentti Kemiönsaaren kierroksella. Lalla otti kuvan.

Ehkä syynä oli kesämökki leppeissä Tammelan tunnelmissa. Purjehdus suoritettiin soutuveneen peräpurjeella tai optimistijollalla. Myöhemmin kyllä purjeet hieman kasvoivat, kun ryhdyin intohimoiseksi surffaajaksi. Nyt jalkapuolena surffauskin jäi. Merenkulkuvälineeksi tuli Buster. Olemme tehneet Liisan kanssa pitkiäkin retkiä. Olemme kiertäneet laajalti Saimaata ja olemme kiertäneet Ahvenanmaan. Siliön saari Lyökin ulkopuolella on ollut useankin retken kohde. Mutta nyt kierrämme Kemiönsaarta.  Tässä kiva linkki: http://www.sagalund.fi/interaktivt/?vs=2&ln=2&pg=17

Kemiönsaari on Suomen toiseksi suurin saari. Saaren pinta-ala on 524 km2. Suurin saari on Ahvenanmaa pinta-alaltaan 685 km2. Soisalo ja Sääminginsalo ovat kyllä näitä kahta suurempia, mutta ovatko ne oikeasti saaria – siitä on mielipide-eroja. Kemiönsaaren erottaa mantereesta kapeimmillaan Strömman kanava, tai aikoinaan vuolas kivikkoinen salmi.

Strömman kanava
Kanavan rakentamista selvitteli aluksi noin vuonna 1820 Robert Bremer Teijon ruukin silloinen omistaja. Hän oli löytänyt rautamalmia Kiskonjoen varrelta. Sama mies joka rakensi itselleen ja perheelleen ”arkin”, proomun, jossa he odottaisivat kyyhkysen kuljettamaa öljypuun oksaa merkkinä vedenpaisumuksesta. Vedenpaisumuksen päivämääräksi hän ennusti tähtitieteilijän ja alkemistin tiedoillaan helmikuun 15. päivän vuonna 1826. Kun vedenpaisumus ja maailmanloppu jäivät sitten tulematta, Bremer käytti arkkiaan kaupallisiin tarkoituksiin proomuna. Kiitollisena ennusteensa toteutumattomuudesta Bremer rakensi Teijon kirkon. Kirkko valmistui 1840. Olimme juuri Liisan kanssa nautiskelemassa maamme pienimmässä ja eksoottisen oloisessa kivikirkossa musiikkijuhlien tunnelmista.

Vanha kanava rakennettiin sitten  1840-luvulla Teijon ruukin uuden omistajan, Robertin pojan Viktor Bremerin toimesta. Suostumuksen töihin antoi tsaari Nikolai I. Kanava oli lähes 10 metriä leveä ja 3 metriä syvä. Kanavan yli pääsi aluksi rullasiltaa pitkin. Vuonna 1898 kanavaa laajennettiin 17 metriin ja syvyyttä lisättiin metrillä. Rullasilta korvattiin veivillä käännettävällä kääntösillalla. Se on nytkin paikallaan – tosin kulku- ja kalastuskiellossa. Uusi kanava on saaren puolella puolen kilometrin päässä. Kanava on maassamme ainoita paikkoja, jossa vuorovesi-ilmiö on selvästi havaittavissa. Vesi virtaa neljä kertaa päivässä suuntaan ja toiseen.

Yritin etsiskellä kuvaa Strömman rullasillasta.  En löydä. Tämä on vieläkin paikallaan oleva käytöstä poistettu kääntösilta vuodelta 1898. Suunnittelijana oli K Lindberg. Kanava ympäristöineen kuuluu Museoviraston valtakunnallisesti merkittäviin rakennetun ympäristön kohteisiin RKY.
  
Dalsbruk
Taalintehdas on merkittävä teollisuuskohde. Siellä on mukava pysähtyä. Taalintehtaan kaunottaria ovat teollisuusajoista kertovat hiiliuunit kylän keskellä. Ne ovat mahtavaa teollisuusrakentamistaidetta, niillä on todellakin tarina kerrottavanaan. Ihmettelen, miten tuollainen taideteos on voinut säilyä? Raudanvalajien monumentti. Kirjoitin Taalintehtaasta blogissani http://penttimurole.blogspot.com/2013/09/konstrundan-pitkin-rannikkoa.html . Onhan Taalintehtaalla ollut aikaa kehittyä, sillä raudan valanta alkoi jo vuonna 1686. On muutakin mainittavaa: Engelin piirtämiksi arvioidut satamamakasiinit ja vielä kruununa huipulla tsaarittaren Högsåran huussi. Kaikki tämä sen keskellä minkä meidän sukupolvemme on saanut aikaiseksi. Sukupolvellamme on ollut käsittämätön kaupunkikulttuurivaje. Taalintehtaan käynti avaa silmiä ja pakottaa sulkemaan ne. Ei synny kiehtovaa kontrapunktia, syntyy riitasointu. Anteeksi nyt Taalintehdas. Ei tuo ole teidän asukkaittenne syytä, se on meidän suunnittelijoiden kyvyttömyyttä. Nyt on kuitenkin hypättävä veneeseen ja jatkettava matkaa.

Taalintehtaan masuunit, satamapaviljongit ja sivukäytävätalot herättävät ihastusta.

Högsåra
Taalintehtaan jälkeen on pysähdyttävä toiselle saarelle. Matkalla sinne voi ihailla Jungfrusundetin vanhaa mutkittelevaa laivaväylää ja kuvitella mielessään Ruotsin laivaston ankkuroitumista sulkemaan väylä venäläisiltä Suomen sodassa 1808.  Högsåran saaren havaitsee valtavista tuulimyllyistä. Ne tuottavat tuulisina päivinä 6 MW sähköenergiaa, Saaren Farmors Cafe on ehdoton pysähtymiskohde. Vanhastaan tulee mieleen ihana saaristolaisleipä, salaatit ja jälkiruokakakut. Saarella on vierailuperinteitä. Suuriruhtinas Aleksanteri III oli saaren ihailija. Hän vietti väkensä kanssa saarella useita kesälomia ankkuroiden huvijahtinsa saaren pohjoispoukamaan, joka sittemmin nimettiin Keisarisatamaksi.   Myös Nikolai II purjehti keisarijahdillaan saaren seutuvilla, mutta hänen jahtinsa karahti karille. Se tapahtui vuonna 1907 eli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin koko valtakunta sai saman kohtalon.  No sielläpä se ystäväni Teemukin karautti hienon vanhan purtensa karille keskellä Västerfjärdeniä. Mahtoiko olla sama kari?

Farmors Café herkkuineen on jokakesäinen Högsåran vierailukohde.

Vene pysäytetään hetkeksi Purunpään kallioiden äärellä. Katse on suunnattu länteen Gullkronan selälle. Tuuli puhaltelee puuskissa. Purjeveneet ohittavat paikan yleensä moottorilla.

Nyt veneretken matkakertomus muuttuu sotaisammaksi
Tulemme ohittamaan puolustusvoimien logistiikkakeskuksen Skinnarvikin kallioon louhitut miina- ja ohjusvarastot sekä hetken päästä ohitamme myös Sandöstömin meritaistelupaikan. Aluksi pyörähdämme Sunnanån laiturissa.

Sunnanå ja Skinnarvik
Sunnanå on vanha kyläyhteisö Kemiönsaaren länsirannalla.

Aikoinaan höyrylaiva Nystad matkallaan Turusta Taalintehtaalle perjantaisin ja takaisin lauantaisin pysähtyi Sunnanån laiturissa ”om från platsen signal gifves och minst 6 mark till båten erläggs.”

Sunnanån pohjoispuolella on Skinnarvik. Alue herättää veneilijässä kummallisia tunteita. Kallioon on tunneloitu merisodankäyntiin tarvittavia aseita. Vain pienehkö laituri ja tunnelin sisäänkäynti kertovat ”paikan hengestä”. Kieltotaulut rannalla kieltävät maihinnousun. Armeijan omat reimarit kertovat joistain reiteistä väylien ulkopuolella. Paikka ikään kuin henkii sotaan varustelun outoa tunnelmaa. Muistamme viime vuosilta kertomukset alueen välittömässä läheisyydessä sijaitsevista kesämökkitonteista, jotka oli myyty ukrainalaelle bisnesmiehelle, joka oli edelleen myynyt Tallinnassa tontit tuntemattomille venäläisille. Tontit ovat vieläkin rakentamattomia. Joidenkin tietojen mukaan niille mantereen puolelta pääsy edellyttää puolustusvoimilta kulkulupaa.  

Skinnarvikin suoja-alueita. Suomessa ei kuulemma voi estää ulkomaalaisia hankkimasta maita mistä tykkäävät. Ihmetyttää vain miksi nuo alueet kiinnostavat juuri venäläisiä?

Kohti pohjoista
Näitä miettiessä suuntaamme veneen keulan kohti pohjoista. Peimarin selkää ajetaan noin 10 kilometriä pohjoiseen ja saavutaan Tallholmenille. Vasemmalla on Stora Tjuvö. Se on asumaton saari, jonka rantaan lähes aina veneretkillämme kiinnitämme veneen. Saari soveltuu hyvin rantautumiseen, sillä tuulten mukaan sopivia kalliorantoja löytyy puolelta jos toiselta. Kunhan välttelee lukuisia karikoita. Saaren rannoilla voi panna sotaisan mielikuvituksensa liikkeelle.

Juuri tässä käytiin Ruotsin laivaston 22 tykkiveneen ja Venäjän laivasto 55 tykkiveneen välinen meritaistelu. Olen yrittänyt käännellä kuvaa selvittääkseni taistelupaikan sijainnin. Se selvittely ei nyt täysin onnistunut. PS. Kyllä onnistui, siinä se on keskellä Rövari ja vasemmalla Sandö. 

Sandöströmin meritaistelu käytiin 2-3. elokuuta 1808. Venäläiset olivat kiertäneet Kemiönsaaren pohjoispuolitse, sillä eteläinen reitti Taalintehtaalta Jungfrusundetin kautta oli ruotsalaisten hallussa. Venäläisten päämääränä oli Turku. Ruotsalaiset olivat ryhmittyneet Sandön saaren ympäristöön. Venäläisillä oli 11 tykkisluuppia ja 44 tykkijollaa. Heidän johdossaan oli Fredrik Vilhelm von Buxhoevden. Ruotsalaisilla oli 22 tykkisluuppia everstiluutnantti Önnert Jönssonin johdolla. Venäläisillä oli lisäksi 1000 miestä rannikolla tykkipattereineen. Taistelua käytiin aluksi Rövarholmenin saaren läheisyydessä Breikunninselällä. Sieltä ruotsalaiset joutuivat vetäytymään pohjoiseen. Venäläiset voittivat taistelun ja pääsivät tavoitteeseensa Turkuun. Ruotsalaiset vetäytyivät Ahvenanmaalle.

Kaikilla veneretkillämme ohitamme Rövarholmenin ja muut mainitut saaret. Mielikuvitus laukkaa. Kuvassa taistelukartta vuodelta 1808 ja vieressä satelliittikuva paikalta. No, eivät nuo kartat nyt aivan yksiin mene, mutta onpa vedenpintakin noussut taisteluajoista. Sandö on nykyisin niemi, ennen se oli saari.

Kokkilan lossi ja Angelniemen kirkko
Matka jatkuu Kokkilan lossille Kemiönsaaren pohjoispuolisia selkiä pitkin. Ehdoton vauhdin hiljennys tapahtuu ennen lossia Angelniemen kirkon kohdalla. Punamullalla värjätty kirkko seisoo ylväänä kallion laella. Se katsoo suoraan merelle.

Kirkko on rakennettu vuonna 1772. Kirkon kellotapuli sijaitsee rakennuksen päädyssä Kirkon kellot ovat vuosilta 1738, 1824 ja 1844. Kellotapulin läpi avautuvat ovet merelle.  Mieleen tulevat monet Italian rannikon kirkot. Angelmiemen kirkko ympäristöineen kuuluu museoviraston määrittelemiin rakennetun ympäristön kulttuurikohteisiin.  Kirkolla on laituri johon veneen voi kiinnittää vierailun ajaksi.

Kokkilan lossi on juuri sellainen pieni lossi, joita rakastan. Onneksi maasto Kokkilan lossilla on sitä maata, että emme ikuisen tehokkuuden ja kustannussäästöjen vuoksi tule sitä korvaamaan sillalla.  Kokkilan lossiin liittyy vuosien takainen järkyttävä murhenäytelmä. Angelniemen kirkkoon matkannut kirkkovene upposi kovassa tuulessa ja vei meren syvyyksiin useita ihmisiä, naisia, lapsia ja vanhuksia.

Kokkilan lossilta käännän veneen kapeaan salmeen Angelansaaren ja Kemiönsaaren väliin. Salmessa on alitettava 140 cm korkuinen silta-aukko. Kutsun salmea Kemiön thaimaaksi.  Ihmiset viettävät rantaelämää veden pinnan tasolla olevilla hiekkarannoilla. Ihmeellinen paikka jylhän meren äärellä. Salmen jälkeen avautuvat Kemiön saaren itäiset selät. Tai vielä pieni sivuhyppäys. Tuosta pisteestä 12 km koilliseen on Salon kaupunki ja sen tori. Saloon ajetaan hiljakseen Uskelan jokea. Veneen voit kiinnittää aivan torin kupeeseen. Sieltä löytyy normaalin toriannin lisäksi ihania munkkeja.

Vastatuuli hieman roiskii vettä tuulilasiin.

Olemme nyt reitillä kohti Teijoa ja Mathildedalia. Ne eivät ole Kemiönsaaren puolella. Ne ovat vastarannalla. Molemmat ovat hienoja vierailukohteita monipuolisine palveluineen. Mathildedalin satamaan on viime vuosina investoitu paljon ja jopa bensan jakelu on jälleen aloitettu. Nämä molemmat kohteet ovat olennainen osa Kemiönsaaren kiertoa. Tällä veneretkellä emme nyt pysähtyneet näissä paikoissa. Ohitimme ne vilkuttamalla Teijon maailmalopun kirkolle.

Lopuksi ajoimme veneen Gammelbyn rantaan läpi kaislikkoon ruopatun väylän. Siellä se Busterini odottaa Dalkarbynpuron rannalla seuraavaa veneretkeä. Kemiön kirkon ensimmäisten vaiheiden rakennusaikaan 1300-luvulla vesi oli 6 metriä nykyistä korkeammalla. Silloin olisimme voineet ankkuroida veneen aivan kirkon äärelle.

5 kommenttia:

  1. Kiitos Pena mielenkiintoisesta Blogistasi – taas kerran.

    Tuli mieleen muisto vuosikymmenten takaa. Olin v. 1989 palkintotuomarina Meri-Teijon kutsukilpailussa, joka käsitti laskettelurinteen, golfkentän ja asuntoja. Kilpailun voitti hienolla ehdotuksella Helin-Siitonen työryhmineen.
    Tutustuessamme alueeseen kuuluvaan Isoholman saareen törmäsimme tiheässä kuusikossa piikkilankakarsinaan, kolmisen metriä korkeaan ja parikymmentä metriä kanttiinsa. Paikalliset tiesivät kertoa, että sinne pyydystettiin hirviä (mitenkähän?), jotka vapautettiin arvovieraiden metsästettäväksi. Kuulemma Kekkonenkin oli käynyt Hruštšoviin kanssa jahtireissussa Teijolla.
    En tiedä onko aitaus enää tallella. Yritin Google-mapsista etsiä paikkaa ja olin löytävinäni siitä merkin lähellä Isoholman eteläkärkeä. Pistäydy seuraavalla ajelullasi vilkaisemassa. Tietynlainen muistomerkki sekin, joka ansaitsisi tulla suojelluksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa kiva tietää tuosta herrojen metsästyspaikasta ja siitä että Tuomo ja Pekka aikanaan tuon Teijon kilpailun voittivat. Kysyit muuten matkan pituutta saaren ympäri. Sehän on pienine poikkeamisineen noin 150 kilometriä eli noin 80 merimailia. Aikaa kuluu parinkymmenen solmun nopeudella tarpeellisine rantautumisineen kuutisen tuntia. Hienot maisemat.

      Poista
  2. Outoa, kun Venäjän mainitsee blogissaan niin robotit iskevät. Nytkin tuli 60 katselua kertasykäyksenä. Sama koskee muuten Trumpin valtakunnan robottikatseluita.

    VastaaPoista
  3. Piti vielä hieman täydentää Saloon suuntautuvaa vesiliikennettä. Luin juuri Kemiön suurpitäjän historiasta seuraavaa: ”Vuonna 1910 Turusta tuli Paraisten kautta Kemiön vesille kahdeksantoista viikoittaista laivavuoroa. Näistä kahdeksan kääntyi Sauvon ja Kemiön väliseen salmeen ja sitä pitkin kohti Kokkilaa ja Saloa. Kemiön itäpuolella liikennöinti oli vilkasta osaksi salolaisten höyryveneiden ansiosta.”

    VastaaPoista