Töölönlahti, kohtauspaikka?

Ryhdyin tuon Elielinaukion innoittamana ihmettelemään aluetta laajemmin. Pysähdyin Oodin eteen ja mietiskelin kansalaistoria. Itseasiassa halusin löytää sen torin. Tiesin sen olevan jossain Sanomatalon, Oodin ja Musiikkitalon kulminaatiopisteessä, mutta en osannut hahmottaa sen paikkaa. Tori on yleensä rajattu tila ja sen voi paikallistaa, aluksi tuotti vaikeuksia, nyt hahmottui. Olin juuri kuullut miten paikka on erityisesti nuorten käytössä. Joskus ihmettelemäni kalteva ruohikkoaukio, joka laskeutuu Musiikkitalolta alas torille, sekin on valtavan suosittu paikka, täynnä väkeä. Mainio juttu, torit ja aukiot ovat juuri tehty ihmisten kohtaamista varten. Usein myös kaupantekoa varten, mutta sellaistahan ei esiinny kansalaistorillamme. Kaksi asiaa kiinnitti huomiotani. Toinen niistä täysin näkymätön – illuusio vain, toinen varsin silmiinpistävä, suorastaan häikäisevä. Ensimmäinen asia on jo unohdukseen siirtyneet makasiinit ja toinen tämä silmiinpistävä.

Mitkä makasiinit ja mikä rata?

Koko makasiineihin liittyvä historia on runsaan sadan vuoden mittainen. Makasiinit rakennettiin vuonna 1899 palvelemaan vuonna 1862 valmistuneen rautatien ja erityisesti vuonna 1870 valmistuneen Pietarin radan tarpeita. Satamarata kääntyi makasiinien päätyjä hipoen nykyiselle Baanan pyörätielle Rautatiekatujen leikkauksessa. Makasiinien käyttö loppui 80-luvulla rautateiden kappaletavaraliikenteen hiipuessa ja lopulta siirryttyä Pasilan suureen terminaalirakennukseen. Mekin pääsimme mukaan suunnittelemaan vihivaunuratoja automaattisen kuljetuksen hoitamiseksi.  Sekin terminaali on nyt muuttunut rautakaupaksi. Kaupunki elää nopeaa muutosta.

Kuvassa näkyy valkoisin viivoin vanhat makasiinit ja punaisella aikanaan suojeltu makasiinin pätkä. Kansalaistori on neliönmuotoinen harmaa alue Oodin edessä. Vuonna 2015, ennen kirjastokilpailua kaupunkisuunnitteluviraston keskustaprojektin hankeohjelmassa kirjoitettiin makasiinirakennusten suojelumääräyksestä ja uusista paviljonkimaisista makasiinirakennuksista. Niiden määräksi arvioitiin 1500 m2. Niitä oli myös piirretty kaupunkirakennekuvaan. Näin kirjoitettiin: ”--palaneen makasiinin tila selvitetään jatkossa, eli säilyykö se fragmenttina puistossa vai voidaanko se purkaa.”

Makasiinien ja niiden jäänteidenkin häviämiseen sisältyy kansalaisaktivismin ja jopa ilkivallan vaiheet, kunnes kohde kaupunginvaltuuston juhlavalla päätöksellä vuonna 2018 päätettiin lopullisesti purkaa. Makasiinin pään kapea tiilirakennus oli sinnitellyt isojen makasiinien purkamisen jälkeen odotellen muistojen tehtävää aivan parinkymmenen metrin päässä Oodin seinästä. Se oli ansiokkaasti mukana vielä Oodin kilpailun aikaan. Miksi muuten kaupallisuutta vastustava nuorisoryhmä halusi polttaa tuon makasiinin pätkän? Ei siinä ainakaan kauppaa käyty. Pressujen alla nökötti. No, sehän oli tuo pieni asemakaavalla suojeltu jäänne yhden rautatiemakasiinin päästä, ja lopuksi vain pieni jäljelle jäänyt muistoseinä, joka sekin päätettiin purkaa.

Mitä itse radalle tapahtui? Vielä Kamppi-Töölönlahti osayleiskaavassa 1991 rata oli säilytetty. Osayleiskaavaa väännettiin Erkki Tuomiojan johdolla ja meikäläinenkin pääsi siihen vetämään pukinsorkkiaan.  Juuri eläkkeelle siirtynyt pitkäaikainen Helsingin kaupunkisuunnittelun maestro Lars Hedman halusi Hesarin mukaan vetää yli osayleiskaavasta Tuomiojan ja Muroleen "pukinsorkat" ja toivoi Helsingin kaupunginhallituksen palaavan kaupunkisuunnittelijoiden osoittamaan lähtöruutuun.  Kampin laakso ja puistot merkitään puistoalueiksi ja linja-autoasema siirretään rautatieaseman viereen, Asema-aukion pohjoispuolelle, jonne se luontevasti sopii. Osayleiskaava sitten hyväksyttiin Pekka Korpisen allekirjoituksin. Kukaan arkkitehti ei siihen halunnut nimeään panna.

Vuoden 1992 yleiskaava ja Vuosaaren satamapäätös sitten laukaisivat Helsingin ranta-alueiden uuden tulevaisuuden ja satamaradan kohtalon. Päätös Vuosaaren satamasta syntyi Helsingin valtuustossa pitkien kiistojen jälkeen, 253 selvitysraportin ja 11500 raporttisivun höystämänä. Se tapahtui vuonna 2002 äänestystuloksella 58-27. Kaikki oli alkanut kaupunginvaltuuston satamapäätöksellä vuonna 1996 tai oikeastaan yleiskaavasta vuonna 1992. Siinä esitettiin Vuosaaren satamaa sekä Jätkäsaarta ja Sörnäistenrantaa/Kalasatamaa selvitysalueiksi, jos satamatoiminnot niiltä poistuvat.  Se oli Pekka Korpisen suuri voitto.

Eihän tämä syy/seuraussuhde nyt aivan näin suoraviivainen ollut, että ranta-alueiden, Jätkäsaaren ja Kalasataman rakentaminen olisi mahdolliseksi havaittu vasta Vuosaaren satamapäätöksen kautta, sillä jo Ilaskiven selvitysmiesraportissa pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksista vuonna 1989 näitä alueita esitettiin asuntorakentamiseen. Silloin vain Helsingin suursatama ajateltiin siirrettäväksi Kirkkonummelle.

Mutta, tyhjäksi jääneet makasiinit, mitä niissä tapahtui? Ne tulivat täyteen muuta toimintaa. Se oli tietynlaista alakulttuuria, underground oli päivän sana. Kaupungin keskustaan syntyi ”kirjava talo”, mahtava sellainen. Oli kauppaa, oli konserttisalia, oli työpajaa, varsinaista garage-kulttuuria – oli tietysti pultsareitakin. Pekka Korpinenkin sanoi innostuneensa Muu ry:n toiminnasta ja harkinneena laajempaa makasiinien säilyttämistä. Ajatteli että vanhan ja uuden viritys olisi mahdollinen. Mietiskeli myös Renzo Pianon erästä projektia, jossa vanha rakennus oli jätetty uuden lasirakennuksen sisään. Pekka Niska tanssin harrastajana oli suunnittelemassa tanssintaloa ja havaitsi makasiinin rekonstruoinnin hyväksi ideaksi. Olisi ollut valmis tiili tiililtä homman hoitamaan. Ideat kuolivat ja makasiinit kuolivat. Ei jäänyt edes sitä muistoseinää.

Tässähän sitä nyt on kaupunkiarkeologiaa. Päällekkäin näkyvät makasiinit ja nykytilanne. Valkoisella viivalla on satamarata, joka vielä vuoden 1991 osayleiskaavassa oli paikallaan, lähinnä Hietalahden telakkaa varten. Rata purettiin vuonna 2009 ja sen paikalle rakennettu Baana valmistui vuonna 2012. Junia satamaradalla kulki kaksi junaa päivässä, nyt siinä kulkee yli miljoona pyöräilijää vuodessa.

Varsinainen rataleikkauksen käyttötarkoitus on vuosikymmeniä ollut nelikaistainen moottoriväylä, keskustan kehätie. Sellainen suunnitelma oli voimassa vuodesta 1959 vuoteen 2020. Muita käyttötarkoituksia oli mm. raitiotielinja Jätkäsaareen sekä vuonna 2017 esitetty urBaana. Minun salainen ajatukseni on, että jonain päivänä rataleikkauksessa on mahtava galleria liiketiloineen, siellä kulkisi myös rakastettu pyöräbaana.

Rataleikkauksen historiaa

Rataleikkaukseen tehtiin rata vuonna 1891. Se toimi ratana 1950-luvun lopulle saakka, kunnes valtaajat astuivat kehiin.  Rataleikkaukseen asettuvaa liikenneväylää ei vielä ollut vuoden 1954 Lindgren-Kråkström -keskustasuunnitelmassa. Siinä oli nimenomaan säilytetty satamarata. Rataleikkauksen suuri liikenneväylä esiintyi virallisesti ensimmäistä kertaa Alvar Aallon luonnoksissa vuonna 1959. Se ylitti ratapihan Liisankadun ympyrästä terassitoreille ja painui sitten alas rataleikkaukseen. Myös Aalto oli tässä vaiheessa jättänyt satamaradan ratkaisematta. Vuoden 1960 yleiskaavassa Pasilasta tuleva pääväylä jatkui Rautatiekatujen alla tunnelissa Länsisatamaan ja viaduktina läntiselle kaaritielle. Minä taas piirtelin 50-luvun lopulla Rautatiekatujen länsipäätä, sieltä rataleikkauksen väylä syöksähti kadunalaisessa tunnelissa hautausmaiden välistä tulevalle Länsiväylälle. Purkivat sitten minun väyläni eli Leppäsuonkadun kauniine kaarineen kaksikymmentä vuotta sitten. Yleiskaavan itäinen haarautuma lähti Linnunlaulusta, josta jatkettiin itäiselle kaaritielle Pohjoisrantaan.

Vaikuttaa sekavalta. Tuo minun selostukseni. Liisa sanoo, ettei hahmotu. Selvittäisivätkö nämä kuvat jotain?

Vuoden 1972 Aallon jälkisammutussuunnitelmassa rata oli selkeästi merkitty. Se kulki liikenneväylän kanssa rinnakkain.  Keskustan kehäväylä olikin voimissaan vielä vuonna 2017 urBaanaa suunniteltaessa. Silloin ehdotettiin varsinainen kehäväylä painettavaksi syvätunneliin. Eipä se enää pinnassa voi mennäkään: kukapa nyt Baanasta luopuisi. Nyt Vapaavuoren ajaman keskustan tunnelikokoojakadun myötä vanha linjaus Ratakatujen alla on hylätty ja koko väyläkin vaikuttaa ainakin toistaiseksi hylätyltä. Rataleikkauksen moottorikehäväyläsuunnitelma eli siis elämäänsä vuosina 1959-2020 ja satamarata taas todellista elämäänsä vuosina 1891-2009.

Ehkä on vielä hyvä muistin virkistämiseksi katsoa mitä maailmanmaestrot suunnittelivat Helsingin pään menoksi 60-luvun alussa. Turkoosilla en esitetty Aallon alkuperäisen suunnitelman mukaisia terassin reunoja sekä liikenneväyliä. Keltaisella vilahtelee Smith-Polvisen liikennehässäkkä.

Olisiko jotain tehtävissä?

Lopuksi kysyn itseltäni olisiko jotain tehtävissä, mikä on jäänyt tekemättä? Jäikö siis jotain tekemättä? Minua ajatteluttavat nuo paviljongit ja makasiinin muistopätkät. Olisiko niistä jotain villoja toteutettavaksi – nyt hännästä jälkeen päin? Kansalaistori ja Makasiinipuisto vaikuttavat hyvin autioilta. Aiemmin listoilla olleet paviljongit tuntuisivat kivalta ajatukselta. Voisihan sinne tehdä esimerkiksi mahtavan kasvihuoneen lakkautetun Viikin Gardenian uudelleensyntymisenä. Keskeinen paikka takaisi kannattavuuden. Keskustelin tästä ystäväni Pekka Salmisen kanssa. Yhdessä fabuloimme.

Töölönlahden 7 hehtaarin autio puisto on herättänyt keskustelua. Vuoden 1997 puistokilpailun voittajaehdotuksessa (Hannu Tikka ja Kimmo Lintula) oli kanavia ja metsäpuisto. Keskuspuiston metsä tuotiin suoraa Helsingin sydämeen. Nyt tilalla on laaja nurmikko outoine kaariteineen. Puita ja pensaita on siellä täällä. (Näkymä Oy). Raha ei kuulemma riittänyt. Kilpailun voittajapuisto olisi maksanut lähes 70 miljoonaan euroa, nykyiseen päästiin kymmenesosalla. Taisi säästö tulla väärään paikkaan: ”Finlandia-aukiolle”. Hyvä ettei tätä suunniteltua nimeä kuitenkaan otettu käyttöön säästösuunnitelman toteuduttua. Jossain sanotaan puiston olevan väliaikainen! No jos näin on, saattaisi olla aihetta tehdä jotain. Pekka Korpinen aikanaan ehdotti ”Korpisen nurmikkoa”. Nyt se toteutui. Korpisen nurmikko oli aikoinaan vastaveto kaupunkisuunnitteluviraston hyvänä pitämille kansirakenteille Kiasman ja Sanomatalon pohjoispuolella. Ehkä olisi pitänyt sanoa ”Korpisen metsä”, olisi saatu metsä.

On vielä yksi juttu. Mainitsin edellisessä blogissani Rautatiekatujen gallerian.  Martti Aihan ja SRV:n kehitelmä, nimeltään urBaana, jossa minäkin sain olla alkuvaiheessa mukana, se sortui. Ei ollut kehiteltävissä riittävästi volyymia. Nyt olisi jatkettava ajattelua. Toisenlaisella konseptilla. Jos ei mitään ajatella, jos idea tai projekti ei ole agendalla, ei mitään synny. On jatkuvasti synnytettävä - siinä se.

 Silmiinpistävä

Lopuksi se varsinainen toinen juttu, se silmiinpistävä. Onkohan se iso juttu, vaikka se minua rassaa? Se on juttu valomainoksista ja big skriineistä. Mainonta, onko se paha asia? Ei tietenkään, mutta joskus sen liiallisuus ärsyttää. Liisan tavanomainen valitus aamulehteä lukiessa on mainonnan määrä: ”Eikö tätä lehteä saisi ilman mainoksia maksamalla lisää?” Mainoksista luopumisesta oltaisiin siis valmiita maksamaan! Pahin niistä on minulle silmää iskevä Musiikkitalon mainostaulu. Sitä mainostetaan Pohjoismaiden suurimpana. Kokoa mediaseinällä on 172 m2 ja ulkomitat ovat 13,5 m x 12,8 m. Kuvassa mainoskuva on kylläkin vuosien takaa. Vieläkö muistat vauhtikumin?

Joku ulkomainonnan tekijöistä kertoo markkinoijien arvostavan ulkomainonnan voimaa laajan peiton ja korkean toiston viestintäkanavana. Sen sanotaan myös tuovan ihmisille turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta. Erityisesti tällaista sanotaan tapahtuvan koronakriisin aikana. Mainostajan tekstin mukaan ulkomainonta tavoittaa heterogeenisen yleisön: naiset, miehet, nuoret, keski-ikäiset ja vieläpä seniorit. Erityisesti liikkuvat ja aktiiviset ovat potentiaalisen ostopäätöksen tekijöitä. Heidät ulkomainonta sytyttää. Digitaalisen ulkomainonnan sanotaan olevan ympäristöystävällistä. Siihen ei liity lainkaan paperia.

Ei tämä ulkomainonnasta valittaminen ole ensimmäinen kerta. Olen erityisesti itkenyt ratikoiden mainosvaunuista. Haluaisin itkeä vielä tienvarsimainonnasta, joka on tehty ilmoituspohjaiseksi, mutta toisella kertaa. Jos haluat kuulla vanhaa itkua lue: https://penttimurole.blogspot.com/2016/04/digiaika-mutta-paperimainoksia-ja.html?m=0

Kaupunki yrittää ohjeistaa ja hyvin yrittääkin. Helsingin kaupungilla on kolmisivuinen ohje sähköisten vaihtuvanäyttöisten mainoslaitteiden sijoittamisesta rakennusten julkisivuun tai tonteilla. https://www.hel.fi/static/rakvv/ohjeet/Sahkoiset_vaihtuvanayttoiset_mainoslaitteet.pdf

Kiellettyjä alueita ovat mm. Senaatintori ympäristöineen, Esplanadin puisto, Vanha kirkkopuisto, Kaivopuisto, Hietalahden tori, Kauppatori ja Kasarmitori. Myös arvokkaat ympäristökokonaisuudet kuten Olympiakylä, PuuKäpylä, Puu-Vallila, Torkkelinmäki ja Suomenlinna ovat kieltoalueita. Mainitaan myös rakennuksia joiden edustalle näyttötauluja ei saa sijoittaa: Ateneum, Säätytalo, Vanha Ylioppilastalo, Työväenopisto, Päärautatieasema, Eduskuntatalo, Finlandiatalo ja Kansallismuseo. Vielä mainitaan puistot, ranta-alueet, avoimet maisematilat, Viikin pellot, kirkkojen ja hautausmaiden ympäristöt sekä taideteosten ympäristöt. Siltasuunnittelija ei myöskään pääse rahoittamaan sillan ylläpitoa mainostauluilla, sillä sillat ovat kielletty alue mainosnäyttöjen suhteen.

Aika hyvä lista. Sehän nyt tässä kuitenkin jää ihmetyttämään, miten Musiikkitalon mainostaulu on mahdollinen, sehän selvästi sijaitsee Eduskuntatalon edustalla, sen toisella puolella on puistoaluetta ja sen pääjulkisivun edustalla on kulttuuritoimintojen aluetta. No jos tarkkoja ollaan, niin toinen todella ärsyttävä valotaulu on Kampin ostarin seinässä. Kun istuu vastapäisen entisen linja-autoaseman aurinkoisella terassilla, niin tuo inhottava taulu iskee valosäteitään aukiotilasta ja nestemäisistä juomista nauttivan kansalaisen (minä) silmäkulmaan. Todella paha. Ja täysin määräysten vastaisesti, sillä Narinkkatorin kulmassa on kirkollinen rakennus eli Kampin kappeli. Mikko Summasen ja kumppaneiden mestarityö.

Että menikö tämä blogi tällaiseksi turhan valittamiseksi? Eikö parempaa tekemistä olisi? Se on niin, että usein asioita lähestytään negaatioiden kautta. Valittaminen on helppoa, mutta oikean ratkaisun esittäminen on vaikeata. Tai onko tässä siitä kysymys, että:

 Aikuiset eivät koskaan ymmärrä mitään, eivätkä lapset jatkuvasti jaksa selittää heille asioita.

— Antoine de Saint-Exupéry