Mari saatettiin taivasmatkalle

Enoni vaimo Marita, tai Mari, niin kuin häntä kutsuimme, kuoli 94 vuoden karttuisassa iässä ja hänet siunattiin haudan lepoon.  Hautajaiset sujuvat yleensä kiinteän kaavan mukaan. Onhan kirkko sanellut tämän kaavan. Vain joitain muutoksia on tapahtunut ja ne yllättävät. Minä en ole vielä tottunut kukkien laskemiseen ennen siunausta. Oudolta tuntuu myös vainajan jättäminen kirkkosaliin tai kappeliin. Hänet saatetaan hautaan vasta tuhkauksen jälkeen. Kukat jäävät jonnekin puolitiehen. Harvoin enää näemme raavaitten miesten juhlavaa lapiointia heidän täyttäessään haudan vainajan turvaksi. Hautajaisia on montaa lajia. Nuoren ihmisen hautajaiset ovat surun tapahtuma. Ihmiset kyselevät kohtalon tai korkeimman tahdon epäoikeudenmukaisuuden perään. Vastausta ei tule. Vanhan ihmisen hautajaiset ovat toista maata. Aika päättyy aikanaan ja Marin aika oli nyt. Vanhan ihmisen hautajaiset ovat sekoittuneen kaihon ja ilon juhla. Nyt olimme menossa hautajaisiin, joissa voimme iloisina muistella vainajaa.

Pakilan Hurjat kesäviihteessään Päijänteellä. Vuosi taisi olla 1946. Mari on kuvassa viides oikealta. Tuosta hetkestä oli nyt hautajaispäivänä kulunut 72 vuotta.

Muistopuhe

Ennen hautajaisia pohdiskelin muistopuheen aiheita. Niitä on runsaasti, sillä kohtasin Marin ensimmäistä kertaa 10-vuotiaana. Sota jyrisi vielä päällämme. Lehtien sivut täyttyivät sankarivainajien hautausilmoituksista. He olivat uhreja, jotka olivat vielä täydessä nuoruusiässä. Heidän uhrinsa ansiosta meillä on Suomi. Heille itselleen se oli kaiken loppu. 20-vuotias Mari saapui taloomme tuulitakissa, nuorena ja iloisena, käveltyään Haagan H-ratikalta esittäytymään uudelle perheelleen. Hän sanoi juuri olleensa mottitalkoissa Raken väen kanssa. Mari työskenteli Raken kosmetiikkaosaston vastaavana. Enoni oli ylpeä nuorikostaan. Heidän hääjuhlansa vietettiin vuonna 1947 SYK:n ruokasalissa. Koulutalo Nervanderinkaduilla oli tuttu paikka, sillä mummuni oli koulun keittolan emäntä, isoisäni koulun vahtimestari ja mummuni veli koulun talonmies. Itsekin sain oppini siinä talossa. Aviopari asettui Pakilan talomme yläkertaan. Heille syntyi lapsi – minulle läheinen. Muistopuheessani aioin kertoa Marista, joka oli minun liittolaiseni. Kun teini-iässä koulutanssit kiinnostivat, haasteena oli äitini lupaus. Silloin kuurasin keittiön kaikki kuparit ja pyysin Maria neuvottelemaan äitini kanssa. Hän hoiti aina asian diplomatialla. Mari oli tanssin ja laulun ihminen. Pakilan talossa viikonlopun vakio-ohjelma oli tanssi. Aikuisten ja teini-ikäisten yhteinen karkelointi oli mieleen myös kavereilleni. Nuoret opettivat vanhemmille jiveä ja vanhemmat taas nuoremmille sulavia tangon askeleita.  Outoja asioita tulee mieleen.  Poikana katselin kadehtien Marin painonnostaja-veljen jänteviä ja suonikkaita käsivarsia. Hän myös veti sisarensa luona kyläillessään Chattanooga Choo Choon. Arvaatko Marin ylpeyden veljestään. Ja minun ihastukseni.

Glenn Miller edusti Marin nuoruuden aikaa. Jos sinulla on aikaa, niin voinet eläytyä hetkeksi Chattanooga Choo Choon rautatiematkaan.

Glenn Miller - Chattanooga Choo Choo - Sun Valley Serenade (1941)

https://www.youtube.com/watch?v=V2aj0zhXlLA

Elämä elettiin Marin kanssa läheisessä kosketuksessa ja vuorovaikutuksessa. Hän oli aina läsnä perheessämme. Partioliike oli Marin sydämessä ja työssä. Hän työskenteli useita vuosia Partiotalon palveluksessa. Kalevan laulajien naistoimikunta oli suuri harrastus ja työ. Viimeisinä vuosina Mari oli säännöllinen vieras Liisan ja minun vappujuhlissani. Häneltä sujuivat kaikki laulut maakuntalauluista työväenlauluihin. Lasten laulattaminen oli myös Marin lempipuuhaa. Viime aikoina laulut kääntyivät helposti ruotsinkielisiksi ”Morsgrisar är vi allihopa”. Olihan Mari Eerikinkadun tyttöjä kaksikielisestä perheestä.

Olen juuri nyt Kemiön saarella. Istun ladossa auringonpaahteelta suojassa. Kirjoitan tätä blogia. Katselen pientä työkalumuseotani. Otan siitä kuvan. Kuvassa näkyy Marin isän jenkapakkoja, puhalluslamppu ja ruustukki. Siinä näkyy myös minun isoisäni liimapannu, höyläsarja ja vatupassit. Nämä kaksi miestä olivat kaveruksia. Marilta salassa heillä oli viikonloppuisin koskenkorvapullo piilotettuna vanhan Kastor-kiukaan luukkuun. Muisto sekin.

Mutta sitten tapahtui

Hautajaisista tuli pieni spektaakkeli. Mari, vainajamme hän oli huolellisesti suunnitellut koko seremonian. Aluksi soitettiin Bachin Air. Urkurin lisäksi siunaava pappi soitti viulua. Juhlava tunnelma virittyi. Naapurissani istuvat naiset kaivoivat esille nenäliinansa, vaikka tullessaan olivat kuvitelleet säilyvänsä heille tutuksi tulleen vainajan siunauksesta kuivin silmin. Mari oli tavallinen ihminen. Hän oli myös aktiivinen ja elämäniloinen ihminen – ahkera kirkossakävijä. Emme odottaneet hänen hautajaisissaan edes pientä spektaakkelia.

Kukkien lasku sujui tavanomaiseen tapaan. Jotkut mumisivat muistosanoja, jotkut laskivat kukkansa aivan äänettöminä. Joku hipaisi kädellään arkkua viimeisenä kosketuksena. Kukkien laskun aikana siunaava pappi valmistautui puheenvuoroonsa sivustalla. Näytti siltä, että hän oli hermostunut ja kiihtynyt. Kukkien laskun jälkeen veisattiin virsi 555: ”Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on”. Pappi aloitti siunauspuheensa puhuen nopeasti ja kovalla äänellä. Hän ei puhunut meidän Maristamme. Hän puhui Maritasta. Hänen sanoistaan oli vaikea saada selvää, niin nopeasti hän puhui. Hän keskittyi kuvailemaan kohtaamisiaan Maritan kanssa. Hän sanoi jonkun verranneen ihmistä lasiin. Lasiin voi tulla säröjä, mutta ihminen silti kestää. Maritan lasin säröjä olivat hänen vanhempiensa kuolema kohtalaisen nuorina, miehensä kuolema ja lapsensa kuolema. Kun pappi puhui Maritasta ihmisenä, hän puhui kuin omasta ihmisestään. Hän puhui minullekin tutuista asioista. Marin suuresta järjestelmällisyydestä kahvipöydän kattamisesta, niistä vuosikymmeniä tutuiksi tulleista porsliinikupeista, kakku- ja piirakkalautasista ja kahvipöydän antimista. Hän ei kuitenkaan maininnut meidän kaikkien yhteistä herkkuamme: Marin mantelikakkua.

Spektaakkelimaiseksi lopuksi hän toivoi taivaaseen päästyään kohtaavansa Maritan nuorena ja kauniina. Ja hän purskahti itkuun. Katsoin edessä istuvien selkien suoristuvan. Vaikutti siltä, että joku nousee pystyyn ja huutaa: lopeta! Siunauksen jälkeen kuunneltiin Kari Rydmanin ”Niin kaunis on maa”. Seurasi rukous ja Herran siunaus sekä virsi 30: ”Maa on niin kaunis”. Loppusoittona kuuntelimme pappimme viululla soittaman Järnefeltin ”Kehtolaulun”.

Muistotilaisuus

Muistotilaisuuteen kuljettiin läpi kauniin hautausmaan. Jotkut veivät kukat valmiiksi haudalle odottamaan kukka-asetelmien taituria ja kukkien ystävää.  Marin lepopaikassa häntä odottavat mummuni, isoisäni, hänen miehensä ja hänen lapsensa. Hauta oli aina Marin erityisen huolenpidon kohde. Muistotilaisuudessa vallitsi haikeaniloinen juhlatunnelma.  Maritan seurakuntaystävät musisoivat. Kaikki muistelivat vainajaa ilolla ja myötäelämisen ajatuksin. Seurasi vielä papin puheenvuoro. Hänellä näytti olevan vahvat tunnesiteet meidän Mariimme. Pitikö noista jo tulla hieman mustasukkaisiksi. Pappi kuvasi Maritaansa aristokraattiseksi ja yleväksi, hän sanoi Maritan olleen järjestyksen ihminen, hän puhui helsinkiläisyydestä ja Maritan Helsinki-tuntemuksesta. Kyllä, minä yhdyn tuohon mitä hän sanoi. Karistin olkapäiltäni mustasukkaisuuden ja olin iloinen.

Nyt alkaa keskustelu

Hautajaisten jälkeen perhepiirissäni virisi vilkas keskustelu uskosta ja tuosta siunauspuheessa mainitusta kohtauspaikasta – taivaasta.  Raamatussa sanotan taivaan muodostuvan silloin kun Uusi Jerusalem laskeutuu maan päälle. Se tapahtuu suurten mullistusten jälkeen.  Kirjoitin aikanani blogin taivaan ja helvetin asioista. Minulla oli keskustelun alkaessa tämä mielessä:

http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/maailmanloppu-ja-bang-nyt-on-kylla.html

Uusi Jerusalem

Johanneksen kirjeessä 2:18 sanotaan: ”Lapseni, viimeinen aika on käsillä. Te olette kuulleet, että on tulossa Antikristus, ja niin onkin nyt monia antikristuksia ilmaantunut. Tästä me tiedämme, että viimeinen aika on käsillä. Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan " (3:10). Ilmestyskirjan toiseksi viimeisessä luvussa 21. kerrotaan ensimmäisestä taivaasta, maa ja meri ovat hävinneet, ja kirjoittaja näkee uuden taivaan sekä uuden maan. Taivaasta laskeutuu Uusi Jerusalem, jossa Jumalan on tarkoitus asua ihmisten keskellä. Kuolemaa ja murhetta ei enää tule olemaan.

Uusi Jerusalem laskeutuu taivaasta. Kaupunki oli neliön muotoinen, yhtä leveä kuin pitkä. Enkeli mittasi kaupungin kepillään.  Kaupungin korkeus, pituus ja leveys olivat kaikki 12 000 vakomittaa eli 2 304 kilometriä. Muuri oli rakennettu jaspiskivestä, ja kaupunki oli kimmeltävää, lasinkirkasta kultaa. Porttitorneina oli kaksitoista helmeä -- kukin kahdestatoista tornista oli tehty yhdestä helmestä. Kaupungin valtakatu oli kultaa, puhdasta kuin läpinäkyvä lasi. Kaupungissa ei ollut yötä, ja sen valaisi Jumalan kirkkaus.

Ylevä päämäärättömyys

Toisaalta jotkut keskustelijat, minä mukaan luettuna, uskovat enemmän Spengleriin. Oswald Spengler (1880-1936) sanoo, että joukko suuria, ylihenkilöllisiä yksilöitä, jättiläismittaisia henkisiä yhteyksiä – joita me nimitämme kulttuureiksi – luo maailmanhistorian. Nämä suuret historialliset persoonallisuudet ovat jotakin mitä ”ihmisyys” ei ole. Jokainen näistä näyttelijöistä, jokainen yksittäinen kulttuuri suorittaa oman muunnoksensa draamassa. Mitään punaista lankaa ei kulje mielteen läpi. Yksityiset draamat tosin toteuttavat kehityskulun, jonka erikoisuutena on elimellinen johdonmukaisuus, eikä tämä ole mitään muuta kuin kohtalon logiikkaa. Mutta kokonaisuudella, ihmisyyden monituhatvuotisella näytelmällä ei ole mitään kantavaa aatetta enemmän kuin ihmisyydellä itsellään on suunnitelmaa tai päämäärää. Eine erhabene Zwecklosigheit – ylevä päämäärättömyys. Spenglerin ennuste on hyvin todentuntuinen. Ei suunnitelmaa, ei päämäärää, mutta ylevästi!

Musta tuli

Vielä kun pohdin tuota Marin mahdollista taivasta, on pakko soittaa ystävälleni Rogerille. Hän on minun valaistukseni, kun ylimaallisista asioista on kysymys. Hän on tutkinut renessanssivisionääri Jacob Böhmen kirjoituksia. Jacob sanoo Jumalasta, ihmisestä ja taivaasta näin: ”Nyt rakas lukijani, huomaa: Jos haluat tietää Taivaasta ja mikä Taivas on ja missä se on, sinun ei tarvitse heittää ajatuksiasi monien tuhansien kilometrien päähän, sillä tuo paikka, tuhansien kilometrien päässä ei ole sinun Taivaasi. Oikea Taivas ei ole luotu paikka vaan luomatta syntynyt paikka, eikä sitä löydy jossain erityisessä paikassa vaan kaikkialla, jopa juuri siinä paikassa jossa nyt seisot tai kuljet. Sillä koska henkesi sinussa itsessäsi kykenee tunkeutumaan sinun ruumiisi ja elämäsi läpi ja liikkumaan sen ulkopuolella ja kykenee saamaan otteen Jumalan liikkeistä, silloin olet selvästi Taivaassa.

Vielä jos silmäsi olivat avoinna sinun tulisi nähdä Jumala kaikkialla hänen Taivaassaan, sillä Taivas on kaikkialla. Esimerkiksi kun Pyhä Tapani näki Taivaan aukeavan ja  Jeesuksen Jumalan oikealla puolella, hänen henkensä ei kuljettanut häntä äkisti ulkoavaruuteen, vaan Tapanin henki liikkui sisäänpäin sisimpään paikkaan, josta Taivas löytyy kaikkialla. Sinun on ymmärrettävä, että tämä maailma kaikkine fysikaalisine ominaisuuksineen on liitossa laajojen taivaallisten tilojen kanssa maan yläpuolella.  On vain yksi Sydän, yksi Tahto, yksi Jumala. Kaikki kaikessa.” Tulkitsenko siis oikein, jos uskon minun taivaani, minun helvettini ja minun jumalani olevan vain minussa itsessäni? Jos näin olisi, olisi hyvä. Böhme kirjoitti myös mustasta tulesta, valosta ja meidän maailmastamme kolmiyhteytenä. Hänen mukaansa elämä on kuluttava tuli. Kun polttoaine loppuu, tuli sammuu.

Minun taivaani

Me olemme Liisan kanssa pakanoita. Emme usko taivaaseen emmekä helvettiin. Ajattelimme taivaan ja maan (helvetin) valtakuntaa globaaliksi ylimaalliseksi kollektiiviksi, jota suuri valtias johtaa. Sellaisessa taivaassa emme haluaisi asua. Tätä pohtiessamme törmäsimme uuteen ajatukseen. Kuulimme sen tyttäreltäni yllättäen ja tuoreena. Taivas tai se jokin kuolemanjälkeinen onkin yksilöllinen. Kaikki on kohtalon alaista. Jokaisella ihmisellä on oma taivaansa. Hän itse päättää niistä astraaliolennoista joiden kanssa hän haluaa elää. Hups! Ei siis elää, vaan mitä? Hän itse päättää minitaivaansa ihmisten iästä. Hän ei halua seurustella juuri hautaamaamme Marin kanssa vanhuusiässä, hän haluaa tavata parhaassa kunnossa olevan kahdeksankymppisen Marin. Minä taas olen kuin pappimme, haluaisin tavata juuri tuon sirkeäsilmäisen kaksikymppisen Marin. Tuollainen taivas ryhtyi ajatteluttamaan. Siis olisiko mahdollista, että taivaassani olisi vain minun kaverini? Ja sukulaiseni. Kaikki rakkaani. Miksipä ei myös minun kiistakumppanini. Voisin sitten kiistellä ajattomassa ajassa. Eikä mitään ylivaltaa, ei kaikkivaltaa, ei Jeesusta tai Muhammedia, vain minun oma taivaani. Marille toivon hyvää taivasmatkaa. Hänen hautajaisensa viritti kiintoisan keskustelun. Hän elää ajatuksissamme.