Kesä lähestyy, mistä mietteet?

 

Alkaa kolmen kuukauden mökillä olo. Sitä ennen tapahtuu juttuja. Busteri on laskettava veteen. Perunat on istutettava. Kasvihuone ladattava. (Liisa tekee). On vielä kuunneltava muutaman puoluejohtajan lempeä haastattelu. On yllätyttävä ja petyttävä. On ihmeteltävä keskustelua väitetystä Helsingin keskustan autokielteisyydestä. On vielä syrjäsilmällä seurattava euroviisuja. Seurattiin kyllä ja voittajasta oltiin samaa mieltä. Ja vielä on outona ilona tuo lätkänpeluu. Vasta juhannuksena kaikki pysähtyy. Suomalaiset lakkaavat ajattelemasta, kun kesä tulee – kahdeksi kuukaudeksi. Pudottaako tämä luppoaika meitä vai nostaako se meitä? Missä? No, kansainvälisessä kilpailussa. Pitääkö siinä pärjätä? No, tietysti. Pääministerimme kaipaa luovaa ajattelua ja osaavia käsiä viemään eteenpäin digitaalista ja vihreää siirtymää. Vihreää siirtymää on kyllä helppo miettiä näin kesän kynnyksellä, mutta digitaalisuus olisi hyvä hetkeksi unohtaa. Lomakausi antaisi siihen tilaisuuden. Mutta antaako maailma? Muualla maailmassa lomakausi on kahdesta kolmeen viikkoon. Nytpä muistankin. Tein joskus blogin kansainvälisistä loma-ajoista: http://penttimurole.blogspot.com/2017/07/kesalomia-meilla-ja-muualla.html  Suomessa saamme nauttia pitkistä loma-ajoista. Ollaan aivan maailman huippua, keskimäärin 25 maksettua lomapäivää vuodessa sekä vielä kaupan päälle 11 maksettua juhlapäivää. Siinä jää sitten aikaa kesämietteille. Koululaistenkin lomat ovat Suomessa maailman tilastossa pitemmästä päästä eli 11 viikkoa. Muuten, vertailun vuoksi meidän kymmenessä suurimmassa vientimaassamme, jota edustavat 60 % maamme viennistä, keskimääräinen vuosiloma on 19 päivää ja maksettuja juhlapäiviä on 7. Että 10 päivää jää eroa vuoden työajassa. Se on kaksi viikkoa ja 4 % vähemmän työpäiviä. Ehkä sillä ei vielä vienti kaadu, mutta varmaan hieman ahistaa?  

Kesämieteaihioita

Olihan meillä eduskunnassa näytelmä. Tynkkysen poika Oulusta teki uuden Suomen ennätyksen. Hän puhui yhteen menoon 8,5 tuntia perussuomalaisten pari vuorokautta kestävässä elvytyspaketin jarrutusnäytelmässä. Kaiken kaikkiaan keskustelua käytiin viitenä päivänä. Oliko tällainen jarrutus persujen ainutlaatuinen keksintö? No, ei suinkaan. Kaikki suureet puolueet ovat siihen historian kuluessa syyllistyneet.

Kari Suomalainen Viikkosanomissa 5.7.1957: Heinäkuun lopulla 57 oli esillä ehdotus lapsilisämaksujen siirtämisestä. Kommunistit järjestivät eduskunnassa jarrutuskeskustelun pitäen puheita vuorokauden ympäri, kunnes määräaika, vuoden toinen neljännes oli kulunut umpeen.

Ensimmäinen jarrutuskeskustelu 1920 koski punavankien armahduslakia. Sitä pitivät demarit ja kesto oli lähes kaksi vuorokautta yötä päivää. Vuonna 1935 kokoomus, maalaisliitto ja IKL vastustivat yötä päivää kolme vuorokautta ruotsinkielistä opetusta Helsingin yliopistossa. Vuonna 1957 kommunistit puhuivat vuorokaudet ympäri jarruttaen lapsilisien tilapäistä leikkausta. Vuonna 1970 kokoomus ja liberaalit kaatoivat seitsemän päivän jarrutuspuheilla (yöllä ei tarvinnut puhua) hallituksen esittämän yliopistojen hallintouudistuksen ja mies ja ääni periaatteen. Vuonna 1994 Paavo Väyrynen johti EU-liittymispäätöksen neljän ja puolen vuorokauden jarrutuskeskustelua. Tarkoitus oli viivyttää Suomen eduskunnan päätöstä ohi Ruotsin liittymisäänestyksen. Tässä onnistuttiinkin. Mutta Ruotsi päätti Paavolle yllätyksenä liittymisestä 52 prosentin enemmistöllä. Suomessa liittymispäätös tuli 57 prosentilla.

EU:sta äänestettiin eduskunnassa vuonna 1994. Silloin oli kysymys liittymisestä. Vuonna 2021 äänestettiin elvytyspaketista. Kristilliset ja SMP/Perussuomalaiset ovat pysyneet läpi vuosikymmenten ei-linjassa. On jopa tiivistetty rintamia. Keskustassa ja Vasemmistoliitossa oli liittymisasiassa 40 % vastustus. Nyt vastustusta löytyi kahden keskustan edustajan verran. Vihreissä, ruotsalaisissa ja demareissa viimeisetkin lipeäjät on pantu kuriin. Kokoomus oli vielä liittymisen suhteen yksimielinen. Nyt repeili neljännes ryhmästä. Yllätys, täpärillä mentiin.

Puheenjohtajat väittelevät

Mistä jatketaan. Jatketaan kuntavaalien puoluejohtajaväittelystä.   Jotkut puoluejohtajat ovat meidän perheessämme jo etukäteen hyljättyjä. Siihen on vaikuttanut heidän viime kuukausien esiintymisensä. Erityisesti meillä on tuomittu Petteri Orpon epävarma esiintyminen. Meillä nimittäin varmuus esiintymisessä on pääpointti. Sanna Marin juuri eilen sai paljon varmuuspisteitä. Kun kaksi toimittajaa ja Sanna Marin istuivat vastapäätä haastattelupöydässä, tuntui suorastaan onnelliselta se, että Sanna oli pääministeri, eikä kumpikaan noista epävarmoista ja hätää kärsivistä toimittajista. Edellinen haastateltava oli Sari Essayah. Hän on tavallisesti varma asiastaan. Niin nytkin, mutta puhe meni pieleen. Eikö nyt noinkin puhetaitoinen ja selväsanainen poliitikko voisi opetella puhettaan kansalle, niin ettei koko ajan tarvitsisi paperista apua kurkistella. Kyllä Sannakin kurkisteli, mutta teki sen huomattavan tyylikkäästi vaivihkaa.

Innostuin tuossa Saria moitittuani katsomaan pari videota. Ensimmäisessä Sari voitti maailmanmestaruuden 10 kilometrin kävelyssä Stuttgartissa vuonna 1993 ja sitten Euroopan mestaruuden Helsingissä vuonna 1994. Oli niin iloisia ja viehkoja hetkiä, että oli pakko kaapata kuva itsestään viehätysvoimaa hehkuvasta maailmanmestarista.

Jussi Halla-aho sentään oli opetellut koko puheensa ulkoa, vaikka tapansa mukaan esitti sen ikään kuin koko ajan uusia lauseita mielessään muokaten. Sekin on kiinnostava tapa puhua, jännittyneenä odottaa mitä seuraavaksi tulee. Halla-aholle puheenpidon varmuudesta ainakin koulunumero 8 ja puoli. Asiat jäivät kuitenkin pyörimään yhden akselin ympärille. Huumoria suomalaisten puoluejohtajien puheista saa etsiä. Tuhoisiko pieni huumorin ripaus kansan luottamuksen? Pieni hurmoskin sallittaisiin. Nyt kyllä saatiin sellaisesta näyte. Se tapahtui silloin, kun Sanna Marin pääsi kertomaan, millainen on Tampere ja millaisia ovat tamperelaiset.  Silmät loistivat vielä tavanomaista enemmän.

”Rakas kotikaupunki. Tampereella saa jokainen olla niin kuin on.” Katso haaveellista ilmettä, se on ihana. Että voi noin kotiseutuansa rakastaa. Senkö takia ne minunkin sukulaiseni ovat niin sitkeästi Mansessa pysyneet.

Viisut

Nyt kaiken tämän vaaliodotuksen rinnalle nousivat euroviisut. Emme ole viisujen ymmärtäjiä. Miksi niitä muuten kutsutaan viisuiksi? Eivät ne ainakaan rekiviisuja muistuta. Yletön riehunta hämmästyttää vanhaa. Nyt tapahtui lähes poikkeus. Aloitimme ensimmäisen jakson kanssa. Jo ensimmäinen esiintyjä alkoi kiinnostaa. Taisi olla Liettua? Tällaistako nyt? Havaitsimme ihmeelliset valo-spektaakkelit. Oli myös joku kiva viisu. Erityisesti Venäjä jäi mieleen.  Katsoimme sitten toisen jakson. Oululaiset pääsivät ääneen. Minä kannatin Portugalia. Äänestäjät kannattivat entisen Itä-Euroopan paljettinaisvetovoimaa. Suomi pääsi jatkoon. Sekään kappale ei uponnut meikäläiseen. Se taas ei ole kappaleen vika.

Auto ja sen kirous

Lisää kesäheiniä: Joku kirjoittaa: ”Autolla pääsyä keskustaan ja auton käyttöä siellä on jo pitkään systemaattisesti vaikeutettu. Autoa syystä tai toisesta tarvitsevien asiakkaiden myötä merkittävä osa ostovoimasta pysyy poissa keskustasta.” Helsingissä keskustellaan autovihamielisyydestä. Outoa. Minä olen havainnut keskustaan ajamisen helpoksi ja ruuhkattomaksi. Jalkapuolena käyn siellä aina autolla. Pysähtyminen on mahdollista kaduilla lähes kaikkialla. Pitkäaikainen pysäköinti saattaa vaatia pientä etsintää. Minä tosin en ole hyvä kokemusasiantuntija koska minulla on invalätkä. Tähän asti virkatyönään keskustaa kehittävät ovat korostaneet pyrkimyksiä kävelyn ja pyöräilyn lisäämiseksi, kävelykeskustan luomiseksi ja samalla asumispysäköinnin rajoittamiseksi. Nyt on uusi ääni kellossa. Kun henkkamaukka lähti ja laukkukauppias kertoi, että laukkuja ostavat etupäässä autoilevat, mitä tapahtui? Virkaatekevät pelästyivät. Ryhdyttiin todistamaan kovaan ääneen kaikkien liikennemuotojen tasa-arvoisista oikeuksista ja esittämään tilastoja joiden mukaan autoliikenne ei ole lainkaan vähentynyt. Jopa Anni Sinnemäki todistaa autoliikenteen koskemattomuuden puolesta. Tuuliviirit kieppuvat. Haudataanko nyt kävelykeskustan ajatus? Kaivetaanko taas tunnelisuunnitelmat esiin? Kysymykset kuuluvat: autioituuko keskusta, miten keskusta autioituu, kuka lähtee ja kuka tulee ja lisäävätkö autoliikenteen rajoitukset autioitumista? Onko autoliikennettä nyt todellisuudessa rajoitettu vai puheetko pelottavat? Ja toisinpäin: voisiko kävelykeskusta pysäyttää autioitumisen? Tässä hyvää mietittävää kesän korvalla. Vastauksia? Ei nyt, mietitään. Paitsi se, että kaikki mikä viittaa kävelykeskustaan antaa oikean suunnan.

Miten muu elävöittäminen?

Most livable city? Sieltähän se löytyy jokavuotinen Economistin ranking lista. Vielä neljä vuotta sitten Helsinki oli yhdeksäs maailmassa, kolme vuotta sitten olimme 16. Mikähän nyt on sija? Se ei selvinnyt, kun ovat panneet maksullisiksi nuo internet palvelut. Vuonna 2017 millennials Y-sukupolvilistalla Helsinki pärjäsi kyllä hyvin alustatalouden, jakamistalouden ja digitaalisuuden suhteen, mutta moittivat heikkoa juhlimiskulttuuria, kallista olutta ja hankalaa asuntotilannetta. Ruoka ei maistunut. Outoa – onhan Helsingissä melkoisen monikulttuurinen ruokatarjonta. Turismista tai sen palveluista eivät myös oikein pitäneet. Mitähän näiden puutteiden suhteen on tapahtunut. No, ei mitään nyt korona-aikana. Kaikki on pysähtynyt. Kuu Kiurusta kesään, sanotaan. Kuu on jo mennyt, mutta Kiuru ei päästä meitä kesään.

Helsinki ja Suomi ovat pärjänneet hyvin kansainvälisissä laatuvertailuissa. Eräs kruunuhetki taisi olla vuonna 2011 kun Monocle valisti Helsingin ykköseksi maailmassa – Most Livable City.  Selotuksessa sanottiin: ”An unorthodox but well-deserving champion, the Finnish capital stands out for its fundamental courage to rethink its urban ambitions, and for possessing the talent, ideas and guts to pull it off.” Aika haastavasti sanottu. Sitten on hieman pudottu. Nyt ollaan sijalla kuusi. No, ei tämä ole koko totuus. Jotkut väittävät livability-arvioinnin keskittyvän liikaa kaupungin siisteyteen ja turvallisuuteen. Ei todellisiin asioihin mitkä tekevät elämän kivaksi elää, paikaksi jossa on pursuavaa elinvoimaa ja tilaisuuksia.

Työperäisten ihmemaat

Suomessa puhe työperäisestä maahanmuutosta on keskiössä. Suomen tulevaisuus tuntuu olevan siitä kiinni. Millainen maa Suomi on työperäisten maahanmuuttajien mielestä? Haluaako tänne tosissaan kukaan muuttaa? Millaisia juttuja maailmalla kerrotaan? Taas uusi ranking! Ja tuliterä The Expat Insider 2021! Raportti tuottaa meille pettymyksiä, mutta myös menestystä. Suomi on maahanmuuttomaiden häntäpäässä, mutta on kuitenkin ryppäässä Norjan ja Tanskan kanssa ja parempi kuin Ruotsi, häviää kuitenkin Virolle. Elämän laatu on Suomessa neljänneksi paras Taiwanin, Itävallan ja Portugalin jälkeen. Vapaa-ajan viettomahdollisuudet ja henkilökohtainen onnellisuus, ne ovat kyllä maailman häntäpäätä, matkustaminen ja terveys/hyvinvointi ovat keskitasoa, mutta turvallisuudessa, digitaalisuudessa ja ympäristön laadussa Suomi on ykkönen. Yksi joka Suomea kiusaa on sää. Näin keväällä sitä on vaikea ymmärtää, mutta annas kun syksy tulee. Ohhoh! Sitten tulee asumaan asettumisen helppous. Suomi on häntäpäätä. Noin viideskymmenes kaikkiaan 59 maasta. Lohduttaako että muissa Skandinavian maissa on samat vaikeudet?  Ystäviä on vaikea saada, ei tunne oloaan kotoisaksi, ei löydy ystävällisyyttä. Kaikki pohjoismaat ovat samaa epäystävällistä kategoriaa ja kaikki vielä meitä surkeampia. Maailman surkein tilanne on Kuwaitissa, mutta me emme ole siitä kaukana. Paras maa asettua asumaan ja työtä tekemään on tutkimuksen mukaan Meksiko, toisena oli Malesia. Minulla olikin aikanaan tapana sanoa, että jos palkkaat ihmisen töihin arabimaihin älä ota sellaista jonka edellinen työpaikka oli Malesia. Kontrasti on liian kova. Työskentelyä ulkomailla arvioitiin työssä menestymisen mahdollisuuksien, työn ja vapaa-ajan sekä taloudellisten etujen osalta.  Suomi sijoittui kohtuullisesti noin puoleen väliin kaiken kaikkiaan, mutta työssä menestymisen mahdollisuuksien suhteen olemme aivan häntäpäätä. Jos haluat kohota urallasi älä tule Suomeen! Suomi oli 46. Heikoin oli Italia. Henkilökohtaisen tulotason ja elinkustannusten suhteen Suomen sijoitus oli 41-51 kuudestakymmenestä kohdemaasta. Lue ja opi lisää: https://cms-internationsgmbh.netdna-ssl.com/cdn/file/cms-media/public/2021-05/InterNations_Expat-Insider-2021_0.pdf

Pohjoismaisen vertailun voittaa Viro. Sen kokonaissijaluku 60 maan joukossa on 28. Tanska, Norja ja Suomi ovat yhtenä ryppäänä yhden pinnan eroilla sijoilla 37-39. Ruotsi on kymmentä sijaa heikompi. Suomen valtti on elämän laatu. Tanskan valtteja ovat työntekijöiden tyytyväisyys ja taloudellinen tilanne. Viron valttina ovat halvat elinkustannukset.

Elämä on useimmiten laiffii

Kaiken lisäksi meillä on seurattavana lätkäkisat. Lätkää kesällä!  Se ei kyllä tahdo mennä meikäläisen kaaliin. Olihan se niin, että tekojäät tulivat vasta meikäläisen nuoruuden jälkeen. Ensimmäinen tekojäärata Suomeen tehtiin vuonna 1956. Se oli Koulukadun kenttä Tampereella. Siellä ammuttiin ensimmäiset ylämummot. Nimitys saatiin kentän laidalla sijaitsevasta mummokodista – ylänurkkaan mummojen puolella. Jääkiekkokisoja ei tosin seuraa kuin puolet perheestämme. Liisaa ne eivät kiinnosta. Ovat nuo pitkä kiekko ja paitsio jääneet opin ulkopuolelle. Minä taas en pysy kiekon mukana livetilanteessa. On aina pitänyt katsoa televisiosta pysyäkseen kärryllä. Pekka Kettunen ja Martti Tieaho aikanaan kutsuivat katsomaan suosikkijoukkueitaan JYP ja Blues. En pysynyt kärryillä. Mutta minun suosikkijoukkueeni onkin Rauman Lukko. Eläköön Lukko, Suomen mestari! En ole kylläkään nähnyt yhtään Lukon matsia. Suosikiksi se tuli jo Möllin aikoihin. Elämä on rompoolia, laulavat Mika ja Turkka Mali. Elämä on kaunis, elämä on peli, elämä on nyt, elämä on juhla, elämä on laiffii - laulavat muut. Varsinkin kesäelämä.