Toompean Kiriku plats – toiveiden paikka?

Olen mietiskellyt paikkaa ja sen henkeä – Genius loci. Millainen on minua kiehtova paikka? Onko se kotipuutarhan omenapuiden luoma tshehovilainen tunnelma vai onko se Tallinnan Toompean mäen historiallinen miljöö? Ei, Toompea ei käy, sillä olen juuri siellä. Toiveiden paikan täytyy olla jokin toinen, sellainen johon juuri nyt haluaisin mennä. Se ei voi olla paikka jonka henkeä juuri nyt saan aistia. Täältä käsin voinkin rauhallisesti etsiä kilpailevaa paikan henkeä muualta.

Terveisiä Toompean mäeltä. Tämä paikka on juuri sellainen, missä tunnen paikan hengen. Nyt pääsiäisenä tämän paikan henki hehkuu voimakkaana. Minulla on tilaisuus kokea ortodoksien pääsiäistä ja oman kirkkoni pääsiäistä. Ne ovat tätä hetkeä. Paikan henki tulee kuitenkin kauempaa. Ehkä se on ylimystön luomaa, rahvaalla ei ole ollut siihen osuutta. Mutta nyt juuri rahvaan edustajana voin tuosta hengestä nauttia. 

En ole uskovainen mutta vietän pääsiäistä. Pääsiäisen ajankohta vaihtelee uskontokunnasta riippuen. Juutalaisten sanotaan aloittaneen pääsiäisen vieton jo 3500 vuotta sitten - Egyptistä päästyään. Muut kristikunnat sijoittavat pääsiäisensä monimutkaisten laskusääntöjen mukaan. Laitankin nyt tähän kaavion eri pääsiäisistä. Jos haluat lukea tarkemmin pääsiäisen ajankohdista klikkaa tuohon: http://penttimurole.blogspot.com.ee/2017/04/paasiastunnelmia-toompealta.html

Kysyn itseltäni, kiehtooko minua Tripolin Medina tai Algerin Kasbah, tai valitsenko Damaskoksen Suora kadun kylpylän? Haluanko löytää torin ja kadun vai rakennuksen suojaaman sisätilan? Manhattanin 5th Avenue tai Pariisin Champs Elysee kyllä kiehtovat valtavasti monumentaalisuudellaan, vai menisinkö sittenkin turvallisuutta tuntien Milanon Vittorio Emmanuelin Gallerian seinien ja katon suojaan? Näitä mietiskellessäni törmäsin yhtäkkiä Otso Kantokorven blogiin nimeltä ”Munakkaaseen tumpattu tupakka”.

Otso kertoo Itäkeskuksesta ja uimahallista siellä: ”Lomakokemus jatkuu Itäkeskuksen ostoskeskuksessa, missä nautin Helsingin monikulttuurisuudesta. Ostan aina georgialaista lempikivennäisvettäni. (Niin minäkin!) Joutenolokin jatkuu, koska lopetan reissuni aina juomalla turkkilaista kahvia, ja toisinaan otan sen kanssa makoisan pistaasibaklavan. Nautin kahvini terassilla tupakan kanssa. Pelkkä kahvin tuoksu laukaisee usein muistot, mitä sen maku vielä vahvistaa. Palaan Niilin rantojen katukahviloissa nuoruudessani viettämiini aikoihin.” Hän sanoo rentouttavan hetken tuottavan myös visuaalista nautintoa: ”Tarkkailen ohikulkijoita ja arvailen heidän etnistä taustaansa. Ihastelen nuorten somalinaisten kykyä näyttää muodikkailta huiviensa ja vartalon peittävien abayoiden erilaisten väriyhdistelmien avulla.” Hän käy uimahallissa kuntoillakseen. Hän sanoo olevansa sielläkin kuin pienellä lomamatkalla: ”Isossa poreilevassa lämminvesialtaassa on hämärä valaistus. Sieltä siirryn utuiseen höyrysaunaan. Palaan mielessäni kokemuksiini hamameista, turkkilaisista kylpylöistä.”

Nureddin kylpylä Damaskoksessa

Nyt kolahti. Ehkä minäkin unelmoin turkkilaisesta kylpylästä. Lähdenkin ensin muistojen vierailulle elämäni kylpylään Damaskoksen Suora kadun varrelle. Kylpylän nimi on Nureddin. Se on iältään lähes ikuinen. Laskeudut portaita kohti 1200-luvun kadun pintaa ja näet edessäsi mahtavan marmorihalliin. Tunnet olosi lähes kuninkaalliseksi. Olet tullut temppeliin, joka on sinua ja juuri sinun hyvinvointiasi varten.  Henkilökunta ottaa sinut vastaan hymyillen. Heillä kaikilla on päällään traditionaalinen vaatetus. Sinulle jaetaan kylpyvarusteet. On suuria pyyhkeitä ja kauhtanoita. Riisuudut henkilökunnan kannattaman pyyhkeen suojassa ja siirryt pyyhe lanteillasi suihkuun. Sitten alkavat nautinnon hetket. Olet luolamaisessa tilassa. Saunan edessä on allas, josta voit pirskotella päällesi raikasta solisevaa vettä. Höyrysauna on sopivan kuuma. Lihaksesi sulavat. Rentoudut mosaiikkilattialla maaten. Lihaksikas pesumies ottaa sinut vastaan vuorollasi. Pesu tai oikeammin ihon kuorinta tapahtuu holvatussa sivutilassa, sielläkin lämpimällä lattialla lojuen. Sen jälkeen on vuorossa hieronta. Nyt toteutuu ruumiin ja sielun hyvinvoinnin huippu. Olemassaolo on autuaallinen. Solahdat suihkun jälkeen jääkylmään vesialtaaseen. Kaiken tämän jälkeen sinut kääritään pyyhkeisiin ja kauhtanoihin. Tuskin silmät jäävät näkyviin. Sinut ohjataan suurta hallia kiertäville istumille. Tarjolla on kirkasta vettä ja hehkuvaa teetä. Et lähde heti kiireellä pois. Vietät pitkän nautinnollisen tovin keskustellen ja huokaillen. Kyllä, vannon! Tämä on yksi niistä paikoista, jonne tahdon vielä kerran mennä.

Kuvat Nureddin –hamamista tuovat mieleen ihanat muistot.  80-luvun alussa Omayad Conference Center-projektimme yhteydessä silloiset paikalliset deveconilaiset yhdessä suurlähettilään kanssa perustivat "Finnish Sauna Society Damascus"-yhdistyksen. Hamam Nureddin oli yhdistyksen emosauna. Pronssinen perustamislaatta on toivon mukaan edelleenkin tuossa eteisen seinällä. On se, aivan kuin kehykset olisivat näkyvissä!

Miriamin kaupunkikokemus

Aloitan kaupunkikokemukset kertomalla Miriamista. Hän on Dorothy Richardsonin (1853-1957) luoma hahmo novellisarjassaan Pilgrimage. Sanovat tuon hahmon olleen Dorothy itse. Laura Honkasalo teki taidehistorian gradunsa tästä teoksesta ja minä käytän hyväkseni hänen tekstiään kuvatessani Miriamin kaupunkikokemuksia. Toivon todella, että Miriamin tunteet ja ajatukset voisivat olla osa jokaisen kaupunkisuunnittelijan tietoisuutta ja illuusioita.  Miriamin kokemukset Lontoon kaduilta ja liikenteestä ovat vuosilta 1890-1905. Nuo kokemukset liittyvät Miriamin olemukseen, elämään ja kehitykseen. Meillä kaikilla täytyy tapahtua jotenkin samoin. Tila ja siinä liikkuminen muokkaavat meitä, tarjoavat meille tilaisuuden lentää, mutta voivat myös nujertaa meidät.

Miriamin muutto kotoa kaupunkiin on samanaikainen ja samansuuntainen naisten yleisen liikkumisvapauden lisääntymisen kanssa. Katuvalaistuksen paraneminen ja poliisin laajempi läsnäolo, polkupyörän ja maanalaisen käyttöönotto sekä löysemmät moraalikoodit yhdessä naisten emansipaation kanssa tekivät keskiluokan naisten liikkumismahdollisuudet vapaammiksi. Miriam ei ole enää hiljaisessa ja rajoitetussa tilassa, vaan jatkuvassa liikkeessä pitkin aukioita, katuja ja portaita, sekä fyysisesti että metaforien tasolla. Kaupunki ei ole merkityksellinen vain siksi että se auttaa ratkaisemaan hänen identiteettinsä ja perimänsä; ei, vaan kaupunki sitoutuu koko hänen ajatusmaailmaansa. Miriamin ajatus kulkee urbaanissa tilassa: aukiolla, poluilla, teillä, tyhjissä paikoissa, korkeudessa ja syvyydessä. Hänen ajatuksensa rytmi on samanlaista kuin kaupunkiliikenteen rytmi.

http://www.youtube.com/watch?v=fGs_WaxLMao 1890s Traffic Scenes

Lontoo liikenteessä Miriamin aikaan oli rytmiä kerrakseen. Sen näet tästä videosta. Saatat nähdä joukossa myös muutaman pyöräilijän ”safety bicycle” ajokkinaan. Tuohonko mellakkaan Miriam uskaltautui?

Miriamin kaupunkikuva saa täyttymyksensä pyöräillessä.  Kävely kaupungissa kuvastaa vapautta. Pyöräily kaupungissa kuvastaa äärimmäistä vapautta. Raitiovaunut taas kertovat tungoksesta. Miriamin eläessä Pohjois-Lontoossa jopa raitiovaunun ääni ahdistaa häntä. Bussit liittyvät myös surullisiin kokemuksiin. Hevosten vetämät umpivaunut kertovat kadonneesta vallasta ja yksityisyydestä.  Miriamin aikaan katutila täyttyi liikenteestä, vaikka autot olivat vielä harvinaisuuksia. Liikenteen tunnelma saattoi kauhistuttaa:

”Pitkän kadun pää oli näkyvissä. Sen laajeneva suu kohti mykistyttävää kummallisuutta ei antanut merkkiäkään pakotiestä. Katu johti avoimelle läpikulkuväylälle, jota syötti lukematon joukko liikennekaistoja. Väylän pinnalle sirotelluilta liikennesaarekkeilta nousi tornimaisia valaisinpylväitä ojennellen käsivarsiaan. Edetessään meluisasti pitkin kivipäällystettä he joutuivat ylittämään useita raitiovaunukiskoja ja sekoittumaan läpi toistensa risteilevien liikennevirtojen. […] Vasemmalta harmaa kirkontorni tuli heitä kohti, kiertyen taivaalle. Se purjehti ohitse näyttäen Miriamille torniinsa rakennetun kivipilareiden ympyrän. Tuuheat puut lipuivat ohi.”

Miriamilla oli käytössään ”safety bicycle”. Tällaiset polkupyörät tulivat markkinoille 1890-luvulla. Miriamilla kaupunkikokemukset laajenivat radikaalisti hänen ostettuaan polkupyörän. Pyörästä tuli pian synonyymi ”Uudelle Naiselle”.

Richardson kirjoittaa kaupungin rytmistä ja liikenteen rytmistä. Miriamin kulkiessa kaupungilla hän mietiskelee monenlaisia aiheita, esimerkiksi perheensä historiaa, ystäviään ja maailman menoa. Hänen ajatustensa rytmi on linjassa kaupungin rytmiin ja hänen jalkojensa rytmiin katukiveyksellä. Hän kuuntelee kenkiensä kopinaa kaikuna rakennusten seinistä. Hänen ajatuksensa täyttyvät viesteistä. Tämä on ihmeellistä tarinaa. Se ei kuulu meidän nykysuunnittelijoiden tarinoihin. Voisiko olla toisin? Olisiko mahdollista eläytyä kulkijan maailmaan eri lailla, kun nyt teemme? Jotenkin syvemmin, aistivammin? Tai haluaako navigaattoriohjattu kulkija yleensä nähdä ympärilleen tai voiko hän kuunnella kenkiensä kopinaa korvissaan soivan mielimusiikin hälyssä?  Kaupungin kokeminen – onko sellaista?

Bloomsbury Square sijaitsee keskeisessä Lontoossa. Se on yksi Lontoon ensimmäisistä puistoaukioista 1700-luvulta. Tämän kunnianarvoisan aukion ympäri Miriamin ystävät ajoivat polkupyörällä keskiyöllä uskaliaasti - asusteenaan shortsit.

Miriamille ympäristön yksityiskohdat, liikenne ja äänet ovat ajatuksen innoituksen lähteitä.

Pariisin Flâneur tai boulevardier, hän oli toista maata

Baudelairen mukaan Pariisin flâneur, eli ”urbaanibotanisti”, ”havainnoitsijavaeltaja”, hän haluaa samaistua väkijoukkoon:

”Se, joka helposti yhtyy joukkoon, tulee tuntemaan kuumeisia iloja. Niistä jää ikiajoiksi osattomaksi egoisti, joka on sulkeutunut kuin kirstu, ja laiskuri, joka on kuin nilviäinen kotelossa. – se mitä ihmiset sanovat rakkaudeksi on kovin pientä, rajallista ja heikkoa verrattuna tähän orgiaan, tähän pyhään prostituutioon, jossa henki antaa kaikkensa, runoutensa ja lähimmäisenrakkautensa, odottamattomalle joka näyttäytyy, tuntemattomalle joka menee ohi.”

Mutta mitä? Juuri leffakerhossa Kosmoksen sohvalla, (se on muuten yksi minun paikoistani), ystäväni Ray Ottman sanoi inhoavansa Helsingin katujen lisääntyvää tungosta. Ihmisiä on liikaa, hän sanoo. Hän ei ilmeisesti halua tuntea boulevardierin kuumeista iloa, vaikka nyt juuri elämme bulevardien uutta tulemista?!

Miten koemme Helsinkiä?

Tuostapa tulee mieleeni Helsingin jalankulkututkimus vuodelta 1970. Tutkimuksessa haastateltiin laajasti kadulla kulkijoita. Heiltä kysyttiin paikkojen miellyttävyyttä ja epämiellyttävyyttä. Viihtyvyystekijöistä tärkeimpiä olivat: rauhallisuus, puut, istutukset, ostospaikat, näyteikkunat, värikkyys, tunnelma, ei tungosta, ihmiset ja puhdas ilma. Epäviihtyvyyden aiheuttajiksi taas osoittautuivat: epämääräiset ihmiset, vilkas liikenne, jalan liikkuminen vaikeaa, liikennejärjestelyt, ahtaus, liikennevalot ja huono ilma. Ehdottomasti tärkeä viihtyvyyden tekijä oli ”toiset ihmiset”. Se saattoi olla myös epäviihtyvyyden tekijä. ”Toiset ihmiset” voittavat puistot ja torit. Arkkitehtuuria ihmiset eivät muuten lainkaan maininneet viihtyvyyden tekijänä.

Kartta kuvaa vuoden 1970 jalankulkututkimuksen miellyttävien ja epämiellyttävien paikkojen keskittymistä Helsingin niemellä. Vihreät ympyrät kuvaavat miellyttävyyttä ja punaiset neliöt epämiellyttävyyttä. Merkkien koko kuvaa mainintojen määrän suuruusluokkaa. Espan, Aleksin ja Kasarmintorin seuduilla on vain miellyttäviä paikkoja. Muualla miellyttävyys ja epämiellyttävyys asettuvat usein päällekkäin. Selkeästi miellyttäviä paikkoja ovat Tähtitorninmäki, Töölönlahti ja Linnanmäki. Myös Töölössä on useita miellyttäviksi tunnistettuja paikkoja. Liikenne on tärkeä epämiellyttävyystekijä.  Miksi muuten tämä tutkimus on saanut odottaa seuraajaansa?

Kaupunkikokeminen on ”kansantaidetta”

Minun 70-kuvun profeettani oli Edmund Bacon, Philadelphian kaupunginarkkitehti. Hän teki kirjan nimeltä Design of Cities (1967). Ajatukset liikkumisesta kaupunkia muokkaavana voimana ja suunnittelijan arvomaailman lähteenä olivat liikennesuunnittelijalle ihanaa luettavaa. Bacon herätti ajatuksen kaupunkitilan kokemisen ja liikkeen yhteydestä. Tila ja aika olivat toisiaan täydentäviä käsitteitä. Puhuttiin kokemuskaupungista ja elämysarkkitehtuurista. Liikkuva katsepiste kulki tilassa. Arkkitehtuuria määriteltiin tilakokemuksen jatkuvuuden kautta. Ja tässä nimenomaan nopean liikkeen kautta.

Edmund Bacon kirjoittaa kahdesta maailmasta. On olemassa kurinalainen renessanssimaailma, se mennyt, ja sitten vapaus, johon ollaan pyrkimässä. Näin hän kirjoitti: "Kristallimaisen säännölliset geometriset muodot ja symmetriset säteittäiskaupungit soveltuivat renessanssin ajatukseen yksilökeskeisestä maailmasta. Se kuvasi yksilöä eräänä ajan hetkenä. Tällainen ajattelu ei sovellu kaupungin kokemiseen kokonaisuutena, eikä kaupungin kokemiseen suhteessa pitkäjänteiseen kasvuun ja aikaan.” Baconin mielestä Paul Kleen piirrokset kuvaavat parhaiten ajan dynamiikkaa.

Edmund Bacon kirjoittaa liikkeestä, ajan dynamiikasta ja muutoksesta. Hän käyttää Paul Kleen piirroksia. Ne ilmaisevat liikkeen konseptin, etenemisen kirkkaat linjat paikasta toiseen, kaikki kudottuna yhdeksi verkostoksi. Tähän on lisätty kohtaamispaikat, paikat jotka kukkivat, rikastavat ja antavat levon hetken. Nämä paikat ovat tärkeitä ja niihin saattaa liittyä arkkitehtuurin suuria ilmiöitä, mutta ne voidaan ymmärtää vain suhteessa liikkeeseen. Paikkaan saavuttaessa tai kuviteltaessa sieltä poistumista. Bacon sanoo, että liikkeen arkkitehtuuri ja pysähdyksen arkkitehtuuri, nämä kaksi elementtiä yhdessä, muodostavat kaupungin taideteoksena.  Hän puhuu kaupungista "kansantaiteena". Sellaisena kaupunkisuunnittelun tuote on kaikkien ihmisten koettavissa, ilman koulutusta, tasa-arvon pohjalta. Hän uskoo, että kaupunkisuunnittelulla voitaisiin luoda demokraattisen yhteiskunnan suuri ilmaus elämästä. Elämästä, joka on meille yhteinen. Hän kysyy: "Voimmeko murtautua ulos sirpaleisesta lähestymisestämme tähän ongelmaan ja alkaa nähdä kaupunki yhtenä kokonaisuutena, käsitellä kaupunkia täydellisenä organismina?

Mahtavaa juttua tuo Baconin juttu. Onko siinä mitään meille? On!

Jokaisen pikkupojan unelma oli  päästä veturikuskiksi!!!!!! Nyt ajetaan Harlem Riverin yli ja sitten elevated railroadia ja sukelletaan 97th Streetin kohdalla Manhattanilla maan alle ja Grand Stationille. Tätäkö Bacon tarkoitti? Minulle tuo oli elämys.

Mitkä ovat minun paikkojani?

Aloitin tämän jutun mainitsemalla muutamia paikkoja. Oliko siellä oma puutarha ja Toompean mäki? Taisi olla jotain muutakin. mutta nyt ensin PITKÄ LISTA. Teen siis kansainväliseen tapaan, ensin pitkän listan ja sitten lyhyen listan. Siispä rohkeasti listaamaan – listaan ilmestyi puolitoistakymmentä kohdetta, mutta kun niistä on karsittava, oli ensin tehtävä pitkä lista ja sitten karsittava konsulttitarjouksien tapaan lyhyt lista. Pitkälle listalle pääsivät, mutta lyhyeltä listalta putosivat: Mosabacka, Bergamon tori, Pompeiji, Sfaxin Medina, Brooklyn, Vanha Rauma ja entinen Itä-Berliini. Lyhyeltä listalta putosivat vielä Rooman Piazza Navona, Sienan Piazza del Campo, Luccan Piazza Anfiteatro, sekä Firenzen Ponte Vecchio, jopa Beijingin kielletty palatsi kirsikkapuineen putosi, puhumattakaan Kiotosta ja ryokaneiden tatameista tai suuresti ihailemastani Pietarista – Amiraliteetin portista ja kanavista.

Lyhyt lista muodostuu nyt 11 kohteesta. Tapana olisi kyllä tehdä Top 10, mutta en kyennyt pudottamaan yhtäkään ja listasta tuli Top 11. (Nämä eivät ole paremmuusjärjestyksessä).

Tallinnan Lai katu, Pariisin Tuileries ja Place de la Concorde, Puu-Käpylä, Toscanan San Cimignano, Tripolin Medina Kadima, Sisilian Siracusa, Helsingin Senaatintori, Manhattanin 5th Avenue, Vanha Porvoo, Milanon Galleria, ja vihon viimeiseksi Venetsian Marcuksen tori

Manhattan on ehdottomasti listalla. Vasemmalla on Liisan tunnelmia. Keskellä on pilvenpiirtäjien ehdotonta aatelia. Se on Eero Saarisen Black Rock 6th Avenuen kulmassa.

Tässä on pitkän listan unelmapaikkoja: Firenzen Ponte Vecchio, Pompeijin kylpylä, Beijingin kielletty kaupunki, Luccan Anfiteatro ja Pietarin verikirkko Griboyedov kanavan varrella.

Lyhyelle listalle päätyi 11 kohdetta. Ne ovat siis paikkoja, joihin alati tekee mieli. St. Markuksen tori, Aallon mittatikkuna käyttämä Piazza Triangolo”, Vanha Porvoo – pienimittaisen herkkää tunnelmaa, Place de la Concorde ja Tuileries, tyhjää tilaa ja monumentalismia parhaimmillaan, Lai katu Tallinnassa, kirkontornit nauloina kummassakin päässä, kontrastina Pagarin entinen varjo, Puu-Käpylä – salaperäisen ihana, Tripolin Medina – elävä organismi, San Gimignano – yksi Toscanan helmistä, Sisilian Siracusa – Piazza Duomolla Lucia da Siracusan kirkko – kaikille Santa Lucian ihailijoille tuttu, Milanon Galleria- minulle kiehtovista kiehtovin, ja sitten yksi poikkeava joka kuuluu joukkoon: Manhattan,  ja lopuksi vielä paikka aivan läheltä: huimaava juttu, Engelin työt Senaatintorin ympäristössä. Miksi muuten tästä listasta puuttuu Freda? Se on Helsingin ostoskatu huippuluokkaa. No, puuttuuhan siitä myös Espa. Pitäisikö lisätä?

Hieman outo lista. Saatat kysyä miksi listalla ei ole lainkaan kohteita joiden suunnitteluun olet itse osallistunut? Eivätkö Jyväskylän Kauppakatu ja Pietarsaaren Kanavapuistikko ole suomalaisten kävelykatujen aatelia? Eihän siellä ole mainittuna myöskään Malmin toria tai Puistolan toria, puhumattakaan Rautatieaseman metroaseman Kompassitorista. Ei ole, vaikka saattaisivat ansaita enemmän, kun nyt saavat. Mutta on kuitenkin yksi asia joka askarruttaa. Se on Helsingin kävelykeskusta. Voisiko siitä tulla joskus jotain?   Voisiko siitä tulla paikka joka vetää vertoja maailman huippukohteille? Mitkä ovat muuten maailman huippukohteet? Niitä on kauttaaltaan. Ajattelen Tallinnan vanhaa kaupunkia. Sitten ajattelen Italian historiallisten kaupunkien jalankululle pyhitettyjä alueita. Milano, se on hieno esimerkki suurkaupungista, jonne on onnistuttu luomaan kävelykeskusta – ilman yhtään tunnelia ja ilman yhtään uutta parkkiluolaa.  Helsingissä fokus on kävelykeskustan varjolla luotavista jätti-investoineissa autoliikenteen hyväksi, ei niinkään kävelykeskustasta jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden hyväksi.

Ei agendalla

Nyt on todettava eräs kummallisuus. Emme ole pystyneet luomaan uuteen rakenteeseen kiehtovia paikkoja, toreja, puistoja. Se ei ole ollut agendalla. Emme niitä pystyneet luomaan lähiörakentamisen suuren buumin aikaan 70-luvulla, emmekä sen jälkeen. No, tulihan tuo Kampin tori, mutta mitä tuli Töölönlahden kansalaisaukiosta? Lopullisesti ne katosivat mielipaikkojeni joukosta, kun ne saivat somistuksekseen nuo kammottavan räikeät mainostaulut. Tuo se oli se Otso Kantokorven ”Munakkaaseen tumpattu tupakka”.

Olisiko Helsingin kävelykeskusta osa kilpailukykyä?

Olen pari kertaa esittänyt ideoita Helsingin kävelykatujen tai kevytliikennepainotteisten katujen verkostosta. Ei ole kukaan byrokraatti niitä noteerannut. Ei ole Reetta pyytänyt keskustelemaan eikä ole Mikko Ahokaan urahtanut. Mutta tässä ikioman blogini tantereella voin kyllä piehtaroida ja panenpa taas esiin tuon kuvani.

Löytyisikö Helsingille oma innovatiivinen malli? Mikä olisi Helsingin malli? Sitä nyt tässä haikailen. Keltaisella piirretyt viivat edustavat katuja joilla jalankulun ja pyöräilyn olosuhteita parannetaan selvästi. Osa näistä kaduista toteutettaisiin kävelykatuina. Freda olisi kävelykatujen eliittiä. Osa kaduista – tarkoin valitut - toteutettaisiin kävelyn ja ”hidaspyöräilyn”/perhepyöräilyn ehdoilla. Tällaisia olisivat esimerkiksi yhteys Jätkäsaaresta ja satamasta keskustaan esimerkiksi Eerikinkatua tai Kalevankatua pitkin ja edelleen Pohjois-Esplanadia Kauppatorille. Tärkeä kävely- ja perhepyöräily-yhteys olisi Kampista Töölöntorin kautta Linnankosken aukiolle ja edelleen Paciuksenkadulle ja Munkkaan. Korkeavuorenkatu taas yhdistäisi Helsingin niemen eteläosat keskustaan. Monumentaalikeskustan alueelle on esitetty ajatusta ns. Chamberyn mallista. Kävelijöillä etukävelyoikeus. Ajoneuvojen nopeus max. 10 km/h. Ja mitä kaikkea hyvää tästä voisi seurata? Takuulla kilpailukykyä, lisää turisteja, innovaatioympäristöä – ehkä.

Pikkukuvat esittävät eräitä tunnettuja kävelykatualueita samassa mittakaavassa.

  

Missä on Härmälä, missä on Vormala, onko Kauttoa näkynyt?

On alkamassa huimaava pyöräretki Pakilasta Ruoholahden kanavalle. Se on nyt virtuaalinen ajatusten retki, mutta muuttuu todelliseksi kevätauringon sulatettua talven lumet. Matka alkaa sivuuttamalla Pirkkolan urheilupuiston talvellakin viheriöivän tekonurmen ja jyrkkä alamäki kiihdyttää vauhdin synkkään metsään ja Maunulanpuron varteen. Ajatus pyörii keskuspuiston valtaajissa ja Metsälän öljymiehissä. Taasko öljypuomeja? Metsänpeitto kuljettaa sinut aina Laaksoon saakka. Hieno ylikulkusilta imaisee sinut ohi jäähallin parkkipaikan, et sano mitään, olet jäävi. Matkan metsätaipaleen kruunaa ajo pitkin Eläintarhanajojen takamatkaa Olympiastadionin ja uimastadionin välistä kohti kuolemankurvaa. Hetken välähtävät mielessä Eltsun ajojen lippumiehen tehtävät, kerran juuri tuossa kuolemankurvassa. Siinä ei kukaan kuollut. Vauhti putosi miltei nollaan. Minun vauhtini jatkuu valon vaihduttua vihreäksi. Tulen vanhan sokeritehtaan kohdalle. Mielessä välähtää Jüri Vilmsin kohtalo. Oliko se saksalainen sankarimme von der Golz joka hänet ammututti, niin kuin Jaan Kross teoksessaan fabuloi. Matka jatkuu. Valkoviini odottaa Musiikkitalon terassilla. Hetkinen, järkytys - olen sen aina siinä ottanut. Mutta nyt tuo ”munakkaaseen tumpattu tupakka” tulee estämään pysähdyksen, paikan henki kuoli, matkaa on jatkettava. Tunkeutuminen vanhasta satamaradan tunneliaukosta baanalle tuo näkyviin mahtavan seinämuurin oikealla – siihen ei kosketa, se on pyhä. Päälläni leijuu kuvitteellinen lasikatto. Vasemmalla kuvittelen näkeväni cityelämän kirjavuutta à la Martti Aiha ja kumppanit. Rauhallisesti häiriötöntä baanaa edeten saavun Ruoholahden kanavalle lipsauttamalla itseni Mechelininkadun ”gehryjen”, vai oliko se ”aihojen” alta kanavan varteen. Olen iloinen, kanavanvarsi on ihana, kohta pysähdyn. Etsin jo katseellani. Missä on Härmälä, missä on Vormala, onko Kauttoa näkynyt?

Suunnittelijana arabimaissa

Suomalais-arabialainen yhdistys ry on perustettu vuonna 1963. Yhdistyksen tarkoituksena on edistää arabimaiden kulttuurin ja olojen tuntemusta Suomessa sekä kehittää sivistyksellisiä ja taloudellisia suhteita ja vuorovaikutusta Suomen ja arabimaiden välillä.

Vuodesta 1977 lähtien yhdistys on julkaissut vuosikirjaa nimeltä MARHABA, joka on ensimmäinen suomenkielinen arabimaita käsittelevä aikakauskirja. Hallituksen puheenjohtajana toimii entinen Taideteollisuusmuseon johtaja, nykyinen Didrichsenin taidemuseon säätiön hallituksen kunniapuheenjohtaja, tunnettu taideasiantuntija Jarno Peltonen. Hän pyysi minua kirjoittamaan kokemuksistani arabimaissa – kokemuksistani suunnittelijana. Vuosikirja sitten julkaistiin ja siellä on minun artikkelini. Laitan sen nyt tähän blogiin hieman täydennettynä. Suhde arabeihin on sotien ja pakolaistulvan vuoksi muuttunut kireäksi ja epäileväksi. Niin ei ollut ennen, silloin kun suomalainen rakennusteollisuus aloitti maailmanvalloituksen. Urakoitsijoiden ohella suunnittelijat ryhmittäytyivät moninaisiin vientiyhtiöihin. Oli Finnconsult, oli Finnplanco, oli Finnmap, oli FAG Finnish Architects Group, oli Tapiola Consultants, oli Jaakko Pöyry ja muiden muassa meidän ikioma yhtiömme Devecon – architects & engineers.

Vienti kehittyi suotuisasti. Suomalaiset arkkitehdit ja insinöörit toimivat laajalti kehittyvissä maissa, erityisesti arabimaissa. Myös oma kehitysyhteistyömme suosi suomalaista suunnittelua. Paradoksi on se, että kansainvälisten yhtiöiden nyt otettua pörssiomistukseensa suomalaiset yritykset – niin kävi minullakin – vienti on supistunut lähes olemattomiin. Globalisaatio siis lokalisoi. On siis vain muisteltava.

Suunnittelijana arabimaissa

Olen suunnittelija. Kokemukseni Pohjois-Afrikasta ja Lähi-Idästä liittyy kaupunkisuunnitteluun. Ajatuksissani kohtaan monia muistojen kaupunkeja. Muistot liittyvät kaupunkien kasvuun, suunnitelmiin ja ihmisiin kaiken tuon ympärillä. Kaikki muistot ovat myönteisiä. Suunnitelmien perusteista ja erityisesti kasvun perusteista saattoi olla erimielisyyksiä tilaajan kanssa, mutta se on normaalia meillä ja se oli normaalia myös maailmalla. Lopuksi kaikki sujui yhteisymmärryksessä ja kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä itseensä ja toisiinsa. Juuri noiden hienojen muistojen vuoksi haluan tässä artikkelissa kertoa eräistä suunnitelmista ja näyttää kuvia suunnitelmien kohteena olleista kaupungeista.  Nyt tilanne on toinen, lähes kaikki noista kaupungeista ovat muuttuneet ”kielletyiksi kaupungeiksi”, paikoiksi joihin en enää voi mennä. Olen noista paikoista kirjoittanut blogin http://penttimurole.blogspot.com.ee/2014/08/nyt-en-voi-sinne-menna.html . Ehkä tuo toiverikkaan maailman muutos nykytilan kaaokseen ja uhkaan pakottaa muistelemaan. Ajattelemaan ihmisiä ja paikkoja. No, muistellaan ja ajatellaan. Tämä kirjoitus on muuten julkaistu lähes samanmuotoisena Suomalais-arabialaisen yhdistyksen vuosikirjassa MARHABA 2017.

Suomalaiset suunnittelukonsultit aloittivat maailmanvalloituksen voimallisesti 1970-luvulla. Minun toimintaympäristöni oli yhtiö nimeltä Devecon Oy. Yhtiön osakkaina ja aktiivisina toimijoina oli neljä insinööritoimistoa ja yksi arkkitehtitoimisto. Meidän tärkein arabivientiä edeltävä vientireferenssimme oli Toronton kaupungintalo. Arkkitehtiosakkaamme oli voittanut suuren kansainvälisen arkkitehtikilpailun vuonna 1958. Suomalaisena päätekijänä kilpailuehdotuksen laadinnassa oli Viljo Revell.

  

Kun lähdimme Lähi-Itää valloittamaan, tärkeimpänä referenssinämme oli Toronton kaupungintalo. Kilpailuvoiton takana olivat Viljo Revell, Heikki Castrén, Bengt Lundsten ja Seppo Valjus. Vientiyhtiömme arkkitehtiosakas Castren-Jauhiainen-Nuuttila Oy oli Revellin toimiston jatkaja.

Emme suinkaan olleet ensimmäisiä kansainvälisillä markkinoilla. Eliel Saarinen ja hänen poikansa Eero Saarinen olivat tehneet suuria kohteita USA:ssa. Alvar Aalto oli piirtänyt toisen maailmansodan jälkeen MIT Baker House oppilasasuntolan. Reima Pietilä oli tehnyt suunnitelmia Kuwaitissa. Lähi-Idässä hän olikin pioneeri. Hän teki Kuwaitiin hienon palatsin nimeltä Sief Palace.  Meidän insinööriosakkaamme oli mukana projektissa. Rakennus on nyt saneerattu tuntemattomaksi. Pietilän hienoudet on karsittu.  On jopa muistettava Alvar Aallon tehneen Lähi-Itään kilpailuehdotuksia. Ne jäivät kuitenkin vailla menestystä.

Kuwaitin keskusaukio on meidän suunnittelemamme. Torien suunnittelijoiden nimet eivät jää aikakirjoihin. Tämän torin suunnitteli arkkitehti Yrjö Sahlstedt. Uusi monumentti torin keskellä tuntuu hieman massiiviselta – kuvasta päätellen. Alla on Wikipediasta löytyneitä kuvia arkkitehtiprofessori Reima Pietilän suunnittelemasta ulkoministeriön rakennuksesta, sellaisena kuin se oli. 

Hänen kättensä jälkiä ei juuri enää löydy. Rakennus on käynyt läpi muodonmuutoksen ja käytännössä tuhottu.

Suomalaisista rakentajista ensimmäisiä Lähi-Idässä oli YIT. Saudi Arabian vesisäiliöt olivat hienoja insinöörirakenteita. Suomalaisten suunnittelijoiden ja rakentajien vientibuumi Lähi-Idässä oli kukkeimmillaan 1970 ja 1980 luvuilla. Merkittäviä rakentamisen kohdemaita olivat Irakin ja Saudi-Arabian lisäksi Arabiemiraatit, Libya ja Jemen. Projektikirjo oli hyvin laaja. Se ulottui sairaalaprojekteista metsitys- ja maisemointiprojekteihin ja maataloussektorilla karjankasvatukseen ja meijereihin. Sähköistys edusti vesihuollon lisäksi infrastruktuurisektoria. Rakentamisessa ja urakoinnissa merkittävin toteutuskohde oli Heikki ja Kaija Sirénin suunnittelema Bagdadin kongressipalatsi. Toinen suuri Bagdadin kohde oli Kalle Vartolan ja Timo Ernon Bagdad Island.

  

Suomalaisten Irakiin 1980-luvun alussa toteuttamat kohteet olivat rakennusviennin lippulaivoja. Oikealla Bagdadin kongressipalatsi ja vasemmalla Bagdad Island virkistyskeskus. Arkkitehteina Heikki Sirén ja Kalle Vartola.

Kuwait Jahra 1975

Kuwaitissa saimme tilaisuuden laatia Jahran kaupunkikeskustan suunnitelman. Se oli meidän ensimmäinen vientityömme Lähi-Itään. Työ aloitettiin vuonna 1975. Tehtävänä oli laatia 100 000 asukkaan uuden kaupungin keskustan asemakaavallinen ja kaupunkikuvallinen suunnitelma. Keskuksen kooksi oli määritelty 170 000 kerrosneliömetriä. Suunnitelmalle tuli positiivinen henki ja yhteisymmärrys. Kaavallinen perusideamme hyväksyttiin. Saimme paikallistoimistoksemme paloaseman yläkerran. Chief Architect Shuaib kävi usein luonamme tupakalla. Luottamus lisääntyi. Kaavatyön ja kaupunkisuunnitelman valmistuttua saimme lisätoimeksiantona tehtäväksemme alueen liikenne- ja katusuunnitelman laatimisen. Hyvä työ poiki myös jatkotehtäviä. Laajin tehtävä oli Safat Square, Kuwaitin pääaukio kaarevine portaineen. Myös Abdul Razak Square ansaitsee maininnan. Kysymyksessä oli laaja jalankulkujärjestely tunneliratkaisuna. Nämä kaksi projektia myös toteutettiin suunnitelmiemme mukaisesti ja Devecon Oy:n valvonnassa. Töiden pääarkkitehtina oli Yrjö Sahlstedt ja töiden valvojana insinööri Hannu Hermunen.

Kuvassa näkyy Reijo Jallinojan näkemyksiä Jahran arkkitehtuurista - niihin sisältyi oiva ajatus toteuttaa rakennukset elementein. Tämä ei iskenyt tulta kuwaiteissa. He halusivat ”laatua”.

Tripoli Transportation Master Plan 1978

Tripolin liikennesuunnitelma oli ensimmäinen työmme Libyassa. Sopimus työstä allekirjoitettiin vuonna 1976 ja työ valmistui vuosikymmenen lopulla. Tripolin työ oli meille opinahjo. Jouduimme opettelemaan toisenlaisen kulttuurin luomat parametrit. Jouduimme opettelemaan oikeat termit. Kommunikaatio käytiin englanniksi, Sitä emme osanneet me, eikä sen paremmin meidän tilaajamme. Vaikeudet kuitenkin voitettiin puhumalla käsillä ja ilmeillä. Libyasta muodostui lähes toinen kotini. Suunnitelmakin valmistui ajallaan. Tilaajat olivat suunnitelmaa rikkaampia. Me olimme kokemuksia rikkaampia. Viimeisessä kokouksessa tilaaja otti luovutetut raporttikasat ja lukitsi ne varastoonsa. Hän sanoi kuolemattomat sanat: ” Nyt panen ne tuonne ja lukitsen oven, niitä ei tule kukaan viemään!” Tuota ongelmaa emme pystyneet ratkaisemaan.

Linear Model. Lineaarimalli valittiin suositeltavaksi ratkaisuksi. Itä-länsi -suuntaisista moottoriteistä sisempi, Kehä l, on toteutettu 80-luvulla ja Kehä II:n toteuttaminen on aloitettu. Kaupunkimoottoriteiden suurena innovaationa oli ”double loop system". Moottoritiet eivät päättyneet keskustaan vaan kiertyivät taas ulos "antikehäteinä". Libyassa suunnittelua johti Harri Leppänen, avustajinaan Elli Kuronen, Lothar Mallon ja Veikko Tuominen.

Kaksi sairaalaa ja yksi yliopisto Algeriaan 1975

Algeriaan oli suunniteltava kaksi yliopistollista keskussairaalaa, kumpikin 800 potilaalle, yksi yliopisto 20 000 opiskelijalle ja yksi oppilasasuntolakaupunki 2000 opiskelijalle. Haaste oli valtava. Tarjouksen teko oli jo ongelma sinänsä: 350000 kerrosneliömetriä ja työpiirustukset – algerialaista normimaailmaa noudattaen. Mitä tuo maksaa? Toistoa on suuressa määrin, mutta sallitaanko toisto? Oscar Niemeyer kyllä toistaa ja Kenzo Tange toistaa, mutta saammeko me toistaa? Siis, mitä rakentaminen maksaa ja montako prosenttia siitä on suunnittelun kustannus? Saimme tämän kysymyksen ratkaistua ja voitimme työn. Se oli mahtavaa. Työ saatettiin loppuun kunnialla, vain rahat jäivät pääosin saamatta. Onneksi vientiluoton konsulttivakuutus meitä hieman auttoi. Valitettavasti kaikki nämä hankkeet sitten pysähtyivät. Jäljellä ovat vain yhteistyön muistot. Vai tietääkö joku viisaampi – onko jotain näistä rakennettu?

Setifin yliopisto, yliopistollinen keskussairaala ja ylioppilaskylä sekä Annaban yliopistollinen keskussairaala olivat kovia suunnitteluhaasteita 70-luvun alussa. Suunniteltavaa pinta-alaa oli 413000 k-m2. Devecon Oy:n osakastoimistot ottivat haasteen vastaa. Arkkitehtuurissa oli vahvistuksena Kari Virran toimisto.  Projektipäällikkönä toimi arkkitehti Veikko Vasko. Tohtorit Juhani Peräsalo ja Antti Louhija hoitivat loisteliaasti lääketieteellisen osuuden. Jussi Annanpalo vastasi huonetilaohjelmista. Suurin suunnitteluvirheemme oli, että panimme ovet aukeamaan suomalaiseen tapaan käytäville. Seurauksena kaikki ovet raaputettiin sen aikaisilta muoviplansseilta ja muutettiin huoneisiin aukeaviksi. Laitoksia ei koskaan rakennettu.

Ras Lanuf New Town 1982

1980-luvun alussa oli meidän suunnitteluyhteisöllämme suuri tilaisuus ja varsinainen näytön paikka. Saimme tilauksen Libyan öljyteollisuuden Ras Lanuf ja Brega komitealta. Oli suunniteltava uusi kaupunki 40000 asukkaalle.  Kaupunki palveli Ras Lanufin öljyjalostamoa ja satamaa.  Tilaajana oli Anwar Sassi, mies joka oli ollut ministerinä jo kuningas Idrisin hallituksessa. Anwar oli ensimmäinen libyalainen, jolla oli insinöörin tutkinto. Hän on kautta aikojen hienoin asiakkaani. Älykäs, tasapainoinen, korruptoitumaton.

Parhaina aikoina satoja suomalaisia arkkitehteja ja insinöörejä laati piirustuksia kotimaassa ja kymmeniä suomalaisia osallistui työhön paikan päällä. Meidän tehtävänämme oli myös työmaavalvonta. Kari Lautso oli suunnittelun projektipäällikkönä. Markku Piispanen oli paikan päällä luotsaamassa turkkilaista urakoitsijaa. Kaikki sujui hienosti. Kaupungista on tällä hetkellä toteutettuna noin puolet.

Ras Lanufin keskustakompositiossa oli keskeisenä ympäristöelementtinä Granadan esikuvan mukaisia suihkulähteitä ja pieniä vesiuomia. Niillä kerrottiin terveisiä maurien kulttuuriperinnöstä. Valokuvassa Harri Leppänen keskustelee arkkitehti Ali Miludin kanssa suunnitelman sielusta. Suunnittelussa oli mukana myös professori Olli Kivinen. Pienessä yläkuvassa on Hannu Kiiskilän piirtämä hieno kerrostalokortteli.

Yhteistyö komitean kanssa jatkui. Vuonna 1988 toteutettiin saman urakoitsijan kanssa ”allianssimallilla” hotelli ja kongressikeskus Sirteen. Turkkilaisen Enkan työ oli nopeudessaan maailmanennätysluokkaa. Lapio pantiin maahan joulukuussa 1987. Hotellin ja kongressiteltan piti olla juhlakunnossa syyskuussa 1988. Aikaa rakentamiseen jäi 8 kuukautta. Oli rakennettava 30000 kerrosneliön hotelli ja 700 istumapaikan kongressirakennus. Kaikki onnistui suunnitellulla tavalla. Kongressikeskus rakennettiin telttana. Saksalainen valmistaja antoi 8 vuoden takuun. Teltta seisoi pystyssä 25 vuotta, kunnes se viimeisen kahinan aikana tuhoutui. Hotelli säilyi ehjänä.

Sirt Bay Hotel oli maailmanennätysprojekti rakentamisen nopeudessa. Suunnittelu alkoi lokakuussa 1987. Lapio pantiin maahan joulukuussa 1987 ja yli 35000 kerrosneliön rakennuskompleksi valmistui elokuussa 1988. Kuvassa oleva kongressiteltta tuhoutui taistelussa nyt kolmisen vuotta sitten. Teltan piirsi Pekka Rautimo.

Jufrah Administration 1991

Libyan hallinto haluttiin desentralisoida. Hallinto haluttiin pois Tripolista. Hallinnon paikaksi valittiin itse asiassa kaksi vaihtoehtoista kohdetta. Ensimmäinen oli Sirtessä ja toinen oli Jufrassa. Sirte on rannikolla ja se oli silloisen hallitsijan kotikaupunki. Jufra sijaitsee keitailla 300 kilometriä Välimerestä etelään. Kerron nyt Jufrasta. Kaikki alkoi vuonna 1991 kun tapasimme Haffad Zaidanin, Jufran aluejohtajan. Hän oli insinööri. Hän oli myös karismaattinen henkilö ja mahtava tilaaja. Hänestä tuli erinomainen ystäväni. "Perkele, saatana, Mister Murole" kaikui hänen tervehdyksensä. Haffad halusi hallintokeskuksen, mutta hän halusi myös asuntoalueet, koulut, moskeijat ja vesitornit. Pääasiassa kohteet olisi suunniteltava Hunin kaupunkiin, osaksi Waddaniin ja Soukhnaan, lähikaupunkeihin. Alkoi kiehtova prosessi.  Suunniteltiin 70000 kerrosneliömetrin hallintokeskus ja asuntoalueet 2200 asunnolle. Keidaskaupunkien miehet olivat tuloksiin tyytyväisiä. He sanoivat: ”Tämä on meidän arkkitehtuuriamme.”

Jufran hallintokeskuksen suunnittelivat arkkitehdit Jussi Murole ja Daniel Bruun avustajineen. Alueelle sijoitettiin pääministerin rakennus, valtionpankin rahaholvit, valtiosihteerin rakennus sekä eri ministeriöt. Alueella on vielä kirjasto ja kongressikeskus. Kirjasto sijaitsee jääkiekkomailan näköisen rakennuksen lavassa, ja kongressikeskus on pyöreä kiekko mailan varressa.Hieno yökuva on Jussi Tiaisen ottama.

Aga Khan Instituutti arvioi

Aga Khan insituutti analysoi vuonna 2004 Jufran projektin. Analyysin teki arkkitehti Galal Abada. Jufra Administration kilpaili Aga Khan palkinnosta. Palkintoa ei tullut, mutta projekti sai kiittävän arvostelun. Tässä ote Galalin arvostelusta:

Massing and site integration are among the best design features of the project. Their success is manifested not only in terms of function or aesthetic, but also in the symbolic message, they convey to the community at large (see below). The complex creates a unique setting, expressing its political significance and symbolism. The white cube-like buildings, freely perforated façades, shaded arcades, light-filtering latticework, glass-brick walls and carefully planned limited fenestration have been the principal architectural means employed to enliven and unify. Clarity of form and simplicity of structure of the individual buildings, as well as tension in the grouping of building masses, were essential. Consequently, separate buildings have their own individual character within a strong collective identity. The diagonally stepped compositions of the buildings are based on functional needs and technical rationalism, but also trace the geometry of the local historical architecture and crafts.

Sirte Great Congress Hall 1992

Sirten hallintokeskus suunniteltiin 1990-luvun alkupuoliskolla. Sirten mahtavan kongressikeskuksen pääsuunnittelijana oli arkkitehti Jussi Jauhiainen. Hänen pääavustajiansa oli arkkitehti Kari Somma.  Tilaajapuolella asioista vastasivat arkkitehdit Ali Aburwais ja Adel Maher. Rakennuksen pinta-ala on noin 40000 kerrosneliömetriä. Siinä on 4500 hengen suuri auditorio ja neljä 700 hengen auditoriota. Talon oli tarkoitus olla symbolina Libyan erikoislaatuiselle kansandemokratialle. Talo ristittiin sitten Ouagadougou-nimiseksi ja siitä tuli Afrikan Yhdysvaltojen pääpaikka. Nyt kun katsoo kongressikeskuksen kuvia, tulee surulliseksi. Talo on kyllä pystyssä, mutta lukuisat singon reiät seinissä ja surulliseen kuntoon saatetut sisätilat on pintarakenteiltaan tuhottu. Sama pätee tietysti talon tekniikan suhteen. Tuskin ilmastointi pelaa ja tuskin sähköt toimivat.

Sirten kongressitalo on fantastinen rakennus. Se toimi jonkin aikaa Afrikan Yhdysvaltojen kokouspaikkana. Gaddafi oli isäntänä. Nyt rakennus näyttäsi vaativan melkoisesti remonttia. Valitettavasti meiltä ei ole kysytty neuvoja. En myöskään tiedä olisiko nykytilanteessa paikalle lähtijöitä. Surullista. Minäkin olen käynyt tuossa maassa 240 kertaa. Haluaisin vielä mennä. Siellä on niin paljon ”omia” kohteita. Kongressihallin sisäkuva on ystävämme Jussi Tiaisen ottama.

Vienti on aina tunkeutumista kohti tuntematonta. Vanha perinne ja vanhat rauniot tuntuvat merkityksettömiltä. Ne saattavat tilaajan mielestä kuulua kolonialismin kielteiseen perintöön tai sitten ne edustavat vain mennyttä aikaa. Usein vieraat vaeltajat ovat ottaneet rauniot omakseen. Portit tulevaisuuteen ovat kuitenkin avoinna. Tästä on mentävä, otettava vastuu.

Edellä olen keskittynyt ehkä liiaksikin vain Libyaan. Haluan mainita Syyrian neljän kaupungin EU-ohjelmoinnin. Projektissa tutkittiin Damaskoksen, Homsin, Aleppon ja Latakian kaupunkisuunnittelua, Nyt katselen ja kuuntelen ja ajattelen surullisena näitä ihania kaupunkeja. Syyriasta mainitsen vielä Amrit-hotellin. Siinä suunnittelu tapahtui yhteistyössä syyrialaisen yliopiston kanssa. Se oli oikeata ja hedelmällistä kehitysyhteistyötä. Meillä työstä vastasi arkkitehti Pekka Rautimo. Syyria oli tärkeä maa meidän toiminnassamme. Nykyinen tilanne oli tuohon aikaan kuvitelmien ulkopuolella. Suunnittelijat suunnittelevat, rakentajat rakentavat, ihmiset elävät ja asuvat. Sitten kaikki tuhotaan!

 Jeddah New Business Centre 1997

Jeddan satamaan sijoittuvan uuden liikealueen suunnittelu oli team-workia parhaimmillaan. Työtä tehtiin Jeddassa, Dubaissa, Kyproksella, Tripolissa, Tallinnassa ja Helsingissä. Idean isänä oli - silloinen - hyvä ystävämme Dr. Ziyad Zaidan. Hänen toimistonsa oli nimeltään IDEA Center. Hän oli merkittävässä asemassa rakennettaessa Pariisin Arabikulttuurin keskusta. Hänen ideansa mukaan olimme siis laatimassa suunnitelmaa Jeddan bisneskeskustan kehittämiseksi. Mukana piirtämässä olivat mm. arkkitehdit Daniel Bruun, Jussi Murole ja Antti Kunnas. Olihan Jeddassa jo aiempia suomalaisten käsien jättämiä merkkejä. Siellä oli Eila Hiltusen veistoksia rantatien liikenneympyrässä. Siis perinteitä oli. Kun nyt katson Jeddan keskustaa Google Earthista en näe jälkeäkään meidän suunnitelmastamme.

Kirjoitimme raporttiin mm. seuraavasti:

”In the culture of Islam, a strong relationship with God has always been dominant, as well as with the family and ancestors. This fact reflects the positive reality of a society, from which generations to come also have to receive their share. The major problem of modern society is the disintegration of the family, insecurity and estrangement from traditional values of life. Especially in the urban city, social isolation and insecurity have reached alarming proportions. If one can ever achieve something through planning, our earnest goal should be the well-being of the body and mind. The very decision to attempt new development in the still original, still functioning center of Jeddah, expresses the understanding of the danger that lies in the erosion of urban tradition. If this New Development can refine culture into the relationship of the residents to immaterial values, this planning effort has reached its most noble goal.”

Amman Strategic Master Plan 2009

Vielä ja kaiken vihonviimeiseksi lopuksi mainitsen tilaisuuteni osallistua Jordaniassa mielettömän hienoon kaupunkisuunnitteluprojektiin. Se oli Amman Strategic Master Plan.

Tarkemmin sanottuna kysymys oli Ammanin rakenteilla olleen kehämoottoritien varteen kehittyvän kaupungin yleiskaavatutkimuksesta. Kävin Ammanissa useita kertoja. Pidin valtavasti työskentelystä siellä. Työntekoa helpotti jordanialaisten kollegojen loistava kielitaito. Joskus joutui oikein häpeämään.  Tuloksena oli monipuolinen ehdotus alueen kehittämisestä. Mitä on tapahtunut sen jälkeen. Se kiinnostaisi. Mutta tällaista on suunnittelijan elämä ulkomailla. Olet mukana. Olet innostunut. Panet kaiken peliin. Sitten poistut näyttämöltä.

Olen tästä kuvasta erinomaisen ylpeä. Olen tehnyt sen lähes omakätisesti. Ai nyt muistankin. Olihan Taru Niskanen siinä myös piirtelemässä. Tällaisen käsin tehdyn kuvan tekeminen on suurta nostalgiaa. Kuva esittää Ammaniin suunniteltua lentokentäntien varteen asettuvaa yhden miljoonan asukkaan kaupunkia.

Olen kirjoittanut useita blogeja suomalaisista suunnittelijoista ja rakentajista maailmalla. Panen niitä tähän nyt jonoon:

http://penttimurole.blogspot.fi/2013/11/perkele-saatana-mister-murole.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2014/10/menneisyyden-majakoita-laskeutuvassa.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/05/jaipurin-raaja.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/11/suomalaiset-rakentajat-irakissa.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/11/mika-maa-irak.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2015/12/irakin-pakkomielle-vain-orjat-juoksevat.html

Tekoäly huijareiden ja armeijoiden käsissä – pelottaako?

Tulevaisuus tulee olemaan kaunis, hurmaava, täysin erilainen kuin se on nyt!? Sen saa aikaan tekoäly. Näin sanovat viisaat. Tämä tulee mahdolliseksi aivan lähivuosina, sillä tietokonevoima kasvaa hurjasti. Sanovat sen aina kaksinkertaistuvan 18 kuukauden välein. Lopuksi tämä johtaa siihen, että jossain vaiheessa tavoitamme singulariteetin. Tämä tilanne saavutetaan silloin kun tietokoneiden voima ylittää ihmisaivojen voiman. Se on suuri vallankumous. Joku sanoo sen olevan kuin aakkosten keksiminen, tai maatalouden kehittäminen tai kuin teollinen vallankumous. Ne olivat ihmiskunnan suuria käännekohtia. , Maanviljelys keksittiin 15000 vuotta sitten, aakkoset keksittiin 5000 vuotta sitten ja kone vasta aivan äskettäin, 300 vuotta sitten. Nyt olemme siis uuden käännekohdan ovensuussa. Maailmamme muuttuu kauniiksi ja hurmaavaksi!

Joku tarkentaa singulariteetin olevan käsillä vuonna 2045. Silloin koneet todella lähestyvät meidän kykyämme ajatella. Nyt ne ovat vielä tunteettomia laskukoneita, mutta jo sen verran kehittyneitä, että älyn poikasesta voidaan puhua. Ne auttavat meitä laskemaan ja lukemaan. Niiden avulla voimme rakentaa trendejä ja ennustaa tulevaisuutta. Artificial Intelligence ei käytä ihmisten laatimia ohjelmia vaan pystyy itse analysoimaan BIG DATAA ja pystyy yhdistelemään tiedonpaloja. Ihmiset yrittävät löytää syitä miksi asiat tapahtuvat, mutta tekoäly tutkii dataa ja etsii yhteyksiä, se tutkii todennäköisyyksiä valtavan tietomäärän pohjalta. Siihen ei ihminen pysty. Tekoälyn kehittämisessä sanotaan olevan kolme vaihetta: BIG DATAn syöminen on nimeltään Deep Learning. Siinä ollaan jo pitkällä. Seuraava aste on Machine Learning. Kone oppii tallentamastaan datasta osittain itsenäisesti. Kolmas vaihe on sitten Artificial Intelligence. Kone pystyy järkeilemään ihmisaivojen tapaan. USA:n sotilasteollisuuden tutkimuslaitos DARPA kuvaa näitä kolmea vaihetta hieman toisin: käsityönä koottu tieto, tilastollinen oppiminen ja sisällön ymmärtäminen. Sotilaat ovat aina selväkielisiä ja ymmärrettäviä. Joku kolmas sanoo meidän nykytilaamme kapean tekoälyn vaiheeksi. Hän sanoo tietokoneen pystyvän suorittamaan hyvin yksinkertaisia tehtäviä nopeammin ja tarkemmin kuin ihminen käsitellessään suuria datamassoja. Missä olemme? Taidamme olla jossain koneoppimisen eli tilastollisen oppimisen eli kapean tekoälyn alkutaipaleella – vai olemmeko jo puolitiessä?

Miljardit palavat

Paljonko tekoälyn kehittämiseen oikeastaan nyt satsataan? Google kertoo satsanneensa 4 miljardia. Muut firmat puhuvat yhdestä miljardista per firma. Yhteen laskettuna ehkä 50 miljardia.  Yleensä satsauksia tehdään yritysostoina. Algoritmien kehittäminen vaatii älyä – sitä ostetaan. USA:ssa alalla työskentelee lähes miljoona ihmistä, Kiinassa ainakin 100000 henkeä, muualla maailmassa, se on kysymysmerkki.  IBM on käyttänyt Dr. Watsoniin 15 miljardia dollaria. Paljonko Google on satsannut robottiautoihinsa? Se ei selviä.  Suomen valtion kärkihankkeena on digitalisaatio ja siinä ohessa tekoäly. Ministerimme sanoo: ”Tekoälyohjelman tavoitteena on nostaa tekoäly ja robotiikka suomalaisyritysten menestystekijäksi. Suomen tavoitteena on olla maailman paras tekoälyn soveltaja”. Onpa kovia sanoja noilla miljardien markkinoilla. No, jos jätettäisiin tuo Tallinnan tunnelihullutus, niin saataisiin ainakin yksi Dr. Watson tehtyä. Siinä olisi hyöty/kustannussuhde oikealla tasolla.

Armeijat asettavat toiveensa tekoälyyn. Pienet ampiaisen kokoiset robotit miljoonalaumoina surmaavat vihollisen tehokkaasti. Nanorobotti häärimässä verisolujen lääkintätoimissa on hyvä tulevaisuus. Paha tulevaisuus näyttäisi olevan lentävien robottien armeijat jotka kuvan ja kielentunnistuksella varustettuina nappaisivat tekoälyn kuolemaan tuomitsemia kuin kärpäsiä. Miksi joku vielä puhuu miinoista?

Automiehenä on hieman ihmeteltävä robottiautoja

Kehittäjät ja autotehtaat ovat ilmoittaneet ilman kuljettajaa ajavan taksin olevan todellisuutta vuonna 2020. Ilmoitus on hieman samaa luokkaa, kun autoteollisuuden ilmoitus 70-luvulla autokannan sähköistymisestä vuoteen 1980 mennessä. Lehdistössä on viime päivinä näkynyt tietoja robottiautojen kehittelyyn uhratuista varoista. Sanoivat juuri tuon Uberin kohtalokkaan yliajon tehneen automallin uhratun miljardeja dollareita. Se on vain yksi automalli. Niitä on muitakin. Koska on uhrattu paljon, on jatkettava. Koeajoja jatketaankin. Uber aloitti jo eilen parin päivän tauon jälkeen koeajo-ohjelmansa. Luulitteko Uberin koeautoja olevan Arizonassa joukoittain? No, ei niitä on kaksi!  Muuten en uskonut auton laitteiden pettäneen, silloin kun se ajoi polkupyörää taluttaneen naisen kuoliaaksi. Uskon turvakuskin sählänneen. Mutta nyt kun katson asiasta julkaistuja videoita, näen turvakuskin nukkuvan tai hän ei ainakaan katso eteensä, on silmät puoliummessa. Nainen on polkupyörineen selvästi näkyvissä. Auto ei jarruta. Tässä vielä video tuosta tapahtumasta. ”UBER car crash”. https://www.youtube.com/watch?v=dY8xeuZWu5U

Nainen auton edessä juuri ennen kolaria. Turvakuski näyttää olevan unessa.

Minä ja autoautomaatti

Vielä hieman tuosta yleistyvästä autojen automatiikasta. Muistanko aina, onko aktiivinen etäisyydensäätö ja jarrutusfunktio päällä? Jos ei niin on jarrutettava, jos on, niin auto tekee sen itse. Muuten autojen autonomiassa on eräs mielenkiintoinen piirre. Moottoriteillä ja kaupungin kaduilla manuaaliautoilijat pitävät minun automaattini säätämää etäisyyttä ja turvaväliä liian pitkänä. Tunkevat yhtenään minun ja edellä ajavan väliin. Robottiautojen äly joutuu ristiriitaan kiireisen ihmisen älyn ja kaasujalan kanssa. Ihmettelin muuten sitä miksi tuo Uberin auto ajoi 40 mph nopeusrajoitusalueella 45 mph? Onko tekoäly niin viisas, että se ottaa huomioon datansa perusteella poliisin sakotusrajat?

Minun autoni automatiikka on kiireisten kuskien mielestä väärässä. Hupsista – siihen väliin! Kuva ei kerro totuutta. Täytyy sanoa niin kuin jenkit autojen peileissä. Todellinen etäisyys on pienempi kuin miltä peili näyttää. Tuossa oikeapuoleisessa kuvassa todellinen etäisyys on noin 15 metriä.

Rahanteko tekoälyn toivepaikkana, minä koekaniinina

Juuri nyt on suuri juttu Elon Muskin tai hänen partnerinsa kehittämästä rahanteon algoritmista nimeltään Bitcoin Code. Ihmiset netissä hihkuvat parissa viikossa tehneensä satojatuhansia taaloja tyhjästä. Algoritmi etsii sijoituskohteet nopeammin kuin muut sijoittajarobotit ja hupsis! Rahakukkarot pullistelevat. Tuohan tuntuu mainiolta peliltä. Kuka tahansa voi muuttaa elämänsä. Tuo oli sen verran kiinnostava juttu, että päätin kerrankin panna luottokorttini koville ja investoida 250 euroa ihan vain katsoakseni mistä on oikein kysymys. Tein sen yön tunteina, mutta taatusti täysin selväpäisenä. Mitä tapahtui, ryhtyikö rahaa valumaan jo ensiminuuteilla tililleni, niin kuin mainos lupaa?

  

Menin tällaiselle sivulle. Halusinhan kokeilla Elon Muskin algoritmia. Jouduin aivan muille markkinoille. Rahani meni Virossa asemapaikkaa pitävän Prestige Financial Market –firman tilille. Firman puhelinnumero on kuitenkin Sveitsiin. Jopa selvisi, firman pääpaikka on Bulgariassa, se perustettiin vuonna 2016.  He lähettivät minulle mallin lomakkeesta johon minun tulisi liittää kopiot luottokortistani ja henkilöllisyystodistuksestani. Vaativatpa vielä todistukset maksetusta vesikaskuista ja muista kiinteistökuluista. Vielä liitteeksi pitäisi panna valokuva. Nämä tiedot, kun saisivat, rupeaisivat rahat pyörimään. Samanaikaisesi, jo aikaisin aammulla minulle soitetaan. Soittaja on nainen Norjasta. Hän puhuu vilkkaasti. Ehdotan hidastamaan tahtia. Vanhan miehen kuulo on hidas. Hän tarjoaa minulle maksullista palvelua, jolla saisin rahani takaisin. Hän sanoo, ettei tuolla firmalla joka sai rahani ole lainkaan oikeutta traidata näillä robottimarkkinoilla. Onpa hauskaa. Rahani voi katsoa menetetyksi. Jotain tällaista tekoälyn hurmaa odotinkin. Lähetin sitten sähköpostia herra Sean Deanille. Hänelle joka pyysi täydellisiä henkilötietojani. Sanoin ei kiitos ja pyysin rahojani takaisin. En usko niitä saavani, mutta varoituksena kaikille: tuo leikki on huijausta.

Niin, vielä varoituksena, älä ainakaan klikkaa tuo firman sivuille. Jos he saavat pyytämänsä tiedot he todennäköisesti tyhjentävät tilisi.

HEI KUULKAA KAIKKI! NYT TAPAHTUU KUMMIA, TUO JUURI MUUTAMA TUNTI SITTEN MOITTIMANI FIRMA ILMOITTAA PALAUTTAVANSA RAHANI! PERUUTAN SIIS KAIKKI PAHANSUOVAT VÄITTEENI. Tämän oikaisun tein klo 22:24 perjantai-iltana muutama tunti blogini julkaisemisen jälkeen..

Ihminen antureiden ohjauksessa

Tulevaisuudessa anturit tutkivat sinua alituiseen, ottavat pulssia, mittaavat verenpainetta ja tekevät verikokeita ja ikioma älypuhelimesi lähettää sinulle ennusteita siitä, milloin sairastut, milloin tarvitset rokotuksen ja milloin olisi ryhtyä seksipuuhiin. Se myös ohjaa ruokailutapojasi ja treeniohjelmiasi ja antaa jatkuvia huomautuksia toimintapuutteistasi. Älypuhelimesi ja sen tukena oleva pilvipalvelu henkilögallerioineen valitsee vielä elämänkumppanisi, puhumattakaan suosikki-iskelmistäsi. Se tuntee sinun kaikkien ystäviesi BIG DATAN, eikä sinun tarvitse viestitellessäsi huolehtia liiaksi muodosta ja sisällöstä, sillä kone ehdottaa sopivan muotoilun tietoisena ystäväsi mielentilasta, voit vain sanoa koneellesi OK. Hetkinen, nyt taisin puhua puppua, kun sanoin sanan ”tulevaisuus”. Tämä kaikki on nykyisyys. Useimmat noista meitä ohjaavista APPSeista ovatkin jo käytössä. Zuckerbergin firmakin joutui myöntämään lähettäneensä D. Trumpille 50 miljoonan ihmisen datan! Maailmassa on kuitenkin yli kaksi miljardia naamakirjan käyttäjää, heidänkin tietonsa ovat jatkuvan jalostuksen kohteena ja kaupan. Suomessa on muuten 3 miljoonaa aktiivista FB:läistä. Heidänkin tietonsa ovat jalostuksen kohteena ja kaupan.

Tekoälyn suurien voittojen pieni kertaus

Ensimmäinen suuri demonstraatio keinotekoisen älykkyyden suhteen oli, kun IBM:n ”Deep Blue” tietokone kukisti kansainvälisen shakin suurmestarin Garry Gasparovin vuonna 1996. Kone oli opetellut shakkia 12 vuotta.  Seuraava inhimillisen älyn draama toteutui, kun saman tietokeen kehitelmä, itse Dr. Watson voitti miljoona dollaria ”Jeopardy” –tietovisailussa vuonna 2011. Watson oli opetellut englannin kieltä ja maailman menoa neljän vuoden ajan lukemalla Wikipedian kaikki sivut ja lisäksi muutaman tuhatta kirjaa.  Eikä kestänyt kauaa, kun Googlen ”Alpha Go” tietokone löi vuonna 2016 ”GO”-pelissä aasialaisen suurmestarin. Koneelle oli syötetty miljoonia pelaajamestareiden siirtoja. Koneelle ei kuitenkaan syötetty pelisääntöjä. Se oppi järkevät ja tuloksia tuottavat siirtoketjut sille syötetystä datasta. Sitten se pelasi itseään vastaan miljoonia pelejä ja oppi oikeat temput.  Muistetaan vielä suomalaistenkin osuus asiaan. Vuonna 2017 tammikuussa Carnegie Mellon yliopiston professori Tuomas Sandholmin luoma Libratus tekoälyohjelmisto peittosi Teksasin pokeriturnauksessa neljä huipputason ammattipelaajaa. Taisipa kone voittaa vielä lähes kaksi miljoonaa taalaa. Dr. Watson on nyt tarjoutunut väsymättömäksi työntekijäksi sairaaloihin ja rahamaailman laitoksiin. Uskon Dr.  Watsoniin, mutta toivon ettei ”hänestä” koskaan tule uutukaisen Uudenmaan maakuntahallinnon sairaala-asioista vastaavaa johtajaa. Olen niin vanhakantainen, että uskon enemmän virkamiehiin ja erityisesti poliitikoihin. Uskon heidän säilyttävän aivoissaan edes pienen lohkon tunneälyä. Se puuttuu Dr. Watsonin tai hänen klooniensa aivolohkoista

Tavoitteleeko tekoäly jumalan paikkaa pilvien keskellä?

Tulevaisuuden ennustaminen on siis tekoälylle kuviteltu tehtävä. Ihmiset ovat kautta koko historiansa hahmotella tulevaisuutta. Erityisesti erilaiset mytologiat ja uskontokunnat ovat luoneet tulevaisuudenkuvia. Usein ne liittyvät toimijoiden yrityksiin saada ihmiset valtaansa. Tai juuri vallassa olijat ovat halunneet palvelukseensa voimakkaita näkijöitä näkemyksineen. Se on kasvattanut heidän valtaansa. Tulevaisuudessa on nähty suuria mullistuksia, seurauksena ihmisten haluttomuudesta alistua mytologian valtaan. Tai ainakin mytologiaa kuuliaisesti seuraaville ihmisille on luvattu ”taivasten valtakuntaa”, kun taas kerettiläiset on tuomittu alimpaan helvettiin. Nyt tekoäly tuntuisi saavan jumalallisia voimia. Sen uskotaan alistavan ihmisen älylliseksi orjakseen jo parin sukupolven päästä. Ehkä ihmisen suhde tekoälyyn tulee olemaan suunnilleen samanlainen kuin koiran suhde isäntäänsä. Ihminen on tässä koirana. Tai niin kuin ihmisen suhde jumalaan. Uskoo sen olevan olemassa, mutta ei voi saada siihen vuorovaikutuksellista suhdetta. On vain yksisuuntainen suhde. Rukoilet ja anot, mutta kukaan ei vastaa. Olet yksin itsesi kanssa. Ehkä näet hyvän enkelin istuvan sydämen puolella vasemmalla olkapäälläsi laskemassa hyviä tekojasi ja pahan enkelin oikealla olkapäälläsi laskemassa pahoja tekojasi. Ne sitten kertovat taivaan porttien vartijoille tulevaisuutesi koodin. Tekoälyn jumaluuden apostolit näkevät jo nyt enkelien korvautuneen älypuhelimella. Puhelin laskee ja kirjaa hyvien ja pahojen tekojesi lisäksi myös askeleesi. Se kirjaa elämäsi loppuun saakka omiin pilviinsä sinun kaikki tekosi ja ajatuksesi. Digitaalisella hautausmaallasi tulee olemaan BIG DATA juuri sinusta. Et koskaan kuole. Joku tekoälyä ihannoiva toivoi kuolemattomuutta. Ehkä hän kuuluu RAAD-ihmisiin. Hän toivoi kuolemattomuutta nähdäkseen tulevaisuuden. Ehkä juuri tuon taivasten valtakunnan – pilven valtakunnan, singulariteetin. Jotain yhteistä tässä nyt on. Ihminen on luomassa jumalansa, jonka kanssa hän sitten asettuu asumaan ikuiseen rauhaan. Niin tuo luomistyö, kuulin tai näin jonkun sanovan, että tekoäly ja sen luoma maailma olisi suurin luomistyö jonka ihminen on koskaan tehnyt. Tähän asti olemme uskoneet maailman luoduksi seitsemässä päivässä. Nyt luominen on kuitenkin hitaampaa, siihen saattaa kulua parikymmentätuhatta päivää.  Meidän raamatussamme sanotaan Jumalan seitsemäntenä päivänä levänneen. Vanha saksalainen käännös sanoo Jumalan juhlineen. Uskon että tekoäly, saatuaan itsensä luoduksi yli ihmisen, se juhlii, se ei koskaan lepää.

Tekoälyn neuroverkoista saattaa tulla uusi jumalasi ja vapauttajasi.

Niitä kutsuttiin asiantuntijajärjestelmiksi

Tekoälyohjelmien teko alkoi 50-luvulla. Muuten muistelen, että samankaltaisia hankkeita aikanaan kutsuttiin asiantuntijajärjestelmiksi. Yhdyskuntasuunnittelussa puhuimme 60- ja 70-luvuilla asiantuntijajärjestelmistä jotka auttaisivat suunnittelijaa käsittelemään väestödataa, talousdataa ja liikennedataa yhdessä. Ehkäpä käytössämme ollut ohjelmisto MEPLAN oli jonkinlainen esiasteen tekoäly, ottihan se huomioon asumisen hintakehityksen ja liikenteen saavutettavuuden arvioidessaan tulevaa yhdyskuntarakentamista. No, eipä se kyllä mitään itse miettinyt, kyllä se toimi täysin Paavo Moilasen ohjauksessa.

Nyt jonkin verran kiinnostaa millaisia kaupunkeja saamme, kun puolet kaupunkisuunnitteluviraston työntekijöistä on korvattu automaatilla. Robottisuunnittelijoiden tehdessä kaavoitustyötä niillä on käytettävissään mahtava data. Monet yritykset näyttävät nyt KIRA-digi hankkeessa kehittävän pilviparvia suunnittelun tueksi. Laskin että yhdyskuntasuunnitteluun liittyviä hankkeita on kolmannessa jaossa 40 kappaletta. Niiden yhteenlaskettu budjetti näyttäisi olevan noin 1,5 milj. euroa. Talonrakennuksen ja yleisen tietomallitekniikan osuus jaosta on hieman tätä suurempi. Hienoa että tällaisia rahoja on löytynyt. Ne eivät kuitenkaan ole riittäviä hallituksen tavoitteisiin nähden: Suomihan piti kehittää maailman johtavaksi maaksi tekoälyn alalla.

Hei, älkää nyt huolestuko. Tutkijat Michael Osborne and Carl Frey, Oxfordin yliopistosta ovat laatineet mahtavan viisauskoneen, suorastaan tekoälyn josta jokainen voi katsoa ammattinsa tulevaisuuden robottien ahdistuksessa. ”Town planning officer” on virka, joista katoaa vain 13%. ”Civil engineer” on vieläkin pysyvämpää lajia. Vain 2% katoaa. Hurraa! Tekoälyn syömähammas ei sittenkään pysty meihin.

Testaa itsesi tästä: http://www.bbc.com/news/technology-34066941

Mutta kiinnostavaa on ajatella, millaisia kaupunkeja tekoäly ”haluaa” suunnitella, kun sillä on runsaasti dataa ihmisistä, heidän ikärakenteestaan, koulutuksestaan, perherakenteista, taloudellisesta asemasta, vapaa-ajanvietosta ja elämänarvoista. Lisäksi sillä on mahtavan paljon tietoa kiinteistönmuodostuksesta, rakennuskannasta, maasta, maisemasta ja kunnallistekniikasta. Sitten tekoäly työntää kuvaan nelikopterit, lentävät autot ja autonomiset välineet. Huomaa! Tämä on jotain aivan muuta kuin sijoitustoiminnan transaktioilla pelaaminen, ostosvirtojen ja nettikaupan optimointi tai sotepalvelujen taloudellinen ohjaaminen. Suosiiko tekoäly kansalaisten ikioman Nimbyn ohjaamaa nykyisen rakenteen toistoa, vai haluaako se muuttaa minunkin taloni ja ympäristöni pikku Manhattaniksi? Toimiiko se siis ihmisten tahdon mukaan harmoniaa ja jatkuvuutta tukien vai toimiiko se rahamarkkinoiden tahdon mukaan kasautumisteorioita tukien? Millainen suhde sillä on luontoon ja paikan henkeen?

Voisiko tämä olla tekoälyn suunnittelema kaupunki. Ei se on visio New Yorkista vuonna 1980.  Mutta voisi olla!

Lopuksi tärkein – kehonkieli

Roboteille on kehitettävä kehonkieli. Se on ihmisille luonteenomaista, mutta roboteille vierasta. No, mutta sehän voidaan opettaa. Näytetään vaikkapa 10000 elokuvaa ja tekoälykone sitten oppii ja ryhtyy nyökkäämään, kun ollaan myönteisiä ja pyörittää päätään, kun sanotaan ei. Heilutetaan kättä, kun sanotaan hei ja kallistetaan päätä, kun ollaan kysyviä. Silmät ovat tärkeitä. Suudellessa silmät kuuluu sulkea, ihmetellessä ne taas täytyy avata ammolleen. Tämä kaikki tuntuu niin yksinkertaiselta. Mutta syöminen ja juominen? Vai istuuko robotti-ihminen illallispöydässä sivustakatsojana ja pubissa kuivin suin? No eipä kai? Kyllä kai robottikin tarvitsee energiaa. Kun muut syövät pastaa ja maistelevat italialaisia viinejä robotti-ihminen suorittaa langattoman latauksen suoraan pyllynsä alta ja tekee voitelun kippaamalla lasin moottoriöljyä SAE 20.

Suuri kiinnostus näyttää kohdistuvan tällä hetkellä seksirobotteihin. Televisiossa mies kertoo olevansa rakastunut Barbaraansa. Heidän suhteensa on molemminpuolinen, niin hän uskoo. Nyt hän kuitenkin on käynyt testaamassa uutta puolisoa. Ehdokas osasi puhua small talkia ja toivottaa tervetulleeksi. Sanoi jopa ikävöineensä. No, eipä siinä suurta eroa, vai väitätkö ihmisen aina ikävöineen, kun hän niin sanoo? Ihmisillä yleinen kaksipuolinen mielialahäiriö ei voine toteutua roboteilla. Kumpaan suuntaan tekoäly menee? Tuleeko heistä yksipuolisen tai monipuolisen mielialahäiriön uhreja?

Olenpa noista älyistä ja roboteista kirjoitellut aiemminkin. Tässä vihjeitä:

http://penttimurole.blogspot.fi/2016/09/digiloikka-mustaan-aukkoon.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/02/robottiautot-ja-maahanmuutto-kaikkea.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2016/11/robottiautot-ja-tietamattomyyden.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/06/noiduttu-ongelma.html http://penttimurole.blogspot.fi/2017/08/mainoksen-uhri.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/07/pilkkaan-digitalisaatiota.html

http://penttimurole.blogspot.fi/2017/12/tekoaly-siinapa-paivan-mantra.html