Toompean Kiriku plats – toiveiden paikka?

Olen mietiskellyt paikkaa ja sen henkeä – Genius loci. Millainen on minua kiehtova paikka? Onko se kotipuutarhan omenapuiden luoma tshehovilainen tunnelma vai onko se Tallinnan Toompean mäen historiallinen miljöö? Ei, Toompea ei käy, sillä olen juuri siellä. Toiveiden paikan täytyy olla jokin toinen, sellainen johon juuri nyt haluaisin mennä. Se ei voi olla paikka jonka henkeä juuri nyt saan aistia. Täältä käsin voinkin rauhallisesti etsiä kilpailevaa paikan henkeä muualta.

Terveisiä Toompean mäeltä. Tämä paikka on juuri sellainen, missä tunnen paikan hengen. Nyt pääsiäisenä tämän paikan henki hehkuu voimakkaana. Minulla on tilaisuus kokea ortodoksien pääsiäistä ja oman kirkkoni pääsiäistä. Ne ovat tätä hetkeä. Paikan henki tulee kuitenkin kauempaa. Ehkä se on ylimystön luomaa, rahvaalla ei ole ollut siihen osuutta. Mutta nyt juuri rahvaan edustajana voin tuosta hengestä nauttia. 

En ole uskovainen mutta vietän pääsiäistä. Pääsiäisen ajankohta vaihtelee uskontokunnasta riippuen. Juutalaisten sanotaan aloittaneen pääsiäisen vieton jo 3500 vuotta sitten - Egyptistä päästyään. Muut kristikunnat sijoittavat pääsiäisensä monimutkaisten laskusääntöjen mukaan. Laitankin nyt tähän kaavion eri pääsiäisistä. Jos haluat lukea tarkemmin pääsiäisen ajankohdista klikkaa tuohon: http://penttimurole.blogspot.com.ee/2017/04/paasiastunnelmia-toompealta.html

Kysyn itseltäni, kiehtooko minua Tripolin Medina tai Algerin Kasbah, tai valitsenko Damaskoksen Suora kadun kylpylän? Haluanko löytää torin ja kadun vai rakennuksen suojaaman sisätilan? Manhattanin 5th Avenue tai Pariisin Champs Elysee kyllä kiehtovat valtavasti monumentaalisuudellaan, vai menisinkö sittenkin turvallisuutta tuntien Milanon Vittorio Emmanuelin Gallerian seinien ja katon suojaan? Näitä mietiskellessäni törmäsin yhtäkkiä Otso Kantokorven blogiin nimeltä ”Munakkaaseen tumpattu tupakka”.

Otso kertoo Itäkeskuksesta ja uimahallista siellä: ”Lomakokemus jatkuu Itäkeskuksen ostoskeskuksessa, missä nautin Helsingin monikulttuurisuudesta. Ostan aina georgialaista lempikivennäisvettäni. (Niin minäkin!) Joutenolokin jatkuu, koska lopetan reissuni aina juomalla turkkilaista kahvia, ja toisinaan otan sen kanssa makoisan pistaasibaklavan. Nautin kahvini terassilla tupakan kanssa. Pelkkä kahvin tuoksu laukaisee usein muistot, mitä sen maku vielä vahvistaa. Palaan Niilin rantojen katukahviloissa nuoruudessani viettämiini aikoihin.” Hän sanoo rentouttavan hetken tuottavan myös visuaalista nautintoa: ”Tarkkailen ohikulkijoita ja arvailen heidän etnistä taustaansa. Ihastelen nuorten somalinaisten kykyä näyttää muodikkailta huiviensa ja vartalon peittävien abayoiden erilaisten väriyhdistelmien avulla.” Hän käy uimahallissa kuntoillakseen. Hän sanoo olevansa sielläkin kuin pienellä lomamatkalla: ”Isossa poreilevassa lämminvesialtaassa on hämärä valaistus. Sieltä siirryn utuiseen höyrysaunaan. Palaan mielessäni kokemuksiini hamameista, turkkilaisista kylpylöistä.”

Nureddin kylpylä Damaskoksessa

Nyt kolahti. Ehkä minäkin unelmoin turkkilaisesta kylpylästä. Lähdenkin ensin muistojen vierailulle elämäni kylpylään Damaskoksen Suora kadun varrelle. Kylpylän nimi on Nureddin. Se on iältään lähes ikuinen. Laskeudut portaita kohti 1200-luvun kadun pintaa ja näet edessäsi mahtavan marmorihalliin. Tunnet olosi lähes kuninkaalliseksi. Olet tullut temppeliin, joka on sinua ja juuri sinun hyvinvointiasi varten.  Henkilökunta ottaa sinut vastaan hymyillen. Heillä kaikilla on päällään traditionaalinen vaatetus. Sinulle jaetaan kylpyvarusteet. On suuria pyyhkeitä ja kauhtanoita. Riisuudut henkilökunnan kannattaman pyyhkeen suojassa ja siirryt pyyhe lanteillasi suihkuun. Sitten alkavat nautinnon hetket. Olet luolamaisessa tilassa. Saunan edessä on allas, josta voit pirskotella päällesi raikasta solisevaa vettä. Höyrysauna on sopivan kuuma. Lihaksesi sulavat. Rentoudut mosaiikkilattialla maaten. Lihaksikas pesumies ottaa sinut vastaan vuorollasi. Pesu tai oikeammin ihon kuorinta tapahtuu holvatussa sivutilassa, sielläkin lämpimällä lattialla lojuen. Sen jälkeen on vuorossa hieronta. Nyt toteutuu ruumiin ja sielun hyvinvoinnin huippu. Olemassaolo on autuaallinen. Solahdat suihkun jälkeen jääkylmään vesialtaaseen. Kaiken tämän jälkeen sinut kääritään pyyhkeisiin ja kauhtanoihin. Tuskin silmät jäävät näkyviin. Sinut ohjataan suurta hallia kiertäville istumille. Tarjolla on kirkasta vettä ja hehkuvaa teetä. Et lähde heti kiireellä pois. Vietät pitkän nautinnollisen tovin keskustellen ja huokaillen. Kyllä, vannon! Tämä on yksi niistä paikoista, jonne tahdon vielä kerran mennä.

Kuvat Nureddin –hamamista tuovat mieleen ihanat muistot.  80-luvun alussa Omayad Conference Center-projektimme yhteydessä silloiset paikalliset deveconilaiset yhdessä suurlähettilään kanssa perustivat "Finnish Sauna Society Damascus"-yhdistyksen. Hamam Nureddin oli yhdistyksen emosauna. Pronssinen perustamislaatta on toivon mukaan edelleenkin tuossa eteisen seinällä. On se, aivan kuin kehykset olisivat näkyvissä!

Miriamin kaupunkikokemus

Aloitan kaupunkikokemukset kertomalla Miriamista. Hän on Dorothy Richardsonin (1853-1957) luoma hahmo novellisarjassaan Pilgrimage. Sanovat tuon hahmon olleen Dorothy itse. Laura Honkasalo teki taidehistorian gradunsa tästä teoksesta ja minä käytän hyväkseni hänen tekstiään kuvatessani Miriamin kaupunkikokemuksia. Toivon todella, että Miriamin tunteet ja ajatukset voisivat olla osa jokaisen kaupunkisuunnittelijan tietoisuutta ja illuusioita.  Miriamin kokemukset Lontoon kaduilta ja liikenteestä ovat vuosilta 1890-1905. Nuo kokemukset liittyvät Miriamin olemukseen, elämään ja kehitykseen. Meillä kaikilla täytyy tapahtua jotenkin samoin. Tila ja siinä liikkuminen muokkaavat meitä, tarjoavat meille tilaisuuden lentää, mutta voivat myös nujertaa meidät.

Miriamin muutto kotoa kaupunkiin on samanaikainen ja samansuuntainen naisten yleisen liikkumisvapauden lisääntymisen kanssa. Katuvalaistuksen paraneminen ja poliisin laajempi läsnäolo, polkupyörän ja maanalaisen käyttöönotto sekä löysemmät moraalikoodit yhdessä naisten emansipaation kanssa tekivät keskiluokan naisten liikkumismahdollisuudet vapaammiksi. Miriam ei ole enää hiljaisessa ja rajoitetussa tilassa, vaan jatkuvassa liikkeessä pitkin aukioita, katuja ja portaita, sekä fyysisesti että metaforien tasolla. Kaupunki ei ole merkityksellinen vain siksi että se auttaa ratkaisemaan hänen identiteettinsä ja perimänsä; ei, vaan kaupunki sitoutuu koko hänen ajatusmaailmaansa. Miriamin ajatus kulkee urbaanissa tilassa: aukiolla, poluilla, teillä, tyhjissä paikoissa, korkeudessa ja syvyydessä. Hänen ajatuksensa rytmi on samanlaista kuin kaupunkiliikenteen rytmi.

http://www.youtube.com/watch?v=fGs_WaxLMao 1890s Traffic Scenes

Lontoo liikenteessä Miriamin aikaan oli rytmiä kerrakseen. Sen näet tästä videosta. Saatat nähdä joukossa myös muutaman pyöräilijän ”safety bicycle” ajokkinaan. Tuohonko mellakkaan Miriam uskaltautui?

Miriamin kaupunkikuva saa täyttymyksensä pyöräillessä.  Kävely kaupungissa kuvastaa vapautta. Pyöräily kaupungissa kuvastaa äärimmäistä vapautta. Raitiovaunut taas kertovat tungoksesta. Miriamin eläessä Pohjois-Lontoossa jopa raitiovaunun ääni ahdistaa häntä. Bussit liittyvät myös surullisiin kokemuksiin. Hevosten vetämät umpivaunut kertovat kadonneesta vallasta ja yksityisyydestä.  Miriamin aikaan katutila täyttyi liikenteestä, vaikka autot olivat vielä harvinaisuuksia. Liikenteen tunnelma saattoi kauhistuttaa:

”Pitkän kadun pää oli näkyvissä. Sen laajeneva suu kohti mykistyttävää kummallisuutta ei antanut merkkiäkään pakotiestä. Katu johti avoimelle läpikulkuväylälle, jota syötti lukematon joukko liikennekaistoja. Väylän pinnalle sirotelluilta liikennesaarekkeilta nousi tornimaisia valaisinpylväitä ojennellen käsivarsiaan. Edetessään meluisasti pitkin kivipäällystettä he joutuivat ylittämään useita raitiovaunukiskoja ja sekoittumaan läpi toistensa risteilevien liikennevirtojen. […] Vasemmalta harmaa kirkontorni tuli heitä kohti, kiertyen taivaalle. Se purjehti ohitse näyttäen Miriamille torniinsa rakennetun kivipilareiden ympyrän. Tuuheat puut lipuivat ohi.”

Miriamilla oli käytössään ”safety bicycle”. Tällaiset polkupyörät tulivat markkinoille 1890-luvulla. Miriamilla kaupunkikokemukset laajenivat radikaalisti hänen ostettuaan polkupyörän. Pyörästä tuli pian synonyymi ”Uudelle Naiselle”.

Richardson kirjoittaa kaupungin rytmistä ja liikenteen rytmistä. Miriamin kulkiessa kaupungilla hän mietiskelee monenlaisia aiheita, esimerkiksi perheensä historiaa, ystäviään ja maailman menoa. Hänen ajatustensa rytmi on linjassa kaupungin rytmiin ja hänen jalkojensa rytmiin katukiveyksellä. Hän kuuntelee kenkiensä kopinaa kaikuna rakennusten seinistä. Hänen ajatuksensa täyttyvät viesteistä. Tämä on ihmeellistä tarinaa. Se ei kuulu meidän nykysuunnittelijoiden tarinoihin. Voisiko olla toisin? Olisiko mahdollista eläytyä kulkijan maailmaan eri lailla, kun nyt teemme? Jotenkin syvemmin, aistivammin? Tai haluaako navigaattoriohjattu kulkija yleensä nähdä ympärilleen tai voiko hän kuunnella kenkiensä kopinaa korvissaan soivan mielimusiikin hälyssä?  Kaupungin kokeminen – onko sellaista?

Bloomsbury Square sijaitsee keskeisessä Lontoossa. Se on yksi Lontoon ensimmäisistä puistoaukioista 1700-luvulta. Tämän kunnianarvoisan aukion ympäri Miriamin ystävät ajoivat polkupyörällä keskiyöllä uskaliaasti - asusteenaan shortsit.

Miriamille ympäristön yksityiskohdat, liikenne ja äänet ovat ajatuksen innoituksen lähteitä.

Pariisin Flâneur tai boulevardier, hän oli toista maata

Baudelairen mukaan Pariisin flâneur, eli ”urbaanibotanisti”, ”havainnoitsijavaeltaja”, hän haluaa samaistua väkijoukkoon:

”Se, joka helposti yhtyy joukkoon, tulee tuntemaan kuumeisia iloja. Niistä jää ikiajoiksi osattomaksi egoisti, joka on sulkeutunut kuin kirstu, ja laiskuri, joka on kuin nilviäinen kotelossa. – se mitä ihmiset sanovat rakkaudeksi on kovin pientä, rajallista ja heikkoa verrattuna tähän orgiaan, tähän pyhään prostituutioon, jossa henki antaa kaikkensa, runoutensa ja lähimmäisenrakkautensa, odottamattomalle joka näyttäytyy, tuntemattomalle joka menee ohi.”

Mutta mitä? Juuri leffakerhossa Kosmoksen sohvalla, (se on muuten yksi minun paikoistani), ystäväni Ray Ottman sanoi inhoavansa Helsingin katujen lisääntyvää tungosta. Ihmisiä on liikaa, hän sanoo. Hän ei ilmeisesti halua tuntea boulevardierin kuumeista iloa, vaikka nyt juuri elämme bulevardien uutta tulemista?!

Miten koemme Helsinkiä?

Tuostapa tulee mieleeni Helsingin jalankulkututkimus vuodelta 1970. Tutkimuksessa haastateltiin laajasti kadulla kulkijoita. Heiltä kysyttiin paikkojen miellyttävyyttä ja epämiellyttävyyttä. Viihtyvyystekijöistä tärkeimpiä olivat: rauhallisuus, puut, istutukset, ostospaikat, näyteikkunat, värikkyys, tunnelma, ei tungosta, ihmiset ja puhdas ilma. Epäviihtyvyyden aiheuttajiksi taas osoittautuivat: epämääräiset ihmiset, vilkas liikenne, jalan liikkuminen vaikeaa, liikennejärjestelyt, ahtaus, liikennevalot ja huono ilma. Ehdottomasti tärkeä viihtyvyyden tekijä oli ”toiset ihmiset”. Se saattoi olla myös epäviihtyvyyden tekijä. ”Toiset ihmiset” voittavat puistot ja torit. Arkkitehtuuria ihmiset eivät muuten lainkaan maininneet viihtyvyyden tekijänä.

Kartta kuvaa vuoden 1970 jalankulkututkimuksen miellyttävien ja epämiellyttävien paikkojen keskittymistä Helsingin niemellä. Vihreät ympyrät kuvaavat miellyttävyyttä ja punaiset neliöt epämiellyttävyyttä. Merkkien koko kuvaa mainintojen määrän suuruusluokkaa. Espan, Aleksin ja Kasarmintorin seuduilla on vain miellyttäviä paikkoja. Muualla miellyttävyys ja epämiellyttävyys asettuvat usein päällekkäin. Selkeästi miellyttäviä paikkoja ovat Tähtitorninmäki, Töölönlahti ja Linnanmäki. Myös Töölössä on useita miellyttäviksi tunnistettuja paikkoja. Liikenne on tärkeä epämiellyttävyystekijä.  Miksi muuten tämä tutkimus on saanut odottaa seuraajaansa?

Kaupunkikokeminen on ”kansantaidetta”

Minun 70-kuvun profeettani oli Edmund Bacon, Philadelphian kaupunginarkkitehti. Hän teki kirjan nimeltä Design of Cities (1967). Ajatukset liikkumisesta kaupunkia muokkaavana voimana ja suunnittelijan arvomaailman lähteenä olivat liikennesuunnittelijalle ihanaa luettavaa. Bacon herätti ajatuksen kaupunkitilan kokemisen ja liikkeen yhteydestä. Tila ja aika olivat toisiaan täydentäviä käsitteitä. Puhuttiin kokemuskaupungista ja elämysarkkitehtuurista. Liikkuva katsepiste kulki tilassa. Arkkitehtuuria määriteltiin tilakokemuksen jatkuvuuden kautta. Ja tässä nimenomaan nopean liikkeen kautta.

Edmund Bacon kirjoittaa kahdesta maailmasta. On olemassa kurinalainen renessanssimaailma, se mennyt, ja sitten vapaus, johon ollaan pyrkimässä. Näin hän kirjoitti: "Kristallimaisen säännölliset geometriset muodot ja symmetriset säteittäiskaupungit soveltuivat renessanssin ajatukseen yksilökeskeisestä maailmasta. Se kuvasi yksilöä eräänä ajan hetkenä. Tällainen ajattelu ei sovellu kaupungin kokemiseen kokonaisuutena, eikä kaupungin kokemiseen suhteessa pitkäjänteiseen kasvuun ja aikaan.” Baconin mielestä Paul Kleen piirrokset kuvaavat parhaiten ajan dynamiikkaa.

Edmund Bacon kirjoittaa liikkeestä, ajan dynamiikasta ja muutoksesta. Hän käyttää Paul Kleen piirroksia. Ne ilmaisevat liikkeen konseptin, etenemisen kirkkaat linjat paikasta toiseen, kaikki kudottuna yhdeksi verkostoksi. Tähän on lisätty kohtaamispaikat, paikat jotka kukkivat, rikastavat ja antavat levon hetken. Nämä paikat ovat tärkeitä ja niihin saattaa liittyä arkkitehtuurin suuria ilmiöitä, mutta ne voidaan ymmärtää vain suhteessa liikkeeseen. Paikkaan saavuttaessa tai kuviteltaessa sieltä poistumista. Bacon sanoo, että liikkeen arkkitehtuuri ja pysähdyksen arkkitehtuuri, nämä kaksi elementtiä yhdessä, muodostavat kaupungin taideteoksena.  Hän puhuu kaupungista "kansantaiteena". Sellaisena kaupunkisuunnittelun tuote on kaikkien ihmisten koettavissa, ilman koulutusta, tasa-arvon pohjalta. Hän uskoo, että kaupunkisuunnittelulla voitaisiin luoda demokraattisen yhteiskunnan suuri ilmaus elämästä. Elämästä, joka on meille yhteinen. Hän kysyy: "Voimmeko murtautua ulos sirpaleisesta lähestymisestämme tähän ongelmaan ja alkaa nähdä kaupunki yhtenä kokonaisuutena, käsitellä kaupunkia täydellisenä organismina?

Mahtavaa juttua tuo Baconin juttu. Onko siinä mitään meille? On!

Jokaisen pikkupojan unelma oli  päästä veturikuskiksi!!!!!! Nyt ajetaan Harlem Riverin yli ja sitten elevated railroadia ja sukelletaan 97th Streetin kohdalla Manhattanilla maan alle ja Grand Stationille. Tätäkö Bacon tarkoitti? Minulle tuo oli elämys.

Mitkä ovat minun paikkojani?

Aloitin tämän jutun mainitsemalla muutamia paikkoja. Oliko siellä oma puutarha ja Toompean mäki? Taisi olla jotain muutakin. mutta nyt ensin PITKÄ LISTA. Teen siis kansainväliseen tapaan, ensin pitkän listan ja sitten lyhyen listan. Siispä rohkeasti listaamaan – listaan ilmestyi puolitoistakymmentä kohdetta, mutta kun niistä on karsittava, oli ensin tehtävä pitkä lista ja sitten karsittava konsulttitarjouksien tapaan lyhyt lista. Pitkälle listalle pääsivät, mutta lyhyeltä listalta putosivat: Mosabacka, Bergamon tori, Pompeiji, Sfaxin Medina, Brooklyn, Vanha Rauma ja entinen Itä-Berliini. Lyhyeltä listalta putosivat vielä Rooman Piazza Navona, Sienan Piazza del Campo, Luccan Piazza Anfiteatro, sekä Firenzen Ponte Vecchio, jopa Beijingin kielletty palatsi kirsikkapuineen putosi, puhumattakaan Kiotosta ja ryokaneiden tatameista tai suuresti ihailemastani Pietarista – Amiraliteetin portista ja kanavista.

Lyhyt lista muodostuu nyt 11 kohteesta. Tapana olisi kyllä tehdä Top 10, mutta en kyennyt pudottamaan yhtäkään ja listasta tuli Top 11. (Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä).

Tallinnan Lai katu, Pariisin Tuileries ja Place de la Concorde, Puu-Käpylä, Toscanan San Cimignano, Tripolin Medina Kadima, Sisilian Siracusa, Helsingin Senaatintori, Manhattanin 5th Avenue, Vanha Porvoo, Milanon Galleria, ja vihon viimeiseksi Venetsian Marcuksen tori

Manhattan on ehdottomasti listalla. Vasemmalla on Liisan tunnelmia. Keskellä on pilvenpiirtäjien ehdotonta aatelia. Se on Eero Saarisen Black Rock 6th Avenuen kulmassa.

Tässä on pitkän listan unelmapaikkoja: Firenzen Ponte Vecchio, Pompeijin kylpylä, Beijingin kielletty kaupunki, Luccan Anfiteatro ja Pietarin verikirkko Griboyedov kanavan varrella.

Lyhyelle listalle päätyi 11 kohdetta. Ne ovat siis paikkoja, joihin alati tekee mieli. St. Markuksen tori, Aallon mittatikkuna käyttämä Piazza Triangolo”, Vanha Porvoo – pienimittaisen herkkää tunnelmaa, Place de la Concorde ja Tuileries, tyhjää tilaa ja monumentalismia parhaimmillaan, Lai katu Tallinnassa, kirkontornit nauloina kummassakin päässä, kontrastina Pagarin entinen varjo, Puu-Käpylä – salaperäisen ihana, Tripolin Medina – elävä organismi, San Gimignano – yksi Toscanan helmistä, Sisilian Siracusa – Piazza Duomolla Lucia da Siracusan kirkko – kaikille Santa Lucian ihailijoille tuttu, Milanon Galleria- minulle kiehtovista kiehtovin, ja sitten yksi poikkeava joka kuuluu joukkoon: Manhattan,  ja lopuksi vielä paikka aivan läheltä: huimaava juttu, Engelin työt Senaatintorin ympäristössä. Miksi muuten tästä listasta puuttuu Freda? Se on Helsingin ostoskatu huippuluokkaa. No, puuttuuhan siitä myös Espa. Pitäisikö lisätä?

Hieman outo lista. Saatat kysyä miksi listalla ei ole lainkaan kohteita joiden suunnitteluun olet itse osallistunut? Eivätkö Jyväskylän Kauppakatu ja Pietarsaaren Kanavapuistikko ole suomalaisten kävelykatujen aatelia? Eihän siellä ole mainittuna myöskään Malmin toria tai Puistolan toria, puhumattakaan Rautatieaseman metroaseman Kompassitorista. Ei ole, vaikka saattaisivat ansaita enemmän, kun nyt saavat. Mutta on kuitenkin yksi asia joka askarruttaa. Se on Helsingin kävelykeskusta. Voisiko siitä tulla joskus jotain?   Voisiko siitä tulla paikka joka vetää vertoja maailman huippukohteille? Mitkä ovat muuten maailman huippukohteet? Niitä on kauttaaltaan. Ajattelen Tallinnan vanhaa kaupunkia. Sitten ajattelen Italian historiallisten kaupunkien jalankululle pyhitettyjä alueita. Milano, se on hieno esimerkki suurkaupungista, jonne on onnistuttu luomaan kävelykeskusta – ilman yhtään tunnelia ja ilman yhtään uutta parkkiluolaa.  Helsingissä fokus on kävelykeskustan varjolla luotavista jätti-investoineissa autoliikenteen hyväksi, ei niinkään kävelykeskustasta jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden hyväksi.

Ei agendalla

Nyt on todettava eräs kummallisuus. Emme ole pystyneet luomaan uuteen rakenteeseen kiehtovia paikkoja, toreja, puistoja. Se ei ole ollut agendalla. Emme niitä pystyneet luomaan lähiörakentamisen suuren buumin aikaan 70-luvulla, emmekä sen jälkeen. No, tulihan tuo Kampin tori, mutta mitä tuli Töölönlahden kansalaisaukiosta? Lopullisesti ne katosivat mielipaikkojeni joukosta, kun ne saivat somistuksekseen nuo kammottavan räikeät mainostaulut. Tuo se oli se Otso Kantokorven ”Munakkaaseen tumpattu tupakka”.

Olisiko Helsingin kävelykeskusta osa kilpailukykyä?

Olen pari kertaa esittänyt ideoita Helsingin kävelykatujen tai kevytliikennepainotteisten katujen verkostosta. Ei ole kukaan byrokraatti niitä noteerannut. Ei ole Reetta pyytänyt keskustelemaan eikä ole Mikko Ahokaan urahtanut. Mutta tässä ikioman blogini tantereella voin kyllä piehtaroida ja panenpa taas esiin tuon kuvani.

Löytyisikö Helsingille oma innovatiivinen malli? Mikä olisi Helsingin malli? Sitä nyt tässä haikailen. Keltaisella piirretyt viivat edustavat katuja joilla jalankulun ja pyöräilyn olosuhteita parannetaan selvästi. Osa näistä kaduista toteutettaisiin kävelykatuina. Freda olisi kävelykatujen eliittiä. Osa kaduista – tarkoin valitut - toteutettaisiin kävelyn ja ”hidaspyöräilyn”/perhepyöräilyn ehdoilla. Tällaisia olisivat esimerkiksi yhteys Jätkäsaaresta ja satamasta keskustaan esimerkiksi Eerikinkatua tai Kalevankatua pitkin ja edelleen Pohjois-Esplanadia Kauppatorille. Tärkeä kävely- ja perhepyöräily-yhteys olisi Kampista Töölöntorin kautta Linnankosken aukiolle ja edelleen Paciuksenkadulle ja Munkkaan. Korkeavuorenkatu taas yhdistäisi Helsingin niemen eteläosat keskustaan. Monumentaalikeskustan alueelle on esitetty ajatusta ns. Chamberyn mallista. Kävelijöillä etukävelyoikeus. Ajoneuvojen nopeus max. 10 km/h. Ja mitä kaikkea hyvää tästä voisi seurata? Takuulla kilpailukykyä, lisää turisteja, innovaatioympäristöä – ehkä.

Pikkukuvat esittävät eräitä tunnettuja kävelykatualueita samassa mittakaavassa.

  

Missä on Härmälä, missä on Vormala, onko Kauttoa näkynyt?

On alkamassa huimaava pyöräretki Pakilasta Ruoholahden kanavalle. Se on nyt virtuaalinen ajatusten retki, mutta muuttuu todelliseksi kevätauringon sulatettua talven lumet. Matka alkaa sivuuttamalla Pirkkolan urheilupuiston talvellakin viheriöivän tekonurmen ja jyrkkä alamäki kiihdyttää vauhdin synkkään metsään ja Maunulanpuron varteen. Ajatus pyörii keskuspuiston valtaajissa ja Metsälän öljymiehissä. Taasko öljypuomeja? Metsänpeitto kuljettaa sinut aina Laaksoon saakka. Hieno ylikulkusilta imaisee sinut ohi jäähallin parkkipaikan, et sano mitään, olet jäävi. Matkan metsätaipaleen kruunaa ajo pitkin Eläintarhanajojen takamatkaa Olympiastadionin ja uimastadionin välistä kohti kuolemankurvaa. Hetken välähtävät mielessä Eltsun ajojen lippumiehen tehtävät, kerran juuri tuossa kuolemankurvassa. Siinä ei kukaan kuollut. Vauhti putosi miltei nollaan. Minun vauhtini jatkuu valon vaihduttua vihreäksi. Tulen vanhan sokeritehtaan kohdalle. Mielessä välähtää Jüri Vilmsin kohtalo. Oliko se saksalainen sankarimme von der Golz joka hänet ammututti, niin kuin Jaan Kross teoksessaan fabuloi. Matka jatkuu. Valkoviini odottaa Musiikkitalon terassilla. Hetkinen, järkytys - olen sen aina siinä ottanut. Mutta nyt tuo ”munakkaaseen tumpattu tupakka” tulee estämään pysähdyksen, paikan henki kuoli, matkaa on jatkettava. Tunkeutuminen vanhasta satamaradan tunneliaukosta baanalle tuo näkyviin mahtavan seinämuurin oikealla – siihen ei kosketa, se on pyhä. Päälläni leijuu kuvitteellinen lasikatto. Vasemmalla kuvittelen näkeväni cityelämän kirjavuutta à la Martti Aiha ja kumppanit. Rauhallisesti häiriötöntä baanaa edeten saavun Ruoholahden kanavalle lipsauttamalla itseni Mechelininkadun ”gehryjen”, vai oliko se ”aihojen” alta kanavan varteen. Olen iloinen, kanavanvarsi on ihana, kohta pysähdyn. Etsin jo katseellani. Missä on Härmälä, missä on Vormala, onko Kauttoa näkynyt?